Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Alex Schulman tekee sen taas: kietaisee lukijan tiukasti tarinaansa kuin lämpimän viltin sisään. Hänen taitonsa kertoa arkisista asioista kirkkaan merkityksellisesti ja tunnetta välittäen on hämmästyttävä. Tälläkin kertaa hän kirjoittaa perheestään. Nyt keskiössä on kirjailijan suomenruotsalainen isä Allan, jonka lempilaulu Tove Janssonin sanoin on noussut kirjan nimeen.

Kirja käy läpi koko kaaren Alexin ensimmäisistä lapsuusmuistoista isän kuolemaan saakka. Isän ja pojan suhde, kuten koko perheen keskinäinen - äiti ja kaksi veljeä mukaan lukien - on valtavan lämmin ja välittävä. Sitä on liikuttavaa kuulla ja kuvitella, vähän kadehtiakin, kirjailija maalaa lähes idyllistä kuvaa 1980-luvun lapsuudestaan.

Samalla tarina on myös Alexin oma kehityskertomus lapsesta nuorukaiseksi ja lopulta aikuiseksi, joka purkaa isän ikävää, muistojaan ja vaiheitaan suhteessa isään, joka oli toisessa avioliitossaan ja kypsässä iässä jo kertomuksen kolme poikaa saadessaan. Ehkä kokeneisuus on yksi syy, miksi hän osasi niin syvästi arvostaa uutta perhettään ja lapsiaan, ja myös osoittaa näille heidän tärkeytensä. Kun kirjailija alkaa alusta, lapsuus kuulostaa juuri siltä kuin fraaseissa sanotaan. Päivä paistaa aina. 

"Kaikki nuo vuodet, kaikki nuo vuodet, tuntuvat yhden ja saman onnellisen päivän ihanalta toisinnolta."

Kun Alex aikuisena on itse tulossa isäksi, hän joutuu kohtaamaan tunteet, joita on onnistunut välttelemään vuosia. Kuten isän ikävän. 

"Seistessäni siinä muistot hyökyvät yhtäkkiä mieleen. Niitä tulee katkonaisina vyöryinä ja yritän kaikin voimin torjua niiden hyökkäykset. On ajateltava jotain muuta. Taistelen paniikissa niitä vastaan, mutta heti kun saa yhden muiston karkotettua, seuraava käy jo kimppuuni."

Hän hakeutuu terapeutille, joka avaa keskustelua:

"...voisimme ottaa lähtökohdaksi väittämät, jonka mukaan lapsuuden tapahtumat ovat aiheuttaneet haavoja, jotka eivät ole vieläkään parantuneet. - Lapsuuden tapahtumat? - Niin. Tai se mitä ei ole tapahtunut. - Mitä haavoja? - Sanon taas, että olen tavannut sinut vasta muutaman kerran, mutta minulla on syytä uskoa, että sinulla on nykyään melko syviä narsistisia haavoja, jotka juontavat juurensa lapsuudestasi. - Narsistisia haavoja? Nehän kuulostavat kauheilta."

Lukija tietää jo taustoja, koska luettuina ovat Schulmanin aiemmat teokset. Mutta keskitytään nyt isään. Hän antoi miehen mallia ja opetti pojalle paljon kalastuksesta kravatin sitomiseen, saunomistavoista rapujen syömiseen, ja tätä kaikkea muistellaan. Allan oli myös itse hyvä kirjoittaja, hänen aikanaan kirjoitettiin vielä kirjeitä, ja poika kertoo eräästä niistä, sodan alla isänsä tyttöystävälleen kirjoittamasta:

"Isä kirjoittaa tarkasti ja kauniisti. Kieli on hienovaraista, hän käyttää harvoin ylisanoja. Tekstissä on jotain hillittyä, lempeää ja vaatimatonta, mikä miellyttää minua." 

Minua miellyttää nuoremman Schulmanin tyyli. Hän ei tee itsestään pyhimystä, vaan näyttää myös nuoren miehen inhimillisiä virheitä, traumakirjallisuuskin vilahtaa mielessä. Ehkä elämäkerrallisen kirjasarjan jatko valottaa tätä puolta itse kirjoittajasta enemmän, ehkä veljiä tai muita, jää nähtäväksi. Kaikki luetaan, mitä tulee. Käännös on luontevan oloinen, mutta oikoluku on kirjassa jäänyt valitettavasti huolimattomaksi - enkä nyt puhu pilkuista.  

