Laura Kokko: Volter Kilpi. Elämäkerta.

Minusta tuli Volter Kilven ihailija Alastalon salissa -klassikkoa lukiessani. Mutta kuka oikeastaan oli kirjailija, jonka teosten väitetään olevan karmean vaikeita luettavia (ei ole totta) ja mahdottomia ymmärtää (ei ole totta)? 

Sen tiesin, että Kilpi pettyi Alastalon salin (ilmestyi 1933) nihkeään vastaanottoon aikalaisiltaan ja arveli tuotantonsa olevan suunnattu enemmän tuleville sukupolville. Se piti paikkansa: myöhemmin Kilpeä on luettu aivan eri tavoin ja paljon enemmän kuin hänen elinaikanaan (1874 - 1939) ja häntä on pidetty maan parhaana kirjailijana. Hän on tosiaan kunnon elämäkertansa ansainnut, ja sellaisen Laura Kokko teki. 

Kuvittelin kai jotain Aleksis Kivi -tyyppistä köyhää ja nälkäistä taiteilijaelämää, mutta toisin oli Kilvellä. Hän oli sivistyneestä kodista, sai opiskella ja edetä urallaan Helsingin ja Turun yliopistojen kirjastoissa. Hän oli myös hyvin kiinnostunut teatterista, ehdolla jopa Kansallisteatterin johtajaksi. Aikansa tunnettu kulttuurihahmo siis, joka otti mielellään kantaa asioihin. Ajan asioista kuuma oli tietysti Suomen asema ja kielikysymys: suomi vai ruotsi? Kilpi kannatti rauhanomaista rinnakkaiseloa. 

Monessa muussakin hän oli Kokon kertoman mukaan hämmästyttävän moderni ja ajatuksiltaan käytännöllisen selväjärkinen, vaikka hänen romaanitekstinsä on polveilevaa ja mielikuvituksekasta. Kirjastoasioissa hän oli erityisen hyvä organisoija. 

"Mahdollisimman suuren hyödyn saavuttaminen pienimmällä yksityisellä vaivalla ja kustannuksella, eri toimijoiden yhdistäessä voimansa, kuului Volterin ratkaisumalleihin koko elämän ajan. Olihan samalla metodilla pieneen Kustavin pitäjään rakennettu monta isoa laivaa Volterin lapsuudessa." 

Lukeminen oli hänelle "elämän ruokaa", jo pienestä pitäen. Äiti innosti esimerkillään. 

"Volter luki ahnaasti ja leveästi, mihin vain mieli innostui tarttumaan."

Poliittinen tilanne 1900-luvun alussa oli kiivas. Kilpi kirjoitti lehtiin, kirjoitti kirjeitä, piti puheita ja ryhtyi kirjallisuuskriitikoksi - nosti muun muassa ihailemaansa Eino Leinoa -  ja kääntäjäksikin. 

"Volter kaipasi sananvapautta. Sitä ei Bobrikovin hallitsemassa Suomessa ollut. Lehdistö oli heikennetty kuluneiden vuosien sensuuriasetuksilla ja jatkuvilla sanomalehtien lakkautuksilla. --- Volter olisi halunnut paljastaa koko kansalle, mitkä henkiset kääpiöt Suomen kansan tulevaisuudesta nyt päättivät." 

Ei siis mitään uutta auringon alla. Hekottelin monessa kohtaa yhtymiä nykyisyyteen, vaikkapa työelämään. Volterin mielestä arvostettiin liian vähän yksilöllistä ajattelua, liikaa "jokapaikanhöyliä: mukavia, tehokkaita ja mukautuvia miehiä, jotka istuivat joka ikisessä komiteassa, saapuivat valmistautumattomina paikalle ja kyhäsivät hetkessä kasaan jonkin tilapäisen mielipiteen." 

"Hänelle nerous merkitsi ennen kaikkea sinnikästä työtä ja rehellistä taistelua oman itsensä perille löytämiseksi ja oman erityisen kykynsä esiin kirvoittamiseksi."

Ja entä tämä: "...ihminen kadottaa yhteyden itseensä kuvitellessaan itsensä maailman herraksi. Tällöin hän päätyy kuin loputtomaan peilisaliin, jossa hän tavoittaa vain valheellisia kuvajaisia omista uskomuksistaan." Mitähän Kilpi sanoisi ilmastonmuutoksesta ja ihmisen herruusluulosta, jäin miettimään. 

