Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Kirjan kertoja on nuori suomalainen mies, jolla on albaanijuuret. Muistuttaa kirjailijan aiempien kirjojen päähenkilöitä, myös kirjailijaa itseään. Tämäkin mies, Kujtim, kirjoittaa. Kirjoja, jotka käsittelevät ihmisen seksuaalisuutta, sukupuolta, rasismia, toiseutta, sortoa ja alistamista, hän kertoo. 

Mutta nyt kirjoittaminen takkuaa. Kujtimia ahdistavat karmeat lapsuusmuistot väkivallasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ankaruudesta. Myös Suomessa Kujtimia on kohdeltu kaltoin muualta tulleena, eikä homous auta joukkoon sulautumista tai hyväksynnän saamista. Mies ei tunnu pääsevän elämässään eteenpäin. Yksinäisyys, pelot ja painajaiset vaivaavat.

"Voin huonosti, olen kohdellut itseäni ja läheisiäni kaltoin, olen aina elämääni paossa ja kauhuissani tulevasta, eikä mikään tuota minulle iloa, ei ole täyttymystä, ei toivoa, ei parempaa huomista, joten haen työhuoneestani kannettavan tietokoneen ja paperia ja alan kirjoittaa viimeisiä sanoja, jäähyväiskirjeitä läheisilleni..."

Nimi Kujtim tarkoittaa muistoa, ja niitä tarinassa vyöryy. "Kasvoin vihaisessa kodissa jossa en halunnut enkä voinut viettää aikaa, joten aloin käydä kirjastossa..." Liikutaan pääosin kahdessa ajassa, 1990-luvulla miehen lapsuudessa ja nykyisyydessä. Kun Kujtimin äiti matkustaa vierailulle sukulaisten luo, mies siirtää itsemurhasuunnitelmiaan ja lähtee mukaan.

"Kuolema teettää hirvittävästi työtä... ja jos elämästään kieltäytyy itse, en tiedä tahdittomampaa elettä kuin sen teettäminen toisilla, joten matkustaminen äitini kanssa Kosovoon tuntuu sopivimmalta seuraavalta askeleelta."

Sukulaiset kyselevät asioista Suomessa. Yleinen tai ainakin Kujtimin äidin käsitys on, että suomalaiset eivät tunne "oikeaa elämää", vaan elävät kuin pehmoiseen peittoon käärittyinä. Siksi pojan on hyvä nähdä sitä oikeaa, jossa ruoka kasvatetaan itse (lehmät!), eletään ilman mukavuuksia ja hyvin vähällä rahalla. Suomea kyllä arvostetaan ja siellä on koti, sillä sotapakolaisille "Jumala joka pelasti, oli nimeltään Suomi."

Kujtim jää Kosovoon pidemmäksi ajaksi kuin äitinsä, kohtaamaan muistoja ja tutustumaan juuriinsa. Vaikka ahdistus on vahva ja kirjassa on synkeää vimmaisuutta, pelkkää surkeutta se ei minulle ole. Kirjailijan kaunista ja konstailematonta kieltä on helppo lukea ihaillen. Jopa erityisen pitkät, kiihkeät virkkeet toimivat ja kuljettavat sulavasti mukanaan. Taitavuutta, josta tulee mieleen Saramagon tyyli, tosin tässä kirjassa huomattavasti lyhyemmin, virkepituuksia vaihdellen.

Huvittaviakin sattumuksia kerrotaan, kuten muisto siitä, että joskus oli kuljettu rajavartijoiden ohi esittelemällä suomalaisen puhelinliittymän laskua, joka meni "heille jonkinlaisena lääkärintodistuksena läpi..." Tai sukulaistytön ihmetellessä, miten Kujtim on voinut osata kirjoittaa kirjojaan yli kymmenellä kielellä; hän kun on kuullut miehen kirjoja ilmestyneen monissa maissa. Kääntäjän ammatti oli vieras!

Äiti on tärkeä henkilö, joka osaa kehua poikaansa, jos välillä terävästi napauttaakin. Hän tahtoo hyvää muun muassa köyhille naapureille (ei suju hyvin, se projekti), mutta sanoo uskovansa pahaan, sillä "paha löytää aina paikkoja johon se mahtuu" - se on napakka kiteytys! Ja häpeää pidetään albaaneille sisäsyntyisenä, se "elelee hengitysilmassa". Muistuttaa suomalaisuutta? Märehtimisestä puhutaan syömisen yhteydessä, mutta monenlaista märehdittävää Kujtimilla on, lukijalla myös. Kannen symboliikka vastasyntyneestä vasikasta julman härän tallomana on rajua.