Aiempia elämäkerrallisia teoksia:

Unohda minut - äidin tarina

Polta nämä kirjeet - isovanhempien tarina

Fiktiota:

Malman asema

Eloonjääneet

Kenelle: Isän ja pojan välejä pohtiville, perhekuvauksista pitäville, rakkausaihetta etsiville. 

Muualla: Mrs Karlsson kertoo Alex Schulmanin imagosta Ruotsissa ja muistuttaa, että Kiirehdi rakkain on kirjailijan esikoinen, joka suomennettiin vasta supersuosittujen aiempien käännösten jälkeen. 

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain (Skynda att älska). Nemo 2023. Suomennos Jaana Nikula. Kannen kuva kirjailijan kotialbumista.

Alex Schulman: Malman asema

Kirjailija on niitä, joilta on luettava joka ainoa kirja, oli siitä sanottu mitä tahansa tai on sen nimi mikä tahansa: kun varasin Schulmanin viimeisimmän Helmetistä, kirjalla ei ollut vielä nimeä. Sitä sanottiin muistaakseni "uudeksi romaaniksi", vasta myöhemmin vahvistui rautateihin viittaava nimi.

Kirjan henkilöitä yhdistää junamatka, mutta myös eräs perhe. Perheessä on kaksi tytärtä, Harriet ja Amelia, jotka erotetaan tylysti toisistaan vanhempien erotessa. Äiti ottaa Amelian, isä Harrietin - vastahakoisesti, kuulee Harriet vahingossa. Kunpa hän ei olisi kuullut tuota keskustelua, jonka vanhemmat luulivat käyvänsä salaa tyttäriltään! Sillä siitä lähtien Harrietin elämä muuttui sekä sisäisesti että ulkoisesti.

"Vähitellen tuli ilma ja sen hiljaisuudessa hän tiesi, että tästä lähtien hän olisi aina pakomatkalla, hän tiesi sen jo silloin. Tästä lähtien hänen olisi jätettävä kaikki muu taakseen, sillä nyt hän olisi kahden isän kanssa."

Sydäntä särkee lapsen riippuvuus vanhemmistaan, niin Harrietin kuin kaikkien muidenkin: lapsi on täysin avuton ja aikuisten armoilla, aina. Jos aikuiset toimivat, kuten tässä perheessä ja miljoonassa muussa on toimittu, eli lapselle ei selitetä, ei ennakoida, ei kerrota asioita eikä varsinkaan sitä, miksi jotain tapahtuu ja miltä se aikuisista tuntuu, saati pohdita tapahtumia lapsen kannalta, mitä voi odottaa?

"Harriet ei tiedä tarkkaan, mitä on tapahtunut, mutta hän tietää, että se mitä tapahtui viime talvena oli hänen vikansa. Mihin he olivat matkalla?"

Väärinkäsityksiä, turhia pelkoja, epätoivoisia omia tekoja tilanteen parantamiseksi; lapsia, jotka elävät koko elämänsä hieman todellisuudesta irrallaan, aina vailla jotain, jota eivät ehkä osaa nimetä. Luulen, että tämä on yksi kirjan pääviesti, sillä näin käy Harrietille, tulkitsen. Aikuisena hän sanoo:

"Kerran elämässä, vain yhden kerran, pääsee näkemään itsensä ja se, ja vain se, on joko elämän onnellisin tai katkerin hetki."

Toisessa aikatasossa kirja kertoo seuraavan sukupolven Yanasta ja hänen isästään Oscarista, joka on myös junassa matkalla Malman asemalle. Isä ja tytär ovat olleet läheisiä, ja nyt isä suree heidän välilleen kasvava juopaa. Toistuuko vaikenemisen kirous, vai mikä välejä syö?

"Milloin tietää menettäneensä lapsensa? Ei ole mitään ehdotonta kohtaa missä se tapahtuu, vähitellen vain tulee pieniä outoja muutoksia, joita tuskin huomaakaan. Mutta kai vanhemman ja lapsen välille syntynyt etäisyys jostakin alkaa? Se on kuin railo: kun se on kerran syntynyt, se vain levenee."

Schulman on taitava kipeiden perhesuhteiden kuvaaja ja tunnelmanluoja, ja se näkyy tässäkin kirjassa ja sen hienossa, herkän virityksen välittävässä suomennoksessa. Tarinassa on myös aiemmasta tuotannosta tuttuja elementtejä, kuten äidin olemus tietyiltä osin. Kirjailijan tekstiä on aina nautinnollista lukea: se sujuu ja soljuu mutta keskittyy olennaiseen. sanoo suoraan napakin lausein ja jäntevän intensiivisellä otteella.

