Antautuminen

Antautuminen on kuvaus itsestä ja sen löytämisestä, kivuliaasta aikuistumisesta, vaiheista, jotka johtavat toiseen - vääjäämättä tai vahingossa pisteeseen, jossa ollaan nyt.

Jonkinlaiseksi tilinpäätökseksi tai elämäkerraksi tätä voisi sanoa, jos haluaisi, sillä mukana on paljon (kaikki?) kirjailijan itsensä vaiheisiin liittyvää ja todeksi tietämäämme, mutta fiktion keinoin kuvattuna siten, että lukijan ei tarvitse miettiä yhteyksiä todellisuuteen, jos ei tahdo tai ei niistä mitään tiedä. Tosin aivan varmasti tahtoo, eikä sitä oikein voi välttää tämänkaltaisessa kirjassa. Asennoituminen kirjaan on siis lukijan alkuhämmennys, joka vain kasvaa lukemisen myötä: luenko faktaa vai fiktiota?

Päätän, että luen kirjaa, faktoista viis. Jo neuvolassa todettiin päähenkilön ihmispelko. Säpsähtelevää tyttöä kiusattiin, koulu oli piinaa. Vetäytyvällä oli outoja mieltymyksiä, kammon kohteita ja turvaa tuovia tapoja. Pienikin asia saattoi järkyttää päiviksi ja häpeäntunne oli ainainen seuralainen, mutta silti tyttö löysi kohti jotain; sanoja, sepitettä, Herman Hesseä, kirjoittamista ja vastakkaista sukupuolta. Kun hänestä rohkean esikoiskirjan myötä tuli julkisesti taiteilija, tyttö kuvitteli sen tuovan suojaa, antavan oikeutusta olemiselle. Ei se ihan niin mennyt.

"Tuollaisia hymyjä olen nähnyt ennenkin. Tuollaisiin hymyihin olen tottunut."

Kiitoksen ja kehujen jano oli kova, kun oli kolhuihin tottunut. Samoin levottomuus, joka ei laannu.

"En ymmärrä, että heittelehtivät mielialat ja kihelmöivä epävarmuus ei ole kaikista yhtä mieluisa olotila."

Se aiheuttaa hankaluuksia suhteissa ja monenlaisia ylilyöntejä. Mutta joskus löytyy myös jotain, johon uskaltaa heittäytyä kaikella ehdottomuudella. Kun tyttö tapaa kuuluisan runoilijan pojan ja perustaa tämän kanssa Kultaisen Perheen.

"Ja sattumansirkuttaja sirkuttaa, voi miten se sirkuttaa:..." 

Suuri, ehkä suurin oivallus on erityisherkkyys - jos olet lukenut Elaine Aronin kirjan, tiedät, mistä kirjan minä puhuu. Sillä nyt saa tyttö, nyt jo nainen, selityksen oudoille tavoilleen ja erilaisuudelleen. Herää.

"En tiennyt, että moneen kertaan kuvatun takana olikin erilainen maisema. Sepitetyn suojissa sykki toisenlainen tarina. Fiktio ei suojannut."

Erityisherkkyyden löytyminen on suuri oivallus ja vapautus, kuten aina, kun omille oireille tai ominaisuuksille löytyy nimi ja havainto: meitä on muitakin. Jotenkin en pidä sitä kuitenkaan kirjan pääpointtina lukijana, vaikka se ehkä kirjoittajalle sitä onkin. (Ahaa, nyt luen kirjaa elämäkertana.) Ehkä naisemme vain aikuistuu ja kypsyy, ja tämä ominaisuus on yksi oivallus matkalla?

Perhe on iso ja kipeä asia, koska se hajosi. Kultaiselle Perheelle on jopa suoraan suunnattu oma lukunsa. Pidin tätä muusta kirjasta poikkeavana osana, ja hieman kiusallisena. Mennäänkö nyt (liian) henkilökohtaiselle alueelle? Haluanko kuulla perheen sisäistä tilintekoa? Tuntuu siltä, kuin kuuntelisi uskoon tulleen vuodatusta tai kääntymyksen tehneen tilitystä: nyt, juuri tästä lähtien, kaikki on toisin! Näen kaiken eri tavoin! Liiallinen vakuuttelu on aina epäilyttävää, sanoo skeptikko. Eikä tarkoitus ole mitätöidä henkilökohtaista kokemusta, saati perheen tärkeyttä, se käy selväksi. Mutta lukijan kannalta se on vain yksi kokemus.

