Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen

Sveitsiläis-saksalaisen kirjailijan viisas teos on täynnä hiljaista voimaa.

Se kertoo tarinan Julesista, joka sisaruksineen jää orvoksi lapsena vanhempien kuollessa auto-onnettomuudessa. Jules on vasta 11-vuotias pieni poika joutuessaan sisäoppilaitokseen, isoveljensä Martyn ja isosiskonsa Lizin tavoin.

"Käännän katseeni katseeni takaisin kohti sisäoppilaitosta, joka on miellyttävän kaukana, ja kuvittelen mielessäni, mitä muut paraikaa tekevät ilman minua. Kuinka he laskevat mäkeä kelkoilla ja puhuvat tytöistä, kuinka he puuhaavat kaikenlaista typerää ja härnäävät toisiaan ja menevät silloin toisinaan liian pitkälle, kunnes hetkeä myöhemmin kaikki on taas unohdettu. Vähitellen alkavat yhä syvenevästä hämärästä loistaa ensimmäiset valot, ja ajattelen entistä, sattuman typistämää elämääni Münchenissä, mutta koti-ikävä on enää pelkkä haalistuva arpi."

Huolettomuus ja hyväntuulisus, jotka normaalisti kuuluvat lasten maailmaan, olivat sisaruksilta kadonneet, ehkä iäksi? Julesin on vaikea saada ystäviä, eikä Martystä ja Lizistä ole apua. Mutta on tyttö, Alva, jonka kanssa hän voi jutella vaikeistakin asioista.

"Että tämä kaikki on tavallaan kylvämistä. Internaatti, koulu, se mitä sattui vanhemmilleni. Se kaikki kylvetään minuun, mutten voi nähdä mitä se tekee minusta. Sato tulee vasta aikuisena, ja silloin on liian myöhäistä."

Jules ja Alva ovat parhaat ystävät vuosia, kunnes tapahtuu kummallinen sattumus ja välirikko, ja heidän tiensä erkanevat. Käy kuten vääjäämättä käy, lapsista tulee aikuisia. Tarina jatkuu.

Kirjoittaja kuvaa sisarusten ominaisuuksia kiinnostavasti. Martysta kasvaa mies, joka osaa viihdyttää seuruetta kertojantaidoillaan, mutta toisaalta myös vetäytyä omaan maailmaansa. 

"Koska hän ei kuulunut niihin, jotka ymmärtävät elämää vaistonvaraisesti, hänen täytyi hankkia viisautensa vaivaa nähden, lukemalla."

Liz on levoton sielu, josta veljet ovat aina huolissaan. Marty menee naimisiin Elenan kanssa (ja jos johonkuhun kirjan henkilöistä, samastun Elenaan.) Jules on pitkään yksin; hänen on vaikea unohtaa Alva. He tapaavat; Alva asuu Sveitsissä ja on naimisissa. Hän kutsuu Julesin tutustumaan kotiinsa ja mieheensä, joka on vaimoaan vanhempi. Ikäero alkaa näkyä, Alva hoitaa miestään, ja hänen ja Julesin suhde muuttuu. Pääseekö Jules vihdoin yksinäisyydestään?

Hieno tarina, joka ei huuda, vaan vie mukaansa ilman revittelyjä ja ylidramatisointeja: pohdiskeleva ote jättää lukijalle paikkoja ajatella. Voiko tapahtua niin, että elämä jossain kohtaa luiskahtaa väärälle raiteelle ja "me siitä lähtien elämme toista, väärää elämää." Onko järjestelmän virhe korjaamaton, miettii Jules. 

Suomennos on Raimo Salmisen taattua ammattityötä. Piti oikein tarkistaa, onko hän suomentanut myös loistavan Robert Seethaalerin Kokonaisen elämän, onhan sekin saksalaiselta kielialueelta ja samalta kustantajalta. Kyllä on. Kirjoissa on muutenkin jotain samaa, vahvaa hiljaista viisautta. Trilleritykitysten jälkeen tällaista on nautinto lukea. Wells sai kirjastaan Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon ilmestymisvuonnaan 2016. Kyseessä on Wellsin neljäs kirja, ensimmäinen suomennettu.   

