Anja Erämaja: Imuri

Naisessa on paljon tuttua. Hän lienee se, joka asuu kerrostalossa, juoksee ympäri Töölönlahtea ja jolla on taipumus vähän liioitella.

Hän vilahtaa myös eteisen peilissäni, vaikkei meidän kerrostalokolmiossamme lasiin heijastukaan kouluun lähetettäviä lapsia (Poika lähtee, myöhässä mutta kumminkin. Tennistossut jalassa, alipukeutuneena, mutta kumminkin.) eikä miestä, joka lähtee alta pois ja Alkoon kun naisella on tilanne päällä.

Tilanne, se on koko ajan, päällä. Hoitaa pitää, muiden lisäksi itseä.

"Hampaat, nainen muistaa hampaat, ne on pesemättä, hampaat pitää pestä, huono hammashygienia ennustaa syrjäytymistä, altistaa tulehduksille, lyhentää elämää kuudella vuodella. Se vaan että naisella on väärä ote."

Ja asioita, niitäkin pitää hoitaa. Ehkä nainen on hoitohenkilöstöä? Ehkä kaikki olemme? Nyt hän matkustaa ratikalla.

"Kaikki istuvat asiallisesti ja riittävän puettuina, hillitysti kahisten, nainen selkä menosuuntaan. Mies käy mielessä, pitäisi hankkia uusi. Kokonaan uusi. Hirveä homma. Hirveä homma tottua ja tutustua, sopeutua, kiintyä, rakentaa, rakastaa."

Aha, nainen on taas kotona, laittaa ruokaa, vastaa puhelimeen vaikkei haluaisi. Puhelinmyyjä tai eksä, yhtä kiinnostavaa. Muistelee, ettei sisko soittanut silloin opiskelijana kun olisi pitänyt. Yleensä aina pitää soittaa johonkin, jos löytää ruumiin eteisensä lattialta (Sisko tajusi ettei se siihen voinut jäädä, mutta ei, mitä sille piti tehdä. Sitä ei koulussa opetettu.).

Ruumis tuli kai mieleen siitä, että naisen äiti kuoli juuri, siskokset keskustelevat hänen viimeisistä sanoistaan (no niin no). Taas piti soittaa jonnekin. Mä soitan että äiti jäähtyy nyt. Pian sisko työmatkailee Manhattanilla, nainen ei saa unta, ei syötyä. Mene päivystykseen, sisko sanoo. Ei pysty, sairaalakammo. Eikä jalkalamppu toimi.

"Kosketushäiriö, nainen kirjoittaa kännykän kalvakassa valossa muistikirjaan. Aikuinen osaa tehdä johtopäätöksiä. Aikuinen ymmärtää, että asioille löytyy yleensä luonnollinen selitys, joku mekaaninen, sähkömekaaninen."

Jos juttuni onkin sekava (olenko minä se 'joku' mekaaninen, jossa on häiriö?), nainen ei ole. Hän tietää, että teksti heijastaa elämää peilin tavoin. Näyttää osia, vilauttaa häiveitä, jotain tarkasti. Kokonaiskuva muodostuu, jos malttaa katsoa. Riveissä ja sanoissa riittää riemastuttavia havaintoja.

"Hymy ei unohdu, nainen hymyilee peilikuvalleen, ei tarvitse liioitella, ihan pieni riittää, sellainen on suunta, oikea suunta, uuhun viittaava, kasvuyritykseen."

Lukija kiittää, hymyilee takaisin. Kasvuyrittää hyvällä mielellä. Oli mukava tavata taas.

Anja Erämaja: Imuri. WSOY 2019. Päällys Elina Warsta.

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän

Kuten aiemmin on todettu, en ole yhtään runouden tuntija, mutta varovainen ystävä kuitenkin. On muutamia, joista proosallisinkin lukija vaikuttuu. Anja Erämaja on heistä yksi.

Ensin kiinnitti huomioni hänen vuonna 2009 julkaistun kirjansa nimi: Kuuluuko tämä teille? Kiertelin kirjaa pitkään kirjamessuilla - ja hypisteltyäni sitä useaan osaston myyjiä tuskastuttavaan kertaan, repäisin ja ostin. Onneksi, sillä se on riemastuttava, sanojen ja tekstien ystävää ja kerrostalossa asujaa hilpeyttävä kirja, jonka kanssa aloin oivaltaa, että runoutta voi lukea ja siitä nauttia. 2011 olen nauttinut samoin sekä kirjan nimestä että sisällöstä ja pohtinut omaa runosuhdettani: Saako lähettää terveisiä? 

Erämaja kirjoittaa aiheista, jotka ovat minulle läheisiä. Siksi kolahtaa. Kerrostalot, Töölönlahti, ja nyt naiseus, rakkaus, vuosien tuomat muutokset, niin psyykkiset kuin fyysiset.

