Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirja. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 13. syyskuuta 2026

Pekka Hiltunen: Syvä valhe

Kovin veristen dekkarien ystävä en ole, enkä juuri innostu kansainvälisistä terrorismikuvioista tai huumekartelleista raakoine toimintatapoineen, mutta fiksu, ihmisiä painottava ja ajankohtaisia aiheita käsittelevä teksti toimii minulle rikostarinassakin. 

Sellaisia kirjoittaa Pekka Hiltunen, jonka Lontooseen sijoittuvan Studio-sarjan ahmin innolla. Uutuuskirja aloittaa Valheentappajat-sarjan, jossa on paljon samaa kuin Studiossa: joukko älykkäitä ihmisiä, jotka tekevät työtä epätotuuksia ja rikoksia vastaan. Päähenkilö on Miko, pienen Riston yksinhuoltajaisä, joka työskentelee Verum-faktantarkistusyrityksessä Dublinissa.

Faktantarkistaja, haluaisin heti olla tällainen! Yritykset ja organisaatiot tilaavat heiltä palveluja esimerkiksi varmistaakseen markkinointimateriaaliensa tai muiden käyttämiensä tietojen paikkansapitävyyden, mikä on olennaista vaikkapa pörssiyhtiöille tai sijoittajille. 

Sen tietää Verum, joka joutuu mukaan kummalliseen tapahtumaketjuun. Yksi Verumin työntekijöistä, Jeffrey, murhataan, joten jonkun arkaan paikkaan on tutkimuksissa osuttu? Vai onko kyse miehen omista hähmäisistä kuvioista? Toisaalta, paikan omistaja ja pomo Mega-Bob vaikuttaa hänkin toimivan erikoisesti. Firma tuntuu vetelevän viimeisiään, kun isoja asiakkaita alkaa murhan myötä kaikota. 

"Kirjailija George Orwell seurasi 1930-luvulla, miten Espanjan sisällissodassa levitettiin valheita ja kuvitelmia maailmalle totuuksina, ja hän kirjoitti esseessään: koko objektiivisen totuuden käsite on katoamassa maailmasta.
Siitä on pian sata vuotta. Mitä luulette noiden vuosien tehneen totuudelle?"

Mikon ja Riston elämästä ei vauhtia puutu, kun tapahtumat alkavat vyöryä. Hommaan nivoutuu suuryrityksiä ja pienempää bisnestä, joiden hämäryyksiä tai sokeita kohtia Miko kollegoineen pyrkii löytämään ja samalla selvittämään, kuka tai mikä taho Verumia mahdollisesti uhkaa ja miksi. Kun faktat ja valheet sekoittuvat, joku on väistämättä vaarassa.

Jotta pelkäksi työksi ei menisi, on mukana myös mutkikkaita ihmissuhteita. Miko ihastuu Deciin, josta myös Risto pitää, eikä lapsi tai kukaan muukaan Dublinissa kyseenalaista kahden miehen suhdetta: Dec on kotoisin pikkupaikkakunnalta, jossa oli ollut hankalampaa. Mutta Decin ammatti poliisina saattaa olla ongelma, tosin siitä on hyötyäkin - ja saamme tutustua myös Dublinin poliisipiireihin. 

Miko käy Riston kanssa myös Suomessa ja piipahtaa rapakon takanakin työasioissa (saamme viihdyttävän tuulahduksen luksuksesta upporikkaan asiakkaan yksityislennolla). Verum pitäisi saada kuntoon ja työpaikat turvatuiksi - tuttua aikalaisasiaa tämäkin, pelko työn menetyksestä - mutta asiaan kytkeytyy yhtä yhtiötä suurempia kuvioita, kuten ympäristöasiat ja energiantuotanto. Hyvin todentuntuista asiaa esimerkiksi voimalaitoksen rakentamisesta! 

Päähenkilöitä on rakennettu huolella, ja vaikka heitä on monta, jokainen on persoona. Tosin on niitäkin, jotka vain vilahtavat tekstissä, sarjan jatkon kannalta oletan näillä olevan merkitystä. Lapsen läsnäolo tuo tarinaan sydämellisyyttä, leikkisyyttä ja lapsiarjen haasteita; aikuisten välit, niin rakkaudelliset, ystävyydelliset kuin kollegiaaliset, tuovat syvyyttä ja inhimillisyyttä, moninainen tieto ja ajankohtaiset ilmiöt autenttisuutta. Taustatyötä on varmasti vaadittu paljon. 

Vaikka kirja sisältää paljon tarkasti ilmaistua asiaa, teksti rullaa sutjakasti ja jännitys kohoaa loppuun saakka. Dialogia on runsaasti, ja Jeffreyn jälkeensä jättämät tekstit faktantarkistuksesta kuvaavat työn olennaisuutta. On pelottavaa tietää, että tosiasioiden sijaan pelataan mielipiteillä ja valheilla, joilla jopa johdetaan kansakuntia, sytytetään sotia ja vaikutetaan maailmanpolitiikkaan ja -talouteen. Journalistina Hiltunen tuo mukaan myös median osuuden muuttuvassa ympäristössä. Fakta, katoava luonnonvara? Ei, jos Miko ja muut sen voivat estää. 

Tämä on niitä kirjoja, joiden lukeminen oli niin fiksua viihdettä, että sivujen loppuminen harmitti, mutta onneksi lisää on luvassa. 

"On paljon parempi tietää olevansa oikeassa kuin luulla olevansa oikeassa."


Pekka Hiltunen: Syvä valhe. WSOY 2026. Päällys Sami Saramäki.



keskiviikko 9. syyskuuta 2026

Maggie O'Farrell: Land

Vuonna 1895 kartanpiirtäjä Tomás on 10-vuotiaan poikansa Liamin kanssa töissä, kartoittamassa Irlannin maaseutua punatakkien eli brittiarmeijan toimeksiannosta. Suuri nälänhätä on äskettäin päättynyt, monet perheet ovat menettäneet jäseniään tai kokonaan kadonneet kuoltuaan ravinnon puutteeseen. 

Karttoja on täydennettävä ja ajantasaistettava. Eräältä niemimaalta isä ja poika löytävät kartoille tuntemattoman metsikön ja lammen, jossa tapahtuu jotain peruuttamatonta. Hurja alku nykylukijalle niin aiheeltaan kuin tekstiltään: Maggie O'Farrell osaa hätkäyttämisen ja koskettamisen taidon.

Eikä jatkokaan petä odotuksia. Tomás tulee, no, hulluksi, miten sen kauniisti sanoisi. Oliko nälänhätä seurauksineen niin järkyttävä vai liittyykö metsään ja lampeen mystisiä voimia? Ehkä molemmista syistä, joka tapauksessa hän ei ole kartoitusreissun jälkeen sama mies kuin sinne lähtiessään.

Tomásin vaimo ja lapset - Liamin lisäksi Enda, Rose ja Eugene - järkyttyvät. Perhe muuttaa Tomásin vaatimuksesta Dublinista tuonne salaperäiselle niemimaalle. 

"- We will go out to the peninsula and live there. It is, 'he urges them all to see,' the answer.
- The answer to what? Enda demands.
Her father looks at her, for the first time, and he smiles. - To everything, he replies."

Tarina keskittyy perheen lapsiin ja heidän kohtaloihinsa. Endalla ovat muut asiat mielessä, joten Rose-parka joutuu kantamaan vastuun loppuperheestä, kun Liam lähtee kotoa ensin eikä äitiä enää ole. 

"I can't stay here, Rosie. I'm sorry. I simply can't take another second of Da and his nonsese."

Rutiköyhän perheen lasten elämä ei vuosien mittaan todellakaan kulje helpoimman kautta. Miten he pärjäävät, kukin omillaan loppujen lopuksi? Antavatko he anteeksi isälleen tai toisilleen kaiken kokemansa kurjuuden, pitäisikö edes? Perhe ja lapsuus eivät kuitenkaan katoa mielestä noin vain, vaikka haluaisi. Eikä niemi, kotiseutu, vaikka tiet veisivät muualle. 

Ihailen suuresti Maggie O'Farrellin tapaa kirjoittaa ilmavasti, intuitiivisesti ja kauniisti, karmeistakin tapahtumista. Kronologia saa hälvetä tarvittaessa, ja kaiken yllä leijuu jännittävä taianomaisuus, vaikkei fantasiasta ole kyse. Ehkä tunne tulee irlantilaisista myyteistä ja luonnonläheisyydestä, maisemista, jotka kiihdyttävät mielikuvitusta ja kätkevät satoja ja tuhansia vuosia kohtaloita, joista kirjan nykyhetkessä saadaan väläyksiä.

"...everything was once something else: nothing goes away."

Kukaan henkilöistä ei varsinaisesti mene ihon alle, ehkä Eugene eniten, mutta hänkin jää jonkin verhon taa. Saattaa johtua kirjoitustavasta, jossa kaikkitietävä kertoja katselee tapahtumia ikään kuin ylhäältä, zoomaa välillä johonkin yksityiskohtaisesti, mutta palaa asemiinsa. Pienistä tapahtumista ja aistimuksista tulee suuria. Luonto, perimä, tunteet ja fyysisyys ovat kaikki vahvoja O'Farrellin tekstissä, niin tässä kuin aiemminkin lukemissani.

Hyvin immersiivinen ja vahva lukukokemus, jonka tunnelmasta on vaikea päästä irti. On kuin olisin kohdannut jotain ikiaikaista. Perhetarina on sellainen aiheeltaan jo lähtökohtaisesti, O'Farrelin tapaan siihen liittyy haikeus, kaipuu johonkin nimeämättömään, ehkä menneeseen ja kadotettuun tai vielä löytymättömään. 

Kunhan tämä tulee suomeksi, luen ehdottomasti uudestaan. Upea teos, joka ei ehkä ole suoraviivaisinta juonta hakeville, mutta sopii sukupolvi- ja selviytymistarinoiden ystäville, Irlannista ja historiasta kiinnostuneille, hienoa omaperäistä tekstiä hakeville ja vahvaa elämystä etsiville. 

Myös Kirjaluotsi luki kirjan jo enkuksi. 

Maggie O'Farrell: Land. Alfred A. Knopf 2026.

lauantai 22. elokuuta 2026

Kristiina Wallin: Laituri. Riitta Jalonen: Henkivakuutus

Sattumoisin luin peräkkäin kaksi herkkää ja syvää teosta samasta aiheesta, taiteen tekemisestä. Tarkemmin, sen lopettamisesta tai lopettamisen mahdottomuudesta. Onko taiteilijuus valinta vai ominaisuus, pohtii lukija (jälleen kerran). 

Kristiina Wallin kertoo vanhasta parista, Hannasta ja Einarista, jotka eivät jaksa enää ylläpitää isoa taloaan ja suunnittelevat muuttoa kerrostaloon. Merenranta vaihtuisi katunäkymään, kuvataiteilija Hannan ateljeesta luovuttaisiin. Kirjailija Einar on jo luopunut kirjoittamisesta. 

"Hän väsyi sanoihin. Väsymys mursi lauseita sisältäpäin ja Einar kirjoitti yhä pidempiä päiviä."

Kunnes ei enää jaksanut. Ja muutoksen voima yllätti molemmat.

"Sanat katosivat, siltä Einarista tuntui, kun kosketus kielen tiedostamattomaan hiipui. Sinne, missä merkitykset kerrostuivat, työntyi hiljaisuutta.
Ja surua.
Tietysti kyse oli surusta, mutta myös levosta, lepoa Einar kaipasi eikä hän löytänyt enää rauhaa kirjoituksessa, hän haroi assosiaatioiden rihmastossa ja tunnusteli sanojen merkityksiä, kunnes uupui.
Silloin tuli hiljaista."

Surua syntyy paitsi voimien myös ajan vähenemisestä. On pakattava vuosikymmenien kerrostumat talossa ja mielessä, heitettävä suuri osa pois, käytävä läpi kaikki se nostalgia, jota Hanna inhoaa, lapsuudesta ja nuoren parin alkutaipaleelta saakka. Hän ei ole luopunut taiteestaan, tuskin luopuu koskaan: ennen muuttoa hän maalaa kiihkeästi viimeisen näyttelynsä viimeisiä teoksia, mutta kokee kipeästi fyysiset rajansa, hämmentyy ajan kulumisesta.  

"Onko jossakin raja, jonka ylitettyään on helpompi ajatella mennyttä kuin tulevaa? Milloin minusta tuli taaksepäin katseleva vanhus?"