Toivottomuuteen ja synkkyyteen kirjailija Pajtim ei lukijaa onneksi jätä. Vaikka olisi liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus, ehkä silti on mahdollista elää hyvää elämää, tulevaisuus voi pilkahtaa. 

Hieno, aito ja raastava tarina, joka herättää paljon ajatuksia ja tunteita. Verenmakuinen ja pelottavakin, vihan ja pelon tunteineen ja väkivallan läsnäoloineen. Silti kokonaisuus on kummallisen tasapainoinen.

Kenelle: Synkkää lapsuutta kestäville, itseään etsiville ja heitä tukeville, joukkoon kuulumattomille, yhteyttä etsiville, laatuproosan ystäville. 

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä. Otava 2024. Kansi Mirella Mäkilä ja Piia Aho.

Helsingin Kirjamessuilla 2024 Pajtim Statovci kertoo kirjastaan la 26.10. klo 14 Senaatintori-lavalla. 

Helsingin kirjamessut 2023: tunteita ja staroja

Liikutun aina, kun avaan messuhallin oven. Hetki portailla avausaikana on pysäyttävä. Vähän pyörryttävä. Kirjamessut ovat minulle uinti kirjarakkauden sylissä, inspiraation lähde ja todellinen sosiaalinen media. Tapaan kirjailijoita, kustantamojen edustajia ja kirjasomen kollegoita, tunnen yhteenkuuluvuutta ja poreilen iloa. Leijun kirjakuplassa irrallaan arjen velvoitteista. 

Helsingin kirjamessut olivat minulle täydet. Muutama kohokohta: Iida Turpeisen Elolliset on ollut maailman suurimpien kirjamessujen, Frankfurtin, yksi suuri puheenaihe tänä vuonna, kertoi avajaisissa Kustannusyhdistyksen Sakari Laiho. Upeaa, leukani loksahti! Ruotsissa on vientiagentuureja parikymmentä, joista osa toiminut jo kymmeniä vuosia. Suomessa kai kolme, ja kaksi omistajakustantamojen edustajina. Vieläkö ihmettelemme, miksi olemme jäljessä kansainvälisessä näkyvyydessä tai kirjaviennin euromäärissä? Pajtim Statovci on yksi menestyneitä, ja on ollut suuri ilo seurata hänen uraansa vuosien mittaan. Hänellä, kuten esimerkiksi Sofi Oksasella ja Antti Tuomaisella, on ulkomainen agentti. 

Mutta Helsingin kirjamessuista 2023 juuri nyt piti puhua. Maritta Lintusen Sata vuodenkiertoa on vaikuttava. 1970-80-lukujen kuvaukset näyttävät olevan yksi viime vuosien jatkuva trendi. Silloin lapsuutensa eläneet ovat aikuistuneet ja heränneet kertomaan tarinoitaan. Uutuuksissa Kati Tervo kertoo aiheesta kirjassaan Tyttö joka olin, Benedict Wells Hard Land samoin. Ja Hannu Paloniemen Lumiluolapoika on yksi HS:n esikoiskirjapalkinnon ehdokkaista.

Juhani Branderin Amerikkaa olen kuullut luotettavien tahojen kehuvan. Ymmärtääkseni se menee vielä kauemmas historiaan, 1950-luvulle. 

Anne Vuori-Kemilän Maahan viilletty raja on tekijänsä paras ja nimensä mukaisesti viiltävä. Suosittelen naisen työn ja aseman pohtijoille, historiallisella ajankohdalla ei ole väliä, asenteella ja väkivallan hyväksynnällä on. Suomessa kävi naisille hyvin, monessa muussa maassa ei. Erityistä kirjassa on se, että kyseessä on tositarina kirjailijan miehen suvusta. Ja se, että naiset toimivat siinä satamatöissä rahtaajina: sellaisesta ei liene kirjoitettu aiemmin. Ja mikä mainio haastateltava!

Johanna Hulkko voitti Botnia-palkinnon kirjallaan Onnenpäiviä, onnea! Myös tämä teos palaa 1970-luvulle, Ouluun. Hulkkoa haastatteli Sirpa Kähkönen (vas.), jonka oma uutuuskirja 36 uurnaa, omakohtainen kertomus kirjailijan äidistä, joka menehtyi äskettäin, oli messuilla esillä näkyvästi ja suurin yleisöin. Kirjan olen lukenut, mutta se osui niin vahvasti, että sulattelen edelleen. 

