maanantai 31. lokakuuta 2022

Helsingin kirjamessut 2022: Menestys




Sunnuntai-iltana messut
tiedottivat, että Messukeskuksessa vieraili kirjamessujen aikaan yli 77 000 tuhatta kävijää. Hurja määrä, kun vielä korona saa monet jättäytymään pois ja osa keskusteluista striimattiin kotisohville. Huippuvuonna 2019 ennen pandemiaa kävijöitä oli 92 000. Mutta tänä vuonna myynnin arvellaan olevan vielä kovempi kuin tuolloin, joten hienosti meni kaikkien kannalta. 



Ohjelma oli häkellyttävän runsas, väki vaikutti tyytyväiseltä myös kirjatarjouksiin. Omat ostokseni jäivät vähiin, kun keskityin kuuntelemaan vieraita ja sometin ankarasti. Ostin sentään jotain, kuten Volter Kilven elämäkerran, tekijä Laura Kokko, sekä Aki Ollikaisen uutuuden Kristuksen toinen tuleminen, joka on kuulemma yhtä hyvä kuin Finlandia-ehdokas Nälkävuosi oli.  

 


Etenkin ulkomaisia vieraita on kiinnostava nähdä, kun heitä näkee harvemmin kuin kotimaisia kirjailijoita. Seurasin Juha Itkosen luotsaamaa Pohjoismaisen kirjapalkinnon ehdokashaastattelua. Kaverilla oli 10 haastateltavaa yhtä aikaa, huh, ja vielä englanniksi. Huomenna 1.11. kuulemme voittajan! Senegalilainen Mohamed Mbougar Sarr ja Miesten syvimmät salaisuudet taisi olla messujen suurin hitti, nimmarijonon pituudesta päätellen, kuulemma 1,5 tuntia. Napsaisin kuvan sivusta. 

Ja Heather Morrisin tapasin, epäonnisesta lentomatkastaan huolimatta hän pääsi Uudesta-Seelannista Helsinkiin, tosin matkalaukku kateissa. Viisaan oloinen, vaikuttavasti puhunut nainen, joka kertoo  holokaustista selvinneiden tarinoita. Haastattelijana oikealla Nora Varjama.


Toinen kiintoisa porukka on HS:n esikoiskirjaehdokkaiden kattaus, joka on tänä vuonna kivan monipuolinen runoineen, novelleineen ja erityyppisine romaaneineen. Kuva HS. Muutaman olen ehtinyt vasta lukea, pidin tähän asti eniten Iida Sofia Hirvosen kirjasta Radalla. Anna Englundin Lautapalttoo odottaa pinossani, myös Veera Ikosen Pimeässä syttyy majakka kiinnostaa. Ja outoa kyllä, myös runokirja, Mikko Rädyn Borealia. Ekorunoutta, hän kertoi! 


Runoista tuli mieleen Heli Laaksonen, jonka hillittömän mainiota Luonnos-kirjaa olen juuri lukemassa, joten luontoaihe on nyt pinnalla. Heli oli tietenkin myös messuilla monessa mukana.

Eeva Turusen tuore teosjärkäle Sivistynyt ja miellyttävä ihminen (mutta väljästi taitettua dialogia suuri osa) on minulla alussa, kuuntelin tekijän kertovan sen teemoista. Ukki ja sukupolvet, arkkitehdin työ, oma identiteetti, tällaisia kysymyksiä pohditaan Turusen tutun varman mustahuumorisen tekstin kautta. Eeva haastattelussa alla.


Varma ote on myös Paula Nivukoskella nähdyn perusteella: haastattelija nieleskeli liikutustaan kirjasta Kerran valo katoaa puhuessaan. Kirja odottaa pinossani jo, edellinen oli vaikuttava. 

Tapasin myös Emma Kantasen (uusin kirja tässä ja kuva alla) ja Jussi Moilan, ja harmittelen, kun jälkimmäinen ei ole esikoisehdokkaissa mukana. Nuori mies, joka kertoo tunteistaan, on harvinaista herkkua kirjoissa, kuten aiemmin totesimme. Kuvasin heidät someseinällä, joka oli tarkoitukseen tehty.



Ja Sinikka Vuolan, jonka yhteisteos 101 tappaa aviomies on upea: luen sitä hitaasti, muutaman tarinaversion kerrallaan, ja ihmettelen naisten taitoa! Kuvassa alla vasemmalta Hanna Päivärinta, esikoiskirjailija teoksella Pidä minua vielä, Sinikka Vuola ja Ida Pimenoff, jolta ilmestyi tänä vuonna eri kirjoittajien esseekokoelma äitiydestä, Kasvukausia.


Monia upeita tyyppejä näin, vaikka harmittelen monien missaamista, mutta yli tuhat esiintyjää on sentään vähän liikaa yksille silmille, vaikka kuinka kipittelisi eestaas hallia. Kuulematta jäi debatit ja leikkimättä lasten puolella: lapsille näytti olevan tarjolla monenlaista hauskaa. 




Poppipuolelta näin Pepe Wilbergin ja Mikko Kuustosen elämäkerta-asioissa, samoin Happoradion (kuvassa). 


Paikalla olisi ollut myös Viikate ja Redrama, mutta heitä en onnistunut vilaukseltakaan huomaamaan. Marco Kososen tapasin, uusi kirja Bändilaboratorio kertoo Lepakkoluolan tarinasta musiikin syntysijana. Pidin hänen aiemmista romaaneistaan, Ravintola Loppu, Muurikaupunki ja Rock'n Roll Suicide Bar, Afrikka-teoksen olen missannut toistaiseksi.


Kirjasome sai välivuosien jälkeen oman osaston, mikä oli hieno veto messujärjestäjältä: onhan nyt kokonaan uusi somettajasukupolvi, kun kirjagram, TikTok, videot ja podcastit ovat yleistyneet näiden vanhanaikaisten blogien jäädessä vähemmistöön. Kirjagrammaajia taisi olla paikalla toista sataa plus me muut lisäksi. Oli yksi messujen parhaita anteja tavata tätä innostunutta ja kirjatietäväistä porukkaa! 

Ensi vuonna jatketaan entistä ehommalla konseptilla, nähdään somen ja yhteisön voima kirjojen tunnettuuden edistäjänä ja tietysti muille viihteellisenä ja informatiivisenakin somesisältönä. Tuskin maltan odottaa seuraavia messuja, enää vuosi miinus yksi päivä...

Sitä ennen käväisen Tampereen kirjafestareilla lauantaina 3.12. (festarit jatkuvat 4.12.). Ja yritän ehtiä lukea paljon ja jännitän F-ehdokaslistaa, joka julkistetaan 10.11. Voittaja selviää 30.11. Toivotan myös sinulle paljon kirjakivaa syksyn ja talven pimeyttä valaisemaan! 

Kuvat omiani paitsi aloitus-, debatti- ja lastenosastokuvat Messukeskuksen, kirjankannet kustantajien.


lauantai 29. lokakuuta 2022

Helsingin kirjamessut 2022: Tunteita ja bisnestä

Ilonkyynel uhkasi vierähtää, kun kipitin kohteeseen jo hyvissä ajoin katsomaan kirjamessujen avajaisia. Messu- ja kirjahullun taivas, se pöhinä! Messukeskuksen toimitusjohtaja Anni Vepsäläinen leikkasi punaisen nauhan ohjelmajohtaja Ville Blåfieldin avustamana. Tästä lähti torstain ja perjantain matkani messuilla. 



 

Ensimmäinen kirja-alan edistämispalkinto, 15 000, euroa myönnettiin Lanu ry:lle lasten ja nuorten LANU! -festivaalin kehittämiseen ja järjestämiseen. Hienoa ja oikein palkittu! Suomalainen tasokas lanu-kirjallisuus ansaitsee ehdottomasti lisää rahallista tukea kauniiden sanojen lisäksi - jälkimmäistä lajia kuulemma riittää. Raadin jäsenet Kirjakauppaliiton Laura Karlsson, Suomen Kustannusyhdistyksen Sakari Laiho ja kirja-aktivisti (eikö ole upea titteli!) Henriikka Tulivirta onnittelivat voittajayhdistystä, jota paikan päällä edustivat mm. Erika Vik, Mikko Toiviainen (kuvassa) ja Sini Helminen. 



Palkintopuolelta vielä kustantamo S&S:n kirjoituskilpailun aiheesta Ystävyys. Kaikki neljä  ehdokasta olivat kuulemma niin hyviä, että kymppitonnin palkintosumma jaettiin, ja varsinainen palkinto, kustannussopimus kirjasta 13-19-vuotiaille, solmittiin jokaisen kanssa. Uutta lanua siis tulossa seuraavasti: Johanna Förster: Juuli; Laura Liimatainen: Sukellus; Siria Almaz Lemma: Saida Kokeb  ja Erika Vik: Olivia online ((Erikalla oli hyvä päivä!). Käsikirjoitukset ovat eri vaiheissa, valmistumisaikataulut määrittyvät myöhemmin. 



Voiko bisneskirjoja lukemalla oikeasti oppia jotain? Piia-Noora Kaupin, Helena Åhmanin ja Paula Kilpisen keskustelun mukaan voi. Hyviä käytäntöjä, kuten sen, että joskus kannattaa pitää turpa kiinni, sanoi eräs - on hyvä myös kuunnella eikä rientää tietämään ja kommentoimaan itse aina ensimmäisenä. Kirjat avartavat ajatuksia ja näköaloja, vievät ikään kuin ajattelumatkalle, toisin kuin vaikka videon katsominen, arveltiin. 

