Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa

En muistanut, että minun piti lopettaa toisesta maailmansodasta kertovien kirjojen lukeminen - taas tulin yhden lukeneeksi! Chris Cleaven kirjoja vain ei malta jättää väliin. Little Bee hurmasi sankat lukijajoukot, ei täysin minua: pidin turhan sentimentaalisena, vaikka tekijän sujuvaa kynää ja tarinankerronnan taitoa arvostan. Enemmän pidin kirjasta Poikani ääni, joka on upea menetyksen kuvaus ja erityisesti tässä ajassa ajankohtainen. Voittamattomat taas olisin voinut jättää lukemattakin.

Uutuuden alkuperäinen nimi on Everyone brave is forgiven, mikä on huomattavasti jännittävämpi kuin suomennettu otsake, joka on tylsä, vaikka kieltämättä, juuri sodasta ja rakkaudesta on kyse. Jopa kirjan ensimmäinen sana on sota. Se syttyy vuonna 1939, ja 18-vuotias englantilaistyttö Mary ilmoittautuu vapaaehtoiseksi saman tien. Mary on hyväosainen, ja hänellä on vahva auttamisen tarve. Ja seikkailun tarve, tosin haaveet vakoojatyöstä vaihtuvat vammaisten lasten opettajuuteen. Myös Maryn läheiset Tom, Alistair ja Hilda ottavat osaa sotaan kukin omilla tavoillaan. Rohkeutta tarvitaan sodan hulluudessa, oli sitten rintamalla tai kotijoukoissa, tuntuu kirjailija sanovan.

Vaikka aihe on raskas, teksti ei sitä ole. Tarina on vetävä ja nautinnollinen lukea. Paitsi että kirja kuvaa poikkeustilaa nimeltä sota ja sen vaikutuksia ihmisiin henkilökohtaisella tasolla, sen voi nähdä romantiikkana tai Maryn ja hänen ystäviensä kehityskertomuksena.

Cleave on, kuten sanottu, erinomainen tarinankertoja, joka osaa vedota tunteisiin taitavasti. Aika ei käy pitkäksi häntä lukiessa. Jos etsit sutjakkaa lukuromaania, lukusukkulaa, kirja on varma valinta. Harmittaako, että taas "sorruin" sota-aiheeseen? Ei isosti, mutta silti takaraivossa takoo kiusallinen ajatus siitä, että sodalla viihtyminen ja viihdyttäminen on hieman epäilyttävää ja epämiellyttävää. Poikkeusoloista riittää reviteltäväksi monenlaista tarinan aihetta, mistä kirjailijat ammentavat. Ja me lukijat ahmimme. Loppuuko sotaromaanien lukemiseni nyt? Tuskin, sillä huomasin, että Jenni Linturilta ilmestyy syksyllä uusi kirja...

Kenelle: Vetävän, vetoavan ja viihdyttävän tarinan ja juonikerronnan ystäville. Sota-aihetta sietäville.

Muualla: Hieno ja suuri lukuromaani, joka käy sydämeen, sanoo Krista.

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa. Gummerus 2016. Suomennos Irmeli Ruuska. Kustantajan lukukappale. Kirja on kaupoissa viikolla 34, parin viikon kuluttua.

Voittamattomat

Chris Cleave singahti kirjataivaalle Little Been tarinalla. Itse en siitä niin hirveästi innostunut, lukijan kosiskelun makua mielestäni - ehkä myös taas hurja kehukuoro teki tehtävänsä väärään suuntaan - mutta seuraava suomennettu kirja kolahti minuun enemmän. Poikani ääni on kirjoitettu ennen Beetä. Se on omaääninen ja taitava teos - kuten toki Beekin, mutta ilman makeilueffektiä.

Kolmas suomennos, Voittamattomat, tuli lukulistalle heti ilmestyttyään. Teksti on edelleen taitavaa ja helppolukuista, dialogia on paljon, kappaleet lyhyitä, kuvio selkeä. Mutta siinä hyvät puolet ovatkin.