Kirja kertoo laajasti hämmästyttävän täyden elämänkaaren, niin uran kuin henkilökohtaisen elämän osalta. Kilpi koki usein yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta, nuorena ehkä ujouden vuoksi, myöhemmin tuolloin omaperäisen ajattelunsa, jota kollegat ja kansa (lukijat) eivät aina arvostaneet tavalla, jota hän olisi toivonut. Rahapulakin vaivasi ajoittain, mutta köyhyydessä perhe ei elänyt miehen yliopistouran ja monien toimien ansiosta, vaikkeivat hänen omat kirjansa, tuo sydänveri ja intohimotyö, juuri myyneet. "Volter nimitteli kirjoitustyötään surutapaukseksi tai kirjalliseksi vastamäki-vaellukseksi."

Rakkauteen hän suhtautui romanttisesti, ja perhe oli hänelle tärkeä, vaimo tärkein vaikuttaja. Ensimmäisen vaimon Hiljan kuoltua murtui elämän pohja, mutta onneksi myöhemmin löytyi Gunni. Tytärtään Riittaa hän kannusti, välit olivat lämpimät. 

Lähdeluettelo ja henkilöhakemisto ovat todella laajat. Kokko on tehnyt mahtavan urakan ja huiman monipuolisen sisällön teokseen, josta riittää ammennettavaa. Kuviakin on paljon, mutta etenkin Kilven kirjoituksien siteerauksia, jotka kertovat päähenkilön ajattelusta suoraan ja hänen kirjoitustaidoillaan lukijalle nautittavasti. 

Muhkean koon (yli 700 sivua) vuoksi kirja tuli luettua osissa kaiken muun ohessa, joten aikaa se vei ja runsaasti tilaa yöpöydältä pitkään, mutta kannatti. 

Kenelle: Suomen itsenäistymisen ajan historiasta ja kulttuurista kiinnostuneille, kirjallisen uran kehityksestä uteliaille, neron määritelmää miettiville, ajatuksia etsiville. 

Muualla: Kokko on paneutunut Kilven kimppuun yhtä intensiivisellä otteella kuin Kilpi kirjoihinsa, sanotaan Kirjavinkeissä. 

Laura Kokko: Volter Kilpi. Elämäkerta. SKS-kirjat 2023. Taitto Sisko Honkala. Kannen kuva Atelier Irmelin 1928, Museovirasto. Myös muut kuvat arkistoista ja karttapiirros Kilven kirjeestä. 

Volter Kilpi: Alastalon salissa. Klassikkohaaste 1.

Tuskin koskaan olisin tullut tähän kirjaan tarttuneeksi ilman klassikkohaastetta, mutta olen niin tyytyväinen, että sen luin! Kiitos haasteen startanneelle Ompulle ja kannustaville kirjabloggariystäville!

Alastalon salissa aiheutti jo nimenä kammoa ja pelkoa: se Vaikea Kirja, jonka lukeminen on niin hankalaa, että suorituksesta kannattaa kantaa siitä kertovaa t-paitaa. Painava pala suomalaisen
kirjallisuuden historiaa, tarunhohtoinen opus, johon tarttuminen tuntuu vaativan rohkeuden lisäksi hiusten kampausta ja käsien pesemistä. Helppoa luettavaa en siis odottanut, vaan valmistauduin tiukkaan koitokseen. Kuvittelin tarinan synkeäksi suomalaisuuden syvien syöverien filosofoinniksi - ja sitähän se onkin muuten, mutta kukaan ei ollut kertonut - ja nyt paljastan ehkä tarkoin varjellun, vain pienen piirin tietämän faktan - että kirja on hillittömän hauska!

Ei synkeä eikä vakavasta tietoakaan, vaan lukija pyrskähtelee vähän väliä hölmösti hihittämään. (Tämä ei koske aloituslukua Kirkkomaata, upeaa mutta hengeltään kovin erilaista.) Mistä tulee mieleen, miten Kilpi kuvaa yhden henkilönsä naurua:

"Mutta nauraa Lahdenperä osasi, se oli tunnustettava, ja osasi, pahus, penteleen oikeissa paikoissa; kun joskus kielen puhti potkasi luonikkaasti, niin lysti sitä oli kuulustella korvissaan, kuinka Lahdenperä päästi leuan laveastaan äänen sanan niskaan niinkuin kanttori kirkon parvelta nuotinpään ja muutkin ympärillä ymmärsivät, että nyt oli Pukkilalta taas livahtanut semmoista, jolle sopi nauraa vaikka ruudut tärisemään!"

Eikä tämä huumoripuoli oikeastaan ole yllätys, jos on lukenut Juha Hurmeen Nyljettyjä ajatuksia. Siinä todetaan:

"Kilpi soittelee Alastalon saliin kokoontuneen porukan mielten kieliä virtuoosin ottein suureksi humoristiseksi sinfoniaksi. Jos tämä ei ole hyvää viihdettä ja hauskaa luettavaa, niin ei mikään!