Huomautettiin myös, etteivät kaikki bisneskirjat ole hyviä: joskus tapaa kirjan, joka on rakennettu vain yhden oivalluksen ja ajatuksen ympärille. Muodikas se saattaa olla, muttei kovin antoisa. Ja toisaalta, myös romaani voi olla bisneskirja, kuten Jussi Valtosen He eivät tiedä, mitä he tekevät (menipä muuten arvaukseni kirjan suosiosta pahasti pieleen!) - esimerkki hyvästä kirjasta, sopivana lukijalle, joka pyrkii katsomaan asioita uudella tavalla, kuten liike-elämässä on tietysti tarpeen pyrkiä. Mainio keskustelu!


Työelämäasiaa jatkoin kuuntelemalla Kirsi Pihaa aiheesta Työelämän tarkoitus. Hän perää hyvää työelämää eikä näe niin jyrkkää railoa työn ja muun elämän välillä kuin julkisuudessa tupataan rakennella. Hyvä elämä voi olla myös hyvää työelämää ja toisinpäin. Allekirjoitan! Ja muistin taas, että Kirsin suosittelema Frank Martelan kirjallisuus - kuten kirja Elämän tarkoitus - on edelleen minulta lukematta sekin. Ja uutuuskirja Viestintätoimistojen valta, josta kuulin perjantaina. Tekijöinä Matti Ylönen ja Mona Mannelvuo. Viestintätoimistoissa yli 10 vuotta työskennelleenä tämä on minulle must. Olisi niin paljon kiinnostavaa luettavaa, ettei yksi elämä, hyväkään, riitä. 



Keltaisen kirjaston kääntäjiä Einari Aaltosta ja Helene Bützovia kuulin sen verran, että keskustelu koski lähinnä kirjojen sisältöä, ei niinkään kääntämistyötä. Mietimme bloggarikollegojen kanssa englannin kielen ylivaltaa. Mainitut kirjailijat, kuten Gurnah, Ishiguro ja De Lillo, suomennetaan englannista, ja hyvä niin, mutta esimerkiksi espanjalainen kielialue on sen lisäksi valtava, suomennosten määrä suhteessa pieni.  



Sataman kapakan Hilda vie sydämen, ja Silja Koivisto (yllä) kertoi isoisotätinsä elämään perustuvan kirjansa taustoja. Paula Nivukosken uutuus Kerran valo katoaa sai haastattelijan nieleskelemään liikutuksesta, ja uskon, että tämänkin lukijan, kunhan ehdin kirjan pariin, edellisen teoksen perusteella. Myös Merja Mäen Ennen lintuja on lajia, joka saa tunteet pintaan. Ja Jussi Moila kuvaa esikoisessaan Tuntematon miehen tunteita, vielä harvinaista kotimaisissa kirjoissa! Kirja on muutenkin kiinnostava ja taitavasti rakennettu sutjakaksi lukusukkulaksi. 



Tunteikkaita hetkiä koettiin myös Anna Brotkinin kertoessa mainiosta Aikuiset-tv-sarjastaan ja sen tiimoilta kootusta kirjasta Aikuiset - The Bible. Kirja sisältää sarjan käsikirjoitukset, tekijöiden omia kirjoituksia ja muun muassa Kallion kartan sarjan keskeisistä tai vähemmän keskeisistä tapahtumapaikoista. Nimensä mukaisesti kirja on suuri, painava ja komea. Hauskan lisäksi. 



Sauli Miettinen kokosi Muskan tarinan eläväiseksi (kohteensa mukaan) paketiksi hämmästyttävästä elämästä. Ensimmäinen suomalainen naisrokkari, Suomeen Lewis-farkkuja tuonut tukkuri, suuren luokan maailmantähtien Suomeen keikoille järjestäjä - näitä kaikkia Muska on ollut, ja yhä rokkaa. Viikonloppuisin hän tekee keikkaa, ja häntä saa mielellään tilata esiintymään. Kuulemma jotain ikärasismia hän on havainnut keikkavarauksissaan. Ettei niin helposti varata vanhoja esiintyjiä. Kummallista, sanon minä!

Mitä muuta näin? Esa Saarisen puhumassa rakkaudesta, Asko Sahlbergin kirjastaan Marraskuun mies; Antti Tuomaisen Majavateorioineen, Matti Laineen (kuvassa alla Kirjarouvan elämää -bloggarin kanssa), dekkaristin ja tv-käsikirjoittajan, jonka sarjassa Paratiisi on virkistävästi keski-ikäinen nainen päähenkilönä, Viikinkineuleet-kirjan kirjoittajan viikingin itsensä Lasse L. Matbergin, JP Koskisen, tulevaa audiorealityä (tästä lisää myöhemmin!) tekevän Mari Suonnon kopissa istumassa ja monta muuta tuttua ja vierasta. 

Kirjamessut ystävällisesti järjestivät kirjasomelle oman osaston hyvällä paikalla 6n49, jonne somettajakollegoiden kanssa kokoonnuimme ja järkkäsimme vieraita kuvaan someseinäämme vasten. Instassa kuvia vilisee, ja osastollamme vieraita, tule sinäkin! Hyviä messujen jatkoja!














keskiviikko 26. lokakuuta 2022

Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki

Sukella silmät auki paiskaa meidät kesäisen Tanskan hiekkarannalle, olkikattoiseen hytteen, jonka Maria on vuokrannut itselleen ja tyttärelleen, pienelle koululaiselle Inkalle. Mukavissa maisemissa ollaan, aaltojen äänen melkein kuulee.

"Meri oli litteä, hopeinen tasanko. Se jatkui hiekan ja heinän rajaamana horisonttiin ja palautti laineita rantaan. Ulapalla aallot paisuivat vaahtopäiksi, sitten loivenivat ennen kuin kasvattivat uuden kruunun. Etäällä liisi surffaaja, aurinko piiskasi hänen kirjavaa purjettaan."

Marian aikomus on paitsi viettää perheaikaa tehdä töitä: hän on luvannut isänsä leskelle Liisalle tehdä isästä muistokirjan, elämäkerran, jota varten mukana on pinkoittain isän vanhoja papereita. Kuulostaa epärealistiselta suunnitelmalta heti alkuunsa! Kuten Maria toteaa:

"Mikään ei mennyt niin kuin kuvitteli. Näennäisen tasainenkin elämä oli täynnä ennustamattomia hetkiä."

Minkä vuoksi hytten vuokraaja Hanne piipahtaa vähän väliä kylässä, ihmetyttää Mariaa, mutta ajattelee sen olevan maan tapa. Maria ystävystyy mieluummin Kajan kanssa, tällä on talo dyynien lähellä. Inka luottaa Hanneen välittömästi, ja Mariakin huomaa kuitenkin turvaavansa tähän aina, kun on hätätilanne. Sellaisiakin tulee, vaikka trilleristä ei ole kyse; jonkinlainen arvoitus kuitenkin odottaa ratkaisijaansa. 

Suuri osuus on edesmenneellä isällä, jonka muistiinpanoja nainen lukee hämmästyneenä. Isä oli ollut opettaja, josta Marialla on melko ankarat muistot. He asuivat kaksin, tosin äitikin on jo edesmennyt, mutta häntä Maria tapasi harvakseltaan. Muistiinpanoista saattaa löytyä selityksiä isän käytökselle. Ainakin hänet tiukat standardinsa kasvatuksessa ja muun muassa väkivallan ehdoton kielto koulussa saavat taustansa. Närkästyneenä isä tilittää kollegoistaan, jotka pitivät lapsen erottamista koulusta liian ankarana rangaistuksena keinutönimisestä. 

"Mietin, kuinka he ilkeävät tehdä tätä työtä, olla vastuussa lapsista, jos eivät piittaa enempää? Tuntuu, etten voi työskennellä näiden virkaelättien kanssa, että työtäni ei arvosteta. Minua ei arvosteta!"

Isän kirjoitusten lukemisen vuoksi Marian omatkin muistot aktivoituvat. Hän muistaa hämärästi toisen pienen tytön, joka saattoi olla hänen leikkikaverinsa - vai mistä ajatus tytöstä kumpuaa? Ja miksi Hanne tulee "takaisin kuin bumerangi" ja on suorastaan kiusallinen ystävällinen? Täysin mukavaksi Maria ei oloaan Tanskassa tunne. 

Laura Lähteenmäen kirjat iskevät lukumakuuni; ne ovat koskettavia mutteivat tylsiä, eivät mässäile dramatiikalla vaikka kertovat isoista asioista, katsovat ihmiseen syvälle ja kertovat tarinansa kauniilla suomen kielellä ja ilmaisuilla, joita saa ihailla.

Tässä katse päähenkilöön on terävä, sillä Mariaa ei kuvata samastuttavana, kaikkivoipana "sankarittarena", vaan melkoisena sählärinä. Tai kauniimmin sanoen ihmisenä, joka elää tunteella ja vaistolla enemmän kuin järjellä. Ja sulkee mielellään silmänsä ikäviltä tosiasioilta, siitä kumpuaa kirjan nimi. Kun perheessä vaietaan asioista, lapsi tekee omia tulkintojaan. Marian on itse kohdattava kertomattomaksi jäänyttä, jottei malli valu Inkaan saakka. 

Hienovireinen tarina perheen muistoista ja menneen vaikutuksista nykyhetkeen, kasvattamisesta ja lapsista, vanhenemisesta ja ylipäänsä ihmisyydestä, joka on Lähteenmäen leipälaji. 

Kenelle: Ikääntyvien lapsille, kasvattajille, inhimillisen tarinan ja suomen kielen ystäville.

Muualla: Lukutuulia sanoo kirjan tunnelman olevan erityinen, omanlainen.

