Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Neiti Steinin keittäjätär on lumoavan upottava romaani, tavalla, joka tuo mieleen vetävimmät klassikot ja parhaat lukuromaanit: täyttä tavaraa kaikkien sivujensa mitalta. Sen lukuisat teemat, kaunis kieli, runsaat yksityiskohdat niin tosihistoriasta kuin fiktiotarinan sisältä sekä vahva tunnelmallinen lataus vievät lukijan tehokkaasti noin sadan vuoden takaiseen maailmaan Suomessa ja Euroopassa, osin Amerikassakin. 

Se on myös naisromaani, jossa miehet vilahtavat sivuosissa. Margit on köyhän kodin tyttö Paraisilta, joka 1930-luvulla aikuisena toimii keittäjänä amerikkalaisen kirjailijan Gertrude Steinin taloudessa Pariisissa. Taloudesta vastaa Alice B. Toklas, jota vaitelias mutta sivistyneen oloinen Margit kiehtoo. Alice on Steinin rakastettu, joka vastaa tämän mukavuudesta kaikin tavoin ja vaikuttaa myös itse kirjoitustyöhön, kuten toimittamalla kirjailijan tekstit. Pari asuu Euroopassa, koska he tuntevat siellä olonsa vapaammiksi kuin Kaliforniassa niin suhteensa kuin taiteen tekemisen kannalta. 

Stein ei ole helppo kumppani, mutta sopii Alicelle, joka rakastuu:

"Kun me tapasimme, minä olin täysin lumoutunut hänen itsevarmuudestaan. Siinä maailmassa, jossa minä, naisen oletettiin olevan vaatimaton. Hänen oletettiin olevan hyvä äiti, hyvä taloudenhoitaja, pitävän lapsista. Gertrudea ei kiinnostanut mikään näistä. Hänestä oli paljon kiinnostavampaa olla Gertrude Stein."

Heidän ystäviinsä kuului runsaasti myöhemmin tunnetuiksi nousevia Picasson, Matissen ja Hemingwayn kaltaisia nimiä sekä taustavaikuttajia, puolisoita, kriitikkoja, taiteentuntijoita...  Taiteilijaelämä ennen toista maailmansotaa piirtyy välkkyvänä ja levottomana lukijan silmien eteen, nautinnoista ei pihistelty, jos varaa oli. Tärkeä nautinnon lähde oli hyvä ruoka, ja keittotaidon tuntemus yhdistää Margitia ja Alicea heidän suunnitellessaan ruokalistoja ja pohtiessaan ainesvalintoja. Alice on utelias, mutta saa vain niukasti vihjeitä siitä, millaisten vaiheiden kautta Margit päätyi Paraisilta Pariisiin, Alicen hatarasti hahmottaman kaukaisen maan ("Euroopassa oli niin kauheasti maita ja niiden rajat muuttuivat koko ajan kuin eurooppalaiset eivät oikein olisi osanneet päättää." ) pikkupiiasta arvostetuksi eurooppalaiseksi keittäjättäreksi. Jonka asenne taustaansa ja perheeseensä vaikuttaa kyyniseltä:

"Äiti oli kaunis ja hyvästä perheestä, hänen olisi voinut käydä toisin. Hän ei koskaan antanut meidän unohtaa sitä. - Se on ikävä kuulla. - En tiedä olisiko äiti ollut muutenkaan kiltti. Ei hän ollut sitä sorttia. Mutta kiltti tai lempeä hän ei ollut. En ymmärrä miksi ne ominaisuudet niin usein yhdistetään naisiin. En ole ehkä koskaan tuntenut kilttiä ja lempeää naista. Minun sisareni oli hyvin kiltti muttei lempeä. Mutta ei se häntä pitkälle vienyt."

Tarkemmin tätä puolta kirjassa valottaa Margitin lapsuuden palveluspaikan Gröndahlin kartanon puutarhuri Ulriikka. Hän käy kirjeenvaihtoa erään tohtori Martinlaakson kanssa: tämä tutkii Paraisten tapausta, jonka Ulriikka näki läheltä, oli tuntenut Margitin ja tämän sisaren Astridin jo pienestä. 

"Olen kiitollinen Teille, rouva Tohtori, että ette ole kysellyt sukupuolen asioista. Sellaisia minä en mielellään ajattele, eivätkä ne kuulu minulle. Ikäneitona minä olen valinnut olla kaiken sen ulkopuolella mitä hellempiin tunteisiin miehen ja naisen välillä tulee. Ja onhan niitä muidenkin välillä, jos tohtori saan sanoa. Enkä minä ketään sellaisesta moiti. Minusta maailmassa on paljon rumaa ja niin vähän kauneutta, hellyyttä ja lohtua, että ihmisen on otettava vastaan avoimin mielin se mitä hän saa."

