tiistai 21. syyskuuta 2021

Kirsi Ranin: Lukupiiri. Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika

Kustantaja osui oikeaan pyytäessään lukupiirikirjan kirjoittajaksi Kirsi Raninin. Tällä lie hallussaan jonkinlainen Suomen lukupiiriennätys; hän on vetänyt omaa lukupiiriään, Kirsin Book Clubia, toistakymmentä vuotta, ja lisäksi vuosia kahta muuta. Kokemusta ja tietoa siis löytyy!

Kirja antaa napakasti ja selkeästi vinkit niin lukupiirin perustamiseen, vetämiseen kuin osallistumiseen. Perusteista lähdetään: miksi lukupiiri kannattaa perustaa? Miten se tehdään? Ja mikä vei kirjoittajan itsensä kirjojen ja lukupiirien maailmaan? Mukavan henkilökohtainen kerronta ja taustojen esiintuonti lomittuvat käytännön asioihin.

Kirjoittaja kertoo lyhyin luvuin lukupiirien erilaisista mahdollisuuksista kirjojen ja pitopaikan valinnoista itse tapaamisen tarkkaan kulkuun ja lukupiirin elinvoimaisena pitämiseen asti. Kavereiden kesken tapahtuma on erilainen kuin yrityksen tai yhteisön lukupiiri, mutta perussäännöt on silti hyvä olla olemassa kaikille. Kenellä on vetovastuu, kuka tiedottaa ja kuinka kulut jaetaan, jos niitä seuraa, esimerkiksi tarjoiluista. 

Monet lukupiirit yhdistävät kokoontumisiinsa syömistä ja juomista, joko kirjan teeman mukaan tai muuten vain, ja näin laventavat tapaamiskokemusta. Kirjan aihetta voi syventää teemaretkillä ja vierailuilla esimerkiksi puheena olevan kirjan tapahtumapaikoille tai tekijään liittyviin kohteisiin. Tai paikalle voi pyytää asiantuntijavieraita, kuten kirja-alan toimijoita. Tätä kohtaa täydentäisin huomiolla siitä, että monet asiantuntijat mielellään kertovat alastaan innostuneina maksutta tai työnsä puolesta, mutta kohteliasta olisi myös huomioida ajankäyttö ja sopia mahdollisesta palkkiosta, etenkin kirjailijoiden kohdalla. Onhan aika pois heidän varsinaiselta työltään. Lukukeskus välittää kirjailijoita selkeän hinnaston mukaisesti, toki suoraankin voi kysyä. 

Mutta yksinkertaisimmillaan lukupiiri on silkka lukijatapaaminen ja keskustelu kirjan herättämistä ajatuksista: se on lukupiirin ydinmehu, josta syntyy taika, jonka lumoon lukupiiriläiset pyrkivät. Kirja avautuu eri tavoin kuin yksin lukiessa, ehkä myös mieli? Ja jos osallistujan haaste on ylipäänsä saada luettua jotain, pieni ryhmäpaine ja yhteinen tavoitteellisuus auttaa. Jos tuttuja lukupiirejä ei ole, kirjastot ja muut tahot kannattaa tarkistaa. Esimerkiksi Kansallismuseo on pyörittänyt historiallisten kirjojen lukupiiriä, tosin nyt koronan takia tauolla. 

Kirsin sujuvaa kerrontaa on helppo ja nopea seurata. Kirjan rakenne on selkeä ja kattava, ja kirjoittajan asiantuntijuus ja intohimo aiheeseensa näkyvät, kuten pitää. Ne innostavat myös lukijaa! Pilkutuksessa saattaa olla lievää luovuutta, mutta rennon puhekielisen jutustelun lukemista se ei haittaa. Kirjaan on haastateltu eri kirjapiirien jäseniä, joiden kommentit täydentävät ja laajentavat lukupiiri-ideaa.

Lukupiirien sanotaan olevan naisten juttu, mutta myös seka- ja mieslukupiirejä on olemassa. Ja jos sellaista tai muuta kokoonpanoa kaipaa kaveriksi, mikään ei estä perustamasta sellaista itse: ohjeet ovat nyt olemassa ja kirjattuna kansien väliin. Komeiden sellaisten, harmikseni tekijän nimeä en löytänyt, mutta kannet ovat kuin kirjoittaja itse. Ripaus leopardia ja bling-blingiä yhdistettynä käytännöllisyyteen ja hyvään, kannustavaan henkeen ja kirjarakkauteen. 

Juuri kuulin Yleltä huolestuttavaa tietoa: 14 % suomalaisista ei osaa lukea tai ei ymmärrä lukemaansa. Onko ihme, jos salaliittoteorioiden tai höpöhoitojen suosio kasvaa, jos tarjolla olevia faktoja ei ymmärretä, vaan luotetaan kaverin kaverin tutun sanomisiin? Tämä nostaa kirjan, lukutaidon ja lukupiirien merkitystä entisestään. Kannustan kaikkia paitsi lukemaan myös kertomaan lukemastaan, ja lukupiiri on siihen oiva keino. Parhaimmillaan se on turvallinen ympäristö, jossa voi myöntää, ettei tajunnut kirjan pointtia tai ettei napannut lainkaan - toisaalta toisten näkemykset voivat muuttaa omaa käsitystä. 

Työpaikat, yhdistykset ja järjestöt voivat perustaa oman lukupiirinsä. Mikä estäisi esimerkiksi yhdistämästä urheiluseuran toimintaan muutaman kerran vuodessa kokoontuvaa lukupiiriä kaikkia kiinnostavien aiheiden ympärille? Näin kasvatettaisiin monipuolisesti fiksuja, pärjääviä lapsia ja nuoria, tai pidettäisiin yllä työntekijöiden tiedonhalua, motivaatiota kehittyä ja yhteisöllisyyttä.  

Mutta aikuisten kesken lukupiirin tavoitteet voivat hyvin olla maltillisempia ja viihteellisempiä. Vain oman ilon vuoksi. Ja sen taian, josta Kirsi puhuu. Kun kirjat aukeavat, aukeaa koko maailma. Lukupiirikirja on mainio ja tärkeä teos tässä ajassa. Kirjassa on myös 200 kirjavinkkiä, jotka luin ensimmäiseksi, ja sivuja omille muistiinpanoille niin luettavista kuin luetuista kirjoista, lukupiirissä tai muuten. Käytännöllistä, päiväkirjamaista!

Kenelle: Aikuisille, yritysten ja yhteisöjen päättäjille ja HR:lle, lukutaidon tärkeydestä huolestuneille, lukemattomuudesta huonoa omatuntoa tunteville, helppoa harrastusta etsiville, yksinäisille, kokemusten jakamista kaipaaville. 

Kirsi Ranin: Lukupiiri. Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika. Nemo 2021. 


Helmet-haaste 2021 kohta 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi. Kirjarakkaus ja innostus lukemisen edistämiseen ovat samaa. 

maanantai 20. syyskuuta 2021

JP Koskinen: Haukansilmä

Muistanette komean Tulisiiven ja etenkin sen vaikuttavan lopun? Haukansilmä jätti samanlaisen liikutuksen ja lievän paniikin siitä, että tarina loppuu, kun takasivu liian pian kääntyy esiin. Onneksi sivuja on reilusti ja kertomus runsas, vaikka sitä olisi seurannut mielellään vaikka kuinka pitkälle.

