Ina Westman: Lähes elossa

Syksyllä jylläävät taas kaikenlaiset virukset. Normitauti tulee ja menee, mutta entä jos ei menekään? Koronavirus on vielä uusi ja siitä puuttuu paljon tutkimustietoa, mutta jo 21 000 suomalaista on saanut diagnoosin long covidista, taudista, jota ei vielä neljä vuotta sitten ollut olemassakaan. Long covid tarkoittaa pitkittyneitä sairauden oireita. Ne voivat olla koronan kaltaisia tai jotain aivan muuta, elimistö on joka tapauksessa täysin sekaisin. Jopa hengenvaarallisesti.  

Kirjan kirjoittaja on yksi heistä. Ina Westman on sairastanut vuoden 2020 maaliskuusta tähän päivään saakka. Migreenityyppistä päänsärkyä, aivosumua, nivelsärkyä, huimausta, pahoinvointia, syvää uupumusta (fatiikki), hengitys- ja sydänoireita, muutamia mainitakseni. Vasta vuonna 2022 hän sai sairaudelleen nimen. Hän on sitä nollaryhmää, joista tutkimustietoa on kerätty, jotta hoitoja osattaisiin suunnitella. Koekaniini siis, eikä se ole miellyttävä rooli.  

"Selviänkö päivästä, jossa ei ole yhtään ainoaa tehtävää, ja joka on silti raskaampi kuin yksikään elämäni päivä koskaan aiemmin?
Ja niin päädyin pisteeseen, jonka luulin koittavan joillekin muille. Luulin vilpittömästi tällaisen romahduksen koskevan keski-ikäisiä naistenlehtien kansikuvissa."

Tauti vei voimat ja työkyvyn, vuorokaudet ovat olleet mitenkuten selviytymistä ja kuolemanpelkoa. Tavallaan koko perheeltä on ryövätty vuosia sairauden kurimukseen. Onneksi sekä mies että lapset ovat ilmeisen viisaasti ottaneet homman "annettuna". Näin tämä vain menee, he vaikuttavat ajattelevan kirkkaalla logiikalla, vaikkei heidänkään rooliaan voi helpoksi sanoa. Perheen olemassaolo on kuitenkin voima, joka pitää sairastuneen elämänhalua yllä. 

"Joskus elämässä tulee hetki, jolloin silmät aukeavat ja kaikki muuttuu. Hetki, jolloin tajuaa eläneensä valheessa tai väärinymmärryksessä on yhtä aikaa maaginen ja kammottava. Muutos kauhistuttaa. Ihminen haluaisi vain pysäyttää ajan ja jäädä istumaan paikalleen, perua kaiken, jatkaa niin kuin ennenkin. Mutta se ei ole mahdollista, on otettava ensimmäinen askel ja opeteltava kävelemään uudelleen. Vain niin voi jäädä eloon." 

Kirjan päättyessä kirjoittajalla on lääkitys ja muita keinoja, joilla pitää pahimpia oireita hallinnassa. Työtäkin hän on päässyt tekemään, osa-aikaisena. Työyhteisö on kannatellut hienosti, samoin ystäväpiiri. Ja kyllä, kirjoittaja on hyväosaisia myös siten, että hänellä on ollut varaa käydä yksityislääkäreillä ja asiantuntijoilla, arvokkaan työterveyshuollon lisäksi. Jooga ja etenkin hengittämisen tekniikka sekä terapeutit niin fysiikan kuin psyyken kunnon hoitamiseksi ovat tulleet tutuiksi. 

Elämä on muuttunut täysin. Entinen juhlien ja liikunnan rakastaja on joutunut jättämään menot lähes kokonaan. Pieni kävelylenkki tai avannossa uinti on parhaimmillaan mahdollista. (Talviuinnista on ollut yllättäen iso apu.) Tapaamisia varten on levättävä varastoon useampi päivä ja toivottava, ettei jälleen kerran joudu perumaan. 

"Miten kipeästi kaipaankaan aikoja, jolloin olin tarpeellinen, tärkeä, kiireinen, kaivattu, juhlittu.

En ole näistä enää mitään."