"Varjot pitenee, elämä lyhenee. .... Tuulikello vain heilua jaksaa."

Erämaja kutsuu itse tuotoksiaan runoelmiksi, luin jostain, ja se tuntuu hyvältä kuvaukselta. Hänen tekstinsä sisältävät sekä runoa että kertomusta, niin laulujen sanoja kuin kielellä leikkimistä, myös visuaalisesti tällä kertaa. Mitä muuta lukija voi enää toivoa, kun ajatus on kirkas?

"Kato, sulla on siinä se elämä, miltä se näyttää? Onks hyvä elämä, voisko olla parempi, voisko sitä fiksata vähän?"

Ei ole liian ihanaa, ei ole liian toivotonta. On hienosti ajateltua, hulvattomasti ilmaistua ja sivuille täpäkästi kirjaimina painettua. On paljon lainauksia, vaikutteita, mutta Erämajan oma ääni on vahva. En kuitenkaan toivo jatkossa liikaa äärimmäisyyteen liikkumista, kokeilu ei saa hukuttaa ajatusta. Sillä en ole tuulikello, kavahdan äkkinäisiä liikkeitä, kilahdan. Vaikka tajuan, että se tekee minulle lukijana hyvää.

Kenelle: Runoutta kammoksuville ja sitä ihaileville, naisen elämänkulkua pohdiskeleville, kielestä kiinnostuneille.

Muualla: Monipuolinen tekstikokoelma - kieli-iloittelua kaipaavalle liikkumatilaa, sanoo Tuijata.

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän. WSOY 2016. Kustantajan lukukappale.

Töölönlahti

Anja Erämajan runokirja Kuuluuko tämä teille riemastutti pari vuotta sitten. Sen jälkeen olen kuullut Erämajan laulavan sekä digitaalisesti että livenä. Turha oli pelkoni siitä, että ääni ei yllä runojen tasolle; samaa sarjaa ovat selvästi, persoonallisia, tummanpuoleisia mutta ilolla eteneviä, huumorilla ja oivalluksilla kutkuttelevia.

Töölönlahti on runoteos, jossa kertoja juoksee Töölönlahtea ympäri lenkillään ja kertoo, mitä mennessään miettii. Ajatus kulkee sinne tänne juoksun rytmissä, havainnoi ympäristöään tai vajoaa meditatiiviseen tilaan, karkaa välillä isoihin ja pieniin ajatelmiin tulevaisuudesta, työstä, rahasta, rakkaudesta - tai niiden puutteesta - kaikesta, mitä ihmisen mieleen hölkötellessä nousee. Erämajan nasevat ajatukset on helppo hyväksyä, hän saa ne tuntumaan vaivattomilta, juuri mieleen juolahtaneilta.

Jo aiheena Töölönlahti itselleni läheinen monin tavoin. Olen asunut sen liepeillä nuoruuteni, juossut  samaa lenkkipolkua ja kuljeskellut Linnunlaulun kirpputorin tavaravuonoissa ja -rotkoissa. Nyt olen töissä yrityksessä, joka rakentaa Töölönlahden maisemaa uusiksi. Erämaja kysyy:

"Olisiko meillä ollut varaa näkymään?"

Kieltämättä itsekin olisin toivonut kansallismaisemaan jotain juhlavampaa kuin radanvarsitalot, mutta kunhan koko alue puistoineen ja keskustakirjastoineen valmistuu, uskon, että saamme alueesta kaupunkilaisina lopultakin viihtyisän "olohuoneen". Joka tapauksessa kaikki on edistystä siitä rumasta jättömaasta ja ryteiköstä, joka Finlandia-talon takaa avautui vuosikymmenet.

Sitä ryteikköä Erämaja kuitenkin tuntuu kaipaavan, vapaata luontoa, avointa peltoa, itse istutettuja puita. Herää kysymys, miksi hän sitten lenkkeilee (asuu?) maamme urbaaneimmalla alueella? Jos kerran "kaupungilla ei ole hienostuneisuutta, ei tyylitajua"? Tässä en jaa hänen näkemystään, mutta jaan kyllä monia muita ajatuksia, kuten pelkoja, joita juoksija paljastaa:

"Pelkään huilaamista, pelkään että huilareilta nykäistään neliötä alta, taso laskee ja katto, joutuu konttaamaan, ryömimään, käytävälle, putkeen, viemäriputkeen, lapset hunningolle, joutuu vaihtamaan pienempään, festivaalit piknikkiin, Egyptissä piti käydä."