Peruutamme ajallisesti taaksepäin, Tulisiiven Kaarlen Yrjö-isoisän lapsuuteen. Hän muuttaa vanhempiensa ja veljensä Veikon kanssa Amerikkaan aikana, jolloin Suomessa nähtiin nälkää ja pelättiin tsaarin sotia, 1860-luvulla. Ehkä elanto irtoaisi laveampana rapakon takana? Seikkailunhaluakin lienee ollut aimo annos siivittämässä Kuuran perheen asettumista Nyy Jorkkiin. Maassa oli kuulemma sota kesken, sivil voor, mutta se riehui kaukana etelässä ja näkyi kaduilla lähinnä satunnaisina sotavammaisina ja värvääjien huuteluina.

"Täällä pitää oppia nopeasti tai jää jalkoihin", neuvoo tuttu mies Nyyperi. Yrjöstä tulee George Frost, poika, joka pärjää hyvin eläinten kanssa ja taitaa pian kielen, lukemiset ja laskemiset. Pisnes, juu nou!  

"- Miss sitä ja mister tätä. Vaikka näiden solkotus tarttuu päähäsi paremmin kuin täi tervaan, ei se estä minua lyömästä sinua nyrkillä kuonoon, Veikko sanoi ja tarttui paitani rintamukseen. - Minkä minä sille voin, että sanat tarttuvat päähäni? Minusta ne ovat hauskoja, niin kuin pööd, sehän on kuin linnun pitkä liuku taivaalla. Tai hoos, sehän muistuttaa hevosen hirnahdusta. - Niin varmaan."

Isä haaveilee omasta maapalasta. Eikä se jää haaveeksi - Kuurat ovat tekijäsorttia - vaan perhe hankkii haltuunsa maatilan. Länttä pyrittiin asuttamaan, sotilaslinnakkeet suojasivat muuttajia intiaaneilta, joiden elintilaa rajoitettiin reservaatein ja jotka ymmärrettävästi eivät suhtautuneet heiltä metsästysmaat vieviin uudisraivaajiin suopeasti. Hyökkäyksiä ja väkivaltaa tapahtuu, ja jotain kauheaa: intiaanit sieppaavat Georgen. Hän on vasta toisella kymmenennellä. 

Lapsi sopeutuu, muistot perheestä haalistuvat. Lakotaheimosta tulee hänen perheensä, heidän pojistaan sielunveljiä, heidän päälliköistään kaiken päättäjiä; sodan ja rauhan, elämän ja kuoleman. 

"Valkosilmät ovat tulleet maillemme ja ajaneet biisonit pois. Valkoinen isä piirsi paperiin viivan, mutta preeria ei ole paperia. Valkosilmät eivät näe viivaa. Jos haluamme saada saalista, on meidän pakko mennä sinne, mistä sitä saa." 

Mutta voivatko intiaanit mitään valkoiselle vyörylle ja hyvin varustetulle armeijalle? George, joka tarkan näkönsä vuoksi on saanut nimen Haukansilmä, ei halua sotia muttei voi välttää taisteluita, ja hänesta kasvaa urhea ja arvostettu soturi. Silti hän ei halua pois, sillä intiaanit ovat nyt hänen kansansa. Ristiriita saa pojan kyyneliin. 

"Kaksi maailmaa riiteli minussa ja ne molemmat olivat julmia omalla tavallaan. Valkosilmien maailman jumalat olivat raha ja vallanhimo, niillä oli valta nostaa ihminen taivaaseen tai sysätä hänet helvettiin. Intiaanien jumalat olivat rohkeus ja ylpeys, jotka hulluuteen saakka pakottivat heidät vaarantamaan omansa ja muiden hengen. Siinä missä valkosilmät halusivat alistaa luonnon omalle vallanhimolleen ja muuttaa sen rahaksi, intiaanit halusivat elää luonnon ehdoilla, sillä se vaatii suurta rohkeutta. Olin maailmojen välissä enkä tiennyt, mikä oli oikein ja mikä väärin."

Sotilaskoneisto löytää Georgen lopulta, ja hänen nahkansa pelastuu, toistaiseksi. Sotimaan hän ei edelleenkään halua, kenenkään puolelle. Perheelleen ja niille muutamalle, jotka katsoo läheisikseen, kuten kummisetä Bob ja mestariampuja Diana, hän ilmoittaa olevansa elossa: sopeutuminen jo lähes unohdettuun kieleen ja valkoisten elämään vie aikansa. Mieluiten hän eläisi preerialla metsästellen ja hevosia hoitaen. Niin helposti asiat eivät tietenkään suju. George joutuu vielä moniin seikkailuihin ennen paluuta New Yorkiin ja kirjan viimeistä sivua.  

"Älä ajattele paluuta, ennen kuin olet edes lähtenyt. Et voi lähteä ja palata yhtä aikaa. Sinun ei kannata ajatella asioita liian pitkälle."

Kirja on kuin western parhaasta päästä; molempien sotivien osapuolten näkökulmat on huomioitu. Tarkoitan sotaa intiaanien ja hallinnon välillä, en Civil Waria. Westerniä tarina muistuttaa sikälikin, että naiskuva on ohuenpuoleinen, vaikka naiset ovat tärkeitä toimijoita eikä romantiikkaa jäädä vaille. Vauhdikas veto vie lukijan läpi historian ajanjakson, jossa tapahtuu paljon. Tuttuja todellisia nimiä vilahtelee sivuosissa Jamesin rosvoveljeksistä kenraaleihin ja legendaarisiin intiaaneihin.

Todentuntuinen tarina vie vastustamattomasti mukaansa. Suureen tietomäärään ja erinomaiseen kerrontataitoon pohjaava aikuissatu ja kasvukertomus, joka koskettaa ja saa ajattelemaan ihmisen perusluonnetta ja länsimaisen kasvuajattelun rajoittuneisuutta, josta maapallomme saa nyt kärsiä enemmän kuin George aikalaisineen olisi ikinä voinut kuvitella. Vaikkapa isänpäivälahjaksi oiva teos, jolla myös äidit, vaimot, mummot, kummitädit ja tyttöystävät voivat herkutella.

Kenelle: Kaukokaipaaville, siirtolaisten jälkeläisille, sukutarinoista innostuneille, historiahulluille, westernien katsojille, vauhdikkaan seikkailun ystäville. 

Muualla: Kirsin kirjanurkka toteaa Koskisen olevan armoitettu tarinankertoja. Kirsin tavoin kertasin Tulisiiven tämän luettuani. Hieno kirjapari! Eikä yhtään haittaisi lukea lisää Kuuran perheen tarinaa.

JP Koskinen: Haukansilmä. Like 2021. Kansi Tommi Tukiainen.

lauantai 18. syyskuuta 2021

Kansallisteatteri: Dosentit


Dosentit on erinomainen sukellus nykypäivän työelämään. Vaikka se kertoo yliopistomaailmasta, moni asia kolahtaa valkokaulustyöläiseen missä tahansa. Vai miltä kuulostavat tehokkuuden kasvattaminen, organisaation virtaviivaistaminen tai sparrailu ekselenssin kirkastamiseksi? Konsulttikieli ja bisnesjargon astuvat kieleen. Muuttaako kieli tekemistä, tai jopa ihmistä, alkaa katsoja miettiä. Ainakin rehtori (Maria Kuusiluoma) ajaa tarmokkaasti rakenneuudistuksia liike-elämän vaatimusten suuntaan, jolloin tapahtuu törmäys tutkijakunnan kanssa. Onko tieto arvokasta sinänsä vai onko sillä oltava taloudellinen hyötytarkoitus? 

