Dekkariviikko 2025: Tuomas Niskakangas: Kotka

Toimittaja, kirjailija Niskakangas ilahdutti jännityksen ystäviä esikoiskirjallaan Roihu vuonna 2021. Jostain syystä en päässyt kiinni toiseen osaan, Miekkaan (liian monimutkaisia poliittisia kuvioita?), mutta kolmas, Kotka, on roihumaisen vetävä.

Leo Koski on Suomen entinen pääministeri, jolla on korkean tason tuttavia. Hän pyrkii elämään Washingtonissa rauhassa ja sivussa politiikasta, mutta se ei onnistu, sillä hänen pieni tyttärensä siepataan alhaisissa aikeissa: jos Koski ei vaikuta Yhdysvaltojen päätökseen erota Natosta, tyttö uhataan surmata. 

Miehen ei auta kuin astua jälleen maailman päättäjien piirin ytimeen. Yhdysvaltojen presidentti, mahtipontinen ja arvaamaton Chester Tyler yritetään surmata, ja Koski joutuu selvittelemään asiaa saadakseen tyttärensä takaisin. Vaakakupissa painaa myös Naton säilyminen, sillä Venäjä on valmis hyökkäämään Suomeen heti, kun amerikkalaiset jättävät puolustusliiton. 

"Kun Putin murskasi Venäjän orastavan demokratian, hän loi pelikirjan yksinvaltiutta janoaville johtajille."

Varoittivatko tiedustelupalvelut tosiaan päättäjiä Venäjän aikeista jo ennen Ukrainaan hyökkäystä, kuten kirjassa tapahtui, miettii lukija. Ja moni muu kirjan kohta nostattaa hiuksia pystyyn: voisiko tämä olla oikeastikin mahdollista?

Hurjan pelottava ja vielä ajankohtaisempi trilleri nyt kuin ilmestyessään viime keväänä, ilmeisistä syistä. Vauhdikas meno vetää tehokkaasti mukaansa, ja Washingtonin kaupungin ja maan hallinnon toimien kuvailu on kiinnostavaa.

Sarjan aloittanut teos Roihu.

Tuomas Niskakangas: Kotka. Otava 2024. 

Kirjablogien Dekkariviikkoa vetää Kirsin kirjanurkka. 

Hanna Morre: Tuonen tahto

Kun kuulin kirjasta, en epäillyt sekuntiakaan sen toimivuutta. Onhan Hanna tuttu kirja-alan monitoimijana ja monenlaisena taitavana tekstityöläisenä; kirjabloggaajana, kustannustoimittajana ja pienen spefi-kirjoihin erikoistuneen kustantamon näkyvänä hahmona. Joten kun kuulin hänen julkaiseen esikoiskirjansa, reaktio oli kanssa-ilon lisäksi lähinnä tyyppiä "jo oli aikakin".

Eikä kirja petä: Tuonen tahto on huolellisesti mietitty ja toteutettu, selkeän kompaktiksi paketoitu tarina karmeasta aiheesta, lapsen kuolemasta. Tytti ja Timo menettävät ainoan lapsensa, Ainon. Kirjailija kuvaa onnettomuuteen johtavat olosuhteet, itse tapahtuman ja etenkin sen seuraukset karuudessaan aidolla ja todella tavalla. Kertojaääninä toimivat molemmat vanhemmat vuorotellen.

Virkistävässä arkisuudessaan luontevaan ilmaisuun sekoittuu pikku hiljaa elementtejä, jotka saavat muistamaan kirjailijan taustan spekulatiivisen fiktion ahkerana edistäjänä Suomessa. Ei, kyse ei ole kummitusjutusta sanan varsinaisessa mielessä. Tai oikeastaan nimenomaan siitä, sillä, kuten usein kauhukirjoissa, voi nytkin todeta suurimpien demonien asustavan ihmisen itsensä sisällä. Kirja edustaa yllättävän vähän spefiksi mieltämääni fantasiaa - jopa moni ns. perusproosakirja sisältää sitä enemmän.

Kirjailija rinnastaa mennyttä nykyaikaan; kiehtovia, ikiaikaisia suomalaisia myyttejä ja nyky-kyvyttömyytemme, keinojen puutteemme kohdata kuolema silloin, kun se ei ole vain tv:n uutiskatsaus tuhansien kilometrien päästä tai kun tuskasta ei pääse eroon laittamalla jonkun tilille rahaa. Isoja aiheita fiksusti esitettynä: rajaukset toimivat, rönsyt on karsittu tiukasti, vellomaan tai selittelemään ei pysähdellä. Kiivas tarina vetää jännittävänä ja yllättävänä alusta loppuun.

