Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Kirja, jota en melkein uskaltanut lukea. Niin paljon sitä odotin Kankimäen esikoisen jälkeen. (Voisikohan oikeasti käydä niin, ettei ihminen uskaltaisi lukea jotain suurten odotusten takia? En pitäisi mahdottomana.) Mutta luin kuitenkin, kun jouluhässäkät hellittivät. Kirja tuntui tarvitsevan tilaa ja aikaa enemmän kuin arki antaa myöten.

Jos nainen on nelikymppinen, perheetön ja työtön, mutta hänellä on unelmia ja mielenkiinnon kohteita, hänen kannattaa keskittyä jälkimmäisiin. Niin teki myös Mia Kankimäki, joka pitää matkustamisesta, uusien asioiden näkemisestä, kirjoittamisesta ja vahvoista naisista. (Pitää on tässä laimea verbi. Yritän pysyä asiallisena.) Hän miettii vahvoja naisia usein öisin, omaa suuntaansa etsiessään. Millaisia esimerkkejä historia naisille antaa?

Siinä missä Asioita keskittyi yhteen maahan ja yhteen naiseen, tällä kertaa kattaus on laajempi. Kun kirjailija hahmotti seuraavan matka-, päivä- ja tietokirjansa aiheen, 1800-luvun tutkimusmatkailijanaiset, tarjonnan määrä oli ongelma. Tietoja kaivaessa kun kiinnostavia henkilöitä löytyi pilvin pimein! En kadehdi hänen työtään, joka pakotti valitsemaan. Nautin vain lopputuloksesta, jossa hän esittelee yhdeksän 1800-luvulla syntynyttä naista ja yhden bonusraidan, vielä elossa olevasta japanilaisesta taiteilijasta Yayoi Kusamasta (s. 1929).

Kankimäen tapa yhdistää henkilökohtainen kokemus historiallisen naisen elämään ja faktatietoon on hieno ja äärettömän kiehtova. Onneksi hänellä on myös kirjoittamisen taito, jonka ansiosta tarina muuttuu eläväksi, sekä historia että nykyisyys. Hän hämmästelee, tarkkailee, kokee, saa selville ja kirjaa asioita niin aidolla tavalla, että tartuttaa innon ja kiihtymyksen myös (asialliseen) lukijaan. Ja siinä on hänen kirjojensa suurin anti; ei sisältö itsessään, vaikka sekin on poikkeuksellisen kiinnostava.

Miten ihmeessä 1800-luvun naiset matkustivat tuntemattomilla seuduilla aikana, jolloin nainen ei ollut edes juridinen henkilö ilman miestä? Jolloin nykyaikaisia kulkuvälineitä tai hygieniatuotteita ei oltu keksitty? Jolloin kartta oli täynnä valkoisia läiskiä ja matkavarusteet kuljetettiin kymmenissä kantajien kantamissa arkuissa (paitsi Nellie Blyn kohdalla)? Eikä perinteinen tutkimusmatkailija (mies) voinut kuvitella lähtevänsä toisille mantereille ilman posliiniastiastoja, pöytähopeita ja täydellisiä kirjastoja. Ällisteltävää riittää.

Mutta Kankimäki aloittaa "helpoimmasta": Karen Blixen on kirjoista ja elokuvasta tuttu, eikä hän vain tutkimusmatkaillut, vaan muutti asumaan Afrikkaan häidensä jälkeen, kuten aviomiehen kanssa oli sovittu. Avioliitto oli pettymys, Afrikka ei. Blixen asui siellä 18 vuotta, jonka jälkeen hän taloussyistä joutui palaamaan Norjaan ja loi uuden uran kirjailijana. Kankimäki lisää tarinaan suolaa ja pippuria, ripauksen etikkaa (tai jotain outoa afrikkalaisia maustetta), mikä ei vähennä Blixenin tarinan arvoa.

Minua kiehtovat enemmän muut naiset: maailmaa kirjaimellisesti kiertäneet britti Isabella Bird ja itävaltalainen Ida Pfeiffer, Länsi-Afrikasta lumoutunut britti Mary Kingsley. Miten viisaita ja pystyviä naisia! Koska nainen ei noina aikoina voinut matkailla huvikseen, syitä keksittiin milloin terveydenhoidosta, milloin pyhiinvaelluksesta. Matkakirjojen julkaisulla moni rahoitti uusia matkoja. Heidän elämäntarinoidensa lisäksi saamme lukea, kuinka Kankimäki matkustaa itse jälleen Kiotoon ja sen jälkeen Firenzeen, josta löytyy yönaisia, nyt taiteilijoina, aikana, jolloin naistaitelijoita "ei ollut": Sofonisba Anguissola, Lavinia Fontana ja Artemisia Gentileschi. Ja niin, mukana on myös elämäntarina jo mainitusta Kusamasta, jonka näyttelyn Helsingissä kävin onneksi katsomassa.

