Tuomas Kyrö: Aleksi Suomesta

Lukupinossani pari vuotta odottaneeseen kirjaan sain tartuttua vasta nyt, kun uutisissa kerrottiin surullisia. Ukrainassa vapaaehtoisena taistellut suomalainen Aleksi Lysander on kaatunut. 

Tuomas Kyrö tutustui Aleksiin halutessaan tehdä jotain sodanvastaista. Itse sotiminen ei tullut kysymykseen, kunto ja taidot eivät olisi riittäneet, joten hän päätti tehdä sitä, mitä osaa eli kirjoittaa. Mitä sotiminen käytännössä tarkoittaa, ammattisotilaan silmin?

"Sodan näkökulmasta siviilielämä on täynnä itse keksittyjä ongelmia, siviilin näkökulmasta sota on hulluutta. Kumpikaan ei valmista selviytymään toisesta."

Tutustuminen ja matka Ukrainaan avasivat kirjailijan silmiä todellisuuteen, jota hän kirjassa välittää lukijoille. Eikä se ole kaunista eikä edes sankarillista, kun sotiminen on arkista työtä. Jonkun se on tehtävä, voisi sanoa. Vapaaehtoisuus on silti hätkähdyttävä vaihtoehto, kun on mahdollisuus valita, sotivan maan kansalaisilla niin ei ole. Aleksi oli valinnut työnsä jo nuorena. Hän ei ole puhelias kaveri, vaikka tulee hyvin toimeen porukoissaan.

"Hänen mielestään ongelmilta välttyy, kun pitää suunsa kiinni."

Omista syistään hän liittyi Ranskan muukalaislegioonaan 18-vuotiaana eli heti, kun se oli mahdollista. Syitä olivat muun muassa kiusattuna oleminen, tummaihoinen ja isätön oululainen koki kovia ja menetti luottamuksensa ihmisiin. Maailman rankimmaksi sotakoulutukseksi sanotun legioonan viisivuotisena palveluaikana hän taisteli muun muassa Afganistanissa ja Afrikassa. Myöhemmin hän päätti lähteä Ukrainaan. 

"En tiedä voiko isoa metsäpaloa tai luonnonmullistusta verrata sotaan. Tai erottaa siitä. Molemmat ovat pelottavia, molemmissa pitää hoitaa oma tehtävänsä, ja lopulta sitä kuolee joka tapauksessa. En mie halua esittää mitään. Samaa työtä. En tiedä onko kuolemanpelko poistunut minusta, vaikka vuodet ovat kuluneet. Ei minulla mitään kuolemantoivetta ole ollut, mutta kentällä joutuu miettimään, että se olen minä tai seuraava. Sitten se on mieluummin minä. Sama asia se on kuolla legioonan riveissä metsäpalossa, tulvassa tai Ukrainassa." 

Mitä Aleksi alan kenttäasiantuntijana sanoo Ukrainan tilanteesta?

"Vapauden hintakin mitataan lopulta talouden ehdoilla. Miehet loppuvat. Ja he ovat loppu. Sen jälkeen politiikot istuvat neuvottelupöytää, kaivavat esiin kartan ja viivoittimen. Vedetään uudet rajat ja tuolla jossain, kuraportaan todellisuudessa, ihmisten pitää mukautua niihin.

Viivoja vetävien politiikkojen rinnalle löytyy puolueettomia todistajia ja neuvottelijoita, jotka toteavat, että parempi näin. Heille myönnetään seuraavan vuoden rauhanpalkinto."

Tekstiä kuljettaa kirjailijan minä-kertoja, mutta myös Aleksilla on oma ääni. Ja hänen äidillään, joka kertoo pojan lapsuudesta ja luonteesta. Pojan kanssa välit olivat lämpimät, vaikka harvoin nähtiin tai puhuttiin. Legioonasta äiti sanoo, että poika (alkuperäiseltä nimeltään Samuli) meni siellä rikki.

"Se on legioonan tapa: hajota ja hallitse. Tulijalta rikotaan persoonallisuus ja sitten aletaan rakentaa sitä uudelleen."

Aleksi sanoo, että hänen Suomen armeijan kunnioituksensa nousi Ukrainan kokemusten jälkeen. 