Tarina kertoo kilpapyöräilijöistä maailman huipulla, tai ainakin Amerikassa. Kate ja Zoe ovat tutustuneet pyöräilyleirillä lapsina ja olleet parhaat ystävät jo vuosia. He jopa ihastuivat samaan poikaan - Jack myös on maailman pyöräilyeliittiä - mutta Kate veti tässä pidemmän korren. Avioliitosta syntyy pieni tyttö, Sophie. Sophiella todetaan syöpä, ja Kate joutuu jättämään olympialaiset väliin. Miten käy seuraavien suurten kisojen kanssa: kuka kolmikosta pääsee edustamaan maataan, ja miten käy Sophien?

Juoni ei pääse vakuuttamaan uskottavuudellaan: kolme maailman huippua samassa lajissa? En ole urheiluhullu enkä tunne kilpapyöräilyä, joten harjoittelun kuvaukset menivät minulta jokseenkin ohi. En osannut eläytyä voiton tavoitteluun ja lajissa kehittymiseen. Keinotekoinen ystävyysongelma syntyy naisten välillä: heidät on kuvattu niin erilaisiksi, että tarina voisi olla osoittelevuudessaan alakoululaisten satu. Valinta oman uran ja lapsen välillä tuntuu myös kovin naiivilta ongelmalta, samoin aviomies Jack. Näitä sitten pyöritellään, sairas lapsi liikuttavuustekijänä. Melkein voisi laittaa tekstiin ohjeistuksen, missä kohtaa tipan tulisi herahtaa silmäkulmaan. Mutta valitan, tunnetasolle tarina ei yllä, muoviseksi jää.

Kenelle? Urheilusta innostuville romantiikkafaneille ja niille helppoa luettavaa kaipaaville, joiden mielestä uskottavuudella ei ole niin väliä.

Muualla: Kirjasieppo sanoo kirjaa kesän parhaaksi huonoksi kirjaksi.

Chris Cleave: Voittamattomat. Suomennos Irmeli Ruuska.

Chris Cleave: Poikani ääni

Terrori-iskut Lontoossa tappoivat yli 50 ihmistä vuonna 2005 - tämä on totta. Chris Cleaven kirjassa kuolee tuhat jalkapallostadionin räjäytyksessä - tämä voisi olla totta. Kauhea sattuma oli, että kirja julkaistiin todellisen räjäytyksen päivänä. Savuavaa Lontoota esittelevät kirjamainokset eivät ymmärrettävästi houkutelleet ketään, tekijän "kirjaunelma murskautui", kuten hän on itse kertonut. Seuraavan kirjan, Little Been, suosion ansiosta tämäkin alkoi kiinnostaa lukijoita ja julkaistiin tänä vuonna suomeksi.

Stadionin räjähdys tappaa miehen ja pienen pojan. Vaimo ja äiti yrittää selviytyä itse hengissä sen jälkeen. Yksi keino on kirjoittaa kirjeitä Osama bin Ladenille, kertoa pojastaan, itsestään, vihastaan. Maailma on tullut hulluksi, mieli särkyy monelta, eikä ihme. Osamasta tulee äidille lähes pakkomielle, oudosti jopa läheinen - onhan heillä oikeastaan paljon yhteistä. Ne tapetut. Silti äidin arki Lontoossa jatkuu, mutta nyt kuin kaiken rumaksi vääristävän linssin läpi katsottuna.

Hän näkee poikansa, juttelee tälle, hoivaa, vaikka poika on tulessa, kävelee kuumuudesta sulalla asfaltilla, vilkuttaa palavilla sormilla. Menetys rytmittää koko äidin elämän, sanelee tekemiset aamuvarhaisesta yöhön, ihmiset joita hän tapaa, työn jonka hän hankkii. Hän on köyhä, mutta sillä ei ole sinänsä väliä, muuten kuin että hän ei saa apua. Hänellä ei ole turvaverkkoa, hän on yksin ja altis mihin vain, väärään seuraan, vääriin tekoihin.

Äiti on kouluttamaton ja yksinkertainen, mutta ei tyhmä. Hän yrittää, mutta järkytys on niin suuri, ettei neuvokkuudesta ole apua. Eikä niistä omissa ongelmissaan kamppailevista kanssalontoolaisista, joiden kanssa hän on tekemisissä. Päinvastoin.