Aiempia kirjoja: Korkea aika, Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki. WSOY 2022. Graafinen suunnittelu Anna Makkonen.

Helsingin kirjamessuilla la klo 15 Esplanadi-lavalla (Espalla) Laura Lähteenmäki ja Petra Forstén kertomassa kirjoistaan Sukella silmät auki ja Kadonneet tytöt. Haluamansa kirjailijan ohjelmasta löytää kirjoittamalla hakuun sukunimi etunimi. 


tiistai 25. lokakuuta 2022

Helsingin kirjamessut ja lippuarvonta

Ihan kohta kirjamessut! Teen juuri itselleni ohjelmaa, tämä on tarkkaa hommaa kuulkaa: niin paljon olisi nähtävää, että rankkoja valintoja on tehtävä. Ja kavereitakin tavattava, se on yksi messujen suola!

Tänä vuonna kirjasomella on oma osasto, 6n49. Tervetuloa sinne juttelemaan, hakemaan lukuvinkkejä ja kuvaamaan meitsiet hienoa someseinäämme vasten - tehty ihan juuri kuvaustarkoitukseen. Kirjasomen edustajat, bloggarit, grammaajat ja muut, päivystävät osastolla vuorotellen, minä to klo 11 - 12 ja su 12 - 13. Tule moikkaamaan! 

Mitä muuta aion tehdä? Torstaina avajaiset tietysti, ja koska bisnes kiinnostaa, kuuntelen ehkä asiaa siitä, mitä bisneskirjoista voi oppia, tilassa Suomenlinna to klo 10.30: Piia-Noora Kauppi ja Helena Åhman Paula Kilpisen haastattelussa. Työelämän tarkoituksesta puhuu Kirsi Piha klo 12 Hakaniemi-lavalla, tosin houkuttaisi nähdä myös Redrama, samaan aikaan Töölönlahti-lavalla.

Kääntäjän työ on kiehtovaa ja ihailtavaa. Keltaisen kirjaston kääntäjät Einari Aaltonen ja Helene Bützow ovat haastateltavina klo 12.30 Töölö-lavalla. Taattua kotimaista puolestaan tarjoaa Silja Koivisto hienolla kirjallaan Sataman kapakan Hilda klo 13 Esplanadi-lavalla.



Ja suuresti odottamani vieras, jonka kirjoja olen aina ihaillut mutten ole tekijää koskaan nähnyt: Asko Sahlberg on Helsingissä! To klo 13 Esplanadi-lavalla, sinne!

Iltapäivällä on Senaatintorilla kiintoisaa kuunneltavaa. Jos joku ei tiedä, mihin messuilla menisi - kun runsaudenpulaa riittää - kannattaa vain istua Senaatintorin katsomossa, siellä on aina jotain hyvää. Kuten pe klo 15 Janne Saarikivi kertomassa suomen kielestä ja sen sanoista, klo 16.30 Jyri Häkämies ja Rosa Meriläinen esittelemässä ekotrilleriään Epäpyhä liitto, klo 17 Martti Suosalo elämäkertoineen, tekijänä Johanna Venho, ja klo 18.30 Anna Brotkin, mahtavan Aikuiset-sarjan käsikirjoittaja. Siitä on tehty myös kirja: Aikuiset - The Bible, joka ymmärtääkseni sisältää ainakin tv-sarjan käsikirjoitukset ja jotain muuta. Mitä, sen kuulemme sitten. Samaan aikaan muuten olisi Esplanadin lavalla Kaarle Viikate, aiheena Viikatteen 25-vuotinen taival ja kirja siitä.

Vuoden 2021 messujen Rakkaudesta kirjaan -palkittu Rosebudin Hannu Paloviita

Tästä alkuun, raporttia myöhemmin.


Arvon kolme sähköistä messulippua - tule mukaan!

Vastaa alle, mitä messuilla haluaisit nähdä tai laita muuten vain terveisiä ja varmista, että minulla on sähköpostiosoitteesi (voit laittaa meilitse tai Instassa yv:nä arja_korhis tai FB:n kautta blogin sivuille Kulttuuri kukoistaa, jos et halua näkyvän julkisesti). 

Tutut saavat mielellään osallistua myös, mutta arvonta on oikea ja random-generoitu. Osallistumisaikaa ke 26.10. klo 20 saakka, sen jälkeen lähetän liput. Arvontaonnea ja nähdään messuilla!




PÄIVITYS 26.10. klo 20.15:

Liput on arvottu ja lähetetty voittajille HiiliJanica, Anonyymi (Jenni) ja Päivi, onnea ja nähdään messuilla! Jos lippujen kanssa on ongelmia, ota minuun yhteyttä.


lauantai 22. lokakuuta 2022

Naisen elämää fiktiosta faktaan

Kolme nostoa naisen elämän eri puolista: kirjoja, jotka tuskin nousevat palkinnoille sanataiteensa tai syvällisen kerroksellisuutensa vuoksi, mutta avaavat näkökulmia omissa lajeissaan, sujuvasti luettavina. Eli täyttävät hyvin tarkoituksensa ja paikkansa kotimaisen kirjallisuuden kirjossa, josta löytyy loppumattomasti luettavaa kaikenlaisille lukijoille, kuten kaltaisilleni monesta uteliaille.

Pirjo Toivasen kirjasarjaa näyttelijä Mirja Mustasaaresta olen seurannut alusta saakka. Pyhä paha perhe ja Siskoni Italiassa  tutustuttivat Mirjan työ- ja ihmissuhdekuvioihin mukavan viihdyttävästi ja arkisen asiantuntevasti. Muttei liian arkisesti, mausteina on muun muassa matkoja ja romantiikkaa. 

Nyt Mirja on viisikymppinen, eikä vanheneminen ole hyväksi uralle. Nainen ei jää surkuttelemaan, vaan toimii. Hän on peräti muuttanut Italiaan työn perässä, vaikkeivat rooli tv-sarjassa tai mainoshommat ole niin hohdokkaita kuin hän toivoisi. Maa kiehtoo häntä, siellä asuvan siskon ja tämän perheen takia, mutta muutenkin. Etenkin kun Mirja tutustuu Carloon. Voiko mies oikeasti olla näin hurmaava?

Ikääntyminen ja työ, läheisyyden kaipuu, Italian kauneus ja kiihkeä elämänrytmi, haasteelliset perhesuhteet exineen, nyksineen, nuorisoineen ja hankaline äiteineen - monta lukijaa houkuttavaa aspektia, jotka saavat viihtymään sutjakan kerronnan ja tomeran taiteilijaluonteen matkassa mukana.

Pirjo Toivanen: Rooleja vai rakkautta? Stresa 2022. Kuvat Reijo Toivanen, graafinen suunnittelu Armi Wallenius. 

Marja Toivion romaani kertoo asianajaja Sannasta, joka hoitaa työssään osituksia ja avioeroja, jotka joutuu kohtaamaan ne myös henkilökohtaisesti, kun aviomies Arttu yllättäen jättää Sannan. Raivoissaan Sanna ei toimi välttämättä rationaalisesti, ymmärrettävästi kyllä. 

Sukelletaan hankalan eron pyörteisiin, riidellään lasten tapaamisoikeuksista ja oikeastaan kaikesta. Onneksi Sanna saa avukseen järkevän Sepon, konkarin, joka pitää jäitä hatussa. Hattuun hönkää puolestaan lisää Sannan äiti omine omituisuuksineen (taas epäperinteinen eikä niin mukava äitisuhde)!

Lukija pääsee kurkkaamaan asianajajien maailmaan, ammattikunnan sisäpiirin kitkoihin ja kerroksiin, mikä minua kiinnosti eniten. Fiktiota toki, mutta juristina kirjoittaja tietää, mistä puhuu. Tapauksia ja esimerkkejä saadaan lukea hyvinkin tarkalla tasolla. Ja tässä ajassa ollaan tiukasti, työpaineineen ja suorittamisen houkutuksineen. Lasten oireilulla avioeroon on tärkeä rooli tarinassa, ratkaiseva. Monisanainen kirja, mutta helposti luettava sille, jota laki- ja perhekuvioiden konkreettinen hoitaminen tai avioeron kiemurat kiinnostavat. 

Marja Toivio: Lasten takia. Atrain & Nord 2022. Kansi Jutta Luukkonen.

Ulkonäkö on herkkä aihe, johon rohkeasti tarttuu Raisa Omaheimo. Ylipaino ei minua kiinnostanut, mutta tartuin kirjaan kahdesta syystä: tiesin tekijän sanavalmiiksi toimittajaksi, joka olettavasti kirjoittaisi kiinnostavasti. Ja kirjan upean glitter-kannen vuoksi! Ajattelin hieman silmäillä, mutta tulinkin lukaisseeksi ohuen opuksen kokonaan. Vie siis helposti mukanaan.  

Kolmas syy oli tiedostamattomampi: olin nuorena pieni ja laiha, mistä sain kuulla. Ja loukkaannuin verisesti, jos kokooni viitattiin, etenkin työyhteyksissä. Koin sen vähättelynä, joka nakersi uskottavuuttani ammattilaisena, joka halusi olla esillä asiallisista asioista. Enää en loukkaannu (enkä ole laiha), vaan voin itsekin heittää huulta pienten isoaivoisten naisten kerhosta ja muusta höhlästä.

Ylipainoisille eli läskeille, kuten Omaheimo ronskisti sanoo, ulkonäkö on kysymys, joka ei välttämättä jätä rauhaan koko elämän aikana tai paremminkin, ympäristö ei anna sen painua taustalle. Se on yksi hänen viesteistään, tulkitsen: onko pakko nöyrtyä olemaan jotain "outoa lajia", jonka ilmiasua jokainen katsoo olevansa pätevä kommentoimaan, jopa antamaan laihdutus- ja syömisohjeita?  