Yleisvire on haikea ja herkkä, muttei pelkkää surua. Nousee ajatuksia siitä, miten ihmisestä tulee se mitä hän on: onko perusolemus aina olemassa vai olisiko ihminen toinen, toisenlainen, toiselle raiteelle jouduttuaan? Ja onko niillä, jotka joutuvat mielestään väärälle raiteelle, vaikeampaa vai helpompaa; ehkä he jopa oppivat tuntemaan ja tunnistamaan itsensä muita paremmin? 

"Vaikea lapsuus on kuin näkymätön vihollinen, ajattelin. Ikinä ei tiedä, milloin se iskee." 

Kenelle: Pohdiskelijoille, elämäntarinoiden ystäville, hiljaisuutta kestäville. 

Muualla: Kirjojen kuisketta -blogi uskoo kirjan valloittavan suomalaisten sydämet. 

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen (Vom Ende der Einsamkeit). Aula 2021. Suomennos Raimo Salminen. Kansi Laura Noponen.

Kustantajan lukukappale.  

Raimo Pesonen: Rakentaja

Raimo Pesonen yhdistää kirjassaan näppärästi asuntorakentamisen ja parisuhteen vaiheet, etenkin
ongelmat ja vikakohdat molempien osalta. Osa on korjattavissa, osa on rakenteissa - mutta mistä tietää, kummasta on kyse?

Rakentajaksi kutsuttu Liikanen hoitaa asuintalojen rakennusprojekteja rutiinilla. Hän pärjää hyvin pomonsa kanssa, kohtuullisesti myös alihankkijoiden ja varsinaisten rakennusporukoiden kanssa, asiakkaista puhumattakaan, joille hän osaa tarvittaessa selittää mustan valkoiseksi ja ääntä kankaan lailla läpäisevät väliseinät täysin standardien mukaisiksi. Avioliitto Ullan kanssa on vanha ja vakiintunut, teinipoika Neo muuttumassa nuoreksi mieheksi.

Liikanen on työhön uskovaa suurta sukupolvea. Sitä, että joka on opetettu ajattelemaan, että työnteko nostaa elintasoa ja oikeuttaa olemisen. Että kun on menty naimisiin, ollaan naimisissa. Että kun on selkeä suunnitelma ja sitä noudattaa vaikka läpi harmaan kiven, lopussa koittaa kiitos. Lokoisat oltavat, ehkä jopa haaveiden toteutus.

Ei koita. Pesonen kuvaa hyvin työelämän ja yhteiskunnan muutosta. Vaikka hän avaa raksa-alasta ikävänpuoleista näkökulmaa, ymmärrän, että draamaa, huumoria ja samastumisen hetkiä sen avulla ja sopivasti liioitellen on mukava rakentaa. Herkullisia hetkiä hän esittääkin Liikasen työpäivistä, vehkeilevistä alihankkijoista ja asunnonostajien narinalistojen (alan termi) käsittelystä. Nauratti, mutta Liikasen työtä ei käy kateeksi!

Mies puurtaa lujasti, hänen kunniakseen on sanottava. Mutta suurin draama ja vähiten naurattava asia löytyy kotipesästä. Härkäpäisesti omaansa tavoitellessaan mies ei ehdi huomata maailman muuttuneen, vaimoa myöten. Ei tule tarkistettua, ovatko ajatukset ja haaveet edelleen samat. Ja miten voi poika, Neo?

"Minulla on hyvä vaimo. Hyvä vaimo ottaa silmää räpäyttämättä vastaan valkoiset valheet silloin kun aavistaa niiden takana olevan jotain miehelle tärkeää, hyvä vaimo ymmärtää asian yhteisen luonteen."

Raha-asiat eivät ole menneet suunnitellusti. Jos sitä on tullut, sitä on myös mennyt, muun muassa epäonnisiin osakesijoituskokeiluihin. Näistä ei kannata vaimolle mainita, turhaan huolestuu.

"- Kai minä nyt näen miten stressaantunut sinä olet. Jätä sinä minun stressini rauhaan, ärähdän, se on vaivalla hankittu ja tarpeellinen, ilman sitä jää moni asia tekemättä. Ei Roomaakaan tiettävästi chillaamalla ja downshiftauksella rakennettu." 

Voi Liikanen-parkaa. Vaikka äijä raivostuttaa, myös säälittää. Hän on sen verran todenoloinen hahmo, että lukija löytää hänestä jos ei itseään, ainakin jotain jostakusta tuttua, vanhemmista, isovanhemmista... Ja Neon kautta nuoresta, joka elää aivan muussa maailmassa kuin isänsä.

