John Galsworthy: Forsytein taru. Klassikkohaaste 21.

"Ne, joilla on ollut onni päästä perhejuhlaan Forsyteille, ovat saaneet nähdä tuon viehättävän ja opettavaisen näyn, ylemmän keskiluokan perheen täysissä hepenissään. Mutta kellä ikänänsä näistä etuoikeutetuista on ollut sielullisen erittelyn lahja - rahallisesti arvoton taito, josta Forsytet niin ollen eivät mitään tiedä - hän on saanut olla todistajana näytelmässä, joka ei ainoastaan ole itsessään ihastuttava, vaan myöskin antaa valaistusta hämärään inhimilliseen ongelmaan. Selvemmin sanoen, nähdessään koolla tämän suvun, jonka haaroista yksikään ei tunne mieltymystä toiseen ja jossa kolmen jäsenen välillä ei vallitse mitään mitä kannattaisi nimittää myötätunnoksi, hän on tajunnut sen salaperäisen konkreettisen sitkeyden, joka tekee perheestä peloittavan ykseyden, selvän pienoisjäljennöksen yhteiskunnasta."

Kirjan alku naulaa upeasti saagan sisällön ja tekstin tyylin. Forsyten mahtiperheen tarina alkaa 1880-luvulta Jolyon Forsyten talosta Lontoon Stanshope Gatella, jonne on kokoontunut Jolyonin sisaruksia ja näiden lapsia puolisoineen. Joylon on kirjan alussa yli 80-vuotias, 86-vuotias sisko Ann on suvun vanhin. (Forsytet eivät usko kuolemaan. Joku saattaa kyllä "eritä elämästä", jos on pakko.)

Kokoontumisessa on tarkoitus juhlistaa Jolyonin lapsenlapsen Junen kihlausta arkkitehti Bosinneyn kanssa. Perheellä on pennittömästä miehestä paha aavistus. Mikä hullunkurisinta (ainakin Hester-tädin mielestä), Bosinney oli käynyt Junen tätien luona velvollisuusvierailulla pehmeä harmaa huopahattu päässään! Tapaus herättää suuria epäilyjä. Mahtaako mies edes ripotella kölninvettä nenäliinaansa, ajattelee lukija. Mutta June pitää päänsä. Hän jopa suostuttelee setänsä Soamesin rakennuttamaan talon, jonka kihlattu saisi suunnitella. Näin toimitaan. Mutta Soamesilla ei ole onnea komeasta talosta huolimatta: hänen vaimonsa rakastuu toiseen mieheen. 

"Niinkuin kaikissa itseäänkunnioittavissa perheissä, niin oli Forsyteillakin paikka, missä perhesalaisuuksia vaihdettiin, perhearvoja noteerattiin. Forsyten juorupörssissä tiedettiin, että Irene katui naimistaan. Hänen katumustaan ei hyväksytty. Hänen olisi pitänyt ajoissa tuntea mielensä, riippuvaisessa asemassa oleva nainen ei saanut tehdä tuollaisia erehdyksiä."

Forsytet ovat ovat rikastuneet sijoittamalla kiinteistöihin ja yrityksiin Lontoossa pyhänä tehtävänään kartuttaa omaisuuttaan ja jättää se jälkipolville mieluiten vähintään tuplaantuneena (olisivatpa he minun esi-isiäni!), tuottamatta itse mitään muuta kuin varojaan. He käyvät tunnollisesti kirkossa ja oopperassa ja tuntevat kirjallisuuttakin sen verran kuin etikettiin kuuluu, mutta raha on heidän tärkein kiinnostuksen kohteensa. Urheilu tai muut fyysiset harrastuksetkaan eivät heitä kiinnosta, vaikka vanhasta Jolyonista sanotaan:

"Hän oli tottunut viettämään loma-aikansa vuoristossa, vaikka todellisena Forsytena hän ei ollut koskaan yrittänyt mitään kovin seikkailurikasta tai tyhmänrohkeata, ja piti vuoristosta intohimoisesti." 

Nyt tiedän, miksi Forsytein taru on pysyvästi klassikkokirjallisuuden listoilla. Se on komea ja tarkka kuvaus suuresta murroksesta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, siirtymästä viktoriaanisesta ajasta moderniin. Kapitalismin, kaupungistumisen ja teknologian nopea kehitys muutti maailmaa, säätyerot ja monarkian valta alkoivat murtua, teollistuminen käynnistyi. 

Kirja on paitsi oivaltava ja laaja yhteiskuntakuvaus myös perhe- ja sukupolvikertomus, josta ei dramatiikkaa puutu. Kolmen sukupolven tarina esittelee terävästi ja osin kuivan brittihuumorin pilkkeellä aikaansa ja ihmisiään. Vaikka tekstin runsaus ja tarkkuus välillä rasitti ja toi toistoakin, nautin suuresti lukemisesta tuosta ajasta, tuntemamme yhteiskuntajärjestelmän muotoutumisesta ja Lontoon kehityksen seuraamisesta sellaiseksi kuin sen olemme oppineet tuntemaan.

Määrätietoinen rahan haaliminen näyttäytyy kaikessa, ja lukija voi itse päättää, miten siihen suhtautuu; kirja ei moralisoi, vaan kertoo. Surkuhupaisaa on, että sijoittamista sanottiin joskus keinotteluksi, pahamaineisella klangilla, mutta nyt se on normaalia, jopa toivottavaa toimintaa kenelle tahansa, ja taito, jota voi opiskella jo kouluissa.

Ihmiskuvaus on säälimätöntä ja monisanaista. Forsytet eivät menesty ihmissuhteissaan yhtä hyvin kuin taloudessaan, vaikka saattavat tuntea kiihkeää, jopa pakkomielteistä intohimoa. Vai onko sittenkin kyse silkasta ahneudesta ja omistushalusta? Kuten eräästä sanotaan:

"...sillä hänellä oli huomattava määrä tuota 'omistamisen vaistoa' joka, niinkuin tiedämme, on forsytelaisuuden koetinkivi ja hyvän moraalin perusta."

On kiinnostavaa tarkastella myös sitä, muuttuvatko Forsytet sukupolvien vaihtuessa ja miten suhtaudutaan muun muassa Englannin käymiin sotiin: on asioita, joilta eivät välty edes rikkaat. Ikääntyminen on niistä yksi, ja eräiden persoonien kehitystä vuosien myötä on havaittavissa pehmeämpään suuntaan. 

Sisällysluettelo on mainio, usein kaipailen sitä nykyromaaneihinkin. Lyhyehköt luvut on nimetty sisältönsä mukaisesti: June huvittelee. Nuori Jolyon tekee diagnoosin. Soames istuu portailla. Juoni muistuu mieleen vilkaisulla, ja on helppo palata kohtaan, josta haluaa tarkistaa jotain. 

John Galsworthy: Forsytein taru (The Forsyte Saga). WSOY. Suomentanut Tyyni Tulio. 

Alkuperäinen sarja ilmestyi vuosina 1906 - 1922.

Luin ensimmäisen osan 11. painoksen vuodelta 1976 ja toisen osan kuudennen painoksen vuodelta 1966, kirjastosta lainattuna. Postauksen kuva on Antikvariaatista, jossa teoksia on ostajalle näköjään hyvin saatavana. 

Kirjabloggaajien klassikkohaasteesta on menossa osa 21, ja sitä vetää bloggaaja Oksan hyllyltä.
Haastekuva: Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

George Eliot: Daniel Deronda. Kirjabloggaajien klassikkohaaste 20.

 

Juhlavuosi kirjabloggaajien klassikkohaasteelle: se on elänyt kymmenen vuotta, ja nyt on vuorossa 20:s kerta, kun luemme klassikoita. Hieno ja innostava haaste! 

Nimi George Eliot kilautti klassikkokelloani ja hälytti myös intoilemastani brittikulttuurista, joten teoksen valinta oli helppoa, varsinkin kun sain kirjan kaverilta pitkään lainaan. Reilut 900 sivua vie sentään aikansa muun lukemisen ohessa, mutta raskas homma se ei pääsääntöisesti ollut. 

Etenkin alkuosa sujui vauhdikkaasti: siinä kirjailija tutustuttaa lukijan Gwendoleniin, hemmoteltuun ja huolettomaan neitoseen, jonka kasvukertomuksesta kirjassa oikeastaan on kyse, vaikka nimi viittaa toiseen henkilöön. Nuorten tapaan neito olettaa maailman pyörivän vain hänen vuokseen. Häntä kuvaa hyvin idea esiintyä maalauksessa pyhänä Ceciliana. Vaikka perhe on juuri saanut kuulla taloudellisen tilanteensa muuttuneen ratkaisevasti huonompaan suuntaan, sievä Gwendolen ei osaa murehtia:

"- Pyhimyksillä ei kai ikinä ole pystynenää. Voi kun olisin perinyt maman suoran nenän: se olisi kelvannut mille hahmolle tahansa - oikea jokapaikannenä. Minulla on pelkästään iloinen nenä, se ei soveltuisi tragediaan. 
- Kulta pieni, onneton voi tässä maailmassa olla nenällä kuin nenällä, rouva Davilow huokaisi syvään ja uupuneesti..."

Hän on iloinen ja osin ärsyttävä luonne, jota kirjailija kuvaa pitkään ja yksityiskohtaisesti - siinä Eliot on omimmillaan, ihmisen persoonallisuuden luomisessa, tarkkailussa ja havaintojen välittämisessä. Tarkkuudessa on tenhoa, joka pitää lukijan kiinni kirjassa, jonka mehevän rikasta tekstiä siivittää kuiva huumori.

"Ei hän suinkaan huonolla tuulella ollut: maailma ei vain vastannut hänen hienovireisen temperamenttinsa vaatimuksiin." 

Aloin jo ihmetellä, miksei herra Derondaa oikeastaan lainkaan näy, ennen kuin tarina on pitkällä. Ei edes siinä vaiheessa, kun Gwendolen tajuaa, että hänen on joko ryhdyttävä palkkatyöhön tai mentävä rikkaisiin naimisiin perheen rahatilanteen takia. Kyse ei siis ole ilmeisimmästä juonesta eli romanssista näiden henkilöiden kesken. Uteliaisuuteni kasvoi lukiessa.

Deronda on myös vasta aikuisuutensa saavuttanut, mietiskelevä ja pohtiva - liikaa, sanoo kirja - ja jonkinlaista kutsumusta tai tehtävää etsiskelevä mies. "Hyvä on nähdä suunta, mutta toista on raivata tie." Hän ei täysin innostu mistään, mutta kun hän tapaa intomielisen juutalaisen Mordecain ja yllättäen pelastaa nuoren Miriam-neidon hengenvaarallisesta tilanteesta, elämään alkaa muotoutua merkitystä.

Teologiset pohdiskelut ja pitkät puheet, joita Deronda käy Mordecain kanssa, kieltämättä pitkästyttivät. Onko Mordecai ihan järjissään - meneekö Deronda huijarin ansaan, mietin. Mutta molemmat miehet vaikuttavat vilpittömiltä, vaikken ymmärrä heidän suurta innostustaan. Kirjailija tyylilleen uskollisena selostaa juutalaista maailmankatsomusta tarkasti ja ihanteellisesti: Mordecailla on suuria suunnitelmia ja unelmia "rotunsa" (sanaa käytetään kirjassa) puolesta. Hän on mystinen hahmo, joka elää ideaaleista ja aatteista, ei arjen asioista. 

Mirah on hänkin eteerinen hahmo, jonka tausta on surullinen, mutta luonteen jalous kuin oppikirjasta.

"Ne joita onni on suosinut ja jotka ovat aina ajatelleet, että kohtalon iskuja tapahtuu vain muille, tuntevat sokeaa, epäuskoista raivoa tilanteen kääntyessä heitä vastaan ja miltei uskovat, että heidän hurjat huutonsa vielä muuttavat myrskyn kulkua. Mirahille sen sijaan ei ollut mikään yllätys, kun tuttu Suru palasi oltuaan vähän aikaa poissa ja istui kuin vanhasta tottumuksesta hänen seuraansa."