Mutta johtuneeko siitä, että aiemmat olivat niin täräyttäviä vai siitä, että Malman asema on fiktiivisempi tarina kuin hänen tähänastiset pääteoksensa, hengästyttävyyden asteella kirja jää aiempia maltillisemmaksi. Yanan osuus oli hieman ylimääräinen mielestäni ja viimeisimmät matkat Malman asemalle tarpeettomia, keskityin itse alkuperäiseen asetelmaan. Sopii silti ehdottomasti luettavaksi hyvän tekstin ja vaikuttavan tarinan ystäville.

Kenelle: Eron vaikutusta lapsiin miettiville, perhesuhteista kiinnostuneille, sisarusten välejä tuskaileville, vaikenevassa perheessä eläneille, prinsessasatuja vältteleville.

Muualla: Kirjahyllyssä-blogi sanoo kirjan lasten joutuvan venymään, odottamaan ja ylläpitämään toiveikkuutta ja se "on äärimmäisen raskasta luettavaa, suorastaan rusentaa sydämen".

Lisää Schulmania:

Eloonjääneet
Polta nämä kirjeet
Unohda minut

Alex Schulman: Malman asema. Nemo 2022. Kannen suunnittelu Sara R. Acedo. Suomennos Jaana Nikula.

Kirsi Ranin: Lukupiiri. Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika

Kustantaja osui oikeaan pyytäessään lukupiirikirjan kirjoittajaksi Kirsi Raninin. Tällä lie hallussaan jonkinlainen Suomen lukupiiriennätys; hän on vetänyt omaa lukupiiriään, Kirsin Book Clubia, toistakymmentä vuotta, ja lisäksi vuosia kahta muuta. Kokemusta ja tietoa siis löytyy!

Kirja antaa napakasti ja selkeästi vinkit niin lukupiirin perustamiseen, vetämiseen kuin osallistumiseen. Perusteista lähdetään: miksi lukupiiri kannattaa perustaa? Miten se tehdään? Ja mikä vei kirjoittajan itsensä kirjojen ja lukupiirien maailmaan? Mukavan henkilökohtainen kerronta ja taustojen esiintuonti lomittuvat käytännön asioihin.

Kirjoittaja kertoo lyhyin luvuin lukupiirien erilaisista mahdollisuuksista kirjojen ja pitopaikan valinnoista itse tapaamisen tarkkaan kulkuun ja lukupiirin elinvoimaisena pitämiseen asti. Kavereiden kesken tapahtuma on erilainen kuin yrityksen tai yhteisön lukupiiri, mutta perussäännöt on silti hyvä olla olemassa kaikille. Kenellä on vetovastuu, kuka tiedottaa ja kuinka kulut jaetaan, jos niitä seuraa, esimerkiksi tarjoiluista. 

Monet lukupiirit yhdistävät kokoontumisiinsa syömistä ja juomista, joko kirjan teeman mukaan tai muuten vain, ja näin laventavat tapaamiskokemusta. Kirjan aihetta voi syventää teemaretkillä ja vierailuilla esimerkiksi puheena olevan kirjan tapahtumapaikoille tai tekijään liittyviin kohteisiin. Tai paikalle voi pyytää asiantuntijavieraita, kuten kirja-alan toimijoita. Tätä kohtaa täydentäisin huomiolla siitä, että monet asiantuntijat mielellään kertovat alastaan innostuneina maksutta tai työnsä puolesta, mutta kohteliasta olisi myös huomioida ajankäyttö ja sopia mahdollisesta palkkiosta, etenkin kirjailijoiden kohdalla. Onhan aika pois heidän varsinaiselta työltään. Lukukeskus välittää kirjailijoita selkeän hinnaston mukaisesti, toki suoraankin voi kysyä. 

Mutta yksinkertaisimmillaan lukupiiri on silkka lukijatapaaminen ja keskustelu kirjan herättämistä ajatuksista: se on lukupiirin ydinmehu, josta syntyy taika, jonka lumoon lukupiiriläiset pyrkivät. Kirja avautuu eri tavoin kuin yksin lukiessa, ehkä myös mieli? Ja jos osallistujan haaste on ylipäänsä saada luettua jotain, pieni ryhmäpaine ja yhteinen tavoitteellisuus auttaa. Jos tuttuja lukupiirejä ei ole, kirjastot ja muut tahot kannattaa tarkistaa. Esimerkiksi Kansallismuseo on pyörittänyt historiallisten kirjojen lukupiiriä, tosin nyt koronan takia tauolla. 