Alkuun ajateltiin taudin olevan henkistä. Tutkimuksissa kuitenkin on todettu muutoksia elimistössä, kuten sydämen sykkeessä tai tietyissä ainepitoisuuksissa. Kuvittelulla ei enää voitu oireita kuitata, ja hyvä niin. Monet ovat parantuneet, mikä on hieno uutinen, mutta osa ei. Virus on katala ja kiero kaveri. Kirjoittaja ei vaikuta enää edes haaveilevan paranemisesta, vaan stabiilista olotilasta. Mutta hoitopolun ja lääketieteelliset seikat voi kukin lukea kirjasta. Hyppään muutoksen suuruuteen, joka tulee selväksi.

Miksi juuri hän sai pitkän ja vaikean tautimuodon? Kiukku ja katkeruus ovat ymmärrettäviä reaktioita, mutta niihin juuttuminen ei auta, kirjoittaja tiedosti jo varhain. Syvään päähän se on silti heittänyt, koko minuus on ollut ajateltava uudestaan, etsittävä ydin kaiken alta. Onko sitä olemassa, kuka se on? 

Kun fyysinen romahdus tuli, oli etsittävä mitä tahansa helpottavia asioita, myös korvien välisiä. Kirjoittaminen on ollut niistä yksi siinä vaiheessa, kun se alkoi olla mahdollista. 

"Kaikki kirjallisuus on autofiktiota ja terapiaa kirjoittajalleen. Koristeet tekstin päällä vain määrittelevät fiktiivisyyden tason.
Yhdentekevää.
Minä kirjoitan jäädäkseni henkiin."

Ja kirjoittajana Ina on hyvä, tiedämme hänen aiemmista romaaneistaan. Lähes elossa on ensimmäinen omakohtainen teos, ja arvostan sen avoimuutta. Vaikkei se tietysti "kaikkea" kerro (emme ehkä haluaisi kuullakaan pahimpia, sillä kirja on rankka jo nyt), lukija saa paljon konkreettista tietoa niin oireista kuin hoidoista sekä tuntemuksista ja tilanteista, joihin sairaus on hänet vienyt. 

Huono uutinen on se, ettei julkinen terveydenhuolto ilmeisesti vieläkään osaa hoitaa sairastuneita. Tai ei resurssipulassaan pysty. Lehti kertoi, että Meilahden sairaalan pitkittyneiden oireiden poliklinikalle on tullut lääkärien lähetteitä paljon enemmän kuin se voi käsitellä. Hoitoa sai vuoden 2023 loppuun mennessä 650 henkilöä. Niistä kahdestakymmenestäyhdestätuhannesta. Missä loput ovat? Ja kuinka suuri on todellinen sairaiden määrä, kun diagnosointia ei osata? 

Uskon kirjan antavan arvokasta tukea muille sairastaville ja heidän läheisilleen. Ja me toistaiseksi terveet ymmärrämme paremmin, mitä sairaus voi aiheuttaa. En tiennyt long covidista juuri mitään tätä ennen. (Enkä vagushermosta, mutta googlasin. Liittyy vahvasti asiaan.) Koronarokotukset tuntuvat entistä tarpeellisemmilta, elintärkeiltä. Vaikket niihin uskoisi, ota silti, niin suojelet jotakuta joutumasta samaan helvettiin. Pelastat henkiä, perheitä ja lapsuuksia. Huomaan peseväni käsiä entistä enemmän. 

Tekstinä kirja on tervejärkinen, suorasanainen ja pelottava. Kävisi kauhusta, jos ei olisi niin tuskallisen totta. Kiukuttaa ja surettaa niin kirjoittajan kuin muiden sairastuneiden puolesta. Tulee uniin, pakottaa ajattelemaan omaa ydintä; missä ja mikä se on, kestäisikö se vastaavan. Etenee rivakasti ja lässyttämättä, nostaa esiin niin henkilökohtaista kuin yleistä. Sanomisen tavasta pilkistää kirjoittajalle tyypillinen huumori, vaikkei tarinassa mitään hauskaa ole. 

Napakkaa sanomista kyllä. Ja toiveikkuutta elossa olemisesta, unelmiakin. Mutta nyt täysin toisenlaisena ihmisenä ja toisenlaisin resurssein kuin vielä jokunen vuosi sitten olisi voinut kuvitella. 