Ja se, miten haitallista luokittelu on, kun ajatellaan tyttöjä ja nuoria naisia, joiden paineista ollaan muutenkin huolissaan. Eihän tämä tervettä ole, vai mitä?

"Elämme maailmassa jossa on ihan normaalia vihata omaa kehoaan, on normaalia muokata sitä aina ja ikuisesti, on normaalia laihduttaa vuosikymmenien ajan."

"Yhteiskunnalla on kova kiire korjata meitä läskejä, jo lapsesta alkaen. Korjauskeino on aina sama: meille kerrotaan, että kasvikset ovat terveellisiä ja että kannattaa laihduttaa. Aina sama ratkaisu, vaikka se ei toimi. En ymmärrä. Olisiko aika jo kokeilla jotain muuta?"

Ehkä täällä hoidetaan väärää asiaa, pohtii Omaheimo. Olisiko parempi muuttaa yleistä suhtautumista ja asenneilmapiiriä, jotta ihminen voisi kehittää rauhassa tervettä ruokasuhdetta, ilman stigmaa ja läskifobiaa? Hyviä kysymyksiä. Hän puhuu asiasta monelta kantilta, terveydenhoidosta painoindeksiin (saatanasta) ja alan tutkimuksiin (ja karmeisiin läskifobia-elokuviin; tämä kuvastohan on loppumaton). Muutaman käytännön ohjeen hän myös antaa painonsa kanssa kamppaileville muun muassa suhtautumisesta neuvojiin, lääkäreihin, vaatteiden valintaan. Ja kaikille on suunnattu viesti: katso neutraalimmin.  

"Meillä kaikilla on katse joka on opittu, se ei ole meidän omamme. ...olemme kaikki täynnä sisäistettyä läskifobiaa. Omaa katsetta voi kuitenkin muokata ja opettaa neutraalimmaksi." 

Tulkitsen: älä nosta ulkonäköä ykköseksi sen enempää itsessä kuin toisissakaan, älä kommentoi kenenkään ulkonäköä. Myönteisiä kommentteja harva panee pahakseen, mutta niissäkin olisin varovainen etenkin nuorten kanssa: kommentin on oltava yksiselitteinen, jottei sitä ymmärretä väärin. Some kuvineen on hyvä paikka harjoitella. Ajattelin joskus jättäväni omat ikääntyvät kuvani julkaisematta, mutta sitten päätin, että kaikenikäiset ja -näköiset kasvot saavat siellä olla ja näkyä. Vaikka malliksi ja tiedoksi nuoremmille. Ja tämä kirjahan herätti paljon ajatuksia; suosittelen, jos aihe yhtään nappaa. Sujuva, kokemus- ja muuta tietoa tarjoava, huumoria unohtamaton, erilainen mutta tarpeellinen puheenvuoro. 

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille. S&S 2022. Kansi Hilla Semeri.


torstai 20. lokakuuta 2022

Jussi Moila: Tuntematon

"- Älä mene, mä rakastan sua, sanoin ja nielin kyyneleitä. - Mäkin rakastan sua, hän sanoi. Hän ei voinut sillä hetkellä tarkoittaa sitä, mutta pelkästään se, että hän pakotti itsensä sanomaan niin, tarkoitti että hän rakasti minua."

Ilmari ohjaa näytelmiä ja kirjoittaa romaania. Dramaturgi-ohjaajan sopimus Helsingin kaupunginteatteriin on määräaikainen. Keikkaa pukkaa myös Yleltä, Ilmarilta on tilattu uusi kuunnelmaversio Tuntemattomasta sotilaasta, johon halutaan uuden sukupolven näkökulmaa. 

Hänen vaimonsa Camilla, juuri esimiesasemaan päässyt, kulttuurityön tekijä hänkin, taistelee oman taiteensa ja yt-neuvotteluiden paineessa orkesterinjohtajana. Lapsi Lilja yhdistää, mutta työt erottavat: pari alkaa liukua kauemmas toisistaan. Camilla ihastuu Juhoon, Ilmari itkee ja hautoo vihaa. 

"Suhteemme oli muuttunut etäiseksi ja välinpitämättömäksi ja hänen rakkautensa minuun oli hiipunut. Kammottava hätä valtasi minut, mutta nyt siihen ei liittynyt raivoa vaan ainoastaan avuttomuutta. Tunsin olevani mahdoton ihminen. Epäkelpo parisuhteeseen. Päätin muuttua. Seuraavana päivänä liityin Facebookin ensimmäistä kertaa elämässäni ja julkaisin rakkausrunon Camillalle. 

Jurkka soitti minulle heti huomattuaan postaukseni: - Noi avautumiset ei vättämättä ole kauhean hyvä idea. Sä tajuut sen varmaan, kun oot siellä vähän pitempään. 

En välittänyt."

Camilla analysoi ihastumistaan, joka hiipuu, mutta Ilmarin on vaikea palata normaaliin. Tunteet heittelevät ja heijastuvat vääjäämättä myös työhön. Se ei suju huonosti. Tuntemattomasta löytyy uusia kulmia, jotka kiinnostavat myös mediaa. Ilmari on silti yhä kehnommassa jamassa. Avioliiton ja vaativan työn paineet alkavat vaatia veronsa. Terveys järkkyy, viina maistuu, pää ei pysy kasassa. Työpaikan virkistyspäivänä hänen huolenaiheensa on se, "miten hyvin pystyisin peittämään todellisen fyysisen ja psyykkisen kuntoni. Teeskentelin virkistyväni, vaikka tiesin että ainoa asia, joka todella virkistäisi minua oli viina. Kiipeily, ulkoilu ja pallopelit olivat kaikki poissa laskuista."

Lähipiiri huolestuu Ilmarista, joka uskoutuu isälleen. "Onpas ne asiat menny pahalle mutkalle. Appuu sie tartteisit. Ja taitas tarvita Camillakin." Apua Ilmari totisesti tarvitsee, ja saa sitä, pääsee hoitoon. 

"- Isi on sairas, Camilla selitti Liljalle aamupalalla. - Isi on sen takia vähän erilainen. Mutta isiä hoidetaan koko ajan ja isi paranee, vai mitä? - Joo, sanoin. - Isi on tosi pahoillaan tästä, mtta isi yrittää parhaansa, ja lääkärit ja hoitajat auttaa isiä. - Onko se vielä se mielisairaus, Lilja kysyi. - No se on se, ja vähän muutakin. - Niin, isi on sairas ja siksi isin on vaikea olla Liljan isi. Mutta isi paranee kyllä, sanoin ja yritin itsekin uskoa siihen. - Pelottaako sinua isin sairaus? - Ei pelota. Kunhan isi paranee. - Isi paranee. Isi tekee parhaansa, että paranisi nopeasti. 

Levitin myrkkyä ympärilleni. Olin hirviö. "

Raikas esikoisromaani, joka sanoittaa miehen tunteita aidonoloisesti. Menee pidemmälle, kulissin ja ideaalin taakse. Kuten Camilla sanoo: Miksi ihmiset haaveilee aina niin paljon siitä, että juuri perhe tekisi heidät onnellisiksi, vaikka tosi harva siinä onnistuu?

Kirjan kulttuurimaailma on kiinnostava, rakkaustarina ikiaikainen. Tuntemattoman sotilaan pohdinnat säväyttävät, sodan mielipuolisuus ja arvet peilautuvat Ilmarin aivot sotatilaan vievään myrskyyn ja mielen järkkymiseen. Kirjassa on lainaus Ville Kivimäen Murtuneet mielet -teoksesta: se kuvaa sairaanhoitajaa, joka idealistisesti odottaa haavasidottavia, kuumeisia potilaita, mutta saa hoidettavakseen hurjakatseisia "nuoria, voimakkaita miehiä, jotka sota oli saanut mielenhäiriöön." Kun kaivaa perinteisen taakse, voi esiin tulla asioita, jotka eivät ole vain mukavia. Ja totta kai, tuntematon voi olla myös itse itselleen. 

Minulle kirja kuvaa sukupolvimuutosta; siinä missä aiemmin mies oli äijä, nyt hän osaa ja uskaltaa näyttää tunteensa, jopa sairastua ja hakea apua. Tämä ilahduttaa ja kieltämättä hämmentää. Hyvällä tavalla: naisina olemme itkeneet vuosikymmeniä sitä, ettei tunteita osoiteta. Nyt kun osoitetaan, yritämme vaivalla pysyä mukana. 

Loppu jää monitulkintaiseksi; kuin kirjoittaja ei olisi oikein osannut päättää. Mutta se ei minua haittaa, kirjan lopetus siistiin pakettiin on yliarvostettua (paitsi dekkareissa tai muissa selkeissä seikkailujuonissa). Ei tilanteiden loppua tiedetä reaalimaailmassakaan. Parhaat teokset kuvaavat elämää sellaisena kuin se on tai sen voisi kuvitella olevan. Tämän voisi.

Jäin pohtimaan, onko Tuntemattoman ja nykymiehen rinnastaminen kirjassa kuitenkaan ihan mahtavin idea. Aika vähän yhtäläisyyttä, vaikka niin sota kuin rakkauden vaarantuminen traumoineen miehelle järisyttäviä ovatkin. Mutta tämä ajatus tuli vasta sujuvan lukemisen jälkeen. Uskottava, elämänmakuinen tarina, joka kuvaa niin ihmisen heikkouksia kuin vahvuuksia kiinnostavasti.