"Juuri tuohon sotaan Venäjää vastaan Suomessa annetaan paras koulutus, on kykyä ja valmiutta. Tähän on varauduttu. Hyvä upseeristo ja alikersantit, kaikin tavoin kunnioitettavaa toimintaa."

Niin, hän palasi Ukrainasta. Mutta meni takaisin, tunnetuin seurauksin. 

Kirja kannattaa lukea jokaisen, joka haaveilee ammattisotilaan urasta tai joka miettii, mitä sotiminen todellisuudessa on. Se on karu ja kaunistelematon uratarina, joka päättyi sotilaan kuolemaan. Tuomas Kyröltä kiinnostava ja hyvin toteutettu työ: näinkin voi sotaan osallistua, kirjoittamalla. Ja me muut lukemalla.

Tuomas Kyrö: Aleksi Suomesta. WSOY 2023. Kannen kuvat Jari Kivelä ja typografia Jussi Karjalainen. 

Mielensäpahoittaja-elokuva

Kyllä ihailen Mielensäpahoittajan konseptia ja brändiä, sanottuna markkinointikielellä; vaikka ne taisivat syntyä vähän sattumalta (kukapa meistä ei), kokonaisuus on osoittautunut huikean toimivaksi. Kuunnelmat, kirjat, romaani ja nyt elokuva.

Kyrö osuu niin suomalaisuuden ytimeen, että ihailulta ei voi välttyä. Mielensäpahoittajia löytyy varmasti niin läntisestä, pohjoisesta, eteläisestä kuin itäisestäkin Suomesta (josta oletan hänen olevan "oikeasti" kotoisin), ja jokaisella yli 20-vuotiaalla lienee tyypistä jonkinlainen kokemus. (Tai yli 30-vuotiaalla, jos puhutaan pääkaupunkiseutulaisista tai ainakin kriittisen Esplanadi-rajan eteläpuolisista).

Kuunnelmista pidin; mökillä (kas, Itä-Suomessa) kuuntelen radiota. Eikä idyllisessä järviympäristössä voi kuunnella kaupallisia kanavia, vaan paikallista ja Ylen asiaa. Kuunnelmien kautta löysin kirjat. Joten voi sanoa, että kasvoin brändin mukana, ja lienen siksi jäävi kommentoimaan elokuvaa, koska taustahälinää on jo liikaa. En pysty puolueettomuuteen.

Dome Karukoski on saanut maailmalta tunnustusta, ja elokuvaa jännäsin. Poistuessa oli hämmentynyt olo, sillä leffa oli jotain erilaista kuin odotin. Ohjaaja yhdistää Mielensäpahoittajan karun sysisuomalaisuuden uuteen elokuvailmaisuun. Kauneudessaan ja harkituissa yksityiskohdissaan elokuva välillä muistuttaa matkailumainosta. Sumu, joka multapellon päällä leijuu. Työkalut mietittyine, muka-autenttisine asentoineen. Karvahattu harkittuine kallistuksineen. Helsingin liikennevilinä ja maisemat. Venäläisyys ja ystävyys. Turhan osoittelevaa, sanoisin.

Mutta ne hahmot, ne henkilöt. Ne loistavat. Antti Litja ei näyttele, vaan on Mielensäpahoittaja. Tosin kuunnelmissa - anteeksi, kirjoissa - hän ei ole niin kärjistetyn häirikkömäinen tai jopa naurettavan ymmärtämätön kuin elokuvassa. Litjan taitavuuden me kuunnelmista aloittaneet jo tiedämme, eikä Litja petä odotuksia. Lättähattu, Ilkka Forss, on juuri niin "enerkiansäästölamppumaisesti" syttyvä kuin kirjoissa kuvataan - mutta elokuvassa hänessä on syvyyttä, jota kirjoissa ei pääse esiin. Upeita roolisuorituksia, joista voi vain nauttia.

Mari Perankoski on niin monessa nähty ja julkisuudessa uitettu näyttelijä, että on hieman vaikea mieltää hänet nyt äkkiä Miniäksi. (Siis tämä komedienneko? Miniäkö? Mutta eikös sillä ole miesjuttuja? Ja keikistellyt siellä täällä?) Mutta kelpoisasti hän suoriutuu roolistaan, joka on kovin kärjistetty ja rajallinen. Perankoski saattaa tulla tunnetuksi ja leimatuksi pahasuisena, kiukkuisena akkana, joka suoltaa kirosanoja siihen malliin, että lapsilta kielletty. Mutta hänellä ei liene mitään tuota vastaan, jos elokuva menestyy, kansallisesti tai kansainvälisesti.