"Jokin uusi tarkoitus elämään pitäisi keksiä, mutta alan aavistella, että tarkoitus on kaivettava esiin jostain mutaisesta lammikosta, eikä siihen kuulu timmiä vartaloa tai kasvojoogaa peilipöydän ääressä, ylösnousemusta ja onnellista loppua, jossa kasvaa entistä vahvemmaksi ja eheämmäksi ihmiseksi, jotta voi elää täyttä elämää.
Ehkä sekin voi riittää, että on lähes elossa. Ehkä on tilanteita ja elämiä, joissa sen täytyy riittää."

Kirjan nimi on kipeästi osuva, kansi on kaunis. Lopussa on vinkkejä romaaneista, joista kirjoittaja on saanut lohtua ja kirjoista, joista on löytynyt tietoa. Samoin siellä on vinkkejä ja arvioita keinoista, joita hän on oireisiinsa kokeillut. 

Aiemmat Ina Westmanin romaanit:

Henkien saari
Arkisatuja aikuisille (yhdessä Katja Lahden kanssa)
Syliin

Ina Westman: Lähes elossa. WSOY 2024. Kansi Tommi Laihonen.

Katja Lahti, Ina Westman: Arkisatuja aikuisille

Nyt ei kelpaa syyksi lukemattomuudelle ajan puute. Nimittäin arkisadun lukee kahdessa minuutissa! Sen verran voi nipistää lähes kuka vain ja missä vain.

Tämän palvelun, kahden minuutin arkisadun, tarjoavat meille Katja Lahti ja Ina Westman, joiden Pieni Novelliblogi on pyörinyt pari vuotta satuillen. Kirja on koottu osin jo julkaistuista jutuista, osin kirjaan tehdyistä uusista.

Arkisadut kertovat naisarjesta oivaltavasti ja huumorilla. Teemat ovat jokaiselle tuttuja: parinetsintä, perhe ja suku, ikääntyminen. Pohditaan syviä kysymyksiä: voiko luontohenkisten sinkkujen metsätreffeiltä löytää sen oikean? Viihtyykö kerrossiivooja itse hotellilomalla? Auttaako parisuhdeterapia? (Annaa ja Ottoa auttoi.) Ja ei ihme, että Lumilla on välillä raskasta, sentään kuusi rakastajaa...

Ironinen ilmehtiminen arjen haasteista keventää itse kunkin kuormaa, kun asioihin saa humoristista ja vertaistuellista, joskus liikuttavaa näkökulmaa.

"Tässä on nyt kaksi ohjetta, jotka olisin halunnut kuulla äidiltäni ja jaan teille. Ensimmäinen kuuluu näin: älä tee lapsia. Se on nyt vissiin useimmille palstalaisille myöhäistä, joten annan toisen ohjeen: älä helvetissä jää kotiin. Mene töihin. Pistä mies kotiin. Oppii näkemään kuinka helppoja ja mukavia nämä hoitovapaalomat sitten ovat..."

Hermoromahdus-novellissa tunnistan tilanteita. (En kerro, olinko minä se, joka huusi vai se, joka osasi käyttää tilanteessa huutavan kanssa "tarinallista vuorovaikutustekniikkaa".)  Tellu, blogin lukijoille jo tuttu, käy kirjastopäivillä, kiinnostavaa! Tulevaisuuteenkin kurkistetaan.

"Karoliina oli kaunis ja tyttö. Tiesin, ettei sille hyvin miesmarkkinoilla käy. Äiti tietää tällaiset asiat aina, lapsuudesta saakka."

Kahden minuutin arkisatu - ota käyttöön, samaistu, viihdy. Jos jokin jutuista ei nappaa, on nopsa siirtyä seuraavaan, ilman harmitusta kesken jättämisestä, sillä todennäköisesti olit joka tapauksessa ehtinyt lukea jo suurimman osan. Malliksi voit lukaista jotain blogista, vaikka minua naurattaneen jutun Täti kertoo normaaliudesta tai toimistotyöläisäidin kiiretilanteen todentuntuisen kuvauksen Ei yhteyttä.

Äänikirjaversiossa on painetun kirjan sisällön lisäksi bonusraitoja, muun muassa Tellun elämästä.

Katja Lahti, Ina Westman: Arkisatuja aikuisille. S&S 2019. 

Kansi: Satu Kontinen.

Kenelle: Naisille ja naisia ymmärtämään pyrkiville, kiireisille, huonoa omatuntoa lukemattomuudesta (ja kaikesta muusta) poteville.

Muualla: Iltalehti listasi nokkelasti kirjan moderneihin self help -teoksiin.

