Pasi Pekkola: Kaikki isäni naiset

Aleksi ja Julia lapsineen ovat muuttaneet pääkaupunkiseudulta Aleksin syntymäkaupunkiin Lahteen. Julia ehkä teki uhrauksen miehensä vuoksi, miettii Aleksi myöhemmin pohtiessaan avioliiton tilaa. Työtön toimittajamies, uraa luova vaimo, mikä heitä pitää yhdessä?

"Kaikki suuret suunnitelmani olivat kariutuneet, ja kun nyt jälkeenpäin muistelin nuoruudenhaaveitani, minun oli vaikea tunnistaa niitä omikseni. En ollut enää lainkaan varma, olinko edes halunnut niiden toteutuvan."

Aleksin isä professori Tapani Luoto on kansainvälisesti tunnettu ympäristötutkija, joka valmistelee YK:n ilmastoraporttia, kun hänen poikansa - ja koko maailma - saa tietää miehestä asioita, joita ei aiemmin ole julkisuudessa käsitelty. #metoo-liike niittää satoa setämiesten joukossa, on yksinkertainen selitys, mutta mitä on sen takana? Kohu vaikuttaa koko perheeseen monin tavoin; niin Aleksiin kuin tämän Shanghaissa taifuunihälytysjärjestelmää kehittävään sisareen Almaan sekä Tapanin omaan sisareen Aliinaan. Vähiten sisarusten äitiin Lindaan, joka on eronnut Tapanista jo vuosia sitten ja yhtenä kertojista muistelee:

"Tapanin unelma oli pelastaa meidän pieni planeettamme meiltä itseltämme. Näin jälkikäteen häntä voidaan tietenkin pitää jonkinlaisena nerona, mutta tuolloin ihmiset enimmäkseen nauroivat hänelle."

Karismaattinen, huomiotaherättävä, itsekäs ja halutessaan hurmaava professori ei ole helppo aviomies eikä hellin isä, saamme Aleksilta ja Almalta kuulla. Molemmat ovat kehittäneet omat tapansa elää isänsä varjossa, Alma fyysisestikin mahdollisimman kaukana. Ajan myötä molempien on kuitenkin käsiteltävä suhteensa isään ymmärtääkseen itseään, päästäkseen elämässään eteenpäin. Siihen pakottavat niin sisäiset kuin ulkoiset myrskyt.

"Sillä välin, kun putsasin Andersin kasvoja, isä nojautui kyynärpäidensä varaan pöydän ylle ja katsoi minua uteliaana. - Oletko ehtinyt miettiä sitä ehdotustani? - Mitä ehdotusta? - Äläs nyt, olin ihan tosissani sen kanssa. - Että kirjoittaisin sinusta elämäkerran? - Niin. En halunnut myöntää, että niin älyttömältä kuin isän ehdotus kuulostikin, se oli pyörinyt mielessäni viime viikkoina. Olin aikani kuluksi tehnyt kirjaa varten jopa alustavia suunnitelmia. Vastahakoisesti kaivoin kännykkäni esiin ja etsin muistiinpanot. Yritin sanoa itselleni, että olin tekemässä suurta virhettä, että minun ei missään nimessä pitäisi ryhtyä koko hommaan, mutta samalla jokin pakotti jatkamaan."

Alma viihtyy Shanghaissa ja viettää mieluiten aikaa yksin. Startup-yritys vaikuttaa lupaavalta, sillä taifuunit ovat ongelma, joiden tuhot tulevat kalliiksi. Sijoittajat ovat valmiina, mutta Alman on suoriuduttuva ensin henkilökohtaisesta myllerryksestään.

"Kuuntelen heitä välinpitämättömänä. He ovat täynnä toivoa ja ihmetystä. He kuvittelevat, että nyt kun pahin on ohitse, kaikki kyllä järjestyy. Että kaiken voi korjata ja rakentaa uudelleen. Mutta he eivät vielä ymmärrä, että tällainen myrsky jättää aina jälkensä. Kaikki ei ole korjattavissa. Kaikki ei sittenkään palaa ennalleen."

