Soili Pohjalainen: Perätilassa

Perhe- ja työläisromaanien lajia jatkaa Soili Pohjalainen, jonka kirjat lukeva kansa on ottanut omakseen, aiemmista kirjastovarausten määristä päätellen. Arkisen inhimillisyyden, osuvan havainnoinnin ja karhean komiikan sävyt tuovat tarinat lähelle lukijaa. 

Kirja käynnistyi minulle hieman kangerrellen, ehkä kirjoittajallekin, sillä päähenkilöksi hän on laittanut kirjailijan, joka haluaa palavasti kirjoittaa, mutta sisältö on hakusessa, ehkä taidotkin, arvelee minäkertoja. 

"Yritän hyväksyä, että epäonnistun jokaisessa lauseessa. Yksikään kirjoittamani virke ei koskaan tavoittaisi kuvaamansa kohteen olemusta täydesti, tarkasti, kirkkaasti ja todesti. Sanat ampuvat aina ohi, parhaimmillaankin vain lähelle ääriviivoja."

Mikä sysää silti kirjoittamaan? Uutinen tulevasta lapsenlapsesta ainakin on yksi motivaattori, joka käynnistää muistelut omasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Kaikesta häpeästä ja noloista tilanteista, joita pahempaa hän ei lapsena tiennyt.

"Luokassa kaikki aikani menee vahtimiseen. Vahdin, etten tee itseäni naurunalaiseksi, etten joudu vääränlaisen huomion kohteeksi, ettei mahani murisisi äänekkäästi. --- On toisenlaisiakin, niitä, joiden mielestä koulu on ihanaa ja jotka uskaltavat ottaa valinnaiseksi musiikkia ja jotka laulavat koulun juhlissa. Koulu on suunniteltu sellaisille, ei minunlaisilleni."

Auts. Mikä on minunlainen, mistä se on kasvanut? "Äidin mielestä minä olen liian laiha ja siivoan liian usein. Tiedän, etten ole sellainen tyttö, jollaisen äiti haluaisi. Minä olen itkuinen ja vatvon asioita." 

Hän kertoo, että äiti ei ottanut itseään "niin tosissaan kuin isä". 

"Hän voi toimia väärin, eikä hän pelästy sitä, järkyty omasta heikkoudestaan. --- Äiti on kasvanut kommunistikodissa, jossa ei odotettu, että lapsista tulisi ihmisyytensä taakse jättäneitä virheettömiä. Kova työihminen oli korkein ihanne.
Isä haluaa kieltää, karsia ja pestä pois pahan. Pahaa ei saa puhua, pahaa ei saa sanoa eikä ajatella. Vain täydellinen kelpaa, eikä oikeastaan sekään, mutta täydellinen ja virheetön on melkein hyvä. Tyytyväinen ei saa olla koskaan."

Siinä sitä taustaa kerrakseen. Lisätään tähän vielä mummot. Nainen ihmettelee, miten hänen tyttäristään on tullut niin viisaita, hän kun ei itse koe sellainen olevansa. Vauvaa odottava vanhempi tytär etenkin. "Heti perään häpeän, että hän on niin kypsä ja viisas ja minä niin surkea paska." Jälkimurrosikä, arvelee tytär, eikä lähde mukaan äitinsä dramatiikkaan. 

Kertojan omaelämäkertamainen jutustelu jatkuu muistojen ja nykyhetken vaihdellessa. Ja kertojan tunnetilojen. Elämä on surkuhupaisaa farssia, sanoo hän, ja äitiys on asia, jossa voisi aina olla parempi. (Paljon parempi, tuumii hän itsestään.) Pohjavire on kuitenkin lämmin ja rakastava, katse omiinkin vanhempiin iän myötä muuttuu. 

Ihmisen kokoinen katsaus erääseen elämään ja ikään. Turhaan oli minäkertoja huolissaan; kirjoittajan taidot ovat tallella. Kirja sopii naisille eri elämänvaiheissa ja miehille, jotka heitä haluavat ymmärtää. Ja heille, jotka eivät hae pinkkiä todellisuuspakoa, vaan etsivät aitoa kokemusta. 

Lue myös Soili Pohjalainen:

Ihon alla

Valuvika

Käyttövehkeitä (Kalevi Jäntin palkinto ja HS:n esikoiskirjapalkintoehdokas 2016)

Soili Pohjalainen: Perätilassa. Atena 2025. Kansi Elina Warsta.

Soili Pohjalainen: Ihon alla

Täysin päinvastainen teos kuin edellä postaamani Radalla. Ei sillä, etteikö tämäkin olisi ammattikirjoittajan työtä ja hyvä, vahva kirja - se on sitä. Mutta aihe ja tunnelma ovat täysin toiset. 