Juoni on monelle tuttu, vaikkei kirjaa olisi lukenutkaan: Meren äärellä Kustavissa eletään aikaa jälkeen Oolannin sodan, jonka ansiosta merenkulku ja kaupankäynti kukoisti. Laivoilla rahdattiin tavaraa maahan ja maasta pois. 30 miestä kylältä kokoontuu Alastaloon päättämään siitä, hankitaanko yhdessä kolmimastolaiva eli parkki, hakemaan omistajilleen lisää rikkautta maailmalta suolan, sokerin, kahvin ja muiden tarveaineiden muodossa, sopivasti tullivirkamiehiä vältellen.

Siinä koko tarina, josta riittää juttua neljän ja puolensadan sivun verran. Miten Kilpi sen tekee?

Siten, että hän valitsee joukosta tärkeimmät isännät ja kuvaa heidän ajatuksiaan sana sanalta, milli milliltä, yksityiskohtaisesti kuin verotarkastaja ja laveasti kuin pyramidihuijaaja. Ja ihmisen ajatuksethan saattavat seilata minne vain, menneeseen ja tulevaan, olevaisen ohella. Ajatuksista piirtyvät lukijan silmiin niin isäntien henkilökohtaiset kuin yhteiset historiat ja sattumukset kylässä vuosien varrella. Ja samalla ajankuva saaristolaiselämästä noina vuosina.

Vaativuus syntyy Kilven mestarillisesta kielenkäytöstä: hän virittää kielen instrumentiksi, joka soittelee kaikkia tunnettuja säveliä, myös sellaisia, joita ei ennen ole ollut olemassakaan. Kaikissa mahdollisissa sävellajeissa. Hän käyttää ja keksii sanoja sitä mukaa, kun tarve on: vanhan ajan kieli jo sinänsä tuo omat haasteensa nykylukijalle. Lukija huomaa pian, ettei ymmärrä kaikkia sanoja. Tanava? Tykyri? Irnava? Helohemppa? (Viimeinen on henkilökohtainen suosikkini). Suuri osa sanoista liittyy merenkulkuun, joka rajaa ne heti tämän lukijan ymmärryksen ulkopuolelle. Samoin monet sanat edustavat ajan kieltä ja ruotsivaikutteita, glaseineen ja sortteerauksineen, mutta iso osa jää silti kysymysmerkiksi.

Ratkaisin asian niin, että kuvittelin lukevani vierasta kieltä. Yllättävän usein sanan merkityksen pystyy päättelemään asiayhteydestä - mikä on lukijalle hyvin palkitsevaa (haa, keksinpä) -  mutta jokaista sanaa ei tarvitse tajuta ymmärtääkseen pointin. Tämä toimi hyvin. Nautin vain kielestä ja luin, en googlaillut sanoja (paitsi ihan alussa, kunnes huomasin toivottomaksi). Kaikki sanat eivät ole tarkoitettu ymmärrettäväksi sinällään, luulen, ne vain korostavat kieltä ja maustavat tarinaa.

Kilven luomat isäntähahmot ovat herkullisia. Alastalo isäntänä on viisas ja huomaavainen, pyrkii saattamaan tilanteen haluamaansa suuntaan (sen parkin hankintaan) ja siksi kohtelee jokaista vierastaan tavalla, jonka arvelee tätä mieluisimmin silittävän myötäkarvaan. Pukkila, tuo ikuinen koulukiusattu, on katkera ja kateellinen ja hautoo kaunaisia ajatuksia kaikista nenäorren kantajista, joilla on naamassa nosto:

"Kyllä minä kipenöin, ja sisu hieraa nirkoansa sydämen sieralla niinkuin sirpin terä siukuansa kovasimen kyljellä, kun joku toinen minun nähteni ja minun paikalla ollessani uskottelee maailmalle ja luulee itsekin, että nysä hänen naamassaan on eri mööpeli ja Baabelin torni kuin minun niistettäväni minun taulussani!"

Härkäniemi on vanhapoika, mutta aikamoinen romantikko - lempipiippuaan kuvaillessaan hän puhkeaa suorastaan runollisiin ajatuksiin, jotka voisivat kuvailla naista. Hyväntahtoinen luonne. Vaitonainen Karjamaan Eenokkikin osallistui keskusteluun, sillä hän "oli odottamatta hoksannut, että hänelläkin oli ajatus penikoilla kielen kärjessä ja järjenkanalla munanpyöreä pudotettavana."  Ja niin edelleen: joka äijästä löytyvät omat piirteet, ja kustakin voisi kirjoittaa omat novellinsa.

