Ensikatsomalta homma on selkeä: kolme aikatasoa, sadan vuoden välein, 1893, 1993 ja 2093. Kolme sijaintia, joista ensimmäinen ja viimeinen osoittautuvat lähes samoiksi (New York). Mutta lukija huomaa nopeasti, että kyseessä on paljon mutkikkaampi juttu kuin kronologinen sukusaaga. Emme siirry historiaan sellaisenaan, vaan rinnakkaistodellisuuksiin. Näin erään suvun jäsenten elämä olisi voinut mennä 1800- ja 1900-lukujen lopuilla, tuollaisessa maailmassa, jota kirjailija kuvaa ja joka on monin tavoin erilainen kuin meidän tuntemamme. Näen avainteeman Davidin pohdinnassa:
"Entä jos maapallo vaihtaisi asentoa, vain tuuman tai kaksi, mutta silti tarpeeksi piirtääkseen heidän maailmansa, heidän maansa, heidän kaupunkinsa, heidät itsensä kokonaan uusiksi?
Sci-fistä tai mistään mystisestä ei ole kyse, vaan aivan maanpäällisistä asioista. Politiikka on tässä maailmassa hoidettu toisin, sotia käydään, mutta eri maiden (jotka nekään eivät ole välttämättä tuntemiamme) kesken ja eri paikoissa kuin olemme oppineet. Etenkin Yhdysvaltoina tuntemamme maa muuttuu rajoiltaan. Saksa valtaa alaa Afrikassa, Beijing Indokiinassa 1900-luvulla.
Sukupuolet ovat järjestäytyneet eri tavalla kuin totuttuun. Miehille järjestetään avioliittoja ja homous on normaalia, vaikka suvun jatkaminen on perustärkeää joka sukupolvelle - tämä on yksi keskeinen ja toistuva kirjan viesti, tulkitsen. Kuten myös se, että ihmiset voivat itse valita, mihin suuntaan lähtevät niin yksilönä kuin valtiona. Paitsi silloin, kun eivät voi, esimerkiksi heidän jouduttuaan karkotetuksi kotimaastaan tai sairastuttuaan. Pandemiat yleistyvät ja pahenevat. Raha ei auta.
"Lopulta sillä ei ollut merkitystä. Rikkaat kuolivat joka tapauksessa, ehkä hitaammin kuin olisi pitänyt, ja jotkut köyhät jäivät eloon."
"Tauti kirkasti kaiken siitä, millaisia me olemme, ja paljasti sadut, joita olimme sepittäneet elämästämme. Se paljasti, että edistys ja suvaitsevaisuus eivät välttämättä lisää edistystä tai suvaitsevaisuutta. Se paljasti, että ystävällisyys ei synnytä lisää ystävällisyyttä. Se paljasti, mitä herkästi murenevaa runoa elämämme aidosti on - se paljasti ystävyyden huteraksi ja ehdolliseksi, kumppanuuden kontekstisidonnaiseksi ja olosuhteista riippuvaiseksi. Mikään laki, mikään järjestely, mikään määrä rakkautta ei ollut voittanut tarvettamme pysyä hengissä, ja meistä avuliaimmatkin haluavat vain pitää oman väkensä hengissä, keitä sitten ovatkaan."
Ihmisten nimistä ei voi päätellä heidän sukupuoltaan. Nimet ovat muutenkin jännittäviä, niin ihmisten kuin paikkojen. Samoja toistuu joka ajassa, mutta eri henkilöillä, jotkut periytyvät, jotkut muuten vain - ehkä kirjailijan huumorina? Niin nimet kuin aika venyvät ja muuttavat kaiken outoihin asentoihin kuin Dalin kellot. Onko Adams aina hovimestari? Onko David aina avuton seurailija ja Edward muutosvoima? Mikä rooli silloin on varattu Charlesille? Ja ketkä ovat ehkä sukulaisia keskenään alenevassa polvessa? Ei tietoa, vain veikkailuja.
Välillä eletään puutteessa, välillä ylellisesti.
"He olivat molemmat turhamaisia, mutta turhamaisuus oli pikku nautinto, merkki elämästä, muistutus hyvästä terveydestä, kiitollisuutta."
Kolmesta kirjasta keskimmäisessä siirrytään Havaijille ja puretaan maan historiaa. Onko menneen haikailu silkkaa haihattelua - eihän aika voi kulkea taaksepäin, tuntuu kirja sanovan. Viimeinen ajanjakso kertoo lääkekehityksessä työskentelevästä Charliesta, jonka varalle on laadittu hänen tietämättään suunnitelma, joka hätkähdyttää häntä.
"Olisin taas kerran se mikä olin, avioitunut nainen, laboratorioteknikko, ihminen, joka hyväksyi maailman sellaisena kuin se oli ja ymmärsi, että muun toivominen oli turhaa, koska asioille ei voi mitään, eikä siksi kannattanut edes yrittää."
Niin, mitä kirjassa oikein tapahtuu, sen kuvailu veisi tunteja: joka tapauksessa kyse on rakkauksista, parinmuodostuksista, lapsista ja isoisistä. Siitä, miten kukin polvi valitsee oman tiensä, aiempien vaikutuksella, mutta ei välttämättä siten kuin on suunniteltu tai olisi luontevaa. Yksi on varmaa: jos ihminen elää, hän ikääntyy.
"Valmistautuminen kolmenkymmenen ikään, puhumattakaan neljästäkymmenestä tai viidestäkymmenestä, oli kuin olisi ostanut huonekaluja hiekasta rakennettuun taloon - mistä sen tiesi, milloin se huuhtoutuisi pois tai alkaisi murentua, luhistua kasaan?"
Yanagiharan mielikuvitukseltaan rikas ja sujuvasti vetävä teksti on vaivattoman ahmittavaa luettavaa. Lukijan aivot saavat nautinnollisesti jumppaa ja hämmästelyterapiaa, mikä tekee aina hyvää. Huomaan, että nostamani sitaatit ovat synkänpuoleisia, ja kirjassa on surua ja pelkoa ja muuta tunteisiin menevää, mutta en kokenut kirjaa vain surullisena tai dystopiana, vaan kaikesta huolimatta jotenkin toivoa antavana, jopa joissakin asioissa utopiana (eikö nimikin viittaisi tähän?) Kirjassa ei ole mitään, mitä maailmassa ei jo olisi tai voisi olla, enemmänkin. Myös viisautta, lämpöä ja ymmärrystä. Upea kirja, jota suosittelen kaikille, jotka etsivät juonen helppouden sijaan ravistelevaa luettavaa.
Kenelle: Hurmioituville, uppoutuville, perinteitä rikkovaa hakeville, maailman tilaa pohtiville, ymmärrystä etsiville.
Muualla: Kotona kirjassa -bloggaaja rakastaa "Yanagiharan proosaa, jossa ei ole mitään turhaa mutta joka kertoo kuitenkin kaiken. Se on samaan aikaan eleetöntä ja ilmeikästä."
Lue myös Pieni elämä. Paratiisiin ei ole yhtä raastava ja itkettävä, mutta vähintään yhtä kuohuttava.
