Kaikki taivaan linnut

Puheenaihe jos mikä! 50 vuotta kateissa ollut käsikirjoitus löytyi yllättäen toisen käsikirjoituksen välistä, ja niin saimme jatkoa Kuin surmaisi satakielen -teokselle, joka on upea, koskettava ja kaiken kaikkiaan - älkää nyt säikähtäkö - klassikko.

Uutuuskirja on kirjoitettu ennen Satakieltä, Harper Leen ollessa aloitteleva kirjailija, mikä näkyy. (Kyynisenä ihmisenä en voi välttyä ajatukselta, että sen on haluttukin näkyvän, jotta "aidon" käsikirjoituksen löytymistarina olisi täydellinen, mutta ei mennä nyt siihen. Luotetaan, että kässäri on aito ja alkuperäinen.)

Onneksi kirjan nimi on käännetty alkuperäistä mukailematta: Go set a watchman olisi aivan liian raamatullisen ankara suomalaiseen makuun suoraan käännettynä. Tapaamme Satakielestä tutut henkilöt aikuisina. Scout, Satakielen 8-vuotias tyttö, on nyt aikuinen Jean Louise, joka palaa vierailulle synnyinkaupunkiinsa. Ja näkee sen ensi kerran aikuisen silmin.

Eurooppalaisilla ja suomalaisilla on omat historialliset kipupisteensä lähihistoriassa, samoin amerikkalaisilla: rotuerottelu on niistä suurimpia. Kun Jean Louise tapaa Alabamassa ihmiset, joihin hän luottaa kuin kallioon - isänsä Atticuksen ja rakkaimman ystävänsä Hankin - ja näkee heidät uudessa valossa, se on suuri järkytys. Sillä rakkaat, viisaat, lempeät miehet osallistuvat yhteisöihin, jotka kannattavat rotuerottelua, värillisen kansanosan erilaista kohtelua kuin valtaa pitävien valkoisten. Onko ihme, jos tyttö on tolaltaan?

Näettekö yhteyksiä tähän päivään? Minä kuvittelin näkeväni, enkä ollut siitä iloinen. Atticus ja Hank, jota Jean Louise rakastaa, mukautuvat, vaikka eivät hyväksykään - heidän mielestään niin on pakko toimia, jotta omaa asiaa tasa-arvosta saisi edes hieman eteenpäin. He ovat varmaan viisaita, silloisessa tilanteessa. He tuntevat yhteisönsä ja tietävät, miten siellä kannattaa toimia. Tekeekö se Jean Louisen ehdottomuudesta väärää? Ja kuka sopeutuu, kuka ei? Onko aina oltava joko-tai?

Symppaan syvästi Jean Louisea: tarina on ikiaikainen tytön kasvukertomus siitä, miten jossain vaiheessa me kaikki näemme vanhempamme uudessa valossa, ehkä sellaisessa, jota ei missään nimessä toivoisi. Kiintymys, tottumus ja kapina taistelevat.

Tekstinä kirja on lähes yhtä erinomaista kuin Satakielessä, vaikka muoto ja rakenne on kömpelömpi ja epätasaisuus vaivaa. Välillä luennoidaan, välillä jumiudutaan, mutta suurimman osan kirjasta kattava dialogi tekee siitä helppolukuisen. Jean Louise on älykäs, mutta tunnemyrskyt ylittävät hänenkin käsityskykynsä. Amerikkalainen historia ei tule lähelle suomalaista lukijaa, mutta tämän avulla sitä voi ja kannattaa yrittää ymmärtää. Ei ole olemassa  "Amerikkaa", vaan on monesta erilaisesta maasta koostuva yhteisö. Vertaa "Eurooppa".

