Linda Olsson: Sisar talossani

Linda Olssonin kirjoihin olen suhtaunut varovaisesti ylitunteellisuutta peläten, mutta ensimmäinen, Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, selätti ennakkoluuloni.

Toinen lukemani, Kaikki hyvä sinussa. puolestaan ei. Näköjään olen lukenut joka toisen suomennetun Olssonin, ja jälleen kehuvien arvioiden vetämänä tulin uusimman lukeneeksi. Lukukokemuksena se oli kahden edellisen välimaastoa. Tunnelma on vahva, käsiteltävät aiheet tosia ja kipeitä - kuten aiemmatkin, tämäkin kuvaa käsittelemättömiä tunteita ja niiden vaikutuksia.

Päähenkilö Maria asuu Espanjassa Cadaquésin kylässä, jossa kirjailija on kirjan kirjoittanut. Olsson on muuten alunperin ruotsalainen, mutta asunut suuren osan elämästään Uudessa Seelannissa. Ilmeisesti kirjojen tarinat peilaavat jotain omaa tarvetta tehdä tiliä menneen kanssa.

Maria on itsellinen nainen, joka säikähtää kovin kuullessaan nuoremman sisarensa Emman tulevan vierailulle. Sisarukset ovat etäisiä, mutta Emma ottaa yllättäen tosissaan äidin hautajaisissa Marian heittämän huolimattoman vierailukutsun.

"Ei ole aina kovin helppoa tietää jälkeenpäin, mitä joskus on toivonut tai aikonut."

Vierailu johtaa keskusteluihin lapsuudesta, juuri niihin asioihin, joita Maria on ikänsä vältellyt. Tyttöjen tarina piirtyy lukijan silmiin pikku hiljaa.

"Mutta eiväthän pelkät tapahtumat elämässä tee ihmisestä sitä, mitä hän on. Vähintään yhtä paljon vaikuttaa hänen suhtautumisensa niihin."

Mutta teksti ja etenkin dialogi on kovin kirjallista ja epäluontevan oloista, vaikka sisältääkin tärkeitä havaintoja. Sisarukset henkilöinä, etenkin Maria, vaikuttavat epäuskottavilta. Vaikka ymmärrän Marian paontarpeen ja hänen käytöksensä, vaikeuksia tuottaa naisen suhtautuminen Emman muistelemiin asioihin. Ikään kuin hän olisi tarinassa vain sivuhenkilö, jolla ei ole mitään vastuuta tekemistään, saati perheenjäsentensä tekemisistä tai oloista. Mutta juuri tätäkö Olsson halusi kuvata?

"Miksi sinä pakenet, Maria? Mikset odota vähän ennen kuin teet päätöksen? Miksi et anna ihmisten selittää, mistä on kyse? Miksi kuvittelet ymmärtäväsi heidän sisimmät tunteensa? Tietäväsi heidän ajatuksensa?"

Myös Emma ärsytti: hänen tilanteessaan olisi kuulunut huutaa, sättiä ja solvata, purkaa katkeruutta ja kaunoja. Mutta hän vain lausuu kauniisti muotoiltuja, kuin psykologin suusta tulevia lauseita. Toisaalta, hän lienee jo elänyt katkeruus- ja sättimisvaiheen yli, eikä hänellä ole muuta vaihtoehtoa, jos ja kun hän haluaa saada kontaktin Mariaan. Vaikka Emma on aina ollut myötäilijä, eikö edes aikuisena pientä omanarvontuntoa olisi normaalia omata?

Kaunis maisema, merimatkat ja loputtomat herkulliset lounaat ja illalliset kuorruttavat kakkua, joka ei oikein minulle maistnut. Tarina on surullinen, ei edes toivoa antava (ja tämä on tietysti täysin oma tulkintani, joku muu voi ymmärtää sanoman toisin tai jopa päinvastoin): sen mukaan ihminen ei muutu tiedon lisääntyessä.

Linda Olsson: Sisar talossani. Gummerus 2017. Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi.

Helmet-haaste 2017 kohta 41: Kirjan kannessa on eläin - lasken kyyhkyset eläinkuntaan.

Kaikki hyvä sinussa

Alkuun en varauksetta innostunut Olssonin edellisestä, Laulaisin sinulle lempeitä lauluja -kirjasta, jota arvelin kovin tunteelliseksi ja kuvailevaksi minun makuuni, mutta se osoittautui odotuksia paremmaksi, vahvaksi tunnelmapalaksi, joka taitavasti vältti pahimmat äitelyydet, vaikka siinä rajalla keikkuikin. Tämän kanssa kävi vähän päinvastoin. Samoja vahvuuksia näistä löytyy, kuten tiheä tunnelma ja kiinnostava alkuasetelma.

Marianne, jo ikääntyvä nainen, asuu yksin Uuden-Seelannin maaseudulla ja yrittää saada muistonsa ja elämänsä mielessään järjestykseen.  Hän on menettänyt perheensä Ruotsissa hyvin pienenä. Isoisä kasvatti häntä ensin (Ahvenanmaalla muuten, joten itse asiassa juuret ovat Suomessa), ja sen jälkeen äiti Tukholmassa, myös pikkuveli oli hetken mukana kuvioissa.  Sitten surkea perheidylli särkyi verisesti.  Tämä osuus valitettavasti ei tunnu epäuskottavalle tätä nykyä.