Mielensä rajoja Hanna tutkii edelleen, Einarista tuntuu tyhjältä.

"Syntyy onkaloita, onttoja tiloja kaivertuu sinne, missä mielensisäisistä kuvista syntyi ennen sanoja. 
Vaikka eivät ne oikeastaan kuvia olleet, enemmänkin aavistuksia, kirjoitusta edeltäviä liikahduksia. 
Tai jos eivät liikahduksia, niin suuntia sinne, missä kieli rakensi omalakisia reittejään."


Mutta on ollut antoisa elämä, josta voi olla ylpeä. Hanna miettii: "Ja kiitollinenkin olen, tietysti olen kiitollinen, minulla on ollut mahdollisuus jättää jälki, ei se ole itsestään selvää, mikään ei ole itsestään selvää paitsi maalaamisen välttämättömyys ja pakko."

Molemmilla on yksi läheinen, puoliso, jonka ajatukset ymmärtää sanomatta. Lapsia ei ole. "Meille lapsettomuus on enemmänkin ominaisuus kuin valinta tai päätös." On arki, joka on kantanut ja mahdollistanut. "Arkisten asioiden merkityksellisyys. Merkillisyys." Rakkaudesta ei leperrellä, ehkä sekin on itsestään selvää, heidän ominaisuutensa. 

On yhteinen tieto siitä, että aika käy vähiin. Einar miettii:

"Mutta tyytymistä vanhuus on opettanut. Tyyntymistä. Itseään on helpompi sietää, siitä kai tässä on kyse, sietämisestä enemmänkin kuin mistään ylevästä itsetuntemuksesta."

Se tuo haikeutta, mutta kirja ei ole mustanpuhuvan surullinen, vaan kaunis ja tarkkanäköinen kuvaus taiteilijaparin vanhenemisesta. Pelkäsin hieman kirjan nimeä: uhkaako se? Teksti lomittaa sopivasti mielikuvitusta reaalimaailmaan pääasiassa Hannan mielikuvituksen myötä, näkyjen, jotka myös Einar tietää ja näkee. Ihastuttava teos, joka kattaa paljon ajatuksia taiteesta, parisuhteesta, iästä, ihmisyydestä. 

Kristiina Wallin: Laituri. S&S 2026. Kansi Elina Warsta.


Riitta Jalonen kertoo omasta kokemuksestaan. Hän suunnitteli lopettavansa kirjojen tekemisen Omat kuvat -romaanin jälkeen. Mutta se ei vielä onnistunut (lukijoiden onneksi), ja muistiinpanot jatkuvat nyt romaanissa Henkivakuutus. 

Kirja nostaa esiin muistoja elämän varrelta ja ajatuksia kirjoittamisesta. Miksi lopettaminen ei onnistunut. Millaisia mietteitä ei-kirjoittavalle kirjailijalle herää ja mikä on ollut pakko kirjata ylös. Kertojana on Elise, jonka pitkä avioliitto Johanin kanssa kulkee yhtenä juonteena. Hetkinen, eivätkös nämä nimet ole tuttuja kirjailijan aiemmista teoksista? 

Kertoja puhuu fiktiivisestä minästä, siitä joka kirjoittaa, kun "minä" elää normielämää. "Sen jälkeen kun lopetin kirjoittamisen, olen kaivannut eniten fiktiivisen minän ja oman minän kanssa jaettua aikaa." Jotenkin ymmärrän tuon hyvin, vaikken ole taiteilija: solahtamisen johonkin muualle, yllätyksen siitä, mitä "se toinen" saa aikaan, sen toisen kannattelun ja tarpeen.

Juonitarina tämä ei ole, vaan kokoelma muistiinpanoja, johdonmukainen kyllä, lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista iäkkääseen äitiin ja jo edesmenneisiin sukulaisiin saakka. Jalosen teksti on tutusti kirkasta ja kuulasta ja tuo mieleen Joel Haahtelan, ja myös Merete Mazzarellan pelkistetympänä, ilman rönsyäviä kirjallisia viitteitä ja anekdootteja. Harkittua, hiottua lausetta ja kappaletta, kokemuksen kantamia. Niin elämän- kuin kirjoittamiskokemuksen. 

Elisellä ja Wallinin Einarilla on hämmentävän samanlaisia ajatuksia, eri tavoin ilmaistuina. Einar puhuu esimerkiksi tekstin hiljaisuudesta. "Aukkoja, joissa merkitykset syntyvät ja syvenevät. Ei kyse ollut milloinkaan vain siitä, mikä rakentui näkyviin." Elise sanoo: "Harvat sanat erottuvat toisistaan ja antavat tilaa sille mitä ei sanota." Tunteita ei aina tarvitse sanoittaa ja lukija voi luoda sanoille omia merkityksiä. Ja se taiteilijuus, poistuuko kirjoittajuus ikinä ihmisestä, johon se on asettunut? Elise:

"Kirjoittamisen idut kasvavat hiljaisuudessa kuoren alla ja vaikuttavat elämään pelkällä olemassaolollaan. Ne eivät kuole niin kuin kärpäset. Fiktio muuttaa menneestä nykyhetkeen vaikka käyttäisi mitä aikamuotoa tahansa. Imperfektin osa on olla preesensin tausta."

Henkivakuutuksen voi ostaa alan yrityksiltä ja saada sen mukana lahjaksi vaikkapa kellon (tai entiseen aikaan sai, nykyisin kai kytkylahjat ovat enimmäkseen kiellettyä markkinointia). Henkinen henkivakuutus on toinen asia, muodostuu muusta kuin rahasta. Se on myötätunnon ja toivon vaalimista, muun muassa, olen ymmärtävinäni Elisen sanoista. Kirjallisuutta rakastavan on helppo yhtyä tähän: 

"Paras henkivakuutukseni on kaunokirjallisuuden antamaa, kirjoittamista ja lukemista." 

Nämä kaksi kirjaa toivat lukijan aivoille pureskeltavaa ja mielessä pyörivää pitkäksi aikaa, ja ne voi hyvin lukea monta kertaa, uskon, että merkityksiä löytyy aina. 

Riitta Jalonen: Henkivakuutus. Tammi 2026. Kannen suunnittelu Laura Lyytinen.


sunnuntai 16. elokuuta 2026

Florence Knapp: Nimet

Kiehtova ajatus: vaikuttaako sinulle annettu nimi elämääsi? Jopa siihen, millainen ihminen sinusta tulee? Ei tietenkään, on spontaani vastaukseni, mutta tarkemmin ajatellen asia ei ole niin suoraviivainen. 

Brittikirjailija Florence Knapp on ajatellut tarkemmin. Hän kertoo pojasta, tai oikeastaan kolmesta pojasta, jotka ovat sama henkilö mutta elävät erinimisinä. Bear, Julian ja Gordon ovat versioita Coran vuonna 1987 syntyneestä pojasta, jolla on isosisko Maia, isän nimi on myös Gordon. 

Mainittakoon heti - sillä kirjassakin asia käy selväksi hyvin pian -, että isä-Gordon ei ole ihana mies, vaan perheen despoottinen komentaja. Hän haluaa pojalleen oman nimensä. Cora on kuitenkin se, joka käy rekisteröimässä vastasyntyneen nimen. Ja valitsee sen kolme kertaa eri tavoin. Mitä kustakin valinnasta seuraa, saamme lukea tarinan edetessä ja vaihdellessa pojan versiosta toiseen tämän kasvaessa ja kehittyessä aina aikuisuuteen saakka. Näkökulmat vaihtelevat pojan omasta Maiaan ja Coraan, hieman isovanhempiin ja ystäviinkin. 

Kirjailija pitää uskottavasti poikien polut erilaisina, ja muidenkin perheenjäsenten. Lukija alkaa miettiä, onko nimellä tosiaan vaikutusta siihen, millaisena lapsi nähdään ja koetaan ja miten hänet kasvatetaan. Etenkin poika-Gordon joutuu miettimään, mitä hänessä ja isässä on samaa nimen lisäksi. 

Maia rakastaa pikkuveljeään joka versiona, samoin äiti lapsiaan. Mutta poika ja koko perheen tilanne vaikuttaa väistämättä heidänkin valintoihinsa ja ihmissuhteisiinsa, eniten Coraan äitinä, vaimona ja ihmisenä. Jonka alistuvuutta miehensä mielivaltaiseen hallintoon on vaikea hyväksyä. Mutta onko hänellä vaihtoehtoja, missään versiossa? 

"Luopuisitko omasta elämästäsi lapsesi vuoksi, maailma kysyy äänettömästi. Kyllä, niin hän on tehnyt. Mutta hän ei ollut arvannut, että tulisi toinenkin taitekohta, jossa se lupaus merkitsisi lopulta päätöstä laskea kaikki äitiyden aseet: varovaisuus, ennakointi, tarkistaminen, muistuttaminen, hoivaaminen, avoin välittäminen. Jotain kytkintä on näet käännetty, ja jos hänen rakkautensa olisi liian näkyvää, se ei pitäisi hänen lastaan turvassa, vaan saattaisi tuhota kaiken. Se saattaisi musertaa pojan. Niinpä hänen on yritettävä kutistaa läsnäolonsa Bearin mielessä, tehtävä tilaa muille, jotta nämä voisivat siirtyä etualalle."

Vanhemmuus, identiteetti ja henkilökohtaisen valinnan vapaus kulkevat kirjan teemoina. Kovin syvällisiin luotauksiin ei mennä, liikutaan viihteen ja trillerin rajamailla, mutta pointti tulee selväksi. Kieli on tosin perusviihdekirjaa kunnianhimoisempaa.  

Onneksi luvut ovat lyhyehköjä ja niiden sisältö huolella karsittua, jotta lukija pystyy pitämään muistissa kolme eri tarinaversiota henkilöineen. Kuin lukisi kolmea kirjaa yhtäaikaa. Lukijaystävällisyyttä ja koukuttavuutta on haettu osaavasti, hieman jopa laskelmoidun tuntuisesti. Kirjaa ei silti ollut helppo laskea käsistään ennen loppua. Vetää ja viihdyttää, vaikkeivat tapahtumat ole keveitä. 

Florence Knapp: Nimet. (The Names.) WSOY 2026. Suomennos Irmeli Ruuska.

maanantai 10. elokuuta 2026

Hanna Morre: Maankutsuja. Lakerta 1.

Hanna Morre on erikoistunut mytologiaa, uskontoja ja fantasiaa hyödyntäviin romaaneihin: Tuonen tahto oli ensimmäinen, Maankutsuja uusin, joka aloittaa kokonaisen sarjan. Tyylilaji on romantasia, joka on puettu historialliseen kaapuun; todellista historiaa se ei sorki, mutta käyttää aineksia tarinoista ja uskomuksista lennokkaalla mielikuvituksella luodun rakkaustarinan loimilankana. 

Päähenkilö on Trina, äpärätyttö, joka on onnekkaasti saanut apulaisen paikan iäkkään Moiran kirjapuodissa. Nuoren ihmisen tavoin Trina ei mieti, miksi, kunnes hän omien kokemustensa myötä saa tietää ja oppia asioita, myös sen, miten varaton Moira on puotinsa hankkinut. Sillä kaiken ytimessä on tietysti rakkaus. Trinan kohdalle osuessaan se järisyttää nuoren naisen elämän totaalisesti. Lääninkuninkaan poika Lugaid osuu puotiin, ja kipinä roihahtaa.

Mutta nuoret eivät tiedä, mitä romanssista seuraa, ja lukija saa yllättyä yhtä lailla. Pelkkää ihanaa kuhertelua ei ole luvassa. Parin yhdessäoloa ei haittaa vain yhteiskunnallinen ero, joka jo sinänsä on ylivoimainen este lailliselle suhteelle - onhan Lugaid hallitsijan ainoa perijä, jonka on huolehdittava suvun kunniasta ja jatkuvuudesta asianmukaisesti. Onnettomuudeksi hänen vanhin veljensä on kadonnut lapsena, joten velvoittava perintö lankeaa Lugaidille. 

Ulkoisten asioiden ohella tarinassa vaikuttavat näkymättömät salaisuudet. Trinalla on voimia, joiden hän uskoo olevan peräisin maan jumalattarelta ja joilla hän auttaa ihmisiä terveysongelmissa, usein yrittien kautta. Jumalatonta, suorastaan noituutta!