Pääroolin hoitaa hohdokkaasti Ria Kataja yliopiston työilmapiiristä tutkimusta tekevänä sosiaalipsykologian professori Johanna Virtasena, joka kohtaa uudistukset akateemisen viattomana - eikä siinä hyvin käy, kuten arvata saattaa. Hänen entisestä miehestään (Hannu-Pekka Björkman), joka "ponnistelee" pitääkseen oman professuurinsa, ei ole apua, vaikka eronneen pariskunnan ja teinipojan (Otto Rokka) vanhempien välit ovatkin hyvät. Eikä nykyisestäkään kumppanista Martinasta (Snezhina Petrova), joka työskentelee ulkomailla; FaceTime-yhteys on ohut arjessa. Dekaani (Tommi Korpela) yrittää pallotella kahden rintaman välillä.


Apua ja tukea sentään on saatavissa Fionalta, nuorelta apurahatutkijalta (Marja Salo), joka tuo pöytään (tai paremminkin näytölle) nuoremman polven näkemystä ja someosaamista. Sillä kun tietoa on, sitä pitää hänen mielestään myös jakaa. Ja koska tutkimus osoittaa henkilökunnan voivan huonosti, Fiona olettaa siitä seuraavan toimenpiteitä, tiedon hyödyntämistä yliopiston johdossa. Mutta kuinka käy - tehdäänkö tutkimusta vain tutkimuksen vuoksi? Ja onko somesta hyötyä? Minun mielestäni ehdottomasti on, vaikka näytelmä sitä pyrkii sovittelemaan vastailmiöksi perustutkimukselle. Some näyttää ikävän puolensa: kun ei tutkita, hutkitaan! 

Isoja kysymyksiä, joita Jokelan nokkela ja tiiviin runsas teksti saa katsojan miettimään, ovat myös jaksamisen rajat ja johtamisen laatu. Myös nämä ovat tuttuja, päivänpolttavia kysymyksiä missä tahansa organisaatiossa, niin yksityisellä kuin julkisella puolella. Siinä missä yliopistossa on Johannan mukaan kuuden vuoden aikana tehty kaksi suurta organisaatiomylläystä, pörssiyhtiöissä on jo totuttu jatkuvaan muutokseen ja vuosittaisiin yt-neuvotteluihin. Se ei meitä enää hätkäytä, näyttämölläkään. Paikastaan epätoivoisesti naisten työn avulla kiinni pitävä ex-mies huvittaisi, jos tilanne ei olisi niin todellinen. 

Itseäni nauratti taustalla räyhäävä remontti, jonka äänet lisäävät kaaosmaisuutta; Helsingin yliopiston peruskorjaushanke kun todellisuudessa on ollut suuri, hieno projekti ja minulle ammatin kautta tuttu. Anteeksi aiheuttamamme häiriö! Lavahenkilöstöä käytetään näytelmässä kekseliäästi näkyvillä, työn tuntua ja muutosta tuomassa. Muutenkin lavastus ja puvustus ovat erittäin asialliset ja toimivat, samoin videoiden käyttö, nuhruisista powerpointeista Johannan sisäisen myrskyn vaikuttavaan kuvaamiseen.

Henkilöt ovat sopivasti kärjistettyjä, ja jokainen näyttelijä hoitaa hommansa täydellisesti. Pelkkää puoltoa siis tälle esitykselle. No, opetusosuudetkin menevät, sillä ollaanhan opetusympäristössä. Kiitos lipusta ja rohkeasta esitysvalinnasta Kansallisteatterille, jonka bloggariklubin jäsenenä sen sain. Ja erityisesti kiitokset Juha Jokelalle nasevuudesta ja Ria Katajalle hienosta vedosta!

Kenelle: Päättäjille, tutkijoille, konsulteille, valkokaulustyöläisille, työpaikkansa puolesta pelkääville, uupuneille. 

Muualla: Kirsin Book Club innostui kertomaan perusteellisemmin.  


Kansallisteatteri: Dosentit. Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Jokela.


Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Ria Kataja, Tommi Korpela, Maria Kuusiluoma, Otto Rokka (TeaK) ja Marja Salo, videolla Snezhina Petrova.

Lavastus Kati Lukka, pukusuunnittelu Auli Turtiainen, valosuunnittelu Nadja Räikkä, musiikki ja äänet Tuuli Kyttälä, videosuunnittelu Timo Teräväinen, naamiointi Tuire Kerälä, dramaturgit Minna Leino ja Hanna Suutela, ohjaajan assistentit Alise Polačenko ja Venla Pulkkinen.

Postauksen kuvat Kansallisteatteri, Katri Naukkarinen.

torstai 16. syyskuuta 2021

Romaaneja hoitotyöstä ja jaksamisesta

Luin kaksi kirjaa, jotka resonoivat mielessäni voimakkaasti, vaikka kirjat ovat täysin erilaisia. Mutta ne vievät ajattelemaan samoja asioita.

Tiina Lifländerin vakava, jopa pelottava Hyvä yö kertoo lähihoitaja Nannasta, joka työskentelee vanhusten hoitokodissa ja uupuu. Hän ei enää saa nukuttua. Lääkärin vastaus on kolmivuorotyötä ymmärtämätön, Nannan tilanteen sivuuttava. Miehestä, Eerosta, on iso apu, mutta Nannaa vaivaa olla aina suhteen heikompi osapuoli - kuten hän kokee. Hän haluaisi olla vahva ja iloinen, mutta on usein kärsimätön ja tyly kumppani. 

"Älä stressaa sitä, ettet nuku. Ajattele jotain mukavaa. Älä höpsi, kaikki osaavat nukkua. Tiedän kaikki pimeydet ja miten niiden läpi katsotaan. Viisi tuntia on oikein hyvin. Kahdeksan tuntia taivas. Kolme se, mitä tavallisesti saan. Nukkuisinkohan paremmin omakotitalossa. Kello on varmaan kolme. Ehdin nukkua kolme tuntia, jos nukahdan nyt. Lääkäri sanoi, että ihminen ei pysty valvomaan määräänsä enempää, mutta kyllä se pystyy. Uni istuu rintalastan päällä ja tökkii sormella silmääni."

Lifländer kuvaa hoitotyössä kasvavaa väsymystä, sen hoitamisyrityksiä ja seurauksia todesti ja ymmärtävästi. Mikä hienointa, tarina tuo mukaan mukaan myös vanhuksen, hoitotyön osapuolen, jonka ajatuksia harvemmin kuullaan. Tyyne on leski, joka kaipaa miestään Marttia, lapsiaan, ystäviään. Nykyhetki lyö hetkittäisiä teräviä kiiloja menneeseen, jota Tyyne käy läpi mielessään. 

"Mustat silmät eivät ole ystävän silmät. Hän ei pelkää niitä, mutta hän on varuillaan ja käskee mustasilmäisen pois. Se ei lähde.