Ja mitä ihmettä: nyt kun googlaan kohtaan Muualla, tarina on pitkälti totta! Siis se a-sana, jota ei enää kai saa sanoa, koska on jo niin nähty, mutta sanon silti: autofiktio. Myös Ylen kuunnelma tehtiin oikeasti. 

Kenelle: Miehen pään sisään pyrkiville, tuoreen kotimaisen romaanin etsijöille, elämänmakuisen ystäville, mielen järkkymisestä lukeville.

Jussi Moila: Tuntematon. Gummerus 2022. Kansi Tuomo Parikka.


lauantai 15. lokakuuta 2022

Tuija Takala: Sormus

Selkokielen tärkeyttä tuskin tarvitsee enää kenellekään lukutaitoiselle perustella; kaikille ymmärrettävän suomen kielen tarve vain kasvaa maahanmuuton ja erittäin valitettavasti myös koululaisten huononevan osaamisen vuoksi, jossa puhutaan jo kansallisesta kysymyksestä, Suomen menestymisestä tai epäonnistumisesta maana ja kansana muiden joukossa.

Ilman tekstien lukemisen ja ymmärtämisen taitoa ei maailmassa pärjää kukaan. Ja media- ja somehälyssä tai kriisitilanteissa taito korostuu. 

Tuija Takala on tehnyt pitkän uran selkokielessä niin klassikoiden ja nykykirjojen selkomukauttajana kuin uutta luovana selkokirjailijana ja selkokielialan toimijana. Hänen selkoteksteissään ihailen komeaa suomen kieltä ja tapaa tehdä tekstistä monitasoinen siten, että se on normilukijallekin palkitsevaa luettavaa. 

Sormus on Tuijan omaa tuotantoa ja uusi aluevaltaus suomalaisten selkokirjojen saralla, episodiromaanina ensimmäinen laatuaan. Aiemmin hän on tehnyt muun muassa ensimmäisen kotimaisen selko-chick-lit-romaanin

Neljän naisen tarina neljältä eri aikakaudelta kuvaa kauniisti sukupolvien jatkumoa, historian kuumottavaa vaikutusta kuhunkin elämään ja naisen elämää, jossa suuri rooli on rakkaudella ja oikean kumppanin löytämisellä. Ne eivät ilmaannu aina annetusti, vaan naisen on tehtävä ratkaisuja. 

Rohkeimman niistä tekee Talvikki 1000-luvulla.

"En ollut muiden mielestä oikea nainen, koska en halunnut miestä tai mennä naimisiin.

Kukaan ei tiennyt, että pääni sisällä puhuin paljon, hymyilin muiden puheille, myös nauroin.

Moni asia ihmisissä huvitti minua, mutta minun ajatukseni eivät kuuluneet heille."

Osmo piirittää ahkerasti ja tungettelevasti Talvikkia, jota ei kiinnosta. Mutta kun nainen tapaa Ulf-viikingin, hän luulee sekoavansa. Ja sekaisin hän meneekin, mutta paljastan, että hyvällä tavalla. 

1800-luvulla Maria iloitsee lapsenlapsesta miehensä Juhanin kanssa. Köyhyys ja nälkävuodet ovat kohdelleet perheitä kaltoin, siksi uusi vauva luo toivoa ja liikuttaa Mariaa. Hän saa Juhanilta vanhan sormuksen: siinä hehkuu tuli, joka ei polta vaan lämmittää naisen sormea.

"Välillä mietin, onko surulla jokin määrä. Onko meidän perheen surun määrä nyt täynnä?" 

1920-luvun alussa Anna suree sisällissodassa kuollutta sulhastaan. Uskaltaisiko hän enää koskaan rakastua? Ystävätär tukee.

"Sydäntä puristi. Korvissani soi Kertun ääni.  - Älä aina mieti liikaa, Anna. Elämä menee ohi, kun sinä vain mietit. Pelkäät olla onnellinen."

Annan tarina kuvaa ajan maaltamuuttoa, palvelijana olon karuutta, rakasta mummoa, joka kertoo Annalle suvun naisten perinnöstä. Siihen liittyy viikinki ja sormus, joka lopulta löytää tiensä myös Annan käteen. 

Mistä pääsemme Emman kevääseen vuonna 2022. Amirin kanssa on riitaa, ja Emma lähtee isoäidin luo rauhoittumaan. Kun hän kertoo tilanteestaan ja oudosta unestaan isoäidille, saa hän kuulla sukunsa naisten tarinan. Sormus levittää lämpöään myös Emmaan.

Kirja on hurmaava, romanttinen mutta viisas suvun, naisen ja rakkauden tarina. Voisiko se olla jopa totta? Liikutuin, tarina lämmitti mieltä kuin viikingin tuhatvuotinen sormus suvun naisten sormessa. 

Sormuksen lukee nautinnokseen, selkokieltä kunnioittaen, ja nyt haluan heittää haasteen. Mitä juuri sinä voit tehdä suomen kielen osaamisen puolesta? Lue, lue ja lue. Kuluta ronskisti tekstejä, kuluta kirjoja, opeta lapsesi ja ympäristösi samaan, kerää kirjakasoja, kerro kaikille lukemastasi, someta ja tuo lukemista esiin aina, kun on tilaisuus. Tutustu selkokieleen, mieti sen tarvetta ja tärkeyttä. Ja myös sen korkeaa laatua: väitän, ettei taitavasti tehtynä kalpene normikielen rinnalla. Kirjoja voi suositella kaikille, mutta tätä etenkin

Kenelle: Romantikoille, historian rakastajille, suomen kielen ystäville ja edistäjille, puoliskoaan etsiville, helpon muttei lällyn ystäville.

Muualla: Lisää selkokielestä ja kirjailijan tuotannosta blogista Tuijata.com

JÄLKISANAT, LISÄYS: Sormus-kirja on myös mukana Kirjojen Kannelmäki -kävelykierroksen yhtenä rastina. Tervemenoa kävelylle, Kantsun kirjastosta saa ohjeet ja kartan! Seuraava yhteiskävely on su 23.10. klo 14.

Tuija Takala: Sormus. Selkoromaani. Avain 2022. Kansi ja kuvitus Jussi Jääskeläinen.


torstai 13. lokakuuta 2022

Silja Koivisto: Sataman kapakan Hilda

Kun 29-vuotias Hilda Hakkarainen muutti Kotkaan Leppävirralta vuonna 1931, vallitsi maassa lama ja työttömyys. Köyhän perheen tytärten oli etsittävä elantoa muualta kuin isän huomasta. Kotkassa asui jo sisar Hilja, ja Hildakin oli käynyt kaupungissa piikomassa aiemmin, mutta nyt lapsuudenkodista lähtö oli lopullinen.

Silja Koivisto teki suuren salapoliisityön jäljittäessään isoisotätinsä (isoäitinsä äidin siskoa) Hildan elämänpolkua, joka katkesi väkivaltaisesti jo vuonna 1939. Hildan ampui Viljo Pylkkö, jonka kanssa nainen istui iltaa ravintolassa. Miten tähän tilanteeseen jouduttiin? 

Koivisto selvittää asiaa juurta jaksain; niin pitkälle kuin tietoa oli enää saatavissa, sillä kaikki Hildan tunteneet ovat jo kuolleet. Arkistoja tutkiessaan kirjoittaja hämmästyy moneen kertaan paitsi Hildan myös hänen aikansa ja luokkansa naisten kurjasta asemasta, ja lukija kirjan myötä samoin. Samalla saamme katsauksen aikakauden yhteiskuntaan sääntöineen, lakeineen ja tapoineen. Sukulaisesta, josta ei suvussa ei puhuttu, oli tullut huoltopoliisin tuttu, "aikalaisteksteissä  joutonainen, toimeton nainen ja yleinen nainen." Nykykielellä seksityöläinen.

Se ei ollut tavatonta noina aikoina, kertoo kirjailija. "Maksettu seksi kuului 1800-luvulla Helsingin huvittelukulttuuriin ja prostituoitujen määrä oli kansainvälisestikin mittava."  Vaikka ilmiötä vastaan taisteltiin ja bordellit kiellettiin Suomessa 1907: "Muutos oli lähinnä muodollinen, sillä toimet eivät poistaneet prostituutiota. Alan toiminta painui piiloon ja muuttui hankalasti valvottavaksi, ja niin prostituoitujen lukumäärä kasvoi, heidän yhteiskunnallinen asemansa heikkeni ja sukupuolitaudit yleistyivät."

Virallinen ammatti oli ompelija ja tehdastyöläinen, kuten ajan prostituoiduilla usein. Veroasiakirjojen mukaan Hilda hankki laillisiakin tuloja, mutta joko ne eivät riittäneet tai seksityö katsottiin helpommaksi kuin esimerkiksi laivan ahtaajana toimiminen, koska siihen turvautuivat niin monet - vaikka vaarattomampaa se ei ainakaan ollut, tautien, häpeän ja väkivallan pelossa. Motiiveja voi nyt vain arvailla, mutta nälkä oletettavasti oli painava syy, koska sosiaaliturva oli olematon eikä virallisia töitä yksinkertaisesti riittänyt kaikille. 

"Pienipalkkaiset naistenalat eivät välttämättä elättäneet ainakaan naimatonta naista, jonka taloutta aviomiehen tulot eivät kannatelleet. Niinpä seksityö saattoi olla pienen palkan rinnalla lisätuloa tuova sivubisnes ja vain väliaikaiseksi mielletty jakso elämässä."