Aivan aluksi vierastin tekstin monisanaisuutta, mutta se unohtui, kun juoni alkoi juosta lujaa. Hanna Morre on luonut kokonaisen omalakisen maailman ja aikakauden henkilöineen ja käänteineen, joita lukija ei osaa ennakoida. Komea suoritus, jonka uskon vaatineen paljon ajattelua, kirjoittamista, lukemista ja musiikin kuuntelua, ylipäänsä vaikutteita ja tiedon omaksumista vuosien mittaan monelta suunnalta.

Olin vaikuttunut. Siksikin, ettei romantasia lajina ollut minulle tuttu eikä edes kiinnostava, mutta nyt tajuan asian paremmin. Genreen kuuluva seksin kuvaus on tyylikästä ilman niljaista tuntua tai alatyylisyyttä, myös välttämättömät taistelukohtaukset tuntuvat luontevilta, vaikken niitä haluakaan visualisoida mielessäni (kelaan väkivallan usein ruudullakin ohi). Tarina kaikkineen nousee kuitenkin fyysisen tason yli. Tunnelma on vahva ja kiihkeä, runsaat harkitut yksityiskohdat täyteläistävät kokonaisuuden. Tiedän monen ahmivan englanninkielistä romantasiaa, mutten ole edes varma, riittäisikö bisnesenglannilla kasvatettu kielitaitoni intiimien asioiden ja tunteiden lukemiseen vieraalla kielellä niin, että illuusio säilyisi notkahtamatta.

Mutta näinkin voi romantasiaa kirjoittaa, tai ainakin Hanna Morre voi. Hänen kielensä on jotenkin hyvin suomalaista, kaunistelemattoman sievistelemätöntä, mutta kirja voisi olla minkämaalainen hyvänsä, esimerkiksi henkilönimiltään. Seuraavaa osaa odotellen. Haluan todellakin tietää, miten Trinan tarina jatkuu.

Hanna Morre: Maankutsuja. Lakerta 1. Osuuskumma 2026. Kansi Maria Carole.



maanantai 3. elokuuta 2026

Claire Lombardo: Onnen päiviä

Kaipailin kevyempää. Mutta ilman murhia tai muita arjessa outoja käänteitä. Onnen päiviä oli tarkoitukseen juuri sopiva perheromaani. Se on amerikkalaisen Claire Lombardon vuonna 2019 julkaistu esikoinen, joka oli ehdolla New York Timesin Women's Prize for fiction -palkintoon. Samana vuonna HBO osti kirjan filmausoikeudet, mutta se on jäänyt toistaiseksi tekemättä.

Kirja kertoo Davidin ja Marilynin rakastumisesta 1970-luvulla ja heidän perustamastaan perheestä, jossa neljä tytärtä kasvaa aikuisiksi. Porukkaa on paljon tytärten omien läheisten myötä, joten alussa nimiä piti hieman hapuilla, mutta kun henkilöt tulivat tutuiksi, homma alkoi luistaa erinomaisen koukuttavasti. 

Pääjuoni on kuitenkin Marilynin ja Davidin suhteen pysyvyys. Tyttärillä ei ole ollut yhtä hyvä onni parisuhteissa, joten vanhemmat joutuvat tai pääsevät huolehtimaan näistä eri tavoin vielä aikuisinakin. Myös tyttöjen keskinäiset välit ja roolit perheenjäseninä muuttuvat ja elävät, eivätkä aina hyvällä tavalla. 

Kaksi vanhinta, Violet ja Wendy, ovat lähinnä riidoissa. Siinä missä Violet elää Wendyn mielestä teennäistä unelmaelämää, Wendy kohtaa haasteita, ja heidän on vaikea ymmärtää toisiaan. Toiseksi nuorin, Liza, on sovitteleva. Kuopus, Grace, kokee paineita pärjätä ja vetäytyy. 

"Violetista ei ollut koskaan tarvinnut murehtia. Wendy sen sijaan oli kovin ailahteleva, eikä elämä muutenkaan ollut kohdellut häntä silkkihansikkain. Liza puolestaan oli varsinainen jääräpää, minkä Marilyn arveli johtuvan syntymäjärjestyksestä. Liza oli kuin kahden auton väliin pysäköity auto, jota tönittiin molemmista suunnista. Grace taas oli perheen ikuinen vauva."

Suuria asioita tapahtuu noin neljänkymmenen vuoden aikana: lapsia, lapsettomuutta, yllätyksiä, sairauksia ja kuolemaa, kaikkea, mitä elämään kuuluu. No, rahahuolia ei tällä perheellä ole, ankeustarinasta ei ole kyse - mikä tuntui vaihteeksi raikkaalta ja mahdollisti miellyttävän turvallisen todellisuuspaon, kuten lukuromaani parhaimmillaan tekee. 

Vaan puhutaan rakkaudesta tai siihen pyrkimisestä, perhesuhteista, aikuisuudesta ja vanhempien roolista. Ovatko vanhemmat antaneet tytöille lujalla liitollaan liian kovan esimerkin seurattavaksi? Voiko omia vanhempiaan kadehtia, siskoista puhumattakaan? 

"Marilyn oli pitkään vaiti. - Tuntuuko sinusta koskaan siltä, ettemme keskittyneet heihin tarpeeksi? David saattoi aistia Marilynin jännittyneisyyden kädellään, joka edelleen lepäsi vaimon harteilla. - Että keskityimme liikaa toisimme?
- Ei tunnu, David vastasi."

Dialogi ja ajatukset ovat suorasukaisia, amerikkalaiseksi romaaniksi. Vaikka Marilyn puhuu sekasortoisesta kodista lasten ollessa pieniä, suurta sekasortoa en havaitse, paitsi "normaalit" hässäkät väsymyksineen. Miten sitä sanotaan: pienten kanssa pienet huolet, suurten kanssa... Kun tytöt ovat aikuisia, eräs perheeseen tutustuva toteaa perheen väleistä:

"Todella rasittavaa porukkaa. Kuin polttopallopeliä seuraisi."

Tytöistä Liza jäi minulle kaukaisimmaksi, pääosan vei Wendy. Tai kuusikymppinen Marilyn, johon iän puolesta oli helpoin samastua, jos kehenkään. Miehet ovat sivuosissa, vain Davidin ajatuksia seurataan.

"- Olit muuten oikeassa, Marilyn huomautti.
- Kiitos, David sanoi. - Oikeassa mistä?
- Siitä ettei tämä ikinä lopu. Maaliviivaa ei tule. Lasten kanssa. Aina on jotain."

Kirjaa on verrattu Anne Tylerin tyyliin, ja siinä saattaa olla jotain perää. Yhtä kirkasta ja syvää ajattelua se ei kuitenkaan tarjoa, ja Tylerin lämpö ja huumori puuttuvat, muttei kirja ole myöskään Blue Sistersin tapainen pinnallisempi ja uskomattomampi neljän sisaruksen kuvaus. Lähinnä se muistuttaa Ann Napolitanon Kaunokaisia. Viihdyin hyvin tarinassa, jonka loppuminen suorastaan harmitti. Oikea kirja oikeaan hetkeen! 

Kenelle: Perheromaanien ystäville, sisarussuhteita tutkiville, eskapisteille, amerikkalaisuutta sietäville. 

Claire Lombardo: Onnen päiviä. Tammi 2026. (The Most Fun We Ever Had) Suomennos Terhi Vartia. Kansi Tuomo Parikka.


perjantai 31. heinäkuuta 2026

K. M. Wallenius: Miesten meri. Klassikkohaaste 23.

K. M. Walleniuksesta on kirjoitettu parikin elämäkertaa, jotka kertovat jääkärikenraalin sota-ajan nopeasta uranoususta ja käänteistä, joita riitti Mannerheimin alaisuudessa. Herrojen välit olivat huonot, mutta Lapin tuntemuksensa ansiosta Wallenius sai vastuullisia tehtäviä, lopulta potkut. Värikäs mies ja värikäs elämä, kertovat jutut, elämäkertoja en ole lukenut. 

Keskityn vain hänen kirjalliseen tuotantoonsa ja sen yhteen tunnetuimpaan teokseen, jota mieheni erätarinoiden ystävänä on monesti ehdotellut lukupinooni. Miesten meri on yksi Walleniuksen pohjoisen kuvauksia, jossa ollaan Lapissa, Ruijassa ja Jäämerellä aina Huippuvuorille saakka. 

Kirja koostuu kuudesta hurjasta kertomuksesta ankarasta elannon hankinnasta kalastaen ja metsästäen karun mutta rohkeille anteliaan luonnon armoilla. Wallenius arvosti niin luontoa kuin siitä eläviä eränkävijöitä ja viihtyi heidän parissaan pitkiä aikoja vuosikymmenien mittaan tarkkaillen ja osallistuen moneen toimeen. 

"Illalla oli taivas ollut kuin pyhäasuisen kamarin raitamatto ja aurinko kiiltoa vailla.
Ja sitten, aamulla, se tapahtui. Äkkiä tuli aivan tyven, kaikki tuntui pysähtyvän, oli kammottavaa. Miehet ojentautuivat työstään ja katsoivat taivaalle sekä toisiinsa. Sinessä ei näkynyt riepuakaan, mutta silmissä typertymistä, kimppu kysymysmerkkejä.
Kaikki kävi sekunneissa. Laaksojen kuruista ampautui myrskyiili kun urkupyssystä. Jäätiköiltä puhaltui matalana sokaiseva lumisakea."

Jo ensimmäisessä tarinassa Armoton ja armoitettu meri ollaan hengenvaarassa Länsijäissä, Lofoottien suunnassa. Kertoja Tuomas Herttua selviää kuin ihmeen kaupalla meren rajusta käsittelystä ja pääsee pikkuisen naisestakin haaveilemaan Tromssan satamassa. 

"Oli kaikesta huolimatta muuta kuin kuolema ja varjo - oli myös elämä ja aurinkoa. Niiden lämpöä kannatti tavoitella - tälläkin iällä."

Tarinassa Alaston maa kuvataan sataman kuhinan vastapainoksi karun maiseman lumoa, joka vie Hiltusen ja hänen uuden tuttavansa Veripään jokikalastamaan ja riekonpyyntiin. Kaamastunturin silmäpuolihukka vie Rannan Antin lohia pyytämään Juutuanjoelle, mutta lappalaisille aiheuttaa ongelmia poroja jahtaava susi. Aslak joutuu pinteeseen lumivyöryssä, mutta saa pitää henkikultansa revontulien ansiosta. 

Kuu ja Pumangin pahta oli suosikkini. Se kertoo Ales Karhakkamaan asustelevan Ruijassa "melkoisen vauraassa kalastajakylässä", jossa on jopa "ruumismaa, eikä vain johonkin kallionrakoon kokoontuneeseen hiekkaan kaivaistu kuoppa kuten Lapinhaminassa, missä jaloin juokseva ja siivin lentävä riutta vietti pitojansa." 

Ales on tyytyväinen oloonsa ja eloonsa. "Lumottu on tämä seutu kokonansa, eikä ole ihme, jos se synnyttää ja siirtelee ihmisen mielessä vieraita, kummallisia ajatuksia, joskus niin kukkuramitoin, etteivät ne tavallisiin puitteisiin mahdu, vaan vuotavat yli laitojen... Sellaisessa terveessäkin ruumiissa kuin Ales Karhakkamaan kuppelehti täällä merkillisiä ajatuksia, mutta ne eivät painaneet mieltä, eivät purkautuneet yli laitojen: ne vain muotoilivat viehättäviä näkyjä, joilla oli ainoastaan kauniin, kiehtovan kuvan arvo."

Alesilla on vaimo, mutta veljiinsä hän ei ole pitänyt yhteyttä vuosikymmeniin. Ei ole tarvetta. Lapsista on parin sanan maininta, muttei käy ilmi, ovatko vasta suunnitteilla vai jo olemassa. Ales miettii elämäänsä hyvinkin modernisti:

"Häly, touhu ja kiire ovat jäänet sinne, mihin ne kuuluvat, sinne, missä tavoittelusta on tehty kehityksen mittapuu, varastoinnista edistyksen avain, elintasosta laki, koneesta jumala."

"Ja kaikki elää, jos katselet tarkoin. 
...
Ja tässä olen minä, onnekas ihminen."

Valaskala tuli Illepin kartanolle kertoo ihmeellisen sattumuksen Illepin ja Valpurin kotivuonon rannoilla. Heille tarjotaan aarre! 