Hän ei ole tässä ja sitten taas on. Hän tietää, että hänen pitäisi olla jossain muualla. Hän yrittää lähteä, mutta on vaikea päästä pois, eikä mustasilmäinen auta vaan työntää takaisin sänkyyn."

Nanna kamppailee pitääkseen itsensä pinnalla. Uupumisesta seuraa arvaamatonta käytöstä ja ajatuksia, jotka kieppuvat yhä syvemmälle mustaan. Vaikka hän horjuu väsymyksestä, oma vuoro on tehtävä loppuun. Velvollisuus korostuu, oma ammattitaito kyseenalaistuu.

"Päässä kaikuu kaikki se, mitä olen oppinut hoitotyöstä, ja mihin minusta ei ole."

Yhtä sydäntä särkevää on lukea Tyynen mietteitä. Hän ei enää tajua ympäristöään ja sen tapahtumia. 

"Mustat silmät katsovat kuin hän olisi likainen. Miksi se tulee hänen luokseen, vaikka se ei pidä hänestä? Tyyne hymyilee, mutta se ei kelpaa. Kunpa Martti. 

Mitä hän teki väärin kun kukaan ei ole täällä? 

Lifländerin hiotut lauseet muodostavat ahdistavan vahvan tunnelman. Hän ei kuvaa hoivatyön koko kurjuutta tai iloa, mutta riittävästi, tarkoin valikoiden. Valmiita ratkaisuja ei tarjota, lukija saa pohtia niitä itse samalla kun eläytyy sekä Nannan että Tyynen asemaan. Komea kirja hoitotyön haasteista, sekä hoitajan että hoidettavan kannalta.

Katso myös Tiina Lifländerin esikoiskirja Kolme syytä elää

Kenelle: Hoitajille, hoitotyön suunnittelijoille, hoidettavien omaisille, hyvän romaanin ja kielen hakijalle, tunnelmanrakentamista arvostaville. 

Muualla: Jännite kiristyy loppua kohti, sanoo Omppu Reader why did I marry him -blogissa ja tuntee kiitollisuutta hoitotyötä tekeviä kohtaan.

Tiina Lifländer: Hyvä yö. Atena 2021. Graafinen suunnittelu Anna Makkonen.


Minna Lindgrenin hersyvä tapa kuvata vanhenemista jatkuu entistä nasevampana, jos mahdollista, mainion Ehtoolehto-sarjan ja kolmen muun romaanin jälkeen. 

Yläkoulun opettaja Anneli on hankkinut uuden ammatin ja hoitaa maaseudulla määräaikaista pestiä kunnan eläinlääkärinä. Hänen ihmislääkärimiehensä Kalle pitää saman kunnan terveyskioskia osa-aikaisena ja toimii sisarensa Tiinan omaishoitajana. Maallemuutto ja uusi elämäntapa tuntuvat hyviltä ratkaisuilta kaikille; opeahdistus on Annelilta poissa, vanhusten hoivatyöhön turhautunut ja työuupumuksen rajalla horjunut Kalle saa keskittyä enemmän kuolemansairaaseen sisareensa ja kodinhoitoon, Tiina on turvallisissa käsissä. 

Kommelluksia eläinten ja niiden omistajien kanssa tietysti tapahtuu. Lindgren tutustuttaa lukijan hämmästyttävään valikoimaan erilaisia lemmikkejä ja tuotantoeläimiä sekä kylän persoonia. Masentunut Romeo-lisko, depressiivinen siili. Lopetettava Pavarotti-sonni, joka sai nimensä "kun se on luonteeltaan tuollainen tenori. Ei ole itsetunto-ongelmia hänellä." Terapia-alpakka Leena. Piesty koira ja vaimo. Hankala sikalanomistaja Roima. Homoseksuaalinen kääpiövillakoira. Yhdeksänkymppinen eläinten ystävä Maila, joka hallitsee niin pora- kuin tietokoneen käytön. Ja monta muuta, joiden kanssa sekä Anneli että Kalle joutuvat tekemisiin, Anneli valitettavan usein lopettajan roolissa, kolleganaan Esko, joka hoitaa raadot pois.

"Taannoin ihmisiltä kiellettiin kaikki sosiaaliset kontaktit, taide ja huvit useaksi vuodeksi, kun päätöksiä tehtiin terveys edellä, mikä yleensä tarkoitti samaa kuin tilastot edellä, ja tilastoissa ratkaiseva tekijä oli sairaalan sänkyjen lukumäärä. Mitä enemmän hän oli asiaa pohtinut, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli siitä, että myös ihmisiä pitäisi kohdella kuin eläimiä, ei toisin päin.

- Tuohan on mielenkiintoista! Tappaisitko jokaisen masentuneen teinin noilla ruiskuillasi? - En tietenkään! Mutta aina, kun ihminen kohtelee eläintä kuin ihmistä, seuraa ongelmia. Tai vääristymiä, ja loppujen lopuksi kärsimystä.

- Niin, voisihan tuota kokeilla, siis että suhtauduttaisiin ihmisiin kuin eläimiin, Esko sanoi. Hän jäi mietteliäänä naputtelemaan sormillaan pöytää sen merkkinä, ettei hänellä ollut loputtomasti kärsivällisyyttä terapoida Annelia työn eettisistä ongelmista. - Eläinten kohdalla jutun tekee mutkikkaaksi se, että kun puutut niiden ongelmaan, sohaiset omistajan sielua syvältä, hän sanoi lopulta ja oli oikeassa."

Ei Kallekaan helpolla pääse. Usein ihmiset, joiden lemmikit on jouduttu lopettamaan, siirtyvät terveyskioskille epämääräisten vaivojen takia. Kirja kuitenkin keskittyy eläimiin omistajineen ja niiden välillä säntäilevään Anneliin, joka saa palautetta laidasta laitaan. "Määräät lääkkeitä ja isket piikkejä siinä toivossa, että joku luoti osuu." Omaa hermostoaan hän hoitaa loputtomalla Beethovenin kuuntelulla, sillä musiikissa on hänen nähdäkseen kaikki eikä Beethovenia parempaa ihmiskunta ole luonut. Aina löytyy jotain yllättävää tai tilanteeseen sopivaa. Ja tilanteita riittää, hauskoja ja niitä toisia.

"Sellainen oli nyt järjestys, Anneli ajatteli raa'asti, minä huolehdin eläimistä, en ihmisistä. Eläinlääkäri pelastaa koiria ja lehmiä, ei vaimoja ja lapsia. Miltä olisi kuulostanut Annelin virke: Vaimo voidaan ottaa sinulta pois, se sijoitetaan parempaan perheeseen, etkä sinä voi sille mitään."

Annelin tarina saa lukijan pohtimaan eutanasiaa, eläinten ja ihmisten hoidon eroja ja sitä, kuinka pitkälle eläimiä on tarpeen inhimillistää. Tärkeää pohdittavaa, eikä kirja saarnaa, vaan tuo ajatukset tarjolle huumorin ja vauhdikkaan kerronnan lomassa. Kaikkea ei lausuta ääneen, joten lukijakin saa oivaltaa. Parasta Lindgreniä aikoihin! 

"... eläinten eutanasiahan perustuu hyvin kauniille ajatukselle armahtamisesta. Ihminen ei halua, että eläin joutuu kärsimään. 

- Mutta... ihmisen on... pakko." 