Mainittujen henkilöiden väliset suhteet, elämäntilanteet, toiveet, haaveet ja pyrkimykset kirjailija kuvaa pitkällisesti ja yksityiskohtaisesti, ja kyllä, jossain vaiheessa ne risteävät. Sivuhenkilöistä löytyy herkullisia hahmoja, kuten taiteilija Klesmer: 

"Nerous ei alkuvaiheessaan ole juuri muuta kuin poikkeuksellista kykyä kurinalaisuuteen."

Tai muutamat viisaat kypsät naiset, kuten rouvat Arrowpoint tai Meyrick, jotka edustavat tiettyjä arkkityyppejä, ja Derondan ystävä Hans. Ystävyyden kuvauksessa kirjailija iskee terävästi: 

"On totta, että Hans-parka oli aina lähinnä halunnut uskoutua Derondalle eikä ollut osoittanut mitään kiinnostusta vastavuoroisuuteen; mutta kukapa omia asioitaan vuolaasti selittävä ei tunne kiusausta pitää pientäkin viitettä ystävän kuulumisista itsekeskeisen asiaankuulumattomana?"

Juutalaisuus nousee tarinassa suureksi teemaksi. Kaikista sivuista huolimatta en voi väittää ymmärtäväni siitä edelleenkään enempää kuin sen, miten merkityksellisiä uskonto ja henkisyys voivat ihmiselle olla, ratkaisevan tärkeä päätöksissä ja elämäntavan valinnassa. Henkilöt olivat jokseenkin epäkiinnostavia Gwendolenin kehityskaarta lukuunottamatta. Ehkä meillä jokaisella on muistissa hetkiä, jolloin maailma näyttäytyi äkkiä uudella tavalla ja kaikki on toisin, kuin aiemmin oli luultu? Hänelle kävi niin, rajulla tavalla. 

Herkullisen kielen, ajankuvauksen, kertojan huomioiden ja huumorin ansiosta kirja kannatti kuitenkin lopulta suomentaa - ja lukea. Olisin lukenut sen ilman haastettakin, mutta helpottavaa on tietää, ettei olisi ollut pakko. Kuten kertoja sanoo:

"Jos kalenteria ei olisi keksitty, mitä ihmettä me kaikki tekisimme silloin, kun tekee mieli lykätä jotakin vastenmielistä velvollisuutta? Aurinkokunnan kaikin puolin ihailtavat järjestelyt, joiden mukaan aikamme mitataan, osoittavat meille aina ajankohdan, jota ennen ei juuri kannata ryhtyä siihen, mitä ei huvita tehdä."

Georg Eliot: Daniel Deronda. WSOY 2019. Suomennos Alice Martin.

Englanninkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 1876. Georg Eliot eli Mary Ann Evans kirjoitti salanimellä, netin mukaan ujoudesta ja siksi, etteivät naiset tuohon aikaan juuri julkaisseet, joten uskottavuutta haettiin. Daniel Deronda on hänen viimeisin romaaninsa; tunnetuin lienee sitä edeltänyt, vuonna 1966 suomennettu Middlemarch.

Sitaattien suomennokset on kerrottu erikseen laajassa selitysosassa kirjan lopussa, jossa on myös avattu lukukohtaiset viitteet ja termit. Ja niitä on paljon - lähes oma kirjansa, josta tiedonhaluinen lukija löytää halutessaan paljon, kuten viittaukset ja suomennokset klassikkorunoista ja -näytelmistä.

Kirjabloggaajien klassikkohaasteen 20:ttä kierrosta vetää Tuulevin lukublogi. 

Richard Adams: Ruohometsän kansa. Klassikkohaaste 18.

Todellinen klassikko, huomasin. Nimittäin kun kerroin joillekin tämän lukeneeni, reaktio oli aina sama: pyöristyvät silmät, nytkö vasta? 

Parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Jälleen kiittelen kirjabloggarien klassikkohaasteen ideaa, jonka ansiosta tähänkin kirjaan tutustuin. Tämä on jo 18. haastekerta, joten ainakin niin monta klassikkoa voin todistetusti sanoa lukeneeni (olen kyllä lukenut niitä ennen blogiaikoja ja salaa senkin aikana). Klassikot säilyvät taidokkuudellaan, koskettavuudellaan ja ajattomuudellaan lukijoiden suosiossa, ja Ruohometsän kansa sisältää vaaditut ominaisuudet. 

Kirja kertoo villikanien laumasta, joka joutuu etsimään uuden asuinpaikan. Kun ihminen uhkaa jyrätä kotikylän, vaihtoehtoja ei ole, jos haluaa selvitä hengissä. Onko ajankohtaisempaa aihetta kuin luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen, ihmisen aiheuttama kuudes sukupuutto, maapallon olosuhteiden muuttaminen osalle lajeista kestämättömäksi elää?

Adams ei mene ihan noin pitkälle, mutta lukijan ajatukset menevät, tässä ajassa. Kanien maailmaan kirjailija upottaa lukijan taitavasti ja samastuttavasti. Yhteisö muistuttaa ihmisten yhteiskuntaa: yksilöistä löytyvät sankarit, pelkurit, peesaajat, tukijat, hankalat, sitoutumattomat, uskolliset, tietämättömät ja muut tyyppiesimerkit, joihin niin ihmisiä kuin näköjään kaneja voi jaotella. 

Pähkinä on viisas, kertomuksen pääkani. Hänen toverillaan Viikalla on taito, johon Pähkinä on oppinut luottamaan: Viikka tuntee uhkaavat vaarat etukäteen. Se järkyttyy näystä, jossa yhteisölle käy kehnosti. "Pähkinä, kuuntele nyt mitä minä sanon. Usko jo, meidän päällämme ihan lähellä on jotain kamalaa ja meidän pitää lähteä pois." Pähkinä ei olisi halunnut uskoa Viikkaa, "mutta sitä pelotti olla uskomatta." Siksi hän kertoo näystä myös ylikaniinille, jota asia ei hetkauttanut. 

Siksi Pähkinä joutuu tekemään itse suuren päätöksen. Hän ja Viikka lähtisivät etsimään uutta asuinpaikkaa. He saavat houkuteltua mukaan pienen joukon kaneja, jotka joko hakevat jotain uutta tai vain haluavat seurata Pähkinää ja uskoa Viikan ennusteeseen. Tästä alkaa kirjanmittainen seikkailu, joka vie kanit hurjiin taisteluihin, täpäriin tilanteisiin, vaaroihin ja hienoihin onnistumisiin. Kun ajattelee kanien kokoa ja voimia, kovin suuria maailmanmatkaajia heistä ei sukeudu, mutta mittaluokassaan merkittäviä suoriutujia ja sankareita.

Liikuttavia, hauskoja ja pelottavia tilanteita matkalla syntyy. He muun muassa tutustuvat ällistyttävän sotilaallisesti organisoituun kaniyhteisöön, jota johtaa kenraali Ratamo. Ongelmaksi nousee paitsi hengenvaara Ratamon joukkojen taholta myös naaraiden puute uudessa, toivottavasti vakiintuvassa pakenevien kanien yhteisössä: kaikki mukaan lähteneet olivat koiraita. Miten taata yhteisön tasapaino ja jatkuvuus? Ratamon kylässä - tai armeijassa - naaraita on yli tarpeen. Huima idea houkutella naaraita mukaan johtaa erimielisyyksiin ja verisiin yhteenottoihin. Pähkinän tiimin taistelujohtaja Rautatammi kehottaa Pähkinää ottamaan järjen käpälään ja toteaa:

"Pähkinä, en olisi sen hetken tulevan jolloin joutuisin puhumaan sinua vastaan. Mutta minun on sanottava, että hankkeesi päättyy tuhoisasti. Tiedän kyllä, mitä sinulla on mielessä - laskelmoit, että kenraali Ratamolla ei ole Vatukan tai Viikan veroisia kaniineja. Siinä olet oikeassa - tuskin on. Mutta se ei muuta sitä, ettei kukaan voi viedä sieltä pois naarasjoukkoa."

Hurmaava tarina koskettaa ajankohtaisuudellaan, ikiaikaisuudellaan ja vetävyydellään. Se on seikkailu, kertomus ystävyydestä ja sitoutumisesta, sodasta, rauhasta ja sovittelusta, yhteenkuuluvuudesta ja -kuulumattomuudesta, yhteisön voimasta ja persoonallisuuksista. Jopa lapsuuden traumojen, hallinnon ja hierarkioiden eri muotoja - autoritäärisestä demokratiaan - ja vammaisuuden teemoja käsitellään. Ja monia muita kanssakäymiseen vaikuttavia asioita. 

Oli surullista havaita kanien jatkuva pelko ja varuillaan olo, niin muiden lajien kuin kanssaeläjien uhkan vuoksi. Tarinassa on paljon taistelua ja väkivaltaa, etenkin loppupuolella, mitä ei ollut mukava lukea. Mutta tajusin, että näin lajit, myös ihmiset, toimivat. Varomme, varaudumme, hyökkäämme ja puolustamme, koska siihen löytyy aina hyvä syy. Miten järjetöntä, oman lajin kesken. 

Kirjailija tuo hienosti esiin kaniuden olemusta, joka on toinen kuin ihmisen. Se näkyy heidän toiminnassaan hykerryttävästi koko kirjassa, mutta muutamia eroja on myös kirjoitettu auki: 

"Kaniinit ovat ihmistä paljon herkempiä tajuamaan oman itsensä ohella kokonaisuuden." "Kaniineilla on omat tapansa ja muodollisuutensa, mutta ihmismittapuilla ne eivät kestä kauan ja niitä on vähän." 

Ymmärrän, ettei kirja ole luontokirja tai eläinopas. Se on silti niin ovelasti laadittu, että katson eri silmällä kaneja ja mietin, että olisi hyvä, jos katsoisimme kaikkia lajeja niiden lähtökohdista, osana luontoa ja maailmaa, jossa ihmislajinkin tulisi pärjätä. Nykyisin ei niin valitettavasti tapahdu, ja se on vakava uhka meidän lajillemme, joka on täysin riippuvainen ympäristöstään, vaikkei halua sitä tunnustaa.

Kenelle: Ajattoman seikkailutarinan ystäville, uljaan kerronnan lumoa kaipaaville, luontokatoa ja lajien selviytymistä miettiville, eläinten ystäville, elämän perustotuuksien etsijöille.

Muualla: Kirjakaapin kummitus luki kirjan aiemmin klassikkohaasteessa ja sanoo tarinaan muodostuvan raastavaa jännitettä. Yöpöydän kirjat -blogisti sanoi kirjan aiheuttaneen sukupolvelleen traumoja. Opettajien Lukufiilis sanoi kirjan olevan sellainen, jonka jokaisen tulisi lukea.

Richard Adams: Ruohometsän kansa (Watership Down). WSOY 1975. Suomennos Kersti Juva. 

Luin kirjasta vuoden 2018 pehmeäkantisen painoksen kirjastolainana. Elokuva- tai tv-versioita en ole katsonut. 

Kirjablogien klassikkohaaste 18. Haasteen vetäjä: Ankin kirjablogi.

Haastekuva Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat.

Jung Chang: Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina. Klassikkohaaste 17.

"Perheeni jäsenet ja julkisuuden henkilöt esiintyvät kirjassa omilla nimillään. Muiden henkilöiden nimet on muutettu."

Kirjailija syntyi vuonna 1952, kolme vuotta Kiinan Kansantasavallan perustamisen jälkeen. Edeltävät vuosikymmenet Kiinassa olivat mullistavia. Keisari syöstiin vallasta, Japani valloitti maata, nälänhätä ja sodat tappoivat kansaa, Kiinan kansanpuolue Guomindang ja kommunistit valtasivat alaa välillä yhdessä, välillä sotien toisiaan vastaan.

Jos ei ollut kiinalaisilla aiemmin helppoa - esimerkiksi kirjoittajan isoäiti, ensimmäinen kerrotuista kolmesta kiinattaresta, oli kenraalin jalkavaimo, jonka jalat oli tavan mukaan typistetty - ei jatkokaan kohdellut kansalaisia hyvin. Kirja keskittyy Maon ajan kuvaukseen, jonka kirjailija itse koki. Mao pyrki ja pääsi jumalalliseen asemaan yksinvaltiaana. Pahamaineinen  kulttuurivallankumous 1960-luvulla iski perheeseen lujaa. Koska perheen äiti, toinen kertomuksen kiinattarista, ja isä olivat korkeita virkamiehiä, lapsi sai huolenpitoa ja tottui aineelliseen hyvinvointiin sekä koulutuksen ja sivistyksen läsnäoloon. Ja vanhempien jatkuvaan työntekoon, vaikka perheen kustannuksella.