"Joo, Osama, joskus kyllä tuntuu, että ansaitsemme sen mitä sinä meille teet. Ehkä olet oikeassa, ehkä me ollaan uskottomia. Emme lakkaa tappelemasta keskenämme edes silloin kun sinä räjäytät meidät kappaleiksi. Kuulit varmaan yksityiskohdista radion välityksellä, eikös niin? Varmasti se tuntui susta oudolta, kun istuskelit siellä luolassasi Kalašnikovin kanssa. Ehkä sinä istuit ennen aamunkoitttoa ulkona kivellä ja kuuntelit vuohenkellojen kilkatusta, kun joku miehistäsi tuli sinne. Sanoiko se, että hei pomo, avaapa radio, nyt me tehtiin se, räjäytettiin Arsenalin upouusi stadion? Hymyilitkö sinä?"

Tunteikas kuvaus siitä, mitä tapahtuu, kun ihmiselle tapahtuu jotain todella pahaa. Ja miten haavoittuvia ja yksinäisiä ihmiset lopulta ovat. Little Bee on vetävä lukuromaani, mutta ei koskettavasti mieleenjäävä: muistan "ihan kivan" mutten enää saa mieleeni juonta, saa nähdä miten tämän käy. Ainakin Cleave onnistuu minusta tässä välttämään ennalta-arvattavuudet ja söpöilyn - joita vähän pelkäsin - vaikka tarina vetoaa vahvasti tunteisiin. Laskelmoitua tai ei. Liikutuin, vaikken aikonut.

Minna tapasi Cleaven ja kertoo hänestä enemmän. Myös Maija on lukenut kirjan, monien Cleave-fanien tapaan jo ajat sitten alkukielellä. Lumiomenan Katjalla jälleen mietittyjä, tarkkoja huomioita.

Chris Cleave: Poikani ääni. Gummerus 2012.

Little Been tarina

Blogisavut olivat tästä kirjasta niin sankat, että alkoi tuntua tunkkaiselta, enkä edes etsinyt kirjaa käsiini. Yllättäen sain sen lainaksi ystävälliseltä kollegalta, ja uteliaana kirjaan kuitenkin tartuin.

Ymmärrän kiitokset ja ihastukset, tarina on koskettava ja teksti raikasta. Tyttö pakenee Nigerian sisällissotaa Englantiin: mamu-tarina, joka on aina ajankohtainen ja tosi, niin kauan kuin maailmassa soditaan ja väkivaltaa harjoitetaan. Surullista kyllä. Tässä maailmassa liikkuva tarinakaan ei voi olla iloinen, mutta huumoria ja lämpöä siinä kyllä on. Ja sadunomaisuutta, tämä ei ole realismin riemuvoitto eikä tuo Nigerian todellisuutta niin iholle kuin Puolikas keltaista aurinkoa teki.

Lukija saa tekstissä lahjaksi monta yllätystä, kun kirjailija välttää tavanomaisuuksia, joten päähenkilön ajatuskulkua on hauska seurata. Kuten sitä, miten abstraktit asiat muuttuvat konkreettisiksi: hän laittaa keltaisen värin kassiin − kokonaan − tai ottaa ikävän käsiensä väliin ja tarkastelee sitä kunnolla.

Lähes päähenkilöksi nousee nelivuotias poika, jonka myötä liikutusaste myös nousee: ketäpä ei koskettaisi pienen pojan maailma. Hieman helppo keino vedota tunteisiin. Tuli mieleen Maarit Verrosen Karsintavaihe, jossa päähenkilön elämässä piipahtanut lapsi toi lämpöä muuten julmaan tarinaan. (Siinä lapsi ei tuntunut liikutuksen kalastukselta.)

Toimiva lukuromaani, kuten Jennikin totesi, takuuvarma lukutärppi myös lukijalle, joka lukee kirjoja harvakseltaan.

Chris Cleave: Little Been tarina. Gummerus 2011. Suomentanut Irmeli Ruuska.