sunnuntai 6. kesäkuuta 2021

Eeva Joenpelto: Lohja-sarjan osat 2 ja 3

Eeva Joenpellon syntymästä on 100 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tutustuin vihdoin Lohja-sarjan kahteen seuraavaan osaan, ykkösen Vetää kaikista ovista luin jo aiemmin.

Osissa Kuin kekäle kädessä ja Sataa suolaista vettä eletään 1920-luvun loppupuolta. Itsenäistynyt maa hakee linjaansa, vasemmisto nahistelee keskenään - kommunistit ja sosiaalidemokraatit - eikä oikeistossa juuri enempää keskinäistä sopua tai yhtenäisyyttä näytä muodostuvan. 

Matti Reima kärsii vankilatuomionsa pirtukaupoista, Hännisten Inkerin avioliitto hänen kanssaan jatkuu, vaikka vaimo jo kyseenalaisti koko liiton. Toinen tytär, Anja, puolestaan kulkee erään valokuvaajan seurassa, eronneena Julinin Laurista. Salme yrittää huolehtia tytöistään miten taitaa. Lapsia ne ovat aina, vaikka jo keski-ikäisiä rouvia. Ja anopistakin pitää huolehtia, siinä sitä onkin hommaa! Salmea väsyttää. 

"Kevään oikullinen lupaileminen ja peruuttaminen, tulo ja meno, otti joka vuosi entistä raskaammin voimille. Ruumis laahasi eteenpäin talvisesta oleilusta pöhöttyneenä, jalat hikoilivat ahtaantuntuisiksi käyneissä kengissään, päätä painoi - toisina päivinä. Sitten kimmo palasi ja usko myös, oli aivan kuin uudet jäsenet."

Ihailen komeita lukujen alkulauseita. Kun nykyisin puhutaan cliffhangereista, koukuista lukujen tai kirjan lopussa, Joenpellolla ne ovat aluissa. Henkilöistä samastun Salmeen eniten; tyttäret ovat omanlaisiaan. Isäntä Hännnisestä, tuosta kaikkien setämiesten isästä, puhumattakaan! Toisaalta hänkin herättää sympatiaa kyvyllään ohittaa ikävät asiat, vaikka laittamalla korvatulpat korviin. 

Nuoremmat miehet suunnittelevat uraansa omilla tavoillaan. Enää eivät pelto ja maatila jaksa kiehdo Lauria, muuta oppia ja kokemusta pitää saada. Matti Reima jatkaa bisnesmiehen uraansa - häntä voinee sanoa kaikkien kepulien liikemiesten isäksi! Ja Grönroosin Vienoa kutsuu aate ja yhteiskunta. Salmen ajatuksista löydän eniten tuttua ja myös naisasiaa, onhan hän sitä mieltä, että omaa rahaa pitää naisella olla. Ajan kulumista hän oman ikääntymisensä myötä pohtii paljon. 

"Kaikkeen kyllästyy kun sitä on kestänyt tarpeeksi kauan. Eikä mikään maku tule takaisin juuri sellaisena kuin sen ensimmäisen kerran tunsi."

Aika hoitaa, mutta ihmisen pitää hoitaa itsensä, ja lähimmäisiäänkin, tuntuu Joenpelto sanovan. Vaikka naapurin isäntä Julin jurnuttaa:

"Mä en sairastamaan rupea, enkä pillerei syömään. Toiset syököön, ne, joil elämä on niin kallis paikka. Tai jokka luulee ittes niin välttämättömiks. Mä en ol koskaan luullu mitään."

Joenpelto kuvaa henkilönsä iskevän osuvasti, tarkalla katseella ja rikkaalla kielellä. Tosin välillä murteella vähän liikaakin, kun Gröönruuska eli Hännisten ikipalvelija, käytännössä perheenjäsen Mari, innostuu pauhaamaan Salmelle näkemyksiään. Samoin mukana on roimasti politiikkaa, joka hieman vieraannuttaa mutta toisaalta tuo näkemystä paitsi historiaan myös puoluekentän vertailuun nykypäivään. Yhtäläisyyksiä löytyy paljon! 

Elävä henkilökuvaus ja ajankuva ovat sarjan ehdottomia vahvuuksia. Esimerkiksi naisen asemasta ne kertovat paljon. Tämän jutun kansikuvat samannäköisinä kuin ne itse näin on otettu divareiden Salpakirja (oho, sieltä saisi kirjailijan itsensä signeeraaman kirjan!) ja OllinOnni sivuilta. Olen varannut myös sarjan viimeisen osan kirjastosta. Sitä odotellessa siirrytään blogeissa Dekkariviikkoon, joka alkaa 7.6.2021.

Liitän jutun osaksi Tuijatan #joenpelto100-juhlavuoden lukuhaastetta. 

Kenelle: Sukutarinoiden ystäville, kotimaisen historian harrastajille, taustastamme uteliaille, suomalaisuuden suuntaviittoja luoneesta kirjailijasta kiinnostuneille. 

Muualla: Jokke on kirjoittanut Lohja-sarjasta. 

Eeva Joenpelto: Sataa suolaista vettä. Lohja osa 3. WSOY 1978.

Eeva Joenpelto: Kuin kekäle kädessä. Lohja osa 2. WSOY 1976. 

Lue myös: Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto 


tiistai 1. kesäkuuta 2021

Salla Leponiemi: Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

Elin Danielson on tuntematon nimi suomalaisille - ainakin minulle - verrattuna aikalaisiinsa tyyliin Helene Schjerfbeck, Maria Wiik, Albert Edelfeldt tai Axel Gallen (1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomen taiteen kultakausi oli todella timanttinen!). Vaikka hänet mainittiin edellämainittujen kanssa yhtenä lahjakkaimmista ja oli taidepiireissä tunnettu ja palkinnoin tunnustettu. Miksi hän siis jäi varjoon? Gallenin kanssa Danielson oli hyvä ystävä, mutta ennen sitä: 15-vuotias taiteilijanalku aloitti opiskelut Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä 1876.

Tyttö tiesi kutsumuksensa jo varhain ja työskenteli päämäärätietoisesti maalarinuransa eteen. Piirustuskoulun ohella hän opiskeli muun muassa perspektiivioppia ja vapaan käden piirustusta sekä posliini-, kukka- ja kipsimaalausta. Kun kaikki mahdollinen oppi kotimaassa oli hankittu, luonteva jatko oli siirtyä taiteen pääkallonpaikalle, jossa opiskelivat myös aikansa huipputekijät. Tuolloinkin taiteilijat elivät ja matkustivat pääasiassa apurahojen turvin, osin myydyillä töillään - ne onnelliset, joiden töitä ostettiin.

"Pariisissa, 'turvallisen' etäällä kotikaupungista, sai vihdoin olla oma itsensä."

Pariisi ja sen ilmapiiri myötäilivät Danielsonin omia näkemyksiä ja muovasivat hänen naturalistista tyyliään. Leponiemi kuvaa kohdettaan kosmopoliitiksi ja tämän taidenäkemystä ranskalaiseksi. Danielson tutustui niin kotimaisiin kuin ulkomaisiin taiteilijoihin ja maalasi Pariisin lisäksi Bretagnessa ja kesäisin Ahvenanmaalla, jonne laaja taiteilijayhteisö kokoontui, lähinnä Victor Westerholmin ja hänen vaimonsa Hilman ansiosta. Heidän huvilansa ympärille muodostui kokonainen siirtokunta ajan merkittäviä taiteilijoita. Westerholmeista tuli Danielssonille tärkeä tuki, niin henkisesti kuin fyysisesti, ja suhde kesti eliniän. Yksi merkittävä, pitkäaikainen ystävä ja yhteisön jäsen oli J.A.G. Acke, modernismin kannattaja, jonka Leponiemi kertoo olleen siirtokunnan hengen luoja. Sosiaalisuus ja tiiviit yhteydet kollegoihin olivat tärkeitä tekijöitä taiteilijan työskentelyssä ja elämässä.

Danielson oli ankara itselleen. Leponiemi kertoo: ...ulospäin Elin vaikutti edistyneen hyvin ja hän oli kriitikoiden mielestä matkalla 1880-luvun nuorten taiteilijoiden kärkijoukkoon. Kotimaassa Danielson sai osin hyviä kritiikkejä ja jonkin verran töitään kaupaksi, osin murska-arvioita. Jälkimmäisiin tosin kaikki naismaalarit ilmeisesti saivat tottua, koska nainen oli ajan kriitikoiden mukaan jo lähtökohtaisesti huonompi. Jotkut eivät vaivautuneet noteeraamaan naisten töitä lainkaan. Pariisin maailmannäyttelyssä 1889 hänen muotokuvansa Hilma Westerholmista palkittiin kuitenkin pronssimitalilla.

"Elin ei suinkaan ollut immuuni toisten mielipiteille. Hän arvosti maalaritovereiden perusteltuja mielipiteitä, ja 'se merkitsee minulle enemmän kuin ne sanomalehtien yleensä jokseenkin idioottimaiset taidekritiikit - ne harvat, joita tänä vuonna olen saanut, tuntuvat vielä tavallistakin tärkeilevimmältä.'"

Ura oli hyvässä vauhdissa, kun taiteilija pääsi käymään Firenzessä. Se oli menoa! Hän rakastui Italiaan heti, myöhemmin myös italialaiseen mieheen, Raffaello Gambogiin. Miehiä oli ollut aiemminkin, mutta tämä suhde jäi loppuikäiseksi. Elinin taiteelle se ei tehnyt hyvää: muutto Italiaan vei hänet pois suomalaisista piireistä, masennukseen taipuvainen taiteilijamies vei aikaa ja perheen elatus - joka oli lähinnä rouvan harteilla - voimia. Elin kävi Suomessa maalaamassa muotokuvia, joista hänet oli alettu tuntea. 

"Keinojen keksiminen toimeentulon varmistamiseksi vei paljon aikaa ja energiaa ja haittasi maalaamista. Hän kertoi sen vuoksi harkinneensa muitakin vaihtoehtoja. Silti taide aina voitti: 'en sittenkään voi kulkea toisella tavalla'." 

Hän maalasi myös muutaman kirkon alttaritaulun ja piti näyttelyitäkin, mutta maailmanmenestykseen hän ei kyvyistään huolimatta yltänyt. Myös sairaudet vaivasivat. Elin kuoli 58-vuotiaana vuonna 1919. Elin ei saanut nähdä sotien jälkeistä naisten vapautumista: vapautta valita paremmin elämänalansa, ajaa autoa, urheilla... Asioita, joiden puolesta hän puhui ennen vapauksien toteutumista. Silti hän sai ja ennen kaikkea uskalsi tehdä ja toteuttaa itseään paljon enemmän kuin moni aikalaisensa, kokea maailmaa, elämäniloa ja rakkautta. Ja hän säilytti oman itsensä ja tyylinsä ankarienkin paineiden alla, kirja viestii.

Tarina on voimaannuttava ja koskettava. Uran ja rakkauden taistelu on kouriintuntuva, enkä osaa sanoa, kumpi kärsi tai voitti tai onko se isossa katsannossa olennainen ristiriita - vai vain osa normaalia elämää? Vaikka taiteilijasta on säilynyt valitettavan vähän dokumentteja tai hänen omia sanojaan, Leponiemi on koostanut kiinnostavan, eläväisen ja kokonaisen elämäntarinan, joka tekee vaikutuksen.

Kenelle: Taiteilijaelämää fiilisteleville, uravalintaa miettiville, kultakaudesta kiinnostuneille, naisen aseman kehitystä pohtiville.

Muualla:
Tuijaa kiehtoo taiteilijan omakuva, sekä seinällä että kirjassa. Kirsi kuvaa kirjaa luontevaksi ja mielenkiintoiseksi: "Tuntui, että sain ilon ja kunnian tutustua Eliniin."

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni. Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi. Gummerus 2021. 

Kannessa on taiteilijan omakuva vuodelta 1903, Turun Taidemuseossa (kuva Kari Lehtinen).


lauantai 29. toukokuuta 2021

Marjo Niemi: Kuuleminen

Titta K on jonkinlaisessa murroksessa oman olemisensa kanssa. Luontevaa siis on vetäytyä miettimään asioita omaan rauhaan, vaatekomeroon. Puoliso ei ymmärrä, vaan häipyy, vaikka rakastamisen puute ei Tittaa vaivaa. Moni muu asia kyllä.

Tekee ehdottomasti hyvää joskus maustua omassa liemessään ja sanoa kaiken juuri niin kuin se on, ja niin juuri Titta tekee. Hän kirjoittaa kirjeitä, joissa pohtii asioita ja suunnittelee tulevaisuuttaan. Miten eteenpäin?

Kirjeitä on kahdeksan, ne alkavat rakkaudesta ja päättyvät rahaan (miten surullinen kehityskulku). Sota-aiheisessa kirjeessä hän kertoo kasvatuksestaan, joka opetti maailman olevan turvaton ja väkivaltainen paikka, jossa on hallittava selviytymistaidot (näihin kuuluu mm. 20 kilon tarvikepakkaus sekä käyttövalmis ase). Miten monin eri tavoin vanhempi voi myrkyttää lapsensa? Kirjeessä Laumasuoja ei puhuta koronasta, vaan sanotaan suorat sanat ikävälle ystävälle. Muita kirjeaiheita ovat uskonto, eläinkunta, paha ja terapia. Isoja teemoja! Niitä keventävät tuulahdukset reaalimaailmasta, ts. viestittely komeron ulkopuolelle.