131 sivua on nopeasti luettu, joten uppoutuminen on pikainen sukellus, mikä lienee lukijoista osan mielestä etu, osan haitta. Itse olin tyytyväinen, ettei asioita tunnelman takia pitkitetty; tarina on kuitenkin suhteellisen simppeli, ja pidempi teos olisi vaatinut lisää juonikuvioita tai kerronnan tasoja. Morre on suorasukainen kertoja, joka nauttii yllättämisestä ja rohkeista yhdistelyistä, ja näitä ominaisuuksia esikoiskirja kuvaa hyvin. Jälleen ei-hyvän mielen kirja, jonka henkilöistä ei lukijan tarvitse pitää, ei edes ymmärtää, nauttiakseen tarinankerronnasta ja jännityksestä.

Kenelle: Psykologisen jännityksen ystäville, arjen tavallisuuden rikkovaa hakeville, sujuvan nopeaa jännittävää kaipaaville.

Muualla: Morre luo tunnelmaa taiten ja on selkeästi tässä ajassa, kuvaa Hyllytontun höpinöitä. Yksityiskohdiltaan tunneuskottavaa, sanoo Taikakirjaimet. Erilainen, mutta siksi niin vahva, sanoo Krista, joka rakastaa pelätä kirjaa lukiessaan.


Hanna Morre: Tuonen tahto. Osuuskumma 2016.

S. K. Tremayne: Jääkaksoset

Aloin lukea tätä trilleriä illalla, ja jo parin minuutin jälkeen tukka alkoi nousta pystyyn - tai siis oikeastaan vaakaan, koska luin sängyssä. Samalla hetkellä kun ällöttävän jännittävästi alkaneessa tarinassa tuli oikein ilkeä kohta, mieleeni jysähti lukijakollegan (en muista kenen) varoitus: Älä lue tätä kirjaa illalla, jos et voi lukea sitä saman tien loppuun saakka. 

Juuri tätä virhettä olin tekemässä! Läiskäytin kirjan äkkiä kiinni ja vaihdoin rauhallisempaan unta saadakseni. Jääkaksosia uskalsin jatkaa vain työmatkalukemisena. Vaikka kirjan tunnelmaa itse kaikin keinoin vesitinkin, sai se edelleen aikaan kylmiä väreitä, jopa aurinkoisena kesäaamuna.

Tarina sijoittuu Skotlantiin: Sarah ja Angus ovat menettäneet toisen kaksostyttärensä onnettomuudessa ja päättävät muuttaa uuteen ympäristöön, aloittaakseen puhtaalta pöydältä nyt yksinäisen tyttärensä kanssa. Mutta pöytä on kaikkea muuta kuin puhdas, käy ilmi. Tytär oireilee oudosti, ja myös vanhempien suhde on kovalla koetuksella, kun pinnan alle lakaistut paineet alkavat purkautua. Merkilliset tapahtumat seuraavat toistaan ja muuttuvat yhä merkillisemmiksi, sitä mukaa kun toisiaan epäilevät ja salailevat aviopuolisot yrittävät saada arkensa sujumaan, siinä surkeasti epäonnistuen. Vai tuleeko uhka kuitenkin jostain muualta?

Puitteet ovat täydelliset kauhuun: yksinäinen majakkasaari hurjasti myrskyävän veden ympäröimänä; salaisuudet ja mielenjärkkymiset; ulvova koira; hädässä oleva lapsi, joka on täydellisen kaunis ja niin identtinen kuolleen kaksosensa kanssa, etteivät vanhemmat ole varmoja, kumman ovat haudanneet... Kuin kirjailija olisi tieten tahtoen kerännyt kaiken keksimänsä kammottavan yksiin kansiin.

Uskottava se ei tietenkään ole pätkän vertaa: jo perusasetelma nostaa kulmakarvoja, matkan varren tapahtumista puhumattakaan. Mutta uskottavuus ei liene genren tavoite, ja tyyli pitää linjakkkaasti alusta loppuun, ilman notkahduksia, mistä pisteitä. Teksti juoksee vaivatta, eikä siihen tule kiinnitettyä juuri huomiota - toimii siis. Yksi "sitten"-sana minua vaivasi käännösmäisenä (ilmeisesti alkuperäinen lause on ollut tyyliin come on, then), siinä kaikki. Sisällössä ärsytti äidin lässytys lapselle, joka on kirjan alussa 7-vuotias: hän puhuu tytölle kuin idiootille (ja tekee muutakin typerää äitinäkökulmasta ajatellen). Mutta kai päähenkilökin saa joskus mokata, ja tässä mokataan moneen kertaan perusteellisesti.  

Vaikka tunne oli välillä kuin leffassa, jossa tekisi mieli huutaa turhautumisesta päähenkilön typerästi astellessa yksin juuri sinne minne ei pitäisi, on tarina aidosti pelottava. Ja lisäksi ällöttävä, kamala ja koukuttava. Pelottavan tehokas. Tällainen on kiva lukea silloin tällöin, muttei usein. Muista alun varoitus.