Pekkolan kirja on valmis kansainväliseen levitykseen. Hänen tapansa käsitellä asioita on älykäs ja  tietoa tarjoileva, mutta myös tunteikas, niin että ihmisistä muodostuu kokonainen kuva. Pidän paitsi ajankohtaisesta sisällöstä myös kielestä: hän käyttää sanoja anteliaasti mutta tuhlailematta. Fiksusti mutta arkisesti, monimutkaisia symbolisia kuvioita rakentelematta - toki aukilausumattomia tasoja on, yksityiskohdista puhumattakaan, mutta tekstiä on vaivaton lukea.

Kirja tuo mieleen Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (jonka menestyksen ennustin surkean huonosti!) sekä tyyliltään että teemoiltaan, joita on runsaasti, kuten: Mikä on miehen mitta nykyisin, entä naisen? Katkeaako sukupolvien mittainen patriarkaatin kierre ja jos, mitä se tarkoittaa eri puolilla maailmaa? Mihin kaikkeen ihmisen on suostuttava rakkaidensa takia? Entä ilmastonmuutos? Pääseekö myrskyä kukaan pakoon?

Kenelle: Aikalaisromaania etsivälle, fiksun tarinan ystävälle, globaalia kulmaa hakevalle, lahtelaiselle.

Muita blogijuttuja en vielä löytänyt.

Pasi Pekkola: Kaikki isäni naiset. Otava 2020. Kansi Tuomo Parikka.

Lue myös: Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

Tapasin kirjailijan Helsingin kirjamessuilla 2015.

Lohikäärmeen värit

On "ihan kivoja" kirjoja, on hyviä ja kehnoja kirjoja, ja sitten on niitä, jotka nostavat kylmiä väreitä. Pekkolan esikoiskirja on jälkimmäisiä. Eikä sitä tarvinnut lukea montaa kymmentä sivua, kun tämä lukija oli täysin myyty.

Sijoitusneuvoja, matematiikkanero Kimi asuu Helsingin Etu-Töölössä, elämäntehtävänään rahan tekeminen. Miina, nyt jo entinen avovaimo, on taiteilija ja yhtä tinkimätön työssään kuin Kimi oman missionsa kanssa. Kimin isä, liikemies Tomi, asuu Shanghaissa, eivätkä isä ja poika ole läheisiä. Kimin kiinalainen äiti on hävinnyt pojan elämästä jo tämän ollessa vauva. Siinä kiehtova lähtöasetelma Kimin tarinalle, joka laajenee kertomukseksi nykyisestä ja menneestä Kiinasta, naisen asemasta, ja tietysti rakkaudesta.

Suuri osa tarinaa on Kimin äidin: miten hän tapasi Tomin ja mitä sitten tapahtui. Suomeen Tomin kanssa muuttanut Xiaolong siirtyi kirjaimellisesti toiseen maailmaan rutiköyhältä Kiinan maaseudulta, jossa verinen kulttuurivallankumous fanaattisine punakaarteineen jylläsi elämää jopa kaukaisessa, tuntemattomassa kylässä.

"Ei omaa onneaan voi työntää kenenkään toisen harteille", sanoo Sanna, Xiaolongin suomalainen naisystävä. Miten totta, mutta miten pohjoismainen lausunto tuo onkaan - Xiaolongin näkökulmasta. Hän kysyy: "Onko täällä sitten kaikki paremmin? Millaista onnea sinä olet saanut? Kuka sinua lämmittää öisin?"

Xialongilla on paljon salaisuuksia. Suurin arvoitus hän on pojalleen Kimille, joka kamppailee äidittömyytensä kanssa vielä aikuisenakin. Etenkin silloin.

Tarina on iso, oikeastaan valtava. Se tuo esiin jyrkkiä vastakohtia ja siteitä monessa tasossa: Suomen ja Kiinan, bisneksen ja tunteen, menneen ja nykyisyyden, naisen ja miehen, lapsen ja vanhemman.

"Ihmismieli on niin kovin yksinkertainen. Tuskin on olemassa tilannetta, johon se ei pystyisi mukautumaan. Se osaa sulkea pois ilmiselviä asioita, jotka eivät sitä miellytä. Se osaa unohtaa kipeitä muistoja, ja itselleen valehtelussa se on varsinainen mestari. Ehkä juuri tässä piilee tuon laitteen ihmeellisyys. Se on ohjelmoitu vain yhtä tehtävää varten. Se on luotu selviytymään."