Hieman nuorempi päähenkilö, teini Aino, ja hänen äitinsä elävät veitsenterällä, kirjaimellisesti.

"- Mä oon tehny syviä viiltoja. Tosi syviä. Mä soitin ambulanssin. Äiti anteeks, Aino sanoo puhelimeen. Se on viillellyt taas."

Ainon äiti kertoo tarinaa, joka on ahdistava ja pelottava - ja arkea monelle. Äiti pelkää jatkuvasti tyttärensä puolesta: mikä voisi olla pelottavampi tehtävä kuin yrittää pitää hengissä lasta, joka ei itse sitä erityisemmin halua. Mutta haluaako Aino tosiaan kuolla? Mikä on se suuri tuska, jota hän haluaa paeta? Miksi hänestä tuntuu, ettei hän riitä? En tiedä, mutta jotain hän sanoo itsensä viiltelemisen helpottavan. 

Samastun tietysti lähinnä äitiin, ihailen hänen tervejärkistä otettaan asiaan, joka ei ole helppo ottaa haltuun. Voimat tuntuvat välillä loppuvan, enkä ihmettele. Sukupolvi näkyy tietyissä ajatuksissa. 

"Sukuni naiset ovat ennenkin olleet kovissa paikoissa. Mistä ne äidit saivat voimaa? Äidit kestävät vaikka mitä, koska ei niillä saatana ole mitään muutakaan vaihtoehtoa. Tämä maailma makaa äitien harteilla. Perheen isä voi olla minkälainen juoppohullu tahansa ja perhe selviää kyllä, mutta jos äiti ei jaksa, kaikki menee päin helvettiä."

Ainon isä Lauri jää sivuhenkilöksi. Vaikka äiti tajuaa tarvitsevansa tätä, apua ainakin käytännön asioissa, vaikkei henkinen tuki ole aivan sitä, mitä nainen mieheltään odottaa ja toivoo. Hän sanoo miehensä tilanteenlukutaidon olevan onneton - äiti tarkkailee tytärtään tauotta, lukee epätoivoisesti merkkejä tämän käytöksestä parempaan tai huonompaan, pyrkii välttämään tilanteet, joissa Ainolla "flippaa." Hätätutka päällä koko ajan. Uuvuttavaa ja äärimmäisen stressaavaa. Ehkä jopa osin tarpeetonta, mutta miten muutenkaan voisi olla? Äiti tuntee olevansa syyllinen, paska äiti, joka on vastuussa lapsestaan ja tämän sairaudesta, ja hänellä pitäisi olla takataskussa supervoima parantaa tytär. "Mikään ei ole niin saatanallinen tunne kuin se, ettei osaa auttaa lastaan." 

Tietysti etsitään toimivaa hoitoa, harkitaan jopa huostaanottoa (Ainon oma idea). Monenlaisia psykiatrisia hoitajia, terapeutteja ja lääkäreitä tavataan. Osa on "vitun ärsyttäviä", osa suorastaan tylyjä tai muuten ymmärtämättömiä. Mutta on hyviäkin, kuten se hoitaja, joka osaa antaa "ihan mitättömän pieniä mutta konkreettisia neuvoja, jotka auttavat hirveän paljon." 

Äidin ja tyttären välit ovat ajottaisista huudoista ja riidoista huolimatta keskustelevat ja avoimet. He ovat sinnikkäitä molemmat, kumpikaan ei luovuta. Äiti miettii, milloin olisi hänen elämänsä vuoro - kun aika ja voimat kuluvat nyt tyttären ongelmien kanssa - ja muistelee lohdullista yleisönosaston kirjoitusta, jonka mukaan "...elämä alkaa, kun lapset ovat muuttaneet kotoa ja koira kuollut."

Jos lapsi vain pysyisi hengissä. Jos olisi enemmän niitä hetkiä, jolloin ei tarvitse pelätä. Ainon hoito etenee vihdoin, sairaala-aika vaikuttaisi auttavan. Käsivarsien iho saa toipua yhä pidempiä jaksoja, mikä herättää vanhemmissa toivoa. 

Kirjailijan perheen kokemuksiin perustuva tarina on niin voimakas ja ahdistava, etten voinut lukea sitä putkeen, tarvitsin taukoja. Soili Pohjalainen on kirjoittanut aiemmin lämminhenkisiä teoksia; tämä on tunnelmaltaan erilainen, pelottavan paljastava ja kipeä kun avoin haava, mutta tarkkanäköinen ja hienon naseva tekstiltään, kuten aiemmatkin: 

Valuvika

Käyttövehkeitä

Kenelle: Teinien mielenterveysongelmien kanssa kamppaileville, hoitohenkilöstölle, perhearjen kuvauksista kiinnostuneille, taitavaa suomen kieltä arvostaville. 

