Dekkareita 2021!

Dekkariviikolle ennätin juuri ja juuri mukaan! Nyt kun viikon päättää sadepäivä, ehdin mökillä mainita muutamasta luetusta.

Jo aiemmin vaikutuksen tehneeltä japanilaiselta Keiko Higashinolta on ilmestynyt toinen suomennettu dekkari. Ayane Mashiban aviomies ilmoittaa haluavansa eron, koska lapsia ei kuulu. Miehenketkulla on myös seuraajaehdokas valittuna, Ayanen hyvä ystävä vieläpä. Onko ihme, jos mies yllättäen ottaa ja kuolee, myrkytettyyn kahviin, kuten käy ilmi.

Mutta miten homma hoidettiin ja kuka sen oikeastaan teki? Tutuilla poliiseilla Uganawalla ja Utsumilla sekä heitä avustavalla Yukawalla on purtavaksi pähkinä, jota nakerretaan auki viehättävän japanilaisella pohdinnalla, älyllisesti, hieman eri tyyliin kuin länsimaisissa lajin edustajissa on tapana. Mukavan erilaista ja yllätyksellistä arvoituksenratkaisua heille, jotka eivät hae räjäyttävän kuumaa ja shokeeraavaa. 

Keigo Higashino: Myrkyllinen liitto (Seijo no Kyusai). Suomennos Raisa Porrasmaa. Punainen silakka 2021. Kansi Tony Eräpuro.

Räjäyttävä puolestaan on Arttu Tuomisen Vaiettu; pitihän se lukea, kun kehuja on niin paljon kuultu ja olen pitänyt aiemmista. Taattua Tuomista Verivelan ja Hyvityksen lukeneille. Yhteiskunnallisia ajan ilmiöitä, kiihkeitä tapahtumakohtauksia - myös väkivaltaa - ja jännitystä. Historiaan kurotetaan, Hitlerin aikaan Saksassa. 

Jokin kansainvälinen ammattilaisryhmä näyttää murhaavan entisiä natseja, ja komisario Paloviita kumppaneineen haluaisi siirtää keissin Suojelupoliisille - eihän Suomen ulkopuolelle ulottuva homma kuulu paikallispoliisille. Mutta sitä ennen on saatava pitävät todisteet siitä, että uhka on todellinen ja rajoja ylittävä. Vai onko lähes satavuotiaiden entisten SS-sotilaiden vaarassaolo vain kuvitelmaa? Ja vaikkei olisikaan, onko järkeä kaivaa esiin vuosikymmenten takaisia, sotaolosuhteissa pakotettuina nuorina tehtyjä rikoksia, syylliset kun ovat muutenkin "lähtöiässä"?

Kaksi aikatasoa, noin nykyinen ja vuosi 1941, valaisevat lukijalle tapahtumia Jari Paloviidan, Henrik Oksmanin ja Linda Toivosen pakertaessa jutun parissa. 

Arttu Tuominen: Vaiettu. WSOY 2021. Kansi Mika Tuominen.

Aki ja Milla Ollikainen muodostavat kirjailijaparin, jossa haastattelun mukaan Milla hoitaa dekkarikehittelyä ja Aki kielen muotoa ja rikkautta - siinä mies on taitava, tiedämme aiemmista teoksista. Mutta miten yhdistelmä istuu yhteen ja samaan kirjaan?

Kohtalaisesti: muodollisesti pätevä tarina herättää kauhun väreitä lähinnä surmapaikkaa ajatellessa. Kuljetuskonttia, jonne uhri on hukutettu (!), on karmea kuvitella viimeisen hengenvedon paikaksi. Pimeää, sileät seinät, ei ovea, kukaan ei kuule huutoasi ja seinään hakkaamistasi, vesi nousee...

Uusi lukututtavuus, komisario Paula Pihlaja, selvittää tapausta, joka vie aina Afrikkaan asti - viittaus niin maahanmuuttajiin kuin siirtomaiden aikaan - ja joutuu ohessa selvittelemään omaa menneisyyttään. En oikein pitänyt siitä, että ihonväri nostetaan niin isoon rooliin tarinassa. Se ei ole asia, jota pitäisi sormella osoitella enempää kuin on pakko, jotta rasismia ei vahingossakaan edistettäisi. No, ehkä nyt oli pakko? Pihlajan kollegapoliisi Renko tuo nimellään mieleen takavuosien mainion tv-sarjan Hill Street Bluesin, oletettavasti tarkoituksella. Päivän ilmiöitä taide- ja tyyppi-irvailuineen mahtuu mukaan.