Ina Westman: Henkien saari

En ole itkeskelevää tyyppiä, mutta posket märkinä tämän kirjan viimeisen sivun käänsin. Älä säikähdä - kirja ei ole kammottava luettava, vaan täysin päinvastoin.

Emma, Joel ja heidän pieni tyttärensä Fanni viettävät kesää saaristossa, jossain Tammisaaren tienoilla. Paikka on Joelin suvun, ja Emma - joka ei sinkkuna pitänyt itseään lainkaan saaristo- tai meri-ihmisenä - oppi ympäristöön hitaasti. Se vei monta kesää naiselta, joka ei omistanut veneilyyn sopivaa vaatetusta ja haaveili lämpimästä viinibaarista. Nyt hän ei halua poistua saarelta, jos ei ole pakko. Ja nyt ei ole, sillä Joel on vienyt perheensä saareen tavallista pidemmäksi aikaa:

"Elämämme on pysäytetty hetkeksi, kuin joku olisi painanut pause-nappia enkä tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Silti minun tehtäväni on esittää, että tilanne on hallinnassa, että kaikki on hyvin ja normaalia. Elämme vain tavallista pidempää kesälomaa, emme liiku minnekään, mutta emme ole saaren vankeina. Tämä on nyt tällainen saarikesä tällä kertaa. Parempiakin tulee. Niin on pakko uskoa."

Syy alkaa aueta lukijalle pikkuhiljaa. Emma on ollut onnettomuudessa, mutta se ei selitä kaikkea. Jo ennen sitä hänelle on tapahtunut paljon. Työssään kansainvälisten uutisten toimittajana Emma on joutunut pelottaviin tilanteisiin, nähnyt asioita, joista hän ei pääse eroon. Ja saanut elämäänsä ihmisiä, joissa on kiinni ikuisesti. Keniasta pienenä adoptoitu Fanni on heistä tärkein. Joka saa jo pienenä kuulla ilkeitä nimittelyä ja ylenkatseita ihonvärinsä takia.

"Nämä ihmiset ovat sietämättömiä, tämä maa on sietämätön. Kellään ei ole täällä oikeasti mitään hätää, sodat ja nälänhädät ovat kaukana ja silti kolmevuotias musta tyttö on kaikille kestämätön uhka."

"Kun herään painajaisiin, tartun Fannin hiuksiin kiinni, ne ovat tuttu ja turvallinen elämänlanka, Fannin hiukset sormissani tiedän, että olen tässä, perheeni luona enkä enää siellä, mistä uneni tulevat."

Tarinaa kertovat Emma ja Joel vuorotellen. Myös Fanni pääsee ääneen, kuten kuuluu. Näkökulmakerronta on tehokas. Se kertoo parin tarinan alusta saakka, raadollisen tarkasti ja kaunistelematta. Millaista on sinkkuus. Miten he tutustuvat ja mitä he toisistaan etsivät ja näkevät. Miten Fanni tulee ja muuttaa asetelmaa. Miten työn ja perheen yhteensovittaminen sujuu. Mitä tytär miettii, kun hän saa puhua vapaasti isoisänsä, Joelin isän, kanssa.

Kiinnostavaa on lukea Emman toimittajan työn muutoksesta:

"Äitiyslomani aikana työni muuttui yhtäkkiä. Kaiken sanottavan piti mahtua Twitteriin tai kahteen linkkiin. --- Näytti siltä, että maailmassa oli noin 200 englannin kielen taitoista ihmistä, joilla oli vielä lukutaitoa jäljellä. Loput jakoivat linkkejäni edes avaamatta niitä. Se sai heidät näyttämään ajattelevilta ja älykkäiltä, sosiaalisesti vastuuntuntoisilta ihmisiltä, jotka olivat parempia kuin Trumpin äänestäjät."

Kyllä, Emma osaa olla ärsyttävän kärkevä ja tietäväinen - ja saada Joelin raivoihinsa:

"Siinä meillä on kanssa oikea maailmanparantaja, luuletko olevasi ainoa, joka pelastaa lapsia ja kärsii niiden tuskasta! Tässä perheessä on ilmeisesti yksi ainoa ihminen, joka on ominut maailman parantamisen itselleen, ja niiden merkittävien urotöiden rinnalla minun kertakäyttöastiani ja kierrätykseni ja ekosähköni ja työni koulussa ei ole tietenkään mitään! Kyllä minäkin tiedän jotain huono-osaisista lapsista, joilla on mustelmia käsivarsissa ja nälkä maanantaina, mutta se on niin kovin paljon arkisempaa ja ikävämpää kuin erään toisen vaarallisissa operaatioissa!"