Elokuvan juoni sisältää kohtauksia monesta kuunnelmasta, anteeksi, kirjasta. Mielensäpahoittajan haikeus emännän puhe- ja liikuntakyvyttömyydestä ja yksin jäämisestä on päällimmäinen, joten rakkaustarina saadaan mukaan isosti. Eikä siinä mitään pahaa, juurille mennään, mutta ylisentimentaalisuuden häive tässä väijyy. Vaikka totta, että moni katuu tekemisiään liian myöhään. Ja erittäin totta kuvatulle sukupolvelle tuo sitoutuminen; kun kerran on puoliso valittu, siinä pysytään. Vaikea näitä ilmiöitä on kieltääkään, vaikka Karukoski leväyttää ne julmasti ja kuvatulle sukupolvelle vieraasti auki, kaikkien nähtäväksi.

Lapsenlapsille olisin toivonut isompaa roolia, sillä eteenpäin niin Mielensäpahoittajan kuin meistä kaikkien on mentävä. Oppiihan ukko itsekin tablettia käyttämään muuhunkin kuin taudin hoitoon. Arvi Lind on ikuinen, kun Areenasta katsoo. Nuori poika, joka tämän ukolle opettaa, Stinde, jää hahmona elokuvassa hyvin ohueksi, kirjassa on isommin ja paremmin. Samoin ne lapsenlapset.

Vaikea arvioida elokuvaa elokuvana, kun tuntee kirjat ja taustat. Kaunista, taitavaa kuvausta ja henkilöohjausta, näyttelijäsuorituksista Antti Litja ja Ilkka Forss saavat Oscarit, jos minä saan päättää. Kärjistyksiä hieman liikaa, turhaa tiettyjen ominaisuuksien korostusta - katsojan omaan oivallukseen voisi luottaa enemmän. Mutta silti elokuva on vain pieni osa Mielensäpahoittajan maailmaa. Joka on taitavasti tuotteistettu ja markkinoitu, eikä siinä mitään pahaa, päinvastoin.

Vaikken ihan elokuvan imussa elänytkään, sen sysisuomalaiselle vieraan siloisen kauneuden ja tunteellisuuden vuoksi. Mutta uskon, että jos asiassa ei ole mitään aitoa, ei pelkkä markkinointi sitä kannattele. Kun itsekin on aiheessa mukana elänyt jo vuosia, jotain tässä on, suurempaa kuin yksittäinen kuunnelma, kirja tai elokuva.

Aika suuri juttu oli sekin, että elokuva pääsi Toronton elokuvajuhlille, joka on kävijämäärältään suurin elokuva-alan tapahtuma maailmassa ja Oscar-ehdokkuuksien lähtölaukaus, jos Solar-filmsiä on uskominen.

Kenelle? Elokuva on Mielensäpahoittajan ystävien must, muille ihan kiva ja kiinnostava katsaus suomalaiseen elokuvaan tänään, keski-ikäisille ja vanhemmille hupaisa pala nostalgiaa.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. Idea, kuunnelmat, kirjat ja elokuvan käsikirjoitus.
Ohjaus: Dome Karukoski.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Mielensäpahoittaja, tuo rakastettava ukonkäppänä, hätkähtää huomaamaan, että elämää on jo pitkä pätkä takana. Ei se ihan ole mennyt kuten piti, mutta sellaista se on, hän tuumii. Toimen miehenä hän päättää hoitaa hautajaisjärjestelynsä saman tien. Ei niitä kukaan muukaan kumminkaan kunnolla hoida.

Arkkua nikkaroidessa on sopivasti aikaa tuumailla kaiken maailman ilmiöitä ja tärkeitä asioita, ääneen tai mielessään - kummin päin, ei ihan selviä sen enempää lukijalle kuin miehelle itselleenkään, mutta mitäpä sen väliä, kunhan asiat tulevat selviksi. Tosin nuorempi poika - se, joka toi perheeseen sen pelottavan miniän - ihmettelee isänsä äkillistä puhetulvaa, joten saattaa olla, että ääneenkin tulee puhjettua vuosikymmenien vaikenemisen jälkeen. Mistä moinen?