"Lapsena käsitykseni länsimaista oli se, että niissä vallitsivat pelkästään köyhyys ja kurjuus niin kuin kodittoman pienen tulitikkutytön elämässä Hans Christian Andersenin sadussa. Ollessani viikot lastentarhassa, jolloin en halunnut syödä lautastani loppuun, opettaja sanoi: - Ajattele kaikkia kapitalistisen maailmaan nälkää näkeviä lapsia!" 

Mutta kun kommunistinen fanaattisuus alkoi, alkoivat väkivaltaisuudet. Yritykset kansallistettiin, hallinto uudistettiin. Maatalous romahti, mutta nälkää ei valtion tasolla tunnustettu. Ihmisiä vangittiin, kidutettiin ja teloitettiin mielivaltaisesti. Koteihin tunkeuduttiin, irtaimisto hävitettiin, kirjat poltettiin. Vuosituhantista kulttuuriperintöä, taidetta ja arkkitehtuuria, tuhottiin surutta. Mao antoi kansalle luvan ilmiantaa toisiaan vapaasti aatteen vastaisesta toiminnasta tai sen epäilystä. Kateus, kosto tai silkka ilkeys riittivät syöksemään naapurin tuhoon. Synkän ihmiskuvaan omaavaa lukijaa elävät kuvaukset lähihistoriasta eivät rohkaise: olemme lajina pahimpia petoja.

Lapset aivopestiin vauvasta lähtien. Etuoikeutetut ryhmät vaihtelivat: eilen hyväksytty saattoi huomenna kuulua alimpaan luokkaan. Kukaan ei voinut olla varma asemastaan, ja kaikkeen riitti valvojia ja sääntöjä, joiden mukaan oli mahdotonta elää niiden jatkuvasti muuttuessa. Nimitys "luokkaviholliseksi" saattoi johtaa henkilön, perheen ja suvun hävitykseen. Käskytykset olivat absurdeja ylistystansseineen ja arkipäivän näytelmineen.

"Ne jotka eivät mukautuneet muiden mielikuvituksellisiin väitteisiin alkoivat epäillä ja moittia itseään. Maon kaltaisessa diktatuurissa, jossa tietoa pantattiin ja keksittiin, tavallisten kansalaisten oli hyvin vaikea luottaa omaan kokemukseensa tai tietoonsa, ja kaiken lisäksi heitä vastassa oli nyt koko kansan hyökyvä intomieli, joka uhkasi tukahduttaa yksilöllisen kylmäpäisyyden. Oli helppoa olla välittämättä todellisuudesta ja panna vain yksinkertaisesti uskonsa Maoon. Helpointa oli antautua mukaan kiihkoon. Pysähtyminen ajattelemaan ja olemaan varovainen merkitsi vaikeuksia."

Musta selitettiin valkoiseksi, mutta ihmiset yrittivät vain pysytellä hengissä. Osa onnistui. Kiinan mittakaavassa tietysti jo osa on valtavasti. Määrät huimaavat, kun puhutaan vaikkapa nuorison koulutuksesta. Kun valtio lupasi kustantaa teinien matkailun katsomaan Maon esiintymistä, kymmenet miljoonat nuoret liikkuivat - eikä se ollut vain hauska kokemus, ainakaan kirjoittajalle.

Kirjailija oli jo toisella kymmenellä hulluuden alkaessa, joten vaikka hän oli täysin ja sydämestään mukana palvonnassa, epäilys alkoi jossain vaiheessa itää. Onko kärsimys tosiaan tarpeen ja haluaako Mao oikeasti kansansa hyvinvointia? Perheen isä ja äiti tekivät kaikkensa ollakseen hyviä kansalaisia ja vanhempia, mutta etenkin isän vetäytyvyyttä on vaikea ymmärtää. Hän lienee uskonut toimivansa kaikkien parhaaksi. Perhe tunsi lähentyvänsä toisiaan vasta myöhemmin.

"Äiti istui vuoteen laidalla ja isä korituolissa häntä vastapäätä. Isä sanoi tietävänsä nyt, mistä kulttuurivallankumouksessa todella oli kysymys, ja sen toteaminen oli murskannut koko hänen maailmansa. Hän näki selvästi, ettei sillä ollut mitään tekemistä demokratisoinnin kanssa tai sen kanssa, että tavallisille ihmisille olisi annettu lisää sananvaltaa. Se oli verinen puhdistus, jonka tarkoituksena oli lisätä Maon henkilökohtaista valtaa."

Teos kuvaa upeasti, rankasti ja konkreettisesti kiinalaista yhteiskuntaa noin kolmen sukupolven ajalta aina 1970-luvun lopulle, jolloin kirjoittaja pääsi muuttamaan Isoon-Britanniaan, monen onnekkaan sattuman ja perheen, etenkin äidin, kovan työn ansiosta. Minulle se tarjosi paljon tietoa siitä, millaisia kauheuksia tavalliset kiinalaiset joutuivat Maon aikana kokemaan. 

Myös kirjoittajan, kolmannen kiinattaren, henkilökohtainen tarina on koskettava ja kauhea, mutta hän kuuluu onnekkaisiin. Kirjan voi lukea tytön kasvukertomuksena: saamme kuulla lapsuuden arjesta, koulunkäynnistä, ystävistä ja sukulaisista, leikeistä ja ihastuksista, päiväjärjestyksestä, ruokailuista, teini-iän ongelmista ja innosta; tavallisista tapahtumista, jotka eivät ole suomalaiselle tavallisia pinnaltaan, mutta ymmärrettäviä ihmisen tasolla. Mutta hänkin joutui tekemään töitä henkensä kaupalla myöhemmin. Siirto maaseudulle, sähköasentajaksi opettelu, tehdastyöläisyys - yliopistot, joista johonkin tyttö olisi normaalisti suunnannut, oli luonnollisesti suljettu luokkavihan vuoksi. 

Ehkä kirja hieman kasvatti ymmärrystä autoritääristen maiden kansalaisia kohtaan. He eivät koskaan ole kokeneet demokratiaa tai saaneet hankituksi tietoa ja koulutusta paremman vaihtoehdon hakemiseksi, vaan ovat siirtyneet tsaarien ja keisareiden ajasta suoraan toisenlaiseen, mutta yhtä tiukkaan määräysvaltaan. Yksilöä vahditaan tarkasti, mutta ihmisten hyvinvointi saati sen kasvattaminen vaikuttaa tuntemattomalta sen rinnalla, että johto saa pitää asemansa ja etuutensa ja valtio maineensa. Kuulostaa tutulta tänäänkin. Ravistava teksti ankarine elämineen vetää hiljaiseksi. Tämä on ollut totta, eikä pitkäkään aika sitten. Ymmärtääkseni kirja on edelleen kielletty Kiinassa. 

Kenelle: Historiaa hakeville, yhteiskunnallisista aiheista kiinnostuneille, tätä päivää ymmärtämään haluaville, Kiina-tietouttaan kasvattaville, elämäkertojen ystäville. 

Muualla: Anneli sanoo kirjan olevan pitkä ja hyinen tarina kiinalaisesta kommunistisesta avioliitosta ja perhe-elämästä tai oikeammin sen puuttumisesta. Tyhjentymätön teos, hän toteaa omassa pitkässä analyysissaan.

Jung Chang: Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina. (Wild Swans. Three daughters of China.) Otava 1992. Suomennos Kaarina Turtia.

Kansikuva napattu Finlandia-kirjan sivustolta, josta kirjaa on saatavissa.

17. klassikkohaastetta vetää Oksan hyllyltä -blogi, josta voit lukea koonnin tämänkertaisista klassikkopostauksista. Logo: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat -blogi.

Wilhelm Moberg, Maastamuuttajat. Kirjabloggarien klassikkohaaste 16.

Maastamuuttajat-sarja on ruotsalainen klassikko 

Pohjois- Amerikkaan muuttavista siirtolaisista 1840-luvulla. Keskiössä on Karl Oskar Nilsson ja hänen vaimonsa Kristina perheineen. 

Seitsenosaisen sarjan aloitusosa selittää taustat ja syyt siirtolaiseksi lähtöön, kakkososa kuvaa merimatkaa Atlantin yli, kolmosessa saavutaan uudelle mantereelle, nelosessa asutaan jo uusilla tiluksilla. Osissa 5 - 7 Karl Oskar perheineen ja läheisineen elää Amerikan arkeaan, johon limittyy maan historia, kuten sisällis- ja intiaanisodat.

Kirjan ensimmäinen osa ilmestyi Ruotsissa vuonna 1949. Suomeksi se julkaistiin vuonna 1958, suomentajana Kristiina Kivivuori. Kirjassa esiintyvät runot ja laulut ovat Kirsi Kunnaksen suomentamia.

Teoksesta on tehty filmi- ja näyttämösovituksia. Tuorein tulkinta on ruotsalaiselokuva vuodelta 2021. Lue ruotsinkielisen YLEn juttu. Otava otti kirjasarjasta leffakantisen pokkaripainoksen viime vuonna.

Luin sarjaa yhdessä Sallan lukupäiväkirjan Sallan kanssa. Salla luki osat 1 ja 2, minä koukutuin ja luin kaikki. Postaus on osa kirjabloggaajien 16. klassikkohaastetta, jota vetää Kirjaluotsi.

Piditkö kirjasta? Millaiselle lukijalle suosittelisit kirjaa?

Arja: Klassikkojen lukeminen kannattaa aina! Sain tietoa niin Ruotsin kuin Amerikan historiasta. Tilanne vertautui Suomeen, josta myös muutettiin köyhinä aikoina vehreämmän maan ja työn perään. Pidän hyvin kiinnostavana sille, joka on kiinnostunut menneistä ajoista.

Salla: Tämä oli sellainen kirja, että ilman haastetta olisin varmaan jättänyt tämän alkumetreillä kesken. Oletin etukäteen, että kirjassa siirrytään hyvin äkkiä kertomaan siirtolaisten elämästä Amerikassa, mutta ensimmäinen osa menikin kokonaan Ruotsin kamaralla ja toinen osa merellä. 

Mutta lukemisen myötä sain kyllä kirjasta paljon irti. Moberg onnistuu välittämään hyvin tunteen siitä, miten epävarmojen tietojen varassa siirtolaiset lähtivät liikkeelle ja miten valtavasta elämänmuutoksesta oli kyse - olihan agraariyhteisö vuosisatojen ajan ollut hyvin muuttumaton ja perinteinen.

En suosittelisi tätä sellaisille, jotka kaipaavat kirjoilta nopeatempoista koukuttavuutta - sitä tässä ei ole. Suosittelen tätä ensinnäkin siirtolaisuusteemasta kiinnostuneille ja toiseksi sellaisille, jotka kaipaavat intensiivisiä syväsukelluksia historiaan.

Mobergin kerrontatyyli on rauhallinen, paikoin jopa raskassoutuinen. Mitä mieltä olet siitä?

Arja: Totta, välillä pikkutarkka kerronta tuskastutti, vaikka tapahtumattomuudesta tekstiä ei voi syyttää! Etenkin kakkososassa olisin pärjännyt vähemmilläkin merisairauden kuvauksilla, allergisoiduin meriseikkailuille Moby Dickin läpikahlattuani. Mutta kerronta kevenee sarjan edetessä! 

Salla: Minusta merellä olemisen kuvaus oli melkeinpä parasta antia! Jaksosta välittyi hienosti eristyneisyyden tunne, alkeelliset olot, talonpoikien ja merimiesten eroavaisuudet, vanhan ajan meritaidot… Tykkäsin!

Oliko suomennoksessa sinulle vieraita sanoja tai termejä?

Arja: Vanhahtava kieli viehättää. Törmäsin muutamiin sanoihin, joita olen lapsena kuullut, tuli nostalginen olo, tyyliin joku oli “iso pösö”. Koska olen itäsuomalainen juuriltani, pohjanmaalaisissa termeissä oli joitakin vieraita.

Salla: Suomennos oli mielestäni erinomainen. Maatalouskulttuuriin liittyviä sanoja vilisi ja jouduin googlaamaan usein toistuvan “luuvan”. Selitys: “Luuva on riihen puintihuone Länsi-Suomessa tai erillinen puintiin tarkoitettu rakennus.”