Ilmeisesti juoksija on hoitoalalla, sillä hoitamista, terveyttä, vanhenemista ja kuolemaa hän sivuaa usein. "Jonain päivänä terveyskengillä omaan petiin meen." Samoin naisen asemaa, josta hän muistuttaa: "Siskot, muistakaa, sukupuoli on tiivistä mehua, älkää laimentako liikaa." Ja lapsia: "Hyvin nuolluista poikasista tulee onnellisia aikuisia."

Monet runoista ovat itse asiassa laulun sanoja - tai toisinpäin - mikä näkyy myös rytmityksessä, juoksun tahdin lisäksi. Ja huumoria, sitä on teksteissä paljon: pappi työntää öylätin rippilapsen suuhun kuin kolikon automaattiin, ja jos syö runebergintorttuja, tuleeko hyväksi suustaan?

Pidän paljon Erämajan teksteistä, niitä on helppo lukea, vaikkei runontuntija olisikaan. Ja aiheet ovat läheisiä, kaupunkilaisen ja naisen näkökulmasta tuttuja. Fiksuja ja oivaltavia ajatuksia lenkistä, jonka voi kuvitella myös elämisen symboliksi - ennen kuin hautajaisvirttä aletaan valita, näkymät vaihtuvat moneen kertaan, samoin juoksijan kunto ja mietteet.

Anja Erämaja: Töölönlahti. WSOY 2013.

Saako lähettää terveisiä?

Kirjan valitsin hauskan ironisen nimen perusteella, ja K-blogin Jennin runohaastekin päilyi mielessä. Vähän väliä päätän aloittaa runojen lukemisen, vaikka yhden kirjan kuussa. Ihana Runoraati siivitti innostusta, mutta aina se jotenkin unohtuu. Joten Jennin haaste on oikeasti haaste!

Olen sentään jotain lukenut: Mestari Eino Leino on tietysti kaukana korkealla ylitse muiden, mutta myös Claes Anderson ja Lauri Nummi ovat jollakin lailla tuttuja ja sydäntä lähellä. Eeva Kilpi, Tuomas Anhava, Risto Rasa, Mirkka Rekola, nämä ovat nimiä, jotka pakosti putkahtavat lukevan naisen elämään tietyissä vaiheissa. Modernimpi runo on vierasta. Olen yrittänyt, mutta ei nappaa, ei. Tuntuvat tätieläjälle kovin mitäänsanomattomilta, nämä Kotrot ja Kontiot.

Anja Erämajan kokoelmasta Kuuluuko tämä teille pidin. Se kertoo kerrostalon asukkaista, joista jokainen pääsee itse ääneen: siitä nimi ja sen hauska kaksoismerkitys. Kerrostalossahan saattavat yksityisetkin asiat kuulua muille… Runot ovat riemastuttavia palasia erilaisista elämistä. Tosia mutta rentoja, jotain oppineita mutta ei opettavaisia. Hauskan ironisia, mikä tyylilaji näköjään vetoaa tähän lukijaan.

Erämaja on kuulemma tehnyt runot myös CD:lle laulaen. Hurja idea. En tiedä, haluanko kuunnella; entä jos laulutaito ei yllä tekstin tasalle.

Urkeniko Pilvi Pääkkösen kirjasta jotain kiinnostavaa? Kirjan listat, ohjeet ja luettelot ovat hauskoja, lainaan alla "kyselyrunosta" pari kysymystä malliksi. Mutta muuhun osaan kirjasta en päässyt sisälle lainkaan.

Synkkiä sävyjä: kahvin jälkeen ei ketään, musta auto saapuu, suolavesi solahtaa nieluun, pilvi peittää auringon, näytökset ovat ohi. Huh. Vaikuttaa siltä, että kirjoittajalla on hätä, on sattunut jotain ikävää. Silti sympatia ei herännyt, tunteista ei saanut kiinni niin että niihin olisi voinut ottaa osaa, eläytyä. Kustantajan mukaan kokoelma on ”herkullisen humoristinen”. Minä en huomannut sitä (muilta kuin niiden listojen jne. osalta), mikä saattaa kertoa vain lukijan asiantuntemattomuudesta. En tunne runoutta sen vertaa, että pystyisin arvioimaan hyväksi tai huonoksi. Mutta minuun tämä ei kolahtanut.

Pilvi Pääkkönen: Saako lähettää terveisiä? Tammi 2011.
Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille? WSOY 2009.

KYSELY (otteita Saako lähettää terveisiä -kokoelman runosta)

2. Luetko kirjoja
a) ääneen
b) vaivautuneena
c) salaa
d) jotenkin muuten, miten?

3. Mitä etsit kirjoista?
a) murhaajaa
b) pakotietä
c) sielunkumppania
d) tyhjää sivua
---
11. Kumpaan suuntaan kirjoittaisit, jos saisit lähettää elämästäsi yhden kortin?
---
13. Mitä kätket kirjojen taakse?