Kenelle: Lääketieteen ystäville, lemmikkejä pitäville, klassisen musiikin kuuntelijoille, hoitajille ja hoidettaville, sote-asioista päättäville, huumoria vakavista aiheista sietäville. 

Muualla: Kyseessä on monen teeman osalta hyvin ajankohtainen kirja, sanoo Kirjojen kuisketta -Anneli, joka pystyi eräiltä osin samastumaan kaimaansa.

Muita teoksia mm:

Ehtoolehdon tuho

Sivistyksen turha painolasti

Vihainen leski

Minna Lindgren. Armon Anneli. Teos 2021. Ulkoasu Jenni Saari.

Helmet-haaste 2021 kohta 40: Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista



sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Roope Lipasti: Mikaelin kirja

Roope Lipasti on pitkän linjan kirjailija, jonka tuotanto sisältää suuren määrän lastenkirjoja ja aikuisten romaaneja. Muutaman olen lukenut, Virtasen historian ainakin, mutta kepeän humoristinen - vaikka asiansa tunteva - esitystapa ei ole juuri jättänyt muistijälkeä.

Onneksi nyt luin Mikaelin kirjan, sillä se on jälkensä jättävä. Ja erisävyinen kuin käsitykseni kirjailijan tyylistä. Lipasti kertoo kuvitteellisen, mutta tunnettuun historiaan pohjautuvan tarinan Mikael Agricolasta, etenkin tämän viime ajoista, jolloin Turun piispa Mikael joutuu matkalle kauas Moskovaan. Kuningas Kustaa määrää hänet yhdeksi arvovaltaiseksi jäseneksi lähetystöön, jonka on määrä hieroa sopua tsaari Iivanan kanssa. Ruotsi ja Venäjä ovat aselevossa, mutta Pähkinälinnassa solmitun rauhan rajoista on kiistaa.

Suostuisiko Iivana rauhaan ja sovittujen rajojen noudattamiseen? Ja miten joukkio selviäisi pitkästä matkasta? Mikael ei ole ilahtunut kunniasta olla mukana, vaikka:

"Jos jotakin hyvää halusi matkasta ajatella, olisi se työrauha. Matkalla hän saisi keskittyä omiin asioihinsa, kun hänen ei tarvitsis hoitaa seuraakuntaansa. Hänellä oli myös kirjansa mukana, tyhjiä sivuja täytettäväksi, mustettakin yllin kyllin ja sulkia kokonaisen hanhilauman verran. Matkalla hän voisi kenenkään häiritsemättä viimeistellä teostaan."

Tekeillä oleva teos ei ole Jumalan sanaa - kuten Mikaelin vaimo Birgitta joutuu huomaamaan joutuessaan sen vuoksi hankaluuksiin - mutta Mikaelille tärkeä: miehellä on valtava tarve käyttää sanoja, selittää asioita, kirjata asioita muistiin, kirjoittaa. 

"Mikael on oppineista oppinein, siitä ei pääse mihinkään. Mies on syntynyt sulka kädessään, niin hän itsekin sanoo, eikä ihme, sillä niin sujuvasti kynä hänen kädessään liitää."

Matka on lievästi sanoen vaarallinen ja vaikea, paitsi tavoitteiltaan myös käytännössä, sillä reessä istuessa saa havaita muun muassa, että "piispan takapuoli ei ole tehty laadukkammasta aineesta kuin muidenkaan." Ei Birgitallakaan ole helppoa kotona Turussa ilman rakkaan ja viisaan aviomiehensä tukea. Hän joutuu ratkomaan piispantalon, äitinsä Margareetan ja poikansa Kristianin hoitamisen tuomat pulmat yksin. Ja niitä riittää, sillä vaikka piispa perheineen on kunnioitettu, kansa puhuu mielellään pahaa ylemmistään, jos tilaisuus tarjoutuu. Uskomatonta, miten suosio voi muuttua nopeasti - kuin yhdellä somenostolla nykyisin. 

"Kun hän kohtaa kaupunkilaisia, nämä joko kääntävät päänsä pois tai tuijottavat aavistuksen liian kauan. Aluksi hän luulee kuvittelevansa, mutta ei se niin ole. Rouvat eivät tule kyläilemään, he karttavat häntä, ja jos hän kulkee ihmisten ohi torilla, keskustelu tyrehtyy. Hän pitää päänsä niin pystyssä kuin voi, tervehtii jokaista vastaantulijaa, sillä se on ainoa oikea tapa. Hän on kaiken tämän yläpuolella. 

Eikä hän kuitenkaan ole."

Mikael Agricola oli todellisuudessa vastaavalla matkalla. Hänen ajatuksensa, henkilökuvaukset ja muut arkisemmat kirjan tapahtumat saattaa hyvin kuvitella todenperäisiksi, niin sulavasti Lipasti ne historiaan lomittaa. Mikael on suurmies jo aikanaan, Lipasti kuvaa, kiihkeä ja isosti ajatteleva, nopeasti oppiva, Jumalaa kunnioittava ja perhettään rakastava. 

Henkilökuvan lisäksi kirjassa on monenlaista 1500-luvun ajankuvaan liittyvää: arki ja koti, ura ja työ, nainen ja mies, köyhä ja rikas, ystävä ja vihollinen, kaikki tämä ristiveto on mukana ihmisen kokoisena, lämmöllä kerrottuna, huumorillakin, muttei pelleillen. Reseptissä on ripaus road-movieta, kourallinen rakkaustarinaa, tujaus dekkarimaisuuttakin. Pääraaka-aine on miestä vimmaisesti ajava voima, intohimo ja ase: 

"Minun aseeni ovat mahtavampia kuin suurimmat tykit ja vahvimmat sotilaat. Sinun valtakuntasi on aina riippuvainen talonpoikiesi määrästä ja uskollisuudesta. Minun sanani eivät lopu saati petä koskaan."

Kirja on hieno kunnianosoitus miehelle, josta saamme kiittää kirjakielemme ja kirjallisuutemme syntyä, ja kelpo näyte Lipastin sujuvista kertojantaidoista ja erilaisten tyylien hallinnasta. Samasta päähenkilöstä on tulossa toinenkin romaani tänä syksynä, Jari Tervon Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa. Millaisenkohan kuvan hän kirjassaan Agricolasta piirtää? 

Kenelle:
Historiallisella herkutteleville, Turun tuntijoille, intohimotyötä tekeville, tarinanystäville. 

Muualla: Helposti lähestyttävä ja matalan kynnyksen tietokirja, sanoo Mannilainen ja vinkkaa teosta oivaksi isänpäivälahjaksi. Kerronnan eloisuus miellyttää Tuijaa: "...samoin se, että aika, tavat ja tapahtumat näyttäytyvät kummankin aviopuolison kannalta."

Roope Lipasti: Mikaelin kirja. Atena 2021. Kansi Elina Warsta. 


perjantai 10. syyskuuta 2021

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

Tuli muistikuva, että Katja Kallion olen joskus sanonut vain parantavan kirja kirjalta. Ainakin olen ajatellut niin, ajattelen edelleen Tämän läpinäkyvän sydämen luettuani. Niin hiottua ja voimakkaasti tunteisiin vetoavaa kieltä hän käyttää, että sydän lyö lujempaa pitkään lukemisen päätyttyä.