Muualla: Ei kauhistele eikä kaunistele, sanoo kirjasta Tuijata.

Soili Pohjalainen: Ihon alla. Atena 2022. Päällys Elina Warsta. 

Soili Pohjalainen: Valuvika

Valuvika keikkuu kärkisijoilla Helmet-kirjastojen uusien varausten listoilla. Ja se on oikein, sillä Pohjalainen kirjoittaa hyvää, nasevaa suomen kieltä ja kuvaa herkästi ja huumorilla mutta kikkailematta arkisia tuntoja, joihin on helppo samastua.

Marian ja Jarkon liitto notkahtelee eivätkä Marian työasiatkaan freelancerina luista. Äiti pyytää lounaalle mutta käy kuten aina äidin kanssa käy: tytön kuulumiset kuitataan elämänohjeiksi puetuilla moitteilla ("kannattaa sunkin yrittää noita hermoja kehittää") ja keskitytään äidin haasteisiin. Nyt sellainen on äidinisä, Marian ukki Arttu, joka asuu yksin ja ilmeisen huonossa kunnossa.

"Voi sääli ja kyynel. Minä tiedän jo. Äiti yrittää maanitella minua Pohjois-Karjalaan ukin luo."

Nuoren parin Luukin-luontoreissu vaihtuu yksinäiseksi yllätysmatkaksi itäiseen Suomeen. Kun Maria ajelee lapsuudesta tutuille seuduille, hän muistaa vanhoja asioita, idyllisiä kesiä isovanhempien luona, turvallisen, jo edesmenneen mummonsa huolenpidon ja ukin hieman huolettomamman lapsenhoito-otteen. Perillä odottaa ihan toisenlainen idylli.

"- Nyt saatana. Sä kerrot, mitä sä olet ottanut ja kuinka paljon tai tossa pihassa on ambulanssi alta aikayksikön, sanon. Ei saisi uhata lupauksilla, joita ei pysty pitämään. Se murentaa auktoriteettia. Ambulanssi ei missään nimessä olisi täällä alta aikayksikön. Sillä menisi vitusti kauan ennen kuin se pääsisi tänne asti, jos edes löytäisi perille."

Arttu ei voi hyvin, mitä hän ei tietenkään tunnusta. Ei tarvitse ampulansseja eikä lääkäreitä, peseytymisestä puhumattakaan. Miten pärjäävät lapsenlapsi ja isoisä tilanteessa, jossa kumpikaan ei anna periksi? Onnnistuuko helsinkiläinen Maria vaikuttamaan maalaisukkiinsa niin, että molempien arvokkuus säilyy?

Vanhat jäärät taitavat olla pieni trendi kotimaisessa kirjallisuudessa. Mahtaako olla Mielensäpahoittajan syytä vai onko yksinkertaisesti niin, että kirjoittajat ovat tulleet ikään, jossa sukupolvien vaihtuminen ja maailman nopea muutos näkyy ja tuntuu vanhempien ja isovanhempien kautta? Tanja Kaarlela kertoo samantapaista tarinaa Noutajassaan, Pohjalaista vakavampana. Antti Heikkisen Mummon voinee laskea samaan kategoriaan, ehkä myös Raimo Pesosen Rakentajan. Jari Järvelä kertoo itsepintaisista (oikeutetusti) mummoistaan. Ajattelen, etttä nämä minua nuoremmat kirjoittajat näkevät asiat pidemmän matkan (lue: ajan) päästä selvemmin kuin sen itse tekisi, ja olen ilahtunut ja kiitollinen tästä silmiä avaavasta trendistä.

Pohjalaisen vahvuus on kielen selkeys ja helppolukuisuus, mutta lisäksi tunnelman luomisen taito. Hänen tekstiinsä on helppo samastua, niin isovanhempiensa hoivissa olleen pienen tytön kuin nuoren naisen, joka joutuu elämässään suurten valintojen eteen, omana itsenään, ei vain tyttärenä, lapsenlapsena tai parin puoliskona tai muuten suhteessa muihin. Sitä kai sanotaan aikuistumiseksi?

Pohjalaisen toisinkoisesta ei huomaa ongelmia kirjan tekemisessä. Miksi niitä olisi: usein puhutaan menestyneen esikoisen jälkeen nousevasta kynnyksestä. Jos sellainen oli, rakennustelineet on huolella piilotettu.

Asiat ovat aitoja, ja ne kuvataan lämmöllä ja inhimillisellä katsannolla, tervejärkisen hauskasti ja viihdyttävästi. Tarina jättää hymyn huulille. Ja hieman kipeän piikin sydämeen.