Kirsi Piha pystytti messuille Proust-pisteen, jossa kirjailijat ja muut vieraat lukivat (hiljaa, ei ääneen) Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa, lukuaika ja sivumäärä mitattiin. Kuinka pitkälle vaikeaksi sanotussa sarjassa päästään messujen aikana? Riittääkö vapaaehtoisia lukijoita? Mainio osallistava idea viestinnän ammattilaiselta. Proust ei ole kansanhuvia, joten elitismi oli läsnä, mutta haittaako se - olisin voinut itsekin lukea hetken, jos olisin ehtinyt, vaikken Proustia ole lukenut eikä se suuresti houkuta. Messuilla Kirsi promosi tietysti myös omaa kirjaansa, Levoton lukija. Sen olen lukenut: kiva ja kiinnostava lukuhullulle, samastun moneen mielipiteeseen, vastustan monia - kuin kirjallinen lukupiiri.

Harry Salmenniemen kirkas ilmaisu ihastuttaa. Hänen ensimmäinen romaaninsa Varjotajunta kiinnosti yleisöä. 

Joel Haahtela on kirjablogien ikisuosikki. Joten ei voinut ohittaa, vaikka kiireellä vierestä kuljin. Yö Whistlerin maalauksessa on viimeisin teos.

Spefi-kirjallisuudessa on helmiä, kuten Mia Myllymäen Huomistarhuri. Myös Anni Kuu Nupposen (alempi kuva) Sydänmeri liikutti lukijaa. Molemmissa on kyse maailmasta, jota emme tunne (vielä), mutta johon raa'at tosiasiat ilmastonmuutoksesta vahvasti viittaavat. Nupposella hienosti symbolisena mutta hahmojensa kautta todellisena, Myllymäellä hyvinkin konkreettisena tulevaisuuden kuvauksena. 

Mannaa kirjamessuilla ovat kansainväliset kirjailijatähdet! Heitä näkee niin harvoin, että aina on tartuttava tilaisuuteen, kun tarjotaan. Nyt tarjottiin kymmeniä miljoonia kirjoja myyneen Lucinda Rileyn poika Harry Whittaker, joka äitinsä kuoleman jälkeen kirjoitti viimeisen osan supersuosittuun Seitsemän sisarta -sarjaan. Atlas on kertomus sisarten isästä ja pitkän saagan päätös, joka vetää langat yhteen. Sarja on äärettömän koukuttava ja viihteellinen, osin höpsöä ja tylsää, mutta ihailen konseptia ja vetävyyttä, joka on saanut kansanjoukot kirjojen pariin.

Harry on hurmaava, kuten huippumenestyjät yleensä: aina mietin, millaisen esiintymiskoulutuksen he ovat saaneet vai onko kyse persoonasta, jolla on edellytykset menestyä, tai kokemuksesta, jota väistämättä kertyy maailmaa kiertäessä? Ehkä yhdistelmä näistä kaikista. Bazar-kustannuksen tarjoamalla aamiaisella kirjailija jutteli kirjasomen kanssa leppoisasti. 

Kysyin Harryltä, mitä työvälineitä hän käytti satojen juonenpätkien ja lukuisien henkilöiden yhteen punomiseen, Exceliä, mindmappeja tai muuta? Ei mitään systemaattista, tai ainakaan hän ei sitä paljastanut, ja kallistun uskomaan. Hän kertoi tunteneensa sarjan hahmoineen niin pitkään ja perusteellisesti, että tiesi, mistä kirjoittaa. Äiti jätti muistiinpanoja, poika oli tehnyt omia jo pitkään ja tietysti saanut etuoikeuden lukea tekstejä sitä mukaa kun ne kirjoitettiin ja keskustella niistä neroksi kutsumansa Lucinda Rileyn kanssa. 

Äitinsä ajatusmaailman ja kirjoitustyylin syvätuntijana syntyi kokoava päätösteos, jossa oli kova työ globaalin julkistuspäivän tiukan aikarajan paineessa. Vaikka Harry tiesi hyvin juonen ja tarinankäänteet jo alkuunsa, kiire tuli saada valmista vuodessa. Kääntäjien ja esilukijoiden kommenttien mukaiset korjaukset veivät nelisen kuukautta. Yksityiskohtia tyyliin: tässä kohtauksessa x on oikeakätinen, tässä taas vasenkätinen. Näin y juo kahvinsa, ei noin. Voin vakuuttaa, ettei lopputuloksen lukemisessa mene vuotta eikä edes neljää kuukautta; koukuttavuus on ennallaan (olen noin puolivälissä).