Hangon sataman kautta Suomeen tuotiin saksalaista sotaväkeä, kun vielä olimme Saksan liittolaisia sodan aikana. Venäläisiä sotavankeja käytettiin raskaisiin töihin, olivathan omat miehet pääosin rintamalla. Outo ajanjakso Suomen historiassa! Sotaa ei Kallio varsinaisesti kuvaa kuin puitteina kertomukselle Beatasta ja tämän perheestä, joka on päässyt muuttamaan takaisin kotiinsa Hankoon siinä vaiheessa, kun venäläiset valloittajat on karkotettu, niitä vangeiksi jääneitä lukuunottamatta.

"Sota oli olemassa ja syypää kaikkeen, mutta nyt se mölysi jossakin loitolla, kuten alunperin pitikin. Naiset surivat poikiaan ja miehiään ja pelkäsivät heidän puolestaan, mutta elämä jatkui väkisinkin, ja he piipahtelivat toistensa luona ja kauhistelivat yhdessä talojen kuntoja ja kutsuivat toisiaan kylään, olkoonkin ettei mitään tarjottavaa ollut."

Perheen talo on suurinpiirtein kunnossa, tosin varastot tuhottuina, irtaimisto hävitettynä. Uusi arki Hangossa alkaa saksalaisten komeita paraateja ihmetellessä samalla kun paikalliset yrittävät raapia kasaan syömäkelpoista ruokaa. Beatankin pieni tytär Agnes laihtui sodan aikaan huolestuttavasti, mutta kiitos aikuisten sinnikkyyden, alkaa pulskistua ja kasvaa kuten kuuluu. Hänen äidillään ja tämän kahdella siskolla on toisenlainen nälkä: läheisyyden ja rakkauden, ja kukin alkaa purkaa sitä tavallaan. 

"Sydämeni jyrisi että vihdoinkin sain osakseni oikeutta. Olin jäänyt paitsi kaikesta niin monta kertaa, niin pitkän aikaa. Ja vihdoin oli minun vuoroni."

Beata rakastuu sotavankiin. Mahdoton tilanne, edes yhteistä kieltä ei ole, ja tapaamiset voivat olla hengenvaarallisia. Miksi hän silti lumoutuu miehen silmistä? Ehkä kyse on jännityksen hausta, ehkä katoavan pienestä toiveesta siitä, että toisenlaistakin elämä voisi olla kuin ankea arki, ehkä fyysisistä pakottavista tarpeista tai unelmasta olla hetken joku muu, olla rakastettu ilman menneisyyden painoa, tai kaikista näistä ja muista syistä. Onko ihme, jos nuori nainen haaveilee? Ja yrittää hakata yksinäisyyttä hengiltä, vaikka sitten mattopiiskalla?

"Mattopiiskasta huolimatta yksinäisyys paineli ovesta sisään kuin se olisi omistanut koko talon ja minut ja Agneksen mukana. Päivät pitkät me hoidimme taloutta, istuimme sen tuoleilla ja söimme sen lautasilta. Mutta samaan syssyyn se omisti myös pihan ja peuranpolun ja seisoi hellittämättä verannalla vartioimassa niitä. Tiesin, että yksinäisyyden vahtivuorolla ei kukaan huomaisi, jos tulisit toistamiseen kokeilemaan onneasi."

Kirjailija kertoo tarinaa yhtä aikaa konkreettisesti ja kuvaannollisesti, kertoja-päähenkilö Beatan ajatuksiin pääsee sisään. Näkymät Hangosta muodostuvat tarkoiksi, ajankuva selkeäksi siltä osin kuin sen Beatan elämää koskettaa. Subjektiivinen katse huomioi vain ne seikat, joita suostuu katsomaan. Joutuu katsomaan, tarkemmin sanoen, sillä on paljon sellaista, josta mieluiten kääntäisi silmänsä pois. 

Haluaisiko Beata nähdä sisarensa Sylvan seurustelevan saksalaisen kanssa, rakastettunsa nälissään tai lapsensa viihtyvän paremmin tätinsä Harrietin luona kuin kotonaan? Agneksen isä ei ole kuvioissa, mitä seikkaa ei anneta anteeksi, ei ainakaan unohdeta pienessä yhteisössä. Beata on joutunut kasvattamaan nahkansa paksummaksi. Hirvittää hänen puolestaan; luuleeko nainen nyt kestävänsä mitä vain?

Tarina on täynnä houretta, himoa, hurjuuksia ja mahdottomia unelmia - toisaalta toiveikasta romantiikkaa raunioilla, vetävää ihmiskuvausta ja voimallista tunteiden tulkintaa. Intensiteetti pitää, vaikka vain yhden hiuskarvan varassa - sen hiuksen, jonka Beata löytää talosta. Taitavaa lukijan viettelyä! Tulkitsen kannen kuvaavan heittäytymistä (hääpuvussa?), usvaisuus ja tumma tausta kertovat omaa viestiään tarinan luonteesta. Ja kyllä, tekisi mieli heti piipahtaa Hangossa ja Tulliniemessä, tapahtumapaikoilla.  

Aiempia Katja Kallion romaaneja mm: 

Yön kantaja

Säkenöivät hetket (jossa mm. Beata ja Harriet esiintyvät ensi kertaa, lapsina)


Kenelle:
Ihmisten outouksia ihmetteleville, poikkeusoloja sietäville, komean koskettavan kerronnan ystäville. 

Muualla: Viiltävän kaunis, sanoo kulttuuritoimitus.fi


Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän. Otava 2021. Kannen suunnittelu Piia Aho. 

tiistai 7. syyskuuta 2021

Eveliina Talvitie: Kävin vaan uimassa, sisko

Talvitie kertoo raastavan triangelidraaman Mariesta, Benjaminista ja tämän vaimosta Annasta, joista jokainen kertoo vuorotellen. Kun mies on palvottu rockstara, vaimo itsevarma ja joustava eikä rakastajattarella ole mitään hävittävää, alkaa kuvio muotoutua. Sitä ennen se kulkee Latvian kautta Viron rannoille, viipyy pitkään Pariisissa ja Marseillessa ja sitoo lukijan tiukasti mukaansa.

Lyhyessä mutta rikkaassa tarinassa on voimaa. Henkilöt elävät, eikä lukiessa ei tule miettineeksi yksinkertaisia karikatyyreja tai vertauskuvia - ehkä myöhemmin - sillä kerronta vetää voimakkaasti. Liikuttaa monin tavoin. Henkilöitä painavat suuret kysymykset. Vapauden tarve mutta turvallisuuden toive, rakastamisen pakko tai pakottomuus, lähimpien tunteminen ja hyväksyminen virheistä huolimatta... 

"- Minun pitäisi osata hallita tunteitani, tuskailin. - Vihan tunteen tuomitsevat ne hurskastelijat, joilla ei ole omakohtaista tai yhteiskuntaluokkaan liittyvää syytä vihaan, Emil esitti. Kääntelin ajatusta mielessäni ja pidin siitä." 

Kirjasta on vaikea puhua paljastamatta juonesta liikaa. Ei siksi, että se olisi vaikealukuinen (ei ole), vaan siksi, että se herättää lukijan päässä ajatuksia ja mielleyhtymiä, jotka ovat jokaisen henkilökohtaisia ja lopulta muodostavat kokonaisen romaanin sinällään. Upea suoritus Talvitieltä! Vajaat 200 sivua kertovat tuhansien sivujen tarinan. 