Myös 2020-luvulla maailmassa on paljon maastamuuttoa ja maahanmuuttoa. Onko Maastamuuttajat sinusta ajankohtainen? Voiko nykyajan siirtolaisuutta verrata Maastamuuttajien tarinaan?

Arja: En vertaisi tämän päivän siirtolaisiin tai evakoihin. Lähtökohdat ovat samantyyppiset - mahdottomat elinehdot pakottavat muuttamaan - mutta nykymaailmassa on enemmän tietoa määränpäästä ja viestintävälineet toimivat, toisin kuin tuolloin. Jouduttiin lähtemään täyteen pimeyteen ja vierauteen hyvin hatarien tietojen pohjalta, eikä tapoja pitää yhteyttä mihinkään tai kehenkään ollut, eikä toivoa tukijoista määränpäässä.

Pakko muuten mainita se, että entisistä siirtolaisista puhutaan joskus ihmisinä, jotka hakivat uusia kokemuksia seikkailuhengessä. Maahanmuuttajien ykkösosassa tehdään selväksi, että muuttoa ei kukaan toivonut eikä halunnut, mutta oli pakko lähteä, jos aikoi pitää itsensä ja perheensä hengissä. Se on yhteistä nykyisten sotapakolaisten kanssa.

Salla: Minä taas mietin, että yhteistä nykyajan siirtolaisten - vaikka Saharan eteläpuolisesta Afrikasta pohjoiseen lähtevien - kanssa on paljonkin. Kaukomailta kantautuu houkuttelevia, paikoin epärealistisen ihania uutisia. Lähteminen vaatii varallisuutta ja organisointia. Merimatka vaatii monen lähtijän hengen.

Erojakin löytyy: nythän Karl Oskarin ja hänen perheensä lähtö vaatii vain sen, että he ostavat matkaliput laivaan. Kukaan ei kyselen viisumeja tai passeja - vai kyselläänkö näitä kolmososassa, oletan että jonkinlaisen byrokratian matkalaiset kirjan kolmannen osan alussa kohtaavat?

Arja: Papereista tai passeista ei puhuta. Byrokratiaan kuului kolmen päivän karanteeni satamassa tartuntatautien varalta ja henkilöiden laskenta: yhtä monta piti olla satamassa lähdössä sisämaahan kuin laivayhtiö oli ilmoittanut kuljettavansa. Papereista puheenollen, kansalaisuuspaperit, jotka Karl Oskar perheineen vuosien kuluttua sai, maksoivat dollarin kappaleelta! 

Olivatko kirjan naishahmot sinusta tasapainoisia tai uskottavia?

Arja: Naishahmot, kuten miehetkin, ovat karrikoituja romaanityyliin. Nöyrät vaimot, ilolinnut, poikaansa kaipaavat mummot - loistavia hahmoja, jotka edustivat hyvin eri ihmistyyppejä.

Salla: Vähän stereotyyppisiä kirjan naiset olivat, toki paikoin miehetkin. Musikaali “Kristina från Duvemåla” perustuu Maastamuuttajiin - olen aikoinaan nähnyt musikaalin Svenska Teaternissa, nimiroolissa esiintyi Maria Ylipää. Lukukokemus ja musikaali tuntuivat olevan hyvin kaukana toisistaan, ehkä siksi, että kirja etenee näin hitaasti ja musikaalissa juonenkäänteiden kannattaa olla nopeita. 

Tykästyin kyllä pessimistiseen Kristinaan kirjan edetessä. Ylioptimistinen ja itseensä uskova Karl Oskar ja riskejä punnitseva, vaaroja näkevä Kristina tuntuivat olevan hyvä pari.

 

Mobergin kirjasta saa kuvan, että kirja perustuu faktoihin. Luitko kirjaa tosipohjaisena vai puhtaasti fiktiivisenä?

Arja: Luin kirjaa ajatuksella “tämä voisi olla totta.” Tapahtumat ovat olleet tosia jollekin aikanaan, jos eivät juuri tämän nimisille henkilöille. Omat esivanhempani olisivat saattaneet olla tuossa joukossa.

Salla: Moberg käyttää erityisesti ykkösosassa sivuja siihen, että kuvaa kirkonkirjojen tietoa yms. Jäi uteloittamaan, että ovatko päähenkilöt nimeä myöten tosipohjaisia - tähän varmaan löytyisi internetistä lisävalaistusta.

Minä lopetin lukemisen kakkososan loppuun, mutta nyt mietin, pitäisikö kuitenkin jatkaa sarjan parissa, hidastempoisuudesta huolimatta. Sinä olet lukenut sarjaa eteenpäin - muuttuuko tyyli, kannattaako lukea lisää, pitäisikö lukea kaikki kirjat putkeen vai voisiko tähän palata osa kerrallaan pikkuhiljaa?

Arja: Sarja ehdottomasti vetää ja paranee lukijan kannalta koko ajan. Viimeistään nelosesta alkaen olin koukussa ja halusin ehdottomasti tietää, miten perhe pärjää. 

Jopa huumoria tulee enemmän, kuten kohdassa, jossa uudet amerikkalaiset alkavat osallistua politiikkaan ja republikaanipuolue perustetaan. Ensimmäisissä vaaleissa annettiin ääniä paljon enemmän kuin ihmisiä oli, mikä katsottiin vain eduksi - väki oli siis innokasta hoitamaan yhteisiä asioita! Ja Karl Oskarin komea sukunenä tietysti huvittaa koko sarjan mitalta (nenän mitalta?).

Oikeastaan koko kertomus on suuri rakkaustarina, Karl Oskarin ja Kristinan kesken. Haikea olo lopussa jäi, kun heidät täytyi hyvästellä.   

Wilhelm Moberg, Maastamuuttajat. (Utvandrarna). Otava. Suomennos Kristiina Kivivuori. Ensimmäisen osan suomennos ilmestyi 1958. Vuonna 2022 sarjasta otettiin uusi painos Seven-pokkarina.

Logo: Yöpöydän kirjat, Niina T. 

Herman Melville: Moby Dick eli valkoinen valas. Klassikkohaaste 15.

 

Jo ensi lauseesta tiesin lukevani todellista klassikkoa. Nyt tajuan kyseisen lauseen siteeraukset ja viitteet siihen; sivistyin, kuten klassikkoa lukiessa aina. Vaikka jos olisin tiennyt kirjasta enemmän, mietin, olisinko tohtinut ottaa urakaksi - sen verran myrskyistä luettavaa se on. Välillä olin hukkua epätoivon aallokkoon, mutta hetkittäin kellottelin maailman valtamerillä tyytyväisenä maisemia katsellen ja jännittäen, saako kapteeni Ahab laivansa ja miehistönsä toteuttamaan syvimmän unelmansa: pyydystämään valkoisen valaan, Moby Dickin, merten jättiläisen, legendaarisen hirviön, jonka pelkkä nimi saa merimiehet kauhun valtaan tai, kuten Ahabin tapauksessa, hillittömän murhanhimoiseksi.

Tiedän myös nyt valaanpyynnistä parisataa vuotta sitten enemmän kuin olisin koskaan toivonut tietäväni. Nykyisin pyynti on tarkkaan säädeltyä, mutta romaanin aikaan oli vain yksi tavoite: saada kiinni mahdollisimman paljon noita valtavia elikoita, joista ammennettiin rasva talteen ja öljy käyttöön valonlähteeksi ennen petrolin keksimistä.   

Tarinaa kertoo mies, joka pyytää kutsumaan itseään Ismaeliksi. Onko se hänen oikea nimensä ja kuinka luotettava kertoja ylipäänsä on, sitä voi lukija pohtia, mutta pätevän tuntuisesti ja yksityiskohtaisesti hän kuvaa valaanpyynnin käytännöt ja välineet. Mies pestautuu laivalle ilman valaanpyyntikokemusta ja tuntematta kapteeni Ahabia, mikä hieman kuumottaa matruusin paikan ottanutta. Mutta saahan hommassa olla merillä, tutustua uusiin asioihin ja samalla hankkia vähän rahaakin, joten matkaan vain!

Ja se vasta on matka se; läpi maailman valtamerten lämpimästä kylmään ja takaisin, palloa ympäri, aikatauluna kolme vuotta. Kertoja kuvaa matkan vaiheet, pyynnin etenemisen, miehistön jäsenet ja heidän arkensa sinnikkäällä tarkkuudella, joka lähes uuvuttaa lukijan, vaikka tämä onkin utelias tietämään, miten retki loppujen lopuksi onnistuu. Mutta kuten yleensä elämässä, tärkeintä on matka, ei määränpää, ja se jos mikä pätee tähän kirjaan, samoin kuin filosofointi maallisen vaelluksemme tarkoituksesta, sillä sitäkin kertoja saa ujutettua mukaan aimo annoksen, uskontoa ja ajan käsityksiä samalla kuvaten. Ja tietysti merta, sen salaperäisyyttä, valtavuutta ja asukkaita, ihmisen pienuutta luonnonvoimien armoilla. Varmaa on se, että kertoja rakastaa ja kunnioittaa tuota elementtiä.

"...kerskailipa ihmislapsi miten paljon tahansa tiedoillaan ja taidoillaan ja karttuipa tuot tieto ja taito toiveikkaassa tulevaisuudessa miten kovasti tahansa, niin ajasta aikaan ja ikuisesti, tuomiopäivään saakka, meri sittenkin herjaa häntä ja surmaa hänet ja lyö murskaksi ylväimmän, vakaimman fregatin, minkä hän pystyy rakentamaan." 

Kertoja on sivistynyt mies, hän viittaa usein vanhoihin taruihin ja muuhun lukemaansa ja oppimaansa, joskus jopa hullunkurisiin ajatussfääreihin päätyen, mutta palaa pian uskollisesti teemaansa; päättymättömään merimatkaan ja sen ponnisteluihin valkoisen valaan löytämiseksi. Samalla selostetaan niin valaslajit rakenteineen ja ruumiinosineen kuin erilaiset ruokalajit, joista valaasta oli tapana tehdä, kuin amerikkalaisten ylivoima valaanpyynnin mestareina maailmassa. Muun muassa. Yli kuuteen ja puoleen sataan sivuun mahtuu paljon! 

Matka on usein kirjassa symboli, ja niin sen monet ovat tulkinneet tässäkin: itse elämäähän siinä simuloidaan, jos asiaa niin haluaa katsoa. Seikkailusta on kyse, hengenvaarallisesta sellaisesta. Jopa ohjeita annetaan, konkreettisten sattumusten kautta: 

"Älä tuijota liian kauan tuleen, oi ihminen! Älä koskaan nuku käsi ruorinkammessa! Älä käännä selkääsi kompassille." 

Kieli on aikansa mukaista, ja suomentaja on tehnyt mahtavan työn, niin elävää teksti on, erikoissanaston hallinnasta puhumattakaan. 

Huh, huokaan! Jälleen yksi klassikko selätetty, harppuunoitu ja anti ammennettu, kuin valaanpyynnissä ikään. Suosittelenko luettavaksi? Ei sovi kaikille, mutta yrittämistä ei kielletä. 

Kenelle: Meriromaanien ystäville, pikkutarkkaa pelkäämättömille, valaanpyyntiuraa suunnitteleville, nojatuolimatkailijoille, amerikkalaiskirjallisuudesta kiinnostuneille.

Muualla: Pitkä ja perinpohjainen, pakkomielteen kuvailu on ajatonta, sanoo Jokke.

Herman Melville: Moby Dick eli valkoinen valas. (The Whale or Moby Dick, 1851). WSOY 1993, viides painos. Ensimmäinen painos ilmestyi 1956. Suomennos Seppo Virtanen. Päällys Urpo Huhtanen.

Kirjabloggarien 16. klassikkohaastetta vetää Ankin kirjablogi, logo Niina Tolonen. 

Liitän kirjan samalla myös Kirjakimaran Kirjoja ulapalta -haasteeseen, jossa luetaan merellisiä kirjoja.

 

Raymond Chandler: Syvä uni. Klassikkohaaste 14.

Klassikkohaaste, paras haaste! Kirjabloggarit lukevat jo 14. kertaa klassikkoja laidasta laitaan. Koska dekkarit ovat yhä suositumpia, sukellan tähän lajiin. 

