Minä ja Kaminski

Daniel Kehlmannin Maine keräsi aikanaan kehuja, joten myös uusin suomennos kiinnosti. Nuori herra Sebastian Zöllner on taidekriitikko, joka haaveilee kuuluisuudesta ja kunniasta. Miehen rahkeet eivät kuitenkaan riitä oikein mihinkään, mutta itsevarmuutta on senkin edestä. Hän saa idean kirjoittaa elämäkerran kuulusta taiteilija Kaminskista. Taiteilija on jo vanha mies, ja kun tämän kuolema toivottavasti pian koittaisi, Zöllner kylpisi kiitoksissa ja maineessa.

Hyvä suunnitelma, käytännön toteutus vain osoittautuu mutkikkaammaksi kuin kriitikko kuvitteli. Hän lähtee haastattelemaan Kaminskia, sekavin seurauksin. Kirja ilkeilee miehen ylimielisyydelle ja itsekeskeisyydelle, joiden takaa tämä ei oivalla missään vaiheessa, missä mennään.

Epämiellyttävä nuori kukko, tämä Zöllner. Vanha mies Kaminski ei ole sen sympaattisempi, itse asiassa hän laittaa Zöllnerin maistamaan omaa lääkettään. He eivät pidä toisistaan, ovat itse asiassa liian samanlaisia. Toisesta hyötyminen on toiminnan tavoite.

Kirja on kepeä ja nopea luettava välipalaksi. Jossain vaiheessa tarina alkaa mennä jo road movien puolelle. Lisämausteena on maalaustaide, mutta se ei juuri painavuutta lisää, kirja jää melko yhdentekeväksi. Kaverin luotaan työntävä luonne ei oikein riitä kantamaan kokonaista kirjaa, vaikka siitä muutaman hyvän heiton ja murjaisun saa aikaan.

Muualla: Suketus hykerteli, muttei pidä kirjaa Kehlmannin parhaana. Ilselän Minna laittaa Kaminskin keinulaudalle Kolmen vahvan naisen kanssa.

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski. Otava 2013. Suomennos Ilona Nykyri.

Maine

Kuvittelenko vain, vai suomennetaanko saksalaista nykykirjallisuutta entistä enemmän: eteeni osui jälleen kiinnostava opus. Daniel Kehlmanilta on aiemminkin julkaistu yksi kirja suomeksi, mutta nyt luin tämän vuoden suomennossatoa.

Ja hekottelin: Maine on hauska ja fiksu kirja. Se koostuu kieli poskessa kootuista kertomuksista, jotka liittyvät toisiinsa jonkun henkilön kautta, eivät juonellisesti. Ilkeän ironisesti kirjailija esittelee henkilöidensä heikkouksia. Piikit ovat teräviä, mutta lukija saa nähdä myös asioiden huvittavan puolen. Kirjailija jakaa auliisti myös elämänviisauksia. Jutunjuuri on sitä tavallista: sählinkiä rakkaussuhteissa, työelämässä, matkoilla, mutta tiukasti reaalimaailmaan ei juututa.

Kaikki tarinat eivät naurata. Vaikuttavin oli matkatoimittajan idänmatkasta kertova juttu, joka jäi karmimaan selkäpiitä pitkäksi aikaa. Voisikohan oikeasti käydä näin…

Yksi päähenkilöistä on kirjailija, ja häneen on saattanut tarttua jotain kirjan kirjoittajasta itsestään. Kuten läpikotainen kyllästys vastata toistuvaan kysymykseen siitä, mistä kirjailija saa ideansa.

Kirjan rakenne sopii tyyliin, ihan tavallinen sekään ei ole. Kertojaminä alkaa välillä puhua suoraan lukijalle. Ja viimeisessä luvussa lukijaa testataan: osaatko jo tunnistaa, miten tutuksi tulleet henkilöt toimivat. Etsi viisi virhettä… Selityskin annetaan.

Parhaita lukemisen hetkiä ovat ne, jolloin kirja onnistuu yllättämään, jopa ällistyttämään. Rouva Agathe teki sen - ällistysastetta tosin nosti kirjailijan yhteydenotto - mutta niin teki tämäkin, vaikkei aivan yhtä vahvasti.

Daniel Kehlman: Maine. Tammi 2011. Suomentanut Ilona Nykyri.