Toinen kiinnostava tähti oli Paolo Giordano, aiemminkin Suomessa vieraillut Aula-kustannuksen kutsumana. Hän tuli yöllä ja pääsi jo seuraavana päivänä hyvissä ajoin messukekkuloimaan, sympatiat hänelle - hän on paitsi huippukirjoittaja myös hyvin sympaattinen ja viisas henkilö, hiljaisella tavalla. Pidin kovasti kirjasta Jopa taivas on meidän, joten lukulistalle menee myös uutuus Tasmania. 

Olin lauantai-iltapäivänä kolmen täyden messupäivän jälkeen niin väsynyt, etten jäänyt enää kuulemaan ihailemaani ruotsalaista tähteä Alex Schulmania, jonka olen onnekseni tavannut jo aiemmin. Missasin myös Maija Vilkkumaan ja Miina Supisen, mutta en sentään hienoa kassia! Tämäkin kirja menee lukulistalle, jonka purkuun menee aikaa parisen kuukautta, luulen. Ostin viitisen kirjaa, sain kustantajilta muutaman, kirjastolainakasa on korkea ja varausmäärä massiivinen. Luettavasta ei ole pulaa, ja se on hyvä se. Jatketaan!

 

 

Pajtim Statovci: Bolla

Arsim on perinteinen albaanimies, jonka vaimo Ashje on raskaana, kuten käy ilmi. Kun Arsim näkee sattumalta Milošin, opiskelijan Pristiinassa, hän hullaantuu. Eivätkä he pääse sen jälkeen toisistaan eroon. Jollain tasolla.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen sivusilmällä tv:stä Antti Tuurin Ikitietä elokuvana, jonka olen nähnyt jo. Äkkään yhtäläisyyksiä kirjailijoiden välillä: molemmat kertovat miehistä, sodasta ja sen seurauksista, maastamuuttajista ja vieraan maaperän vaikeudesta. Mutta siinä missä Tuuri kuvaa asioita ulkoisten tapahtumien kautta, faktat lukijan eteen sotilaallisessa järjestyksessä marssittaen, Statovci ui syvemmissä vesissä, ihmismielessä ja tunteissa. Eikä hänen kirjassaan ole sankareita. Tällainen on tämän ajan sotaromaani!

Mutta Bolla on enemmän. Psykologinen romaani tietysti, rakkausromaanikin ehkä, ainakin kahden ihmisen suhteesta kertova romaani, kehityskertomus. Perheromaanina lohduton; kirjailijuudesta haaveileva Arsim ei välitä lapsistaan eikä rakasta vaimoaan, joten kun hän joutuu perheestä eroon oman virheensä takia vankilaan, se ei ole niin kova juttu (vilahtiko tuossa äsken rikosromaanikin?) kuin luulisi - oma nöyryytys on suurempi kuin kaipuu tai huoli läheisistä. Taiteilijanakin Arsim on hapuileva, kirjoittaminen ei ole hänelle helppoa, ei edes mukavaa tai vapauttavaa. Velvollisuudentunnosta hän vie perheensä pois sodan alta Sofiaan, jättää Milošin, jo ennen vankilaa. Vaikka hän sanoo itkevänsä paljon, katuvansa, ikävöivänsä ja rukoilevansa, miksen ole vakuuttunut?

Ylimielinen Arsim tuntuu kuvittelevan maailman pyörivän hänen ympärillään. Vaikka hän kohtelee kurjasti niin perhettään kuin Milošia, hän odottaa heiltä vastinetta, ainakin pysymistä paikallaan, sellaisina kuin hän on oppinut heidät, oli hän itse poissa tai ei. Miloš vaikuttaa rakastavammalta, herkemmältä. Ja siksi onkin traagista, että juuri Miloš kokee sodan kauhut omakohtaisesti. Hän merkitsee muistiin:

"Ei, ei se ole niin, minä olen selittänyt heille, sodassa kuollaan eri tavalla, ja siellä tapetaan eri tavalla kuin rauhan aikana, siksi en juurikaan edes välitä kaatuneista, ja se sekä naurattaa että suututtaa - jospa he vain tietäisivät, miten nopeasti mieli murtuu, miten äkkiä paha ottaa hyvän paikan ja miten helppoa tappaminen silloin on, vaivatonta ja kevyttä, koska itsensä on vakuuttanut siitä, että täytyy tappaa, niin täytyy tehdä nyt, muuta mahdollisuutta ei ole,että joko tappaa toisen tai tulee toisen tappamaksi, yksinkertaista, saumatonta, se on luistavaa kuin vettä."

