Väsyneen lukijan haja-ajatuksia

Työelämäni yksi rankimpia ja taatusti erikoisin kausi on melkein ohi, ja huomaan sen vaikuttaneen paljon myös lukemiseen. Jos kotisohvalla ei kutsu kirja vaan nokoset, ei paljon lukijana saa aikaan! Onneksi sentään Viikilän sain luettua "kunnolla". Mutta aika moni muu soljui ohi sormien ja silmien. Väsyneinä lukaistuina - enkä niitä listaa luettujen tilastooni.

Lukaisin Herman Kochin Pormestarin. Koch on älyttömän taitava jännitteen rakentaja, mutta nyt kävi niin, että en jaksanut pysyä jännitteessä mukana riittävän tarkasti nauttiakseni oivalluksista. Jotka solmiutuvat tiukasti mutta hitaasti ja avautuvat aivan lopussa, kuten aina. Piti kiikuttaa kirja kirjastoon ennen kuin ehdin lopetusta kunnolla miettiä! Mutta uskon, että Kochin ja ylipäänsä psykologisen jännityksen ystäville kirja on antoisa; nautin siitä, mitä luin. Asetelma on herkullinen jo alusta saakka: pormestari epäilee vaimonsa olevan uskoton. Siitä paras todiste on se, ettei mitään hälyttävää ole näkyvissä! Ehkä lainaan sen uudestaan, jotta saan tietää, miten oikeasti kävi.

Herman Koch: Pormestari. Siltala 2017. Suomennos Mari Janatuinen.

Aiempia Kochin kirjoja blogissa: Lääkäri, Illallinen 

Kenelle: Psykologisen piinaavuuden ahmijoille, veretöntä jännitystä arvostaville, eurooppalaisen kirjallisuuden ystäville.

Muualla: Leena Lumi rakastaa Kochia ("Voiko elämässä oikeasti ollakaan varma mistään?") Pidän tavasta, joilla Kochin teokset asettavat myös lukijan pohtimaan moraalia ja päähenkilön tekemiä valintoja, sanoo Marissa Mehr.

Yritin myös lukea erästä kotimaista esikoista, joka ei napannut ollenkaan. En sano nimeä, koska unihorteinen tilani vaikutti varmasti lukutilanteeseen, virkeänä mielipide voisi olla toinen. Sanon silti, että jos joku on tehnyt saman asian jo upeasti, tuntuu aika turhalta lukea ennalta-arvattavaa toisintoa.

Lukaistuihin kuuluu myös Pauliina Rauhalan uutuus, Synninkantajat. Taivaslaulu on hieno kirja, vaikkei se niin paljon minua puhutellut kuin monia muita, tämä vielä vähemmän. Kyse ei ole kirjailijan taidosta, vaan aiheista. Upeasti Rauhala kuvaa luonnonilmiöitä, ihmisten reaktioita ja tunteita, tunnelmia. Hyvin kotoista ja sellaista, jonne on hyvä sisään sujahtaa. Mutta en jaksanut lukea lestadiolaisten muistioita, en kunnolla edes henkilöiden kohtaloita tuossa elämänpiirissä.

Rauhala tekee todellä tärkeää työtä avatessaan lahkolaisten ajattelua. Mieleen tulevat terroriteot ja jyrkkyys, ajan henki, Zeitgeist, kuten sanotaan. Ihailen paitsi aihetta, erityisen suuresti Rauhalan kaunista kieltä ja tarinankerronnan taitoa. Äärettömän painava aihe, etenkin nyt, kun kaikenlaisia rajoja asetellaan uudestaan. Vaikka kyse on vain yhdestä lahkosta, se avaa ajatuksia laajemmin siitä, miten poteroita rakennetaan ja mitä seurauksia siitä voi olla.

Kenelle: Luonnon rakastajille, uskonnollisista yhteisöistä kiinnostuneille, ääriajattelun rajoja ihmetteleville.

Muualla: Herkkä ja väkevä romaani, jonka keskeiskysymykset ovat ikuisia, sanoo Lumiomena.

Pauliina Rauhala: Synninkantajat. Gummerus 2018.