Viimeinen tarina on oikeastaan pienoisromaani, joka haukkaa puolet kirjasta. Harakka-Antti lähtee itäjäihin tuo mieleen Moby Dickin ja muut kuulut meriseikkailut. Hermanni Paana kapteenina ei tyydy vähään, vaan valaita ja mursuja pitää tavoitella niin kaukaa pohjoisesta, ettei kartta riitä. Ja matka kestää niin kauan, etteivät lapset enää isäänsä tunne, kun Antti lopulta pääsee kotiin "Novajan maan ryhmyiseltä rannalta." Monenlaista seikkailua reissuun mahtuu, eivätkä kaikki palaa. Ystävyydet lujittuvat, kun hengenvaarassa ollaan yhdessä. Lainaan keskustelua, joka kuvaa miesten mieliä ja luontosuhdetta. Pohditaan, joutuisiko kuoltuaan taivaaseen vai helvettiin.

"- Se kuuma paikka tuntuu vähän kuin vetävältä näin vilun aikana, ja siellä kai ne ovat parhaat kaveritkin, mutta kyllä minä olen niin arvellut, etten sinne pyri elleivät pane.
- Niin, se vähän arkiinnuttaa, Antti sanoi vakavana, - kun ajattelee taivaan oloa sellaisena minä se on kerrottu, kauheasti valoa ja pauhua ja kuorot ja sotajoukot. Niin, minusta on joskus tuntunut, että asustelisin kaikkein mieluimmin pienenä, kilttinä menninkäisenä yksinäisen metsäpirtin kiukaan takana kuuntelemassa sinne sattumalta yöpymään asettuneiden erämiesten ääniä heidän kertoillessa toisilleen päivän kulkuja, hoitelisin tulta heidän nukkuessaan sekä eväitä miesten vaeltaessa metsissä ja vesillä. - Jos vain sinne pääsee.
- Se taitaa olla paras ratkaisu meikäläiselle miehelle. Vaikka en tiedä, tulisinko toimeen sellaisessa paikassa, mihin ei merta näkyisi."

Walleniuksen kirjoitustapa on persoonallinen, osuvasti kuvaileva ja rikkaasti sanoitettu. Rakkaus pohjoisen luontoon väreilee joka lauseesta; ei ihme, että erätarinoista pitävät lukevat tekstiä mielellään. Nykyinen luonnonsuojelu ei katso hyvällä eläinten tappamiseen perustuvia elinkeinoja, mutta tuohon aikaan metsästys on ollut kirjaimellisesti elämisen ja elättämisen ehto, kalastus on joillekin edelleen. Mutta asian suhteen herkille en kirjaa suosittelisi. Meriseikkailut tai erätarinat eivät ole minunkaan genreni, mutta oli kiinnostavaa tutustua kirjailijan tyyliin. Jos Wallenius vielä joskus kiehtoo, hyllyssä olisi vaihteeksi naisnäkökulmaa eli teos Makreeta, merensoutajan vaimo

Erkki Tantun pelkistetyt mustavalkopiirrokset sopivat täydellisesti kirjan kuvitukseksi. 

K. M. Wallenius: Miesten meri. Otava 1953 (neljäs painos, ensimmäinen 1951). Kuvitus Erkki Tanttu.


Liitän kirjan osaksi Klassikkohaastetta 23, jota vetää Jotakin syötäväksi kelvontonta -blogin Gregorius. Logo Niina Tolonen.






lauantai 18. heinäkuuta 2026

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Naistenviikko 2026.

 


Naisista saavat lukea myös miehet, se olisi jopa toivottavaa. Esimerkiksi Anneli Kannon Elämänlangalla on kirja, jonka uskoisin mietityttävän myös miehiä. Jälkeläisiä, yksinäisiä tai iäkkäitä puolisoaan pohtivia saattaisi kiinnostaa tietää, mitä seitsemänkymppinen nainen elämästään ajattelee. 

Anneli Kanto kertoo elämästään muistiinpanoina vuoden ajalta, sellaisena kuin sen koki, nolostelematta (sen hän teki kuulemma vasta jälkeen päin). Onneksi niin, kirjassa on vahva toden tuntu ja rehellisyyden leima. Vanheneminen ei ole kivaa, voisi suuren osan tekstistä tiivistää: nyt on unohdettu läpinät viisauden karttumisesta ja seestymisestä. Sen sijaan käsitellään arkisia hankaluuksia oman fysiikan ja koko ympäröivän maailman muuttuessa. Huonompaan suuntaan.

On pelkoja, ahdistusta, painajaisia. Töistä on stressiä, vaikka ammatinvalinnastaan kirjoittaja on onnellinen. Liian harva löytää työn, joka vastaa sisäiseen pakkoon ja intohimoon, tässä tapauksessa historiaan ja kirjoittamiseen. Huolta ja surua puolestaan aiheuttavat läheisten ja tuttavien vaikeudet ja sairaukset, omatkin.

Vaikka itsensä tuossa iässä jo tuntee hyvin, silti voi tulla yllätyksiä ja muutoksia myös hyvään suuntaan, lähinnä päänsisäisiä. Niistäkin saa lukija tietää, mikä herättää toivoa. Vanheneminen ei ole pelkkää kurjuutta saati taantumista! Tämä lienee syy, miksi kirjaa on sanottu lohtukirjallisuudeksi. Vaikka rehellisesti sanoen, ensireaktioni oli lähinnä pelästynyt: noinko vaikeaa vanheneminen on? 

Moneen voi jo tämän lukijan iässä (60+) samastua. Mutta ei kaikkeen, eikä pidäkään. Emme ole samanlaisia nuorina emmekä vanhoina. Iästä on hyvässä lykyssä ainakin se hyöty, että tämän tajuaa, ehkä malttaa kuunnella ja jopa ymmärtää muita paremmin. Ei ole pakko jämähtää - vaikka maailman johtajia tai somepalstojen kommentteja katsellessa meistä monelle näköjään niin käy. Kannon teoksessa ollaan aktiivisia ja opitaan uutta. Kirja on mukavan aitoa asiaa, henki on sinnikkyyteen kehottava ja kerronta Kannolle ominaisella huumorilla sävytettyä. 

Kannon tuotanto sisältää niin historiallisia romaaneja kuin viihdettäkin sekä runsaasti lastenkirjoja ja ainakin yhden tietokirjan sekä oopperalibreton. Suurimman osan hänen kirjoistaan olen lukenut, Rottis ja Pyöveli etenkin herättivät ihailua, sekä näytelmät ja musikaalit, joita hän on käsikirjoittanut, kuten Kom-teatterin VeriruusutMusiikkiteatteri Kapsäkin Rottien pyhimys ja Kapsäkin Sörkka svengaa. Ja lisää taiteellisia hankkeita on työn alla. Elämänlangassa ollaan tiukasti kiinni!

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Gummerus 2026.

Naistenviikon 2026 -lukuhaastetta vetää blogin Yöpöydän kirjat pitäjä Niina Tolonen, jonka työtä on myös viikon logo.

#naistenviikonlukuhaaste26


keskiviikko 8. heinäkuuta 2026

Flann O'Brien: Hullu kuningas puussa

Kuuluisin Irlannissa 1900-luvulla julkaistu romaani James Joycen teosten jälkeen, mainostaa kustantaja. Klassikko, mestariteos ja uranuurtaja kuuluvat myös tarjolla olevien adjektiivien valikoimaan. Tehosivat minuun, otin heti lukuun!

Ja onhan se erikoinen, hullu ja hauska. Eräs päähahmo on kirjailija Trellis, josta nuori ja laiska dublinilainen opiskelija yrittää kirjoittaa romaania. Kumpikaan heistä ei ole hyvä kirjailija. ("Hänen kirjansa on niin huono, ettei siinä ole lainkaan sankareita, pelkkiä konnia vain.") Joten O'Brien laittoi fiktiivisen kirjailijansa luomat henkilöhahmot ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Törmäämme siis metafiktioon ja fantasiaan, mutta ei vain vitsin vuoksi, vaan ovelasti samalla Irlannin kulttuurin historiaa ja piirteitä esitellen ja hillittömyyttä syytäen pahaa-aavistamattomalle lukijalle. 

Homma menee täysin päättömäksi. Mutta hallitusti niin, että lukeminen viihdyttää. Ja kieli on riemukasta sanataiteilua, vertauskuvat kekseliäitä ja tekstin kulku kiistattoman vetävää. On pakko nähdä pian, mitä ihmettä seuraavaksi tulee... 

Ainakin kirja opettaa, että kirjailijan kannattaa varoa, miten paljon vapauksia henkilöilleen antaa. Heidän syntymänsä on tietysti juhlaa:

"Meillä on ilo ilmoittaa, että hotelli Punaisessa Joutsenessa on nähty iloinen perhetapahtuma. Hotellin omistaja, Mr. Dermot Tellis, on onnistunut auttamaan maailmaan Furriskey-nimisen miehen. Tulokas, joka saamiemme tietojen mukaan voi 'vallan mainiosti', on noin 173 cm pitkä, rotevarakenteinen ja tummatukkainen, ja leuka on sileäksi ajeltu."

Mutta mitä tekevät nämä romaanihenkilöt? He alkavat vaatia oikeuksiaan! Työaikoja ja muita kunnollisia työehtoja! Kirjailijan on tarkkaan harkittava, millaisia henkilöitä hän mukaan tuo.  Puolikkaita ei voi tuoda (sitäkin pohditaan), mutta toisaalta, henkilöitä voi lainata tarvittaessa toisilta kirjailijoilta. Omanlaisensa galleria ja paljon puhetta tähän tarinaan mahtuu.

Kerrotaan hiuksianostattavia juttuja, tuodaan mukaan irlantilaisia myyttihahmoja (kuten hullu kuningas -raukka), liioitellaan ronskisti aina kun on tilaisuus, juodaan olutta ja viisastellaan mitä erilaisimpien asioiden tietämyksellä, sivistyssanoista mustapäiden poistotapoihin. 

"...keskustelu kääntyi nyt sellaisiin aiheisiin kuin ulko- ja sisäpolitiikka, painovoiman aiheuttama kiihtyvyys, tuliaseiden käyttö, paraboliikka ja kansanterveys."

Irlantilaisten vahvaa aluetta on muun muassa maailmankuulu hyppelytaito (tanssi-innostuksen tausta?), kertoo tarina. Kortinpeluu ja kirkonmenot luonnollisesti kuuluvat asiaan noina aikoina, ja Irlannin luonnon kauneutta ja antimien runsautta ei väsytä ylistämästä. Eikä tietenkään kirjallisuuden ja runouden voimaa. Ken osaa sorvata säkeitä, häntä arvostetaan! Ja suuri osa katsoo osaavansa... 

Mutta enemmän keskitytään henkilöiden luonteisiin ja ulkonäköön, heidän "todellisiin" tai "keksittyihin" persooniinsa. Eikä lukija ole aina varma, kummanko lajin henkilöstä on kyse (ja onko edes kyse henkilöstä vai ehkä kengurusta) - muttei se haittaa, meno vie mukanaan niin, ettei liikaa tarvitse jäädä pohdiskelemaan. Vaikka osin on toistoa, sillä kirjailija kokeilee välillä muutamaa eri etenemistapaa; ymmärrettävää, kuka kirjoittaja ei niin tekisi. Kirjoittamisen vaikeus onkin yksi keskeinen teema. (Kehittyykö fiktiivinen kirjailija, sen saa jokainen lukija itse päätellä.) Mutta luulenpa, että myös irlantilainen juurevuus ja maanläheisyys, juhlimisen taito ja satiirinen sanakulttuuri ainakin tulevat tutuiksi, ehkä myös vähemmän miellyttävät ja tyyliin sopivasti suurennellut mutta aidot kansanpiirteet. 

Kirja kertoo oikeastaan eniten kirjoittamisesta, etenkin kirjan kirjoittamisen vaikeudesta. 

"Kommentti liittyen rakenteelliseen tai argumentatiiviseen hankaluuteen: Tulin toteamaan, että tehtäväni selostaa ja kuvailla hra Trellisin aviottoman jälkeläisen syntymää sisälsi loputtomasti vaikeuksia ja vastenkäymistä, luonteeltaan sekä teknillisiä, rakenteellisia että kirjallisia - siinä määrin, että koin tehtävän suorittamisen täysin ylivoimaiseksi."