Miesten kertomus tämä on, miesten asioita puidaan. Ainoat naiset framilla ovat Alastalon vaimo Annastiina ja tytär Siviä, jotka tarjoilevat vieraille kahvituksen. Heillä on oma tärkeä työnsä ja osansa, jota Kilpi herrasmiesmäisesti kuvaa, vaikka vähän naljailee vaimon kovasta puhumisen tarpeesta - tosin mainitsee myös, että Annastiina osaa olla hiljaa silloin kun tarvitaan. Eli silloin, kun isännät tärkeiden asioiden äärellä partaansa heiluttelevat. Ja Siviän nuori kauneus siivittää useammankin mietteet ihan muualle kuin rahantekemiseen. Jopa rakkautta on ilmassa, Siviän silmä karkaa tuon tuosta Janneen, nuoreen ja reippaaseen tulevaan isäntään, Härkäniemen poikaan.

Mahtava tarina, joka pitää lukea itse, jotta sen luonteesta saa käsityksen. Ei se loppujen lopuksi ollut niin vaikeaa kuin kuvittelin: olin erittäin viihdytetty ja hämmästynyt, ja halusin oikeasti tietää, miten asia etenee. Paikoitellen lukeminen tökki, kun outoja sanoja oli paljon, piti pitää taukoa. Lukeminen kannattaa tehdä virittyneessä uppoutumisen tilassa, ei väsyneenä eikä liian pieni pätkä kerrallaan. Tosin sen verran tekemistä siinä on, ettei satoja sivuja jaksa ahmia yhtä soittoa. Päätin lukea 50 sivua päivässä, ja siinä suurinpiirtein pysyin. Ihan alkuun innostuin niin, että ensimmäiset 150 sivua menivät hurahtaen, loppupuolella vauhti ja uutuudenviehätys hyytyivät ja vauhti hidastui, vaikka siellä vasta draamaa tapahtuukin! Jos nykykirjailijoita miettii, Mikko Rimminen on selvästi Alastalonsa lukenut, sekä tiukasti rajattujen aiheiden ja tapahtumapaikkojen että kielensä puolesta. Jos olet lukenut Pölkyn tai Hipan, niin tiedät, mistä puhutaan.

Lainaan vielä Juha Hurmeen Nyljettyjä ajatuksia -kirjan dialogia: Aimo ihmettelee, mikä on syynä, ettei Kilpeä vieläkään lueta riittävästi, saatikka ymmärretä oikein? Köpillä on tähän vastaus.

"Syyt ovat samat, jotka aiheuttavat ihmiskunnan muutkin isot ongelmat: typeryys, henkinen laiskuus ja ennakkoluulot."

Hurme - eikun anteeksi,  Nyljettyjen ajatusten romaanihahmo Aimo, jatkaa Kilpi-intoiluaan ja huomauttaa että pääpelureita on seitsemän - Alastalo, Härkäniemi, Langholma, Pukkila sekä vähän vähäisempilä Lahdenperä, Karjamaa ja Krookla. Että olisiko Kilpi miettinyt ihailemansa Aleksis Kiven veljeksiä. Ja miettikö Linna Sotaromaanissaan myös Kiveä tuodessaan seitsemän nimeä tarinan keskiöön. (Aimo ja Köpi pitävät itsekin tätä ajatuspolkuaan arveluttavana ja jättävät sen sikseen, vaikka myöntävät Kiven vaikutukset muuhunkin Kilven kerrontaan, kuten ihmisen yleisen osan kuvaamisen ja kriisikokoukset katastrofien välillä. Ja sen, että miehissä mennään, mutta naisia ja lapsia arvostaen.)

Elinaikanaan Kilpi ei Hurmeelta oppimani mukaan arvostusta ehtinyt saamaan ja kuoli köyhänä. Hän luotti tulevaisuuden lukijoihin, joita me nyt edustamme. Ehkä sinäkin? Kirjasta irtoaa niin monenlaista ajatuksenkulkua, että lukeminen kannattaa, vaikka vähän pinnistellen.

Kenelle: Suomen kielen ihailijoille, kirjallisen ilmaisun mahdollisuuksista kiinnostuneille, historian ystäville, huvittumaan pyrkiville, klassikkoja kaihtamattomille.

Muualla: Yhteisbloggaus Tarukirjan kanssa. Jokella on tarkka postaus, jossa hän kertoo lisää henkilöistä ja yksittäisten lukujen sisällöstä. Kirjavinkit kehottavat antamaan kirjalle mahdollisuuden. Karo Hämäläinen ihailee Kilven nöyristelemättömyyttä.

Volter Kilpi: Alastalon salissa. Otava 1933.

Saatavissa kirjastoista, kirjakaupoista (ainakin Seven-pokkaripainos 2014) ja Elisan e-kirjasta.

Ja nyt menen vaihtamaan vaatteita, sillä