Dekkareita on ollut olemassa pari sataa vuotta, ja yksi uraaurtavimmista tekijöistä oli Raymond Chandler, joka seurasi Dashiell Hammettin jalanjälkiä amerikkalaisen kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden edustajana. Esikoisdekkari Syvä uni ilmestyi 1939 ja esitteli lukijoille yksityisetsivä Philip Marlowen, jonka tekemisiä on saatu lukea kuudesta suomennetusta kirjasta sen jälkeen. Viimeinen jäi kesken kirjailijan kuollessa 1959 ja valmistui vasta 1989 toisen kirjailijan viimeistelemänä.

Dekkareiden lisäksi Chandler julkaisi novelleja ja elokuvakäsikirjoituksia. Hän oli kunnianhimoinen kirjoittaja, jolle tyyli oli kaikki kaikessa. Syvä uni on tyylipuhdas lajinsa ja Chandlerin kirjoitustavan edustaja. Sen lakoninen huumori, sävykäs kieli ja pimeille kujille vievä tunnelma pitävät pintansa alusta loppuun. Hieno dekkari, hieno kirja - jos joku vielä pitää dekkareita lajina muuta kaunoa kevyempänä. Kuten Chandler itse on todennut, ei ole kehnoja kirjallisuuden lajeja, on vain kehnoja tekijöitä. Sellaisesta ei nyt todellakaan ole kysymys. Aluksi päähenkilö esittelee itsensä. 

"Olin siisti, puhdas, sileäleukainen ja selvä, ja minusta oli aivan samantekevää tiesikö joku sen vai ei."

Philip Marlowe on tyylistään tarkka hänkin. Miehen ulkoinen olomuoto kuvataan vaatteita myöten riemastuttavalla tavalla, samoin monen muun kirjan henkilön, kuten erään epäilyttävän tyypin:

"Hiusta kuin teräsvillaa kasvoi kaukana takaraivolla ja se oli lahjoittanut hänelle pitkälti kupolinmuotoista ruskeaa otsaa, joka ohimennen vilkaisten olisi saattanut näyttää aivojen asuinsijalta."

Marlowe palkataan selvittämään eräs katoaminen ja eräs kiristystapaus, ja niiden kautta hän sotkeutuu muihinkin rötöksiin ja henkilöihin, jotka eivät ole miellyttäviä. Juoni on sivuosassa kirjaa lukiessa, sillä lukija jää ihastelemaan nokkelaa sanankäyttöä ja mainittua kivenkovan tinkimätöntä tyyliä. Ja viipyy mielellään kalifornialaisessa maisemassa, vaikka tarinan käänteet tuntuvat sekavilta ja vaivoin loogisilta. Aki Kaurismäki lie ottanut tyylioppia Chandlerilta, samaa henkeä (ja jatkuvaa tupakointia) löytyy hänen leffoistaan. Leffoista puheenollen, Humphrey Bogart Marlowena lienee useille tuttu, ja koska en löytänyt kirjasta kunnon kansikuvaa, nappasin ylle Ylen kuvan elokuvasta. Bogartin kanssa näyttelee Lauren Bacall.

Dialogia on paljon, ja tämä sitaatti Marlowen suusta pahikselle taitaa olla pisimpiä yhteen putkeen lausuttu, yleensä kommentointi on napakampaa:

"- Pysy hiljaa tai saat saman kuurin ja enemmänkin. Makaa siinä vain hiljaa ja pidätä henkeäsi. Pidätä henkeäsi niin kauan ettet enää voikaan pidättää sitä ja sano sitten itsellesi että sinun on saatava hengittää, että sinun naamasi on mustana, että silmäsi pullistuvat päästä ja että nyt sinä kyllä aiot hengittää, mutta että sinut onkin sidottu tuoliin San Quentinin siistissä pienessä kaasukammiossa, ja kun sinä vedät keuhkoihisi sen henkäyksen, jota vastaan olet kaikin voimin taistellut, et saakaan ilmaa, saat vain syanidihöyryjä. Sitä sanotaan inhimilliseksi teloitustavaksi nykyään meidän valtiossamme. - Haist ite, hän sanoi huokaisten hiljaa ja katkonaisesti."

Kuulostaa kovalta. "Peli jota minä pelaan, ei ole mitään tikkupeliä." Mutta Marlowessa on myös tunteellinen, lähes romanttinen puoli. Hän kertoo menevänsä nukkumaan pää täynnä viskiä ja sydän täynnä pettymystä, suorastaan ihastuu erääseen naiseen ja yrittää pelastaa toisen tuhoon tuomitulta elämäntavalta. Onnistuuko hän tavoitteissaan - ainakin osin, muttei välttämättä odotetulla tavalla. Haikeus jää hänen seuraansa sateisille kujille ja hämyisiin baareihin. 

Kenelle: Tyyliä arvostaville, dekkareiden kuluttajalle, amerikkalaisuutta opiskeleville. 

Muualla: Lukemassani painoksessa on Kyösti Salovaaran mainio johdanto, josta sain tietoja juttua varten. Jokke paljastaa kirjan nimen merkityksen ja kiittää myös sujuvaa ja selkeää suomennosta. 

Raymond Chandler: Syvä uni (The Big Sleep). Suomennos Seppo Virtanen. WSOY, kolmas painos 1978. Kirjabloggaajien klassikkohaaste 14.

Kuva: Ylen kuvapalvelu. Klassikkohaasteen 14 logo Elina Valkealahti. 

Kooste haasteeseen osallistujien juttuihin löytyy blogista Kartanon kruunaamaton lukija

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani. Klassikkohaaste 13.

Yhdysvaltalaisen Untinen-Auelin menestysteos ilmestyi 1980-luvun alussa ja räjäytti lukijamäärät monessa maassa. Novellista kuusiosaiseksi tiiliskivisarjaksi kasvaneen tarinan viimeinen osa ilmestyi suomeksi 2011. Koska kirjailijan isovanhemmat olivat suomalaisia, täällä otettiin ilmiöstä kaikki irti: muistan lukuisat haastattelut ja jutut lehdissä, vaikken alkuaikoina aktiivisesti kirja-alaa seurannut. Puuttui vain Apu-lehden paperinukke päähenkilö Aylasta! (Vai olikohan sellainenkin? Ainakin jatkokertomuksena se muistaakseni oli.) Itse kirja jäi lukematta, sillä ihmiskunnan alkuajat eivät kiinnostaneet tuolloista teiniä. Mutta nyt kiinnostavat.

Ja onhan kirja huikea, on myönnettävä! Kuvittelu ajasta, miten lajimme Homo Sapiens, sen varhaismuoto, eli yhdessä muiden ihmislajien kanssa ja jopa pariutui neandertalilaisten kanssa - mikä myöhemmissä tutkimuksissa on osoitettu todeksi, mutta ei ymmärtääkseni vielä kirjan kirjoittamisen aikaan - ja lopulta syrjäytti muut ihmislajit. Kirjailija kuvaa tätä parhaan tarinankerronnan perinteen mukaan henkilöiden kautta. 

Ajankohta sijoittuu noin 35 000 vuoden taakse. Pieni Ayla menettää perheensä maanjäristyksessä, ja vieraan heimon Luolakarhun klaani ottaa hänet kasvatettavakseen. Nopeaälyinen tyttö oppii pian uuden perheensä kielen, joka perustuu eleisiin enemmän kuin ääntelyyn, mikä on Aylalle uutta. Tytöllä on tapoja, jotka kitkettävä pois, jotta klaani hyväksyisi hänet jäsenekseen. Naisenpuoli ei saa katsoa suoraan ketään, ei etenkään miehiä. Miehelle puhumiseen on aina pyydettävä lupa. 

"Minä ei tuijota enää, hän viittoili. - Eihän Creb vihainen? - Ei, Creb viittoili. - Minä en ole vihainen, Ayla. Mutta sinä kuulut nyt klaaniin, sinä kuulut minulle. Sinun on opittava kieli, mutta sinun on opittava myös heimon tavat. Ymmärrätkö?"

Rumalle ulkonäölleen Ayla ei mahda mitään. Hänellä on vaaleat hiukset ja siniset silmät, suorat jalat ja leukakyhmy eikä kulmaharjannetta silmien yläpuolella klaanilaisten tapaan. Tyttöä säälitään ja vaikkei hänen arvella puolisoa koskaan löytävän, hänelle kaavaillaan muuta hyödyllistä roolia tarkassa hierarkiassa. Hänestä voisi tulla parantajanainen: uusi äiti Iza huomaa pian Aylan taipumukset ja opettaa tätä seuraajakseen. Mutta kasvaakohan tytöstä koskaan suvunjatkajaa? Hän vain kasvaa pituutta kummallisesti, muttei osoita muita naiseuden merkkejä. 

"- Creb, Iza viittoili. - Aba ja Aga sanovat ettei hänestä tulekaan naista. He sanovat että hänen toteeminsa on liian voimakas. - Totta kai hänestä tulee nainen. Et kai sinä kuvittele etteivät Muut saa lapsia? Pelkkä klaanin jäsenyys ei muuta häntä meidän kaltaiseksemme. Heidän naisensa luultavasti kypsyvät yleensä myöhemmin. Jotkut meidänkin heimomme tytöt tulevat naisiksi vasta kymmenvuotiaina."

Kirja on täynnä kuvausta ikivanhoista tavoista, uskonnoista, arkielämän askareista, kuten metsästyksestä, ja kasveista, ruokina ja lääkkeinä. Minua hämmästytti yksityiskohtien paljous enkä osaa sanoa, mikä on totta ja mikä kuvittelua: sen googlasin, että kirjailija on tehnyt paljon tutkimusta, vaikkei antropologi tai muu historiantutkija koulutukseltaan olekaan. Kuten sanottu, viimeaikaisten uutisten mukaan moni asia on osunut yllättävän kohdilleen. Ehkä ne loputkin, ken tietää... Ainakaan neandertalilaiset eivät olleet "tyhmiä", sillä heidän aivonsa olivat suuremmat kuin meillä. Mutta tuntuu järkeenkäyvältä, että heidän ajattelunsa oli erilaista, jo erilaisten aivojenkin vuoksi. Heillä on hyvinkin voinut olla taitoja, joita meillä ei ole. 

Mutta kuvittelusta lähinnä on siis kyse, esimerkiksi klaanien tavoista ja toisiin heimoihin tutustumisesta puhuttaessa. Ja jälkimmäinen onkin mielenkiintoista, sillä varmasti yhteyksiä oli ja yhdentymistä on tapahtunut, se tiedetään nyt DNA-tutkimusten myötä. Voi hyvin miettiä, miltä tuntuu tavata aivan erinäköisiä mutta ihmismäisesti käyttäytyviä elollisia. Ystävä vai vihollinen? Syödä, naida vai tappaa? 

Kirjan suursuosion myötä kirjailija jatkoi menneisyyden parissa. Silmäiltyäni Maan lapset -sarjan myöhempiä osiaa totean niissä olevan paljon maisemien ja erilaisten ihmisheimojen tapojen ja uskomusten kuvausta. Vähän koulukirjamainen vaikutelma, siinä missä ensimmäinen osa on pääosin seikkailua. Tuskin jatkoja luen, mutta vilkuilen; haluan tietää, miten Aylalle loppujen lopuksi käy. Ainakin hän siirtyy yhä kauemmas pohjoiseen eteläisestä Euroopasta, jostain Mustana merenä nykyisin tunnetun silloisen suuren veden länsilaitamilta. Pohjois-Eurooppa oli vielä paksussa jäässä, mutta oudoista kaloista, joilla oli turkki, hylkeistä siis, huhuttiin jo. Hylkeiden perässähän nykyistä Suomen aluettakin alettiin asuttaa.  

Kenelle: Historiahulluille, perimäänsä miettiville, rasisteille ja rajoja sulkeville, lajimme tulevaisuutta pohtiville, seikkailun ystäville. 

Muualla: Viihdyttävä ja helppolukuinen, sanoo Jokke. 

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani. Maan lapset I. (The clan of the cave bear) WSOY 1981. Suomennos Erkki Hakala. Luin 19. painoksen, jossa suomennoksen on tarkistanut/päivittänyt Päivi Koivisto-Alanko. Päällys Larry Rostant. 