S. K. Tremayne: Jääkaksoset. Otava 2016. Suomennos Oona Nyström. Kustantajan lukukappale.

Kenelle: Kauhua kaipaaville, kiiltokuviin kyllästyneille, realismista rasittuville, nopealukuista kesätrilleriä etsiville.

Muualla: Krista ei pettynyt. Kirjosieppo olisi tarvinnut epäuskottavuuksien unohtamiseen alkoholia. Kirja sai Annikan hengityksen huuruamaan. Hienoa ammattilaisuutta, toteaa Kirsi kirjailijasta, josta hän kertoo blogissaan tarkemmin - esimerkiksi sen, että herra on kirjoittanut aiemmin nimellä Tom Knox. Tuijan kirja sai miettimään sote-palveluitamme ja kriisiterapiaa. Jori yllättyi kirjan tiukasta otteesta lukijaan. Finaali on loistava, sanoo Leena Lumi ja muistelee Rosamund Luptonin Sisar-kirjaa. Kaisa Kannesta kanteen suosittelee ja antaa lisää linkkejä.

Pierre Lemaitre: Camille

Varaa aikaa, ennen kuin tartut tähän kirjaan - sen kesken jättäminen ei onnistu, sanoo nimimerkki Aamuyöhön valvonut. Tutustuin Lemaitreen erinomaisen historiallisen Näkemiin taivaassa
-kirjan myötä, mutta nyt vasta tajusin, että hänhän on oikeastaan dekkaristi. Ja mikä dekkaristi!

Kirjassa Alex saimme jo tutustua ylikomisario Camille Verhoeveniin, joka on pienikasvuinen mutta suuriälyinen, terävän analyyttinen mutta hellyttävän tunteikas. Hän jatkaa omintakeista työskentelyään ja sotkeutuu väkivaltaisten ryöstöjen selvittelyyn  myös henkilökohtaisella tasolla.

Tarinan ajanjaksoon sisältyy vain kolme päivää, mutta niissä ehtii tapahtua paljon. Lukijaa ohjaavat tapahtumien kellonajat, ja häntä kieputetaan yllätyksestä toiseen, eikä jännite pääse hetkeksikään herpaantumaan (eikä Camille juuri nukkumaan).

Juonesta ei voi oikeastaan puhua spoilauksen pelossa - sekä tämän kirjan että Alexin, sillä ne joissakin kohdissa kietoutuvat toisiinsa - joten mainitsen vain, että viehättävä Anne saa Camillen kuviot järkkymään kaikin tavoin. Viehättävä Anne pahoinpidellään, ja miehenä Camillella on motiivi, poliisina keinoja selvittää tapaus ja suojella Annea. Vai onko?

Eurooppalaisesta rikollisuudesta puhutaan, ja rikoksen selvittelystä alusta loppuun. Ei korostetun ranskalaisesti, ei karlaxlsundmaisen tapaan äärimmäisen ällöraakuuden ja psykologisen sietämättömän jännityksen painotuksin, muttei myöskään silkkihansikkain siloitellen eikä pilke silmäkulmassa (jos Camillen persoonallisia piirteitä ei lasketa sellaisiksi; herkullista henkilön luomista).

Sopivan kova sekoitus minulle, joka en ole paatunut dekkarien lukija; mikä vain rikosromaani ei viehätä rikoksen vuoksi, vaan haen niistäkin jännityksen lisäksi hyvää, sujuvaa ja ammattimaista tekstiä ja sisällön monitahoisuutta. Toivon ja uskon, ettei sarja tähän lopu, vaan että saamme lukea kolmiulotteiseksi ja kiinnostavaksi henkilöksi kasvaneesta Camillesta lähipiireineen lisää.

Nautintoa ja laadukasta viihdettä, myös tasokkaasta suomennoksesta pidin. Eikä nähdäkseni yhden yhtä kirjoitusvirhettä, mistä laatupisteet kustantajalle! Hassua ja harmittavaa, että tämä seikka pistää jo silmään enemmän kuin virheet. Mutta arvostan kovasti, ettei kirjaa lukiessa tarvitse harmitella, voi vain heittäytyä.

Kenelle: Laatudekkarin ystävälle, ranskalaisesta nykykirjallisuudesta kiinnostuneille, koukuttujille.

Pierre Lemaitre: Camille. Minerva Crime 2016. Suomennos Sirkka Aulanko.

Helmet 2016 -haasteen kohta 30 ruksittu: Viihteellinen kirja.