Titan ajatuksia on kiinnostava seurailla. Hän muun muassa kehottaa muistamaan, että "itsesääli on marinadi, joka maustaa maussaan vähäiset" ja toteaa sivistyksen olevan "mitä parhain lastenhoitaja, on inhimillisempää hylätä lapsensa kotiin, jossa on kirjasto, kuin kotiin, jossa ei ole kirjastoa." 

Ihmissuhteissa on havaittavissa perustavanlaatuista pettymyksentynkää. "Kun näkee ihmisiä, heiltä haluaa jotain, ja kun ei ole saatavia ei ole syytä nähdä!" hän summaa. Koska ihmiset ovat yleisesti p-skoja ja tekevät toisilleen pahaa, Titta suunnittelee perustavansa ihmishirviöiden seurat "sellainen ihan tuote olisi kyseessä." Loistoajatus! "Jokainen kertoo vuorotellen, kuinka kusipäisesti on mennyt tekemään, rauhallisesti, yksi asia per puheenvuoro." Ei analyysiä, armoa, ymmärrystä tai paijailua. Vain ääneen tunnustaminen. Tekisi varmasti hyvää meille kaikille, ehkä jopa lyhentäisi terapiajonoja! Vaikkei se tietenkään mukavaa olisi. "Sinä kehotit minua vilkuilemaan omaan tunne-elämään. En missään nimessä olisi halunnut vilkuilla sinne."

Löytääkö Titta suunnan, johon kulkea? Kun avaa kaiken, mitä saa vastineeksi, edes näkyvyyttä? Onko viihde ainoa keino elää ja elättää itsensä? Ja ketä kiinnostaa? Ai niin, unohdin muuten mainita Alpo Jaakolan, joka on Titalle tärkeä taiteilija.

"Huh, olihan aikamoinen uurastus. Aika rankka meno, eikö vain? Ei aivan ansioton?"

Ei tosiaan: kirja on hillitön, hullu, terävä ja hauska. Haastavakin. Ei laajuudessaan (en tarkoita sivumäärää, niitä on vain reilut 200) yhtä kompakti tai vimmaisen intensiivinen kokonaisuus kuin upea Kaikkien menetysten äiti, mutta pysyy hillittömyydestään huolimatta hienosti kasassa ja laittaa lukijan hämmästymään, yskimään ja pyrskähtelemään. Ehkä vähän ajattelemaankin. Marjo Niemen kielitaituruus rönsyää nautittavasti, ja hän tuo lukijan eteen niin paljon pohdittavaa, että kirja oli luettava kahteen kertaan peräkkäin, kerralla sitä ei niele. Ja kun kaikki on ohi:

"Hetkessä tapahtuu kuulemista. Sen jälkeen asiakirjoihin voidaan laittaa: toista osapuolta on kuultu. Sitten ei yleensä tapahdu mitään. Kaikki vain jatkavat sitä, mitä olivat tekemässä."

Jatkakaa. 

Kenelle: Ennakkoluulottomille lukijoille, kohtuuttomuuteen taipuvaisille, yllätyksellisen kielen ystäville. 

Muualla:
 Omppu sanoo kirjan olevan a) loistava b) loistava c) loistava... Seppo Puttonen haastattelee Marjo Niemeä Keravan kirjastossa


Marjo Niemi: Kuuleminen. Teos 2021. Päällys Jussi Karjalainen.



maanantai 24. toukokuuta 2021

Johanna Sinisalo: Vieraat

Kirja on taattua hyvää Sinisalo-laatua: jännittävintä lajia eli sitä, joka taiteilee taitavasti todellisuuden ja mielikuvituksen rajamailla. Pääosassa on Siirin ja Essin perhe; heillä on kaksi lasta, kuusivuotias Sissi ja pikkuinen Luukas, elämä tavanomaista lapsiperheellisen hässäkkää Tampereella. 

Siiri on toistaiseksi kotona Luukkaan kanssa, Essi tekee pitkää päivää kahvilassaan. Hän on pieni julkkis, MasterChef-kisasta tuttu, joten asiakkaita riittää mukavasti herkkuostoksille. Molemmat toimivat kertojina, samoin Sissi. Pikkuvanha, paljon lukeva tyttö viihtyy päiväkodissaan, mutta mikä on hänen kokemansa tunne, jota hän sanoo taikauneksi? Ja kuka on Floora, joka on aina Sissin mukana? Vähän niin kuin joku puhuisi vatsassa.

"Mä en vois luopua Floorasta. Mun on niin hyvä ja turvallinen olla sen kanssa. Mikään ei satuta niin kauan kuin Floora sisäsilittää mua ja hoitaa."

Kaksivuotias Luukas ei vielä puhu, mikä huolettaa vanhempia. Lasten biologinen isä Ville on neuropsykologi eikä näe asiassa ongelmaa, kukin tahtiinsa, hän sanoo. Sissi kuuntelee tarkkaan aikuisten puheita lapsen kehityksestä ja anatomiasta ja saa selville, että vatsassa tosiaan saattaa piillä jotain elävää, ainakin lapsilla. 

"Villeisi ei usko että Luukas on autisti. Mä luulin pitkään että ne tarkoitti autistilla sitä ei uskota jumalanpalveluksiin, me ollaan kaikki sellasia meidän perheessä, mutta se olikin sitten eri juttu, me ollaan ateisteja. Autistit on vaan muulla lailla erikoisia ihmisiä, eikä se liity siihen mitä ne uskoon, vaan jotenkin siihen miten ne katselee maailmaa ja menee siihen mukaan. Mut toi on tosi kiinnostavaa! Että jos suolisto ja se autismi on jotenkin sillai riipuksissa toisistaan. Tai se että Luukas ei puhu. Mun täytyy miettiä tätä."

Sissi ei tyydy vain miettimään, vaan hän aloittaa kokeet auttaakseen Luukasta oppimaan. Vaikka hän on fiksu, hän on kuitenkin vasta kuuden, joten jotkut vaikeat käsitteet tulevat ymmärretyiksi kummallisina. Suoliston hän tajuaa jotenkin, ja hermot. Mutta onko empatia sitä, että masuasukit (tyhmä sana Sissin mielestä) juttelevat keskenään ja voiko omia sisällä tuntuvia asioita siirtää toiselle? Kun eräs koe - asiaan liittyvät sakset - säikäyttää päiväkodin, psykologi jututtaa Sissiä. Tyttö ei "tosiaankaan usko, et aikuisten tarvii aina tietää kaikkea." 

Eivätkä he tiedäkään. Tarinan jännite kasvaa hienosti, arjen ja Sissin kokemusten yhteensovittaminen alkaa hirvittää lukijaa. Vanhempien pelkoja tökitään: Onko lapsessani jotain vikaa? Tekeekö joku hänelle pahaa? Kehen voi enää luottaa? Mikä ihmisen toimintaa lopulta ohjaa? Onko olemassa jokin valtaansa ottava "paha"?

Kirja on luokiteltu kauhuksi, ja vaikkei tässä ruumiita liiku, avautuu paljon pelottavia mahdollisuuksia. Suolisto on erikoinen kirjan aihe jo sinänsä, nykyisinhän siitä puhutaan ihmisen "toisina aivoina". Se tuo mieleen ihmislajin juuri kohtaaman uhkan ja viestin pandemian muodossa: emme olekaan luonnon herroja, vaan sen orjia. Mutta teemoja (ja pelon aiheita) on muitakin. Perhe tuntuu todelliselta ja ajankohtaiselta ongelmineen lastenkasvatuksessa, kodin ja työn yhteensovittamisessa, aikuissuhteen haasteissa ja yrittäjän arjessa. Joissakin kohtaa hieman rönsyää ja selitetään liikaakin - kyllä tiesimme, että viimeinen sana ja se on ei on Maija Vilkkumaata ja sellaista - mutta yksi pääteemoista, ihmisen fysiologia, jättää arvoituksen kiehtomaan mielikuvitusta. Sillä siinä saattaa olla jotain oikeasti totta... Kiinnostava, ahmittavaksi kasvava tarina sopii luettavaksi fiksuun psykologiseen jännitysviihteeseen uppoamista kaipaavaan hetkeen.

Kenelle: Laadukkaan arkisen kauhuviihteen ystäville, lapsiperheasioista uteliaille, ihmisen kehosta ja terveydestä kiinnostuneille.

Muualla: Kiinnostava ja jännittävä, sanoo Kirjavinkit. Psykologinen kauhumomentti voimistuu kirjan viimeiselle sivulle asti, sanoo Tähtivaeltaja.

Johanna Sinisalo: Vieraat. Karisto 2020. Kansi Jussi Karjalainen. 

sunnuntai 16. toukokuuta 2021

Juha Rautio: Sunnuntain rajat

Rautio kuvaa nuoren miehen elämää 13 novellin voimalla. Mies käy baareissa, huoltsikalla kahvilla, armeijan, tyttöystävän kaverin häissä, kalassa ja sukulaisissa: minne nyt milloinkin sattuu tie viemään, joskus pakosti, ilahduttavan usein itse valittuna. Ei pelkkää ajelehtimista, vaikka sekin kuuluu elämänvaiheeseen. 

"Tämä tie oli pelkkä tie. Tien tehtävä oli maata autojen alla, minun tehtäväni oli pysyä sen päällä. Tämän pelin minä osasin. Pidin säännönmukaista turvaväliä seuraavaan autoon. En ajatellut mitään. Asfaltti, taustapeili ja autojen virta. - Äläkä vaan sano että postikorttimatskua, Hukkanen sanoi."

Mies ei viihdy mainituissa häissä; se on novelleista lempparini. Samastun muistojeni voimalla ulkopuolisuuden tunteeseen, sinnittelyyn, uhkan tunteeseen, "jonkin muun" toivomiseen, mutta myös yllättävän kauniiseen kokemukseen. Ja siihen, että helposti menee överiksi, kun on kaikkea liikaa. 

"Letka nykii kuin toivostaan luopunut katusoittaja, mitään ei kuule, ainoa mahdollisuus välttää peräänajo on tähytä punaisia jarrutusvaloja pölypilvestä. Nappaan nopealla pistolla volyymin alas. Vilkaisu, eikä tarvitse tulkita, mitä hänen ilmeensä viestii. - Nääthän sä itekin ettei tässä nää mitään. Se kirkuu suoraa huutoa. - Ois pitänyt lähtee jonkun toisen kyytiin. Miksen mää mennyt? Se on kysymys johon ei tässä vaiheessa luulisi kummallakaan olevan varaa. Etsin päästäni kytkintä, joka kääntäisi standby-tilaan. Jos sellaista kytkintä ei ole, sellainen pitäisi ensi tilassa keksiä."

Ja kotoa muuton vaihe, mikä odotus ja into! Mutta miten sujuu sopeutuminen opettajakoulutukseen, naisten kiinnostukseen, haaveiden (väistämättömästä?) törmäyksestä todellisuuteen?

"Missä vaiheessa sen kouluputken ulkopuolella ehtis nähä mitään muuta elämää? Niinpä. Mut miettiikö kukaan sitä. Vitut. Siinä ei oo ajattelutaidot kun tiellä, kun pää edellä tyrkätään työelämään, eikun vaan hirveällä kiireellä siirtämään seuraaville oppilaille elämää ja arvoja, jotka just ite on hyväksyttävästi omaksunut ja ottanut omakseen. Se on just niin yksinkertaista." 

Ahistavaa on eläminen, mutta tekstien tunnelma ei. Katse on ymmärtävä ja lämmin. Kaverille ei voi toivoa kuin hyvää. Mukavaa luettavaa, vahvatunnelmaista, osuvaa ja uskottavaa. On hyvä katsoa välillä toisin silmin.  

"Miia uskalsi, Julia oli uskaltanut. Kun taas minä pelkäsin olla aktiivinen toimija elämässäni, olin aina pelännyt. En uskaltanut myöntää, että parisuhde oli minulle vain linnake, jossa pystyin lievittämään perimmäistä turvattomuuden tunnettani, ja että roikuin mukana vain,  koska uskoin saavani rakkautta ja ihailua vastineeksi."

Kenelle: Nuoren miehen maailmasta kiinnostuneille. Aikuistumisen kivuissa kärvisteleville ja niitä kauhulla muisteleville. Elämän Kehä III:n ulkopuolella tunnustaville ja tunnistaville. 

Juha Rautio: Sunnuntain rajat. Novelleja. Enostone 2020. Graafinen suunnittelu kirjailijan oma.


lauantai 15. toukokuuta 2021

Mari Manninen: Hyvät aikeet

Kirjoittaja varoittaa: "Kirjaa lukiessasi hyvän ihmisen sädekehäsi saattaa ottaa hieman osumaa." 

Auttaminen, vaikea aihe, mietin, mutta huomaan, että siitä löytyy hurjasti kirjallisuutta. Manninen on listannut sitä valtaisan määrän ja valinnut itse erittäin käytännönläheisen lähestymistavan. Miten hyvää tarkoittava tavis voi auttaa hätää kärsiviä lähimmäisiään? Mitä seurauksia siitä on, hyötyä tai haittaa? Miten voi auttaa paremmin? 

Kirjoittaja kertoo vapaaehtoisturismista, jossa ihminen maksaa siitä, että saa mennä töihin autettaville alueille. Vaikka pelastamaan norsuja Beniniin, kuten hän itse on tehnyt. Pelastaminen on vahva sana, sillä useimmiten taitamaton auttaja vaikuttaa olevan lähinnä tiellä, jos hän ei oikeasti osaa tehdä niitä töitä, joita tarvitaan. Tai vähintään vie työpaikan ja ansiot joltain paikalliselta, joka hoitaisi homman paremmin ja saisi lisäksi elantoa. Miksi tällaista toimintaa siis järjestetään?