O'Brien oli tunnettu Irlannissa satiirisista, kiivastakin keskustelua herättäneistä lehtijutuistaan. Kirjailijana hän oli sivutoiminen. Häneltä on suomennettu aiemmin teos Kolmas konstaapeli, joka ilmestyi postuumisti alunperin 1967, suomeksi 1988. Lainaan esittelyä Rising Shadow -sivulta:

"Kolmas konstaapeli on kirja, jossa ryöstömurhaajien elämä muuttuu surrealistiseksi helvetiksi. Teoksen suomentaja Kristiina Drews sai työstään valtionpalkinnon ja romaani Tähtivaeltaja-palkinnon. Palkintoperusteluissa todettiin O'Brienin romaanin olevan lajityyppien rajoja rikkova, omaa logiikkaansa noudatteleva fantasia. Rikas kieli, omintakeisen vertauskuvallisuuden runsaus ja kafkamaisen tarinan musta ja syvälle luotaava huumori tekevät kirjasta mieleenpainuvan lukuelämyksen."

Palkintoasiaa lukuunottamatta esittely sopii myös Hulluun kuninkaaseen puussa. Mainio tuttavuus, tämä kirjailija, kirja riemastutti. Ja kääntäjältä mahtava suoritus, outoine perinnesanoineen ja nyansseineen ei mikään tusinatyö! Se välittää henkeä ja tunnelmaa, jonka uskon vastaavan alkuperäistä, hassutteluineen ja mahtipontisuuksineen. 

"Vasta nyt omien aivoitusteni syvämietteisyys on kunnolla valjennut minulle. Olen keksinyt juonen, jolla meidän tarinamme kohoaa suuren kirjallisuuden korkeimmalle tasolle."

Kenelle: Kirjailijoille, surrealistista sietäville, Irlannista kiinnostuneille, hämmästymään haluaville, omalaatuista viihdyttävää hakeville.   

Flann O'Brien: Hullu kuningas puussa. (At Swim-Two-Birds 1939.) Aula 2026. Suomennos Kristiina Dews. Esipuhe Jyrki Valtonen. Kansi Anna Makkonen. 

perjantai 3. heinäkuuta 2026

Tiina Lifländer: Merta edemmäs

Sini oli aina haaveillut merestä ja walesilaisesta rannoista. Kun tilaisuus koitti, hän otti töistään lomaa ja lähti - elämä oli muutenkin vaiheessa, jossa piti tehdä isoja päätöksiä. Kuten poikaystävän suhteen: haluaisiko Sini todella jakaa elämänsä Jessen kanssa? Mietintätauko olisi tarpeen.

Majataloa pitivät viehättävät ladyt Rosemary ja Marjoram. Heidän luonaan Sini tunsi olevansa kotona. Hän sai lämpimän vastaanoton ja teen ohella elämänohjeita.

"- Vaikka palaisitte yhteen, niin älä luule palaavasi ajassa taaksepäin, se ei onnistu koskaan, Rosemary sanoi. Sini nyökkäsi hitaasti, sillä Rosemaryn sanat olivat tietenkin totta, mitä tahansa kävisikin. Eteenpäin. Jonkin täytyisi muuttua."

Ja paljon muuttuukin, ensin Sinin mielessä, sitten todellisina tapahtumina. Sini tapaa ihanan Dafyddin, mutta tässäkin mahdollisessa suhteessa ilmenee haasteita. Onneksi Walesin rantakalliot, tuulen ja meren pauhu ja pakahduttavan kauniit kävelyreitit pysyvät ja lohduttavat. Ja uudet ystävät, kuten Sarah ja  Poppy-koira. Sipseistä ja suklaasta on myös apua. Mutta olisiko Jesse kuitenkin Sinille se oikea, se peruskallio?

"Harmi vain, ettei Siniä huvittanut mennä kotiin peruskallion luokse, ja hän oli muutenkin tullut siihen tulokseen, että tykkäsi enemmän merestä kuin kallioista. Täällä hän nyt sitten olisi, ainakin vielä muutaman päivän."

Tarina on viihdyttävä visiitti walesilaiseen elämänmenoon ja maisemaan, ja Sinin mietintöihin on helppo samastua. On kuin olisi itsekin käynyt reissussa, nautin! Mitään superyllätyksiä ei tarjota eikä tarvita, ei spicyä eikä rikoksia. Ihan arkea vain, jota kuka vain voisi kuvitella elävänsä tai eläneensä, lukijan iän mukaan. Romantiikkaa perusasetuksin: kuka on se oikea vai onko sellaista? Erittäin sopivaa hyväntuulista luettavaa matkakuumeisille, arjesta pakoa kaipaaville ja merenrannan ystäville sekä ihmissuhdekuvioitaan pohtiville. 

Lue myös Tiina Lifländerin Kolme syytä elää; lämmin ja humaani tarina niin iäkkäiden kuin nuorten ihmissuhteista sekä Hyvä yö, joka kertoo hoitajan uupumisesta vanhusten hoitotyössä. Kirjailijan monipuolisuus eri tyylilajien tekijänä on kiinnostavaa ja ihailtavaa. Yhteisiä piirteitä kirjoilla toki on. Ihmisen arjesta ja hänen ihmissuhteistaan on kyse.

Tiina Lifländer: Merta edemmäs. Gummerus 2026. Kansi Emmi Kyytsönen.

maanantai 1. kesäkuuta 2026

Katja Kettu: Brita-Kajsa

Väkevä ja hätkäyttävän vahva on Katja Ketun kirja lestadiolaisuuden synnyn ajoista 1800-luvulla Lapissa. Tarinaa kertoo Lars Levi Laestadiuksen (kirjassa Leevi) vaimo Brita-Kajsa (kutsumanimi Riitu tai Kaisa), joka miehensä kuolinvuoteella muistelee elämäänsä ja herännäisliikkeen kehittymistä. Ja etenkin rakkauttaan tuohon erikoislaatuiseen mieheen. 

Sillä se oli suuri ja pysyvä, vaikka parilla oli epäsuhtaa niin koulutuksen kuin taustankin puolesta. Leevi oli oppinut mies etelästä, botanisti ja pappi, joka määrättiin Lappiin osana rovastin koulutusta. Kajsa oli saamen sukua, jossa osattiin käden taidot ja poronhoidot pienestä pitäen. Hän oli käytännön nainen, näkyy tarinasta pitkin matkaa, jo avioliiton järjestämisestä alkaen. Vaikka oli hänessä näkijän vikaa myös.

Vielä silloin kun pari asettui yhteen, Leeviä kiinnosti enemmän tutkimustyö kuin hengellinen johtaminen. Botanistin maineellaan Leevi pääsi isännöimään tutkijoita kaukaa Ranskasta saakka. He halusivat nähdä aitoa Lapin elämää, ja sitä koetettiin heille järjestää, rummutusta ja joikaamista, vaikkei se oikeasti autenttista ollut. Tarut ja muut Leevin jutut viihdyttivät heitä. Kajsa muistelee huvittuneena heikkoina ja hentoina pitämiään ranskalaisia ja huomasi pian, etteivät he lappalaista pappia suuresti arvostaneet. 

"Frantsut, Marnie ja Gaimart, net oli häveliästä sakkia. Aluspöksekki niillä oli valakosta pellavaa, ja niitä piti pajassa ehtimisseen olla kuuraamassa." 

Leevi oli intohimoinen mies, niin hengen kuin ruumiin osalta. Hän seurasi valtakuntien asioita ja pohti syntyjä syviä. Kansallisaate alkoi heräillä, joskaan ei saamelaisten hyödyksi, mutta ajatus kiehtoi.

"Vaan sitte alako kuulua kummia. Tämä ensimmäine asija: virran toisella puolella oli Suomi, jo kolomattakymmentä vuotta Venäjän alla. Ja kaikki varmaan aatteli että siinä net nyt ryssiksi alakaa. Vaan sieläpä oliki heränny liike, että vanahoja karijalaisten runoja ja tarinoita oli alettu koota ihan päntiönään. Omalla mielellä ja kielellä. Set oli sinulle merkillinen asija, ja toivo." 

Varsinaisen herätyksen saatuaan - kuin ihmeenä - alkoivat leipäsaarnat muuttua. Ääneen tuli "voima ja vimma". Jopa Brita-Kajsan aiemmin havaitsema "paljontärkeys" unohtui.

"- Mie annoin niitten tuta Jumalan sanaa, sie totesit. - Sitähän net halusi, hurmospappia ja Lapin käännyttäjää." 

Väki havahtui, kuunteli eri korvalla kuin entisiä pappeja - tuttu kieli ja hurmos veivät. Ja niin syntyi herätysliike.

"Mie kajeksin tuota suurta tulta, joka teissä heränneissä roihusi. Ko koko Lapinmaa ois syttyny tulehen."

Meno meni niin rajuksi, että pappi siirrettiin pois Karesuannosta Pajalaan. Hurmahenki sai ihmiset outoihin tekoihin, joita kirkon johto joutui suitsimaan papin palveluspaikkaa vaihtamalla. Syntiä piti tehdä, jotta ne voi anteeksi antaa, kertoo Kajsa. Ja jonkin ajan päästä Koutakeinossa sattui se kamala. Leeviä ei siitä syytetty, vaikka hän alkuroihun taisi sytyttää ja omantunnon tuskia kokea. Liike alkoi säröillä ja hajosi sittemmin useaan eri alalahkoon. 

Fyysisestä intohimosta Kajsa sai nauttia kahden kesken usein ja paljon, joskus jopa pian synnytyksen jälkeen paikat kipeinä. "Ilonen pillu" ei aina jaksanut iloita. Mutta 15 lasta Kajsa synnytti. Tästäkö lie lähtenyt herätysliikkeen ehkäisykielto? 

"Mie olen sitä hyvänä pitänyt. Ei se ittestään hyvänä säily. Voisi sanoa, että minun pillu on vähän niinko ikiaikanen kuksa. Oikiaa pahkakuksaa ko hellästi pittää ni se ei mene pahaksi milhän."

Lapsimäärästä huolimatta Kajsa oli usein yksinäinen, mies omilla reissuillaan. Muutama ystävyyssuhde säilyi, osa katosi, osa muuttui vuosien myötä.

"...esiäitit kulukee aina mukana. Semmonen ajatus kyllä helpotti, ja minun yksinäisyys väistyi."

Se on kauniisti sanottu. Kuten moni muukin kohta hurjassa tarinassa, ronskin ja suorasukaisen ohella. Riemukas ja runsas kieli on helppolukuista ja tarkkaa. Tällaista kielen iloittelevaa hienoutta ja vahvaa otetta Katja Ketulta uskalsi odottaakin: ehkä hänen paras romaaninsa tähän asti. Historiafaktaa on sen verran, että lähdeluettelo on pitkä.

Katja Kettu: Brita-Kajsa. Otava 2026. Päällys Piia Aho.


perjantai 15. toukokuuta 2026

Vincenzo Latronico: Perfection / Täydellistä

Anna ja Tom elävät täydellistä Instagram-elämää. Niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Kirja alkaa heidän Berliinin-asuntonsa yksityiskohtaisella kuvailulla; harkittu sisustus ja paikan ilmiasu alkaen katunäkymästä aina kodin huolellisesti huolettoman näköisesti sijoitettuihin koriste-esineisiin palvelevat kuvatarpeita, no, täydellisesti. Ovathan he ammattilaisvisualisteja, free lancereita, jotka tekevät työtään kotona juuri sellaisissa puitteissa, jotka valitsevat. 

Berliini on paikka, jossa nuorten, trenditietoisten ammattilaisten tulee olla; he ovat muuttaneet sinne nimeämättömästä maasta Etelä-Euroopasta (suomalaista hymähdyttää talven kylmyyden valittelu, kun ollaan noin "pohjoisessa" kuin Saksa). Saamme tutustua tarkkaan heidän elämäntapaansa ja viikkorytmiinsä. Työtä, lähinnä, sillä ansioita on kerättävä, mutta myös biletystä ja sopivan viiteryhmän kanssa hengailua. Kaverit ovat samanlaisia diginomadeja, muuttaneet eri puolilta maailmaa tekemään etätöitä ja nauttimaan tunnelmasta. He viihtyvät gallerioissa, yökerhoissa, juhlissa tai ravintoloissa, usein aamuun asti. Syöminen ja ruuanvalmistaminen ovat suuri juttu. 

"Food was part of their culture, and they would discuss it among themselves in the same way previous generations had discussed films, books and politics. It helped define who they were."

Lisäansioita he hankkivat vuokraamalla asuntoaan matkojensa ajaksi muille. Sosiaalista omatuntoaan pari hoitaa lahjoituksilla hyväntekeväisyysjärjestöille ja vapaaehtoistyöllä, jota voi tehdä läppärillä. 