Ei, ei tätä voi yhdistää tämän päivän monikulttuurisuuskeskusteluun. Liian monet muuttujat ovat toisin. Lähinnä kirja auttaa ymmärtämään erilaisia tilanteita, mihin ihmiskunta voi joutua ja mihin amerikkalaiset ovat joutuneet. Hieman kaukaiseksi asetelma jää tämän päivän pohjoismaiselle lukijalle. Mutta jos on lukenut Satakielen, Jean Louisen ja hänen perheensä tarinan jatko on pakko saada tietää, ja tämä on se jatko. Onko se loppu? Julkaisijat ovat vihjailleet vielä kolmannestakin käsikirjoituksesta. Jos sellainen tulee, tietysti luen, mutta mennäänkö jo tekohengityksen puolelle? Tosin haluaisin kuollakseni tietää, miten Jean Louisen elämä jatkuu. On haikeaa jättää joku, jonka on tuntenut lapsesta saakka.

Kaikki taivaan linnut ei ylitä Kuin surmaisi satakielen -kirjaa millään määreellä. Jos joltain, ehkä suomennoksen osalta, sillä aiempi kirja sai tästä moitteitakin, itse nautin vanhahtavasta kielestä eikä kieli vaivannut. Uusi kirja noudattelee osin tekstin vanhahtavaa linjaa, mutta on osin myös hätkähdyttävän moderni sanavalinnoiltaan, joten vaikutelma jää hieman epätasaiseksi, mikä ei ole suomentajan vika, vaan alkuperäistekstin, luulen. Mahdollisesti alkuperäiskustantaja on hieman rustaillut käsikirjoitusta... (mutta kuten alussa sanoin, ei mennä nyt siihen.)

En mistään hinnasta olisi jättänyt tätä kirjaa lukematta, Satakielen jälkeen. Mutta hieman hämmentynyt olo jäi. Kirja on laadukas, mutta se tuskin toimisi sellaisenaan, ilman kuulua kaksostaan. Olisi kiinnostavaa kuulla arvio lukijalta, joka lukee vain tämän kirjan tai molemmat päinvastaisessa järjestyksessä. On vaikeaa olla neutraali, kun on jo koukussa. Koska Satakieli on niin valloittava.

Kenelle: Ilmeisimmin, Harper Lee -faneille; historiaa ymmärtämään pyrkiville, mietityttäviä tarinoita etsiville, näkemään tähtääville, monikulttuurisuutta pohtiville.

Muualla: Opittu on, josko niin mitään, sanoo Mummo matkalla. Blogiarvioita ei vielä muita löytynyt, joten linkitän Hesarin juttuun.

Harper Lee: Kaikki taivaan linnut. Gummerus 2015. Suomentanut Kristiina Drews.
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Kun tuli taannoin moitittua käännöskirjan tasoa, haluan esitellä myös toista laitaa: Kuin surmaisi satakielen on jo lähes kulttikirja, eikä ihme. Luin sen kauan sitten, mutten ymmärtänyt arvostaa riittävästi. Nyt luin uudestaan, ja ymmärrän paremmin.

Eletään 1930-lukua Alabamassa, Yhdysvaltojen eteläisessä osavaltiossa. Sisällissodasta on vielä lyhyt aika, pörssiromahduksesta vielä lyhyempi. Veteraaneja ja sankarivainajia on useissa perheissä, eivätkä voittaneen pohjoisen ajatukset ole vielä kotiutuneet perinteisille rotusyrjinnän alueille, jotka pakotettiin sodan lopputuloksena osaksi yhtenäistä lakia ja valtiovaltaa.

Atticus on asianajaja, joka kasvattaa yksinhuoltajana kahdeksanvuotiasta Scoutia ja tämän 12-vuotiasta isoveljeä Jemiä. Apunaan hänellä on Calpurnia, musta taloudenhoitaja, jota pidetään perheenjäsenenä. Atticusta arvostetaan, ja perheen olot ovat aikaansa nähden mukavat ja sisäiset välit lämpimät pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa.