Kirsin sujuvaa kerrontaa on helppo ja nopea seurata. Kirjan rakenne on selkeä ja kattava, ja kirjoittajan asiantuntijuus ja intohimo aiheeseensa näkyvät, kuten pitää. Ne innostavat myös lukijaa! Pilkutuksessa saattaa olla lievää luovuutta, mutta rennon puhekielisen jutustelun lukemista se ei haittaa. Kirjaan on haastateltu eri kirjapiirien jäseniä, joiden kommentit täydentävät ja laajentavat lukupiiri-ideaa.

Lukupiirien sanotaan olevan naisten juttu, mutta myös seka- ja mieslukupiirejä on olemassa. Ja jos sellaista tai muuta kokoonpanoa kaipaa kaveriksi, mikään ei estä perustamasta sellaista itse: ohjeet ovat nyt olemassa ja kirjattuna kansien väliin. Komeiden sellaisten, harmikseni tekijän nimeä en löytänyt, mutta kannet ovat kuin kirjoittaja itse. Ripaus leopardia ja bling-blingiä yhdistettynä käytännöllisyyteen ja hyvään, kannustavaan henkeen ja kirjarakkauteen. 

Juuri kuulin Yleltä huolestuttavaa tietoa: 14 % suomalaisista ei osaa lukea tai ei ymmärrä lukemaansa. Onko ihme, jos salaliittoteorioiden tai höpöhoitojen suosio kasvaa, jos tarjolla olevia faktoja ei ymmärretä, vaan luotetaan kaverin kaverin tutun sanomisiin? Tämä nostaa kirjan, lukutaidon ja lukupiirien merkitystä entisestään. Kannustan kaikkia paitsi lukemaan myös kertomaan lukemastaan, ja lukupiiri on siihen oiva keino. Parhaimmillaan se on turvallinen ympäristö, jossa voi myöntää, ettei tajunnut kirjan pointtia tai ettei napannut lainkaan - toisaalta toisten näkemykset voivat muuttaa omaa käsitystä. 

Työpaikat, yhdistykset ja järjestöt voivat perustaa oman lukupiirinsä. Mikä estäisi esimerkiksi yhdistämästä urheiluseuran toimintaan muutaman kerran vuodessa kokoontuvaa lukupiiriä kaikkia kiinnostavien aiheiden ympärille? Näin kasvatettaisiin monipuolisesti fiksuja, pärjääviä lapsia ja nuoria, tai pidettäisiin yllä työntekijöiden tiedonhalua, motivaatiota kehittyä ja yhteisöllisyyttä.  

Mutta aikuisten kesken lukupiirin tavoitteet voivat hyvin olla maltillisempia ja viihteellisempiä. Vain oman ilon vuoksi. Ja sen taian, josta Kirsi puhuu. Kun kirjat aukeavat, aukeaa koko maailma. Lukupiirikirja on mainio ja tärkeä teos tässä ajassa. Kirjassa on myös 200 kirjavinkkiä, jotka luin ensimmäiseksi, ja sivuja omille muistiinpanoille niin luettavista kuin luetuista kirjoista, lukupiirissä tai muuten. Käytännöllistä, päiväkirjamaista!

Kenelle: Aikuisille, yritysten ja yhteisöjen päättäjille ja HR:lle, lukutaidon tärkeydestä huolestuneille, lukemattomuudesta huonoa omatuntoa tunteville, helppoa harrastusta etsiville, yksinäisille, kokemusten jakamista kaipaaville. 

Kirsi Ranin: Lukupiiri. Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika. Nemo 2021. 

Helmet-haaste 2021 kohta 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi. Kirjarakkaus ja innostus lukemisen edistämiseen ovat samaa. 

Alex Schulman: Eloonjääneet

Alex Schulman on mestari kertomaan niin, että lukijaa kouraisee syvältä, kuten hänen aiemmista teoksistaan Unohda minut ja Polta nämä kirjeet on saatu havaita. 