Kyllä arvoituksen ratkaisu on saatava selville ja kirja ahmittua loppuun. Suuryllätyksiä tai sympatioita ketään kohtaan se ei kuitenkaan nostata.  

AM Ollikainen: Kontti. Otava 2021. Kansi Anna Väänänen.

Dekkariviikon logo: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat

 

Musta satu

Odotukset ovat korkealla jälkeen järisyttävän Nälkävuoden, joka voitti Blogistanian parhaan kirjan arvonimen vuonna 2012 ja jota itsekin äänestin ykköseksi. Sellaista tunnelmaa harvoin tapaa - riipaisevan kaunista kerrontaa, mutta ehdottomasti ei hyvän mielen kirjojen etsijöille!

Armoa ei Ollikainen lukijalle anna toisessakaan romaanissaan: henkeä joutuu pidättelemään ja häppyendiä on turha odotella. Tarinan miehellä ei mene hyvin. Käsikirjoitus takkuaa, avioliitto vielä pahemmin.

Mies suistuu tummiin ajatuksiin ja sekaviin tunnelmiin. Mielessä sekoittuvat nykyisyys, lapsuus ja perheen menneisyys jo isopapan ajoilta. Isopappa Heino oli viinatrokari levottomassa 1930-luvun Helsingissä, jolloin Tattarisuo oli hämärä paikka. Sinne piilotettiin pirtua ja muuta, jota ei haluttu viranomaisten silmiin. Kuten ruumiinkappaleita. Tarina perustuu todelliseen rikostapaukseen.

Heinokin kuulee juttuja oudoista rituaaleista, joita suolla harjoitettiin ja joutuu itsekin niiden silminnäkijäksi. Päivänvaloa kestämättömät toimet lopulta koituvat Heinon kohtaloksi, jota mies yrittää selvittää.

"Minä kipusin kiven päälle ja sieltä käsin yritin katsella yli isän ja papan hartioiden sukuhistoriani hämärään."

Tarina on niin musta, että se on paikoitellen läpinäkymätön. Ollikaisen lause on kaunis. Kirkas ja kikkailematon. Mutta ajatusta on välillä hankala seurata, kun aikatasoja on niin paljon: kahden päätason lisäksi henkilöt muistelevat menneisyyttään. Kirjan mies puhuu tarinaansa sinä-muodossa ystävälleen Joonalle, jonka yhteys muuhun kokonaisuuteen jää epäselväksi (miksi juuri hänelle puhutaan?). Lisäksi viitataan usein vielä vanhempaan historiaan, josta kumpuavat jutut Tattarisuohon kätketystä aarteesta. Ilmeisin juoni ei ole keskiössä - miehen oma tarina - vaan Heino ja vanhat tapahtumat, jotka limittyvät kertojamiehen nykyisyyteen ja hänen käsikirjoitukseensa.

Tattarisuo on paikkana jännittävä. Muistan lapsuudestani Köyhien Stockan siellä, missä nyt on Pikku-Huopalahden asuinalue. Se oli täynnä purkaamoja, korjaamoja, romua ja roinaa: autonromuista työkaluihin, joita lailliset tai laittomat pikkuyrittäjät käyttivät ja myivät. Hämäräperäinen paikka, lapsen silmin jopa pelottava. Kun paikka siivottiin, monet (laillisista) yrityksistä muuttivat Tattarisuolle, jolle rakennettiin uusi pienteollisuusalue. Se on tuttu niille, joiden auto tai fillari on viety väärän pysäköinnin vuoksi Helsingin kaupungin haltuun: siellä on ajoneuvojen siirtokeskus. Suosta ei liene enää tietoakaan. Hämärä maine siirtyi mielessäni toiminnan mukana uuteen paikkaan. Näin kerran jopa painajaisunta, että jouduin hakemaan töitä ja sain paikan - Tattarisuolta.