Kaksinaismoralismi kukoisti: ilotyttöjä nöyryyttivät lait, jotka antoivat poliisille mahdollisuuden huolettomiin pidätyksiin ja laitospassituksiin, mutta kukaan ei tuominnut asiakkaita eikä ollut kiinnostunut esimerkiksi siitä, saivatko tytöt palveluistaan maksun vai eivät. Mahtoivatko tähän olla syynä antropologian kehittämät kummalliset käsitykset ja ajan tiukka ihmisluokittelu, joiden perusteella eräät ihmiset ovat syntyjään rikollisia tai "siveellisesti" tai "moraalisesti tylsiä". Siveettömyyttä vartioitiin nimenomaan naisissa, miehiä ei koskaan pidätetty epäsiveellisestä elämästä. 

Surullista kertomaa ovat myös seksityöläisten perhenäkymät: heidän avioliittonsa päättyivät useammin eroon kuin muiden, monet eivät saaneet koskaan lapsia tai vauvat kuolivat sukupuolitautien vuoksi. Abortit olivat laittomia ja salaa tehtyinä usein tappoivat. Asiaan saatiin parannusta vasta myöhään.

"Aborttilaki, joka salli raskaudenkeskeytyksen pelkin sosiaalisin perustein, tuli voimaan kesäkuussa 1970."

Kirja on kiinnostava, tietoa antava sekä syvällä kiinnostuksella ja vakuuttavalla paneutumisella koottu. Se herättää surua ja kiukkuakin noiden heitteillä olevien naisten puolesta, ja yhteiskuntajärjestyksen, joka salli kaiken tapahtua. Varmasti alalle ajautui jokunen myös seikkailunhalusta, mutta hohdokkaaksi ammattia tuskin kukaan saattoi kuvitella. Ainakaan Hildan elämä ei vaikuta sellaiselta. Myös Viljosta kirjailija etsi tietoja, mutta aseen käytön motiivi jää hämäräksi. Mustasukkaisuus, rakkaus, sairaus? 

Koivisto jutustelee miellyttävästi ja varoen ehdottomia kannanottoja asioihin, joista ei ole faktatietoa, mutta arveluja voi esittää. Hänen sukulaisuutensa Hildaan tuo kirjaan henkilökohtaisen tunnun, jopa pohdiskelun mahdollisesta traumojen periytymisistä. (Myös Hildan äiti kuoli väkivaltaan, valkoisten pahoinpitelyn seurauksena sisällissodan kahinoissa). Muutamassa kohdassa pohdiskelu ohittaa itse asian (persoonattomat nykyhotelliketjut?), mitä ihmettelin, onhan kirjailija itsekin ammattilainen kustannustoimittajana, mutta tulkitsen tehokeinona korostaa omakohtaisuutta ja jutustelevuutta. 

Hildan lisäksi kirjailija seuraa lähteiden kautta muutamaa tämän kohtalotoveria ja pohtii, mitä prostituoiduille myöhemmin tapahtui. Tähän kytkeytyvät sosiaaliturvan ja lainsäädännön kehitys Suomessa sekä havainto 1990-luvun alun uudesta prostituutioaallosta - laman jäljillä sekin. Ajankuvauksissa tulee esiin monta ilmiötä, kuten viihteen tapa käyttää nuoren naisen kuolemaa vetonaulana tai se hämmästyttävä seikka, että Suomessa on oltu erityisen väkivaltaisia rikosmäärällä mitaten niin Hildan elinaikana kuin myöhemmin. 

"Naisten vuotuiset kuolemat tahallisen väkivallan seurauksena olivat 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenenellä Suomessa korkeammat kuin muissa Pohjoismaissa ja monissa Euroopan maissa, Venäjällä luku oli Suomeen nähden kymmenkertainen."

Lukijalle Hildan elämäntarina on mainio muistutus siitä, että historiallisten romaanien tutut viisaat, taitavat ja kauniit sankarittaret ovat juuri sitä, mitä ovat - fiktiota. Myös todellisten henkilöiden elämäkerrat usein keskittyvät menestyneimpiin yksilöihin, joten tasapainon vuoksi on tarpeen pitää mielessä, että kaikki eivät menesty eikä siihen edes olisi mahdollisuuksia. Vaikkei niin karun puolelle elämä menisikään kuin Hildalla.  

Kenelle: Lähihistorian lukijoille, naisen asemasta tietoja hakeville, elämäntarinoita janoaville,  seksityön todellisuudesta kiinnostuneille, vaaleanpunaista välttäville. 


Silja Koivisto: Sataman kapakan Hilda. Johnny Kniga 2022. Päällys Oona Viskari.




maanantai 10. lokakuuta 2022

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Elna Suorajärvi saa opettajan pestin Posion kunnan Jyrkkävaaran pikkuruisesta koulusta vuonna 1946. Määräaikaisen - kuten nykyisinkin taitaa olla liian usein tapa - tosin, vain yhdeksi kouluvuodeksi, vaikka seminaarin käyneistä opettajista on sodan jälkeen pulaa. Miehiä suositaan, jos heitä vain on tarjolla. Eikä eläkeikää lähestyvä nainen ole houkutteleva palkattava, silloinkaan. Uusi työpaikka on syrjäinen, varustetasoltaan kehno, ja töitä tuntuu kasaantuvan enemmän kuin sopimuspaperiin on kirjattu.  

Mutta Elna on osaava, reipas ja arvonsa tunteva neiti, joka ottaa haasteen vastaan, tai oikeastaan hänen on pakko. Sisko Salli on ominut kotitalon, vanhempien perinnön, ja riidan kanssa ajanut Elnan maailmalle. Lisärasitteena Elnaa vaivaa sairaus, josta ei vielä tuohon maailmanaikaan paljon mitään tiedetty. Joskus se vie voimat täysin, saa kädet kömpelöiksi ja näön hämärtymään, mutta eläkkeelle saakka pitäisi jaksaa, vielä jokunen vuosi. 

"Kulku käy hitaasti. Jätän maton suosiolla rinteeseen ja keskityn nousemiseen. Ei rinne ole jyrkkä, vaan kulkija heikko. Isäntä ei huomaa, miten otan tukea petäjien kyljistä ja kiskon itseäni ylös hentojen kuusennäreiden avulla. Se keskittyy kulkemaan kaksi askelta naisen edellä, niin kuin uskossa olevan miehen kuuluu. Pian kuitenkin kuulee, että jään jälkeen, ja kääntyy odottamaan.

- Onko teistä työn tekijäksi? Eihän teillä edes henki kulje.
- Kyllä minä elossa olen.
- Olisi tänne ollut toisiakin tulijoita, se sanoo.
Se valehtelee.
- Olisi minullakin ollut muita kouluja, joihin hakea, valehtelen takaisin.
Isäntä odottaa, kunnes pääsen sen viereen, ja pudistaa päätään.
- Teitä oikein suositeltiin meille.
En vastaa mitään. Tätä riitaa en kaipaa."

Elna tutustuu paikallisiin hitaasti, lapsien kautta kurkistaa perheiden elämään. Uudelleenrakennus on alkamassa, kipeät muistot vielä ihmisillä pinnassa.

"Sotavuosien hiuduttamat naiset koettavat ymmärtää piinan olevan viimein ohi. Tätä kaikkea he ovat evakossa odottaneet, miehen paluuta ja uutta kotia, mutta vaikka talot alkavat valmistua, niiden rakentaja on toisenlainen kuin se, joka sodan syttyessä rintamalle lähti. Yksi vanhemmista oppilaista kertoi ohimennen, ettei isä kotiin päästyään ollut puhunut sanaakaan moneen kuukauteen."

Opettajana Elna on ammattitaitoinen ja kokenut. Hän keksii tapoja opettaa ilman kirjoja, saa taisteltua ruokaa ja välineitä, eikä valita surkeasta huoneestaan. Hän kehittää jopa tavan, jolla pystyy sairaudestaan huolimatta hoitamaan opetuksen, välillä sängyssä maaten. Lasten kanssa hän kyllä pärjää, kylän päättäjät ovat kovempi pala, mutta Elna on sinnikäs. Aikaansa ja voimiaan hän käyttää siihen, että lapset saisivat sen, mitä heille hänen mielestään kuuluu. Perustietoa ja oppia. Työtä vaikeuttaa myös moniluokkasysteemi ja koulupäivien määrän vaihtelu. Elna tekee parhaansa, eikä se ole vähän, vaikka hän kokee jatkuvasti riittämättömyyttä. Tuntuuko tutulta, nykypäivän työssäkävijät?

"En saa kaikkea tehtyä ajoissa. Arvosteltavat työt kasaantuvat, viestit kotiin jäävät lähettämättä. En muista vielä edes kaikkien lasten nimiä, vaan sekoitan keskenään ne, jotka istuvat luokassa viikot, heihin, jotka käyvät vain lauantaisin. Sitä häpeän eniten. Se, että kutsuu jokaista lasta oikealla nimellä, on opettajalta rakkauden teko, jonka oppilaat harvoin ymmärtävät."

Ankeaa ja työntäyteistä! Muuta elämää ei ole kuin työ, ei muuta kotia kuin kurja sivuhuone kouluparakissa, naapurit ovat kaukana eikä yhteyksiä juuri kehenkään ole. Olisiko ihme, jos Elna uupuisi? Kateutta sisareen ei voi välttää, onhan tämä perheellistynyt, talonkin ominut. 

"Minä olen tehnyt kaiken, minkä nainen voi tehdä saavuttaakseen itsellisen aseman, mutta meistä kahdesta Salli saa laittaa jalat oman pöydän alle, ja lapset sitä passaavat. Minä kävin kansanopistot ja valmistuslaitokset ja seminaarit mutta istun homeisessa parakissa keksimässä itselleni askaretta, jotten tulisi hulluksi."