Tulojen takia, totta kai. Rahalla saa, jopa valheellisen tunteen siitä, että on avuksi. Rahasta on tarvitseville apua, vaikka tekemisestä aina ei. Moni on tarkka siitä, että hyväntekeväisyyteen annettu raha menee oikeaan kohteeseen ja suosii siksi hyvämaineisia organisaatioita mieluummin kuin auttaa suoraan hätää kärsiviä, mikä tuntuu järkevältä. On parempi antaa päätös asiantuntijoille, jotka ovat alueeseen ja tarpeeseen perehtyneet, jos siihen ei itsellä ole mahdollisuutta.  

Se ei silti aina ole taannut oikeanlaisen avun ajautumista oikeaan kohteeseen, mistä Manninen kertoo surkuhupaisia esimerkkejä. Teräsvalmisteisia leikkipuistokalusteita kuuman auringon alle! Tanssikenkiä ja nirunarutoppeja katastrofialueille! Muistelen ohi kirjan kuulleeni rakennusalalla, että suomalaiset rakensivat kehitysapurahoilla Senegaliin meijerin, joka ei toiminut koskaan päivääkään.

Taustojen selvittämisen lisäksi seuranta siis on tärkeää, ja sitä on yksityisen ihmisen vaikea järjestää. Jatkuvuus ja johdonmukaisuus ovat myös järjestöjen etuja. Paljon on edetty ja opittu noista meijerinrakentamisen ajoista, jolloin kehitysapua annettiin lähes sokkona. Sen jälkeen on tullut uusia haasteita, jopa hyvinvointivaltioiden kaduille kerjäläisiä, pakolaisongelmia, ilmastokriisejä... on pyrittävä pääsemään käsiksi hädän syihin, mikä tarkoittaa poliittista lobbausta ja päätöksiä. Vaikuttavin auttaminen on useimmiten hidasta puuhaa. 

Myös auttaminen tarvitsee ammattilaisensa. Onneksi nykyään on paljon organisaatioita ja valtavasti ihmisiä, joista on oikeasti apua ja jotka tekevät työtään joko palkalla tai palkatta. Manninen haastattelee useita tekijöitä. Auttaminen voi olla maailmankatsomuskysymys - "autan, koska se on oikein" - tai "vain" työ ammatissa, joka sattuu palvelemaan auttamisalaa. Sairaiden, lasten ja eläinten hoito ovat ilmeisiä, mutta auttamisalalla tarvitaan myös viestijöitä, valokuvaajia, rakentajia, ammattijohtajia ja monenlaisia muita osaajia. On pientä paikallista toimintaa, on laajoja, jopa globaaleja hankkeita ja katastrofeja, joiden keskellä ammattiauttajan tulee pysyä järjissään. Manninen kertoo keinoista, joita he käyttävät. Yksi tärkeimmistä on se, että osaa tuntea iloa työstään. "Hyvin tehdystä työstä saa ja pitääkin nauttia. Jatkuvasti ahdistunut kollega on vain riippa muille." 

Mutta sukelletaan motiiveihin. Keräyksiin annetaan rahaa enemmän kuin koskaan. Miksi? Auttamisella haetaan itselle tyydytystä. Vähintään tunnetta siitä, että on tehnyt oikein. 

"Auttaminen toimii kuin viinilasillinen, reipas lenkki tai hyvä seksi." 

Mielihyväalueet aivoissa aktivoituvat, kiksit tulevat varmemmin kuin hähmäisestä piikistä. Eikä tässä ole mitään pahaa; ilmeisesti ihminen on aidosti auttamishaluinen, jopa lajina. Tuota kiksiominaisuutta hyödyntävät härskisti mutta reilun näkyvästi muun muassa tv:n "itketysohjelmiksi" nimeämäni hyväntekeväisyyskeräykset, joissa katsojia viihdytetään auttamiskohteiden surullisten tarinoiden välissä. Auttamisessakin on trendinsä, ja nyt vallalla on somea varten yksinkertaistettu malli, jossa on helppo klikata lahjoitusnappulaa, tarvitsematta lähteä toreille tai vaivalloisiin kokouksiin. Ja se on hyvä asia, niin auttajille kuin autettaville, sillä se toimii.  Jos oma hyvä olo tuo myös hyötyä jollekulle mulle, ei siinä ole mitään pahaa, toteaa kirja. Omat motiivit on silti hyvä tiedostaa.

"Voin arkiauttajanakin miettiä, mistä auttamishaluni kumpuaa, jotta saisin säädettyä auttajan rooliani järkevästi. Haluanko päteä ja määrätä? Etsinkö muiden hyväksyntää esiintymällä hyvänä ja toimeliaana? Olenko addikti, joka juopuu auttamisen tuomasta euforiasta? Paikkailenko lapsuuteni hellyysvajetta toivomalla autettavieni rakkautta?" 

On tärkeää, että auttaja saa valita itse: pakkotilanne ei herätä sympatian tunteita, sanoo Manninen. Karjalaissiirtolaisia kiusattiin, kun heitä oli pakko majoittaa. Ja nykytilanteesta: ei aleta ohjailla autettavaa, ei siivota kaverin kaappeja pyytämättä tai vaihdeta verhoja. Kunnioitetaan toisen tilaa. Manninen lanseeraa mainion käsitteen: Olisiko nyt kohkaamattoman auttamisen aika. 

Parasta tietysti olisi, ettei avustusjärjestöjä tai auttamista tarvittaisi, vaan valtiot hoitaisivat kansalaistensa asiat kuntoon automaattisesti. Sellaista tilannetta ei ole näköpiirissä. Päinvastoin, sillä globaalit ongelmat pahenevat. Eräs haastateltava, monen kansainvälisen avustusjärjestön johdossa toiminut Pauliina Parhiala "odottaa merkittävää ajattelutavan muutosta, sillä ilmastonmuutos tuo katastrofit uudella tavalla myös pohjoiselle pallonpuoliskolle, ja kaikki maapallon ihmiset ovat tulevaisuudessa yhä enemmän toistensa varassa." 

Kirja on informatiivinen, selväjärkinen ja antaa tietoa eri puolilta maailmaa, Kiinan quanxi-järjestelmästä helsinkiläiseen lähiötyöhön, köyhistä afrikkalaisista maattomiin romaneihin. En itse helposti klikkaile lahjoituksia, kohdistan roponi valittuihin kohteisiin pitkäjänteisesti tai osallistun tekemällä hankkeisiin, jotka katson tärkeiksi. Esimerkiksi rahankerääjiä ja viestinviejiä tarvitaan aina. Sädekehäni saattaa ottaa osumaa kirjasta, jota oli kiinnostava ja hyödyllistäkin lukea, mutta kestän sen, sillä ajattelen Mannisen tavoin: 

"Auttaminen on itsestään osa arvokasta ja kunniallista elämää. Kannattaa siis vaalia sisäistä auttajaansa. Se tapahtuu auttamalla." 

Kenelle: Jokaiselle, joka tuntee halua auttaa tarvitsevia, tuntee huonoa omatuntoa auttamattomuudestaan tai ihmettelee, miksi juuri minun pitäisi auttaa.

Muualla: Kirjavinkit tiivistää.

Mari Manninen: Hyvät aikeet. Atena 2021. Kansi Camilla Pentti.

Helmet-haasteessa 2021 sopii muun muassa kohtiin 8, maailma on muutoksessa, 9, kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella (tähän sijoitan), 11, kertoo köyhyydestä ja 28, lukemisesta on sinulle hyötyä.


maanantai 10. toukokuuta 2021

Fang Fang: Kun kaupunki suljettiin - Wuhanin kohtalonhetket

Vuoden 2020 alussa se iski, koronavirus. Wuhanin yhdeksän miljoonan asukkaan kaupunki laitettiin 20.1. karanteenin, joka kesti 76 päivää. Yli sata teosta julkaissut kiinalainen kirjailija Fang Fang alkoi merkitä muistiin tapahtumia ja arkeaan alusta saakka verkkoon kaikkien luettaviksi. Muistiinpanoista tuli huippusuosittuja, olivathan ne sensuurin raskauttamassa maassa lähes ainoa tietokanava siitä, mitä tapahtuu.

Virusta oli havaittu jo joulukuussa, ehkä aiemminkin. Vaikka kiinalaisilla oli kokemusta muun muassa SARSista, ei uhkaan suhtauduttu vakavasti heti alkuunsa, vaan vielä tammikuussa järjestettiin suuria tapahtumia. Tätä Fang Fang kritisoi vahvasti koko tarinansa mitalta: olisiko karanteeni ja viruksen mittava leviäminen koko maailmaan onnistuttu välttämään, jos viranomaiset olisivat tarttuneet toimiin heti? Miksi viivyteltiin? 

Kirjoittaja esittää syyksi salailun kulttuurin ja paikallisviranomaisten epäpätevyyden. Politikointi meni terveen järjen edelle.

"Tämä on nyky-Kiinassa mitä vakavin ongelma: päättäjiemme valintojen keskiössä ei ole ihminen, eikä ongelmia tarkasteltaessa ja ratkottaessa osata seistä tavallisen kiinalaisen saappaissa. Ilmiö ei selity pelkällä byrokratialla, eikä sitä selitä myöskään moraalin puute. Sen sijaan ongelma piilee siinä, että Kiinassa viranhaltijat ovat osa koneistoa. Tämä koneisto pyörii sellaisella nopeudella, etteivät he voi kuin tuijottaa suoraan ylöspäin hierarkian portaikossa, jolloin näköyhteys kansaan katkeaa. Tämä on täydellinen esimerkki siiitä, mitä tapahtuu kun 'ihminen ajelehtii virran vietävänä'".

Kun karanteeni määrättiin ja tietoja sairastuneista alkoi tulla, herättiin. Wuhanin keskussairaala - lähellä alkulähteeksi arveltua toria - otti vastaan suurimmat iskut ja potilasmäärät, ja siellä menehtyi paljon niin kansalaisia kuin hoitohenkilökuntaa. Lääkäreitä, jotka varoittivat vaarasta, sairaanhoitajia, jotka eivät osanneet suojauta. Sillä alkuun wuhanilaisille ilmoitettiin ilman faktatietoa, että "virus ei tartu ihmisestä toiseen, ja sen leviäminen voidaan estää." Kun myönnettiin, että väitteet eivät pidä paikkansa, oli jo räjähtänyt. 

Fang Fang kertoo erityisesti alkupäivien olleen ahdistavia kaupunkilaisille. Tietoa ei saanut, tulevasta ei tiennyt, johto vaikutti neuvottomalta, mutta ihmisiä sairastui ja kuoli, sairaaloihin ei enää mahtunut. Kun 25.1. kerrottiin Kiinan korkeimman johdon ottaneen tilanteen seuraantaansa ja lääkintäjoukkoja saapuvan paikalle perustamaan tilapäissairaaloita, tieto helpotti heti hiukan henkistä tuskaa. Käytännölliset wuhanilaiset olivat heti alkaneet perustaa ruokarinkejä, yhteishankintoja sekä maskien ja tarvikkeiden jakelua kortteleittain, noudattivat tunnollisesti hygienia- ja eristäytymisohjeita ja tekivät kaikkensa pitääkseen ihmiset ruuassa ja turvassa. Aina se ei onnistunut, etenkään alun kaaoksessa. Ja aina on itsekkäitä idiootteja.

"Poikkeukselliset ajat nostavat aina esiin ihmisten parhaat puolet - ja pahimman kuonan. Sitä saa nähdä ja kokea kaikenlaista käsittämätöntä. Se hämmästyttää, surettaa, ja se pistää vihaksi - ja sitten siihen tottuu."

Poliisi jopa nuhteli kahdeksaa asiasta netissä varoittanutta. He olivat lääkäreitä, jotka olivat omin silmin nähneet viruksen vaikutukset. Fang Fang ihmettelee sitä, mikseivät Wuhanin kahden suuren - ja kiinalaisessa kontekstissa suuri tarkoittaa todella suurta - uutismediayhtiön toimittajat tarttuneet aiheeseen. "Mikseivät he ryhtyneet selvittämään, miten virus löydettiin tai oliko se tarttuva? Tai mikseivät he ottaneet selvää, keitä nämä kahdeksan nuhdeltua nettikansalaista oikein olivat ja millaisin motiivein he näitä huhujaan levittelivät? ... Entä jos he olisivat toimineet ammattimaisemmin ja tehneet kaikkensa saadakseen äänensä kuuluviin edustamillaan alustoilla - mitä he silloin olisivat voineet saavuttaa? Olisiko Wuhanissa vielä silloinkin koettu näin pitkäkestoinen murhenäytelmä?" 

Tai koko Kiinassa, koko maailmassa? Hyvä kysymys, johon ei liene muuta vastausta kuin pelon  kulttuuri ja maan tapa. Yllättävän paljon sensori antoi julkaista, vaikka kirjoittajan sometilit välillä suljettiin ja useita tekstejä poistettiin. Ehkä "vapaus" johtui siitä, että katsottiin hieman kyseenalaisenkin tiedotuskanavan olevan tarpeen paremman puutteessa ja seuraajia oli miljoonia, ehkä siitä, että Fang Fang ei kritisoi maan keskusjohtoa - ei aseta "kansallista ylpeyttä" vaaraan - vaan paikallista hallintoa ja muun muassa keskussairaalan johtoa. Tunnettuja henkilönä hänellä on paljon ystäviä ja tuttuja, joiden kautta hän sai paljon informaatiota, mitä tavallisen kansalaisen ulottuvilla ei olisi ollut. 