Nuo kirjat perustuvat oikeisiin kokemuksiin kirjailijan perheessä, mutta tietääkseni Eloonjääneet on uusi aluevaltaus, fiktiivinen kertomus - joka voisi olla totta, niin todentuntuinen se on. Ilmeisesti omia muistoja on hyödynnetty, sillä kirjailija on itsekin yksi kolmesta veljeksestä, jollainen sisarussarja on kirjan keskiössä, ja muitakin yhtäläisyyksiä perheeseen aiemmin kerrotun perusteella löytyy. Nyt veljekset kokoontuvat lapsuutensa kesämökille haudatakseen sinne äitinsä tuhkat tämän toiveen mukaan. Isä on kuollut jo aiemmin. 

Nuorin Benjamin, keskimmäinen Pierre ja vanhin veli Nils eivät ole läheisiä, mutta heitä yhdistävät muistot tiukasti, tiukemmin kuin he toivoisivat, arvelen. Sillä kaikki muistot, jotka nyt vyöryvät päälle äitiä hyvästellessä, eivät ole kauniita, vaikka pelkkää ankeutta lapsuus ei ollut. Vai oliko? Vanhemmat heittivät vapaalle lomillaan ja vaikuttavat kiinnostuneemmilta väkijuomista kuin lapsistaan. Eikä heillä ole aavistustakaan poikien keskinäisistä jännitteistä tai tunteista, jotka sivuutetaan suorastaan järkyttävän välinpitämättömästi. Kuten se uintikilpailukin, johon isä pojat usutti... Jatkuva nahinointi kuulostanee tutulta monilapsisia perheitä tunteville. 

"Äiti katsoi poikiaan silmät puoliavoimina, inhoten ja tyrmistyneenä. - Kammottavat mukulat, hän sanoi, kääntyi ja meni eteiseen. Benjamin kuuli hänen raskaat askelensa portaissa. Hän istui vieläkin lattialla, mutta kuuli äidin avaavan ja sulkevan Nilsin huoneen oven. Sitten Nils kuului latelevan valheitaan hiljaa mutisten." 

Pojat puuhailevat mökillä mitä puuhailevat, tekevät aikakapselia (jonne laitetaan muun muassa kynnenpalasia tulevien sivilisaatioiden ihmeteltäviksi), seikkailevat metsässä, käyvät ongella, kiusaavat toisiaan, etenkin kaksi nuorempaa Nilsiä, joka pitää saada ärsyyntymään, eikä se ole vaikeaa. Aikuisenakaan. Tuhkauurnaa kantaessakaan.

"Pitäisikö tässä nyt sanoa jotain vai miten tässä toimitaan? hän [Nils] kysyy. - En minä tiedä, Benjamin sanoo. - Joku seremonia tai jotain...? - Sen kun aloitetaan, mitä tässä muutakaan. - Odota, Pierre sanoo. - Pakko käydä kusella. Hän astuu muutaman askeleen eteenpäin, kääntyy kohti järveä ja avaa vetoketjunsa. - Hei älä viitsi, Nils sanoo. - Eikö tätä nyt voisi hoitaa arvokkaasti. - Ilman muuta, pitää vaan kusta ensin."

Mietin jo, mikä oikein on jutun pointti - siis kuvataan "vain" lapsuutta ja tuhkanlevitystä? - kunnes tulee käänne. Tapaus, joka yllättää lukijan ja saa kaiken kerrotun näyttämään erilaiselta. Ja jää mieleen kaihertamaan, suorastaan ahdistamaan. Eli Schulman teki sen taas. Jos ei tarina kulje yhtä vahvana kauttaaltaan kuin aiemmissa kirjoissa, vaikuttavasti silti. En jättäisi tämän kirjailijan teoksia lukematta. Onneksi niitä on tulossa lisää. Suomalaiset kirjablogit valitsivat Polta nämä kirjeet vuoden 2020 parhaaksi käännösromaaniksi, ja syystä. 

Kenelle: Perhetarinoita ahmivalle, psykologisen romaanin ystäville, vaikuttavaa pelkäämättömille, ruotsalaisen kirjallisuuden lukijoille. 

Muualla: Kirsin Book Club keskusteli kirjasta suomentaja Jaana Nikulan kanssa. 

Alex Schulman: Eloonjääneet. (Överlevarna). Nemo 2021. Suomennos Jaana Nikula. Kansi Sara R. Acedo.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Kirja kumpuaa vihasta. Nimestään alkaen: kuin kirjoittaja polttaisi pois omaa vihaansa kertoessaan isovanhempiensa erikoista tarinaa. Sen selvittäminen alkoi, kun Alex Schulman huomasi lastensa pelkäävän isäänsä ja oli ymmällään.