Lukaistujen kategoriaan menee Heidi Köngäksen Sandra. Anteeksi! Sillä kyseessä on upea kirjailija, Dora Dora etenkin kolahti. Nyt en löytänyt mitään uutta tai erikoislaatuista: isovanhempien sotatarinoita voi kertoa moni. Meni selailuksi: olen ehkä kyllästetty sisällissota-aiheille, kun en kirjana näe muuta uutta kuin henkilökohtaisen kokemuksen, joka sekin on tärkeä, muttei ehkä laajemmin luettavaksi asti erityinen. Hieno teksti totta kai: Köngäksellä on kertojan lahja.

Heidi Köngäs: Sandra. Otava 2018.

Kenelle: Sisällissota-aiheiden ystäville, sukunsa historiaa miettiville, nykykirjailijoita ahmiville.

Muualla: Tuijata analysoi tarkemmin: epäilyksiä herää, mutta tarina ansaitsee tulla kerrotuksi. Jää mieleen, sanoo Kirjan pauloissa Paula.

Nyt on yöpöydällä niin kuumia kirjoja, että on syytä pysyä hereillä. Enkä aio nuokkua! Pinossa eli blogiin tulossa ovat muun muassa Mikko Kamulan Iso härkä sekä Merete Mazzarellan ja Enni Mustosen uutuudet.

Taivaslaulu

Kaikki bloggarit ovat kuulemma innoissaan tästä kirjasta. No, tämä bloggari ei ole. Kirja on hyvä millä tahansa mittapuulla, mutta tyyli ja aihe eivät ole minun lajiani. Runollinen, jopa raamatullinen kerronta tuntuu vieraalta ja raskaalta lukea. Enkä ole kiinnostunut uskonnoista henkilökohtaisesti, ilmiönä kyllä. Luin kuitenkin, koska lestadiolaisuskoisesta perheestä ja ehkäisyn synnistä kertovasta kirjasta on paljon puhuttu ja halusin tietää, mistä on kyse. Aihe on tärkeä, on hienoa ja rohkeaa, että Rauhala nosti asian esille kirjan muodossa.

Vilja ja Aleksi ovat lestadiolaisia, jo lapsuudenkodeistaan lähtien. Kun he ihastuvat toisiinsa, tuntuu luonnolliselta ajatella laumaa lapsia, aikaa, jolloin he keittäisivät viiden litran kattilalla riisipuuroa ja oman ruokapöydän alla olisi seitsemänkymmentä varvasta. He rakastaisivat onnellisina perhettään, joka tehdään uskon oppien ja säännösten mukaan. Kaikki lapset ovat tervetulleita, ehkäisyä ei sallita.

"Yksi on minun kyyhkyni, kaikkeni! Aleksi oli saanut Viljan vierelleen, eikä mikään ollut kuin ennen. Aika seisahtui, pysähtyi, aloitti uuden kulkunsa paremmassa kellossa ja kauniimmassa kalenterissa. Joka sekunnissa oli keltainen ilo, joka minuutissa vihreä kasvu, joka tunnissa punainen halua ja joka päivässä sininen kaipuu."

Todellisuus ei tietenkään mene näin. Lapsia alkaa tulla tiuhaan. Tuskin kohtu ehtii supistua, kun seuraava on jo tulossa. Viljan terveys alkaa kärsiä, ja sen myötä koko perheen hyvinvointi. Vilja ja Aleksi ovat fiksuja, vahvasti tuntevia ja uskovia ihmisiä, jotka rakastavat toisiaan ja lapsiaan ja haluavat toimia oikein. Mutta he joutuvat liian isojen ongelmien eteen. Aleksi seuraa onnettomana tilannetta ja yrittää auttaa, mutta väsymys on  liian suuri. Vilja uupuu, palaa loppuun.

"Niin kuin yö muuttuu aamunkoitoksi, niin kuin päivä tummuvaksi illaksi, minun päivieni valo vaihtuu vääjäämättä. Olen äitimaa. Olen musta multa ja kylvetty siemen. Olen kohoava oras ja keltainen tähkä. Olen elonleikkuu ja viluinen pelto. Olen lumen alla lepäävä routamulta."