Teksti on jutustelevaa, henkilökohtaiseen arkeen ja havaintoihin perustuvaa päivän säätilasta alkaen. Silmiinpistävää on myönteisyys, jolla kirjoittaja pyrkii sanomansa siivittämään. Liikuttavaa suorastaan, sillä lähes koko ajan tilanteessa nähdään käännettä parempaan, vähemmän sairastuneita ja kuolemien laskua jo hyvin pian. Ihan niin ruusuinen ei todellinen tilanne tainnut olla, mutta kunnioitan tavoitetta pitää epätoivoisissa kaupunkilaisissa taisteluhenkeä ja toivoa yllä.

"Olen tainnut alkaa pelätä sensoreita, kun tällä tavalla kirjoittelen pelkkiä positiivisia. Ei vaan, haluan täysin vilpittömästi jakaa lukijoilleni näitä hyviä uutisia, sillä niin kauan meistä jokainen on niitä janonnut. Internet on täynnä puhetta, pelottelua, asiantuntija-analyyseja ja tietenkin myös äärimmäisen ikävystyttävää huhupuhetta." 

Hurjaa luettavaa. Ja nyt tiedämme, että tämä kaikki oli vasta alkua viruksen voittokululle. Muun maailman tämä kirja mainitsee vain ohimennen, ehkä sensuurisyistä, ehkä siksi, ettei tietoa oikeasti ollut. Kun Fang Fang miettii, mitä koko asiasta pitäisi oppia, hän summaa:

"Ihmiset hyvät, älkää olko niin ylpeitä ja ylimielisiä, älkääkä kuvitelko, etteikö tässä maailmassa olisi mitään teidän veroistanne; älkää ylenkatsoko viruksen kaltaisia, ensisilmäykseltä pieniltä ja harmittomilta vaikuttavia asioita, älkääkä koskaan aliarvioiko niiden tuhovoimaa. Virus on ihmiskunnan yhteinen vihollinen, ja sen tarjoama oppitunti koskee meitä kaikkia."

Kirja on kertomus korona-ajan alusta sekä kuvaus kiinalaisesta yhteiskunnasta, suurkaupungista asukkaineen, hallintoineen ja medioineen. Fang Fang on siivottu pois julkisuudesta kotimaassaan, mutta onneksi muistiinpanot ehdittiin tallentaa ja kääntää englanniksi yhdysvaltaisen kustantamon (HarperCollins) tuottamaksi kirjaksi Wuhan diary, josta se on levinnyt käännöksinä muualle. Suomennoksen on Rauno Sainio tehnyt suoraan kiinan kielestä. Vastaavia "Wuhan-päiväkirjakirjoja" on muitakin, muilta tekijöiltä, mutta tätä sanotaan suosituimmaksi kansainvälisesti. HS kertoo Kiinan sensuurista tarkemmin: sitä hoitaa valtion internet-virasto, käsinään kymmeniä miljoonia tekijöitä. Edelleen, hurjaa luettavaa. 

Kenelle: Valtion ja kunnan päättäjille, yhteiskuntia ihmetteleville, Kiinasta ja median toiminnasta kiinnostuneille, koronaviruksen leviämistä miettiville. 

Muualla: Koko maailma - Kiinan poliittista johtoa lukuunottamatta - kiittää Fang Fangia koskettavasta ja tärkeästä päiväkirjasta, sanoo Kirjojen kuisketta. Kirja sisältää tarinoita, joita Kiinan kansantasavalta ei halua meidän missään nimessä lukevan, sanoo Amma.

Fang Fang: Kun kaupunki suljettiin - Wuhanin kohtalonhetket. Suomennos Rauno Sainio. Into 2021. Kansi Emmi Kyytsönen.


perjantai 7. toukokuuta 2021

Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut

"Jos ihminen tietäisi, jos hän jo nuorena ymmärtäisi, miten ratkaiseva lapsuus on, hän ei koskaan uskaltaisi itse hankkia lapsia."

Voiko käydä niin, että jos lapsuudessa on kipeitä käsittelemättömiä asioita, siitä kasvaa aikuiselle liian suuri? Johannalle vaikuttaa käyvän niin. Hän on pian kuusikymppinen taiteilija, joka muuttaa miehensä kuoltua takaisin synnyinmaahansa Norjaan, Osloon, lähelle äitiään. Hän ei ole ollut tämän kanssa yhteyksissä kolmeenkymmeneen vuoteen. Se vaivaa Johannaa, joka haluaisi selvittää välejä. Mitä on tapahtunut? Hänen muistonsa äidistä eivät ole ruusuisia.

"En halua, en halua, äiti sanoi, aina sinä olet niin negatiivinen. On vaikea pitää negatiivisista ihmisistä. Nirppanokkaiselle prinsessalle ei käy hyvin, äiti sanoi."

Johanna on suljettu pois äidin ja siskon elämästä. Totaalinen vaikeneminen, kielto ottaa yhteyttä. Hänen kirjeisiinsä, puheluihinsa, tekstareihinsa ei vastata, ovikellon soittoon ei reagoida. Kuin häntä ei olisi koskaan perheessä ollutkaan. Ei häntä, ei hänen miestään, poikaansa ja tämän lasta - Johannan äidin lapsenlasta ja lapsenlapsenlasta. 

"Jotkut ystävättäristäni pitävät säännöllisesti yhteyttä vanhaan äitiinsä, ja silti he vaikenevat ratkaisevista kysymyksistä, eivät esitä niitä närkästyksen, vihan tai torjunnan pelossa, eivätkä he usko että vaikka he uskaltaisivatkin kysyä, he saisivat vastausta, ja ne harvat jotka ovat kysyneet eivätkä ole saaneet osakseen vihaa tai torjuntaa, ovat saaneet yhdentekeviä vastauksia kuten: Niinpä, vaikea sanoa, elämä ei ole helppoa ja niin edelleen."

Hirveän ahdistava tilanne ja erinomainen, viisas kirja, jossa Johanna pohtii äitisuhdettaan riipaisevan rehellisesti, niillä eväillä, joita hänellä on. Eväitä on nyt aikuisena paljon enemmän kuin lapsena, mutta ne eivät silti tunnu riittävän. On vaikea tarkastella tilannetta puolueettomasti, kylmän faktisesti, kun on itse osallinen ja lapsuuden tuntemukset puskevat pintaan, mutta Johanna yrittää parhaansa. Hänen ajatuksensa ovat loogisia, kylmääviä, tosia. Kun äiti sanoo tyttärelleen: omapahan on elämäsi, se tuntuu monin tavoin väärältä. Sillä eihän lapselle niin ole. Hän kaipaa tukea, näkemistä, tunnustamista, kaikista maailman ihmisistä eniten äidiltään. 

"Koska jokainen on lapsena ollut kuolettavan haavoittuvainen äitiinsä nähden ja tulee aina olemaan sellainen jossakin kohtaa ruumissaan ja sielussaan..."

Kirja puhuu myös taiteesta, mainitsee maalauksia, elokuvia ja kirjoja, joita Johanna on miettinyt, suhteessa äitiasiaan. Hänellä on hyvä teoria siitä, miksei Rakkautta vain -leffassa kerrota äideistä, ja hän uskoo Marguerite Durasin olevan oikeassa kirjoittaessaan, että jokainen äiti edustaa jokaisen ihmisen lapsuudessa hulluutta. Ei, tämä ei ole hulluuskirja siten kuin vaikka Joonatan Tolan tai Nina Wähän perhekertomukset ovat, omalla tavallaan kyllä, sillä eihän Johannan kuvaama äiti-lapsisuhde terve ole. Paljon on rikki, peruuttamattomasti? 

"Äiti on ase."

Ahdistavuutta kirjassa lieventävät kohdat luonnon tarkkailusta ja yksityiskohtaiset kuvailut maisemista. Ne lienevät Johanna-taiteilijalle ominaisia tapoja tarkastella ympäristöä, sijoittaa itsensä johonkin, etsiä jotain todellista tuon mysteerin keskellä. 

"On aina helpompi kuvitella kuollut äiti hyväksi kuin elävä, ja silti me kuvittelemme sekä kuolleen että elävän äidin pohjimmiltaan hyviksi."

Kenelle: Äitisuhteita pohtiville, perhetarinoita ahmiville, revittelemättömän laatuproosan ystäville.  

Muualla: Mitä luimme kerran analysoi ansiokkaasti Hjortin kieltä ja sanoo sen olevan ilmiömäistä, kaunista, vyöryttävää, pyörryttävää, heleää ja jotenkin aina kaikkein tärkeimmässä ytimessä.

Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut. S&S 2021. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Elina Warsta.

Kustantajan lukukappale.


tiistai 4. toukokuuta 2021

Anna-Liisa Haavikko: Kaari

Kiinnostava henkilö ja vetävä elämäkerta eivät aina kohtaa, mutta nyt kohtaavat. Kaari Utrio on ikoninen kirjailija sekä yhteiskunnallinen ja kirja-alan vaikuttaja, joka on elänyt kirjasta ja kirjoittamisesta syntymästään saakka. Olihan hänen isänsä Untamo Utrio kirjailija, toimittaja ja  yksi Tammi-kustantamon perustajista. Myöhemmin Kaari Utrio perusti miehensä Kai Linnilän kanssa oman kustantamon, Amanitan, jota nykyisin johtaa poika Lasse Linnilä.

Meri Utrio, tuolloin vielä skandaalimaisesti Vitikainen eli ei vihitty vaimo, synnytti esikoisensa Kaarin vuonna 1942 Helsingissä, joka kärsi sodasta, ruuan puutteesta ja kovista pakkasista. Ruokatilanteessa "oltiin lähellä suurkatastrofia", kertoo Haavikko. Viljalaivat eivät jäiden vuoksi pääseet satamaan, pakkanen palellutti perunavarastot ja "ihmisillä oli liian vähän lämpimiä vaatteita. Sähköjä säästettiin, ja kaupunki oli pimeä." Ei järin komeat olosuhteet tutustua maailmaan! Mutta Kaarin vanhemmat olivat työteliäitä ja aktiivisia ja lapsi toivottu, vaikka pommeja piti paeta välillä väestönsuojaan ja maaseudulle. Sisaruksia syntyi kaksi lisää, ja sodan päätyttyä perhe asettui Siltasaarelle suurin tulevaisuuden toivein. Tammen kirjamyynti oli alkanut vetää jouluna 1944: myytiin Arvo Turtiaista ja Elvi Sinervoa sekä Hemingwayta. Enemmänkin olisi mennyt, jos myytävää olisi riittänyt. 

Kaari Utrio on syntymädemari, kirja kuvailee. Hänen isänsä oli SOK:n miehiä, toimitti Suomen Sosiaalidemokraattia ja muun muassa Väinö Tannerin 60-vuotisjuhlakirjan. Sodan aikana hän oli kansanhuoltoministeriössä tiedottajana. Tytärtä pidettiin pehmeäpäisenä, tämän kun oli vaikea oppia lukemaan. Onneksi pian tajuttiin, mistä oli kyse - hän ei nähnyt kunnolla! Silmälasit ja lukeminen astuivat tytön elämään koulun alkamisen aikoihin. Ja ovat pysyneet. 

Ajankuva kiehtoo. Jo koulussa Kaaria kiinnostivat historiassa arkiset asiat ja ihmiset enemmän kuin valtioiden rajat ja niitä siirtelevät päämiehet. Lukiolaisena hän teki mieltä avartavan leirimatkan Neuvostoliittoon ja sai realistisen kuvan naapurimme arjesta. Perhe muutti Vallilan kautta Tapiolan puutarhakaupunkiin: Kaari kertoo kasvaneensa ylemmän keskiluokan kulttuurikodissa, jossa työväenaate tasa-arvoineen oli johtava periaate. Lasten piti lukea hyvää kirjallisuutta, käydä oopperassa ja mieluiten välttää amerikkalaista nuorisokulttuuria; tosin tältä ei vältytty, kun helmat alkoivat heilua rokin tahtiin. Ja vihdoin alkoi yliopisto, historian opiskeluineen.

Kaari kiinnostui keskiajasta, mikä ei ollut muodikasta. Ei myöskään tavallisten ihmisten arjen tutkiminen, joka häntä kiehtoi. Suunnitelma jo opiskeluaikana oli selvä; hän alkaa kirjoittaa historiallisia romaaneja, ohjenuoranaan professori Suolahden lause: "Historiallisen romaanin tapahtumien ei tarvitse olla todennäköisiä mutta mahdollisia."

Lukion tansseissa hän tapasi Jaakko Virkajärven, ensimmäisen aviomiehensä. Upseerin vaimona hän sai kaksi poikaa, ja 1960-luvun tuoreen historian maisterin perhe eli varuskuntaelämää Vekarajärvellä. 

"Hänellä oli kirjoituskone ja aihe valmiina. Eeva-lehden jatkokertomuksen vastaanotto kannusti. Se oli vienyt Englantiin, mutta nyt Kaari sukelsi keskiaikaiseen Suomeen. Hänellä oli aikaa ja täydellinen työrauha. Mitä muutakaan hän olisi tehnyt, kun suku, ystävät ja kulttuurihuvit olivat kaukana. .... Kaari halusi tienata historian lehtorin palkan mielikuvituksella. Kustantajan tytär tiesi, että taideproosalla sitä ei tehtäisi." 