Arsim yrittää parhaansa, sanon hänen puolustuksekseen. Se ei vain aina riitä, ei lähellekään. Ei urheilussa eikä elämässä.

"...tajuan olleeni koko elämäni ajan odottaja. Jotkut ihmiset ovat sellaisia. He odottavat, kulkevat huoneesta toiseen ja odottavat, he odottavat naimisiinpääsyä, he odottavat vanhemmaksi tuloa, he odottavat että heidän lapsensa valmistuisivat ammattiin, he odottavat että ruoka valmistuu, että tulee viikonloppu, että työstä saa enemmän rahaa. Sitten on heitä, jotka eivät odota vaan tekevät, heitä jotka osaavat pyytää ja niin heille annetaan, heitä jotka eivät tiedä mitä odottaminen on..."

Lopettaako Arsim odottamista koskaan? Olisiko Miloš odottava osapuoli, jos sotaa ei olisi? Kumman kohtalo on traagisempi?

Viisas, haikea, sävykäs ja tunteentäyteinen romaani, joka antaa paljon mietittävää, monista teemoista. Kokonaisuutena tiivein ja hallituin mutta ristiriitaisesti myös monitasoisin Statovcin romaaneista.

Kenelle: Heppoisten lukemisten välttelijöille, ihmissuhteista kiinnostuneille, laadukasta kieltä hakeville.

Muualla: Bibbidi Bobbidi Book sanoo kirjailijan kirjoittavan kauniisti ja riipivästi ja Arsimin herättävän puistatusta ja inhoa. Kirjarouva toteaa, että "kirjailijalla on taito kuvata inhottavia asioita niin, että nekin jättävät muistijäljen. Mutta kaikki elementit, niin hyvät kuin huonotkin, olivat sulassa sovussa ja tekivät tarinasta rikkaan. Hyvä kirja, pidin."

Lisää kirjailijan teoksia:

Tiranan sydän

Kissani Jugoslavia 

- tästä tehty näytelmä Kansallisteatterissa oli myös upea, linkkaan Teatterikärpäsen puraisuja -blogiin

Pajtim Statovci: Bolla. Otava 2019. Kansi Mirella Mäkilä.

Kansallisteatteri: Kissani Jugoslavia

Jälleen kerran mietin, miten ihmeessä kirja taipuu näyttämölle: teos, joka ei ole helppo edes luettuna. Ja jälleen kerran totesin, että erinomaisesti. Luottamus ammattilaisiin ja hyvään tarinaan kasvoi jälleen.

Tarina kertoo Bekimistä, suomalaisesta nuoresta miehestä, ja hänen albaaniperheensä vaiheista. Isä ei ole enää elossa, mutta vahvasti läsnä; äidistä sukeutuu meillä tavallinen toppatakkimummo. Mutta juuret kannattavat Bekimiä, joka nuoren tavoin etsii itseään ja olemisen tapaansa, lisähaasteena toisen kulttuurin tausta. Miten kasvaa aikuiseksi ympäristössä, joka on erilainen kuin mihin on kasvatettu ja synnytty? Vaikka poika oli niin pieni Suomeen vanhempiensa kanssa tullessaan, että on elänyt enemmän suomalaisena kuin jugoslavialaisena, ei vanhempien vaikutus ole mitätön.

Isän muisto ei ole vain autuutta; mies ei hyväksynyt poikansa valintoja ja toimi aviomiehenä myös kehnosti, kuten katsojille avautuva äidin tarina nuoresta tytöstä tähän hetkeen kertoo. Äidin rooli on suurin paitsi Bekimin elämässä myös näytelmässä. Se valottaa katsojalle albaanien tapoja ja naisen asemaa siellä ja täällä, konkreettisesti.

Mutta Bekim itse, ja hänen käärmeensä ja kissansa ovat kuitenkin päähenkilöitä. Käärmeen viileänkarhea iho kietoutuu hänen ympärilleen karussa poikamiesboksissa, kun hän tarvitsee ystävää ja lohdutusta.