Kiitos klassikkohaasteen tämänkertaiselle vetäjälle, joka on Kirjakaapin kummitus! Paras haaste ikinä. Logo: Niina Tolonen.

Alexandre Dumas: Monte-Criston kreivi. Klassikkohaaste 12.

Monte-Criston kreivi on eläväinen seikkailu, tarina rakkaudesta ja kostosta. 

Enpä taaskaan tiennyt, mihin lupauduin, kun klassikkohaaste iski. Aivan paras lukuhaaste, ja ainoa, jota muistan seurata (kiitos haastevetäjien muistuttelun). Dumasin kirjoja on ylistetty, ja haasteen periaatteiden mukaisesti häpeän, etten ole niitä lukenut aiemmin. 

Sivistyneissä kodeissa Dumasin seikkailuja on luettu lapsena. Minulle maailma on uusi, mutta tajuan viehätyksen. Vauhti ja voima, huumori ja tapahtumien mylläkkä, joka vyöryy lukijan silmien eteen, on vastustamaton, vaikka teksti on pikkutarkkuudessaan osin jopa jaaritteleva. Mutta se vain lisää viehätystä, jota vanhahtava kieli sanastoineen nostattaa.  Päähenkilö Edmond Dantès, ranskalainen reipas merimies, lusii syyttömänä pitkää vankeustuomiota ainoana seuranaan naapurikopin vanki, vanha Faria, joka kertoo tälle aarteesta.  

"Nähdessäni nuo kaikenlaiset paperit, asiakirjat, sopimukset, pergamentit ja mitä ne kaikki lienevät olleetkaan, joita säilytettiin suvun arkistossa ja jotka kaikki olivat myrkytetyn kardinaalin peruja, aloin itse tutkia ja penkoa noita mahdottomia paperikasoja niin kuin varmaan kymmenet palvelijat, tarkastajat ja sihteerit sitä ennen. Mutta niin uutteraan ja tarkkaan kuin työni teinkin, en löytänyt mitään erikoista."

Koukuttava tarina muuttuu entistä herkkuisammaksi, kun alun asetelman - joutuu vankilaan, pakenee, löytää aarteen - muodostumisen jälkeen päästään (mielestäni) itse asiaan. Kostoon. Eikä sovi unohtaa rakkausjuonnetta, joka vahvasti vaikuttaa Dantèsin tekemisiin niin alussa kuin myöhemmin. 

"- Herra kreivi, oletteko hyvä ja tarjoatte minulle käsivartenne. Kreivi melkein kuin horjahti nämä yksinkertaiset sanat kuullessaan, sitten hän vilkaisi Mercedekseen. Sitä silmäystä kesti vain salamanvälähdyksen ajan, mutta kuitenkin se kreivittärestä tuntui kestävän loputtoman kauan. Tuo Monte-Criston katse oli perin ilmeikäs."

Montecristo on olemassa, se on Italiaan kuuluva saari Tyrrhenanmerellä. Sen verran tarinassa on totuuspohjaa. Ja ajan poliitikka on totta: Ranskan vallankumous on ohi. Napoleon on karkotettu Elbelle, mutta hän palaa sadaksi päiväksi valtaan. Virkamiehillä on vaikeaa, kun takkia pitää käännellä vähän väliä; väärästä valinnasta saattaa pää pudota.

Juonittelua, kaksintaisteluja, myrkytyksiä! Ketkuja voitontavoittelijoita, kavalia aatelisia. Tapahtuu paljon ja jatkuvasti. Myös henkilöitä on runsain määrin, piti vähän pinnistellä muistaakseen, kuka on kuka. Välillä piipahdetaan oopperassa ja kutsuilla, hevosvaunuilla ajellaan ahkerasti paikasta toiseen. Kreivi herättää hämmästystä ja kunnioitusta seurapiireissä, hänen suunnattomasta omaisuudestaan huhutaan. Ei tiedetä, kuka tuo herra oikeastaan on. Miellyttävä käytös ja omaisuus varmistavat hänelle näkyvän aseman, vaikkei kukaan tiedä, mitä on oikeasti puuhailee ja mitkä ovat hänen tekemistensä todelliset motiivit. 

Täysin ei kosto kärsitystä vankeustuomiosta suju kuten kreivi on suunnitellut. Lopputulos pitkästä manööveristä saa lopun, jota hän ei osannut kuvitellakaan synkimpinä hetkinään, joita joskus ilmenee.

"Kreivin kasvoille kohosi ylpeyden puna. - Naurettavaa, hän sitten ajatteli. - Ja se naurettavuus kohdistuu minuun itseeni.... Siis olen naurettava! Mieluummin sentään kuolen. Kreivi otti kynän ja kirjoituspöytänsä salalokerosta paperin ja kirjoitti jotain sen alareunaan. Paperi oli hänen testamenttinsä, eräänlainen jälkisäädöksen lisäys, mistä ihmiset saisivat nähdä hänen kuolemansa syyn. - Niin minä teen, hän puheli katse kohotettuna taivasta kohti, - yhtä paljon Sinun kunniaksesi, Jumala, kuin omaksikin kunniakseni. Kymmenen vuoden ajan olen pitänyt itseäni Sinun kostosi lähettinä, niin ettei sellaisten kurjien kuin Morcerf, Danglars ja Villefort pidä kuvitella, että sattuma on pelastanut heidät vihollisensa käsistä."

Mutta miten nokkelasti hän rakentaa kostonsa, miten kivuliaasti ja täydellisesti konnat kokevat rangaistuksensa! Lukija saa lopun, johon voi olla tyytyväinen. Eikä ollut loppuun edes kiire, sen verran viihdyttävä tarina on. Aivan viimeisiksi on laitettu kolme sanaa, jotka kreivin mielestä sisältävät kaiken inhimillisen viisauden. Sopivat hyvin myös meidän aikaamme: Odota ja toivo! Loppusanat voisivat myös hyvin olla Sen pituinen se. Niin satumainen seikkailu on. 

Luin Lauri Hirvensalon lyhentäen kääntämän noin 700-sivuisen version, josta sitaattini ovat. Selailin myös 1 200 -sivuista alkuperäistä Jalmari Finnen käännöstä. Nähdäkseni pois on jätetty tasaisesti sieltä täältä pätkiä, jotka kuvailevat tarkemmin esimerkiksi paikkoja tai vaikkapa naisten asuja tai dialogeina tarkentavat ja täydentävät jo sanottua. Lyhennetty versio on luonnollisesti vähemmän rönsyävä. 

Kirjasta on tehty leffoja ja sarjoja sekä teokseen jatko-osia muiden kirjoittamina. Alunperin tarina julkaistiin sanomalehdessä jatko-osina, kuten ajan tapa oli. 

Kenelle: Seikkailujen, historian, romantiikan ja draaman ystäville.

Muualla: Kirjan ovat lukeneet kymmenet miljoonat ihmiset, muiden muassa Amma ja Jokke.

Alexandre Dumas: Monte-Criston kreivi. Lyhentäen suom. Lauri Hirvensalo.

WSOY, kuudes painos 1982. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1945, originaalikirja (Le Comte de Monte-Cristo) 1844. 

Jalmari Finnen suomennos ilmestyi Otavalta 1912. Nykyisin kirjaa on saatavilla Otavan pokkarina, ja tietysti e- ja äänikirjaversioina. 

 

Kirjabloggarien 12. klassikkohaasteen vetää Gregorius blogissaan Jotakin syötäväksi kelpaamatonta.

Logo: Niina Tolonen.

Tytti Parras: Jojo. Klassikkohaaste 10.

Ensin lähtee hammas, kohta myös sikiö. Opiskelijaelämästä ja aikansa nuorista kertova, vuonna 1968 julkaistu Jojo on ollut lukulistallani pitkään, onhan se mainittu usein tärkeiden kotimaisten kirjojen listoilla (ja sanaristikoissa!) ja kuulemani mukaan on monelle lukijalle ollut tärkeä kokemus aikanaan, rajuksi mainittu. Kirja toi framille seksiä harrastavat nuoret naiset ja abortit, jotka tuolloin olivat vielä kiellettyjä. Ehkä kirja jopa edisti aborttilain etenemistä ja naisten oikeuksien vahvistumista ylipäänsä?

Helsinkiläinen Tinja opiskelee Tampereen yliopistolla "lehtipuolella" ja asuu kolhoosiksi nimittämässään yhteiskämpässä Eevin ja Kaisun kanssa. Tinjalla on isoveli Lasse, lääkäri, ja serkku Mika, joka on ollut Tinjan elämässä aina. Ihmissuhteet niin miesten kanssa kuin keskinäisetkin luonnollisesti heiluttelevat nuorten naisten elämää ja aiheuttavat niin iloa kuin päänsärkyä, ja monenlaista sattumusta ja hapuilua aikuisuutta kohti.

Tarinan kertoja Tinja on hiljaisemmasta päästä naisten joukossa, enemmän tarkkailija kuin tekijä, ajautuu tilanteisiin enemmän kuin ottaa ohjat itse, vaikkei hän mikään tossu ole. Tuskin suostuisi Eevin tapaan seurustelemaan ukkomiehen kanssa tai Kaisun lailla miellyttämään. Lasse on Tinjan perhe, ja heillä on samanlainen tapa kertoa pienessä porukassa hätkähdyttäviä juttuja.

"Lasse kertoi juttua naisesta joka uskoi nuorena nielleensä käärmeen heinäpellolla. - Kaivaa niin tohtori tuolta sydänalasta, on kaivanut jo toistakymmentä vuotta."

Tärkeä paikka on Lassen ja Tinjan perintömökki saaristossa, Tallatta. Siellä vietetään aikaa eri kokoonpanoilla, matkaan osuu joskus jotenkin myös pieni Petteri, jota hoidetaan kun hoidetaan, tai kun isänsä Risto, Eevin miesystävä, sattuu muistamaan. Tallatta on oikeastaan Tinjan oikea koti.

"Minä sanoin, että olisin itse lähtenyt sinne joka tapauksessa, lopettanut tämän päättömän menemisen ja tulemisen vähäksi aikaa. Vetäisin veneen maihin enkä vastaisi vaikka kuka kiljuisi toisella puolen. Pari ensimmäistä yötä olisivat olleet pateettisia: istuskella vähän joka huoneessa, Mikan tavaroiden pitelemistä, syiden ja seurausten turhaa pohdintaa. Tietyn viinamäärän saatuani alkaisin uskoa ettei olisi kuin ajan kysymys ennen kuin minussakin pettäisi. Muistaisin lapsuudesta roppakaupalla oireita ja viittauksia. Saattoi olla parempi, että Eevi tuli mukaan."

Luontevasti ja mehukkaasti Parras kuvaa Tinjan maailmankuvan muotoutumista, hetkessä elämistä mutta myös epämääräistä huolta ja syyllisyyttä siitä, ovatko tehdyt valinnat oikeita. Sitä tavallista nuoren mietintää. Huolimatonta, alkoholinhuuruista seksiä ja sekavia suhteita - aineistoa, josta käsite "opiskelijaelämä" lienee saanut alkunsa. Ajankuvasta kertoo sanasto, jossa juodaan ryyppyjä ja grogeja, käytetään markkoja ja kortonkeja, ajetaan Tarvontietä, nauretaan hyville huulille tai sairastetaan kaatumatautia. Myös kotipsykologiaa harrastetaan.

"- Risto saakeli kun sinä tietäisit, minä oikein itken itsesäälistä minä olen katso siinä kunnossa nyt, ja... - Missä kunnossa, sinä et tiedä kuule kunnosta mitään, siitä ylhäältä noin toi tuntuu hyvältä, susta on vasta tulossa ihminen, sää luulet vielä että sun elämäs on sitä mitä sää sanot tai teet, sullon noita auktoriteetteja, mäkin oon sulle auktoriteetti. Sää kuljet ympäri ja jauhat semosia juttuja kun on ollu ja menny, sun pitäis lyödä imisille hatut silmille ja painuu helvetin kuuseen."

Jotenkin Tinjalle toivoo kaikkea hyvää - olisipa ollut hauska lukea jatko hänestä aikuisena tai vaikka hänen lapsensa (jos hän sellaisia saa) tarina. Jatkuuko jojoilu vai rauhoittuuko elämä uomiinsa?