"Olen löytänyt heidät. Naiset jotka tekivät mitä halusivat."

Kankimäki on ripotellut elämäntarinoiden lomaan havaintojaan, kuvitteellisia kirjeitä ja viestejä ja tietenkin listoja, yönaisten neuvoja. Huumorilla höystetyt henkilökohtaiset lisäykset keventävät - ilmoittaudun heti yönaisten seminaariin, jonka aiheista saamme kahdeksan kohdan listan - ja yhdistävät menneen nykypäivään. Ilman henkilökohtaista otetta historian kuvaus ei olisi yhtä kiinnostava. Itselleni riemastuttava veto on myös Taikavuori, josta puhutaan: kirja, jonka lukemisessa takkuilin pahasti.

Täysi, upea ja riemastuttava kirja, joka tuskastuttaa, hämmästyttää, ihailuttaa ja kiihdyttää. Ja ennen kaikkea herättää voimaannuttavan tunteen siitä, että nainen voi tehdä ihan mitä tahansa. Siis aivan mitä tahansa. Valinta on oma.

Kirjailijalle toivotan mitä parhainta matka-, tieto- ja kuvittelukirjan tekijän uran jatkoa: loistoyhdistelmä, taitavasti toteutettu, tätä lisää! Jos kirjan tehtävä on antaa tietoa ja herättää tunteita, se toimii tässä täydellisesti.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin. Otava 2018. Kansi: Piia Aho.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava 2013.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia,
mietin ankarasti sitä, mitä kirjastasi sanoisin. Se vei niin täysin mukanaan, että tunnen olevani jäävi sanomaan mitään, vaikken ole vielä puhunut sanaakaan. Ideasi syventyä tutkimaan tuhat vuotta sitten Japanissa elänyttä hovinaista ja kirjailijaa on jo sinänsä kunnioitusta herättävä. Rohkeutesi etsiä elämääsi uutta, irtisanoutua normityöstäsi ja heittäytyä ideasi varaan tekemään tutkimusraporttia ja päiväkirjaa vielä enemmän.

Sei Shõnagon kietoutui tietoisuuteesi vähä vähältä. Oli kiehtovaa lukea, miten yhteytenne syntyi ja kehittyi. Kun tajusit, miten vähän naisesta tiedetään ja että haluat tietää enemmän, miten selvältä päätös vaikuttikaan - tähän johtivat niin monet asiat, suorastaan kohtalonomaisesti, eikö vain?

Kuten sinäkin, en voisi kuvitella itselleni vieraampaa ympäristöä kuin Japani 900-luvulla. Kuten sanot Seille, elämänpiirit ovat mahdollisimman kaukana toisistaan niin ajallisesti, maantieteellisesti kuin kulttuurisestikin.

"Mitään siitä, mitä meille ensimmäiseksi tulee maastasi mieleen, ei ollut sinun aikanasi vielä olemassa. Ei ollut geishoja, samuraita eikä sushia, ei haikurunoja, ikebanaa, teeseremonioita..."

Mia, olit lukenut Sein Tyynynaluskirjan, joka teki hänestä aikansa ja myöhempienkin aikojen julkkiksen. Minä en ollut koskaan kuullutkaan kirjasta tai japanilaisen kulttuurin erikoisesta Heian-kaudesta. Ehkä totaalinen vieraus oli yksi syy, miksi aihe kiehtoi minua. Mutta kirjan perusteella sinä lähdit hakemaan lisää tietoa ja sen myötä toit sitä meille muillekin, loit aikakaudesta ja Seistä elävän kuvan. Annat historiallista taustaa, kerrot ajan arvostuksista ja tavoista keisarin hovissa. Vaikka Sei kertomasi mukaan kuvasi pitkästi ja tylsästi seremonioita ja muuta valtaeliitin toimintaa - josta historiantutkijat ovat iloinneet - olit lumoutunut, etenkin Sein listoista. Hän listasi milloin mitäkin: hurmaavia asioita, masentavia asioita, asioita joita ei voi verrata, asioita joista tulee puhdas olo.