Etenkin opettajille kirja on varmasti herkullinen, mutta työntekemisen ja vapaa-ajan tasapainon etsiminen kolahtaa muihinkin työllisiin. Syyllisyyden tunteminen siitä, että tekee aina liian vähän, ikään kuin omalla tekemisellä oikeuttaisi olemassaolonsa. Elna on jo ehtinyt todeta, että seminaarin partasuu-ukko-opettaja ei tiennyt käytännön opetustyöstä mitään, kun opetti kauniisti muun muassa, että "Se, mikä on opettajattarelle helpointa ja vaivattominta, on oppilaitten kannalta aina väärin." Elna tuumii: "Joskus täytyy suojella itseään ja tehdä asiat helpoimman kautta. Muuten saa itsensä järjiltään." Tämä viisaus pätee mielestäni kaikkiin töihin. 

Elnan menneisyyskin hiipii kirjaan, eikä hän kadu mitään. Ei tullut perustettua perhettä, esimerkiksi. Asiat menivät kuten menivät. Ehkä ei vain riitä voimia enää niitäkään pohtia. Ja on luovuttava jostain saadakseen jotain muuta. Toivon ja uskon, että Elna löytää tasapainon ja tyytyväisyyden lopuiksi elinvuosikseen. Ne hänelle sydämellisesti soisi.

Kirja on rauhallinen ja luo viisaan, syvän katseen yksilöön ympäristön paineissa. Ihmisen kokoinen, ei sen suurempi eikä pienempi. Tommi Kinnunen osaa tarinankerronnan ja tosihistorian yhteenliittämisen sattuvalla tavalla. Sodanjälkeinen Suomi on konkreettisesti läsnä. Varmasti hän ammentaa myös omasta julkikerrotusta työuupumuksestaan, mutta on tässä muutakin: kunnioitusta ihmistä kohtaan, vertailua entisen ja nykyisen työelämän välillä, vahvistavaa sanomaa puurtaville naisille ja miksei miehillekin. Vaikka en voi kuvitella miesopettajaa samassa tilanteessa, ehkä heitäkin oli. Isännät eli tuon ajan päättäjät ainakin suhtautuivat toisin, luulen. Viesti on silti ajaton. Ja kirja jotenkin hiljainen, mutta vaikuttava. Kokoaan suurempi. Pidin paljon, jos se jäi jotenkin epäselväksi. Ei aina tarvitse huutaa tullakseen kuulluksi, sanoo kirja minulle. 

Kenelle: Työssä uupuneille, opettajille, itsellisille, riittämättömyyttä tunteville, työllään olemassaoloaan puolustaville, uupumislomia välttämään pyrkiville HR-ihmisille. 

Muualla: Kirjakimara nostaa hienosti olennaisia asioita kirjasta, kuten: "Pimeät kuut herättää henkiin sodanjälkeisen rajaseudun puutteineen. Preesensissä etenevä kerronta tuo lähelle Elnan aistihavainnot ja tunteet."

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. WSOY 2022. Päällys Martti Ruokonen. 



lauantai 8. lokakuuta 2022

Hanya Yanagihara: Paratiisiin

Paratiisiin on mahtava kirja, niin sisällöltään kuin kooltaan. Ihastuttavan muhkea, eikä lukemista malttaisi vielä viimeisenkään sivun, numeron 905, jälkeen lopettaa. Se jättää päähän humisevan, kiihtyneen tunteen; nyt ollaan jonkin sellaisen äärellä, jota kirjan kanssa harvoin kokee.

Ensikatsomalta homma on selkeä: kolme aikatasoa, sadan vuoden välein, 1893, 1993 ja 2093. Kolme sijaintia, joista ensimmäinen ja viimeinen osoittautuvat lähes samoiksi (New York). Mutta lukija huomaa nopeasti, että kyseessä on paljon mutkikkaampi juttu kuin kronologinen sukusaaga. Emme siirry historiaan sellaisenaan, vaan rinnakkaistodellisuuksiin. Näin erään suvun jäsenten elämä olisi voinut mennä 1800- ja 1900-lukujen lopuilla, tuollaisessa maailmassa, jota kirjailija kuvaa ja joka on monin tavoin erilainen kuin meidän tuntemamme. Näen avainteeman Davidin pohdinnassa:

"Entä jos maapallo vaihtaisi asentoa, vain tuuman tai kaksi, mutta silti tarpeeksi piirtääkseen heidän maailmansa, heidän maansa, heidän kaupunkinsa, heidät itsensä kokonaan uusiksi?

Sci-fistä tai mistään mystisestä ei ole kyse, vaan aivan maanpäällisistä asioista. Politiikka on tässä maailmassa hoidettu toisin, sotia käydään, mutta eri maiden (jotka nekään eivät ole välttämättä tuntemiamme) kesken ja eri paikoissa kuin olemme oppineet. Etenkin Yhdysvaltoina tuntemamme maa muuttuu rajoiltaan. Saksa valtaa alaa Afrikassa, Beijing Indokiinassa 1900-luvulla. 

Sukupuolet ovat järjestäytyneet eri tavalla kuin totuttuun. Miehille järjestetään avioliittoja ja homous on normaalia, vaikka suvun jatkaminen on perustärkeää joka sukupolvelle - tämä on yksi keskeinen ja toistuva kirjan viesti, tulkitsen. Kuten myös se, että ihmiset voivat itse valita, mihin suuntaan lähtevät niin yksilönä kuin valtiona. Paitsi silloin, kun eivät voi, esimerkiksi heidän jouduttuaan karkotetuksi kotimaastaan tai sairastuttuaan. Pandemiat yleistyvät ja pahenevat. Raha ei auta.

"Lopulta sillä ei ollut merkitystä. Rikkaat kuolivat joka tapauksessa, ehkä hitaammin kuin olisi pitänyt, ja jotkut köyhät jäivät eloon."

"Tauti kirkasti kaiken siitä, millaisia me olemme, ja paljasti sadut, joita olimme sepittäneet elämästämme. Se paljasti, että edistys ja suvaitsevaisuus eivät välttämättä lisää edistystä  tai suvaitsevaisuutta. Se paljasti, että ystävällisyys ei synnytä lisää ystävällisyyttä. Se paljasti, mitä herkästi murenevaa runoa elämämme aidosti on - se paljasti ystävyyden huteraksi ja ehdolliseksi, kumppanuuden kontekstisidonnaiseksi ja olosuhteista riippuvaiseksi. Mikään laki, mikään järjestely, mikään määrä rakkautta ei ollut voittanut tarvettamme pysyä hengissä, ja meistä avuliaimmatkin haluavat vain pitää oman väkensä hengissä, keitä sitten ovatkaan."

Ihmisten nimistä ei voi päätellä heidän sukupuoltaan. Nimet ovat muutenkin jännittäviä, niin ihmisten kuin paikkojen. Samoja toistuu joka ajassa, mutta eri henkilöillä, jotkut periytyvät, jotkut muuten vain - ehkä kirjailijan huumorina? Niin nimet kuin aika venyvät ja muuttavat kaiken outoihin asentoihin kuin Dalin kellot. Onko Adams aina hovimestari? Onko David aina avuton seurailija ja Edward muutosvoima? Mikä rooli silloin on varattu Charlesille? Ja ketkä ovat ehkä sukulaisia keskenään alenevassa polvessa? Ei tietoa, vain veikkailuja.

Välillä eletään puutteessa, välillä ylellisesti. 

"He olivat molemmat turhamaisia, mutta turhamaisuus oli pikku nautinto, merkki elämästä, muistutus hyvästä terveydestä, kiitollisuutta."

Kolmesta kirjasta keskimmäisessä siirrytään Havaijille ja puretaan maan historiaa. Onko menneen haikailu silkkaa haihattelua - eihän aika voi kulkea taaksepäin, tuntuu kirja sanovan. Viimeinen ajanjakso kertoo lääkekehityksessä työskentelevästä Charliesta, jonka varalle on laadittu hänen tietämättään suunnitelma, joka hätkähdyttää häntä.

"Olisin taas kerran se mikä olin, avioitunut nainen, laboratorioteknikko, ihminen, joka hyväksyi maailman sellaisena kuin se oli ja ymmärsi, että muun toivominen oli turhaa, koska asioille ei voi mitään, eikä siksi kannattanut edes yrittää."

Niin, mitä kirjassa oikein tapahtuu, sen kuvailu veisi tunteja: joka tapauksessa kyse on rakkauksista, parinmuodostuksista, lapsista ja isoisistä. Siitä, miten kukin polvi valitsee oman tiensä, aiempien vaikutuksella, mutta ei välttämättä siten kuin on suunniteltu tai olisi luontevaa. Yksi on varmaa: jos ihminen elää, hän ikääntyy.

"Valmistautuminen kolmenkymmenen ikään, puhumattakaan neljästäkymmenestä tai viidestäkymmenestä, oli kuin olisi ostanut huonekaluja hiekasta rakennettuun taloon - mistä sen tiesi, milloin se huuhtoutuisi pois tai alkaisi murentua, luhistua kasaan?"

Yanagiharan mielikuvitukseltaan rikas ja sujuvasti vetävä teksti on vaivattoman ahmittavaa luettavaa. Lukijan aivot saavat nautinnollisesti jumppaa ja hämmästelyterapiaa, mikä tekee aina hyvää. Huomaan, että nostamani sitaatit ovat synkänpuoleisia, ja kirjassa on surua ja pelkoa ja muuta tunteisiin menevää, mutta en kokenut kirjaa vain surullisena tai dystopiana, vaan kaikesta huolimatta jotenkin toivoa antavana, jopa joissakin asioissa utopiana (eikö nimikin viittaisi tähän?) Kirjassa ei ole mitään, mitä maailmassa ei jo olisi tai voisi olla, enemmänkin. Myös viisautta, lämpöä ja ymmärrystä. Upea kirja, jota suosittelen kaikille, jotka etsivät juonen helppouden sijaan ravistelevaa luettavaa.