"Ja muista että minä olen sinun, hän sanoi enkä voinut kuin ihailla omahyväisyyden ja hurmaavuuden taitavaa paketointia."'

Vai olenko se vain minä, joka tulkitsen kirjaa näin? Ei, en ole itse kokenut vastaavaa triangelidraamaa tai taiteilijaelämää saati eurooppalaista liikkuvuutta, joita kirjassa kuvataan. Silti tarina koskettaa ja saa mielen liikkeelle, hyvällä tavalla. Jos terapiakieltä sallittaisiin, sanoisin: voimauttavasti. 

"Tunsin, miten kuoreeni tuli halkeama, se tuntui suloiselta ja kipeältä."

Täyteläinen ja vakava teos, joka sopisi hyvin kirjapiirikeskustelun aiheeksi - keksin koko ajan lisää kulmia. Rock-maailman epäterveet piirteet (näistä on puhuttu paljon viime aikoina). Rahan jakautuminen maailmassa. Naisten dissaus, mutta myös naisten vahvuus. Henkilöt jäävät lukijan päähän asumaan. Tarina ei ole sidottu Suomeen: voisi olla baltialainen tai ranskalainen, eurooppalainen ylipäänsä. Onneksemme saamme lukea sen omalla äidinkielellämme. Nyt kun jälkeenpäin mietin, on tarina hyvin totinen. Toisaalta sitä keventävät ranskankieliset lauluriimit ja viittaukset pop-kulttuuriin. Ovatko Marie ja Benjamin kuin John ja Yoko? Vai vain haave samankaltaisesta suhteesta?  

"Syyllinen kiepauttaa itsensä helposti uhriksi, jos on tarpeeksi taitava." 

Suosittelisin erityisesti nuorille naisille, mutta näin iäkkäämmillekin se toimii mainiosti. Myös miehille, jotka ovat oman elämänsä rockstaroja tai jotka haluavat tutustua naisen sielunelämään. Kirjan karikatyyrimainen mieskuva on ohut, mutta luulen, että useimmat meistä tuntevat vastaavat miestyypit omasta tuttavapiiristään. Julmaa, mutta todellista. Ja hienosti esitetty kirjallisessa muodossa. Kirjan mainostetaan saaneen innoituksensa tositapahtumista, ranskalaisen näyttelijän Marie Trintignantin kohtalosta. Yksityinen on yleistä, kokemukset universaaleja. 

Talvitien aiempi kirja: Kovakuorinen

Kenelle: Millintarkan ilmauksen ystäville, kolmiodraamasta kärsiville, voimaa etsiville, naisten välisen ystävyyden puolustajille, kokeneille tai kokemuksia haikaileville.

Eveliina Talvitie: Kävin vaan uimassa, sisko. Into 2021. Kansi Tuomo Parikka.


Helmet-haaste 2021 kohta 39: kirjassa kuunnellaan musiikkia. 

sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Antti Tuomainen: Hirvikaava

Jäniskerroin saa kaivattua jatkoa, kun entinen vakuutusmatematiikko, nykyinen seikkailupuistoyrittäjä
Henri Koskinen joutuu uusien ällistyttävien haasteiden eteen. Aiemmat hän on selättänyt komeasti tarkalla suunnittelulla ja aina luotettavan matematiikan avulla, pelastanut muun muassa henkensä ja yrityksensä kaatumiselta sekä turvannut molempien tulevaisuutta parhaansa mukaan, ja viettää nyt tyydyttävää, ennakoitavaa elämää puistonsa johtajana.

"Sijoitin ratkaistavia ongelmia janalle niiden vaatimaan kiireellisyys- ja tärkeysjärjestykseen, ja tämän jälkeen erottelin ne toisistaan edelleen niiden vaatimilla erilaisilla resurssitekijöillä."

Eihän se niin mene. Ennakoitavasti siis, sillä yllätyksiä seuraa. Jopa puiston johtajuus on vaarassa, työterveydestä puhumattakaan. Tuomaisen kirjoista olen oppinut - paitsi seikkailupuiston ja huvipuiston eron - että suuret puistokoristeet ovat erityisen vaarallisia. Kuten jänishahmot, tai vaikkapa muoviset mansikat. Niitä nähtävästi kannattaa varoa. Onneksi vaarat eivät näyttäisi kohdistuvan lyhyisiin (ja äänekkäisiin) puiston asiakkaisiin, vaan lähinnä johtotason henkilökuntaan sekä satunnaisiin ei-maksaviin, epätyypillisinä kellonaikoina pistäytyviin vierailijoihin.

Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta Koskinen päättää hankkia puistoon uuden houkutuksen asiakasvirran kasvattamiseksi. Hirvihyppy-niminen laite olisi juuri sellainen, jota tarvitaan, mutta alihankkijan kanssa ilmenee ongelmia. Neuvottelut eivät suju yhteistyöhengessä. Kuten rikostutkija Osmala toteaa, yrittäjä Koskinen on "keskellä melko kiihkeää sanokaamme tapahtumahorisonttia."

Koskisesta ei voi olla pitämättä, hänen logiikkansa on pettämättömän luotettava. Eikä hän epäröi opetella uutta; puistoyrittäjänä hän on oppinut niin käden taitoja ja työkalujen käyttöä kuin taiteesta ja naisseurasta nauttimisen taidon. Jälkimmäisistä vastaa yksi ja sama henkilö, Laura Helanto, jonka seura avaa Koskiselle täysin uusia näkymiä henkilökohtaiseen tulevaisuuteen. 

"Tällä kertaa minun ei tarvinnut katsoa yhtälön suuntaan. - Minä pidän seurastasi, sanoin. - Huomaan, että haluaisin kasvattaa sen osuutta elämässäni. - Minustakin olisi mukava kasvattaa sinun osuuttasi minun elämässäni. - Kuinka paljon, kuulin itseni kysyvän. - En tarkoita, että sinun pitäisi antaa tarkka lukema tai prosenttimäärä, karkea arvio riittää, likiarvon ollessa..."

Toisaalta niin tekee myös eräs kuolleista nouseva mies, joka on yksi arvaamaton muuttuja Koskisen vakaan suunnitelman toteutumisen tiellä. Myös muut herkulliset sivuhenkilöt ovat hekin omanlaisiaan.  

Tuomaisen velmunhauskat tarinat ovat nousseet suureen suosioon, kuten Jäniskerroin-kirjasta totesin. Hirvikaava on yhtä luotettava kuin Henri Koskisen logiikka, se ei petä. Huvittelun ja matematiikan törmäytys tuo vastakohtien jännitteen, joka on ikiaikainen: tunne vai järki? Kaaos vai järjestys? Jos alkuun vähän vierastinkin koko hupsuttelevaa tyyliä, olen taipunut ihailun puolelle: Tuomaisen persoonallinen tyyli on hiotun linjakas, ja tekstien taitavansutjakka eteneminen lakonisine lauseineen tuo hyvää mieltä ja hymyä maailmaan, joka tätä nykyä niitä kipeästi tarvitsee!