Kuulostaa hienolta elämältä, tai rasittavalta, miten vain lukija haluaa.

Kirjassa ei ole lainkaan dialogia, se on raportinomainen, lakoninen teksti eräästä elämäntavasta. Tyyli etäännyttää henkilöt nukkemaisiksi katseen kohteiksi, joilla ei juuri ole tunteita tai sisäistä elämää. Vaikka yllättäen he kohtaavat kriisin. Kaikki ei vuosien jälkeen enää olekaan niin hienoa, missä vika? Ehkä nettikäytön vähentäminen auttaisi, mutta työn takia heidän on oltava somessa aktiiveja. He kokeilevat matkustamista ja jopa asuinpaikan vaihdosta: ehkä Berliini on jo menettänyt ykköspaikan statuksensa luovan luokan piirissä? 

Hassua kyllä, saksan kieltä he eivät kunnolla opi, vaikka asuvat maassa vuosikausia - koska sekä asiakas- että ystäväpiiri ovat kansainvälisiä. Minusta se kertoo myös siitä, etteivät he halua juurtua, tai ehkä välinpitämättömyydestä muuta maailmaa kohtaan? 

"Previous generations had had a much easier time working out who they were and what they stood for. The problems back then might have been more urgent, but they also had clearer solutions. Now there were too many choices, with each one leading off on endless branches, preventing any real change. Their idea of a revolutionary future didn't go beyond gender balance on corporate boards, electric cars, vegetarianism. Not only had Anna and Tom not had the change to fight a radically different world, but they couldn't even imagine it."

Rikkumattoman tyylitietoinen teos kaikin puolin: kuin kuva tai kuvasarja tekstimuodossa. Hienosti koottu ja tehokas rakenne sekä kiinnostava aihe, itseään isompi, eräästä sukupolvesta ja maailmankatsomuksesta. Hieman myös keski-ikäistymisestä. Ajankohta on noin 2000-luvun alku. 

Luin enkkuversion (Booker-listabongauksia), juuri ilmestynyttä suomennosta, josta kirjan kansi on, en ole lukenut. 

Vincenzo Latronico: Perfection / Täydellistä. (Le perfezioni.) Gummerus 2026. Suomentanut Leena Rantanen.



tiistai 5. toukokuuta 2026

Niilo Sevänen: Unten kruunu

Upea Ikitalven polku avasi näkymän 1000-luvun Eurooppaan, jossa valtaa pitivät kirkot, kuninkaalliset, viikingit ja muut mahtihahmot, joista kaikki eivät olleet tuntemastamme maailmasta. Ristinpalvonta oli vasta alussa, vanhat jumalat ja henget voimissaan, saattoipa vielä olla myyttisiä luonnonkansojakin, kuten peikkoja.

Orfeus, tuo epäonninen, joutuu huolehtimaan sisarentyttärestään Hallasta, jota haluaa omakseen moni muukin. Miksi? Mikä on Hallan syntyperän salaisuus? Sitä ei juuri ehditä tässä osassa miettiä, sillä niin kiire on suojata häntä kaikkialla vaanivilta vaaroilta. Palkkamiekka Skadi, hopeakasvo Silfúr ja Repolainen ovat osa kummallista matkaseuruetta, jolla saada Halla turvaan ja löytää hänen oikea kotinsa.

"Skadi kuunteli, miten kilahdukset voimistuivat vähitellen. Se oli kuin lukemattomien pienten tiukujen helinää. Hänelle tulivat mieleen tarinat metsänhengistä, jotka houkuttelivat matkamiehiä luokseen pimentoon. Paikkoihin, joista ei ollut paluuta.
- Tämä on ansa, kettu julisti pahaenteisesti. - Meitä johdatetaan syvemmälle. Voi kiimainen hilleri sentään, lähdetään pian toiseen suuntaan.
- Puiden välissä liikkuu jotain, Silfúr sanoi hiljaa."

Keisarinna Theofana puolestaan etsii edelleen kadonnutta poikaansa Ottoa, seurueessaan pohjanmies Trym. He turvautuvat epätoivoisiin keinoihin, kuten mystisen lapsinäkijän tapaamiseen vaarallisissa olosuhteissa.

"...mutta hänen täytyi saada selville, mitä auguuri saattaisi paljastaa. Mihin varjoihin hänen rakas poikansa oli kadonnut? Mitä seitsemän vuotta sitten todella tapahtui?
- Hetki vielä. Sinun vuorosi, Trym, nainen sanoi käskevästi ja viittasi lapsen suuntaan. - Katsotaan, kuinka auguuri lukee sinun mieltäsi.
Viikinki hätkähti. Hän vilkaisi vuoteella makaavaa poikaa, sitten Gottfriediä, joka piteli miekkansa kahvaa kulmat kurtussa ja nyökkäsi päällään auguurin puoleen, maiskautti jälleen suutaan käskevästi. 
- Kautta näkin suomuisen perseen, Trym manasi ja istahti jakkaralle. Theofana asteli vuoteen toiselle puolelle, jotka näkisi miehen ilmeet paremmin.
Trym suki hiuksia otsaltaan, veti henkeä ja nosti kahlehditut kätensä pojan vierelle."

Ikitalven kylmyys pakkasineen on vain yksi vaikeus etsijöidemme matkoilla läpi vaikeiden maastojen ja petojen hallitsemien nimettömien maiden. On löydettävä aina seuraava linna, luostari tai kylä, jossa yöpyä, hyvällä onnella jopa syödä. Ehkä löytää vihje siitä, minne suunnata seuraavaksi. Theofana ei pelkää, Orfeus todellakin pelkää, mutta ei voi muutakaan kuin suojella Hallaa. Rooman paavin luota turvaa ei löydy. Mutta paavi ehkä tietää jotain, joka auttaa. Ainakin unessa.

"Orfeus tuntee jännityksen paavin sydänalassa. Odotuksen ja pelon, joka imee hänetkin mukaansa. Maailmanlopun painon." 

Saattaako olla niin, että seurueet kohtaavat ja jos, mitä siitä seuraisi? Millainen voima on kiihkeän Hallan etsinnän takana? Miksi viitataan Trymin kuolleeseen vaimoon Aaloon, joka soitti erityistä kielisoitinta Kalevan mailta? 

Kyllä, Kalevalan tarinat iskostuvat mukaan eurooppalaiseen matkaan. Kiehtovaa! Mutta pakko myöntää, että porukkaa alkoi olla jo niin paljon, että hieman hämmensi. Etenkin mahdit, jotka tapahtumia ohjailevat, sillä mahdin takaa löytyy aina isompi mahti, kieroilijan takaa vielä suurempi kieroilija, pelottavan pedon takaa vielä pelottavampi... 

Ei, tässä osassa salaisuudet eivät selviä, vaikka vihjeitä saadaan ja matkasta nautitaan notkean tekstin myötä. Tämä on road trip oudossa unimaailmassa, jossa lukija saa kulkea mukana sormet verillä sivuista kiinni pitäen pysyäkseen mukana. Lukuohjeeksi lainaan tekstiä: 

"Seitsemästi kirottu, meidän pitää olla varovaisia."

Seväsen komea suomen kieli on runsasta ja hehkuvaa, mutta hallittua. Fantasian jatkoa odotellen.

Sarjan ensimmäinen osa on Ikitalven polku. Ääni- ja sähkökirjana luettavissa on myös sarjan esiosa Talven portti.

Niilo Sevänen: Unten kruunu. Gummerus 2026. Kansi Jenni Noponen. Kartta Ikitalven Euroopasta Herran vuonna 1007 Riku Similä. 

torstai 23. huhtikuuta 2026

Jevhenija Kuznjetsova: Niin kauan kuin on elämää

Kysykää Mialta -kirja aiheutti kirjasomessa kuhinaa ilmestyttyään vuonna 2022: lämminhenkinen kuvaus ukrainalaisen suvun naisista eräänä kesänä Ukrainan maaseudulla viehätti. Hengähdystauolle omista elämistään isoäidin talolle saapuivat sisarukset Lilia ja Mia sekä heidän serkkunsa Marta omine haasteineen. 

Tapasimme myös sisarusten äidin eli isoäidin tyttären ja muutaman muun eri-ikäisen suvun naispuolisen jäsenen, joiden keskinäisiä suhteita kuvataan kauniisti mutta lällyyttä välttäen. Miehiä vilahtelee, mutta lähinnä puheissa ja lähinnä onnettomuuksina, ja isoäiti on mahtava! Maaseudun elämä ruuankasvatuksineen ja perinteisine tapoineen kuhisee toimintaa ja kekseliäisyyttä hyödyntää uutterasti kaikki saatavilla olevat luonnonantimet: on totuttu tekemään itse mieluummin kuin ostamaan.

Samaa teemaa kertoo vuoden 2025 kirja: ollaan jo selkeästi sota-ajassa, joka näkyy ja kuuluu maisemassa, mutta tarina ei keskity taisteluihin, vaan ihmisten arkeen ja kykyyn toivoa ja selvitä kovista ajoista, jotka nakertavat uskoa inhimillisyyteen ja tulevaisuuteen. Portugalissa äitinsä kanssa kasvanut kansatieteilijä Jana on perinyt isänsä maatalon Ukrainasta Dnipro-joen seudulta ja tutustuu ympäristöönsä uteliaana. 

Tai on pakko tutustua, sillä naapuri Maksym sisarensa Ljuban kanssa opastaa Janaa käytännön asioissa, kuten talon lämmittämisessä sähkönsäännöstelyn keskellä. Kesän lämpö on edelliseen kirjaan verrattuna muuttunut talven kylmyydeksi, symbolista sekin. (Ehkä kirjailijan seuraava teos kertoo keväästä?)

"- Sitä nukahtaa joka ilta toivoen, että tämä ei ole totta vaan maailma on taas noussut jaloilleen, Karla sanoi."

Jälleen eri-ikäiset henkilöt vanhuksista (tällä kertaa dementiaan hiipuva isoisä saa tärkeän roolin) pikkuisiin ovat läsnä ja tuovat kuvioon syvyyttä ja huumoria. Jana tutustuu erikoisiin tyyppeihin Maksymin auttaessa häntä tutkimustyössä. Kansanuskomukset ja perinteet näkyvät maaseudun arjessa,  mutta nykypäivästä ollaan hyvin tietoisia.

"- Olemme käytännössä jo Euroopassa, Edik jatkoi juttuaan, ajattelin vain, että puoli maata piti uhrata, että meidän otettaisiin eurooppalaiseen perheeseen."
- No, kuka meitä on vielä minnekään ottanut? Slava täräytti.
- Näin sanovat analyytikot.
- Sanotkoot vain, Eurooppa istuu ja odottaa, selviämmekö me."

Janan oleskelu Ukrainassa saa Maksymin haaveilemaan tulevaisuudesta, vaikka hän pitää sitä ylellisyytenä nykyolosuhteissa. Uutta vuotta juhlitaan kuitenkin perinteisesti, toivoa ylläpidetään.

"- Olkoon tämä viimeinen tällainen vuosi, Ljuba sanoi.

- Minä sanoisin, että älköön tämä vuosi olko viimeinen, Maksym täydensi."

Inhimillisyyden puolesta puhuva, ukranalaisuutta sodan takaa valottava viisas teos, joka ei sodasta huolimatta ole musertavan vakava. Kirjailija esiintyy HelsinkiLitissä 2026.


Jevhenija Kuznjetsova: Niin kauan kuin on elämää. Aula 2025. Suomennos Eero Balk. Kansi Laura Noponen.





maanantai 20. huhtikuuta 2026

Sarah Wynn-Williams: Edesvastuutonta väkeä

Sarah Wynn-Williams on uusiseelantilainen kansainväliseen lakiin erikoistunut juristi, joka kertoo elämästään ja etenkin ajastaan Facebookin, sittemmin Metan, palveluksessa vuosina 2011 - 2017. Hän työskenteli New Yorkissa YK:lla mutta tylsistyi sen byrokratiaan ja innostui Facebookin mahdollisuuksista. 

Sinne hän halusi töihin, muuttamaan maailmaa, osaksi yrityksen upeaa visiota antaa kaikille ihmisille oma ääni ja viestinnän kanava, ilman hierarkioita, demokratiaa tukien. Sinnikkyydellä hän sai paikan yrityksen johtoportaassa, tehtävänään luoda yhtiölle suhteita vaikutusvaltaisiin henkilöihin ja maiden johtajiin ja sitä kautta laajentaa käyttäjäkuntaa. Mutta ihanteet alkoivat rapistua törmätessään todellisuuteen.

