Antti Tuomainen: Parantaja. Kirjametron kyydissä.

Normilukemistoni ohessa tutustun kotimaisiin dekkareihin, hitaasti, nyt vasta luin Vuoden  2011 johtolankapalkitun. Antti Tuomainen on kahden kirjan verran tuttu ennestään: ne ovat Mies joka kuoli ja Kaivos.

Parantaja läväyttää lukijan silmien eteen heti monta erittäin kiinnostavaa elementtiä ja nostaa uteliaisuuden: Tulevaisuus. Helsinki. Sanomatalo. Kadonnut vaimo. Mitä näistä kehkeytyy?

Jännitystä kehkeytyy. Dystopiat kiehtovat minua aina, ja kun maisema on kotoinen, se nostaa innostusta entisestään. Ilmastonmuutos on edennyt nopeasti, ja Helsingin rantakaupunkiosat ovat veden vallassa. Pakolaiset ovat vallanneet asukkaiden hylkäämät talot, rikkaimmat rakennuttaneet aidattuja ja raskaasti vartioituja asuinalueita. Väkivallan uhka kaduilla on arkea, kun eloonjäämisestä taistellaan.

Tapani Lehtisen vaimo Johanna on toimittaja, joka ei ole palannut työkeikalta. Mies saa selville tekeillä olleen jutun aiheen; jäljet viittaavat Parantajana tunnettuun, vaaralliseksi rikolliseksi epäiltyyn henkilöön. Poliisi ei ehdi tutkia kuin murto-osan rikoksista, joten Lehtinen tekee tutkimusta itse ja törmää asioihin, joita ei olisi halunnut tietää.

Tarina on selkeä, kieli kirkasta sekä ajanmukaista mutta dekkariperinteitä kunnioittavaa. Sitä on helppo lukea sotkeutumatta langanpäihin tai suureen henkilöiden joukkoon, kuten dekkareissa helposti käy, ainakin minulle. Kovapintaisuuden ohella mukana on lämpöä ja tunnetta, miehen kaivatessa rakkaintaan ja pohtiessa elämän kummallisuuksia. Ihmisistä ei tehdä idiootteja sen enempää kirjassa kuin lukijan roolissa. Ehkä siinä joitain kirjan jättisuosion syitä: Parantaja on käännetty jo 26 kielelle.

Postauksella hyppäsin Kirjametron kyytiin. Kirjametro on Oulun kirjastojen loistoidea metrokartasta, jossa linjat on nimetty teemoittain, pysäkkeinään teemaan sopivat kirjat. Houkutteleva ja todistetusti toimiva tapa lukuvinkata! Parantaja sijoittuu Murtuneiden maailmojen ja Oi maamme -linjan risteyskohtaan. Juttulinkkejä löytyy Kirjametron facebook-sivulta tänään 2.8. lisää.

Kenelle: Laadukasta ja helppolukuista kotimaista dekkaria etsivälle, dystopian ystäville.

Muualla: Tuomainen teki Kirsiin vaikutukseen jo ensikosketuksella. Myös Elina vaikuttui tulevaisuuteen tempaavasta kirjasta. Jorin korkeat odotukset eivät ihan täyttyneet, vaikka hän pitikin kirjasta ja tarjoaa lisää linkkejä.

Antti Tuomainen: Parantaja. Helsinki-kirjat 2011. Kansi: Tommi Tukiainen

Helmet-haaste 2017 kohta 27: kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

Tätinä taipaleella

Santiago di Compostelan vaellusreitti kiehtoo minua: erilainen tapa lomailla ja viritellä oloa niin fyysisesti kuin henkisesti, jos niin haluaa. Reitin suosio on valtaisa, toissavuonna sitä kulki jo 230 000 toiveikasta taivaltajaa, joista vajaa tuhat suomalaisia. Vaikka vaelluksen alkuperä on uskonnollinen ja suuri osa edelleenkin lähtee taipaleelle jossain elämän käännekohdassa, ajatuksiaan selvittämään tai uutta alkua etsimään, motiivina voi yhtä hyvin olla luonto, kulttuuri tai kunnon kohentaminen.