"Listoja asioista, joista myös minä tiedän jotain, hämmästyttävän tarkkoja havaintoja ihmisluonnosta ja ihmissuhteista, maailmasta, joka on meille aivan yhteinen ja ilmeisen muuttumaton."

Sein teksti tuo yhteyden tuon kaukaisen ajan ja meidän välillemme. Hän kertoo ällistyttävän tarkasti ja taitavasti ajatuksiaan, joita jaat kirjassasi. Toteat, että hovinaisten elämä oli vapaampaa ja rikkaampaa kuin tavallisen naisen. Ja arvelet, että Sei pääsi asemaansa juuri kirjoitustaitojensa ansiosta, muistanko oikein? Mutta toisin kuin tutkijat sinua ennen, teet keskeisen tärkeän havainnon todetessasi Seille:

"Sinun komediasi tuntuu kyllä jääneen monelta huomaamatta. Et sinä ole pinnallinen ja kylmä, sinä olet huumorintajuinen! Mutta ilmeisesti sinun huumoriasi ei voi ymmärtää ennen kuin vasta Carrien, Samanthan ja Mirandan aikakaudella."

Tämä on, Mia, kirjasi suuri vahvuus. Tuot Sein elämän tähän aikaan - jossa hän sellaisenaan olisi kummajainen mustattuine hampaineen ja maahan asti ulottuvine mustine hiuksineen, mutta ajatuksiltaan kuin feministien esiäiti, kuten sanot. Harmittelet, ettei Virginia Woolf tuntenut sinua!

Sei kertoo paljon rakastajista ja heidän vierailuistaan hovissa. Ajalle tyypillistä oli, että kasvojen paljastaminen miehelle oli intiimimpää kuin seksin harrastaminen, joka puolestaan oli suosittu puuha, jopa suositeltu ainakin miehille terveyden ylläpitämiseksi. Syntiä ei kai vielä oltu keksitty. Kerrot, että sana courtisan tarkoitti alunperin hovinaista. Siitäkö vai seksin synnillistämisestäkö johtui sekaannus ja Sein paheellinen maine myöhempinä vuosisatoina? Sei on liitetty erinäisiin seksipitoisiin julkaisuihin ja piirroksiin, sait havaita. Se taitaa harmittaa sinua - koska Sei oli mielestäsi niin paljon muuta.

Sein kirjoitustapa ei istu mihinkään aikansa muottiin. Kuvaat japanilaisia tekstityyppejä tunnollisesti, mutta nimität Sein riemastuttavasti jonkinlaiseksi alkubloggariksi. Autenttisten havaintojen ja muistiinmerkintöjen vuoksi, oletan. Kirjasta on olemassa englannin- ja saksankielisiä käännöksiä, mutta ne ovat tietenkin aikansa kuvajaisia, eivät alkutekstiä. Kuten sanot: Lost in translation. Alkuperäistä käsikirjoitusta ei ole säilynyt, huomaat Kiotossa. Olet siis jättänyt työsi, muuttanut Japaniin - vieläpä sairaana lähtiessäsi - ja teet tutkimusta kirjasta, jota ei ole olemassakaan! Urheaa, sanon minä. Kadehdittavaa omistautumista.

Mia, kun kerrot elämästäsi Japanissa, kuvaat asuinpaikkaasi, tuttaviasi, retkiäsi ja tekemisiäsi Kiotossa arkisesti. Kuten Sei omassa kirjassaan? Tuot Japanista lukijan silmien eteen monta kiehtovaa yksityiskohtaa. Kuten kylmät asunnot, kuumat pyyhkeet, ruuat, pyöräilyn ja baarit. Esittelet paikkoja kuin parhaassa matkakirjassa. Mutta mukanasi on aina myös Sei ja hänen sanansa tuhannen vuoden takaa. Vuoret, kirsikankukat ja luumupuut olivat jo silloin olemassa, ja löydät monta muutakin asiaa, jotka pystyt näkemään Sein tavoin.

Miten kiehtova yhdistelmä. Miten hieno kirja. En usko koskaan lukeneeni vastaavaa, ja vaikutus oli järisyttävä. Suorastaan kadehdin yhteyttäsi Seihin, ja toivoin, että sinun tapaasi löytäisin sellaisen. Mutta ei meillä faktisesti ole mitään yhteistä, meillä kolmella. Ai, onhan, olemme kaikki kirjoittaneet työksemme! Mainintasi mainostoimittajan työstä kirjoitustaidon näivettäjänä nauratti minua kovasti.