Kissa, poikaystävä, ei pidä käärmeestä, vaan pelkää ja inhoaa sitä. Silti kissa muuttaa Bekimin luo asumaan. Ja kuten tiedämme, kissa kaipaa jatkuvaa silitystä, joten miten käy...

Symboliikka kuulostaa kummalta, mutta on herkullista ja monitulkintaista. Selväksi käyvät perusasiat: Bekimin taistelut taustansa ja seksuaalisen identiteettinsä kanssa, vaikeudet löytää ja olla oma itsensä. Kipu on väliin käsinkosketeltavan riipaisevaa, mutta eteenpäin vievää: en silti toivoisi kenenkään joutuvan niin tiukille kuin nuori mies joutuu. Voisiko aikuisuuteen astua helpomman kautta? Mutta ilman iloa ei olla, siinä(kin) mielessä Bekim on tavallinen nuori mies. Vaikka enemmän ajatteleva - tai ehkä hänellä vain on enemmän ajateltavaa? Katsomo saa kuitenkin liikutuksen, kauneuden ja huumorin hetkiä palkakseen monin tavoin, joista näyttämöllä hienoimpia ovat käärmeen ja kissan roolit.

Perusvire on melankolinen, ilo ja toivo väreilevät silti, kuten nuoren tarinassa kuuluu. Toni Harjajärvi Bekiminä on tasaisen varma ja uskottava, Sari Puumalainen äitinä jokseenkin tutun maneerinen, vaikka suomalaisnaisen toppatakkivaiheessa hyvinkin todellinen.

Petri Liski käärmeenä ja Ville Tiihonen kissana (ja molemmat muissa rooleissaan) loistavat ja riemastuttavat! Se käärmeen kiemurtelu alas kirjahyllyä ja kissan flirtti!

Näyttämö Bekimin kodissa toimii. Koin hieman häiritseväksi jatkuvan taustanvaihdon äidin tarinassa; aloin miettiä enemmän sitä, miten lavastajat ehtivät tehdä työnsä kuin sitä, miten tarina etenee. Vaikka upeita näkymiä oli tarjolla, ja joka kerran sai yllättyä ja ihastella. Äiti ei silti tarjonnut samastumisen tai liikutuksen kohtaa, vaikka tarina olisi tarjonnut siihen aineksia. Ehkä hyvä niin: oli keskityttävä Bekimiin, jonka kokemukset tuntuivat aidoilta ja koskettavilta. Ja käärmeeseen ja kissaan; kaikkiin eri suuntiin, jotka nuorta miestä vetävät.

Kipeää ja osin hulvattoman hauskaa, kuin elämä ikään. Etenkin nuoren elämä (sanoo täti). Hieno ja koskettava esitys, josta pidin paljon. Ja päätin lukea kirjan uudestaan.

Kenelle: Ajatteleville, identiteettiään etsiville tai etsimisen jo päättäneille, koskettavaa kaipaaville, sopeutumista ihmetteleville, miehen kasvua seuraaville.

Muualla: Upeastihan kaikki soljui, toteaa Teatterikärpänen.

Kansallisteatteri: Kissani Jugoslavia. Perustuu Pajtim Statovcin samannimiseen kirjaan. 

Ohjaus: Johanna Freundlich. Rooleissa: Toni Harjajärvi, Petri Liski, Sari Puumalainen ja Ville Tiihonen.Dramatisointi Eva Buchwald. Lavastus Katri Rentto. Puvut Emilia Eriksson. Valot Kalle Ropponen. Äänet Antti Puumalainen. Naamiointi Petra Kuntsi.

Kuvat: Kansallisteatteri.
Lippu: Bloggariklubin jäsenenä.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Albania, maaseutu. Neljäntoista vanha Bujar käy koulua, kuuntelee Kosovosssa syntyneen isänsä tarinoita menneistä, urheista albaaneista ja siitä, mikä on tärkeintä: suvun kunnia.

"Ja minä ymmärsin, että minun isäni oli valehtelija, kuten kaikki tarinankertojat, ja että isäni tarinoissa puhui jumalan puute, suuruudenhulluus joka syntyy elämän päättymisen pelosta joka taas taas ravintonla ihmisen syvimmästä tunteesta, tahdosta tulla kuolemattomaksi."