"- Anteeksi isä, hän sanoi uudelleen ja minä pyyhin hänen kasvojaan, sipaisin kostean tukan korvien taakse ja kuivasin kasvot paidanhihaan. Katsoimme toisiamme silmiin aivan pikaisesti ennen kuin hän taas laski katseensa, mutta katseesta ei voinut erehtyä: näin silmissä silkkaa kauhua."

Kun Schulman havaitsee asian, hän on fiksu ja hakee apua. Ja tajuaa jollakin tasolla jo sitä ennen, ettei hänen perheensä riitaisuus ole aivan normaalin rajoissa, mutta terapeutti saa hänet tajuamaan, mistä riita ja viha kumpuavat. Tai kenestä. Schulmanin isoisä oli Ruotsissa tunnettu ja arvostettu henkilö: kirjailija, kulttuuripersoona, aikansa julkkis, jonka tuottelias aika kesti 1930-luvulta 1980-luvun alkupuolelle.

"Sven Stolpe on aina kiehtonut minua. Hänen varjonsa laskeutui lapsuuteni ylle, hän oli aina läsnä mutta kuitenkin etäällä, pahaenteisenä hahmona toisessa huoneessa. Muistan hiljaisuuden, kun häntä odotettiin paikalle."

Schulman ei aiemmin kiinnostunut tarkemmin isoisästään, sillä suhde ei ollut läheinen. Lapsenlapset lähinnä pelkäsivät,vaikka pitivät vaariaan salaperäisenä ja siten kiinnostavana. Isoäiti Karen tuntui läheisemmältä. Aikuisena, yrittäessään ymmärtää omaa käyttäytymistään, Schulman joutuu kohtaamaan tarinan, joka avautuu hänelle isoisän kirjoittamien kirjojen, isoäidin kohtalokkaan kirjenipun ja hatarien muistojen kautta. Se sisältää kauan vaietun salaisuuden.

"Kun tulen takaisin, näen jo käytävästä keittiön lasioven läpi, että vaari on tullut aamiaiselle. Jään hetkeksi oven ulkopuolelle katselemaan mummia ja vaaria lasiovien lävitse. Vaari tekee voileivän. Halutessaan juustoa hän osoittaa vatia ja mummi ojentaa sen. Sitten he syövät vaitonaisina, pureskelevat vain hiljaisuuden vallitessa ja katsovat pöytään. Mummi siistii murusia pöydältä, painaa niitä peukalollaan niin että ne tarttuvat siihen ja ovat poissa. Yhtäkkiä minua surettaa, koska seison siinä oven ulkopuolella ja ymmärrän näkeväni nyt todellisen kuvan siitä, millaista heillä on silloin kun minä en ole paikalla, kun heillä ei ole ketään kenen kanssa puhua. Katselen heidän pääteasemaansa. Tämän pidemmälle he eivät pääse toisistaan. Tuntuu jotenkin etten ymmärrä kaikkea, kuvassa on jotain mikä jää minulta huomaamatta. Miksi he eivät puhu toisilleen? Milloin heidän välilleen laskeutui tuollainen hiljaisuus?"

Isovanhempien avioliiton suuri salaisuus ei olekaan suuri muille, joutuu Schulman huomaamaan. Sen tuntee muun muassa toinen ruotsalaiskirjailija, David Lagercrantz, ja hänen perheensä, käy ilmi.  Davidin isä Olof Lagercrantz oli Sven ja Karin Stolpen läheinen tuttu, josta tuli Svenin vihamies.

"Minähän en edes usko mihinkään 'elämän käänteentekeviin hetkiin'. Pelkkä ajatuskin tuntuu keinotekoiselta, sellaiselta minkä keksii jälkeenpäin, kun muistelee elämäänsä. Siinä vedetään mutkat suoriksi, kuvataan elämää sarjana tapahtumia, joista jotkin ovat 'käänteentekeviä', ja nuo tapahtumat muodostuvat muka elämää määritteleviksi kokemuksiksi. Eihän se niin mene ja juuri siksi elämäkerroista tulee usein niin huonoja elokuvia."

Schulman punoo taitavasti yhteen muistoja, tätä päivää ja menneisyyttä: kirjaa lukee kuin trilleriä, vaikka kyse on elämäkerrallisesta romaanista. Tarina liikuttaa, hämmästyttää, hetkittäin jopa mykistää. Kertomisen ja lukemisen arvoinen tarina, joka on tehty vahvalla tunteella ja vankalla ammattitaidolla.

Se tuo myös uuden näkökulman Schulmanin äidin tarinaan, josta poika kertoo kirjassa Unohda minut.