Liisa Jäppinen ja Pirkko Vekkeli ovat kulkeneet reitin neljässä eri osassa, eri vuosina, ja kirjoittaneet matkapäiväkirjansa muidenkin luettavaksi. Kynä kulkee sujuvasti, eikä ihme: Liisa on entinen Eeva-lehden päätoimittaja, ja toimittajataustainen Pirkko on tuttu elämäkertakirjoittajana.

Ammattimaisuus näkyy kirjassa monin tavoin. Tarinan mukana lukija pääsee kotisohvallaan solahtamaan vaelluskenkiin ja matkalle mukaan. Raikkaan ensalada mixtan voi melkein maistaa, raikkaan vuoristoilman haistaa ja auringonpaahteen tuntea pölyisellä iholla - samoin kuin hikiset vaatteet tai jalkojen painon. Kerrotut asiat on valittu siten, että lukija saa niistä paljon tietoa ja hyvän käsityksen matkan kulusta. Kirja ei kuitenkaan ole varsinainen matkaopas – esimerkiksi tarkat kartat ja majoitusvaihtoehtojen listat puuttuvat – vaan matkapäiväkirja, joka sopii fiilistelyyn ja perustiedoiksi ennen matkaa sitä ehkä harkitseville tai nojatuolissa matkaileville.

Pelkkää auringonpaistetta matkanteko ei tietenkään ole, mutta mitään vakavaa reippaille rouville ei onneksi tapahtunut, lähinnä aikataulusekaannuksia ja kompasteluja. Suurin ansio sujuvuudesta on varmasti heidän omalla asenteellaan: kypsällä, rennolla otteella, jolla he ovat selättäneet uhkaavat hankaluudet. Turha vikistä ja valittaa, eikä riitelemään kannata ryhtyä. Espanjan kielen alkeiden taito auttoi myös.

Matkoilla ihaillaan keväistä luontoa ja tutustutaan historiaan, joka on joka puolella läsnä. Kirkkoja, raunioita, kivimuureja. Huikea perspektiivi – meillä vanhana pidetään jo sadan vuoden ikäistä rakennusta, kun Espanjassa vastaan saattaa tulla jäänteitä roomalaisten perustamasta kylästä kahden tuhannen vuoden takaa. Tuhansista otetuista kuvista muutamia on päätynyt kirjaan, samoin matkalaisten itse tekemiä piirustuksia.

Koska matkalaiset ovat jo hyvinkin täti-iässä, terveydestä huolehditaan hyvin. Matkaa tehdään sitä mukaa kun jaksetaan, eikä riskejä oteta. Käytetään taksia tai bussia, jos siltä tuntuu, hyvällä omallatunnolla, mitä pidin riemastuttavan fiksuna – moni on reitille myös jäänyt. Iän, anteeksi, elämänkokemuksen tuoma mukavuuden arvostaminen näkyy siten, että syödään usein ja hyvin ja yöpymispaikan valintaan kiinnitetään paljon huomiota. Yllättävää kyllä, Espanjan maaseudulla on kirjoittajien mukaan erinomaisia, monen tähden arvoisia yöpymis- ja ruokapaikkoja. Tähtiluokitus tai maine ei aina kerro totuutta.

Kirja on mukava sukellus Espanjan maisemiin, ja tarjosi mielikuvitusmatkan, tai itse asiassa neljä matkaa, jotka kannattaa lukea eri osissa, ettei ala puuduttaa – onhan matkat tehtykin monen vuoden aikana.

Liisa Jäppinen, Pirkko Vekkeli: Tätinä taipaleella. Helsinki-kirjat 2012.

Sali

Jarkko Tontin kirjaa lukiessa aloin sääliä meitä ihmisiä: niin kovasti pinnistellään ja pyristellään, tavoitellaan ja suoritetaan, mutta ollaanko onnellisia edes osaa ajasta? Tontin henkilöt pyörivät arkimaailmassa, todellisina ja kiireisinä, harmituksineen ja huolenaiheineen.