Perheen elämä mullistuu, kun isä kuolee. Levottomat poliittiset olot kasvattamat levottomia lapsia. Ja nälkäisiä, jotka tekevät leivänpalasta mitä vain. Sisar katoaa, äiti "oli levittäytynyt sängylle kuin revennyt jauhopussi."

Onko ihme, jos Bujar suostuu lähtemään, kun paras ystävä Agim sitä ehdottaa. Jossain on pakko olla parempaa. Ei Tiranalla, ei koko maalla ei ollut heille tarjota mitään hyvää. Pojat päättivät lähteä Eurooppaan eivätkä olla enää albaaneja.

"Jos ei halua kertoa itsestään kenellekään mitään, ja jos eniten haluaa unohtaa mistä on tullut, pestä sen pois kuin lian leualta ja saada jotain muuta tilalle? Millaisia vaihtoehtoja silloin on?

Poika matkustaa Italiaan, Espanjaan, Saksaan. "Saksalaiset ovat älykkäämpiä ja sivistyneempiä kuin italialaiset. Heitä kiinnostaa se, missä olen ja minne olen menossa..." toisin kuin italialaiset, jotka utelevat menneistä.

Hän on aina eri ihminen, vaihtaa taustaa, nimeä ja sukupuolta - identiteetti on kateissa, kaikilta osin. Transsukupuolisuus ei ole vielä tunnustettu ilmiö. Agim on poissa; lopulta poika, nyt jo nuori mies, päätyy New Yorkin kautta Helsinkiin. Mikä outo kansa, kaikessa hyvinvoinnissaan! Hän tapaa Tanjan. Tanja on alunperin Tom, ja hän ymmärtää. Ja rakastaa. Mutta mies ei, ja senkin Tanja ymmärtää. Tavallaan.

"Olen kuullut sanottavan, että ihminen näkee koko elämänsä kuvan ennen kuolemaansa, mutta yrittäessäni miettiä hetkeä ennen törmäystä mieleeni ei tule yhtäkään kuvaa, jonka olisin nähnyt, ei ainuttakaan hetkeä jonka haluaisin elää uudelleen, ei yhtäkään ihmistä joka poismenoani jäisi suremaan."

Helsingissä mies osallistuu tv:n kykykilpailuun, transnaisena. Tarvitaanko tosi-tv, jotta hän voi oikeasti olla olemassa? Mikä surullinen ironia. Mutta riittääkö sekään?

Todella rankka ja synkeä tarina identiteetin etsinnästä, eheyden ja rauhan puuttumisesta, yksinäisyydestä, jota on mahdoton murtaa. Kirjailija kertoo tarinan kiihkeästi ja kauniisti, mutta jotain jää puuttumaan: en liikuttunut, vaikka vaikutuin; synkistyin, mutten surrut. Mitä näin äärimmäinen toiseuden ja yksinäisyyden kuvaus muistuttaa - Orlando yhden elämän aikana? Pitäisitkö päähenkilöstä, tai ymmärtäisitkö tarinan lukemisen verran? Molempiin vastaan kieltävästi, sillä miten minä voisin, omalla taustallani? Mutta enkö juuri siksi lue, että oppisin?

Statovci osaa kirjoittaa, kuten jo edellisestä kirjasta huomasimme. Tiranan sydän on täysi ja lujaksi rakennettu. Kehen se iskee, uskon iskevän lujaa. Minua se enemmän kosketti olkapäälle ja jätti mustan tuntemuksen. Kaunis teksti saa puolelleen, ja se sisältää paljon painavaa asiaa, kuten poikien kehityskertomus, albaanien taustan kuvaus ja eurooppalaisuuden opetus: maiden rajat eivät ole kansojen rajoja. Eivätkä miehen ja naisen rajat ole oppikirjaan piirrettyjä.

Hieno, ajattelemaan pakottava ja vaativa kirja, joka on tiiviin vakava paketti kaikessa kovuudessaan ja julmuudessaan. Jonka luulen antavan vain kalpean kuvan todellisesta kovuudesta ja julmuudesta, jota halveksituiksi ja tunnustamattomiksi syntyperänsä tai minuutensa vuoksi itsensä kokevat.

Kenelle: Nirsoille lukijoille, eurooppalaisuudesta innostuville, kovuutta sietäville, sukupuoli-identiteettiään vahvistaville, vakavaa kestäville.