Kenelle: Sukupolvitarinoiden lukijalle, juuret maalla omaaville, suomalaisuuden ytimiä miettivälle.

Muualla: Valuvika ei jättänyt kylmäksi Kirjaluotsia.





Soili Pohjalainen: Valuvika. Atena 2019. Päällys Jussi Karjalainen.

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Saanan isä on turvallinen ja varmantuntuinen kuin iso Volvo, jolla isä ajelee. Bisnesmies, autokauppias ja yrittäjä, jolla on talo Etelä-Suomessa, mökki Lapissa, kaksi lasta ja vaimo. Alun perin hyvinvoivasta perheestä puolet häipyy tarinassa, jossa Saana muistelee lapsuuttaan 1980-luvulta alkaen, autotalossa kasvamistaan ja aikuistumistaan.

"Loppuelämäni minä rakastan kaikkein eniten uuden auton tuoksua ja kitalaessa maistuvaa bensan hajua."

Isän tyttö Saana on, toisin kuin Veli, isoveli, joka uhmaa jo pienestä isän arvoja. Ihan normaalia nuoren pojan touhua ainakin alkuun. Mutta jossain vaiheessa jotain menee pieleen. Isän auktoriteetti perheessä alkaa murtua, vaimo on tyytymätön miehen lisääntyvään juopotteluun ja lopulta lähtee. Samoin tekee Veli.

Esikoiskirjan teksti on napakan sujuvaa, dialogi luontevan kaunistelematonta, ja ajankuva piirtyy lukijan mieleen selvästi. Pienen Saanan huomiot vaihtuvat teini-ikään ja nuoreen aikuisuuteen. Kirjoittaja ei selittele, mutta kertoo nasevasti niin, että lukija voi lisätä rivien välit itse.

Ajan kuluminen näkyy myös tuotemerkkien kautta: ultima thulet ja sarpanevat ruokapöydässä vaihtuvat Big Maceihin ja Saarioiseen, lelukorin My Little Ponyt Mirja Pyykön katsomiseen ja popin kuunteluun, Sabrinasta Alangon veljeksiin asti. Isä tykkäsi tietysti Junnu Vainiosta.

Moni kohta hymyilyttää: Kake Randelinin kasetti ("Nyt pienemmälle se koilotus!), Hiacen täydellinen toimivuus (viittaus kirjan nimeen), isän reippaat otteet ja sananparret: "Köyhyys ei ole ilo, vaikka se joskus naurattaakin". Henkilöitä ei ole paljon, joten jokaisella on tärkeä roolinsa Saanan maailmankuvan muodostumisessa.

"Repa sanoo rengashallin nurkassa kiukutellessaan usein, että niin tai näin ku teet, ni aina menee perseelleen kumminki."

Niinkö se on? Mitä oikein tapahtui, etenkin Velille? Ihmisen parhaat hetket ja pahimmat tragediat koetaan perheessä, tuntuu kirjailija sanovan. Siinä ei ole mitään erityistä, ja kuitenkin kaiken muuttavaa. Monet meistä ovat selvinneet perheestä huolimatta tai sen ansiosta. Kirja tarjoaa monta tarttumakohtaa, joista meistä jokainen saanee jostain kiinni, vanhempana tai lapsena. Tai vaikka Hiacen käyttäjänä, mikä minulle toi nuoruuden elävästi mieleen. Oli setää ja poikaystävää, joiden kautta tuohonkin ilmiöön tutustuin. Ja autot ylipäänsä: kirjassa on muun muassa herkullinen kohta, jossa annetaan luonnehdinta eri automerkkien suosijoista.

Pohjalainen kuvaa perhe-elämää tytön näkökulmasta mukavan nostalgisesti, hauskasti ja koskettavasti, mutta ei valittavan vaikertavasti eikä naurettavaksi tekemällä. Psykologiset analyysit jäävät lukijan omaksi huoleksi. Arvostan asennetta ja selittelemättömyyttä sekä erinomaista tekstin juoksua, joka tekee lukijan työn helpoksi. Voi liikuttua, huvittua ja kaihota, arkisissa ympyröissä. Ja mitä kaikesta seuraa: joskus se hienhajuinen Volvokin on myytävä. Sujuva ja sympaattinen kotimainen esikoinen, jota voi suositella myös miehille.

Kenelle: Suomalaisen perhekuvauksen ystäville, perushyvän kotimaisen proosan kaipaajille, kummallisuuksia kaihtaville, täpäkästä tykkääville.

Muualla: Muhevia tilanteita, sanoo Tuijata. Ronskia, paikoitellen mustaa huumoria, sanoo Hesarissa Arla Kanerva.

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä. Atena 2016. Kansi: Jussi Karjalainen.
Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2016: ruksaan kohdan Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja. Koska autot.