Angelika-romaaneista hän sai hyvää oppia. "Utrio mursi tyttökirjamaisen tavan kirjoittaa viihdettä. Hän kuvasi naisen seksuaalisena olentona, joka oli miesten riistaa, mutta myös itse haluava." Tammen johtaja Hellemann tajusi potentiaalin, ja niin markkinoille saatiin Kartanonherra ja kaunis Kirstin - nimi, jota kirjailija itse vastusti. Painosmäärät räjähtivät, konsepti toimi. Kaari ei kuvitellut itseään taiteilijaksi, ei edes kirjailijaksi. Tarkoitus oli tienata tutkimalla itseä kiinnostavia asioita ja viihdyttämällä lukijoita. 

"Mutta minä en ajattele kirjoittaessani arvostelijoita vaan esimerkiksi niitä perheenäitejä, joilla on kuusi lasta ja kymmenen lehmää hoidettavanaan. Heille täytyy tarjota luettavaa, mikä tempaa heidät pois arjen paineesta." 

Siitä aukesi ura romaaneilla, jotka painottavat vahvasti naisen asemaa kertomalla seikkailuja ja selviytymistarinoita romanttisen jännityksen siivittäminä ja historiafaktojen tukevasti kannattelemina. Seksi ja seksikkyys puhututti mediaa, 1970-luvulla moraalikoodit olivat nykykatsannolla koomisen asenteellisia. 

"Samaan aikaan kun naistenviihteen eroottisuus närkästytti, tupakkakioskien hyllyillä notkui miestenviihdettä. 

Kai Linnilän Kaari tapasi Oriveden opistolla, ja se oli menoa. Avioerossa hän joutui tekemään elämänsä luultavasti raskaimman ratkaisun: kaksi poikaa jäivät isälle, poikien kannalta harkittuna parhaana vaihtoehtona. Linnilän kanssa he saivat yhden pojan, Lassen. Perheyhteisö on ollut vahva, myös isoveljet lähentyivät kasvaessaan, ja äitinsä Merin - joka olisi muuten oman tarinansa arvoinen uransa ja perheensä kautta -  Kaari otti myös pihapiiriinsä Somerniemellä, jonne he Linnilän kanssa perustivat kodin, firman ja henkisen tukikohdan. Meri Utrio työskenteli Amanitassa, samoin myöhemmin poikien puolisoita. Linnilä menehtyi vuonna 2017, tämän elämäkertakirjan kirjoittamisen aikana. 

Kirjallisesta tuotannosta merkittävä on tietoteos Eevan tyttäret, naisen historia. Sen kustannettavaksi saaminen ei ollut helppoa, mutta kannatti: Tammen myynti nousi huikeasti, kertoo Haavikko. Vuonna 1984 ilmestynyt kirja kiinnosti naisia valtavasti, löytyy omasta kirjahyllystänikin. Kriittisiä ääniä kuului siitä, kuka saa tehdä tutkimusta ja miten asioista saa kertoa. Menestys kuitenkin rohkaisi jatkamaan, ja lisää tietoteoksia ilmestyi myöhemmin. 

Kaari Utrio on toiminut kirjailijan ja kustantajan uransa ohessa monissa luottamus- ja vapaaehtoistehtävissä, niin paikallisessa kuin valtakunnallisessa politiikassa sekä kirja-alan, erilaisten järjestöjen ja kotipaikkakuntansa eteen. Ei voi kuin ihailla monitaitoisuutta, rohkeutta ja aikaansaamisen kykyä sekä kirkasta tervejärkistä ajattelua, joka hänen toimintaansa vaikuttaa ohjaavan. Hän on elävä esimerkki siitä, että järki ja tunne voivat yhdistyä menestyksellisesti, ja ennen kaikkea hänen itsensä kannalta tyydyttävästi.

Kirja jättää tunteen, että hän saanut elämältä paljon, myös vaikeuksia ja kipeitä asioita, mutta voittopuolisesti jää tunne täydestä, omannäköisestä elämästä. Inspiroivaa luettavaa! Haavikon hieno teos kuvaa niin lähtökohtia, tekoja ja tapahtumia sekä antaa kehyksen ajattelulle, jossa nainen ottaa vastuun omasta elämästään, kuten Utrion kirjoissakin. Elämäkerta on fiksu, monipuolinen, helposti luettava ja paljon kertova. Ahmin sen kahdessa illassa. Kirjan painos taisi päästä jo loppumaan välillä kaupoista, mutta niitä tulee lisää. 

"Kaari Utrio oli realisti. Jonain päivänä hän ei enää ehkä jaksaisi kirjoittaa tai työstä katoaisi mielekkyys. Kirjoittaminen oli olennainen osa hänen identiteettiään. Se tuotti suunnatonta iloa ja tyydytystä." 

Nyt hän sanoo kirjoittaneensa viimeisen romaaninsa. Hupsun rakkauden loppukohtaus on koskettava. Mutta kirjoittaminen ja historiatutkimus jatkuvat, ja niitä voimme seurata hänen Facebookistaan.  

Kenelle: Kirja-alasta kiinnostuneille, naisen asemaa miettiville, historiallisia romaaneja lukeville, ajankuvista innostuville, kirjailijoille ja sellaisiksi aikoville.

Anna-Liisa Haavikko: Kaari. Kirjailija Kaari Utrion elämä. Siltala 2021. Graafinen suunnittelu Tuula Mäkiä. Kannen kuva Kari Nieminen. 


sunnuntai 2. toukokuuta 2021

Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon

Anna pitää baaria Kotkan kupeessa pienessä Kylässä. Hänen elämänsä suuri rakkaus on Teemu, urheilijapoika, joka on lahjakkaana koripallolupauksena lähdössä pelaamaan Amerikan isoille kentille. Helsinkiläisessä Mäkelänrinteen lukiossa opiskellut Teemu on tulossa tapaamaan leskiäitiään, joka odottaa poikaansa hartaasti valmistautuessaan kuppilassaan mökkiasukkaiden vilkastuttamaan kesäkauteen.  

"Teemu osasi olla itsepäinen niin halutessaan, ja jostain syystä hän oli päättänyt viettää tämän kesän kotona. Anna oli siitä samaan aikaan sekä kiitollinen että surullinen, sillä hän ymmärsi Teemun jättävän hyvästejä hänelle, lapsuudelleen, Suomelle ja todennäköisesti lukuisille muillekin asioille, joista Anna ei tiennyt mitään."

Avukseen Anna on palkannut kesäapulaisen, Eevin. Tyttö on kaunis mutta sulkeutunut, mikä ärsyttää Annaa. Hänelle tulee lisää mietittävää, kun Kylässä alkaa tapahtua dramaattisia. Järisyttävin Annalle on hänen lapsuudenystävänsä Leilan väkivaltainen kohtalo. Rikosylikonstaapeli Veikko Niskanen selvittää sitä ja kahta muuta tapaturmaa huomatakseen pian, että kaikilla on ainakin yksi yhteinen nimittäjä.

Tempaudun mukaan tarinaan, joka kulkee notkean vauhdikkaana kesäisessä Kotkassa ja sen liepeillä, rannoilla ja pallokentillä, hieman Helsingissäkin. Kylän asukkaat tulevat tutuiksi kahvilan asiakkaina. Mökkiläisten ja vakiasukkaiden käsitykset toisistaan kuulostavat huvittavan tosielämässä kuulluilta: toiset vievät rauhan ja turvallisuuden, toiset taas ovat sisäsiittoisia maalaisia. Talouden takia mökkikansaa kuitenkin siedetään.  

"Anna oli aina yhtä iloinen nähdessään nuo vielä kalpeat, tietokoneen ruudun valossa lakastuneet kasvot ja eteenpäin kääntyneet Powerpoint-hartiat, jotka oikenivat kesän aikana takaisin luonteville paikoillen. Paitsi tietysti niillä, joiden lomaviikot kuluivat mökillä päihteitä väärinkäyttäen ja joita aina silloin tällöin etsittiin poliisin ja palokunnan voimin rantojen kaislikoista."

Kesää tulee ikävä! Jos ei nyt ihan Annan kesän kaltaista; sen verran Kylän kuvioissa on kärhämää ja vaaran tuntua. Kirjailija kuvaa henkilönsä taidolla, heittelee lukijalle lempeitä täkyjä (vai pitäisikö sanoa heittoja, kun koripallosta puhutaan?) mietittäväksi ja sujauttelee tarinaa kuljettaessaan mukaan osuvia havaintoja elämänmenosta aina urheiluhulluudesta median toimintaan. Lööpit kirkuvat, kun alkaa tapahtua ja muutkin lehdet kiinnostuvat Kylästä kuin Maaseudun Tulevaisuus. Ja tietysti, kun dekkarista on kyse, tarkkaillaan myös poliisin toimintaa. Veikko kollegoineen selvittää sotkua ja etsii motiiveja.

"Teemu Merikallio oli ainoa kyläläisistä, jota Veikko todella uskoi ymmärtävänsä. Teemu oli urheilija. Ammattiurheilija, eli toisin sanoen iso vauva, jonka täytyi huolehtia kellontarkasti välipaloistaan ja päiväunistaan ja jolle muut ihmiset olivat lähinnä pallonpalauttajia. Urheilija, joka oli tottunut saamaan erityiskohtelua kaikilta ympärillään olevilta henkilöiltä. Tähti, joka ei tehnyt turhia liikkeitä, ja turhia olivat kaikki ne liikkeet, jotka eivät edistäneet hänen tulevaisuuttaan."

Savolaisen tausta toimittajana - kuten muuten Annallakin - ja koripalloilijana näkyy kirjassa monin tavoin. Samoin kotkalainen syntyperä, totta kai. Erityissävyn lukemiseen toi se, että hän oli kollegani viestintähommissa, ja kun olemme toistemme työtekstejä tottuneet kommentoimaan, minun piti alkuun puhdistella päätäni unohtaakseni punakynäsyndrooman. Vähän myös jännitti, mitä osaan kirjasta sanoa, jos en pitäisikään siitä. Mutta ei tarvinnut siitä huolehtia, pidin kyllä, enkä alkanut korjailla, vaikka pientä toistoa sekä olla-verbin ja kolmen pisteen ylitarjontaa saatoin havaita. Tärkeämpiä ovat mukaansatempaavuus, uskottavuus ja eheys sekä mukavasti harhautteleva juoni. Peli etenee ja pallo liikkuu sulavasti cozy crime -henkeen. Kyllä tätä kirjailijaa tarinankertojaksi voi tituleerata!  

"Rakkaus - aina hyvä motiivi murhalle."

Kenelle: Pikkukyliin kesäksi karkaaville, mökkiläisiä ihmetteleville, koripallon ystäville, leppoisan muttei lällyn luettavan etsijälle. 

Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon. Kustannus-Mäkelä 2021. Kansi Samppa Ranta.


Helmet-haasteessa 2021 sopii ainakin kohtiin 6, kertoo rakkaudesta, 7, kaveriporukka, 12, ollaan metsässä, 21, liittyy vuodenaikaan kesä, 22, ajetaan polkupyörällä, 29, kirjan henkilön elämä muuttuu ja 49, julkaistu vuonna 2021. 

Sain kirjan kustantajalta. 

keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

Käännöskirjoja: Strout, Grossman, Starnone, Bourne

Vaikka sytyn erityisesti kotimaisesta kirjallisuudesta, käännösromaanejakin sentään joskus luen. Olivesta lukeminen on kuin vanhan ystävän tapaisi, sanoi joku, ja oikeassa oli. Kirjassa Olive, taas seuraamme vanhenevan, äksyn mutta reilun Oliven arkea. Vuosien kertyminen ei ilahduta rouvaa, joka ottaa ja menee uudelleen naimisiin leskeydyttyään. Melko yllättävä veto häneltä! 

Kirjan kertomukset kertovat Oliven sukulaisista, naapureista ja muista tutuista, jotka ovat tulleet lukijalle tutuiksi jo aiemmin. On hauska bongailla tuttuja ja heidän kuulumisiaan. Mahtaako Oliven kirjallinen matka päättyä tähän, hän on kirjan lopussa jo hyvin iäkäs. Mutta tuli Elizabeth Stroutilta mitä tahansa, kaiken haluan lukea. Yhdysvaltalainen Strout on mestarillinen kertoja, joka pienin elein piirtää henkilönsä ja niin koomiset kuin koskettavat tilanteet lukijan silmien eteen elävinä, lämmöllä ja liikaa selittelemättä. 

"Aina mennessään palvelutaloon ja lähtiessään sieltä Olive katsoi kaikkea uudesta näkökulmasta. Ihmiset näyttivät niin turkasen vanhoilta. Miehet laahustivat ja naiset olivat kumaraisia. Toisilla oli rollaattori, jossa oli pikku istuin. No, se oli hänenkin tulevaisuutensa. Mutta totta puhuen se tuntui hänestä epätodelliselta."

Muualla: Elävä ja elämäniloinen teos, sanoo Kirjasähkökäyrä.

Oliveen voi tutustua hänen nimellään kulkevassa kirjassa Olive Kitteridge

Elizabeth Strout: Olive, taas (Olive, Again). Tammi 2021. Suomennos Kristiina Rikman.


Jos Olive virittää mukavaan tuttuuteen ja syvään inhimillisyyteen, Grossmanin kirja vie julmuuksiin, henkisiin ja fyysisiin, Jugoslavian sotaan, ajallisesti Titon ajoista tähän päivään. Kirja on kolmen sukupolven tarina, jota kertoo Gili; hän haluaa tehdä elokuvan isoäitinsä Veran elämäntarinasta ja tulee samalla kertoneeksi myös oman äitisuhteensa tarinan. Nina, Veran tytär ja Gilin äiti, on ollut tytölle aina arvoitus, eikä miellyttävä sellainen. Suoremmin sanoen Gili inhoaa äitiään. Mutta Veraa hän rakastaa.