Muualla: Synkkä ja tiukka nykymaailman nomadiromaani, sanoo Tuijata. Laskelmoitu, suunniteltu, loistava lukupiirikirja, miettii Kirjapolkuni bleue. Kiehtova kirja, tuumaa Kirsin Book Club, joka osaa arvioida tarkasti mutta rennosti. Omppu näki kirjan transseksuaalisuuden keskeisempänä teemana kuin minä, joka haahuilin muuallakin. Kaisa-Reetan ajatukset pyörähtivät ympäri, ja hän kiittää. Kirjasähkökäyrän Mai kuvaa kirjaa moderniksi patsaaksi, jota ei ymmärrä, mutta jota voi tarkastella eri näkökulmista (löysin Main jutusta ihan uusia sellaisia!),

Pajtim Statovci: Tiranan sydän. Otava 2016.

Kissani Jugoslavia

Hankalaniminen kirjailija Pajtim Statovci on kirjoittanut kirjan, joka myös saattaa olla hankala. Tai sitten ei - lukijan mukaan. Kirja ei kuitenkaan päästä helpolla.

Kissani Jugoslavia on kertomus pakolaisuudesta ja sen myötä erilaisuudesta, perimmäisistä peloista sekä sopeutumisesta tai sopeutumattomuudesta. Ja muutamasta muusta asiasta.

Albaaniperhe muuttaa Suomeen, kun olot väkivalloin jakautuvassa Jugoslaviassa käyvät vaarallisiksi.

Tarina kertoo maahanmuuttajan "tavallisen" tarinan: kuinka kultuuri on toisenlainen, kuinka ennakkoluulot näkyvät ja vaikuttavat,  kuinka muuttaja on kotimaassaankin vierailija muutaman vuoden kuluttua - tämä kosketti minua erityisesti. Samoin kirjailijan tapa sukeltaa viiltävän syvälle näennäisen pintakeveyden kautta.

Fokus on perheen äidin, Eminen: hänen kasvatuksensa, avioitumisensa sekä perheenäidin ja vaimon roolinsa kuvataan tarkkanäköisesti. Toinen päähenkilö on Emilen vanhin poika, Bekim. Vaikka myös isä taustoineen selostetaan tarkasti, se ei herätä samaistumista, sillä kuva ei ole miellyttävä. Mutta jokaisen rooli on tärkeä.

Perheen sisäiset suhteet ovat universaaleja, vaikka maan tavat vaihtelevat. Jokainen ymmärtää hierarkian, vaikkei sitä noudattaisikaan. Onko se albaaneilla tiukempi kuin meillä totutusti - vaikea sanoa. Ainakin se on erilainen. Yksi kirjan kiinnostava anti onkin runsas albaanikuvaus; perinteet, rituaalit, ajattelutavat, jopa hygieniatottumukset kuvataan tarinan kautta.

Kirjailija maalaa kuvan lapsuudesta, jossa isä on julma. Poika näkee painajaisia käärmeistä ja isona hankkii lemmikikseen kuningasboan, Jonka hän lopulta surmaa säälimättömästi. Symboliikka on selkeää. On inhokkeja, on lemmikkejä.

Kissa on lemmikki. Se on myös rakastettu. Olio, joka häipyy, tai se, josta pitää pitää huolta. Se olet sinä itse tai kuka tahansa meistä. Kirjassa se on kumppani, joka joko jää tai sitten ei. Ehkä se on kokonainen maa?

Teksti leikittelee ihmistasolla, mutta myös muilla tasoilla. Kirjoittaja ei ole alunperin suomenkielinen, mutta taitaa kielen upeasti - kirja on kirjoitettu suomeksi. Ero natiiveihin ilmenee lähinnä vivahteissa ja sanavalinnoissa, jotka rikastavat kieltä ja tekevät siitä ilahduttavan raikasta.

Tarina on julma, mutta todenmakuinen. Hippunen huumoria ja fantasiaa sekoitettuna ankeaan arkeen, kuin pakona todellisuudesta. Lukijana kiteytän niin kirjan viestin kuin lukukokemuksen yhteen sanaan: avartavaa.

Kenelle? Maagisia elementtejä kaihtamattomille, pakolaisuudesta tietoa etsiville, ryhmäpainetta vastustaville, perinteiseen suomiproosaan vaihtelua hakeville.

Muualla: Tuija syttyi hitaasti, mutta lämpö pysyy. Ja muita blogiarvioita en hämmästyksekseni löytänyt. Toivottavasti niitä on tulossa.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia. Otava 2014.