On helppo ymmärtää innostus ja tarve olla mukana merkityksellisessä, viestintää mullistavassa työssä ja yhteisössä. Suurin osa meistä lienee aluksi ollut yhtä innoissaan FB:n käyttäjinä miettimättä, mihin kaikkeen valtavat mittasuhteet saava yhtiö voi pystyä. Ja se on rumaa luettavaa.

Käyttäjämäärän kasvu vaikuttaa sokaisevan yrityksen päättäjät, ja ahneus saada lisää käyttäjiä sivuuttaa kaikki kuvitellut hyvät tavoitteet: ei väliä, onko käyttäjämaalla hallinto, joka haluaa kansalaisistaan irti kaikki tiedonmuruset tarkkailemalla heidän tekemisiään ja demografia- ja psykografiatietojaan, tai millaiset ovat kaupallisten toimijoiden eli mainostajien tavoitteet.

Jälkimmäistä pidän pienempänä pahana, sillä sen jo tiesimme ja mainokset ovat näkyviä (ei kaikille, vaan kohdistettuina juuri heille, joiden analytiikka osoittaa olevan alttein kullekin tuotteelle, kuten ulkonäköasioissa epävarmoille teinitytöille, mikä on julmaa sekin). Mutta poliittinen vaikuttaminen on näkymättömpää: esimerkiksi Metan yhteistyö kiinalaisten kanssa vaikuttaisi dystopialta, jos se ei olisi totta. Ja uskon sen olevan, sillä kirjaksi asti juristi tuskin olisi muuten uskaltanut asioita julkistaa.  

USA:n vuoden 2016 presidentinvaaleja sanottiin Facebook-vaaleiksi, sillä niissä käytettiin laajasti yhtiön tarjoamia käyttäjätietoja ja seurantatyökaluja. Niiden kuvaus kirjassa on kiintoisa ja karmea; en tiennyt, että näin tarkasti mainosviestit on mahdollista kohdistaa ja siten manipuloida etenkin matalan sivistystason väkeä. Surulliset seuraukset tiedämme ja kärsimme niistä edelleen päivittäin. Tosin kirja mainitsee, että samat työkalut olivat käytössä jo Obaman aikana ja tarjolla myös Hillary Clintonille, mutta Trumpin rahoitus ilmeisesti oli avokätisin ja kampanja siten laajin. Analytiikan käyttö ei ole ollut salaisuus, nyt kun selaan nettiä; jo ennen vaaleja tutkijat kertoivat sen mahdollisuuksista. 

Äärioikeistopuolueita haluttiin tukea muun muassa Ranskassa ja Saksassa, sillä: "Läheiset suhteet näihin puolueisiin ja niiden auttaminen valtaan olisi tehokkain tapa estää hallituksia rajoittamasta Facebookin toimintaa." Kun muistelmansa kirjoittaja pyöritteli silmiään hallituksen kokouksessa, häntä moitittiin jälkeenpäin. Kirjoittaja tiedustelee, missä kohtaa tämä tapahtui:

"´- Oliko se ehkä siinä vaiheessa, kun yksi hallituksen jäsenistä ehdotti pääosin juutalaisista koostuvalle johtoportaallemme, että Facebookin on päästävä paljon lähemmäs Euroopan äärioikeistolaisia puolueita, koska valta on siirtymässä siihen suuntaan? ... - Selitän Joelille, että ymmärtääkseni joidenkin hallituksen jäsenten mielestä fasistit voisivat olla ratkaisu sääntelyongelmiin ja että meidän pitäisi sen vuoksi heti ruveta mielistelemään heitä. Ja että olin odottanut muun hallituksen vastustavan asiaa painokkaammin."

Mitä todellisuudessa tehtiin, sitä ei kuvata: liikesalaisuuksien paljastaminen tulisi kalliiksi sanktioineen, arvelen, joten kirjassa jäädään vihjailujen varaan. Mutta kirjoittajalla on eri maista omia kokemuksia, jotka eivät kerro yhtiön toiminnasta hyvää. Brasilia. Etelä-Korea. Thaimaa. Myanmar verisine vallankaappauksineen. Maiden Facebook-kieltoja rikotaan esimerkiksi julkaisemalla maakohtaisia sovelluksia eri nimillä ja kehitellään hienon kuuloisia projekteja, joilla päästä sisään. 

Ja ehkä pian on drooneja, joiden kautta nettiyhteys onnistuu niissäkin maissa, joissa virallista reittiä ei ole? Mitä enemmän käyttäjiä ja mitä tarkempaa tietoa heistä on, sitä suureellisemmiksi käyvät johdon, Mark Zuckerbergin luotsaamana, suunnitelmat. Hän markkinoi niitä ihmisoikeuksien edistämisellä ja tasa-arvon kasvulla eikä myönnä, että kyse on vain bisneksestä. On kuin hän irtautuisi todellisuudesta mihin lie pilveen, mikä sai lukijan miettimään, tapahtuuko kaikille superrikkaille ja tietyn valtakynnyksen ylittäville väistämättä sama? (Jopa pienen Suomen hallitusjohtoa on tästä syytetty viime aikoina.) 

Kirjallisena tuotoksena teksti jää tosiaan osin hämäräksi, ja amerikkalaiseen tapaan se toistelee, jopa jaarittelee, mutta sisältö on silti hiuksianostattava. Se pursuilee vauhdikkaasti kokemuksia sekä työ- että henkilökohtaisesta elämästä. Lapsuuskuvaus alussa on oudon pitkä, ehkä näppäränä naamiona tehdä kirjasta muistelma eikä yhteen työnantajaan keskittyvä? Samalla se tarjoaa vertauskuvan myöhemmälle "hainpuremalle", joka tapahtui töissä, ei aivan niin konkreettisesti kuin lapsena. 

Miksi ihmeessä kirjoittaja kuitenkin valitsi olla töissä paikassa, jonka toimet ovat niin hurjia ja jonka kiinnostus työntekijöidensä hyvinvointiin on nolla? Wynn-Williams sai lapsia ja tarvitsi työnsä ja sairausvakuutuksensa. Ylevämpi syy oli ajatus siitä, että sisältäpäin olisi tehokkaampaa vaikuttaa yhtiön päätöksiin kuin ulkoa. Hän ei siis lähtenyt talosta, ennen kuin sai potkut. Vaikutus isoihin päätöksiin jäi pieneksi, sillä kriittisiä ajatuksia yhtiössä ei suvaittu.

Wynn-Williams sanoo toisin kuin kirjoittajan esihenkilön Sheryl Sanbergin Lean in -kirjassa on kerrottu; tukea pomoilta oli turha odottaa. Eikä vain henkilökohtaisia tilanteita koskevissa asioissa, kuten työnkuvan muutoksissa tai työntekovelvoitteesta synnytyslomalla, vaan henkilö saatettiin heittää tahallisesti niin sanotusti tuleen. Kiivaissa poliittisissa tilanteissa vankeuden tai väkivallan uhka työntekijöille ei sekään saanut johtoa kiinnostumaan. 

Surkuhupaisaa on se, että sananvapauden visionääriyhtiö haastoi Wynn-Williamsin oikeuteen kirjasta ja sai läpi kiellon, jonka mukaan kirjaa ei saa markkinoida, sakon uhalla. Saankohan nyt bannin Metalta, kun kerron siitä? (Jos minua ei näy hetkeen, tiedät, mistä on kysymys.) Vaikkei tämä ole markkinointia, vaan kirja-arvio, ja kirjan lainasin kirjastosta. Niiden ja kirjakauppojen listoilla teos sentään näkyy. Meta ei vielä ulotu niitä muokkaamaan, mielipiteitä tosin kyllä, mikä voi jatkossa johtaa millaisiin poliittisiin päätöksiin missä vain. Ja se on pelottavaa. 

Kirjan näppärän nimen alkuosa on lainaus F. Scott Fitzgeraldin Kultahatusta, loppuosa tiivistää, mistä tarinassa on kirjoittajan mukaan kyse. 

Sarah Wynn-Williams: Edesvastuutonta väkeä. Tarina vallasta, ahneudesta ja idealismin hylkäämisestä. (Careless people. A Cautionary Tale of Power, Greed, and Lost Idealism.) Kosmos 2026. Suomennos Taru Luojola. 

perjantai 17. huhtikuuta 2026

Moa Herngren: Sisaruskateutta

Andrealla on ikävä isää. Hän oli isän tyttö ja harras ihailija, ja vaikka on jo aikuinen ja perheellinen nainen ja isä edesmennyt, kaipuu on kova. Äidin kanssa välit ovat kaukaisemmat, eikä Andrea oikein tiedä, mistä se johtuu - isosisko Ulrikaan äiti vaikuttaa suhtautuvan lämpimämmin. Veli Rasmus on kolmikymppinen, mutta häntä pidetään edelleen lähinnä teininä, tai ainakin Andrea pitää - nuori mies kun ei oikein tunnu saavan elämäänsä aikuiselle raiteelle. 

Äiti vanhenee ja tarvitsee yhä enemmän apua, jota Andrea vaivojaan säästämättä tälle tarjoaa. Paperiasioita hoitaessaan hän huomaa, että äidin tililtä on tehty siirtoja Ullikselle. Se vähän harmittaa Andreaa, vaikka hän tietää Ulrikan tosiaan tarvitsevan rahaa. Toisaalta, niin tarvitsisi Andreakin, jonka arkkitehtitoimistolla ei mene hyvin, mutta sitä hän ei aio perheelle kertoa. Hän on nimittäin sisaruksista se, joka hoitaa, osaa ja pärjää. Tosin voisivat toisetkin sisarukset hieman enemmän auttaa yhteisissä asioissa, isän venekin pitäisi nostaa talviteloille pian, ettei meri ehdi jäätyä.

Andrealla on myös huolta teini-ikäisestä tyttärestään Livistä. Liv käy terapiassa, mutta on usein masentunut ja vakava eikä poistu huoneestaan. Jotenkin hän innostuu kuitenkin tapaamaan Ullista ja tämän poikaa sekä mummoaan, jolloin entistä ilonpilkahdusta saattaa ilmetä, toisin kuin kotona. 

Alkupuoli on kerrottu Andrean näkökulmasta, jonka jälkeen saa vuoron Ulrika ja lyhyesti Rasmus. Oivasti rakennettu asetelma eri katsantoineen samoista aiheista maalaa laajan kuvan ruotsalaisen perheen sisäisestä dynamiikasta. Se antaa lukijalle mahdollisuuden asettua jokaisen sisaruksen asemaan, ehkä jopa saada vertaistukea sisarusriitoihin ja hankauksiin, joita väistämättä syntyy, ja laajentaa omaa katsantoa. Kehen itse samastuisi, kuka on kuin ilmetty oma sisko tai veli? 

Moa Herngren
on tarkka, realistinen kirjoittaja, joka kuvaa arkisia tapahtumia hyvinkin yksityiskohtaisesti. Kirjan missio on selkeä ja helposti omaksuttava: kirjailija haluaa kertoa jotain, mitä hän ei sanallista, mutta lukijalle asia tulee selväksi. Samaan tapaan ja samoja aiheita, perhesuhteita, kuvasi myös hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa Ruotsalainen avioero. Sarkasmia tai huumoria  en hänen teksteistään löydä (kirjan esittelyssä puhutaan hauskasta?), hän "vain" kertoo ja oikeuttaa siten tarinan olemassaolon yksinkertaisen tehokkaasti. Kansikuva ei vastaa sisältöä, ei tässä kukkasilla tanssita eikä romantiikkaa edes häivähdä. Ehkä se on ajateltu houkutukseksi kohderyhmälle, jonka ajattelen tässä olevan nuoremmanpuoleiset (eli noin alle viisikymppiset) naiset, ja varmaotteista kirjaa voin suositella huoletta heille ja muillekin aiheesta kiinnostuville. 

Kenelle: Sisaruksia omaaville, sukuaan ihmetteleville, vanhenevien vanhempien lapsille, selkeän ja realistisen tekstin ystäville. 