Erittäin vaikuttava, raskaskin tarina, ainakin jos lukijan oma äitisuhde on ongelmallinen. Mutta ehkä myös terapeuttinen? Ajankuva Veran nuoruudesta sotakuvauksineen tuo kansainvälistä katsantoa, ja Gili oppii paljon perheestään ja itsestään muisteluiden myötä. Hieno psykologinen romaani ripauksella eurooppalaista lähihistoriaa.

"Nina ei sano mitään koko aikana. Hän tulla raahustaa perässä. Pää painuksissa. Niin kuin etsisi jotain kadottamaansa. Tässäkö on nainen, joka teki elämästäni mustaa? Joka hetki, joka sekunti, minun ruumiini katsomattakin tietää tarkalleen, missä hän on."

Muualla: Osui ja upposi sekä kosketti, kosketti ja vielä kerran kosketti tunnetasolla hienoviritteisyydessään, kuvaa Mummo matkalla yhden suosikkikirjailijansa työtä.

David Grossman: Kun Nina sai tietää. (Hepreankielinen alkuteos Itti ha-hayyim mesahek harbe) Otava 2020. Suomennos Minna Tuominen.


Holly Bourne on kirjoittanut aiemmin nuorten aikuisten kirjoja, Teeskentelyä on vasta toinen aikuislukijoille suunnattu. En tiedä, onko genrejä tarpeen erotella, sillä nuorille aikuisille naisille tämäkin kirja vaikuttaa kohdistetulta - ja sitten meille tiedonhaluisille, jotka uteliaina tirkistelemme deittailevien kolmikymppisten elämään. Chick-litistä ei ole kyse, vaikka nettitreffejä harrastetaan ja paria etsitään ahkerasti, eikä miesvihastakaan, vaikka alussa niin voisi luulla: enemmän kyse on siitä, miten voi luottaa kehenkään traumaattisten suhdekokemusten jälkeen.

Päähenkilö April ystävineen joutuu pohtimaan, miksi naiset suostuvat sänkyyn, vaikkei huvittaisi, ja miten miehet käyttävät seksiä vallan välineenä eivätkä edes tajua tekevänsä väärin. April päättää, ettei hän enää pelkää; hänestä tulee Gretel, haaveiden nainen, rohkea, viehättävä, tavoiteltava. Onnistuuko hän Gretelinä saamaan toivomansa parisuhteen? Tarinassa on vimmaa, mikä välittyy hienosti. Tärkeä aihe ja näkökulma, niin paljon puhutaan naisten kokemasta väkivallasta, vähättelystä ja pelosta, joka varjostaa, pahimmillaan hallitsee elämää. Vihainen, vaikka huumorilla ja romantiikalla sävytetty tarina antaa muutakin pureksittavaa kuin sen oikean löytämisen tuskan ja riemun. Brittiläinen Bourne osuu oikeaan saumaan antaessaan vertaistukea jahtiin ja hyväksikäyttöön kyllästyneille.

"...tunnen että minulla on valtaa. Että hallitsen tilannetta. Että olen viimeinkin se, joka tarvitsee vähemmän. Että minä olen se, joka täytyy vakuuttaa. Ja mikä tärkeintä, minä en ole se, johon sattuu tällä kertaa."

Muualla: Kirjalle piti todellakin antaa mahdollisuus, huhuilee Kirjapöllö.

Holly Bourne: Teeskentelyä. Gummerus 2021. Suomennos Kristiina Vaara. 


Elena Ferranten
myötä tuota tutuksi tullut italialainen Starnone - ehkä Ferranten aviomies? - on noussut vaivihkaa niihin kirjailijoihin, joiden kirjat kiinnostavat aina. Hän tuo miehisen näkökulman ihmisten välisiin suhteisiin ja kirjoittaa selkeän yksityiskohtaisesti miehen mielenliikkeistä.  

Pietro ja Teresa seurustelevat ja päättävät paljastaa toisilleen häpeällisimmän salaisuutensa, jotta olisivat yhteen sidottuja aina. Ja he ovatkin, tavallaan, vaikka seurustelu päättyy pian. Pietro elää pelossa, että Teresa julkistaa tietonsa ja pilaa hänen elämänsä, joka on lutviutumassa mukavasti Nadian kanssa. Tarkkanäköinen psykologinen romaani on nopealukuinen ja älykäs. 

"Miten outoja tepposia ihmisen mieli tekeekään, sitä toivoo toiselle hyvää, vaikka ei tätä enää rakastakaan, toivoo toiselle pahaa, vaikka tätä yhä rakastaakin." 

Muualla: Lukutuulia piti kirjasta, jossa päähenkilöstä rakentuu moniulotteinen, uskottava ja mielenkiintoinen kokonaisuus.

Domenico Starnone: Paljastus. WSOY 2021. Suomennos Leena Taavitsainen-Petäjä.




maanantai 26. huhtikuuta 2021

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Kirjailija sai innoituksen kirjaansa hämäläisestä Hattulan Pyhän Ristin kirkosta, josta olin kuullut juttuja aiemminkin. Kuulemma pytinki on seinien ja kattojen täydeltä maalattu hämmästyttävin kuvin ja saa ihmisen tuntemaan kummallista hyrinää vuosisatojen yli. Mitä kuvien maalaaja 1500-luvulla on kirkkovieraille ja meille jälkipolville halunnut kertoa? Ja kuka hän oikein oli?

Anneli Kanto punoo kuvien sisällön maagisen vangitsevaan tarinaan kirkkoon tilatusta maalarien ryhmästä ja heidän valtavasta urakastaan. Todellisuudessa maalaajista ei mitään tiedetä, mutta viitteiden mukaan he ovat saattaneet olla ruotsalaisia tai baltteja, tai molempia. Mutta nyt hypätään fiktion puolelle eli tarinaan, jonka mukaisesti historia olisi hyvin voinut kulkea, ehkä kulkikin?

Homma ei käynyt halvaksi kirkkohallinnolle - tuomiokapitulille ja lahjoittajille - ja vaati sinnikkäät rahaneuvottelut, mutta niitä hoitanut maalarimestari Martinus onnistui tehtävässään kelvollisesti, niin ettei "kaniikkeja karvastellut". 

"Kirkkoa ei toki koristeltu tätä aikaa varten vaan tuleville vuosikymmenille, ehkä vuosisadoille. Sellaista näkymää vasten äyrit ja hopeat olivat kevyitä."

Yllättäen päähenkilöksi kohoaa kyläläisten syrjeksimä orpotyttö Pelliina, jonka sydäntäsärkevä tausta ei sittenkään ollut kaikista huonoin: tiilimestarivainaja oli ottanut tytön hoitoonsa jo vauvana ja opettanut tälle paljon käytännön taitoja. Oppivainen ja ahkera vaikka outona pidetty tyttö pääsee sattumien summana  kirkkomaalarien apulaiseksi, hämmästyttävin seurauksin. Outoa oli sekin, että nainen ylipäänsä pääsi "miesten töihin". Onneksi pääsi, sillä hänen mielikuvituksensa ja taitonsa ällistyttivät maalarimestareitakin. Pelliina kertoo minä-muodossa omaa tarinaansa.

"Minulle näytettiin mihin piti ruveta sabluunakuvia maalaamaan ja minä rupesin ja se oli ihanaa enkä ollut koskaan niin arvokasta ja mieleistä työtä tehnytkään."

Kirja kuvaa uskottavasti, riemastuttavasti ja ankaran koskettavasti niin maalausurakan suunnittelua kuin toteutustakin. Oikeisiin olemassaoleviin maalauksiin saamme selitykset tarinan myötä, josta ei kommelluksia, hankaluuksia, jännitystä tai romantiikkaa puutu. Mestari Andreas kertoo Pelliinalle jo tehdyistä maalauksista: 

"Tässä Jumala luo maailman ja ensimmäiset ihmiset, sen jo tiedätkin. Ylempänä kulkee toinen kuvanauha, joka kertoo, miten tulee pelastus. Naisen, Eevan, kautta tuli maailmaan synti mutta naisen kautta tulee myös pelastus, Taivaan kuningattaren Marian kautta, joka ottaa meidät viittansa alle suojaa. Neitsyen elämä on ylemmässä nauhassa. Marian vanhemmat Joakim ja Anna ovat jo vanhoja ihmisiä, kun enkeli Gabriel ilmoittaa heille Marian syntymästä. Yhtä aikaa he saavat tiedon ja juoksevat iloissaan kertomaan sen toisilleen ja portin luona he tapaavat. Näetkö?"

"Olisin katsellut kuvia enemmänkin mutta äreä ja vanha maalari kysyi osaanko maalata sabluunalla. En tiennyt mikä on sabluuna ja pudistin päätäni. Vihainen maalari sanoi että tytöllä on kaali pään sijalla se on järjetön vasikka ei tästä mitään tule mutta ystävällinen kysyi osaanko piirtää ihmisen. Eläimiä olen tehnyt savesta ja hiilenpalalla piirrellyt kaikenlaista vastasin." 

Ajankuva avautuu herkullisesti niin tapahtumien, paikkojen kuin henkilöiden kautta, ja heidän kielensä, kuten koko kirjan rikas sanasto riemastuttaa lukijaa. Kirjailija kertoi Ylen haastattelussa perehtyneensä keskiaikaan muun muassa solvauskurssilla ajan kiroilusta. Ettäs tiedätte, surkoperseet ja pöllöpää koltiaiset!

Kirkkoisäntänä toimivaa isäntä Klemettiä ärsyttää, kun tulikin tilattua maalaukset. Kylän epäilykset niiden laadusta yltyvät, kun keskeneräistä työtä ei pääse katsomaan. 

"Arvailtiin, mitä seuraavaksi tapahtuisi ja kuka saisi syyt niskoilleen. Maalarit tietysti, mutta joku oli maalarit tänne kutsunut ja sallinut heidän turmella kirkon kauniit vastakalkitut seinät ruokottomilla töherryksillä. Punnittiin kuudennusmiesten ja kirkonisännän osuutta asiaan. Kylän mahtimies isäntä Klemetti tietenkin herätti kateutta ja kirkonisännän selän takana puhuttiin, että se itseensä tyytyväinen tunkiokukko saa vielä nenilleen, joutuu käräjille ja vetää päälleen isot sakot kirkon pilaamisesta. Putoaapa korkeuksistaan sekin paksu isäntä."

Maailma muuttuu monin tavoin, jo tuolloin. Aatelismies Tott vaimoineen keskustelee mielellään tapahtumista ja kuulumisista kylän ulkopuolelta ja kutsuu mestarit ynnä kirkonmiehiä illalliselle.

"Linnanherra oli kiinnostunut kuulemaan uutisia Roomasta, ja kaniikki Olavus kertoi kirkolliskokouksesta saapuneista hälyttävistä juoruista. Huolta ja levottomuutta aiheutti, että jo sata vuotta sitten vääräoppisena roviolla poltetun Jan Husin ajatukset näyttivät heränneen uudelleen henkiin. Jotkut uskonkiihkoiset kuumapäämunkit kannattivat niitä avoimesti, jopa julistivat niitä, vastustivat anekauppaa ja pyhäinjäännöksiä, epäilivät kiirastulen olemassaoloa ja röyhkeästi uhmasivat paavin valtaa. - Näitä ajatussuuntia syntyy ja kuolee. Aina on vouhottajia, jotka yrittävät tehdä itsensä tärkeäksi ja olla viisaampia kuin muut. Muutaman vuoden kuluttua tällaisia kapinapuheita ei kukaan enää muistakaan, sillä Rooman kirkko on luja ja ikuinen, kaniikki lohduttautui." 

Turun piispa Arvid Kurki vilahtaa tarinassa. Hän olikin viimeinen katolinen Turun piispa. Pelliina kuvaa maailman tuntoja oman kasvunsa kautta:

"Kyllä minusta tuntui että nyt alkoi toisenlainen elämä." 

Nykypäivän maalarimestareiden työtä olen saanut työn puolesta hieman seurata, kun vanhoja arvorakennuksia entisöidään. Työvälineet ovat muuttuneet Pelliinan ajoista, ja etenkin turvallisuuskäytännöt - en ole kuullut kenenkään tellingeiltä tippuneen - mutta taitoa ja näkemystä edelleen tarvitaan. Esimerkiksi vanhoja värejä yli satavuotiaisiin rakennuksiin ei useinkaan löydy valmiina, vaan maalarin pitää sekoitella ne itse halutunlaisiksi, kuten kirjassakin tehdään.  

Nyt kaikki kryppysukat, äkkiä hankkimaan kirja lukuun! Täräytti tätä lukijaa niin, että meni hetki toipua muuhun lukemiseen. Kirjassa on kaikkea, mitä täydellisessä kirjassa pitää olla: tietoa ja mielikuvittelua, tunnetta ja viisautta, vakavuutta ja huumoria, kielen juhlaa ja koukuttavaa juonta. Yli 200 kuvaa odottaa kirkossa katsojia edelleen. 

Kenelle: Historiasta hullaantuville, maalaustaiteesta kiinnostuneille, kirkkoja kiertäville, vaikuttavan tarinan ystäville. 

Muualla: Kannon teksti on rehevää ja riemukasta, sanoo Kirja vieköön. Kannon romaani kertoo taiteen tekemisestä sekä sen merkityksestä tekijälle ja vastaanottajalle, sanoo Tuijata, jolla on upeita kuvia maalauksista. Kirsin Book Clubin Airi sovittelee kirjaa Finlandia-ehdokkaaksi: kannatan! 

Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Gummerus 2021. Kannen kuvat Hattulan kirkosta: Antti Kanto.