Kenelle: Hurmioituville, uppoutuville, perinteitä rikkovaa hakeville, maailman tilaa pohtiville, ymmärrystä etsiville.  

Muualla: Kotona kirjassa -bloggaaja rakastaa "Yanagiharan proosaa, jossa ei ole mitään turhaa mutta joka kertoo kuitenkin kaiken. Se on samaan aikaan eleetöntä ja ilmeikästä."

Lue myös Pieni elämä. Paratiisiin ei ole yhtä raastava ja itkettävä, mutta vähintään yhtä kuohuttava.

Hanya Yanagihara: Paratiisiin. (To Paradise.) Tammen Keltainen kirjasto 2022. Suomennos Arto Schroderus. Alkuperäiskansi: Na Kim.


keskiviikko 5. lokakuuta 2022

Riitta Jalonen: Omat kuvat

Riitta Jalosen kirjoista - joista olen lukenut vain osan - nousee mieleen sana "kirkas". Niin, yhden nimikin on Kirkkaus, mutta hänen ajattelussaan on jotain, joka tuo kirkasta pohjavettä sanojen virtaan, noin kömpelön kuvallisesti sanottuna. Kun ei ole kirjailija, tuntemuksia ei ole helppo kuvata! Tarkoitan, että käy selväksi, millä intohimolla ja taidolla kirjailija sanansa tekstiksi osaa asettaa.

Puhun heti itseni pussiin kirkkaudesta: jotkin lauseet jäävät hämäriksi, niiden perimmäinen viesti. Arvelen, että ne avautuvat parhaiten toisille kirjailijoille ja taiteilijoille, jotka ovat itse kokeneet samantyyppistä luomisen tarvetta ja joutuneet miettimään asiaa syvien tunteiden kautta. Mutta kirjan tunnelman koen ja viestin tulkitsen tavallani. Se kertoo luopumisesta, hyvästelystä, kirjoittamisesta pakottavana tarpeena, ajattelun jatkeena tai jopa alitajuntaisena tekemisenä, tekstistä oman sielun kuvana. 

"Fiktio ponnistaa kertomuksen alta ja alle, on sieltä kotoisin. Se on viisaampi kuin kirjailija, koska sen käytettävissä on alitajunta, jonka ansiosta se voi rauhassa luoda vertauskuvia. Olen varma siitä, että alitajunnalla on omatunto, joka haluaisi ihmisen tuntevan oman aineistonsa."

Tunnelma on haikeahko, vaikka toisaalta tyytyväinen ja onnellinen tehtyyn työhön. Riitta Jalonen on arvioinut kirjan jäävän viimeiseksi romaanikseen, siitä tilinpäätösmäinen henki ja paperille muotoiltu hyvästely hänelle tärkeiksi tulleille fiktiohenkilöille kertomalla heidän merkityksestään, kirjoittamisen ja fiktion merkityksestä ja siitä ihmeestä, kun sanoja ja kertomuksia syntyy. 

"Sana herättää minut kesken unien. En millään jaksaisi nousta ja kirjoittaa sitä paperille, mutta on pakko koska tiedän että jos en nouse, se katoaa. Sen takana voi olla lisää sanoja, kokonainen kohtaus tai kertomus, johon unen ja valveen rajalla onnellisesti kompastuin. Kuin olisin astunut kuoppaan, jossa tunteet asuvat. Kynä kädessä ihmettelen, mistä jokin tekstinpätkä syntyy. Minä sen tein, mutta mistä se tuli?"

Kun kirjoittaminen on niin elimellistä kuin hän kuvaa, sen tekeminen ja tarve ei varmasti koskaan poistu, vaikkei kirjoja enää julkaistaisikaan. Kaunis hyvästijättö silti lukijoille. 

Kenelle: Kauniin kielen rakastajille, taiteilijoille, intohimotyötä tekeville tai sellaista ymmärtämään pyrkiville. 

Muualla: Leena Lumi samastui - liikasamastui? - ja ihailee kirjailijaa koko sydämellään. 

Riitta Jalonen: Omat kuvat. Tammi 2022. Kannen suunnittelu Laura Lyytinen.


maanantai 3. lokakuuta 2022

Petra Rautiainen: Meren muisti

"Mitä kauemmaksi pääsemme, sitä syvemmin ymmärrämme, mitä täällä olo tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että kukaan meistä ei voi kääntyä enää missään kohtaa takaisin. 

Olemme täällä loppuun asti, vaikka emme haluaisikaan."

Tämän voisi sanoa yleisesti maailman ympäristötilanteesta tänä päivänä, mutta kirjassa näin ajattelee tutkija, lautalla kohti Pohjoista jäämerta. Hän on osa ryhmää, jonka tarkoitus on selvitellä öljyn vaikutuksia merivirtoihin ja sitä kautta meren eliöstöön, kuten valaisiin. 

Tutkijan matkapäiväkirjan sivuja saamme lukea kirjan 1980-luvun nykyhetkitarinan lomassa, jota varsinaisesti kertoo Aapa, Ruijassa syntynyt nainen, joka asuu Kaliforniassa mutta palaa synnyinpaikkakunnalleen isoäitinsä, ämmin, huonon kunnon takia. On viimeiset hetket tavata. Ja on Aapalla muutakin asiaa matkaansa, käy ilmi. Hän on luvannut esimiehelleen Garylle öljy-yhtiössä järjestää tuntemansa kokeneen öljynporaajan, Henrikin, haastattelun paikkakunnalla yhtiön markkinointifilmiä varten. 

"Kuuntele tätä, oli Garyn ääni kuulunut rätisevästä puhelinlinjasta. Hän on palannut takaisin Tromssaan. '2000-luvun puoliväliin mennessä Pohjoinen jäämeri tulee olemaan sula puolet vuodesta. Se ei ehkä jäädy enää kesäisin ollenkaan', hän selitti minulle. - Me voisimme käyttää tätä. 

- Tarkalleen ottaen miten sinä ajattelin käyttää tuota? tivasin ja puristin luuria niin että rystyset kuulsivat valkeina. - Sinä tiedät varsin hyvin, että ilmaston lämpenemiseen liittyviä asioita ei pidä tuoda julkiseen keskusteluun. Se on kaikkien öljy-yhtiön yhteinen linja."

Petra Rautiainen on erinomainen kirjoittaja, joka yhdistää hämmästyttävällä tavalla kauniin harkitun tekstin ja jopa hienoisen unenomaisuuden kovaan realismiin. Näinkin siis voi tehdä! Ympäristöaiheen ja yritystoiminnan vastuullisuuskysymysten ajankohtaisuutta ei voi kieltää, ja paljon on edistytty  kasarilta tälle vuosituhannelle. 

Pääteeman ympärille punottu juoni on rikas, vaikka hieman haeskelin henkilöiden rooleja ja paikkoja Aapan elämässä. Selvää on se, että Aapalla on arpia muuallakin kuin kasvoissa, näkymättömissä mutta kipeää tekemässä. Lisäksi kirja tuo kiinnostavasti esiin kveenejä ja Jäämeren rannan elämänmenoa.   

Öljyaiheesta on aiemmin komeasti kirjoittanut Emma Puikkonen kirjassaan Musta peili. Siinä missä Puikkonen on jo kokenut ja tunnustettu tekijä, Rautiainen on vasta uransa alussa, Meren muisti on hänen toinen romaaninsa. Ensimmäinen, Tuhkaan piirretty maa, ilmestyi vuonna 2020, voitti Savonia-palkinnon ja oli ehdolla Hesarin esikoiskirjapalkinnon saajaksi. 

Viimeistely ei ole valitettavasti onnistunut, tekstiin on jäänyt harmittavan paljon kirjoitusvirheitä (kuten sitaatista näkyy). Laitan oikolukijan piikkiin, en kirjailijan, omaa tekstiä pidän mahdottomana täydellisesti oikolukea. Toinen seikka, josta en pitänyt, on kursiivin ahkera käyttö myös muualla kuin erotuksena matkapäiväkirjan ja muun kerronnan välillä. Tehokeinon ylikäytössä sen painoarvo laskee. Ja lukeminen pysähtyy aina hetkeksi, mikä ei ole eduksi sujuvuuden tunnun kannalta. Mutta tämä on pieni asia muuten hienossa kokonaisuudessa.

Teos ei ole hyvän mielen kirja, vaikka on ehdottomasti ns. hyvä kirja. Ja mitkä kannet! Kultainen öljyvirta ei kuvassa pääse esiin kuten paperikirjassa. Luin uteliaasti mutta pelokkaasti; osui huonoon hetkeen, jossa muun muassa Venäjän toimet ja bloggarikollegan äkillinen menehtyminen loivat säikähtynyttä ilmapiiriä. Olemme eläneet toiveikkaampiakin aikoja, ja toivon, että vielä teemme niin tulevaisuudessa. Kirja antaa varovasti viitettä siitä, että ihminen osaa toimia viimeistään, kun on pakko.

Kenelle: Ajattelevalle, ympäristöahdistuneelle, höttöviihdettä välttäville.

Muualla: Kirjasähkökäyrän Mai suorastaan rakastui kirjaan heti alusta lähtien.


Petra Rautiainen: Meren muisti. Otava 2022. Upean kannen suunnittelu: Tuomo Parikka.