Tontin vahvuus Luokkakokouksessa oli todenmukaisen henkilökuvan ja hänen ympäristönsä piirtäminen, ja tässä toistui sama. Nyt päähenkilöitä on enemmän, näkökulmia tarinassa on kolme. Se ”pakollinen” nuorehko, keski-ikää lähestyvä mies Sami (pakollinen siksi, että jotenkin sitä hahmoa odotti, joka Luokkakokouksessa kävi kokouksessa, tässä ehkä vanhempana?), mutta lisäksi hänen entinen tyttöystävänsä, eduskunta-avustaja Karoliina ja eläkeläisrouva Pirkko Samin naapurustosta.

Yhdistävä tekijä on kuntoilu ja salilla käynti. Seurustelun lopetettuaan Sami ja Karoliina vaihtavat salia toisiaan vältelläkseen − samaan saliin, tietämättään. Pirkko seuraa tilannetta sivusta: hän on ainoa, joka kertoo tarinaa minä-muodossa. Kiinnostava valinta ottaa vanheneva nainen kertojaksi, vaikka oikeastaan ”actionista” vastaavat Sami ja Karoliina. Kumpikaan ei heistäkään ole enää untuvikko, Sami on jo kerran avioeronnut viikonloppuisä, Karoliina rakentanut uraansa politiikassa lähes huipulle, pesti kansanedustajana siintää horisontissa. Mikään kolmikymppisten kuka saa kenet -pähkäily ja suhdedraama tämä ei siis ole. Onneksi, sillä pidän tarinaa kiinnostavampana näin.

Draamaa ei muutenkaan kehity, vain yksi isompi onneton tapaus. Kaikki kolme elävät, miten parhaiten taitavat, turvautumalla tuttuihin keinoihin. Sami on kunnollinen kiltti (virka)mies, hissukkakin, joka ei tee aina rationaalisia ratkaisuja eikä ainakaan ole perinteinen äijä, hyvin uskottava miehen roolissaan. Karoliina taas repeää joka puolelle: hän edustaa naista, jonka täytyy päteä, osata ja ehtiä kaikki. On näytettävä oikealta, tehtävä oikeat asiat. Painonhallinta alkaa vertautua elämänhallintaan.

Pirkolla on jo selkeät sävelet, lapset aikuisia ja avioero kaukana takana, harrastukset ja mieltymykset kolmikon kirkkaimmat. Kuntoilun lisäksi hän pitää blogia ja tekee sukututkimusta. Lohdullista, että ikä tuo selkeyttä, ainakin kirjassa. Mutta ikä ja yksinäisyys tuovat myös omia aspektejaan olemiseen ja ajatteluun, eivätkä ne ole aina pelkästään miellyttäviä. Vaikka Pirkko seuraa naapurinsa tekemisiä hieman turhan tarkasti, pääosin hän osaa huolehtia vain omista asioistaan. Tässäkin Tontti välttää hienosti tyypillisyyden sudenkuopan: Pirkosta ei tehty uteliaan, yksinäisen tädin karikatyyriä.

Kirjassa vilahtaa myös monta uskottavaa sivuhenkilöä, joista jokaiselta saisi oman tarinan. Onneksi Tontti on rajannut kerrontansa kolmelle, muuten homma kävisi liian raskaaksi seurata, vaikka hän sujuvasti ja konstailematta kirjoittaakin.

Mainittu onnettomuus on surullinen, mutta lopulta ei muuta mitään: päinvastoin, tuntuu siltä, että se saa ihmisemme entistä tiukemmin tarrautumaan omiin rutiineihin, omaan turvalliseen olemiseen. Hyvin inhimillistä sekin. Aikamaisema on tuttu ja uskottava blogeineen ja salitreenien kuvauksineen, jopa kielenkäytöltään (vaikken tiedäkään, mikä on jeppis), ja hahmot löytää tuttavapiiristä.