Liekö ukko jonkinlaisessa depressiossa, kun kuolemaa miettii ja muutenkin tuntuu olevan alakulon vallassa. Vaikka väittääkin, ettei kuolemassa mitään kummallista ole, kaikilla se on edessä kuten syntymä takana. Suru on kuitenkin emännän vuoksi, joka makaa terveyskeskuksen vuodeosastolla puhe- ja liikuntakyvyttömänä, kaduttaakin oma käytös aikanaan. Yksinäisyys vaanii.

Lapset ovat sentään olemassa, ja lapsenlapset, joihin Mielensäpahoittaja on syvästi kiintynyt. Poikaa hän pyytää apuun testamentin laatimiseen, tai paremminkin, siihen sopivien välineiden hankkimiseen. Tosin pojalla sytyttää hitaasti kuin "enerkiansäästölampulla", pojantytär on sentään fiksu, isoäitiinsä kuulemma tullut.

Jonkinmoinen seikkailu siitä sukeutuu, ja ikä muistuttaa itsestään monella tapaa. Pienen haaverin seurauksena Mielensäpahoittaja löytää itsensä sairaalasta, jossa hän epäluonteenomaisesti tutustuu moniin uusiin ihmisiin. Mutta hän ei suinkaan suhtaudu kielteisesti asioihin tai keksintöihin, joihin tulee tutustuttua. Innostus ja sitä kautta reipas päätöskykykin jälleen heräävät, ja aivan kuin siitä alkaisi taas jonkinlainen uusi vaihe ukon elämässä.

Kirja on taattua Mielensäpahoittajaa, jonka lukemisesta jää lämmin ja hykerryttävä olotila. Edellinen kirja, Miniä, oli mielestäni vielä hulvattomampi - naisnäkökulman mukaan tuominen oli Kyröltä nerokas veto. Tässä olen havaitsevani pientä epätasaisuutta etenkin kirjan alkupuolella. Aivan kuin kone hieman yskisi, mutta käyntiin päästyään pörrää luotettavasti kuin Eskortin moottori. Takkuaminen näkyy siinä, että lukija miettii muutaman kerran, voisiko Mielensäpahoittaja todella sanoa noin kuin Kyrö väittää. (Hah, saa nauraa, lukija luulee jo tuntevansa hahmon sen luojaa paremmin.) Ja ollaanko kirjakieli-, puhekieli- vai murrelinjalla. Sanoisiko sama mies "alkkohooli" ja toisessa lausessa "ihan oikeasti" tai niinkin hienosti kuin "Eikö siellä koskaan tapahdu mitään hyvää", Afrikan uutisia kommentoidessaan.

Mutta tämä on pientä, luontevasti ja lämpimän humoristisesti kirjailija saa tekstin soljumaan, vaikkei tasapainoilu luontevuuden ja ymmärrettävyyden tai hauskuuden ja naurettavuuden välillä varmaan helppoa ole.

Jos pidit ennen, pidät nytkin. Monta naurua tai vähintään hymähdystä kirjailijan notkea sanankäyttö ja nokkelat oivallukset saavat aikaan. Vähän vierastin lopun kirjeosuutta, mutta menköön - Kyrö lienee halunnut tuoda mieheensä uusia piirteitä yksitoikkoisuuden estämiseksi, ja pehmeyttä puuttui. Ymmärtävä ote eri-ikäisiin ja -värisiin on jälleen vahvasti mukana, samoin pintailmiöistä jäpätyksen ohella monet tärkeät perusarvot, kuten heikoista huolehtiminen, perheen arvostaminen, työnteon ja tekemisen kunnioittaminen valittamisen sijasta ja vastuullisuus - ylipäänsä kyky erottaa elämän isot asiat pienistä. Tähän suomalaisuuden peruskauraan ja tietysti kirjailijan osaamiseen Mielensäpahoittajan viehätys perustuu. Sellasia aikoja vaan teillekin.

Muualla: Krista tykkää, ja muita en pikahaulla löytänytkään. Saa ilmoittautua.

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja. WSOY 2014.