Ihmiset saivat sodan, muun muassa, mutta sitä ei kirjassa vielä tiedetä eikä ainakaan uskota. Alice ei halua edes keskustella muista kuin miellyttävistä asioista ja uskoo Amerikan voivan estää kamaluudet, jos sellaisia ilmenisi.

"Se Eurooppa, jonne minä saavuin vuonna 1907 oli läpikotaisin demokraattinen ja ystävällinen. Se juhli yötä päivää ja toivotti tervetulleeksi parhaat taiteilijat ja hylkiöt kaikkialta maailmasta. Se oli luonteeltaan suvaitsevainen ja ystävällinen, se on Euroopan perusolemus, eikä mikään Hitler tule sitä muuttamaan."

Leena Parkkinen on jälleen kirjoittanut komean teoksen, joka ei tunne suomalaiskansallisia tai vuosilukujen asettamia rajoja, vaan kutoo faktan ja fiktion kiehtovaksi ja runsaaksi ajattomaksi kokonaisuudeksi. Kirjallisuutta, joka toimisi missä vain länsimaissa, uskon, Maxin tavoin. Taide, ruoka, tasa-arvo, kauneus ja rakkaus ovat universaaleja teemoja. Samoin väkivalta, joka myös kytkeytyy tarinaan, kuin kirjailija nappaisi ovelasti siivunsa kuumasta dekkaribuumista. Aivoni nyrjähtivät ja jäivät kihisemään: ratkaisun jälkeen tuntuu siltä, että kirja on luettava heti uudestaan uudessa valossa. Lopetan kuitenkin viihdyttävään sitaattiin, johon voin täysin yhtyä (ja mitä "tämä kaikki" tarkoittaa, sen voi jokainen itse päättää; itse viittaan sillä, no, kaikkeen):

"- Luojan kiitos minä olen yli kuudenkymmenen, Gertrude sanoi. - Tämä kaikki on paljon hauskempaa, kun on vanha."  

Kenelle: Uppoutumista kaipaaville, toden ja kuvitellun yhdistämisestä viehättyville, naisparien ja taiteilijoiden elämästä 1900-luvun alussa kiinnostuneille, kosmopoliiteille, laatuproosan ystäville.

Muualla: Parkkinen kirjoittaa tarinaa lukijan iloksi myös rivien väleissä ja antaa hänelle mahdollisuuden täydentää tarinaa omassa mielikuvituksessaan, sanoo Kirjasta kirjaan -blogi.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär. Otava 2022. Kansi Jussi Karjalainen.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Kirja alkaa tärkeillä, tärkeillä illallisilla Helsingin Suvisaaristossa vuonna 1941. Kuuluisa saksalainen kirjailija - kuuluisa enemmän muista kuin kirjallisista saavutuksistaan - saapuu huippusalaiseen tapaamiseen suomennoksen julkaisseen kustantajansa juhliin. Vaikka päävieras on kasvissyöjä eikä nauti alkoholia, emännöitsijä Murros tietää pystyvänsä tarjoamaan ensiluokkaisen illallisen koko kansainväliselle syöjäkunnalle.

"Reetta Murros ei ollut suurmies, mutta hän tiesi, että kaikkina aikoina tarvittiin myös heitä, jotka laittavat suurmiehille ruokaa."

Kirjan nykyhetki on kuitenkin 1950-lopun loppupuoli, jolloin Saara miehensä ja poikansa kanssa muuttaa Helsinkiin. Sopeutuminen meren rantaan käy Saaralta hyvin, etenkin sen jälkeen, kun hän tapaa Elisabethin, salaperäisen ja itsellisen, itseään hieman vanhemman naisen.

"Jotkut sanovat, että hän on ranskalainen perijätär, joka on joutunut palaamaan skandaalin takia Suoemeen. Toiset että hän rikastui mustassa pörssissä ja pistää nyt rahoja sileäksi. Titta väittää että hänellä on suhde Kekkosen kanssa ja tämä elättää häntä."

Saara rakastuu. Ja tutustuu aivan uudenlaiseen maailmaan Elisabethin ja tämän tuttavien myötä. Ne ihmiset...

"...puhuivat koko ajan. Astiastoilla ja vaatteilla oli ihmisten nimi. Lasi ei ollut koskaan lasi, se oli wirkkala tai frank. Huivien nimi oli hermes ja ne kuului sitoa tukkaan."

Takaumien ja Elisabethin mystiselle Isabellalle kirjoittamien kirjeiden avulla saamme tutustua pikku hiljaa naisten taustoihin. Siihen, miksi Elisabethilla riittää rahaa. Siihen, miksi Saara meni naimisiin Juhanin kanssa. Lopulta myös siihen, mikä oli Isabellan rooli. Mutta paljon sitä ennen Saara saa Elisabethin avulla työpaikan Rosalundin kustantamon reklaamiosastolta...