Luonnollisesti ammattikirjailija koskettelee myös - lukijan onneksi neutraalimpaa - kirja-alaa, "kulttuurista ilmastonmuutosta" kustantamoissa, kirjailijuutta, taiteilijuutta ja vakavuutta, joka naisen mielestä on monelle alalla nyt työskentelevälle tuntematon olomuoto. Brändejä pitää olla. "Kaikella pitää olla tarina, maidolla ja ruisleivällä, kirjailijalla ja poliitikolla." Niinpä - tämäkö on siis kirjailijamme oma tarina? Ei, en usko, että se on vielä tässä...

Kirjan luvut on otsikoitu haukkumanimillä. Ihailen kirjailijan (tai haukkujien) mielikuvitusta, sillä niitä riittää. Oman minän - kuvitellun tai toden - kanssa piehtarointi alkaa kuitenkin tuntua jo liialliselta. Ehkä tämä on terapiakirja kirjoittajalle, eikä siinä mitään pahaa. Me lukijat vain jäämme hieman sivuun tässä kaikessa.

Silti, Snellmanin tutun napakka lause ja terävä kynä ei jätä kylmäksi, vaikka kaikki ajatukset eivät tavislukijalle avaudu eikä hän selitä. Kokeneen kirjoittajan kiihkeä, sisäistä levottomuutta ja ikuista paloa ja epävarmuutta taidokkaasti kuvaava teksti tulee lukijaa lähelle, jopa tukalan lähelle. Mene vähän kauemmaksi, tekisi mieli sanoa, anna hengähtää hetki!

Lukijan helpotukseksi luvut ovat lyhyitä, ja Eino Leinon hienosti teemaan sopiva runo Tumma rytmittää kerrontaa, samoin graafinen ilme, jossa musta negasivu aloittaa uuden luvun. Tyylikkäät ratkaisut! Samoin monet listat viehättävät varmasti monia listahulluja lukijoita.

"Elämä, se nyt on tällaista: mennään ja tullaan enkä voi oikein millekään mitään."

Kenelle: Omia omituisuuksiaan pohtiville, kirjallisista suorituksista kiinnostuneille, psykologisista tilityksistä innostuville, keski-iän kehittymistään kuvitteleville.

Muualla: Marjatan kirjoissa on, huh sentään, todella vilkas keskustelu - ei kirjasta, vaan erityisherkkyydestä. Myös kirjailija itse on kommentoinut.

Anja Snellman: Antautuminen. WSOY 2015.

Pääoma

Anja Snellman on kirjoittanut kiihkeän, syvästi henkilökohtaisen ja tunteikkaan tarinan Marusta, huulihalkioisena ja "syntymässä säikähtäneestä" tytöstä ja tämän perheestä.

Ruslan ja Ludmila pakenivat Karjalasta sodan melskeissä, ja samaan kaaokseen syntyi Maru. Lääkäri ei ollut kovin toiveikas, kun vauva ja vanhemmat passitettiin matkalle Suomeen. Hoitoa olisi lapsi tarvinnut, ei retuutusta uusille asuinsijoille järkyttyneiden vanhempiensa kanssa.

Mutta Maru oli sitkeä ja selvisi. Perheeseen syntyi kymmenen vuoden kuluttua toinenkin tytär, Anu, tarinan minäkertoja. Anun ja perheen koti on Helsinki, lapsuus 50-60-lukujen tunnelmissa ja Kallion köyhillä kulmilla.

Anu rakastaa siskoaan lapsen mutkattomuudella, mutta kasvaessaan häpeää tätä. Maru ei osaa puhua selkeästi, on outo, näyttää kummalliselta. Ja Anu häpeää häpeäänsä, koska hän hyvin ymmärtää Marun ainutlaatuisuuden ja sen, ettei tämä ole tyhmä - ovathan he kasvaneet yhdessä, Anu siskonsa hoitajana eikä toisinpäin kuten iän mukaan kuuluisi. Pikkusisko menee kehityksessä ohi, eikä se ole helppoa. Sairautta ei silloin selvitelty, ehkä Marulla oli jonkinlainen kehitysvamma, ainakin reuma vaivasi pahoin.