Kunkku

Suomi on kuningaskunta, joka elää rauhaisaa rinnakkaiseloa keskenään nahistelevien naapuriensa kanssa. Sotaisaan Ruotsiin on tipahtanut Norjan ydinpommi, vahingossa tosin, mutta nuo viinaan menevät ja itsemurhataipuvaiset ruotsalaiset ovat olleet alakynnessä ja maksaneet lujasti sotakorvauksia. 

Suomi sen sijaan kukoistaa, jo 1940-luvulla aloitettu peruskoulu on nostanut sivistystasoa ja tasannut sosiaalierot lähes täysin. Puuta osataan jalostaa, markka on vahva. Onnelliset suomalaiset harrastavat massoittain perinteikästä kansallisurheiluamme tennistä, euroviisuja on voitettu, Ilkka Lipsanen on maailmanluokan stara ja Markku Veijalainen ahkera mediamies.

Tutunkuuloisia nimiä vilahtelee paljon muitakin, kuten Jorma Ojaharju tennistähtenä, Lipponen ja Ahti Martti varastomiehinä, Hilja Liukko sosiaalivirkailijana ja Lasse aff Mortensson Mongolian suurlähettiläänä. Mäntyharjulla sijaitsee Kuninkaallinen Avaruuskeskus, ja Punavuori on teollisuusaluetta. 

Kaikkea hallitsee viisaasti kuningasperhe, äksy kuningataräiti jälkeläisineen. Kuninkaanlinna sijaitsee Vantaan Martinlaaksossa, maamme tärkeimmässä keskuksessa. Nuori kunkku Kalle XIV Penttinen kasvatetaan kuten monarkille kuuluu, ja hallintomme erinomaisuutta käydään ihastelemassa kehittymättömämmistä valtioista kuten Amerikasta saakka, josta vierailee ainakin John F Kennedy.

Nuori kunkku ei kuitenkaan sulata valmiiksi viitoitettua urapolkuaan. Sitä paitsi käy ilmi, ettei monarkilla oikeasti ole valtaa mihinkään. Hän rakastuu virolaiseen Sofiin ja lähtee omille teilleen. Hänestä tulee Pena.

Hauskaa? Yhteiskuntien, historioiden ja kulttuurien uudelleen järjestäminen tai nurinniskoin kääntäminen on hupaisa ajatusleikki, mutta kokonaan en kirjaa jaksanut lukea. Päähenkilöksi nouseva nuori Kunkku ei herättänyt kiinnostusta niin paljon, että hänen kohtaloaan olisi tarvinnut seurata viimeiseen pisteeseen. Eivät edes luvatut Suomen olympialaiset (Vantaan-Forssan olympialaiset) saaneet intoani nousemaan; urheilua rakastaville kirja olisi varmasti hauskempi, sillä aihe on vahvasti esillä. 

Kyröllä riittää ehtymätön virta nokkelia poikamaisia vitsejä vitsin perään kuin parhaassa step up -illassa, mutta varsinainen juoni jää jokseenkin olemattomaksi, tai en ehtinyt tajuta sitä keskeyttäessäni jossain sadan ja kahden välillä, loppua selailin. Tämä toimisi ehkä paremmin pieninä annoksina - vaikka kuunnelmina Mielensäpahoittajan tapaan - mutta satojen sivujen vitsailu alkaa äkkiä tökkiä. Kuin katsoisi tuntikaupalla hassua naamanvääntelyä. Pitkästyin. Voin kuvitella, kuinka Penan käy, hän varmaan lopussa liikuttavasti sisäistää kunkkuutensa perimmäiset arvot ja ihmisyyden ydinmerkityksen. Ja olympialaisten.

Kenelle? Kyrön tyylistä tykkääville, vääntelyvitseissä viihtyville, penkkiurheiluhulluille ja niille, jotka hakevat huumorilla hyvitystä historiastamme.

Tuomas Kyrö: Kunkku. Siltala 2013.