Saarella on muitakin. Isoisä, joka on kallellaan buddhalaisuuteen. Hänen vaimonsa on jo kuollut, mutta miehelle läsnä, sillä saarella on erityinen henki. Emma kokee saaren henget eri tavoin.

Mikä on totta, mikä harhaa? Ja kuka sen määrittää? Ei, kirja ei todellakaan ole mikään parapsykologiapelottelu, vaan tiukasti kiinni todellisuudessa. Kaikki tiedämme, että on asioita, joita ei pysty hahmottamaan järjellä, mutta jotka ovat silti olemassa, ilmastonmuutoksesta vakaviin sairauksiin. Kirjailija kuvaa ihmismieltä taitavasti.

Kirja on maltisesta sivumäärästään huolimatta niin suuri, että sitä on vaikea tiivistää: sen teemat kurottavat niin laajalle, tässä ajassa, mutta myös meidän jälkeemme. Työn rooli, parisuhde, tasa-arvo, lapsellisuus ja lapsettomuus, suku, maahanmuutto, ekologisuus... Mitä nämä kaikki ovat tulevaisuudessa?

Ja meri. Sen merkitys kirjassa ei ole vain hyvinvoivan purjehtivan väestönosan, vaan se symboloi paljon. Sekä maailmamme tilaa että tuntemattomia uhkia, mutta myös turvaa ja pelastusta, muun muassa. Teksti herättää paljon ajateltavaa ja kysymyksiä; keskeinen niistä on vastuu ja sen rajat, itsestä, toisista, ympäristöstä. Missä rajat ovat, miten kukin ne määrittää? Mitä yksi ihminen voi tehdä?

Westman kirjoittaa kauniisti ja kikkailematta. Hän sijoittaa pettävän kepeänhelposti luettavan tekstipinnan alle salavihkaa paljon jysäyttävää: nuo "ansat" - tai verkot, kun merellä olosta puhutaan - tulevat vastaan niin, ettei lukija edes huomaa, mitä tapahtui, kunnes hänet on vedetty niin syvälle, ettei sieltä (posket) kastumatta ylös selviä. Hieno, koskettava ja monitahoinen tarina. Sen vire on surumielinen, mutta ei pelkkää kurjuuden sinilevässä rypemistä; rakkaus on iso teema, joka lämmittää kylmäävimpiä kohtia. Erityisesti pidin kielen lisäksi siitä, ettei ihmisistä tehdä täydellisiä ja siitä, miten herkästi mutta tiukasti ollaan tässä ajassa.

Jo kirjailijan esikoisromaani Syliin pisti nieleskelemään.

Kenelle: Fiksun nykyromaanin ystävälle, vakavia teemoja kaihtamattomille, saaristosta lumoutuville.

Muualla: Kirjan julkaisupäivä on tänään 9.8.joten täydennän tämän kohdan, kun muita bloggarijuttuja alkaa ilmestyä. Kirjailija itse pitää Pientä novelliblogia, josta voi lukea Henkien saaren ensimmäisen luvun.

Ina Westman: Henkien saari. Kosmos 2018. Kansi: Joel Melasniemi.

Helmet-haasteessa 2018 kirjan voi sijoittaa kohtiin 19 (käsittelee vanhemmuutta), 23 (mukana meri), 26 (paikka jossa en ole käynyt), 28 (sanat nimessä aakkosjärjestyksessä). Ja osin se kerrotaan lapsen näkökulmasta, kohta 47,ja on julkaistu vuonna 2018, kohta 49. 

Ina Westman: Syliin

Äitienpäivään ei sopivampaa kirjaa löydy: Ina Westmanin Syliin kuvaa äitiyttä niin monelta kantilta

ja niin pakahduttavan suorasanaisesti kauheuksineen ja kauneuksineen, että välillä pistää nieleskelemään. Tai ainakin kirja on hetkeksi laitettava sivuun ja vain makusteltava sen tarkanosuvia ja harkittuja lauseita.