Tyttöjen ja naisten asema Kiinassa nousee keskiöön: Xiaolongin - Pikku-Lohikäärmeen - syntymän aikoihin tytön hinnalla sai tuskin vaivaista ateriaa ja tyttövauvoja tapettiin surutta, mutta ei räjähdymäisesti talouttaan kasvattava nyky-Kiinakaan näyttäydy ruusuisena köyhille maalaistytöille, kuten Rosielle, johon Kimi tutustuu Shanghaissa. Hätkähdyttävä vastakohta Miinalle. Pekkola luo kiinnostavia naiskuvia ja -kohtaloita ja kirjoittaa niin, että tarina vetää, kertoo paljon selittämättä kaikkea ja jämähtämättä saarnaamaan. Lukija voi miettiä oman elämänsä äkkiä vaatimattomilta tuntuvia haasteita samalla kun tutustuu tuhansia vuosia vanhan kulttuuriin tapoihin ja ajatteluun. Pekkolan tyyli on pakoton ja luonteva, tekstiä on helppo lukea, paitsi hetkinä, jolloin se koskettaa niin, että on pidettävä tauko ja hengiteltävä.

Erinomainen aihe, erinomainen toteutus - haikea, surumielinen, vetävä ja ajatteluttava tarina miehistä, naisista ja lapsista. Ikiaikaisia teemoja tämän päivän kontekstissä, globalisoituvassa maailmassa. Hieno kirja, joka ravisuttaa. Ja joka takuuvarmasti jää mieleen. Tällaisia ei näe usein. Shanghaissa vuosia liike-elämässä toimineena ja asuneena Pekkola tietää, mistä puhuu, tai ainakin antaa aiheistaan ja ihmisistään täysin uskottavan kuvauksen, jota en lukiessa epäillyt hetkeäkään.

Pekkolan esikoinen Unelmansieppaaja käsitteli osaltaan myös naiseutta, vaikkei se ollutkaan keskiössä. Nyt hän on laajentanut teemaa ja ilmaisuaan upealla tavalla. (Ja onko muuten sattumaa, että esikoiskirjassa tapasimme Roosan, nyt Rosien?) Tästä puhutaan vielä paljon, olen varma.

Kenelle: Isojen, vaikuttavien tarinoiden ystäville, Kiinasta kiinnostuneille, juuriaan etsiville, erilaisuutta ymmärtämään pyrkiville, globalisaation vaikutuksia pohtiville, maailmankansalaisille.

Muualla: Kirja on arvosteluvapaa tästä päivästä alkaen, joten varmasti löytyy monesta blogista. Ainakin Tuijalta, joka lainasi minulle arvostelukappaleensa, kiitos! Aiheeseen osuvasti viikonlopun Hesarista juttu Maon vaikutuksista kiinalaisiin taiteilijoihin, vielä tänäkin päivänä.

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit. Otava 2015.

Katso myös Pasi Pekkolan Unelmansieppaaja. 

Unelmansieppaaja

Esikoiskirjailija Pasi Pekkola ottaa kirjoittamisen vakavasti. Kirjan julkaisullaan hän siten sieppasi yhden oman unelmansa, mutta kirja kertoo muista. Ei kuitenkaan liene yllätys, että koripalloa ikänsä harrastanut ja ammatikseenkin pelannut mies kertoo tarinaa, johon urheilu liittyy vahvasti.

Tapio on entinen ammattikoripalloilija, jolla ei mene hyvin. Hän on ajautunut kaljakapakan vakioasiakkaaksi, joka ei näe elämässään muuta kuin entisen loistavan menneisyytensä. Menneisyyteen kuuluu myös tyttöystävä Jonna ja lapsi, jota Jonna odotti, kun nuorten tiet erosivat. Tapio ei halua ajatella asiaa, ei edes lasta, jota hän ei ole koskaan nähnyt. Miestä pelottaa vastuu.

