Lumous

Olen kirjoittanut Siri Hustvedtistä jo monesti, eikä tämän kirjan kohdalla ole paljon uutta sanottavaa. Pidän hänen tyylistään kovasti: vaikka se on välillä ärsyttävän sievistelevää ja niuhottavaa, jokin outo viehätys sinänsä arkipäiväisistä tapahtumista kertovissa tarinoissa on. En osaa sanoa, mistä se syntyy, ehkä juuri yksityiskohtien ja henkilöiden havaintojen tarkkuudesta: lukija saa niin paljon tietoa, että voi kuvitella lisää itse, jatkaa henkilöiden tarinoita ja taustoja mielessään ja istuttaa kirjan ympäristöön omia kokemuksiaan. Silti jää aina jotain salaperäistä leijumaan ilmaan - ehkä lumouksen saa aikaan tunne, että aivan kohta saan sen kiinni?

Nimi on tässä enemmän kuin osuva, se kuvaa kirjailijan koko tuotantoa. Lumouksen Lily on nuori tyttö, joka heräilee aikuisuuteen. Hän on tarjoilija paikallisessa kuppilassa ja viettää vaatimatonta elämää rahahuolineen ja arjen askareineen. "Sopiva" poikaystävä jää, kun pikkukaupunkiin muuttaa taiteilija suuresta maailmasta. Vanhempi mies, maalari, joka maalaa erikoisia muotokuvia. Lily rakastuu, lumoutuu - miehestä vai omien mahdollisuuksiensa löytämisestä?

Kotikaupungin miehiä kuvataan armottomasti. Uhkaava tunnelma syntyy lapsuudenkaveri Martinin oudosta käytöksestä ja kummallisista sattumuksista, joita Lily alkaa huomata.

Tarina kuvaa osuvasti nuoren tytön viehtymystä vaarallisiin asioihin: mysteerit kiehtovat ja pelottavat yhtä aikaa. Silti houkutusta ei voi välttää, ei ainakaan Lily. Hän on selkeä päähenkilö, miehet jäävät sivuosiin. Toinen tärkeä nainen kirjassa on Lilyn naapuri Mabel, joka voisi olla Lily vanhana. Eri-ikäisyys tuo perspektiiviä, kuten oikeassakin elämässä.

Siri Hustvedt: Lumous. Otava 2011. Suomentanut Kristina Rikman.

Kesä ilman miehiä

Viikonlopun herkkuna nautiskelin uusinta Siri Hustvedtia. Kesään se sopiikin erinomaisesti, vaikka ihan pelkästä ”lukuromaanista” ei ole kysymys. Sellaista ei tältä kirjailijalta odottaisikaan, mutta kirja ei kuitenkaan ole yhtä raskasta sarjaa kuin edelliset, vaan kepeämpi, irtonaisempi, ainakin pinnaltaan ja muodoltaan.

Päähenkilö on Mia, jonka mies Boris haluaa ”paussille” kolmikymmenvuotisesta avioliitosta (paussi on tietenkin parikymmentä vuotta nuorempi hemaiseva naisihminen.) Koville ottaa: hermoromahduksen jälkeen Mia viettää kesää uudessa tilanteessa, vaihtaa maisemaa ja käy läpi naisen elämän käännekohtia ja tärkeitä asioita. Eri ikäkausien ääntä mukaan tuovat tytär, vanha äiti ystävättärineen sekä koulutytöt, joille Mia pitää kesäkurssia runoudesta, sekä naapurin nuori rouva lapsineen. Varsinaisia ystävättäriä Mialla ei taida ollakaan.

Kirja ei ole perinteinen alusta-loppuun tarina, vaan hyppelehtivä kokonaisuus muistoista ja Mian ajatuksista, ”jatkuvasta päänsisäisestä pulinasta”, kuten hän itse kuvaa hellittämätöntä aivotoimintaansa, joka on jo aiemmin hänet pettänyt: romahduksen myötä Mia huomasi, että itseään ei voikaan täysin hallita. Hustvedtille yksi tyypillinen teema on hermoston ja aivojen ihmeellisyys, jota nytkin pohditaan. Among other things. Paljon kaikenlaista lukijalle tarjotaan, osuvia ja älykkäitä huomioita sekä liuta kirjallisia sitaatteja ja nimiä: kirjailijoita, filosofeja ja ajatussuuntia. Niiden luettelointi tuntuu välillä turhankin ylenpalttiselta ja kirjalliselta, kun lukijana ei läheskään kaikkia tunnista. En myöskään päässyt sisään Mian runoihin ‒ en ymmärtänyt, tai ehkä hän ei vain ole suuri runoilija, en osaa arvioida. Mian maailmaa ne kuitenkin ovat. Tosin hän itsekin sanoo, etteivät runot ole saaneet paljon vastakaikua.