Mukava lukukokemus, yllättävän monipuolinen ja -tasoinen kirja. Olen aina pitänyt työelämäaiheista, jota tämä edustaa mutta yhdistää tarinaan myös muuta. Pidin aiheen lisäksi kirjan realistisen hienostelemattomuuden, mustanpuoleisen huumorin ja vakavan pohjavireen sekoituksesta. Se toimii mainiona johdatuksena Juha Siltalan juuri julkaistuun kirjaan keskiluokan muutoksesta - tulossa lukuun!

Osallistuin muuten kirjasta järjestettyyn Facebook-lukupiiriin, jossa osallistujat saivat keskustella kirjailijan kanssa. Ensimmäinen kokemukseni tällaisesta! No, keskustelijoita ei juuri ollut, mutta hyvä avaus silti; tämänkaltaiselle lukupiirille luulisi olevan tilausta. Lukijoita on paljon, eikä heitä ole helppo saada fyysisesti yhteen tilaan. Mutta monella olisi sanottavaa, jos tilaisuus siihen olisi, kuten olemme nähneet vaikka kirjamessujen lukupiireissä, jotka ovat hurjan suosittuja.

Virtuaalinen osallistuminen on helppoa, liiankin, kävi ilmi - on helppo jäädä pois ilmoittautumisesta huolimatta. Kannatan silti ehdottomasti näiden järjestämistä enemmänkin, sillä asia on vielä vieras. Näin alkuun järjestäjän on hyvä varmistaa ja sitouttaa tietty määrä osallistujia, jotta keskustelusta saadaan monipuolinen ja kiinnostava. Kiitos kirjailijalle ja Siltalalle kokeilusta ja kokemuksesta sekä kirjasta!

Kenelle: Rakentajille. Työelämäkuvauksia kaipaaville. Miehen näkökulmaa hakeville (ja sitä ihmetteleville). Pitkien avioliittojen päättymistä ihmetteleville. Sukupolvieroja etsiville. Arkisen huumorin ystäville.

Raimo Pesonen: Rakentaja. Siltala 2017.

Pikasilmäys kevään kirjauutuuksiin

Hesari listasi kevään kirjoja: pikasilmäyksellä näyttäisi lukulistalle nousevan ainakin Siri Hustvedt ja Carol Shields. Anne Swärd, kukas tämä olikaan… nimi on vain epämääräisesti tuttu, mutta kirja epäsovinnaisesta suhteesta voisi olla kiinnostava. Peter Høeg julkaisee uutta myös, kirja on nimeltään Norsunhoitajien lapset, tämäkin tutkintaan.

Anu Silfverbergiltä tulee esseitä ”asioista, joiden kanssa on vain elettävä”, ja Aila Meriluodon runoista ilmestyy kokoomateos. Raimo Pesonen kulkee rock-bändin matkassa. Kappas, Turkka Hautalalta tulee jo uusi kirja, ja minulla on Salo vielä lukematta… Kuolleet kirjoittavat myös: Arto Melleriltä ilmestyy kokoomateos, ja José Saramagolta Elefantin matka (lisää norsuja).

Esikoiskirjoista ilman muuta listalle Helen Mosterin Hylky. Antti Leikas ja Melominen kutkuttaa nimen ja kuvauksen perusteella: mielen virtailua normityöpäivän aikana.

Tietokirjaosastolla Stieg Larssonista ilmestyy peräti kaksi kirjaa. Kaikki otetaan irti… ne taidan kuitenkin jättää väliin.

Matti Klingen Lyhyt Suomen historia täytyy tarkistaa, miten mahtaa erota Henrik Meinanderin muutaman vuoden takaisesta historiikista. Suomalaisesta muotoilusta kertova Paula Hohdin toimittama kirja olisi varmasti myös kiinnostava, samoin radion lähihistoriaa avaava Pentti Kemppaisen Aina soi sävelradio.

Musiikkipuolella Von Hertzen Brothers ja Michael Monroe saavat myös omat ”elämäkertansa.” Kiinnostaa nähdä, millä tasolla mennään – tässä lajissa kun on nähty surkeita rahankeräysmielessä tehtyjä kyhäelmiä, mutta myös asiallisia, oikeasti tietoa antavia ja viihdyttäviäkin opuksia.

Yllätysuutuuksiakin varmasti tulee vielä vastaan. Jos jokin on varmaa niin se, että luettava ei koskaan lopu. Mikä lohdullinen ajatus.