Juoniromaanista ei ole kyse, kustantajan termi taitaa olla periodiromaani: kirjan luvut liittyvät toisiinsa henkilöidensä kautta, hyvinkin yllättävin kääntein. Eräänlainen keskushenkilö on kuitenkin Iida, jonka tapaamme synnytyssairaalan vaikeiden raskauksien osastolla 42: odotus ei suju kuten pitäisi ja vauva on vielä liian pieni pärjätäkseen ulkomaailmassa.

”Vasta osastolla hän ymmärsi, että monelle ei käy hyvin. - - - Joka päivä joku katoaa ilman tietoja tai selityksiä, osa palaa moikkaamaan vauvan kanssa onnellisena hymyillen ja tsemppejä toivotellen, osa ei.”

Syntymän ihme jaksaa hämmästyttää. Vaikka syliin saatu nyytti ei ole helppo tapaus ja jatkuva huuto laittaa koville niin Iidan jaksamisen kuin avioliitonkin. Isyysloma from hell, toteaa Ville, Iidan mies.

”Ensin lapsia toivoo enemmän kuin mitään muuta ja sitten toivoo, että ne vain nukkuisivat.” 

Äitiys ei ole pelkkää auvoa, hoetaan. Mutta mitä se muu sitten on? Sen - tai ainakin ison osan - kirjailija on onnistunut napakasti kuvaamaan. Westman kertoo rohkeasti äitiyteen liittyviä kipupisteitä, myyttejä ja salaisuuksia nykylukijan ymmärtämällä kielellä. Ei vain karmeuksia, vaan myös ihmettelyn ja ihailun aiheita. Kuten terveydenhuollostamme Iidan sanoin:

”Se ei lakkaa hämmästyttämästä häntä viikko toisensa jälkeen: miten hienoa hoitoa syntymättömät lapset tässä rapautuvassa yhteiskunnassa vielä saavat.”

Ja perhe kasvaa odotettua nopeammin lisää… Mutta Iidan ystävällä Maijalla on vielä rankempaa. Hän katoaa sumuun. Maijan Stiina-tyttären tapaamme vielä myöhemmin, toisen Iidan elämässä käväisseen henkilön kautta. Joogatunneista voi olla monenlaista iloa!

”…jotain alapäästä ja keskivartalosta kadonnutta hän lopulta joogan ansiosta löysikin, joskin vähän eri tavalla kuin oli kuvitellut.”

Koskettava, taitavasti koottu ja kerrottu tarinakimara, joka muodoltaan myös sopii aiheeseen: kun Iida katsoo taaksepäin tapahtumia, hän toteaa, että jälkikäteen lasten syntymäaikojen vuosista muistaa kovin vähän, vain hajanaisia kohtauksia ja tilanteita ---  Ina Westman on työskennellyt pitkään kustannusalalla ja kirjoitustyö on hänelle tuttua, joten mitään pehmentäviä esikoiskirjalauseita ei tarvitse tekstistä käytellä; se on valmista. Uskon, että moni nuori perhe saa kirjasta lohtua, apua ja vertaistukea. Kahden pienen lapsen äitinä Westman tietää, mistä puhuu, vaikka omakohtaista ei kaikki kuulemma sentään ole. Fakta ja fiktio sekoittuvat sulavasti. Aika kuluu, sukupolvista seuraaviin. Kirjan myötä on hyvä toivotella onnellista äitienpäivää kaikille äideille ja äitiensä lapsille! 

"Siellä ne menevät, lapset, ulottumattomissani,

 ja pian on aamu, sitten ilta, kokonainen elämä."

Kenelle: Tämän päivän perheen hyvinvoinnista kiinnostuneille, vertaistukea hakeville äideille, isille ja aviomiehille, muille ymmärtämään haluaville.

Muualla:  Kirjat kertovat -blogi odotti riipaisevaa rehellisyyttä, ja sitä myös sai. Ehdottoman tärkeä ja todenmukainen kirja, sanoo Helmi K. Kuppi kuumaa -blogissa herkistyttiin. Voimakas romaani---menee ihon alle, sanoo Kirjakirppu. Kirjailijaa haastatteli Anja Snellman Ylen Arka paikka -ohjelmassa, jonne pääsee vaikka tästä Hesarin jutusta.

Ina Westman: Syliin. Kosmos 2016. Kansi: Emmi Kyytsönen.