Yliälyllisyyden vastapainoksi Siri/Mia kyllä pystyy sanomaan suoraankin ja osoittamaan käytännöllisyyden tajua: esimerkiksi vaimolleen rähjäävää, lapsia säikyttelevää naapurinmiestä hän kuvaa reippaasti idiootiksi, kuten oikein on.

Kesä ilman miehiä ei jakaudu lukuihin, vaan tarinaa elävöittävät väliin sirotellut runot, sähköpostiviestit ja hämmästyttävää kyllä, kuvat. Sympaattiset piirroskuvat kertovat tarinan sarjakuvamaisesti, mutta piirtäjän nimeä ei kerrota, joten olisivatko peräti kirjailijan omaa tuotantoa? Ällistys nosti kirjan kiinnostusastetta, etevä veto.

Tiedän kyllä, ettei romaanihenkilö ole todellakaan sama kuin kirjailija, mutta kun kirjan päähenkilö on älykköpariskunnan toinen puolisko ja sattumoisin pariskunnalla on yksi lapsi, jo aikuinen tytär, ja kirjan päähenkilö kuvaa itseään henkilönä, joka "ajattelijana päihittäisi melkein kenet tahansa ja jonka aivot ovat lukeneisuuden ansiosta synteettinen mylly, joka pystyi samaan hengenvetoon suoltamaan uumenistaan filosofiaa, luonnontieteitä ja kirjallisuutta”, yhtäläisyysmerkkejä todellisuuteen on vaikea olla vetämättä. Herää kysymys, ovatko myös päähenkilön kommentit kirjailijan omia, vaikkapa elokuvien tasosta nykyään (tehty 14-vuotiaille pojille) tai se, että pitkässä liitossa näkö ei ole enää tärkein aisti. Vaikken ole vielä ihan Mian iässä, hänen havaintonsa tuntuvat tutuilta.

Kirjailija on sanonut pyrkivänsä tekemään aina uudenlaista, erilaista kuin ennen, ja onnistui siinä. Kirja ei ole aivan sitä, mitä olisi odottanut, mutta herätti paljon ajatuksia, tuttua lumoakin siitä irtosi, vaikka liika älyllisyys vähän vaivasikin eläytymistä Mian maailmaan. Silti jäi tunne, kuten aina hänen kirjoistaan: tämä on pakko lukea vielä uudestaan, paljon jäi vielä oivaltamatta ja pinnan alta huomaamatta.


Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä. Otava 2011.

Kaikki mitä rakastin

Kesähötön jälkeen aivot kaipasivat askarreltavaa. Siksi luin uudestaan Siri Hustvedtin Amerikkalaisen elegian ja muistuttelin mieleen myös Kaikki mitä rakastin. Näistä löytyy niin paljon yksityiskohtia ja tasoja, että tekstiin voi huoletta sukeltaa pää edellä.

On mukava tehdä uusia huomioita jo aiemmin luetuista. Tajusin, että kirjoissa on todella runsaasti omaelämäkerrallisia elementtejä, ja Vapisevan naisen jälkeen huomio kiinnittyy etenkin neurologisiin ja psykiatrisiin häiriöihin, joista Hustvedt tietää paljon. Jonkinlainen buumikin naisten päiden poikkeustiloista taisi olla menossa Kaikki mitä rakastin -kirjan synnyn aikoihin. Suomessa Anna Kortelainen teki oman historiikkinsa hysteriasta, myöhemmin ilmestyi britti Lisa Appignanesin Mad, bad and sad.

Enkä muistanutkaan, että Kaikki mitä rakastin on niin "taiteellinen" - että siinä kuvataan niin paljon taideteoksia niin tarkasti ja että kuvataide on niin olennainen osa kirjaa. Taidehistoriaa tuntevalle varmasti vielä antoisampaa kuin tavislukijalle, mutta onneksi kirjan voi lukea ilman taustatietoakin.

Ainakin tuli perusteellisesti valmistauduttua lukemaan Hustvedtin seuraava, Kesä ilman miehiä. Nimen perusteella päähenkilö onkin tällä kertaa nainen. Odotan suurella kiinnostuksella kirjastojonon etenemistä.

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin. Otava 2007. Suomennos Kristiina Rikman.

Vapiseva nainen

Tiesin jo aloittaessani, ettei nyt kyseessä ole romaani, vaan enemmänkin sairauskertomus. Siri Hustvedt alkoi saada outoja vapinakohtauksia ja aloitti kiivaan tutkimustyön selvittääkseen, mistä on kysymys. Onko kyseessä mielen vai kehon vaiva? Vai molempien? Vai onko tämä vaiva ollenkaan, vaan ominaisuus?

Vastausta ei löydy, mutta paljon tietoa tutkiessa karttuu, etenkin psyyken toimivuudesta ja sen häiriöistä − tai pitäisikö paremminkin sanoa tiloista, joita emme vielä osaa selittää. Ihmisen mieli on todella ihmeellinen asia. Hustvedt kertoo mm. potilaista, jotka eivät tunnista toista oman ruumiinsa puoliskoa. Se käsi, joka roikkuu kehoni vasemmalla puolella, ei ole minun vaan veljeni, saattaa tällainen potilas väittää, ja tarkoittaa sitä tosissaan. Hurjaa.