Sain kirjan arvostelukappaleena aktiivisesti markkinoivalta kustantajalta, mistä ilahduin, koska pidin Luokkakokouksesta ja olen itsekin konkarisalikävijä. Tuttuuden tunnetta tuli näistäkin. Kirja ei ole kasvukertomus, jossa aloitetaan haasteesta ja päädytään ratkaisuun, kuten elämä ei yleensäkään. Edes täydellinen salitreeni ei takaa täydellistä ihmistä. Inhimillisyydestä täydet pisteet.

Jarkko Tontti: Sali. Helsinki-kirjat 2011.

Kenraali Pancho & pojat: Suuri Kalottikirja

Kalastus ei ole minun juttuni, mutta miehen on, joten pakostikin aiheeseen on tullut tutustuttua vuosien myötä. Alan lehtiä on luettu ja Erätulet katseltu. Kun ruutuun tuli uudenlainen telkkarisarja kalastuksesta, Kenraali Pancho & pojat Pohjois-Kalotilla, jossa seikkailivat Kari Hietalahti ja Tommi Korpela, seurasimme sitä molemmat kiinnostuneina, tosin eri kulmista.

Minua kiinnostivat esiintyjät ja hauska ohjelmaidea: otetaan kaksi kalahullua näyttelijää ja yksi chihuahua ja viedään ne availemaan kalastuksen saloja eri kalastuskohteisiin kaiken kansan nähden. Sarja on nyt poikinut kirjan, joka on kalastusopas ja matkakertomus samoissa kansissa.

Kari Hietalahti on armoitettu koomikko, mutta kalastuksen kanssa hän on tosissaan. Kirjasta huokuu suuri innostus ja asiaan paneutuminen sekä osaaminen kalastuksen vaikealla saralla. Hän, kuten Tommi Korpelakin, on harrastanut kalastusta pienestä pitäen, joten amatöörit eivät ole asialla, vaikka kirjoittaja viisaasti varoo itsekehua. Mokat kerrotaan laveasti, mutta myös onnistumisen riemut.

Hietalahti arvelee itse, ettei kirja anna paljon uutta huipuille, mutta tavisharrastaja saattaa siitä oppia jotain. Ja ainakin saa lukea hauskoja kalajuttuja, mukavan rennolla tyylillä ja puhekielellä esitettynä (ei onneksi liian rentoon, tv-sarjan kirosanoja on karsittu rankasti). Tietoa annetaan paljon: kirja esittelee Pohjois-Kalotilla käypäiset kalastusmenetelmät ja pyydettävät kalalajit sekä eri kalastuskohteita poikien retkien myötä. Ja tietysti kun äijäillään, mukana on oltava saalistaulukko. Esittelyssä on myös monia alan vaikuttajia, eräoppaita, vieheiden tekijöitä, mestarikalastajia. Lisäksi tarjoillaan kalaruokareseptejä ja tietysti juttuja koirasta kalakaverina − jopa vinkkejä koiran kuljetukseen ja lakimääräyksiin maasta toiseen liikuttaessa. Kenraali Pancho ei viihdy pienissä veneissä, mutta on jo tottunut reppuun, jossa se nukkuu isännän matkatessa lentokoneella tai muulla välineellä.

Kirja epäilemättä lietsoo kiinnostuneen harrastajan innostusta ja kalastushenkeä ja vie mukanaan omalla innollaan, rakkaus kalastukseen on niin ilmeistä ja ylitsekäyvää. Se on huolella tehty ja viimeistelty, ja jatkaa mukavasti tv-sarjan ideaa ja tyyliä. Sarjassa musiikit ja grafiikat ovat kohdallaan, nimenomaan sitä varten suunnitellut, samoin kirjassa visuaalisuus on harkittua, linjanmukaista. Valokuvia on paljon, kuten tällaisessa kirjassa pitääkin. Tekninen taso vaihtelee, mutta idea tulee selväksi.