Scout kertoo tarinan tytön silmin: kesät ovat loputtomia, kepposet ja kummallisuudet arkipäivää, suunnaton uteliaisuus saa tutkimaan ympäristöä (etenkin erästä naapuritalon salaperäistä asujaimistoa) tarkasti ja isoveli on tärkein maailmassa, vaikka tiukkoja tappeluita käydään. Isä on viisas, tietää kaiken ja opettaa paljon lapsilleen, joista on kasvanut tiedonhaluisia ja nokkelia. Ajan tavan mukaan lasten asema on hieman erilainen kuin nyt: he leikkivät paljon keskenään, omilla teillään. Käytöstavat on hallittava, muita ihmisiä ajateltava. Atticus on selvästi onnistunut monin tavoin ja toimii yllättävän modernina kasvattajana. Myös naapurit ja koko kylä kasvattavat, Calpurniasta tietysti puhumattakaan.

Tyyni elämänmeno häiriytyy, kun Atticus määrätään puolustamaan oikeudessa Tom Robinsonia, jota syytetään kuolemanrangaistukseen johtavasta rikoksesta, valkoisen naisen raiskauksesta. Lapset saavat hämmästyksekseen huomata, etteivät kaikki mukavat kaupunkilaiset olekaan mukavia, kun kyse on eri ihonväristä. (N-sanaa käytetään kirjassa paljon, aivan neutraalissa merkityksessä.)

Jo oikeudenkäyntiin johtava aika herättää kiihkeitä tunteita ja väkivaltaisia tilanteita, joiden kohtaamiselta Atticus ei voi mitenkään lapsiaan suojella. Sitäpaitsi lasten on syytä tietää, sanoo hän. Atticus on viisas, mutta taitaa elää hieman pilvilinnoissa? Mutta lapset ovat käytännönläheisiä ja vilpittömän suorasukaisia, mikä pelastaa heidät useimmista pulmatilanteista ja auttaa ratkomaan solmuja kaupunkilaisten välillä.

Vaikka kuulemme kertomuksen Scoutilta, se tapahtuu niin taitavasti, ettei lukija huomaa, missä vaiheessa nimetön kertoja puuttuu asiaan - sillä pakkohan niin on käydä, muuten lapsen kerronta jättäisi paljon vajaaksi siitä, mitä todella tapahtui. Vai jättääkö? Onko niin, että kirjailija ovelasti ohjaa lukijan ajattelua haluamaansa suuntaan, ilman kaiken sanomista, niin että lukija täydentää itse vajaat kohdat? Tuota ei lukija ihastuksissaan huomaa, koska tarina ei ole kömpelö mistään kohtaa.

Loistava temppu ja hieno tarina, joka liikuttaa, huvittaa, vie mukanaan eikä tunnu pätkääkään vanhentuneelta - klassikon merkki. Maailma ei valitettavasti ole suuresti muuttunut, kun syrjimistä ja etnisiä vähemmistöjä ajatellaan. Henkilökuvaus on herkkää ja elävää, etenkin lapset; he ovat oikeita, eivät paperia. Pikkukaupunki tunnelmineen tulee lukijalle tutuksi. Siitä ja lapsista on vaikea erota.

Suuri syy kirjan tehoon on erinomainen suomennos: Maija Westerlundin alunperin vuonna 1961 julkaistu suomennos on nähdäkseni sama kuin aiemmissa painoksissa 1980-luvulta alkaen, joita selailin (en tiedä, onko alkuperäistä korjailtu jo aikaisemmin), ja tätä ratkaisua ja Gummeruksen tyyli- ja tilannetajua kiitän ja kumarran. Niin kaunis, vivahteikas ja tunnelmantavoittava käännös on.

Lukiessa ei tarvitse pohtia ärtyneenä "parempaa" vaihtoehtoa tönkölle käännöslauseelle eikä kiinnittää käännökseen ylipäänsä huomiota paitsi ihaillakseen nokkelaa sanankäyttöä. Esimerkiksi: Dill oli näyttänyt olevan reimakunnossa sinä päivänä, mutta minä luulen, ettei hän vielä ollut täysin toipunut pakomatkastaan." Reimakunnossa, mikä loistosana!