Miniä

Kyllä ei tarvinnut mieltä pahoittaa Miniän takia. Oivallisen tarinan on Kyrö kirjoittanut, ihan oikean kirjan, kuten pitikin, ei ollut vain mainostemppu, jolla narrattiin ihmisiä ostamaan. Nauroin. Liikutuinkin vähän.  Ja sen jälkeen mieleen tulvi muistoja kaukaisesta lapsuudesta, juuri sieltä Sysi-Suomesta, vanhempien ja isovanhempien tekemisistä. Jotain niin tuttua…

Hauska pieni kirja, jossa Mielensäpahoittajan miniä kertoo appensa ennakoimattomasta interventiosta pääkaupunkiseudun kiihkeään bisness- ja perherytmiin. Kummallisia tilanteitahan siitä syntyy. Kyrö saa asetelmasta herkullisen kahden ääripään elämäntavan kohdatessa, peruna meets pinjansiemen -tyyppisesti. Mielensäpahoittaja on jo iäkäs elämänkoulima maalaisäijä, joka tulee täysin eri maailmasta kuin huippukoulutettu tehokas miniänsä.

Molemmat ovat itsevarman vakuuttuneita omista totuuksistaan, mutta kunnioittavat toisiaan ja yrittävät ymmärtää – ja onnistuvatkin siinä mielestäni ihan kohtuullisesti. Rakkaus saa ihmeitä aikaan, onhan heillä yhteinen lähin eli se poika. Mutta ei tarvitse säikähtää, ei kirjassa tuollaisia pehmeitä puhuta – se olisi vakava tyylirikko – ne herkät kohdat pitää lukijan itse päätellä. Siinä miniä ja appi muistuttavat toisiaan, ettei turhia hempeillä, vaan toimitaan kun on toiminnan aika. Ja on heissä muutakin yhteistä. Ja sitten niitä eroja.

Onneksi Kyrö ei tehnyt miniästä mitäänsanomatonta pompotettavaa, vaan topakan järkinaisen. Rouva on se, joka tässä perheessä hankkii rahat, hoitaa rahasto-osuudet ja autonvaihdot, poika eli miniän aviopuoliso taas tykkää olla kotirouva ja hoitaa lapsia. Pojan ääntä ei kirjassa juuri kuulu, hän ei ole läsnä, eivät myöskään lapset, vaan tarina keskittyy kahden päähenkilön väleihin.

Sukupolviteemasta voisi hersytellä vaikka kuinka, kuvittelin jo, millaisen hykerryttävän kohtaamisen Kyrö saisi aikaan isoisän ja lastenlasten välille, kunhan lapset kasvavat. Kun lapsenlapsi tulee reppureissulta Indonesiasta, tekee pätkätyötä ansaitakseen seuraavan, vastustaa energiankulutusta, peltojen raivaamista ja hyötyeläimien pitoa ja kommunikoi pikaviestein ja kuvin. Luotan tähän isoisään, hän löytäisi varmasti keinot päästä hyvään ymmärrykseen ja hyväksyntään tämänkin sukupolven kanssa.  Kaiken mielensäpahoittelun jälkeen.

Ruskea kastike ei minua niin inspiroinut, mutta sen lukeminen ennen tätä avaa joitakin kohtia, jotka muuten olisivat menneet ohi.  Hyvä mieli tästä kirjasta jää. Minua eivät häirinneet pienet epätarkkuudet, joita Jokke löysi - luin kirjan niin hätäisesti, etten edes huomannut, joten en voi oikein syyttää kirjailijaa hätäilystä -  ja vaikka lähtötilanne on jo monesta kirjasta luettu ja sitä voisi jo luulla loppuun kalutuksi, Kyrö on saanut tähän raikkautta. Ja olisiko lopulta se nostalgia, joka vetoaa, tiedä häntä.

Myös Kirsi on lukenut Miniän, ja Tuulia.

Tuomas Kyrö: Miniä. Kirjamedia Oy 2012.

Lomakirjoja

Loma sotki pahasti rutiinit niin blogin pidossa kuin muutenkin (ja tämä on myönteistä), mutta kirjoja on tullut luettua. Sen verran monta, etten yritäkään muistella kaikkia, mutta muutamasta mieleen jääneestä on kommentoitava lyhyesti: sellainen on upea Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta. Tarinan tunsin jo ennestään elokuvasta, mutta kokonaisuus on siitä erikoinen, että leffa näyttää kirjan rivien välit.