Karmeat lapsuudenkokemukset vaivaavat, ja vasta nyt hän tuntee pääsevänsä käsittelemään tunteitaan, uskaltavansa muistella ja kiintyä ihmisiin. Yhtenä laukaisijana tunnepadoille toimii vieras pikkupoika Ika, joka alkaa käydä hänen luonaan vierailuilla yllättäen. Varovainen ystävyys syntyy, ja Marianne huomaa, että 6-vuotiaalla Ikalla eivät asiat ole hyvin. Itse asiassa ne ovat hyvin huonosti – mikä myös lietsoo hänen omaa lapsuudenmuisteluaan.  Mutta Marianne on fiksu ja ymmärtää varoa samaistamasta omia ja Ikan kokemuksia. Hän kuitenkin pyrkii auttamaan niin itseään kuin Ikaakin, sen mikä tilanteessa pystyy.  

Paljon hyvää ja oikeantuntuista ideassa ja asetelmassa siis, kuten se, että iän myötä menneet käsittelemättömät asiat palaavat mieleen. Mutta inhorealistista lukijaa häiritsi niiden päälle kehiteltyjen tapahtumien epäuskottavuuden tuntu, joka sitkeästi pujahti mieleen moneen kertaan. Kirja elää kahta tarinaa päällekkäin: Mariannen menneisyyttä - joka kerrotaan kursiivilla, joka on mielestäni kliseinen ratkaisu - ja nykyisyyttä.  Miten näppärää, että Mariannen naapurina sattuu olemaan viisas, rikas mies, joka yllättäen on kiinnostunut erakkonaisesta ja voi auttaa häntä monessa asiassa.  Miten näppärää, että Ika-pojan perhe hoituu sopivasti pois kuvioista, kun Marianne haluaisi ottaa pojan kasvatikseen. Miten näppärää, että Mariannen kadonnut veli… no, jääköön spoilaamatta, idea varmasti selviää.

Tuntuu kuin kirjailija itsekin olisi miettinyt tätä, sillä hän kirjoittaa Mariannen mietteiksi:  ”Eräs kohautti kerran harteitaan kerrottuani jotakin ja sanoi, ettei sellaista tapahdu oikeassa elämässä. Että se on liian epätodennäköistä ollakseen uskottavaa. Mutta epätodennäköisiäkin asioita tapahtuu. Itse asiassa monen ihmisen elämän on täysin epätodennäköistä. Luulen, että omituiset mahdollisuudet ympäröivät meitä herkeämättä.”  

Voi olla, mutta kirjassa liiat sattumat häiritsevät. Yksi epäloogisuus on yksityiskohta, jonka mukaan Ikan kädet ovat vammautuneet; keskisormet ja nimettömät ovat kasvaneet yhteen, kerrotaan. Silti poika osoittautuu loistavaksi pianistiksi, joka osaa soittaa kappaleet kertakuulemalta ja jopa improvisoimaan musiikkia, jollaista hän ei ole koskaan kuullut. Hmm…  Hänellä on myös kuusivuotiaana täydellinen muodon ja avaruuden taju. Autistisiin lapsiin usein yhdistetään erikoiset kyvyt, mutta mennäänköhän tässä vähän liian pitkälle? Ainakin minulle jäi tunne, etteivät kirjan henkilöt heränneet eloon, vaan jäivät paperisiksi, eikä tunnelma jaksanut pitää otteessaan, alkuosan pitkällisestä rakentelusta huolimatta.

Luin kirjan kuitenkin tarkasti, kuten näkyy, mutta kirjailijan seuraavaa en riennä hankkimaan.

Myös Sanna mainitsee monet sattumat.  

Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa. Gummerus 2012. Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi.

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Kaksi naista, vanha, erakoitunut Astrid ja nuori Veronika, asuvat naapureina sattumalta, kun Veronika muuttaa eronsa jälkeen paikkakunnalle. Kumpikaan ei ole parhaassa mielentilassa tutustumaan uuteen ihmiseen, mutta pikkuhiljaa, varovaisesti he ystävystyvät ja pian jo tukeutuvat toisiinsa. Molemmat nuolevat haavojaan ja kantavat isoja suruja, ja toisissaan he kohtaavat ihmisen, jonka kanssa niitä voi käsitellä, eheytyä.

Alussa en innostunut, ajattelin, että tekstissä on aivan liikaa kuvailua ja säätiedotusta. Mutta kävi niin, että vahva tunnelma piti otteensa ja tiheni loppua kohti. Eikä kaikista pilvenhattaroiden ja ruohonkorsien asentojen kuvailuista huolimatta tarina tuntunut lällyltä, vaikka sitä uumoilin. Tapahtumat ystävysten menneisyydessä olivat siihen liian rankkoja. Tunteikas kuvailu kuitenkin pehmensi pahoja asioita, joten kokonaisuudesta muodostuikin tasapainoinen ja tehoava.

Ystävyys nousi pääasiaksi, ja inhimillisyys. Koskaan ei voi tietää, millaisia taakkoja toiset kantavat. Ja jokainen tarvitsee apua omiensa kantamiseen. Kaunis ja koskettava tarina, rauhallisten tunnelmapalojen ystäville.

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Gummerus 2009.