Anun mieltä kaihertaa pienestä asti syy, miksi Marusta tuli sellainen kuin tuli. Pienenpieni DNA-virhe tai pikkuinen alue vääränlaista pehmytkudosta - ja koko elämä on toisenlainen. Anu yrittää löytää selitystä, ensin fantasiasta, sitten lääketieteestä. Hän yrittää selvittää perheen terveyshistoriaa, samalla kun on Marulle uskottuna, joka auttaa käytännön asioissa ja ymmärtää tämän kieltä.

Perheessä on taiteellisia ja tarinallisia lahjoja. Ruslanille tärkeä on kirja, äidillä on varasto huimia perinnetarinoita ja uskomuksia. Maru on lahjakas piirtäjä, ja Anu on monesta kiinnostunut fiksu tyttö, myöhemmin kirjailija, jonka tunnemme paremmin Anja Snellmanina.

Snellman on sanonut kirjan olevan henkilökohtaisimman kirjoittamansa. En lukiessa juuri miettinyt, mikä on totta ja mikä ei; ehkä kaikki on totta, mutta se ei ole mielestäni lukijalle olennaisinta. Kirja on täysi sinällään: yhden perheen ja sisarussuhteen kuvaus, ajankuva ja kehityskertomus - mutta ennen kaikkea tunnustus ja anteeksipyyntö.

Pikkusisko muutti aikanaan pois, perusti oman perheen ja eli omaa elämäänsä, kuten nuorelle ihmiselle on luonnollista. Maru ei elänyt vanhuuteen saakka, ja Anu tuntee haikeutta, syyllisyyttä ja surua siitä, että isosisko jäi niin paljon kaikesta paitsi. Kuten rakkaudesta. Ja modernin lääketieteen keksinnöistä, joista ehkä olisi apua, jos tilanne toistuisi tänään. Mutta ajat olivat toiset. Pikkusiskoa kalvaa ajatus, oliko hän tarpeeksi Marun tukena. Hän kysyy koko kirjan rivien välissä, jos ei suoraan sanoina: Mitä olisin voinut tehdä toisin? Teinkö tarpeeksi? Vastaus: Et mitään. Teit. Huono omatunto on aina terveen seuralainen sairaaseen verratessa. Ja Anu oli Marulle ilkeistä riidoista ja häpeilystä huolimatta oikea sisko - myös terveet sisarukset riitelevät raastavasti, loukkaavat toisiaan. Mutta myös tuntevat toisensa paremmin kuin ketkään, ja se näillä sisaruksilla toteutui.

Ihailen Snellmanin tunnevoimaista, rehellistä esitystapaa ja tarinankerrontataitoa. Hän nappaa kiinnostavasti menneen sekaan tätä päivää, niin ettei eletä pelkissä muistelmatunnelmissa. Marun tarina on liikuttava ja surullinen, muttei varsinaisesti dramaattinen, jos joku sellaista odottaa. Kirjan päähenkilö ei ole oikeastaan olekaan Maru, vaan tarina käsittelee enemmän kirjoittajan omia tunteita, häntä itseään siskona, toimijana ja tekijänä. Ja samalla myös meitä kaikkia erilaisuuden kohtaajina.

Marun tuntemuksista emme voi tietää muuta kuin mitä sisko meille kertoo. Kirjan voi nähdä myös ikävästä ja surusta kumpuavana kunnianosoituksena kuolleelle siskolle, tapana pitää häntä elävänä, samoin kuin lapsuuden muistoja. Iän myötä vanhat asiat nousevat pintaan. Se voi yllättää monet - menneisyydestä ei niin vain pääsekään eroon, kuten nuorena kuvittelee.

Haikeankipeä tarina, ja Snellmanin taitavaa tekstiä on aina ilo lukea. Kirja ei ole elämää suurempi, mutta olisiko juuri sen kokoinen?

Kirjasta kertovat myös Leena Lumi, Marjatta ja  Pihi nainen, jolta löytyy lisää linkkejä.

Anja  Snellman: Pääoma. Otava 2013.

Ivana B.

Anja Snellman ottaa terävästi osaa keskusteluun kirjailijan roolin muutoksesta. Kun vielä 80-luvulla odotettiin, että osasi kirjoittaa ja tunsi kirjallisuutta, nyt yhä tärkeämpiä ovat mediauskottavuus ja brändinrakentaminen. Snellman jos kuka tietää, mistä puhuu: hän on tehnyt kirjailijan työtä monella vuosikymmenellä, ollut aktiivi kirjailijajärjestöissä ja kulttuurielämässä ylipäänsä ja muun muassa järjestänyt Helsingin kirjamessuja. Kirjassa on varmasti paljon kirjoittajan omaa ja kollegojen kokemaa, mutta myös hykerryttävää mielikuvituksen lentoa ja väritystä.