Jos unohdamme aktiivisesti, toimimme myös toisinpäin. Muistamme kehollamme − ja jossain aivojemme oudoissa syvyyksissä − paljon sellaista, jota emme tietoisesti muista. Tämähän on tuttua, unista ja hypnooseista. Myös suuri osa siitä, mitä luulemme muistoiksemme, onkin jotain muuta, kuten kuulopuheita ja kertomuksia. Se tuskin tekee muistoista sen huonompia.

Mutta miten vähän me lopulta tiedämme ihmisen toiminnasta, se hämmästyttää aina. Luonnossa on paljon selittämätöntä, mutta suurin mysteeri on lähin, ihminen itse. Kuten kirjassa sanotaan: ”Emme edelleenkään tiedä tarkalleen, mistä tunne oman ruumiimme omistamisesta syntyy niin kuin emme sitäkään, mitä tietoisuus todellisuudessa on, tai sitä, kuinka se toimii ja mikä sen tarkoitus on.”

Mikä on minä, miten toimii muisti, voiko ihminen ymmärtää käsitteitä tai tunteita, joita ei ole itse koskaan tuntenut? Isoja asioita kuten tietoisuutta pohditaan. Kirjailija käyttää mainiota esimerkkiä, lukemista. ”Lukeminen on se mielen areena, jolla eri ajattelutavat, kovat ja herkät, ja niiden synnyttämät ajatukset näkyvät selvimmin. Meille avautuu väylä vieraan ihmisen sisäiseen kertojaan. Lukeminen on nimenomaan keino päästä elämään toisen ihmisen sanojen sisällä.”

Kirjailija kartoittaa myös elimelliset taudit, jotka hänen oireitaan voisivat saada aikaan. Ei tärppää sielläkään, selitystä vapinalle ei löydy.

Kirja ei siis ole fiktiota, vaan lähempänä tietokirjaa, ja siinä on paljon lääketieteellisiä ja muita asiantuntijatermejä, joten ei ihan helpoin luettava. Ymmärrän hyvin, että kaunokirjallisuutta odottanut lukija on pettynyt, kuten jotkut arvioijat ovat kommentoineet. Mutta kun tiesi lajin etukäteen, tämä oli asiallinen ja kiinnostava pohdinta, eikä kuitenkaan liikaa tietokirja, koska henkilökohtainen ote oli niin vahva ja esitti paljon kirjailijan omaa pohdiskelua.

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen. Otava 2011.

Pikasilmäys kevään kirjauutuuksiin

Hesari listasi kevään kirjoja: pikasilmäyksellä näyttäisi lukulistalle nousevan ainakin Siri Hustvedt ja Carol Shields. Anne Swärd, kukas tämä olikaan… nimi on vain epämääräisesti tuttu, mutta kirja epäsovinnaisesta suhteesta voisi olla kiinnostava. Peter Høeg julkaisee uutta myös, kirja on nimeltään Norsunhoitajien lapset, tämäkin tutkintaan.

Anu Silfverbergiltä tulee esseitä ”asioista, joiden kanssa on vain elettävä”, ja Aila Meriluodon runoista ilmestyy kokoomateos. Raimo Pesonen kulkee rock-bändin matkassa. Kappas, Turkka Hautalalta tulee jo uusi kirja, ja minulla on Salo vielä lukematta… Kuolleet kirjoittavat myös: Arto Melleriltä ilmestyy kokoomateos, ja José Saramagolta Elefantin matka (lisää norsuja).

Esikoiskirjoista ilman muuta listalle Helen Mosterin Hylky. Antti Leikas ja Melominen kutkuttaa nimen ja kuvauksen perusteella: mielen virtailua normityöpäivän aikana.

Tietokirjaosastolla Stieg Larssonista ilmestyy peräti kaksi kirjaa. Kaikki otetaan irti… ne taidan kuitenkin jättää väliin.

Matti Klingen Lyhyt Suomen historia täytyy tarkistaa, miten mahtaa erota Henrik Meinanderin muutaman vuoden takaisesta historiikista. Suomalaisesta muotoilusta kertova Paula Hohdin toimittama kirja olisi varmasti myös kiinnostava, samoin radion lähihistoriaa avaava Pentti Kemppaisen Aina soi sävelradio.

Musiikkipuolella Von Hertzen Brothers ja Michael Monroe saavat myös omat ”elämäkertansa.” Kiinnostaa nähdä, millä tasolla mennään – tässä lajissa kun on nähty surkeita rahankeräysmielessä tehtyjä kyhäelmiä, mutta myös asiallisia, oikeasti tietoa antavia ja viihdyttäviäkin opuksia.

Yllätysuutuuksiakin varmasti tulee vielä vastaan. Jos jokin on varmaa niin se, että luettava ei koskaan lopu. Mikä lohdullinen ajatus.