No, tietysti käytetään ajan sanoja ja tyyliä, kuten "kyynillinen" ja "mäsäksi" tai "voihan jeekuti" -tyyppisiä ilmaisuja, muttei häiritsevästi, vaan sopivasti muistuttaen siitä, ettei kirja ole tehty nyt. Pieni vanhahtavuus on vain viehättävää. Kokonaisuus on luontevaa ja kaunista kieltä, jota on ilo lukea.

Kirjaa on kehuttu maailmalla ylenpalttisesti: sitä on sanottu kuvaukseksi kasvamisen kipeydestä ja kannanotoksi oikeudenmukaisuuden puolesta; se sai Pulizer-palkinnon vuonna 1961. Jos tausta kiinnostaa, kannattaa kurkata Wikipedia, etenkin omaelämäkerrallisuus-kohta.

Hypestä huolimatta yksittäiselle lukijalle kirja on henkilökohtainen ja koskettava kokemus. Joten jos et ole vielä lukenut, niin kannattaa, jos haluat lukea jotain varmasti hyvää.

Kenelle: Ihan kaikille aikuisille.

Muualla: Maailmassa saisi olla enemmän Atticus Finchejä, toteaa Norkku. Linnea sanoo aihetta kiinnostavaksi ja ajankohtaiseksi ja vertaa Scoutia itseensä. Ehjä, taitava ja herkkä, sanoo Marile. Jokke kuvaa kerrontaa hyvin amerikkalaiseksi John Irvingin ja Donna Tarttin tapaan. Hmm... Sehän on tietenkin syvästi amerikkalainen kirja - vähän kuin Päätalo on suomalainen, Dickens on englantilainen ja Dumas ranskalainen - mutta onko se haitta vai etu? Ainakin minä koen kansallisuuden näissä mainituissa pelkästään myönteisenä lisävärinä perushienoon kerrontaan. Salla puolestaan ei pitänyt suomennoksesta, kirjasta kyllä, ja liittää arvioonsa kiinnostavasti muita kulttuuriviitteitä. Suketus ei innostunut yhtään. Suoranainen lukuilo, sanoo Mai. Kirjakirppu suosittelee lämpimästi klassikkoa kaipaaville. Onpa hauskaa muuten bongata näitä "vanhoja" postauksia! Jokaisessa taitaa olla erilainen kansi, kun painoksia on niin monta. Varmasti muitakin blogijuttuja löytyy, jos jaksaa etsiä - jos omasi puuttuu, laitathan kommenttina tiedoksi.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen. Gummerus 2015. Kolmastoista painos. Kansi: Jenni Noponen. Kustantajan lukukappale. Alkuperäinen kirja on ilmestynyt 1960. Suomennos: Maija Westerlund.

Syy uuteen painokseen (kuvassa päällimmäisenä) on tietysti yllättäen löytynyt nyt 89-vuotiaan Leen toisen kirjan käsikirjoitus, jonka Gummerus kirjailijan kustannusoikeuksien omistajana Suomessa saa julkaista (siis sai etuosto-oikeuden myös toiseen kirjaan ja käytti sen). Toivon siitä lottovoittoa niin Gummerukselle kuin lukijoillekin.

Suomentaja on nyt toinen, Kristina Drews, ja odotukset kovat. Kirja ilmestyy elokuussa 2015 nimellä Kaikki taivaan linnut, ja se on kirjoitettu ennen Satakieltä. Kun Lee vei kaikki lintunsa kustantajalle, tämä ehdotti, että Lee kirjoittaisi tarinan siitä, miten tähän tilanteeseen on tultu, lapsuudesta. Eli Satakielen, joka sitten julkaistiin tunnetuin seurauksin. Alkuperäinen kässäri sotkeutui jonnekin papereiden sekaan. Kirjailija luuli sen ikuisesti kadonneeksi, kunnes se löytyi yllättäen 2014. Nyt saamme senkin lukuun eli Satakieli jatkuu. Huima ja kiehtova tarina, tämäkin!