Nauroin monta kertaa muutenkin, tekstisi on niin herkullista ja havaintosi hauskoja ja teräviä. Pidät hienosti yllä sekä draaman kaarta että iloista sävyä, jonka japaninkielistä termiä en nyt muista. Mutta muistan tärkeämmän, joka myös kantaa koko kirjan: mono no awaren, jolle ei ole olemassa käännöstä, mutta joka kuvaa japanilaista melankolista henkeä ja menneen tuulahdusta. Luulen kyllä, että ymmärrän, mitä tarkoitat. Etenkin kun sanot sen löytyvän Kazua Ishiguron Pitkän päivän illasta. Löytyy sitä sinunkin kirjastasi!

Kuten Sei, et sinäkään kerro kaikkea, luulen. Näennäisestä avoimuudestasi huolimatta jätät varmasti jotain pois. Miten lienee rakastajatilanteen laita... Sanot, etteivät japanilaiset ole kiinnostuneita länsimaisista amatsoneista, ja harvat länsimaiset miehet paikan päällä ovat tulleet sinne naisen perässä. Joten se siitä, vai oliko sittenkään, olin aistivinani kiinnostusta ainakin Jeesukseksi nimittämäsi kaverin suuntaan? Mutta ei tarvitse kertoa, oli moukkamaista kysyä. Ymmärrät kuitenkin varmaan uteliaisuuden, koska Sein ja sinun tarinasi pakostakin hieman limittyvät mielessäni, ja etkö siihen pyrkinytkin? Mutta ei Seikään kertonut rakkauksistaan. Arvelet, että hän jätti tärkeimmät asiat kirjoittamatta. Viisas nainen!

Luin kirjaasi hitaasti, jottei se päättyisi. Välität niin kiinnostavasti innostuksesi, Sein ajatuksia ja omiasi, että kirjaa haluaisi ahmia, mutta ison tietomäärän vuoksi sen kanssa kannattaa edetä maltilla. Pidin kirjaa liian tärkeänä silmäilläkseni sitä hätäisesti työmatkoilla, joten luin sitä kotisohvalla, nukuin sen kanssa, join sen kanssa viiniä (ja seuraavana päivänä luin ne sivut uudestaan, ettei vain mitään menisi ohi), nukuin sen kanssa ja sairastin sen kanssa flunssaa. Ärsytti, kun perhe halusi ruokaa kesken lukemiseni tai naapuri soitti ovikelloa lainatakseen kuumemittaria. Kaadoin kalliin lampun siivotessani hätäisesti, että pääsisin pian kirjan pariin. Toivon, että lamppu toimii vielä.

Toisaalta, eikö tässä juuri siitä ole kysymys, yksityiskohtien tärkeydestä, arjesta, sen kauneuden huomaamisesta? Ja siitä huimaavasta tunteesta, kun saa viestin tuhannen vuoden takaa, ikiaikaisesta naisten välisestä yhteydestä, ajattomuudesta? Koko ajan kirjassa on kaksi tasoa: arkiset yksityiskohdat, ajattomuus. Nykyisyys, menneisyys. Mia, Sei. Kysymyksiä, vastauksia.

Pyydän anteeksi kömpelöä tyylisi matkimista, mutta en pääse eroon tästä puheesta pääni sisällä muuten. Toivon, Mia, että sait matkaltasi vastauksia, joita lähdit etsimään. Ja luulenkin niin. Siinä sivussa me muut saimme hienon henkisen matkan, jonka soisin kaikkien tekevän.

Kiitos, Mia. Kerro terveisiä Seille.

Kenelle? Japanin ystäville, ajassa matkaaville, tietoa kaipaaville, elämänmuutosta miettiville, omaa polkuaan etsiville naisille, sekä miehille, jotka heitä haluavat ymmärtää. Lumoutuvaan pystyville.

Muualla: Kirsi ihaili kirjailijan heittäytymistä. Norkku ihastui jo kirjan nimeen. Hanna löysi kirjasta sekä uuvuttavia että kiinnostavia asioita. Sonja ei pitänyt puhuttelumuodosta eikä toistosta, mutta kirja lisäsi hänen onnellisuuttaan. Anneli odottaa kirjalle kansainvälistä menestystä.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava 2013.

Mian tutkimuskirja: Sei Shonagon: Makura no sõshi.

LISÄYS: Mian kirja 2018: Naiset joita ajattelen öisin