Kiinnostavaa oli kurkata 60-luvulle, jossa sukupuolten tasa-arvo oli vielä hyvin hakusessa. Nykysilmin kesyhköstä kirjasta nousi kuulemma kohu.

Klassikko kannattaa aina lukea, niin nytkin, totean. Ja toivon, että olisin lukenut kirjan jo vuosikymmeniä sitten; olisin katsonut toisin myöhempien nuorten kirjailijoiden töitä, etenkin naisten, vaikka Häräntappoasetta tai Saara Turusta ja kaltaisiaan nykykuvauksia. Parras antaa perspektiiviä! Nuoren naisen haasteet ovat samat, ajankohdasta riippumatta. Vaikka kirjan aikana haasteita oli enemmän; maailma oli miesten, naisten odotettiin olevan tottelevaisia ja noudattavan normeja.

Myöhäisinä vuosinaan Parras ei esiintynyt julkisuudessa - media arveli häntä erakkoluonteeksi, mutta ehkä Jojon aiheuttama kohu riitti. Hän sairasti pitkään ja kuoli vuonna 2018 elokuussa.

Kenelle: Kotimaisen kirjallisuuden yleissivistystä hakeville, 60-luvun nuorille tai heistä kiinnostuneille, omasta ajastaan kertoville kirjailijoille.

Muualla: Ylen 101 kirjaa. Lumiomena ei saanut kirjasta irti paljon, mutta kehottaa silti sen lukemaan. Kirjasampo lainasi kansikuvakuvaansa omasta jutustaan, kiitos!

Postaus on osa kirjabloggaajien klassikkohaastetta - jo kymmenes! Paras haaste, enkä ole sitä kertaakaan missannut, vaikka muut haasteet tuppaavat alkuinnostuksen jälkeen unohtumaan. Tällä kertaa haasteen vetää Raija blogista Taikakirjaimet. Logo: Niina Tolonen.

Tytti Parras: Jojo. Otava 1968. 

Aiemmin lukemiani klassikoita:

Aldous Haxley: Uljas uusi maailma

F E Sillanpää: Hurskas kurjuus
Milan Kunder: Olemisen sietämätön keveys
Halldór Laxness: Salka Valka
Thomas Mann: Taikavuori
Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
Volter Kilpi: Alastalon salissa
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen 

Charles Dickens: Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit. Klassikkohaaste 9.

Charles Dickensin nimen tuntevat kaikki, tuotantoakin ainakin maineelta tai tv:stä, mutta kuinka moni häntä on lukenut - en minä. Joskus yritin Koleaa taloa ja David Copperfieldiä pääsemättä alkua pidemmälle, niin ankealta niissä maailma vaikutti ja teksti vaikealta. Nyt kirjabloggarien klassikkohaaste antoi sysäyksen lukea Dickens alusta loppuun.

"Monet kirjailijat osoittavat vallan turhanpäiväistä, jopa suorastaan kieroa haluttomuutta tunnustaa, mistä lähteestä he ovat saaneet hyvinkin arvokkaita tietoja. Meitä ei sellainen tunne vaivaa. Me päinvastoin koetamme vilpittömästi täyttää julkaisijan tehtävästämme johtuvat velvollisuudet, ja vaikka olisimme muissa olosuhteissa tunteneet minkälaista halua hyvänsä vaatia näiden muistelmien tekijän oikeutta, estää totuudenrakkaus meitä menemästä pitemmälle kuin vaatimaan itsellemme sitä ansiota, mitä lähteiden taitava järjestely ja tapausten puolueeton kertominen antaa. Pickwick-kerhon paperit ovat kuin tuntematon joki, ja meitä voi verrata tuon joen liikenteelle avaajaan. Toisten työt ovat päästäneet meidät käsiksi tavattoman runsaaseen tärkeiden tosiasioiden varastoon. Me vain sovellamme niitä ja siirrämme ne kirkkaana ja miellyttävänä virtana näiden lehtien mukana maailmalle, joka janoaa pickwickläistä tietoa."

Tiedätte nyt, mitä tyylillä tarkoitetaan. Dickens kuvaa omaa elinympäristöään, 1800-luvun Lontoota romaaneissaan, joista ensimmäinen oli Pickwick-kerho. Alkujaan romaani oli jatkosarja lehdessä, ajan tavan mukaan. Herra Samuel Pickwickin seurueen seikkailut saivat suopean vastaanoton lukijoilta, eikä ihme. Voin kuvitella, ettei tuolloin näin hulvatonta huumoria ollut liiaksi tarjolla kansan iloksi! Mahtaako olla peräti herra Dickensin ansiota, että nokkeluuksia, sarkasmia ja jopa alatyyliä tyylikkäästi hyödyntävästä brittihuumorista on tullut käsite?

Sillä viihdyttävä kirja on kyseessä. Kun alun hienoisen takeltelun jälkeen pääsin lukemisen vauhtiin, vanhan ajan charmi puraisi ja tarinat naurattivat. Monia lauseita luin useaan kertaan, ihan vain nauttimisen ilosta, niin näppärästi kirjailija ilmaisee itseään. Tai herra Pickwickiä, joka herrojen Winkle, Tupman ja Snodgrass kanssa ylläpitää nimeään kantavaa kerhoa. Tieteellistä tutkimusta, käytännössä ilo- ja nestepitoisia reissuja juhlimisineen ja uusine tuttavuuksineen, harjoittava seura tekee pieniä retkiä maaseudulle, jossa se ajautuu jopa metsästämään.

"Pitkä metsänvartija vastasi myöntävästi, katseli hieman hämmästellen vuoroin herra Winkleä, joka piteli pyssyään niin kuin olisi toivonut takkinsa taskun pelastavan hänet vetämästä liipaisinta, vuoroin herra Tupmania, joka piteli omaa tussariaan ikään kuin olisi pelännyt sitä. Eikä oikeastaan ollutkaan mitään syytä uskoa, että hän ei pelännyt." 

He matkustavat hevosvaunuilla majatalosta toiseen, ja näen, jopa haistan nuo vanhat innit, joiden nimi loppuu sanaan leijona tai koira (tai muu eläin): monta kerrosta sokkeloista, tummaseinäistä lautataloa, natisevat portaat, lahoava puu, hienoisesti home ja kosteus, takkatuli, kuuma vesi ja viina, matkalaisten hikiset vaatteet, paistuva leipä...

Seurue joutuu juhlimisensa ja maalaisille outojen hienojen tapojensa vuoksi hankaluuksiin, joihin usein liittyy naisosapuolia ja valitettavan monta kertaa lopulta myös virkavalta. Rakastettava herra Pickwick onnistuu kuitenkin yleensä luovimaan itsensä ja seurueensa irti pinteestä, oli se sitten kenraalina esiintyvä huijari tai naimisiinmenoa vaativa daami.

"- Voi, te kiltti, hyvä, leikkisä, rakas ihminen, sanoi rouva Bardell, ja muitta mutkitta hän nousi tuoliltaan ja kiersi käsivartensa herra Pickwickin kaulaan kyynelten valuessa koskena ja huokausten humistessa. - Herra varjelkoon!" huudahti ällistynyt herra Pickwick. Ja hetken kuluttua: - Hyvä Jumala, millainen tilanne... ottakaa huomioon! Rouva Bardell... älkää... jos joku tulisi... - Antaa tulla, huudahti rouva Bardell hurjasti. - En koskaan luovu sinusta, rakas, hellä, hyvä mies. Ja näin sanoen rouva Bardell kietoutui häneen vielä lujemmin."

Henkilöhahmot ovat mainioita: he ovat tavallista väkeä, eivät suinkaan varakkaita ja ylhäisiä vaan lähinnä toista laitaa, mutta aina arvonsa tuntevia. Moni kertoo kerholaisille elämäntarinansa, toinen toistaan uskomattomamman, ja herra Pickwick tekee ahkerasti muistiinpanoja (kuinka tieteellistä!).

"Muistellessaan puhtainta nuoruuttaan herra Trotter otti taas esiin punaisen nenäliinansa ja vuodatti runsaan kyyneltulvan. - Te olitte varmasti harvinaisen hauska poika koulutoverina, sanoi Sam. - Niin olin, hyvä herra, vastasi Job päästäen syvän huokauksen. - Olin koulun epäjumala. - Se ei minua ollenkaan ihmetytä, sanoi Sam. Millainen lohdutus olittekaan siunatulle äidillenne!"

Tarinat on nimetty uskollisesti tapahtumien mukaan, mikä kertoo myös niiden luonteesta: "Rangaistusvangin paluu", "Mielisairaan käsikirjoitus" ja sitä rataa. Herrat joutuvat pulaan myös silkkaa hyväsydämisyyttään ja väärinkäsitysten vuoksi, mikä on myös brittihuumorille ominaista.

Sam on muuten herra Pickwickin palvelija, joka pelastaa isäntänsä monta kertaa terveellä järjellään tai puhelahjoillaan, jotka tuskin jäävät toiseksi isäntänsä rinnalla. Jeevesin esikuva! Samin vertauskuvat ovat legendaarisia: "- Hauska tavata ja toivon, että tuttavuutemme on pitkäaikainen,  sanoi mies viiden punnan setelille."

Päätän klassikkohaastepostaukseni itsensä Dickensin sanoin, joihin voin yhtyä surutta (ja joka kuvaa myös kirjan kertojan kieltä osuvasti):

"Syvästi innostuneina siihen jaloon tehtävään, johon olemme antautuneet, olisimme tunteneet suurempaa ylpeyttä kuin mitä saatamme ilmaista ja saaneet tietoisuuden siitä, että olemme tehneet jotakin kuolemattomuuden arvoista, mitä meiltä nyt puuttuu, jos olisimme saattaneet esittää näiden puheiden hajanaisimmatkin hahmopiirteet innokkaille lukijoillemme."

Charles Dickens: Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit (The Posthumous Papers of the Pickwick Club, 1837)

Suomennos Eino Palola. Piirroskuvitus Seymour ja "Phiz". WSOY 1932 (alunperin, itse luin seitsemännen painoksen vuodelta 1983).

Kenelle: Englantilaisuuden ystäville, 1800-luvusta kiinnostuneille, hienostuneen huumorin ystäville.

Muualla: Kirsi-Marialta vei aikaa kahlata kirja läpi, mutta ei hänkään sitä kadu. Maailmankirjallisuuden Myös Kirjasammosta löytyy kirjan kuvaus, tekstinäyte ja kansinäytteitä, joista minäkin kuvan nappasin.

Lue tänään klassikoista: kirjabloggareiden yhdeksättä klassikkohaastetta emännöi Tuntematon lukija -blogi. Logo: Tuijata.

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu. Klassikkohaaste 8.

Mukan romaani ilmestyi 1964 ja oli kirjallinen sensaatio, nuoren miehen esikoisteos, jota paheksuttiin aikanaan, mutta jota on ihailtu siitä lähtien. Paheksuntaa ei enää tarvita; paatuneina lukijoina olemme vuosien varrella nähneet paljon "pahempaa", niin väkivallan, uskonnonharjoittamisen kuin seksin rankempia kuvauksia. Mutta ihailu jatkuu eikä ihme, voin todeta, nyt kun vihdoin sain sen luettua. Lapin Martan tarina on rujo ja hellä - ja kaikessa olemisessaan ajaton ja vaikuttava.

Martta asuu pienessä kylässä köyhässä kodissa, joskus viime vuosisadan alkupuoliskolla tai puolenvälin tienoilla. Mukka piirtää kylän ja kyläläiset eläviksi varmoin vedoin, sinnittelyn elämisen perusehtojen kanssa, mökit hajuineen ja makuineen. Silakkaa syödään jos saadaan, juodaan paljon kahvia ja usein pontikkaa. Isä-Juhani tekee metsätöitä hevosensa kanssa, äiti Alli on sairaalloinen, Martan ukki, äijä, auttelee, mutta iso osa kotitöistä jää Martan harteille.