Helmet-haasteessa 2021 sopii ainakin kohtiin 6, kertoo rakkaudesta, 8, maailma on muutoksessa, 11, kertoo köyhyydestä, 16, ei ole sähköä ja 38, henkilön työ on tärkeä. 

torstai 22. huhtikuuta 2021

Barack Obama: Luvattu maa

Pakersin vihdoin loppuun Luvatun maan: 900 sivua tiivistä tekstiä on kunnon urakka. Luin kirjaa pienissä pätkissä muun ohella. Uteloitti tietää, millaista on työ "vapaan maailman johtajana" tai länsimaiden johtavan talousvaltion päänä tai mitä näitä nimittelyjä onkaan. Joka tapauksessa ainutlaatuinen tehtävä, ainutlaatuinen ura ja mies, joka hoiti sitä kahden kauden eli 8 vuoden ajan. 

Obama kertoo taustastaan, lapsuudestaan ja kouluttautumisestaan ja vetää linkit presidentin tehtävään, jota kirja ensimmäkseen kuvaa. Saamme myös henkilökohtaisen potretin miehestä, jonka vaalivoitto ei ollut vain presidentiksi valinta, vaan myös ensimmäisen tummaihoisen presidentin valinta. Miten tähän päästiin?

Hän selostaa vaalistrategiaansa ja käytännön toimia - muun muassa otettiin kampanjan kohteeksi osavaltioita, joista demokraatit eivät yleensä olleet piitanneet, käsittelee uransa voittoja ja tappioita, mustamaalausta ja mediaa. Hän myös ottaa kantaa protesteihin ja mielenosoittajiin, jotka hän näki merkkinä maassa "leviävistä jakolinjoista ja poliittista elämäämme aiemmin säännelleen tapakulttuurin katoamisesta." Kuinka oikeassa hän olikaan!

"Sekin kuului työhön - en saisi ottaa sellaisia hyökkäyksiä henkilökohtaisesti, mutta lasin takana huutavilta ihmisiltä ei saisi myöskään ummistaa silmiään, niin kuin edeltäjäni oli ehkä turhan usein tehnyt." 

Obama kertoo, miten Yhdysvaltojen talouden luisuminen taantumasta lamaan estettiin ja on syystäkin ylpeä tästä saavutuksesta. Vaikka kansa ei ollut tyytyväinen, sillä heidän näkökulmastaan työttömyys kasvoi, pankit pelastettin ja terveydenhuoltouudistukseen laitettiin rahaa heidän kustannuksellaan, vaikka tosiasiassa verotusta laskettiin. Viestintä on vaikeaa, kuten kaikki tiedämme.

"...veneemme vuotaa niin kauan kuin emme pysty sanomaan äänestäjille mitään sen parempaa kuin joo, asiat ovat huonosti, mutta voisivat olla huonomminkin."

"Roosevelt oli tiennyt, että kriisissä ihmiset tarvitsevat tarinan, jossa heidän ahdinkonsa syyt kuulostavat ymmärrettäviltä ja joka puhuttelee heitä tunnetasolla - moraliteetin, jossa on selvä jako hyviksiin ja pahiksiin ja helposti seurattava juoni."

Irak. Afganistan. Iran, koko Lähi-itä. Kreikan talouskriisi. Suhteet Kiinaan, suhteet Intiaan. Wall Streetiltä alkanut finanssikriisi vaikutti vahvasti Euroopassa. EU oli taantumassa vuonna 2010 ja Obama toteaa, ettei "meillä ollut varaa jäädä passiivisiksi sivustakatsojiksi. Euroopan ongelmat hidastivat merkittävästi Yhdysvaltojen elpymistä: Euroopan unioni oli suurin kauppakumppanimme ja Yhdysvaltojen ja Euroopan finanssimarkkinat olivat käytännössä siamilaiset kaksoset." 

Modernin republikaanipuoleen "mielipahaa ruokkiva tarina" siitä, että valtio vei rahaa, työ- ja opiskelupaikkoja ja statusta kovasti töitä tekeviltä, ajoi demokraatit puolustuskannalle, hän kertoo. "Syvä ja tukahduttava kyynisyys juurtui." Obama sanoo luottamuspulan ja ihmisten uskonmenetyksen yhteiseen hyvään olevan hänelle ilmeistä kirjaa kirjoittaessaan, mutta elvytyksen aikoihin se ei ollut. Lukijaa hämmästyttää kaiken kokoluokka. Elvytyksen ja budjetin rahasummat ylipäänsä ovat niin mittavia, että kotoisat muutamat kymmenet miljardimme alkavat tuntua pikkukolikoilta. Armeijan vaatimukset: 40 000 sotilasta sinne, 20 000 tänne. Ja niin edelleen. Valtava maa valtavine yrityksineen myös tuottaa valtavasti. 

Hänen kautenaan tapahtui paljon. 

"Paraskaan organisaatio ei osaa ennakoida kaikkea, jolloin on opittava improvisoimaan tavoitteeseen pääsemiseksi tai ainakin tappioiden minimoimiseksi. Presidentintyö ei ollut poikkeus - paitsi siinä, että yllätyksiä tuli päivittäin, usein aaltoina. Ensimmäisen vuoden kevään ja kesän aikana, jolloin painiskelimme finanssikriisin, kahden sodan ja terveydenhuoltouudistuksen kanssa, jo muutenkin ylikuormitetulle asialistallemme lisättiin useita odottamattomia asioita."

Odottamattomia asioita oli muun muuassa sikainfluenssa: pandemia saatiin hellittämään vuoden 2010 puoliväliin mennessä "ilman isoja otsikoita". "Aloin tajuta, että presidenttiys oli tällaista: joskus tärkein tekemäsi työ on sellaista, ettei kukaan huomannut sitä."

Mutta hän puhuu myös perusasioista, periaatteistaan ja näkemyksestään siitä, miten järjestelmä toimi ja mihin sillä pyritään.

"Ymmärsimme yleensä, mitä hyötyä oli yhteiskunnasta, joka ainakin yritti kohdella kaikkia oikeudenmukaisesti ja rakensi lattian, jonka alle ei kukaan vajoaisi. Tämän yhteiskuntasopimuksen säilyttäminen edellytti kuitenkin luottamusta. ... Se edellytti meitä uskomaan, että ryhtyipä valtio mihin tahansa antaakseen apua sitä tarvitseville, nuo samat avut olivat sinun ja kaltaistesi ihmisten saatavilla; ettei kukaan käyttänyt järjestelmää hyväkseen ja että vastoinkäymiset tai virheet tai olosuhteet, jotka aiheuttivat toisille kärsimystä, olivat sellaisia, joiden saaliiksi saatoit joutua elämäsi jossakin vaiheessa. Vuosien mittaan tuon luottamuksen ylläpitäminen osoittautui vaikeaksi."

Miten tuon kaiken keskellä selviää järjissään? 

"Minulta on usein kysytty tästä persoonallisuuspiirteestä - kyvystäni pysyä tyynenä kriisin keskellä. Toisinaan sanon, että kyse on vain temperamentista tai varttumisesta Havaijilla, koska ihmisen on vaikea stressaantua, kun aurinko paistaa, lämpöä on 25 aseetetta ja lähin hiekkaranta on viiden minuutin matkan päässä. Jos puhun nuorille, sanon harjaannuttaneeni itseni ajan mittaan tarkastelemaan asioita pitkällä tähtäimellä ja tähdennän, että on tärkeä keskittyä tavoitteisiinsa eikä tarkertua päivittäisiin myötä- ja vastoinkäymisiin. Näissäkin vastauksissa on totuuden siemen, mutta asian vaikuttaa eräs toinenkin tekijä. Tiukoissa paikoissa yritän yleensä jäljitellä isoäitiäni."

Yksi salaisuus on hyvä nukkumiskyky: mies nukahtaa nopeasti eikä näe painajaisia. On oltava myös rautainen fyysinen kunto. Kaiken rinnalla kulkee luonnollisesti perhe tiiviinä osana arkea ja juhlaa. Inhimillisyyttä tuovat muutamat heikkoudet, kuten se, että Obama yrittää lopettaa tupakointia. Sitä ihmettelin, miksi hän ihmisistä kertoessaan katsoo hyväksi kuvata näiden ulkonäköä. En näe lisäarvoa siinä, että tiedän jonkun kaljuksi, toisen pulleavatsaiseksi tai kolmannen pitkäksi ja laihaksi. Mutta ehkä tämäkin tuo inhimillisyyttä kertomalla siitä, miten Obama ihmisiä havainnoi. "Virastohuumori" on oma lajinsa, ja siitäkin hän antaa esimerkkejä. Sosiaalisena ekstroverttinä häntä ei väsytä jatkuva palaverirumba, vaan päinvastoin; vaikuttaa siltä, että nimenomaan kohtaamisista hän saa virtaa. 

"Ja tämä oli kai se puoli politiikasta, josta nautin aina eniten, se osuus, jota ei voinut sijoittaa kaavioon ja joka uhmasi suunnittelua ja analyysejä. Kyse oli siitä, että vaalikampanja - ja sen myötä demokratia - osoittautui onnistuessaan aina kuoroksi eikä sooloksi."

Hän sanoo rakastavansa työtään presidenttinä, kaikesta huolimatta. Kirja päättyy ennen toista kautta ja myöhempää karmeaa käännettä Yhdysvaltojen politiikassa, presidentin vaihtumista punapäähän; aiemmin mainitun amerikkalaisten kyynisyyden ja epäluottamuksen purkautumista tuhoisalla tavalla. Se-jonka-nimeä-en-halua-sanoa veti kurjan kauden. Saas nähdä, tekeekö Obama jatkoa kirjaansa vielä joskus vaikka sitä tarkastelemalla. Joe Bidenista hänellä on hyvää sanottavaa.

Kirja sopi hyvin iltalukemiseen; riittävän kiinnostava mutta kaikessa tarkkuudessaan väsyttävä, niin ettei valvottanut liikaa. Sain kirjan kustantajalta. Hurja on ollut käännöstyö, kun kirja haluttiin pian myyntiin myös suomeksi! 

Kenelle: Johtamisesta ja politiikasta kiinnostuneille, päätösten taustoja pohtiville, Yhdysvaltojen ystäville. 

Muualla: Erikoiset asiantuntijat lukivat kirjaa kahden postauksen verran. Muillakin näköjään lukeminen on vienyt aikaa! 

Barack Obama: Luvattu maa. (A Promised Land). Suomennos Seppo Raudaskoski, Kyösti Karvonen ja Ilkka Rekiaro. Otava 2020. 


Helmet-haaste 2021 kohta 8: maailma on muutoksessa.


perjantai 16. huhtikuuta 2021

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Hetki sitten oli jakso, jolloin kaikki aloittamani kirjat tuntuivat tyhmiltä. Tylsiltä ja huonoilta. Aloin huolestua, mitä vikaa on lukijassa, kun keskeytettyjen pino kohosi. Mutta nyt taas tulvii niin paljon herkullista luettavaa, ettei huoleta enää ollenkaan. 

Ruotsalaisen Karin Smirnoffin kirja on parhaasta päästä. Ei ehkä räjäytä tajuntaa, kuten joku fb:ssä sanoi, mutta on erittäin nokkela, sujuva ja hauska. Vaikka päähenkilö Jana Kipon tausta vaikuttaa samantyyppiseltä kuin Joonatan Tolan Punainen planeetta kuvaa, ei siis helppo. Mieleen tulee myös Nina Wähän Perintö. Silti Lähdin veljen luo on omanlaisensa, kirjoitusasua myöten. Toimii varmaan äänenäkin, mutta silloin missaa persoonallisen kerronnan omin silmin.

Jana Kippo palaa synnyinseudulleen. Ehkä pysyvästi, veljensä Brorin luo lapsuudenkotiin. 

"Paluu kotikylään tuntui siltä kuin olisi palannut keskelle thetrumanshow´ta. Piiri pyöri edelleen samanlaisena. Ihmiset liikkuivat samoihin kellonaikoihin. Todellisuus jatkoi kulkuaan kuin äärettömän merkki. Niin myös finn johndeereineen. Tyylikäs väri sanoin ohi kävellessäni ja hän pomppasi ilmaan aivan kuin olisin tunkeutunut luvatta hänen ajatuksiinsa. Kah jana hän sanoi pitkästä aikaa. Ilme pehmeni hänen tunnistaessaan minut." 

Ainakin töitä pitää hankkia, ja Jana hankkii. Kotiavustajana, heille on kysyntää pienissä kylissä, joissa on paljon vanhuksia. 

"Aloitat huomenna märitljungqvist sanoi. Sinä tulet siis korvaamaan maria brännströmin joka oli lämmin ja pidetty ihminen. Sekä asiakkaiden että työtovereitten parissa. Hänen paikkansa täyttäminen ei varmaan ole helppoa märitljungqvist lisäsi ja ojensi jälleen pehmeän kätensä hyvästelläkseen minut mutta meillä ei nyt ole muitakaan ehdokkaita. --- Etkö olekin brorin kaksoissisko. Olen kyllä. Te olette tosi samannäköisiä. Niin ollaan joo. Ja asutte yhdessä teidän lapsuudenkodissa. Joo. Etkö olekin aiemmin asunut etelässä. Olen ja pohjoisessakin."

Mainittu Maria on menehtynyt. Ja tämä liittyy kylän ihmisistä kutoutuvaan jännitystarinaan, jota Jana hoitaa omalla omintakeisella tavallaan. Yksi hänen asiakkaistaan on Katarina, kuolemansairas, jonka kanssa Janalla on asioita, olivathan he lapsina parhaita ystäviä. 