Kirjan lukemiseen ja postauksen tekoon innoitti tieto, että kirjailija on Suomessa ja Helsingissä 25.4.2026 Gummeruksen järjestämässä käännöskirjallisuustapahtumassa

Moa Herngren: Sisaruskateutta. (Syskonfejden.) Gummerus 2026. Suomennos Sirje Niitepõld. Kansi Emma Graves. 

maanantai 13. huhtikuuta 2026

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä

Olli Jalonen on niitä kirjailijoita, joiden uutuus on varmasti lukulistalla. Näin ei ole ollut aina, totesin vanhoista bloggauksistani. Mutta kiinnostanut on, ja mestarikirjailijana häntä pidin jo ennen pankin räjäyttänyttä Taivaanpalloa. Sitä Puhdas viiruinen elämä itse asiassa hieman muistuttaa osin angusmaisella, lapsenomaisella kerronnallaan. Mutta aihe on muuta, kertojia ja elementtejä enemmän, ja ajanjakso rajoitetumpi. 

Sisällissota repii ja raastaa ihmisiä ja ihmisen välejä, jo ennen syttymistään ja varsinkin sen jälkeen, monessa sukupolvessa. Tuttu elämänmeno järkkyy, vaikka Kaarlon eli Kallen apteekkari-isä uskoi, ettei sota koskaan suomalaisia tavoita.

"Sodat on kaukana vaikka joskus ne tuppaa nousemaan yli äyräittensä. Silti sitä ei kannata liikaa puida koska se mistä on puhe lähtee tulemaan helpommin kohti." 

Kalle käy koulua ja tekee tavallisia poikien juttuja kavereidensa kanssa ja käy salaa partiossa, joka oli virallisesti tuolloin kielletty. Hämmästyttävän oppinut Musu-Pekka opettaa siellä pojille kieliäkin, muiden asioiden ohella. Punaisen ja valkoisen aatteen lisäksi mukana on siis kansainvälisempikin katsanto, hienoa! Pesäpallopelissä Kalle pistää merkille tytön, Kertun. 

Kerttu elää mummon ja Kielo-pikkusiskon kanssa äidin kuoltua, eikä mummoakaan pian ole eikä Kertulla naisen mallia, mutta kylillä oppii, vaikka väistelemään miesten kosketteluja. Maailmankuva on selkeä: "Kaikessa on selvä järki ja Jumalan tarkoitus, ihmisten halut ja pyrinnöt tulevat kaupan päälle. Näin olen ajatellut ja siksi näin varmaan on vaikka ihminen voi ehkä ajatella muutakin kuin mitä on."

Raittiusliike on vahva; Kallen äiti, samoin kuin Mikun, ovat aina mukana tapahtumissa, Kallekin joskus, ja Viktor vanhempineen. Lehti-ilmoituksilla jäseniä etsivät niin suojeluskunnat kuin työväen järjestyskaartit. Aitosuomalaisuus nostaa myös päätään, tämä kiinnosti. Mitä siemeniä he jättivät suomalaiseen yhteiskuntaan? Lehtosen Aino, jota ei voi olla ihailematta, huolestuu miehensä puolesta: "Joka aamu varoittelen Kustia että älä tänäkään päivänä sekannu sellaiseen mitä myöhemmin kadut äläkä ryntäile harkitsemaan muitten mukaan." 

Vaikea on kenenkään olla sekaantumatta noina sekavina aikoina. Sotaan joutuu Kallekin, eikä se ole helppo pala. Ei kuitenkaan Kerttua unohtanut, saamme havaita. 

Nitkutellen rinkelinmäkeläinen väki Lehtosineen, Appelgreeneineen ja muine "minuineen", kuten kirjailija alussa sanoo, jatkaa kuolemien ja veririitojen läpi nykyaikaa kohti sillä ihmeen kestävällä ihmisvimmalla ja elämän etenemisen aatteella. On siellä mukana Jalosiakin.

"Kaikki asettuu kun aika tasaa, Aino sanoo. Niin kai, minä sanon. Ei ole paljon muuta."

Väliin on vaikea tajuta, kuka henkilöistä puhuu, tunnistus vaatii tarkkaavaisuutta ja ajattelua, mikä somevyöryyn tottuneelle voi olla haastavaa - itsekin olen huomannut viime aikoina (en vain tämän kirjan kohdalla), että olen laiskistunut lukijana, keskittymiskyky pitkään mietintään on heikentynyt. Kaveri kertoi keskittyneensä tässä vain joihinkin tärkeimpiin henkilöihin ja seuranneensa heitä, hyvä vinkki! 

Mutta lukijan työn helpottamiseksi kirjan luvut ovat lyhyitä, ja niiden väliin on sijoiteltu lehtileikemäisiä uutisia sekä näytelmätekstin kaltaista dialogia. Viktorin äidillä on asiallinen pointti nykyihmisillekin - vaikkei vetäisi mukaan uskontoa, johon hän "hyvänsä" perustaa.

Viktor: Kyllä minä isän tiedän. Se on jääräpää.
Äiti: Virkansa arvoinen on eikä yhtään vähempää.
Viktor: En minä sitä.
Äiti: Meillä lyödään nykyään rivi aidanseipäitä ihmisten väliin ja korotetaan este aidaksilla ylemmäs, sieltä takaa sitten mulkoillaan muita ja kylvetään epäsopua ja riitaa. Sen vuoksi on puhuttava ympäriinsä hyvää.
Viktor: Minä voin koittaa.


Teos on
muistelmankaltainen kunnianosoitus menneille sukupolville enemmän kuin juonivetoinen tarina, vaikka paljon tapahtuu ja dramaa totisesti riittää. Jotain syvästi inhimillistä, ihmisyyden ydintä, Jalonen onnistuu tekstillään aina tuomaan esiin, ja se koskettaa. Pyritään puhtauteen monenlaisin aattein ja keinoin, mutta viiruja ja roiskeita ei kukaan voi välttää.

Aiempia Olli Jalosia:

Stalker-vuodet (2022)
Merenpeitto (2019, jatko Taivaanpallolle)
Taivaanpallo (2018)

Miehiä ja ihmisiä (2014)
Karatolla (2012)
Poikakirja (2010) 
Isäksi ja tyttäreksi (1990)

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä. Otava 2026. Kansi Anna Lehtonen.



torstai 9. huhtikuuta 2026

Anna-Leena Härkönen: Mykkien pöytä

Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut paljon sekä hauskaa että vakavaa, yleensä niitä makoisasti sekoitellen. Jos mistään hänen kirjastaan ei nainen löydä samastumispintaa, se on ihme! Aiempaa tuotantoa muistellessa mietin, että kertojaääni on vuosien saatossa muuttunut ja - superyllätys - muuttunut vanhemmaksi. Muttei kyynisen puolelle sen enempää kuin nyt yleensä iän myötä muututaan. 

Kertoja on kuitenkin jotenkin aina sama, pisteliäs naispuolinen totuudentorvi, joka pyrkii ymmärtämään ihmisiä ja ilmiöitä eikä arkaile lausua niistä mielipiteitään lukijoiden ihastukseksi. Ja kun tyyli jatkuu, lukijalle tulee tuttuuden tunne, eikä se ole huono, jos ei etsi yllätyksiä. Lukijan illuusio kaverista, jopa ystävästä, on yksi syy Härkösen kirjojen tasaiseen suosioon, uskon. Sujuvaksi ja helposti luettavaksi laaditun tekstin ja nokkelan ajattelun lisäksi, tietysti; ei ammattilaisura tyhjästä synny, eikä työnteotta, mikä on kunnioitettavaa sekin, kun pitkää julkaisulistaa katsoo. Hänen kirjojaan on luettu ja ostettu jo muutamassa sukupolvessa; niitä on sovitetty näytelmiksi, tv-sarjoiksi ja leffoiksi. Kirjat ovat innoittaneet myös monia opinnäytetöitä, joista yhdessä olin itsekin blogillani lähteenä mukana, kirjasta Onnen tunti.*

Mykkien pöydässä 56-vuotias Leni on saanut yllättäen potkut, joten nyt on aikaa. Työnsaannista ei ole toivoa eikä pelkoa. Työkkärin vaatimiin työhakemuksiin kukaan ei vastaa paitsi joskus harvoin kahteen kirjaimeen tiivistettävällä viestillä, vaikka kuinka piilottelisi syntymäaikaansa - mitä Leni ei halua tehdä, sehän olisi huijausta! Satunnaisia ansioita hän hankkii kirjoittelemalla lehteen ihmissuhdepalstaa, jossa "Amalia" antaa vastauksia lukijoiden visaisiin ongelmiin räväkkään tapaansa. (Nyt kai tällainenkin olisi laitonta, koska työtön ei saa ansaita edes sitä kolmeasataa kuussa ilman todennäköistä ansiosidonnaisen menetystä. Näin aktivoidaan.) Onneksi ei ole lapsia tai muita elätettäviä.

On siis otollinen hetki keskittyä muihin asioihin. Vaikka riittävään viinin ja seksin nauttimiseen. Leni on järjestänyt nämä molemmat, jälkimmäisen ex-puolisonsa Juhan kanssa kaveripohjalta. Näin kävi, pandemia-aikaan kun ei voinut uusia tuttavuuksia solmia. "Jotka Jumala on erottanut, voi vain korona yhdistää." Järjestely toimii jotenkuten, vaikka Leni yrittää lopettaa suhteen: "Että eksät osaavat vituttaa. Juuri sen takia he ovat eksiä." 

Mutta kun Leni tapaa Lassen, se on menoa. Hurja, arvaamaton, vahva, huoleton, lässytystä inhoava mies (eli päinvastainen kuin Juha) on juuri sitä, mitä on kaivattu. Plussapuoli on sekin, että Lasse on varattu, joten päivää pidemmälle ei tarvitse miettiä. Ystävä paheksuu, sillä hänestä naisen pitää etsiä sitä oikeaa ja ainakin olla rikkomatta perheitä. 

"Siru muljauttaa silmiään.
- Etkö sä ole ansainnu enempää?
- Ei meistä kukaan oo ansainnu mitään. Kaikki on bonusta.
- Sä muuten rakastut aina täysin vääriin miehiin.
- On ne kaikki ollu hetken oikeita. Ja ne hetket riittää mulle."

Vaikka usein naurattaa, hieman kirpeästi tosin, lukija alkaa huolestua: pysyykö Lenin varmojen mielipiteiden varaan rakennettu elämä hallinnassa? Se alkaa näyttää nurjia puoliaan; tuttavien ihmettelyä, karmeita krapuloita, ahdistusta. 

"Päätä särkee. Tavallista pahempi kankkusahdistus. On minun syytäni, että kaikki lähtivät. Minun syytäni ovat myös sademetsien tuho, Pol Potin pääkallot ja kotimaisten vihannesten korkea hinta."

Päivä kerrallaan -konsepti ei enää toimi Lenille, ja loppupuolen käänne yllättää lukijan vaihtamalla tarinan hengen. Kaiken uhoamisen takaa löytyy menneisyydestä jotain, mikä ehkä selittää naisen tilannetta. Tai ainakin hän joutuu toteamaan, ettei kaikkea tapahtunutta voi vain unohtaa. Lukija tehköön omat tulkintansa. Mikään moraliteetti kirja ei ole, eikä ryppyotsainen maailmanparannus Härkösen tyyliin sopisikaan. Hän kertoo tarinan, notkeasti ja kunnollisella suomen kielellä. Mikä sopii mainiosti tänäiseen suomen kielen ja Mikael Agricolan päivään. Hyvä, suomi! Omaa kieltä kannattaa juhlia, kun se vielä on olemassa.

Lue myös Anna-Leena Härkösen

Rikospaikka (2021)
Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia (2018)
Valomerkki (2017)
Kaikki oikein (2014)
Ihana nähä! Ja muita kirjoituksia (2014)
Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia (2012)
Onnen tunti (2011)
Juhannusvieras (1996) 

Kirjailija on tavattavissa Helsingin Vuosaaren kirjastossa 21.4. klo 18. Häntä haastattelee Tuija Takala

Anna-Leena Härkönen: Mykkien pöytä. Otava 2026. Kansi Kirsti Maula.

* Etenkin blogien huippuaikoina tuli usein pyyntöjä osallistua erilaisiin tutkimuksiin. Kannustan toimintaa, sillä mikäpä olisi parempi aihe kuin kirjallisuus, ja blogeista saattaa löytyä hyvinkin paneutuneita ja yllättäviä näkökulmia. Mutta tekijöille vinkiksi: olisi kiva saada valmiista työstä tieto tai jopa työ luettavaksi, sellaista en muista tapahtuneen. Tässä mainitun tutkimuksen löysin kaverin vinkistä aikanaan ja pääsin sen lukemaan, mutten enää löydä sitä netin syövereistä.