Kenelle: Itseään ymmärtämään pyrkiville, elämäkerroista kiinnostuneille, ruotsalaisen laaturomaanin ystäville.

Muualla: Totuus on tarua ihmeellisempää, jälleen kerran, toteaa Kirsin Book Club. Tarina osoittaa, että nerouden ja hulluuden välinen raja on hiuksenhieno, sanoo Kirja vieköön -blogi.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet. Nemo 2020. Suomennos Jaana Nikula. 

Kansi Sigge Eklund.

Helmet-haaste 2020 kohta 44, kirjassa on kirjeenvaihtoa, ja kohta 8, toisen valitsema: ostin kirjan Suomalaisen kirjakaupan Ninan suosituksesta. Sopii myös kohtaan 42, isovanhempia.

Alex Schulman: Unohda minut

Alex Schulman kertoo tarinansa alkoholistiäidin lapsen kasvusta aikuisuuteen. Pienenä hän ei tietenkään ymmärtänyt, mistä on kyse, eikä hieman kasvettuaankaan osannut äidin käytöstä tuomita - eihän hän muusta tiennyt. Lapsen lojaalisuus on liikuttavaa, mutta hänelle itselleen vahingollista. Salailu ja häpeä jättävät jälkensä.

Perheessä on kolme poikaa, joista kertoja on nuorin. Heidän isänsä on reilusti äitiä vanhempi, ja isän kuoltua äidin juominen kiihtyy hengenvaaralliseksi. Pojilla on äidistään jatkuva huoli, he joutuvat "päivystämään" koko ajan, mikä äidin tilanne on. Raskasta!

On paljon hyviäkin muistoja, on lämpöä ja rakkautta. Perheen matkat ja yhteiset rituaalit, yhteisyyden tunne. Äiti on ihana, kaunis ja kaikista älykkäin.

"Voin sulkea silmät ja muistella varhaislapsuuttani, sitä kuinka äiti ja minä rakastimme toisiamme. Syntymästäni viisivuotiaaksi oli elämäni paras aika. Haluan sinne takaisin."

Kun Alex itse on naimisissa ja isä, hän päättää tarttua asiaan. On pakko.

"...haluan että me kumpikin selviämme hengissä. Näin ei voi jatkua. Sinun täytyy lopettaa juominen. Ja minä haluan auttaa sinua siinä."

Riippuvuuksia tuntevat tietävät, ettei asia ole yksinkertainen. Schulman kuvaa hyvin reaktioita, joita hänen vaatimuksensa aiheuttaa. Ja tuntemuksia, joita lapselle jää, vaikka lapsi olisi jo aikuinen.

"Silloin kun äiti kertoi tarinoita, aika lakkasi olemasta ja särkynyt suhteemmekin unohtui. Kaikki haihtui pois, mutta lopulta lumous aina rikkoutui. Hermostutti olla samassa huoneessa hänen kanssaan. Olimme niin kaukana toisistamme, jokin oli särkynyt aikoja sitten eikä sitä pystynyt enää korjaamaan."

Tuli mieleen keskustelu, jota Selja Ahavan kirjasta somessa käytiin. Että on yksipuolista. Toisenkin osapuolen kanta pitää huomioida. En ymmärrä, miksi: Schulmanin äidin tarina hänen itsensä kertomana olisi varmasti kiinnostava, mutta aivan eri tarina, eri ihmisen kokemus. Schulman kertoo omansa, asettaa sen rohkeasti tarjolle, ja tekee sen hyvin ja konstailematta.

Kenelle: Perhekuvausten ystäville. Viinan käyttöään miettiville. Äidin rakkautta ihannoiville.

Muualla: Kirjasähkökäyrän Mai ei anna vanhemmilleen anteeksi. Psykologisesti tarkka ja viiltävä, sanoo Reader why did I marry him.

Alex Schulman: Unohda minut. Nemo 2017. Suomennos Raija Rintamäki. Kustantajan lukukappale.

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu

Siinä missä Harville Hendrix nimitti klassikoksi julistetun parisuhdeoppaansa aikoinaan nimellä Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu, Garth Greenwell teki aiheesta oman versionsa, jonka nimessä ei r-sanaa mainita. Syystä.

Rakkaudesta silti on kyse, fyysisestä sellaisesta. Bulgarian Sofiassa opettajana työskentelevä amerikkalaismies tapaa ihanan rentun, Mitkon, joka komeudessaan, räävittömyydessään ja häpeämättömyydessään saa miehen kiihtymyksen ja himon valtaan.