"Mariassa oli jotain samaa kuin sinussa. Puhun siis sinun huonoista puolistasi. Ai miten niin kysyin muistellen loputonta vänkäämistämme lapsuusaikoina. Katarina katsoi minua. Hänen katsettaan oli vaikea väistellä etenkin kun hänellä ei ollut edes silmäripsiä. Muistat taatusti miten ilkeä saatoit joskus olla. Manipuloiva. Olit aina askeleen edellä ja usutit minua milloin mihinkin. En muista sanoin. Sitä janaa ei ole enää olemassa. Nykyinen jana on mukautuvainen ja tekee sen mitä käsketään. Täsmälleen niin kuin silloin sanoi katarina. Aina kärppänä valmis iskemään kyntensä sopivaan uhriin. Maria oli samanlainen. Ja lisäksi hyvännäköinen mutta siltä osin ette muistutakaan toisianne. Kommentti oli tyypillistä katarinaa. Siihen oli mahdotonta sanoa vastaan."

Nykyhetken ohella saamme väläyksiä Janan ja Brorin lapsuudesta. Isästä, jota Jana sanoo taatoksi ja joka ihmeen kaupalla selvisi hengissä talikoniskusta navetassa. Sairaala-aika oli pitkä.

"Elimme veljen ja äidin kanssa tilapäisessä kuplassa. Äitimuori jopa muuttui sinä aikana. Puhui enemmän. Brodeerasi vähemmän."

Karmivat menneet tapahtumat alkavat avautua. Jana on käsitellyt niitä tavallaan, Bror omallaan. Veli joutuu vieroitushoitoon liian ryyppäämisen vuoksi, sisko osallistuu omaistenpäivään. 

"En pitänyt termistä. Oheisriippuvainen. Minkä me taatolle mahdoimme. Ja nyt olin ilmeisesti oheisriippuvainen jo toistamiseen veljeni ja johnin kanssa. Tässä paikassa alkoholisti oli identiteetti ja oheisriippuvainen ammatti. Miten menee kysyin veljeltä myöhemmin kävelyllä hoitolan pihalla. Siinähän se hän sanoi. Melko hyvin. Kännäystä on kyllä ikävä. Pelottavaa olla koko ajan selvin päin. Kaikki näyttää harmaalta. Ennen seassa oli sentään myös vähän mustaa."

Janasta ei voi olla pitämättä eikä häntä ihailematta. Sama pätee kirjaan. Taitavasti koottuna se on sekoitus dekkaria ja perhetarinaa, joka pitää kiinnostuksen yllä yllättävillä, lakonisilla vedoillaan. Kustantajan sivu kertoo, että tarina jatkuu. Suomennos kakkososasta ilmestyy 2022. Myös kolmonen on luvassa. 

Kenelle: Fiksun viihteen kuluttajille, perhetarinoita ahmivalle, vetävän ystäville, ytimekkyyttä arvostaville. 

Muualla: Hemulin kirjahyllyn tuntemukset tuntuvat tutuilta kaikkineen. Kirja oli järisyttävä lukukokemus, hän sanoo. Jutussa lisää linkkejä. Ja koska Hemuli on mitä vankimmin kirjastolainen, voi tämän napata Helmet-haasteen 2021 kohtaan 50, kirjastotyöntekijä suositellut. Sain kirjan kustantajalta.


Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo. Tammi 2021. Suomennos Outi Menna. Kansi Lukas Möllersten.


torstai 15. huhtikuuta 2021

Geir Gulliksen: Katso meitä nyt

Norjalainen Gulliksen kuvaa komeasti tämän päivän avioliittoa ylä- ja alamäkineen.

Hans ja Ingunn ovat vakiintunut pari, jolla asiat ovat hyvin. Seksikin sujuu. Kunnes tapahtuu jotain. Hans näkee itsensä ystävän häistä kuvatulla videolla ja järkyttyy.

"Hän puhui tai huusi jollekulle joka seisoi hieman kauempana, hänen oli korotettava äänensä saadakseen sen kantamaan nurmen vastakkaiselle reunalle. Hän muisti kenelle hän huutanut ja miksi, hän tervehti erästä asiakasta, matkapuhelinyhtiön viestintäpäällikköä, heillä oli aina tapana sanailla toisilleen humoristiseen sävyyn mutta nyt hän vain katsoi kummeksuen omia kasvojaan, ne näyttivät hänen mielestään niin itsetietoisilta ja haavoittuvilta, niissä oli eräänlaista kypsää makeutta, johon hän oli joskus törmännyt muiden aikuisten miesten kohdalla mutta jota hän ei ollut koskaan uskonut näkevänsä itsessään. Onko minusta tullut tuollainen, Hans ajatteli, noin alaston ja epätoivoinen?" 

Onko kyse paljon puhutusta viidenkympin villityksestä? Ingunn toteaa muutoksen miehessään tämän tutustuttua Harrietiin.

"Voi Hans. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Hansin olisi pitänyt kuulla se ja potea huonoa omaatuntoa hänen epätoivostaan, hänen murehtimisestaan, hänen hämmennyksestään. Kuinka mies saattoikin olla niin tyhmä. Oliko tämä tosiaan niin tyhmä? Luuliko Hans, ettei hän huomaisi mitään? Hän nosti kädet kasvojensa eteen ja haistoi niitä, itseään. Hän tuoksui samalta kuin aina, hän oli olemassa, riippumatta siitä mitä Hansille tapahtuisi."

Teini-ikää lähestyvä tytär Kristina muuttuu sulkeutuneemmaksi, ei jaa enää kaikkia ajatuksiaan vanhempiensa kanssa.

"Eikä Hansilla ollut aavistustakaan miten tyttö puhui oman päänsä sisällä, millainen oli Kristinan mielessään käymä dialogi josta muodostui se todellinen elämä, jonka hän yhä enenevässä määrin piti omana tietonaan."

Hans rimpuilee ristikkäispaineissa. Hän rakastaa Ingunnia, mutta riittääkö se? 

Pidän paljon Gulliksenin suorasta tavasta kuvata miehen sielunelämää. Se on todentuntuista, siksi koskettavaa. Selkeää, riittävän tarkkaa sortumatta jaaritteluun. Myös seksikuvaukset ovat luonnollisia, vaikka Hansin ja Harrietin kohtaamisissa on eroottisen jännitteen lisäksi koomisia piirteitä. Avioliittotarina nappaa vastustamattomasti mukaansa ja kuljettaa vaivatta kohti loppuaan, joka sekin vaikuttaa luonnolliselta. Ehkä Hans olisi eri mieltä. 

Kenelle: Avioliitossaan turhautuneille, eronneille, parisuhdeviihteen ystäville, miehen tunteita tulkitsevalle. 

Kertomus eräästä avioliitosta -postaus kertoo lisää kirjailijasta.


Geir Gulliksen: Katso meitä nyt. Siltala 2021. Suomennos Outi Menna. Graafinen suunnittelu Mika Tuominen.

Helmet-haaste 2021 kohta 45, pohjoismainen kirjailija.


maanantai 12. huhtikuuta 2021

Enni Mustonen: Näkijä

Niin tuore kirja, että muste tuoksuu! Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on edennyt 
toiseksi viimeiseen, yhdeksänteen osaansa. Koukussa rimpuileva lukija säntää lukemaan.

1950-luvun alkupuolella Kirstin tytär, Idan tyttärentytär Viena asuu "rapakon takana", kuten Amerikkaan muuttaneet rehvakkaasti tapasivat sanoa. 

Kädentaidot perinyt Viena toimi edellisessä kirjassa puvustajana Suomen Filmiteollisuudessa, nyt pääpuvustaja Martan apulaisena elokuvajätti Foxilla Hollywoodissa. Perhe Suomesta tulee tapaamaan tyttöä; äiti, tämän puoliso Martti sekä pikkuveli Ilpo pääsevät lukijan tavoin nähtävyyksien äärelle. Nautinnollinen matka meille kaikille! 

Ilpon toive cowboy- ja intiaanimaailman näkemisestä toteutuu, kun poika pääsee katsomaan länkkärien kuvauspaikkoja. Vienan ja Martan työ on vaativaa, ja he saavat tutustua niin maailmankirjallisuuteen kuin tähtiin sen myötä. Sinuhen filmatisointi on suurtyö, mutta tulos onneton, kuten The Egyptian -leffan katsoneina tiedämme. Mutta se ei johtunut puvuista. Kirja selvittää tarkemmin, mikä meni pieleen. Kiinnostavaa on lukea näyttelijävalinnoista ja alan armottomasta kilpailusta myös monen muun tutun leffan puvustuksen kautta. 

Ja ne kuuluisuudet! Esimerkiksi Marilyn Monroen Viena oppii tuntemaan eri projektien kautta. Louis B. Mayer on jo nimenä legendaarinen. Hänen sukuaan asuu Vienan naapurissa, joka koituu tytön kohtaloksi viulisti-Jonin muodossa. Rakkaus roihahtaa. Ongelma on vain se, että Jon on naimisissa... Tilanne näyttää toivottomalta, ja Viena joutuu perhesyistä äkisti palaamaan Suomeen. Hän päättää jäädä sinne toistaiseksi ja saa jälleen paikan SF:ltä, salaa maisteri Särkältä, jonka kanssa sukset menivät viimeksi ristiin. Nyt puetaan Tuntematon!

"Lisää vaan verta vaatteillekin! kuulin Edvinin käskevän, kun hän kävi välillä pulla kourassa arvostelemassa Villen tekemää maskia. Täytyy sanoa, että Sinisalon Veikko näytti aika hätkähdyttävältä lähtiessään lopulta Pentti Unhon ja Edvinin kanssa metsikköön viimeistä kuvaa varten. Lahtisen kasvot ja vaatteet olivat näet hyytyneen tummanpunaisen veren peitossa."

Kirjan tärkeimmiksi henkilöiksi Vienan ohella nousevat Martta ja Jon. Sekä tähdet, etenkin Marilyn, johon välit muodostuvat läheisiksi. Hän saa nähdä puvustamansa elokuvat, kuten Kuinka miljöönäri naidaan.

"Bacall oli tietysti nokkela niin kuin aina ja Betty vauhdikas omalla tavallaan, mutta kyllä Marilyn oli kolmikosta se kaikkein hauskin."

Entisiäkään ystäviä ei unohdeta, uusia tavataan. Sodanjälkeistä ajankuvaa piirtävät muun muassa paketit, joita Viena Suomeen lähettää.

"- Laita pulverikaffia kans, Martta neuvoi, kun käärin lahjoja silkkipaperiin ja pakkasin niitä studiolta löytyneeseen tukevaan kartonkilaatikkoon. - Eikös soo viäläkin Suames kaffi kortilla?" 

Martan jutut ja terävä kommentointi naurattavat pitkin kirjaa. Tuo Suomen ajat sitten jättänyt leidi on luonut itselleen huiman uran elokuvapiireissä, ja tuntee "kaikki". Mutta tunnelmapala Vienan Suomen-olosta vielä loppuun, kirjasarjan aloittaneen Idan kunniaksi.

"- Mitäs Viena on niin hiljainen tänään? Veikko-eno kysyi, kun olin unohtunut haarukka kädessä tuijottamaan eteeni. - Mietin vain, koskahan me voidaan seuraavan kerran istua juhlapöydässä näin isolla porukalla, vastasin huokaisten. - Te lähdette kohta Tanskaan ja me Kaliforniaan ja lapset kasvaa ihan silmissä. - Sen takia meidän pitääkin nauttia nyt tästä joulusta, Veikko-eno sanoi ja kohotti kotikaljalasinsa Ida-mumman suuntaan. - Juodaanpas malja äidille! Ilman häntä kukaan meistä ei istuisi nyt täällä! - Kantaäidin malja, sanoi Marttikin." 

Edellinen teos, Pukija, jätti vähän hämmentyneeksi: siinä tapahtui niin paljon niin uskomattomia asioita, että kokonaisuus tuntui hankalalta, jopa yliampuvalta. Mutta Näkijässä ovat palikat kohdillaan. Yliampuvuus on tässä vain etu - ja kuvaa Ameriikan ihmemaata ja tuota toiveikasta aikaa - maisemanvaihdokset Yhdysvaltojen ja Suomen välillä antoisia, Vienan vaiheet kiinnostavia; hän tosiaan näkee paljon, kulissien taa. Kaikuja äidin ja mumman elämäntaipaleista kuuluu pitkin matkaa. 

Mainiota historiaviihdettä, faktan ja fiktion yhdistämistä nautittavalla tavalla. Ei liian vakavasti mutta googlausta aiheuttavasti, kun henkilöitä, elokuvia ja muuta kirjan sisältöä alkaa (pakosti ja höpsösti) pohtia ja sijoitella Vienaa perheineen todellisiin tapahtumiin.

Hyräilen Sunrise Avenuen Hollywood Hills -biisiä. Kirjasarjasta tulee olemaan haikea luopua. Kymmenes ja viimeinen osa nimeltään Tekijä ilmestyy vuonna 2022. Mahtaako nimi viitata sarjan tekijään?

Kenelle: Historiaviihteen kuluttajille, elokuvien ystäville, vanhasta Amerikasta haaveileville.

Muualla: Tuijata kuvaa sarjaa: Syrjästäkatsojan tarinat kertoo naisista, jotka ovat toimeliaita, pärjääviä ja reiluja. He asettuvat hyvän, tavallisen ihmisen muottiin ja peiliksi kotkotuksille, joissa pinta kiiltää mutta probleemeja riittää.

Enni Mustonen: Näkijä. Otava 2021. Kannen suunnittelu Timo Numminen.  


Kustantajan lukukappale.