Kvaliteetti on kunnossa, kvantitatiivisesti tarkasteltuna sarja kasvaa: odotusarvo trilogian viimeiselle, tulevalle osalle on positiivinen. Mikä eläin muuten mahtaa sen nimeen päästä, jos linja pitää? Jos jatketaan Suomen luonnon nisäkkäiden parissa, se voisi olla kettu, ehkä peräti susi? Kettukonsepti? Susisanailu? Myyrämittari?

Kenelle: Todennäköisyyslaskijoille, tarkkuutta arvostaville, viihteen ystäville. 

Muualla: Tuijata sanoo Tuomaisen taitavan henkilökuvauksen ja kertoo kirjasta sekä kirjailijatapaamisesta Kannelmäessä, Henri Koskisen kotikulmilla. 

Aiempia teoksia: 

Parantaja

Mies joka kuoli

Pikku Siperia

Synkkä niin kuin sydämeni

Antti Tuomainen: Hirvikaava. Otava 2021. Päällys Elina Warsta.


Helmet-haaste 2021 kohta 19: kirjassa leikitään. 

keskiviikko 1. syyskuuta 2021

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Johanna Sinisalo iskee ajankohtaisuuden ytimeen, kun Ukkoshuilu saa taivaan jyrähtelemään. Voisiko ihminen hallita säätä muutenkin kuin tuntemillamme alkeellisilla keinoilla? 

Tiedämme, että sadetta on pyritty saamaan aikaan keinotekoisesti kuivilla alueilla ja toisaalta estämään sitä suurissa ulkoilmatapahtumissa. Moni maa ja toimija maksaisi maltaita, jos näissä onnistuttaisiin tehokkaammin. Ei ole vaikea kuvitella, että kuvatun sääyritysten kaltaisia firmoja saattaa oikeasti olla olemassa... 

Leena on meteorologi, joka saa potkut sääennusteita tekevästä työpaikastaan ja joutuu hämäräperäisen firman palvelukseen. Ammattilaisena häntä ihmetyttää moni asia uudessa työpaikassa, henkilökohtaisesti Leena viettää tavallista yksinhuoltajan arkea iloineen ja huolineen pienen tyttärensä Leian kanssa. Miesystäväkin on, tosin suhde on panopohjainen, ei seurustelua; vaikka entistä työkaveria Raikkaa ei juuri kiinnosta tytär tai perhe-elämä, on Leenan mahdoton vastustaa tämän iltakutsuja ("pidäkkeetön tyköveto").

Nimettömänä Leena pitää Säätyttö-blogia, jonka tekstien avulla lukija saa osin seurata naisen ajatuksia ja tarinan tapahtumia. 

"Joskus kauneus vaatii, että joko tahtoen tai tahtomattani luovun oikeudesta kontrolloida mitä minulle seuraavaksi tapahtuu, luovutan haarniskani sakastiin, lasken hallinnan illuusion kädestäni kuin tutun mutta tarpeettoman turvarievun. Olen vain läsnä ja koen, annan itseeni iskeytyä asioita joihin en kykene vaikuttamaan, asetun hiukkaseksi pölynimurin letkuun, heittäydyn lastuksi virtaan, annan tyrskyjen ja aaltojen lyödä ylitseni, avaan side silmillä tuntemattoman huoneen oven. Kauneudella on monia muotoja: ällistyttävä, kiihottava, jännittävä, hengenvaarallinen. 

Säässä on sellaista kauneutta."

Leena syöttää säähavaintoja Exceliin ja tuottaa sisältöä yrityksen verkkosivuille muun muassa keksimällä tilastodatan pohjalta "perinnetietoa" Jaakko heittää kylmän kiven -tyyliin. Varsin viihdyttävää niin tekijälle kuin lukijalle, mutta todellinen tehtävä osoittautuu toisenlaiseksi. Mukana pyörii kansainvälisiä rahoittajia, joiden vaatimuksesta aletaan tehdä testejä keinoista, joilla säätä voitaisiin säädellä. Ja miten Leenan aikoinaan rannalta löytämä huilumainen kapistus liittyy asiaan? Ainakin Leia uskoo tehneensä ukkosen puhaltamalla pilliin, mutta onko homma niin yksinkertainen? Ohjaavatko meitä uskomukset vai faktatieto? Kun somea seuraa, ensinmainittu usein vaikuttaa voittavan...

"Kaikki, jotka ovat eläneet sosiaalisen median aikakaudella, tietävät että jos jokin esitetty väite lupaa itselle etuja tai tukee omia mielipiteitä, se uskotaan moninkertaisesti herkemmin kuin negatiivinen tai kyseenalaistava. Mitä räikeimmät huijauksetkin menevät läpi, jos väitteisiin uskominen tukee omaa identiteettiä tai - mikä vielä parempaa - lupaa rahaa tai rakkautta.

Pohjimmiltaan ihminen aina valitsee, mihin päättää uskoa."

Kun huiluun puhalletaan, tilanne muuttuu vaaralliseksi Leenan ja Leian kannalta. Ukkosta on ilmassa, niin kuvaannollisesti kuin konkreettisesti! 

Kirja käsittelee monia huippuajankohtaisia ilmiöitä Leenan kautta. Uskomusten voima, nopean rahanteon ihanteet, yt-neuvottelut, ammattien muuttuminen tai katoaminen, aktiivimalli, uusköyhyys, parisuhdehaasteet, pärjääminen ylipäänsä. Etualalla on luonnollisesti sää vaihteluineen, sen ennakoinnin historioineen ja nykyisyyksineen. Ilmastonmuutokseen ei pureuduta kuin mainintana, mikä on hyvä rajaus. Myyttejä ja mystiikkaa riittää säissäkin!

"Tieteen ja mystiikan raja ei ole ehkä niin jyrkkä ja yksiselitteinen kuin haluaisimme luulla."

Aikalaiskirjallisuutta spefi-henkeen parhaimmillaan, vaikka alku ällistyttää waltariaanisella otteellaan. Hieno aloitus, joka taustoittaa tarinaa kertomuksella Joonasta Ninivessä ajanlaskun alussa (googlasin molempia, sekä Raamatun tarinaa että sijainteja), ja ensiällistyksen jälkeen otin jo mukavan asennon vanhahtavan kielen lukemiseen. Mutta sitä ei jatku pitkään. Maantieteellisesti kirjassa liikutaan mukavasti eteläisessä Suomessa. Leena asuu Helsingin Kannelmäessä (naapurini siis), josta hän muuttaa Tampereelle. Hänen käytössään on mökki Pälkäneellä, hämärät säätestit tehdään Teiskossa. 

Kiinnostava ja vauhdikas kokonaisuus, joka sekä antaa tietoa että kiehtoo mielikuvitusta, kuten kirjailijan tapa on. Taattua Sinisaloa! Sinisalon rautaisen taitava sanansommittelu on nautittavaa luettavaa, tarina kulkee voimalla ja vauhdilla kuin yllättävä myrskyrintama. Ja mikä komea kansi, etenkin paperin alla! 

"Ja kun sää kumartuu meitä kohti - vaikka osaisimmekin ennakoida mitä on tapahtumassa - itse iskua emme voi ikinä estää."

Kenelle: Säitä seuraaville, meteorologin työstä kiinnostuneille, spekulatiivisen fiktion ystäville.  

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu. Otava 2021. Kansi Hannu Mänttäri. 

Lukukappale kustantajalta.