Ihailen isosti Ollikaisen kirjoitustyyliä ja pidän häntä yhtenä huipuista, vaikka jotenkin liiankin niukaksi kirja kaikkineen jää, etenkin päähenkilön osalta. Ja lukija hämmentyneeksi, paljon kysymysmerkkejä leijuu ilmassa. Irtonainen sormi? Sinetit? Isyyskysymykset? Langanpäitä on, mutta harvat johtavat mihinkään, tai ehkä lukijan päättelykykyyn luotetaan liikaa. Pääpaino on tunnelmassa, ja siinä Ollikainen on taitava. Mustassa tunnelmassa.

"...tähdet muodostavat pyörteen, joka nostaa minut kohti taivasta. Sitten tajuan, ettei tähtipyörre kisko minua ylöspäin, vaan maahan on revennyt aukko, johon tähtimerki syöksyy kohisevana vieden minut mukanaan."

Upean ulkoasun on suunnitellut Elina Warsta.

Kenelle: Mustan ystäville, kauniista kielestä nauttiville, menneen ja mystisyyden kiehtomille.

Muualla: Saralla on hieno kuvaus kirjasta ja paljon linkkejä. Muita lukeneita ovat ainakin Lumiomena, jonka mukaan Ollikainen ei kirjoita pitkästi, mutta sanoo paljon. Bleue rakastaa Ollikaisen persoonallista, kaunista, soluvaa kirjoitusta. Ollikaisen tiivis kerronta on upeaa luettavaa, sanoo Ulla.

Aki Ollikainen: Musta satu. Siltala 2015.

Nälkävuosi

Yltäkylläisen grillauskauden keskellä tuntui hurjalta lukea kuvausta nälänhädästä, johon kuoli 150 000 ihmistä 1860-luvulla. Siis vain reilut 150 vuotta sitten, Suomessa. Tätini tekemän sukututkimuksen mukaan toisen isoisäni isän perheestä oli kuollut monta lasta samoihin aikoihin - muita faktoja tai muistoja ei ole jäljellä, mutta arvattavasti nälkään tai tauteihin. Liippaa siis yllättävänkin läheltä. Meistä monen suku olisi toisenlainen, jos silloiset talvet eivät olisi olleet niin kovia ja satoa olisi saatu syötäväksi.

Aki Ollikainen on tarttunut tärkeään historialliseen aiheeseen, ja kertoo siitä hyvin. Nälän ja puutteen kuvaus tuo asian konkreettiseksi, iholle. Hänen ei tarvitse mässäillä kurjuudella, kirkas kuvaus Matleenan ja Marjan talvesta riittää. Silti lukijana oli vaikea lukea kaikkia rivejä, teki mieli hypätä yli ilkeimpiä kohtia, painaa pää pensaaseen. On silti hyvä tietää, millaista on ollut ei niin kauan sitten. Ja vaikka arjen haasteet nykyisin ovat toiset, on jokin pysyvää: ihminen on aina avuton luontoa vastaan taistellessaan.

Ollikainen toi tarinaan myös poliittisen perspektiivin. Koko maan tasolla tilannetta seuraa senaattori, jonka kautta kuullaan hyvinvoivan luokan ääntä. Lukijalle nämä osuudet eivät olleet niin koskettavia kuin köyhien kansalaisten kohtalot, mutta tekivät kirjasta jämäkämmän ja kiinnittivät tarinan maan historiaan.

Nopealukuinen kirja, pitkästi Ollikainen ei ole aiheesta revitellyt. En kyllä olisi enempää kaivannutkaan. Tässä on mukana kaikki tarvittava. Ripaus tulevaisuudenuskoa ja selviytymistarinakin reiluun sataan sivuun on saatu mukaan.  

Grafiikka on erittäin onnistunutta, viehättävän vanhahtava tyyli pitää linjakkaasti kansista tekstifonttiin asti. Huolella mietitty, tyylikäs kirja.

Kirsin tavoin mietin, miksei aiheesta ole kirjoitettu enemmän. Morre eli mukana ja Karoliina hämmästeli. Monen muun sivupalkista löytyvän bloggaajan sivuilla kirjasta puhutaan.



Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012. Grafiikka Elina Warsta.