Miksi nainen joutuu kärsimään uskon nimissä? Minä, kuten varmasti monet muutkin asiaan vihkiytymättömät, kammoan ääriliikkeitä ja yhteisön valtaa yksilön yli. Myös vihkiytyneet uskaltavat kirjassa epäillä. Vilja vertaa tilannettaan pornofilmien naisiin: naisen ruumista saa käyttää mielin määrin. Vaikka kuinka haluaisi, fyysisille ja psyykkisille rajoilleen ei mahda mitään. Vaikka joku toinen saa 18 lasta ja on ihan reipas. Kuten naapurin Maria, myös uskova, neuvoo: "Väsymyksen keskellä on hyvä luottaa siihen, että niin on päivät kuin on voimat. Murheella on myös tarkoitus. Jumala kirkastaa kasvonsa kärsimyksen keskellä. Niin oon ainakin itse kokenut."

Rauhala on yhdistänyt kirjassa hienosti erilaisia näkökulmia ja elementtejä. Vilja kertoo tilanteestaan omin ajatuksin, Aleksi omineen, anonyymiblogi keskusteluineen nostaa perheen haasteet ilmiön tasolle. Lisäksi ovat lapset hassuine ja liikuttavine kysymyksineen, mietteineen ja puuhailuineen. Pienenkin pitää pärjätä itse arjestaan, kun äidillä on monta vielä pienempää hoidettavaa. Ja heittääkö jumala tuliseen järveen ne sukulaiset, joille ei iltarukouksessa muista pyytää siunausta?

Kirja ei tuomitse uskoa sinänsä, mikä on myös hienoa. Kukin uskokoon tavallaan. Mutta uskon liepeillä ja sen nimissä esiintyy ilmiöitä, joita ei tarvitse hyväksyä. Tai ainakin niistä pitää voida keskustella avoimesti. Se on minusta kirjan pointti ja tärkein anti. Ja myös se, että rakkautta on, ja se voi pelastaa. Kuten sanottu, koin tarinan raskaslukuiseksi, välillä turhan juhlalliseksi ja jaarittelevaksi pitkine ajatustenvirtoineen, vaikka teksti on kaunista ja taidolla rakennettua. Raskas olo sen lukemisesta jäi. Kirja jää varmasti mieleen, vaikkei omalla lukulistalla top teniin nousekaan, sen verran vaikuttava ja erikoinen jo aiheeltaan se kuitenkin on.

Lestadiolaisuus esiintyy myös Hannu Raittilan erinomaisessa kirjassa Ei minulta mitään puutu. Kertoja ei siinä itse ole uskova, mutta yhteisö on vahvasti esillä. Minuun teki suurimman vaikutuksen ulkouskonnollinen seikka: ihailen suuresti Suviseurojen järjestäjiä. He rakentavat ison kaupungin kokoisen tapahtuman vaikka keskelle korpea. Pelkkä ruokahuolto on jo massiivista, puhumattakaan sähköistä, pysäköinnistä, saniteettitiloista ja muusta tekniikasta ja sadoista muista yksityiskohdista, joista pienempienkin tilaisuuksien järjestäjä joutuu huolehtimaan. Yhteisöllisyyden voimaa!

Omat polut -blogista löytyy perusteellinen Taivaslaulun kuvaus (ja ylistys), linkkejä arvioihin ja keskustelua. Kirjasta on kirjoittanut moni; Kirsin kirjanurkka kertoo oivaltavasti kirjan herättämistä tunteista ja antaa linkkejä muihin blogeihin. Postaus on herättänyt myös vilkasta keskustelua.

Rauhala on tuore kotimainen kirjailijalahjakkuus, joita tänä vuonna tuntuu suorastaan tulvivan markkinoille lukijoiden iloksi ja lukupinon kasvattajiksi. Jokainen uusi ääni on tervetullut.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus 2013.

Tue lukutaitokampanjaa!

Viikon ajan kirjabloggaajat keräävät rahaa lukutaidon edistämiseksi. Lahjoitan jokaisesta 6. - 13.9. lukemastani ja postaamastani kirjasta euron keräykseen, joten nyt on tiedossa kirjatykitystä ja tiuhaa päivitystahtia. Haastan sinut, lukijani, mukaan - yksikin euro on tärkeä!

Hanna kirjoittaa keräyksestä enemmän.