Odotan mielenkiinnolla kommentteja perheen kalastajalta, kunhan kalastus- ja muilta kiireiltään ehtii hänkin kirjan lukea.

Ja niin, Tommi Korpelaahan tietysti katselee aina mielellään - ehdotin joskus jopa kansallista Tommi Korpela -päivää - mutta tässä suhtaudutaan palvontaankin hyväntuulisesti: kaverista on tehty paperinukke.

Kari Hietalahti: Kenraali Pancho & pojat: Suuri Kalottikirja. Helsinki-kirjat 2011.

Susi sisällä

Tiina Lymin Susi sisällä alkaa onnellisesta olotilasta: esitellään rakastava perhe ja hyvin pidetty vaimo. Jotain outoa tässä? Kyllä vain, pian selviää, etteivät asiat ihan näin yksinkertaisen ihanasti ole. Mies saa paljon ja lopulta kävelysauvasta, kun vaimolle selviää ihanneaviomiehen salaisuus ja syy, miksi mies niitä kivoja posliinikippoja usein lahjaksi kantaa. Sitten selvitellään kaikkien asiat uusille raiteille tai ainakin sinne päin. Kirjasssa mennään vähän syvemmille vesille kuin odotusarvo oli - ei ihan perinteisintä kolmekymppisten ihmissuhdekipuilua.

Oma mielentila vaikuttaa aina paljon kirjan tunnelmaan: tämän voisi nähdä vain hauskanakin, komediana. "Hulvaton", sanoo kirjan mainosteksti. Vauhtia riittää ja on paljon hymyilyttäviä hetkiä: sauvakävellään ravintolassa, istutaan yhdessä pakastimessa, kauhistellaan, kun rikottu kuppi oli Villeroy & Bochia... arjen hetkiä, jotka auttavat henkilöitä jaksamaan. Kun on nähnyt eroja läheltä, niin vetää sinne toiseen laitaan. Etenkin kun puhutaan lapsista eron mylläkässä. Otti kipeästi, auts!

Selkeästi Tiina Lymi asiansa esittää. Rakastamisen ja elämisen vaikeus tulee selväksi - ja se, että itsestä ratkaisuja täytyy etsiä, niitä ei anneta valmiina. Mikä riittää, mitä se rakastaminen käytännössä tarkoittaa. Sitä jäävät kirjan henkilöt pohtimaan ja kokeilemaan.

Lyhyitä lauseita, virkkeitä, kappaleita, lukuja. Helppoja lukea, asia ja ajatus pysyy hyvin kasassa, ei rönsyä. Täsmällistä ja sujuvaa kerrontaa, ehkä liiankin niukkaa ja simppeliä välillä. Alkuperäinen näytelmä olisi ollut kiva nähdä. Näyttämöltä voisi löytyä enemmän nyansseja.

Esikoiskirjan kohdalla ei malta olla sovittelematta tarinaa mielessään todellisiin henkilöihin. Päähenkilöllä ja kirjoittajalla on varmasti paljon yhteistä? Ei kirjailija mielikuvia kyllä estelekään, päinvastoin: kirjan päähenkilö kirjoittaa esikoiskirjan, jonka nimi on - yllättäen - Susi sisällä. Susi-parka, viaton luontokappale, edustaa jälleen kerran jotain pahaa ja ei-toivottua ja inhottavaa. Hämeen-Anttilan Suden vuodessa se oli epilepsia, nyt ongelma on psyyken puolella.

Viihdytti, ja myös herätteli tusinaromaania enemmän, ei huono kirjailijan uran aloitus, jos Lymi sille saralle haluaa suunnata. Joku kritisoi kirjaa turhan perinteiseksi siksi, että nainen näyttäisi selviävän miestä paremmin ihmissuhdesuosta, "näinkö aina". Ei aina mutta usein... ei minua häirinnyt, asetelma tarinassa olisi voinut hyvin olla toisinkin päin.

Tiina Lymi: Susi sisällä, Helsinki-kirjat 2010