Kurganin varjot

Hieman on ollut vilkasta viime illat. Olen huuhtoutunut myrskyävään mereen hajoavasta purjelaivasta, ratsastanut hurjaa vauhtia pitkin laakeaa aroa, laskeutunut sukelluskellolla satojen metrien syvyyteen, ajanut aurinkoenergialla pörräävällä maastoautolla pitkin viemäriä henkeni edestä, tiedottanut maailman päättäjille ihmiskunnan henkeä uhkaavista vaaroista, löytänyt kolmetuhatta vuotta vanhan haudan luineen ja aarteineen, nähnyt taisteluja ja lukemattomia ruumiita...

Eli lukenut Risto Isomäen uusinta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu, ja Isomäen tapaan kirja nappaa mukaansa heti niin tiukasti, ettei nukkua malttaisi. Jälleen kerran maailma on vaarassa ja jälleen kerran kyseessä on luonnonkatastrofi, jota kukaan ei osannut ennakoida, mutta joka olisi mahdollinen myös reaalimaailmassa. Erittäin epätodennäköinen ehkä, mutta mahdollinen. Ja kuten kirja synkästi toteaa, suurimmat katastrofit tapahtuvat äkkiä, ennakoimatta, epätodennäköisinä.

"Tässä maailmankaikkeudessa asiat nyt vain usein tapahtuvat juuri tällä tavalla."

Päähenkilö Irina on meribiologi ja hänen miehensä Alex arkeologi. He tekevät uskomattomia löytöjä tahoillaan selvittäessään Mustanmeren outoa käyttäytymistä, jonka seuraukset uhkaavat paisua ennennäkemättömiksi - ikävässä mielessä ihmiskunnan kannalta.

Tarinan mausteeksi on sijoitettu historiaa, sekä erillisinä lukuinaan että Alexin tutkimusten myötä. Tutustumme 500 vuoden takaisten tutkijoiden outoihin havaintoihin Välimerellä samoin kuin amatsonien, naissotureiden, valtakuntaan Euraasiassa, kirjassa Ukrainassa. Kirjan nykyisyys on jossain reilut parikymmentä vuotta meidän nykyisyydestämme eteenpäin, eivätkä Venäjä ja Ukraina enää sodi; ilmeisesti jälkimmäinen on osa edellistä, vaikkei sitä suoraan sanota, tai ainakin rajat lienevät toiset kuin nyt. Muinaisten amatsonien väitetään asuneen Mustanmeren rannoilla, ja muun muassa tätä tietoa Isomäki käyttää tarinassaan.

Irina on kuvankaunis, Alex kiehtova, ja molemmat ovat äärimmäisen älykkäitä. Nukkemaisista hahmoistaan ja satumaisuudestaan huolimatta tarina on vetävä; siinä on riittävästi elementtejä (ja tietysti niitä tapahtumia) pitämään kiinnostuksen yllä ilman syvällistä ihmiskuvaustakin.

Luonnonystäviä kiinnostanevat tarkat ilmiöiden kuvaukset etenkin meren käyttäytymisestä saasteiden vaikutuksesta. Minua kiinnosti erityisesti kielten synnyn pohdinta, jota Alex harrastaa. Miksi ja miten indoeurooppalaiset ja uralilaiset kielet erosivat toisistaan? Voiko syy olla maisemassa, jossa silloin elettiin? Loputon aro versus metsät, joet, notkelmat, pienet tilat. 

"Kielemme ja ajattelumme rakenteet heijastavat ulkoista maailmaa." 

Luotettavaa ja vaikuttavaa Isomäkeä: hän saa lukijan aina pohtimaan niin suuria asioita, että melkein tuntee itsensä viisaaksi. Miten paljon meihin vaikuttavat tuhansien vuosien takaiset tapahtumat? Miten maapallo kestää kaiken tämän ihmiskuorman? Jos ekokatastrofi tapahtuu, onko mitään tehtävissä - ja mikä on poliittisten päättäjien vastuu? Isomäen seurassa voi turvallisesti pohtia ja jännittää, ja unohtaa sitten autuaasti kaikki viisaat varoitukset. Loppusanoissaan hän avaa faktojensa taustaa, kiitos siitä.

Muualla: Kiehtovaa ja tanakkaa jälkeä Isomäeltä, sanoo Mummo matkalla. Ilkkaremesmäisen helppolukuisia jännitystarinoita, toteaa Kirjabrunssi. Mikko ei suosittele kirjaa matkalukemiseksi syksyiselle purjehdukselle. Booksyn kanssa olen tasan samaa mieltä: mikään ei voita kunnon katastrofia.

Kenelle: Ympäristökiinnostuneille, ekoseikkailujen ystäville, katastrofien harrastajille, faktan ja fiktion sekoituksesta nauttiville.

Risto Isomäki: Kurganin varjot. Tammi 2014.