Myös Aki urheilee: hän on vaatimattomista olosuhteista kasvanut mies, joka purkaa turhautumisensa ja arvottomuuden tunteensa hurjaan painonnostoon. Hän haluaa olla paras edes jossain. Ja saada himoitsemansa naisen.

Kolmas tarinaa kertova henkilö on Roosa. Roosan ura metronkuljettajana katkeaa, kun hänen ohjaamansa junan eteen hyppää mies Kampin asemalla. Itsemurhan tekijä on Ville Siikala, nuori kirjailijalupaus, Tapion paras ystävä lapsuusvuosilta. Roosa ei saa miestä mielestään, vaikka ehti nähdä tämän vain muutaman sekunnin verran ennen törmäystä. Hän haluaa selvittää syyt itsemurhan taustalla, jotta saisi itselleen rauhan ja synninpäästön. Siikalan taustoja selvitellessään hän tutustuu Tapioon. Myös Aki liittyy kuvioon niin Siikalan kuin Tapionkin kautta, mikä jännittävästi kiertyy esiin kirjan edetessä.

Pekkola on kertonut Siikalan hahmon perustuvan todellisuuteen. Harri Sirolan itsemurha 2001 teki nuoreen poikaan suuren vaikutuksen: miten niin lahjakas ihminen päätyy tällaiseen ratkaisuun?  Siikalan mielenterveysongelmat nousevat tarinaan vahvasti, kun Roosa tutustuu mieheen niin tämän kirjojen kuin haltuunsa saaman Siikalan muistikirjan ja Tapion muistojen avulla.

Kirjassa käsitellään useita teemoja, joita ovat urheilun lisäksi mielenterveys, selviytyminen ja kirjallisuus. Isoja asioita, joiden yhdistäminen ei tunnu aivan luontevalta, vaikka ne tarinassa limittyvätkin. Niin urheilu kuin taide saattavat viedä mennessään - joko selviytymiskeinoina tai tuhoajina, antaa Pekkola ymmärtää.

Teksti on suoraviivaista ja selkeää, eikä yritäkään olla muuta kuin mitä on, siitä pisteitä. Välillä junnataan miesten urheilumietteissä turhan pitkään, teki mieli hyppiä kohtia yli. Henkilöt ovat tosia mutta melko yksioikoisia, etenkin Tapio ja Aki. Heistä ei juuri löydy syvyyttä tai yllätyksellisyyttä, mutta sitä enemmän hämmennystä siitä, miten pitäisi olla mies. Aika reppanoita. Roosallakin on vaikeuksia suunnan löytämisessä, vaikka hänen suuntansa on vastakkainen: kun miehet opettelevat huomaamaan muita ja nousemaan itsekeskeisyydestään, Roosan on opeteltava löytämään oma tahtonsa, havaitsemaan itse se, mikä hänelle on hyväksi, eikä antaa muiden (miesten) ohjailla.

Tarinassa haisee hiki ja testosteroni, ja häivähtää sairaalan hygieeninen puhdistusaine. Vertakin lentää - miesten maailmassa ollaan tiukasti. Siikalan ajatukset jäävät kaukaisiksi kaiuiksi menneestä, mutta Roosaa ne auttavat. Loppupuolelle kirjailija rakentaa perinteisen toiminnallisen huipennuksen ja sen jälkeisen "tasoittelun", jossa lankoja vedetään yhteen. Kaiken kaikkiaan kirjassa on paljon hyviä elementtejä, joiden sekoitus on hieman kulmikas eikä ainakaan minulle täysin sulava. Kannattaa silti tutustua uuteen kirjailijaan. Miesten pitääkin saada äänensä kuuluville, myös niiden reppanoiden, tai ehkä etenkin niiden. Kirjailija saa lukijan vakuuttuneeksi siitä, että tietää, mistä puhuu.

Muualla: Järjellä ja tunteella -blogin Susa sanoo kirjaa yllättävänkin rikkaaksi ja monipolviseksi tarinaksi. Kokonaisuus toimii ja romaanin kaari kantaa, sanoo Lumiomena. Sinisen linnan kirjaston Maria sanoo henkilöiden olevan vereslihalla.

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja. Otava 2013.

Katso myös Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit