Jayne Anne Phillips: Äidin aika. Naistenviikkohaaste.

Salainen haaveeni on lukea kaikki Keltaisen kirjaston kirjat. En oikeasti taida siihen kyetä, jo saatavuussyistä, mutta ajatus kiehtoo. Nyt nappasin divarista sarjaa vuodelta 2000.

Jayne Anne Phillipsiltä olen aiemmin lukenut Murhenäytelmän sekä Koneunia. Jälkimmäisestä on kauan (suomennettu 1985), joten sisältöä en muista, mutta muistan hämmentävän tunnelman: tajusin jotenkin, että kyseessä on hieno kirja ja taitava kirjailija mutta en päässyt juttuun sisälle kuin osittain. Suomeksi sanottuna en ymmärtänyt. (Jännä muuten, että monesti kirjasta jää mieleen juuri tunnelma, ei se, mitä kirja käsitteli.)

Kate on muuttanut Mattin kanssa Bostoniin. Samaan taloon muuttaa Katen äiti, joka on kuolemansairas eikä pärjää enää yksin. Kate huolehtii sekä äidistään että tuoreesta vauvastaan. Lisäksi talouteen kuuluvat osan ajasta Mattin kaksi pientä poikaa edellisestä liitosta. Häätkin pitäisi järjestää ja isään - joka erosi Katen äidistä jo aikaa sitten - pitää yhteyttä.

Lapsuudenperhe, oma perhe, uusperhe: toimittaja-kirjailija Katella on äkkiä paljon uusia rooleja. Mutta hän ei stressaa hössöttävästi, kuten tuossa tilanteessa saattaisi, vaan lipuu luontevasti niin äidiksi, äitinsä hoitajaksi kuin äitipuoleksi ja aviovaimoksikin. Paineita ja väsymystä, niitä toki on. Phillips päästää lukijan Katen pään sisään, seuraamaan tämän ajatuksenjuoksua, joka virtaa tapahtumien välissä ja vierellä kuin joki, joskus jopa juonen hukuttaen.

"Hetken joukko ui Katen sumuisissa silmissä kuin nykyaikaisen elämän impressionistinen kuvastuma. Tai ehkä oli vain niin että nykyaikainen elämä oli ikään kuin jatkuvan muutoksen prosessi."

Kirjaa on luettava tarkasti ja hereillä. Vaikka niin tein, ihan kaikkia Katen ajatuksia, joita Philips kuvaa niin muistoina, unina kuin tämänhetkisinä, en tavoita loppuun asti: mutta ymmärrämmekö koskaan aivan täysin toisiamme. Hyvin inhimillistä ja taiten tehtyä tekstiä, joka tarjoaa laajasti tarttumapintaa kenelle tahansa naiselle: kokemuksista löytyy varmasti jotain, joka tuntuu tutulta. Minulle esimerkiksi vanhenevat vanhemmat ja uusperheen asiat.

"Hän oli kerran sanonut Mattille, aikoinaan kun he olivat vasta rakastumassa toisiinsa, että tahtoisi 'tuoda jotakin' poikien elämään, jotakin mitä heillä ei olisi jos he eivät olisi koskaan tulleet tuntemaan häntä." 

Phillips kuvaa kauniisti Katen suhteita vanhempiinsa ja keskinäistä kiintymystä puolin ja toisin. Vauva Alexander jatkaa sukupolvien ketjua, jonka Kate näkee kahdeksikonmuotoisena. Samat asiat toistuvat, ihminen alkaa avuttomuudesta ja hoivantarpeesta ja siihen myös päättyy; käymme jokainen kahdeksikon kiemuraa läpi oman osuutemme verran.

Pysäyttävä ja viisas kirja, vaikkei helpoin luettava. Sitä ihmettelin, että amerikkalaisuudestaan huolimatta tarina tuntui läheiseltä. Elämäntavat saattavat erota, mutta perusasiat eivät.

Kenelle: Äideille ja tyttärille, isojen elämänmuutosten äärellä oleville tai niitä kokeneille, kirjalta haastetta toivoville

Muualla: Kirjavinkkien tiivis arvio. Muualta en löytänyt juuri tätä Phillipsiä - en kuitenkaan epäile etteikö sitä olisi luettu paljonkin, mutta ennen blogien olemassaoloa.

Jayne Anne Philips: Äidin aika. Tammi 2000. Suomennos Kersti Juva. Päällyksen suunnittelu: Markko Taina.

Naistenviikkohaasteeseen sopivaa luettavaa, monen naispolven mitalta. Logo: Tuija Takala, jonka blogi Tuijata toimii viikon emäntänä. Muita naistenviikonpostauksiani tässä.
Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aiela 
Anu Kaaja: Leda

Murhenäytelmä

Jälleen kirja, jonka jälkeen piti hetkeksi keksiä muuta tekemistä kuin lukemista, sen verran selkäpiitä kylmäsi. Murhenäytelmä on nimensä mukainen, joka on suorasukainen käännös sisällöstä, alkuperäisnimi (tapahtumapaikan nimi) olisikin ollut suomalaiselle lukijalle käsittämätön.

Kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti Asta Eicher löytää uuden rakkauden kirjeenvaihtopalstalta. Toivo herää: kääntyisikö onni, saisiko nainen miehen rinnalleen ja saisivatko lapsen huolehtivan isäpuolen? Kirjan nimestä jo arvaamme, ettei niin käy. Käy paljon pahemmin.

Vaikka tragedia tapahtuu kirjan alkuvaiheissa ja loppuosa menee sitä selvitellessä, pitää Phillips jännitystä yllä koko tiiliskiven verran. Pahaenteinen, välillä näennäisen rauhallinen ja jopa mystisen unenomainen tunnelma väijyy lukijaa jatkuvasti ja kaappaa huomion loppuun asti.

Tarina perustuu - valitettavasti - tositapahtumiin. Phillipsiin tapahtuma Amerikan pikkukaupungissa vuonna 1931 on tehnyt suuren vaikutuksen, ja hän osaa upeasti kutoa sen ympärille kaunokirjallisen verkon, joka vangitsee. Kauhun tunnelma syntyy suurelta osin faktoista, joita kirjailija esittää: mukana on todellisia valokuvia ja otteita aikansa asiakirjoista ja lehtijutuista.

Asta ei löydä rakkautta, vaan kuoleman. Sama kohtalo odottaa monia muita naisia, joita kirjeystäväherra kosiskelee, rahojen toivossa, kuten käy ilmi. Auervaara-ilmiöstä puhutaan meillä naureskellen, mutta psykopaatteja on ollut ja on edelleen oikeasti olemassa, eikä se naurata. Arvaamattomuus ja täydellinen piittamattomuus muiden tunteista ovat armottomia iskuja niiden kasvoja päin, jotka yrittävät selittää tapahtumia.

Emily yrittää. Hän on lehtinainen, joka tekee tapauksesta juttuja toimeksiantajalleen, mutta jää siihen kiinni enemmän kuin ammattimaisesti kuuluisi. Sinkkunainen löytää uusia puolia itsessään näiden menneiden tapahtumien tai niihin tutustumisen kautta. Tapahtumat muuttavat hänen elämänsä monin tavoin. Jotenkin mystisesti mutta lukijalle täysin ymmärrettävästi hän tuntee syvää yhteyttä kuolleeseen perheeseen, etenkin tytär Annabeliin. Mutta selviävätkö vanhat arvoitukset ja saako syyllinen rangaistuksensa? Mitä jälkeenjääville jää?

Kirja on niin rakenteeltaan kuin tekstiltäänkin taitava ja laadukas, vetävä lukuromaani. Hieno, jännitteinen ja monipolvinen tarina, joka edustaa kunniakkaasti Tammen Keltaista kirjastoa. Toi tunnelmaltaan ja kurjien kohtaloiden ihmisiltään mieleen Oatesin, mutta ei ole niin karu, vaan runsaampi, rönsyävämpi ja maagisempi. Pidin siitä, että erilaisia elementtejä ja langanpäitä on paljon. Pidin myös siitä, että kirjailija muistuttaa meitä siitä, että ennen verkko- ja someaikojakin on osattu käyttää mediaa niin hyvään kuin pahaan. Ja siitä, ettei psykopaatti nettiä tarvitse. Vanhat hyvät ajat eivät olleet pelkästään hyviä.

Muualla: Leena Lumi tuntee Phillipsiä enemmänkin. (Minulle kirja oli kirjailijan ensimmäinen, ja hieman epäilen, etteivät laulavat kaskaat ja soljuvat tajunnanvirrat olisi minun juttuni.)  Mummo matkalla ei viehättynyt, eikä kirja hänen mielestään sovellu Keltaiseen kirjastoon. Ullan mielestä kirja on Phillipsin paras ja toi mieleen Kate Atkinsonin Elämä elämältän ja Alice Hoffmannin Punaisen puutarhan.

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä. Tammi 2014. Suomennos Kersti Juva.