Millään tavoin tasaveroinen ei miesten suhde ole. Jompikumpi on aina hallitsevampi, niskan päällä. Jo lähtökohdat antavat ymmärtää erot. Amerikkalainen muutti Sofiaan pakoon perhettään ja traumojaan. Hän on hyvinvoiva, työssäkäyvä, kielitaitoinen ja pärjäämään tottunut – toisaalta sovinnaisen elämäntapansa vanki, jota kiehtoo Mitkon täysin päinvastainen elämä, sen vaarallisuus ja seksi, jolla Mitko elää. Etenkin seksi. Jos toinen maksaa siitä, voiko edes puhua suhteesta?

"Hän kääntyi hämmästyneenä katsomaan minua ja sanoi etten ollut mikään asiakas vaan hänen ystävänsä, mutta minä vain huiskautin kättäni. Pidän sinusta liian paljon, sanoin hänelle kömpelösti mutta avomielisesti, ei ole hyväksi että pidän sinusta niin kovasti."

Voisi sanoa kauniisti, että miehet puhuvat ruumiinkielellä, sillä amerikkalainen osaa vain auttavasti bulgariaa. Mitkosta ei kuitenkaan ota selvää, milloin hän on tosissaan, milloin huijaa: sekä amerikkalainen että lukija saattavat toivoa, että seksin takana olisi enemmänkin. Siltä ei rehellisesti sanoen juuri vaikuta. Mutta kiihko, himo ja halu ovat tekstissä käsinkosketeltavia, haisteltavia ja kaikenkattavia; miksi siihen pitäisi kuvitella jotain lisää - onko se tapa jollain tavoin oikeuttaa kiihkeät hetket, jotka saattavat kolkuttaa omatuntoa ja moraalisuutta.

"Olin jo oven avautuessa tiennyt että tulija on hän, mikään muu mahdollisuus ei edes käynyt mielessäni, eikä mieleeni tullut myöskään käskeä hänen lopettaa, tai jos tulikin niin ajatus oli sen verran heiveröinen että se pyyhkiytyi saman tien päästäni kiihkon tuoksinassa."

Ehkä Mitko on amerikkalaiselle tärkeämpi kuin hän tunnustaakaan. Silti mies haluaa vetäytyä, hän laittaa Mitkon matkoihinsa milloin haluaa, hän ei halua olla lähellä; häntä pelottaa. Amerikkalaiskliseiseen tapaan raha on ainoa auttamiskeino, kun Mitko sukeltaa yhä syvemmälle kurjuuteen. Ja se on kommunikoinnin tapa, jota he molemmat ymmärtävät, seksin lisäksi. Kumpikaan ei pysty eikä halua muuta. Se on perusinhimillistä ja ymmärrettävää, vaikka tarinassa on surullinen, meidän häpeänpelolla kasvattujen suosima perusjuonne, joka tuo minulle mieleen vanhat opettavaiset kansansadut tai kristillisen konservatiiviset uskomukset, joilla meidät on kyllästetty. Onko "pahan" saatava aina palkkansa?

Teksti sinänsä on taidokasta ja helppolukuista, kuvailevaa muttei aktien yksityiskohdilla revittelevää. Jos tämä olisi elokuva, varsinaiset seksikohtaukset olisivat pyyhe päällä tehtyjä. Mutta fyysinen veto ja himo ovat ne asiat, joita kirja kuvaa hyvin, samoin häpeily ja avuttomat keinot yrittää peitellä näitä muilta. Sekä ehkä tahattomana oheistuotteena, hyvinvoivan ja ei-hyvinvoivan yhteiskunnan jäsenen erot selvitä elämässä.

Kenelle: Rakkauden, ihmissuhteiden ja seksin ilmenemistavoista kiinnostuneille, seksuaalista identiteettiään etsivälle tiedonnälkään, kokeneemmille nostalgiatrippiin, perustasokkaan lukemisen ystäville lukemisen himoon.

Muualla: Hyvä romaani riippumatta siitä, lukeeko sen eroottisena homoromaanina vai ei, sanoo Omppu. Romaanissa tavallaan paetaan rakkautta, tuumii Tuijata.

Kirjailija vierailee HelsinkiLitissä 2017.

Greenwell Garth: Kaikki mikä sinulle kuuluu. Nemo 2017. Suomennos Juhani Lindholm. Kustantajan lukukappale.