Lukija saa kirjassa pohtia enemmän itse, mikä on itsepetosta, mikä velvollisuudentuntoa, mikä rautaista ammattilaisuutta, mikä pelkoa, kun hovimestari Stevens muistelee uraansa Darlington Hallissa matkallaan tapaamaan neiti Kentonia, entistä taloudenhoitajaa. Elokuvasta muistan ärsyyntyneeni miehelle, kun taas kirja sai lähes säälimään tätä kaikkien brittihovimestarien perikuvaa. Mutta myös ihailemaan, jotenkin. Ja puitteet Englannin maaseudulla, politiikan kiemurat ja se kieli! Lajissaan täydellistä, kuten Stevens itsekin toivoisi olevansa.

Joyce Carol Oatesista taas muistelen jonkun sanoneen, että niin kurjasti ei kellään hänen henkilöllään voi mennä, etteikö se voisi muuttua vielä huonommaksi. Tämä tuli monesti mieleen seuratessani Haudankaivajan tyttären, Rebeccan, vaiheita. Sopii suomalaiseen pessimistiseen maailmankuvaan? Ei hyvän mielen kirja, olisiko siis pahan – ainakin Oatesin lukemisen jälkeen omat murheet tuntuvat pieniltä. Taitava ja viisas kirjoittaja hän tietysti on, mutta kaikki se kurjuus tuntuu kovin, uh, painostavalta. Saman tunteen muistan Kostosta: kirjan päättyminen on helpotus.

Ja nyt tiedän, miten tehdään täydellinen ruskea kastike. Mielensäpahoittaja opetti, ja olin yllättynyt siitä, miten ruokapainotteinen kirja on. Ei kyllä ole niin hauska kuin edeltäjänsä, koska keskittyy resepteihin, ja niiden lukemisintohuipustani on jo aikaa (tai vielä edessä?), eikä miehen maailmankuvaan juuri tule muuta uutta. Kyrö, tuo piruilija, irvailee ruuanlaittobuumille, joka on vallannut mediat ja niiden käyttäjät kuin jokin äärimmäisen tarttuva ja lisääntyvä bakteeri, joten aihetta onkin. Ruuanlaiton kautta äijä saa kommentoitua kaikenlaista. Kirjan luki nopsaan ja ajankuluna, muttei se juuri herättänyt hörähtelyä. Antti Litjan nasevaa lausuntaa kaipasin, olisi pitänyt valita äänikirja.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta, Tammi 1990. Suomennos Helene Bützow.
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär, Otava 2009. Suomennos Kaijamari Sivill.
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja, Otava 2012.

Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö osoittaa olevansa enemmän kuin yhden tyylin mies. Nyt hän on kirjoittaja ja ajattelija, jolla on laajaa näkemystä ja sanottavaa monesta asiasta. Huumoriotteella, mutta ei väkisin vitsiä vääntämällä, vaan mukavalla, empaattisella tavalla.

Juoni lienee jo kaikille tuttu: romanialainen Vatanescu ajautuu Suomeen kerjäämään, mutta pakenee ihmiskauppias-velkojaansa ja löytää ystäväkseen jäniksen. Tämän kanssa hän kiertää maata ja yrittää hankkia rahaa pojalleen lupaamiinsa nappulakenkiin. Seikkailuissa on yhteyksiä Paasilinnaan kuulemma paljon.

Suomalaisen yhteiskunnan vaikeat asiat, laiton maahanmuutto, ihmiskauppa, sisäänpäin lämpiävyys ja jopa perussuomalaiset käsitellään kiltin Vatanescun seikkailujen kautta. ”Te olette umpihulluja, mutta hallitsette vesieristämisen.”

Myös hyvät puolet: löytyy ystävällisiä ihmisiä, joilta Vatanescu saa apua. Eikä hänen anneta hukuttautua, vaikka halua olisi. Kirjan pahin roisto, se ihmiskauppias, ei tietenkään ole suomalainen. Mutta hän oppii Suomessa paljon. Kirja on aikamoinen suomalaisuuden ylistys, itse asiassa.

Mielensäpahoittajan jälkeen astetta vakavampi, hyvällä tavalla. Seikkailun takana on sanottavaa, ja vaikka tapahtumat ovat huimia, ei kohellus jää pääasiaksi. Huolella rakennettu monen tason kirja, jolta en odottanut niin paljon kuin se antoi. Näyttöjä on jo riittävästi: Kyrö on kirkkaasti yksi kärkikirjailijoitamme.

Arvioita löytyy monelta, kuten Jenniltä Lilystä ja Jorilta.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis. Siltala 2011.