"Kun oli syöty, kysyi Alli: - Sie et sitten pyhänä tule? Ei tiä oottaa? - En. Saattaa mennä kuukausiksi, sanoi isä-Juhani. Hän röyhtäili, käveli edestakaisin pirtin lattialla, joi lasillisen vettä. Sitten hän painoi karvalakin äkisti korvilleen ja suori kintaat muurin päältä. Alliin tuikeasti katsoen hän toivotti ovelta: Noh... jaksakaa nyt hyvästi! - Ja äijä se vissiin pittää huolen pirstoista, että niitä on. Äijä hypähti istualleen penkille. - Kyllä mie... kyllä mie puut... mutta ei aijaa orhiita märäksi alkumatkasta, hän sanoi. Isä-Juhani paukautti oven kiinni ja painui ulos."

Martta on pystyvä naisenalku, joka lypsää, kantaa kaivolta vettä ja lämmittää saunaa: hänellä ei mene sormi suuhun eikä luu kurkkuun herkästi, tyttö on tottunut ronskeihin otteisiin ja puheisiin. Kun kyläläiset juhlivat, usein päädytään puukkohippasille; vaatimattomassa elämässä ilot otetaan irti sieltä mistä saadaan. Helppo ja halpa tapa on iloa etsiä vastakkaisen sukupuolen sylistä. Yksi keino on uskonto jumalisine seuroineen, joissa väki hurmioituu ja nousee kiimaan, saarnaajaa myöten. Seurojen kuvaus on hurja tarina tarinan sisällä!

Mutta Martta myös haaveilee, kuten nuoren kuuluu. Verevä neito vetää miehiä puoleensa, mutta Martta ei kelpuuta kaikkia. Romanttisia ajatuksia herättää lappalainen, joka käy kylällä poronerotuksissa. Martta rakastuu.

Juuri kun lukija on tottunut kaiken niukkuuteen, surkeuteen ja seksinvonkaamiseen, hän yllättyy. Sillä yhtäkkiä lentävät joutsenet.

Kauniinhaikeat runot nostavat tekstin toiselle tasolle; ne näyttävät mielenmaisemaa, etsivät ja löytävät kauneutta kaiken arkisen yläpuolelta. Runot soivat taustalauluna tarinalle, josta ei dramatiikkaa puutu, kun isä-Juhani saa selville Martan ja lappalaisen suhteen.

Mukka kuvaa komeasti Lapin luontoa ihmisluonnon lisäksi. Maiseman voi nähdä, paukkuvan pakkasen tuntea tai ihmetellä taivaan ilmiöitä.

"Keskitalvella, kun vuosi on vaihtunut uudeksi, ilmaantuvat revontulet joinakin pakkasöinä hulmuavina Siskonrannan taivaalle. Ensin on taivaan läntisellä laidalla kirkas valo, joka väliin heikkenee melkein näkymättömäksi ja katoaa Niesaroan taakse. Mutta sitten se roihahtaa leimuamaan äkkiä Kotivaaran itäisellä loitolla ja hulmuu siitä yli koko taivaanrannan ylimaallista tanssia tanssien. Valon hulmuavat liepeet lentävät leviten kaikille ilmansuunnille - eteläänkin, haipuen aivan alas asti Kotivaaran kaukaiselle tyvelle. Ja koko ajan on valon värikäs vyö löysästi laskettuna taivaan mahalle idästä länteen ja se kuin aaltoava vesi läikehtien ja vaahtopäitä sylistään kiehtoen liikkuu kupunsa pullistaneen taivaan koristeena, kukkivana tulena." 

Eläytymään kutsuva, upeasti kerrottu melankolinen tarina; kasvutarina ja rakkaussellainen, Lapin kuvaus ja ajankuvaus, joka jättää oudosti surullisen ja voimaantuneen olon yhtä aikaa.

Kenelle: Kotimaisten kertomusten ystäville, Lappia rakastaville, komean kerronnan arvostajille.

Muualla: Samanlaista ikiaikaista, luonnonvoimaista ja peräänantamatonta kerrontaa kuin Kalevalassa, sanoo Amma. Väkevää tekstiä, kerronnasta henkii aitous ja rehellisyys, sanoo Jokke.

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu. Gummerus, kahdestoista painos, 2013 (alkuperäinen ilmestymisvuosi 1964). Kansi: Markus Pyörälä.

Postaus on osa Kirjabloggaajien klassikkohaastetta numero 8, jota vetää Tarukirja. Haastesarja on loistoidea, josta kiitän ja teen aaltoja Tuijalle ja Ompulle aina kaksi kertaa vuodessa haasteeseen osallistuessani. Ilman sitä tämäkin helmi olisi jäänyt lukematta. Logo on Tuijan.

F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus. Klassikkohaaste 6.

Kirjablogien klassikkohaasteen koko nimi on oikeastaan Klassikko, jota en häpeäkseni ole lukenut. Tämä on sellainen, suorastaan nolottaa, että luin sen nyt ensi kerran. Sillanpää on sentään ainoa suomalainen kirjallisuuden Nobel-voittaja. Mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan; kotimainen vaihtoehto tuntuu nyt sopivalta, ja tämä nimenomainen kirja sisällissodan muistovuoden takia.

Alaotsikko on Päättynyt suomalainen elämäkerta. Se seuraa 1857 syntyneen Juhan elämää alusta loppuun, kuten otsikko paljastaa. Juha syntyi nälkävuosien kynnyksellä "perjantaina ennen Mikonpäivää" Satakunnassa Penjami-isännän ja tämän kolmannen vaimon Maijan lapseksi. Loppunsa Juha kohtaa sisällissodassa, ruumispinon painikkeena.

Miten Juha päätyi luodin eteen? Mies, joka ei rettelöinyt, ei tehnyt kenellekään pahaa", kuten hän itse ajatteli. Viinaan menevä Penjami menetti talon velkoihinsa, ja Maija poikineen joutui etsimään uuden kodin ja leivänsyrjän muualta. Siitä alkoi Juhan epätoivoinen vaellus elannon perään, talosta toiseen, lapsen kasvu mieheksi.

Juhan, Jussin, elämää leimasi puute, nälkä ja epätietoisuus. Toivo paremmasta pilkahteli haaveissa välillä, mutta epävarmuus ja avuttomuus yleensä voittivat. Mies ei koskaan pääse olemisessaan niskan päälle, puuttuu taitoa ja tietoja, kykyä ajatella ja olla oma-aloitteinen. Edes ulkonäkö ei ollut edullinen, sympatiaa herättävä. Sääli lienee ollut tunne, jota Jussia kohtaan viisaammat olisivat tunteneet, jos sellaiseen kellään noina aikoina olisi ollut varaa ja kiinnostusta.

Renkinä ollessaan Juha tutustuu piika-Riinaan ("hieman irrallinen ja löyhäluonteinen") joka järjestää avioliiton: hän kun sattuu olemaan raskaana jo ennestään ja Juha on sopivasti hollilla. Tunteilla ei pelata sen enempää. Torppareina perustettiin yhteinen koti.

"Ensi aikoinaan näytti elämä niinkuin arvelevan, mihin suuntaan nyt tätäkin paria olisi lähdettävä viemään. Se arveli sitä jouluun asti ja päätti sitten: nouskoot nyt hiukan, kun ovat vielä alussaan ja kuvittelevat nousevansa." 

Lapsia tuli lisää, jotenkin sinniteltiin. Sillanpää kuvaa torpparin arkea "noina kansamme onnellisimpina vuosikymmeninä, kun aineellinen ja henkinen edistys otti jättiläisaskelia pienen katajaisen kansan keskuudessa,..."  Edistystä ei kylläkään tapahtunut Juhan perheessä, paitsi sen verran, että vanhin poika Kalle sai pestin maailmalle ja pääsi parempiin oloihin. Tytär Hiltu jäi vanhimmaksi lapseksi ja joutui hoitamaan kotia ja perhettä, kun äiti kuoli. Juha sai pidettyä pienemmät lapset hengissä senkin jälkeen, kun Hiltu lähti kotoa rehtorskan aputytöksi. Tosin vaivoin, ja Hiltua hän ikävöi, mutta tytölle käy onnettomasti. Isä saa kirjeen, jossa kerrotaan Hiltun hukkuneen. Sillanpään Hiltu ja Ragnar -kirja kertoo tytön tarinan. (Kyllä, luinkin senkin samaan syssyyn.)

Kun sisällissota puhkeaa, Juha on olosuhteiden armoilla, kuten aina. Vaikka: "Vanhaksi tulleen Juhan näivettyneessä tajunnassa yrittelee nyt se luonnonilmiö, prosessi, jota sanotaan elämänkatsomuksen muodostumiseksi." Juhan katsomus elämästä on "niinkuin jotain hapanta ja tylsää ainetta, jotka ihmiselle annetaan paljon enemmän kuin hän voi käsitellä, niin että hän aina on sen tähden puolinäännyksissä, aina siihen tukehtumaisillaan;..."

Poistin tästä lauseen, joka kertoo, miten Jussin elämä päättyy. Suurin osa sen varmasti tietää, ja tietämättömät voivat ottaa selvää vaikka - lukemalla?

Kieli on yllättävän modernia, tarina väkevä ja vaikuttava. F. E. Sillanpää kuvaa köyhän suomalaisen elämää yksityiskohtaisesti, ymmärtävästi ja eläytyvästi: tunnen, että ymmärrän paremmin jopa isovanhempiani tätä taustaa vasten. Näillä opeilla, tässä maailmassa heidät oli kasvatettu.

Poliittisesti Sillanpäätä pidettiin nynnynä, koska hän ei ottanut tiukasti kantaa sodassa puoleen tai toiseen, vaan yritti - tälläkin kirjalla - rakentaa ymmärrystä myös hävinnyttä punaista puolta kohtaan. Vaikka häntä ahdisteltiin molemmilta puolilta, henkikulta sentään säilyi, toisin kuin vaikka Maiju Lassilalle kävi. Kuulen korvissani kauan sitten edesmenneen mummoni tuhahtelun tuosta ymmärrysasiasta. Mummo vihasi punaisia niin paljon, että hävitti tyttärensä - eli tätini - omalta kummitädiltään saaman hienon punaisen essun. Niukkuuden aikoina vahva kannanotto! Tyttö oli itkenyt katkerasti, kertoi tätini äskettäin.

Kirja on kirjoitettu vuonna 1918, ilmeisesti julkaisussa oli pieni viive poliittisista syistä. Ihme kuitenkin, että se saatiin julki niin pian valkoisen vallan voiton jälkeen. Synkkinä aikoina suomalaisiin varmasti vetosi paitsi tehokas kerronta myös tarinan matalavireisyys ja komeat lauseet, jotka vieläkin saavat kylmät väreet lukijan selkäpiihin.

"Mutta Suomen kansan kaikkien kerrosten vaiheissa on tähän asti tuskin muuta ollut kuin tragiikkaa, omituisen hentoa tragiikkaa. Kohtalo ei ole meitä tappanut, vaan on hiljakseen kidutellut. Se antaa päivän pilkahtaa, ja kun me oikein olemme tulleet uhoomme, niin ettemme tiedä ketä syleilisimme, niin se näyttää, ettei se sentään olekaan totta tarkoittanut."

Kenelle: Suomalaisten taustaa ymmärtämään innokkaille, kuplissa eläville, synkkyyttä pelkäämättömille. 

Muualla: Hyönteisdokumentissa teos nähdään aikaansa universaalimpana kirjana ihmisestä ja maailmasta yleensä. Ja se on klassikon merkki, se! Jokke pitää kirjaa hyvänä, ja myös hän muistuttaa siitä, etteivät sodan osapuolet kiittäneet kirjan näkemystä.

Kun Juhan tarinaa lukee, hiipii mieleen pelko tulevasta: kun koulutuksesta säästetään ja sivistyksen arvostus laskee, palaammeko takaisin Juhan maailmaan? Aleksis Salusjärvi kirjoittaa aiheesta asiallisesti Ylen sivulla. 

F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus. Otava 1919. 

Kirjabloggareiden klassikkohaaste, osa 6. Logo: Tuija Takala.

Tämänkertaista haastetta emännöi Kirjapöllön huhuiluja, josta blogista voit lukea säännöt ja löydät linkit aiempiin haasteisiin ja niiden koosteisiin. Omat lukuni haasteeseen näet sivulta Haasteet 2018.

Helmet-haaste 2018: kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Kansan kahtia jakautuminen seurauksineen on lievästi sanoen epäkohta (sana esiintyy myös kirjassa; kertoja arvelee, että Juha ei tunne moista sanaa, vaikka asioita hämärällä tajunnallaan miettii).