”Ivana B:n mielestä esimerkiksi seuraavilla Helsingin kirja- ja ruokamessuilla ideaa [alastomana ruokalautasena toimimisesta] voisi hyödyntää. Messukävijät voisivat syödä lempiruokiaan haluamiensa kirjailjoiden päältä.”

Ivana B. on ”mediakirjailija”, joka ei ole julkaissut muuta kuin blogia, verkkokolumneja ja fb-päivityksiä. Mutta hän on ilmiö, harmaan kirjataivaan säihkyvä tähti, joka ei epäröi julkaista alastonkuviaan ansaintalogiikkansa sujuvoittamiseksi tai pilkata vanhan koulukunnan kirjailijoita, etenkin keski-ikäistä kirjailijaa, naista, jonka kirjeistä lyhytterapeutilleen kirja koostuu. Terapia on hauska yhtymäkohta todellisuuteen, kun tiedämme Anja Snellmanin opiskelevan alaa.

Teema on tietysti kirja-alaa seuraaville erittäin kiinnostava. Ja Snellman on varma ja nautittava kirjoittaja. Hän osaa sivaltaa sanoillaan ja riemastuttaa lukijan hulvattomalla kuvauksella naisten vastakkainasettelusta. Kun toinen on sukupolvea, jota äiti on kieltänyt tuomasta itseään esille, koska se on noloa, ja toinen on olemassa vain toisten katseiden kautta ja nuoruudenvarma omasta ylivoimaisuudestaan.  Ei saa olla lihava ja vakava, ei saa käyttää mummovokabulääriä (vanhanaikaisia sanontoja, kuten ”manan majat”). Pitää osata meikata ja näyttää herkulta. Pitää osata vaatia raideria!

”Vain idiootti ei tajua pelin henkeä, ja avuttomampaa klaania kuin suomalaiset kirjailijat ei voi olla. Osa itkee kun on niin hirveää kun pyydetään johonkin aamutelkkariin ja messuille.”

Ja me yleisönä tietysti menemme mukaan. Luemme kiihkeästi kirjailijaesittelyitä ja seuraamme heidän tekemisiään julkisuudessa. Ivana B. on siellä jatkuvasti, eikä jätä kirjailijaamme missään rauhaan.

Kiusaaminen vaivaa keski-ikäistä enemmän kuin sen pitäisi. Hän potee ihottumaa, unihäiriöitä, masennusta. Syitä on kiinnostava pohtia. Onko kyseessä keski-ikäisen sukupolvelle tyypillinen ylikehittynyt vastuuntunto ja sisäänrakennettu kiltin tytön syyllisyys ja häpeily – jos joku moittii, syy on ilman muuta moitittavassa eikä moittijassa? Vai onko nuoremman puheissa perää? Onko markkinointi tärkeämpää kuin sisältö tai ainakin yhtä tärkeää, koska ilman sitä on tuntematon, eivätkä parhaimmatkaan viisaudet välity? Se, miten sanot eikä se, mitä sanot? Onko muinaiskreikan osaaminen ja koptilaisten häälaulujen tunteminen yhtä elämästä vieraantunutta kuin Ivana B:n kirjailijaura?

Tarina vakavoituu edetessään, kirjailija käpertyy yhä enemmän muistoihinsa, itseensä muutenkin, ja lopulta tunnelma alkaa ahdistaa. Loppu ei oikeastaan ratkaise mitään, vaikka jotain päättyy. Pitäisikö lukijan tuntea huonoa omaatuntoa? Vai median tai kustantajien? Tai kenenkään?

Taitava ja pirullinen ajankuva, joka kestää toisenkin lukemisen. Kansi on herkku, se näyttää meidät peilinä, julkisuuden janon tai sen välttelymme, ulkonäkö kärkenä. Värit ja taitto muutenkin ovat onnistuneita ja sopivat hienosti sisältöön, puhuvat samaa kieltä. Arvio myös Sallalla, Kirsillä, ja Lilyssä Jennillä, ja monella muulla.

Anja Snellman: Ivana B. Siltala 2012.