Leena Parkkinen keittää kokoon historiaa, rakkausromaania, dekkaria ja ruoanlaittoa ja saa aikaan niistä aivan omanlaisensa ruokalajin, joka toden totta maistuu ja tyydyttää kirjanälän. En ole ihastunut ruoka-aiheisiin kirjoihin, mutta tässä ruuanlaitolla on aivan oma roolinsa. Suunnittelin jopa kokeilla Saaran lihapullareseptiä - suurin osa kirjan ruuista on minulle liian vaikeita ja vieraita ja ranskalaisia, tyyliin viiriäisiä kirsikoiden kera tai Bonaparten skonsseja. Mutta vaikka ruuanlaitto ei natsaisi, kirjassa riittää sattumina hurjia ja herkullisia tarinoita ihmisistä tuon ajan Euroopassa.

Ja mitä tarinoita! Ne liikkuvat Voltairelle rakennetusta linnasta lähellä Geneveä turkulaisen 1300-luvun talon kellariravintolaan, Helsingin Töölöstä Tukholmaan ja Pariisiin. Tapaamme lintuja keräävän naisen, kaapissa nukkuvan kustannustoimittajan, brittivakoojia, ahneita sukulaisia, ikuisia kodin etsijöitä, takakansitekstien tekijän, onnettomia ja onnellisia rakkauksia ja ystävyyksiä, mutta etenkin naisia; eri-ikäisiä, erimaalaisia, fiksuja, rohkeita, kummallisia ja omapäisiä.

Mieleen tulevat väistämättä Eeva-Kaarina Arosen luomat henkilöt ja tarinat, niin salaperäiseltä tunnelmaltaan kuin omaperäisyydeltäänkin. Parkkisen teksti lentää; se riemastuttaa ja kauhistuttaa vuoron perään. Arvoituksia riittää, eikä kaikkea selitetä auki, mikä jättää mukavan kihelmöinnin lukijan mieleen. Teemoja on todella paljon ajan miesten ja naisten rooleista poliittiseen tilanteeseen. Täsmämauste kirjanystävälle on kustannusala, joka näkyy myös kirjan kannessa hienosti (kuori paperi pois): piirroksessa on Bulevardi 12, WSOY:n entinen pääkonttori.

Leena Parkkinen on yksi taitavimpia ja persoonallisimpia kirjailijoitamme, minkä osoitti jo esikoisteos Sinun jälkeesi Max. Myös Säädyllinen ainesosa ällistyttää ja jää mietityttämään. Säädyllisine sipulikeittoineen ja vähemmän säädyllisine naisineen.

Kenelle: Sukupuoliroolien miettijöille; resepteistä ja ruuanlaitosta nauttiville; rakkausromaaneja ahmivalle; sodanjälkeisen Helsingin ajankuvasta, vakoojatoiminnasta ja kustannusalasta kiinnostuneille, hyvän muttei helpoimmin nielaistavan proosan ystäville.

Muualla: Jotenkin kaikki niin kohdallaan, sanoo P.S. Rakastan kirjoja. Lumiomena vertaa Sarah Watersiin, Parkkisen eduksi.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa. Teos 2016. Päällys: Jussi Karjalainen. Kustantajan lukukappale kustantajalta.

Lue myös: Sinun jälkeesi, Max

Osuu Helmet-haasteen 2016 kohtaan Ruuasta kertova kirja.

Sinun jälkeesi, Max

Paikkaan blogini vakavan puutteen: Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max, ilmestyi 2009, mutta aloitin blogini vasta seuraavana vuonna, joten arvio kirjasta on puuttunut. Tämä on harmittanut minua, sillä kirja on niin vaikuttava ja hämmästyttävä, etten halua sen unohtuvan.

Mutta nyt minulla oli ilo tavata kirjailija Lukukeskuksen lukupiiritapahtumassa! Sain hyvän syyn kerrata kirjan ja sen myötä muistutella sitä mieliin myös täällä.

Max ja Isaac ovat 1900-luvun alussa eläneet siamilaiset kaksoset. He syntyivät saksalaisessa pikkukaupungissa äidilleen, maalaistytölle, joka vanhempiensa vastustuksesta huolimatta oli avioitunut parempiin piireihin, Puutarhakaupunginosasta kotoisin olevan valokuvaajan kanssa. Äiti oli häiden aikaan jo raskaana, ja synnytykseen asti hänet vastentahtoisesti lopulta hyväksyttiin uuteen sukuun.

"Sitten tulimme me."

Syntyneellä oli kaksi päätä, neljä jalkaa, kaksi sydäntä, kolme kunnollista kättä ja yksi surkastunut. Kaksi poikaa, kyljestään kiinni toisissaan. Kun toisen jalkapohjaa nipisti, toisen jalka potkaisi ilmaa. Kummallinen olio, josta synnytystä hoitanut lääkintäneuvos toivoi saavansa mainetta ja kunniaa, julkaisuja, konferenssikutsuja ja setelitukkoja.

Tuohon aikaan ei siamilaisia kaksosia osattu leikkauksella erottaa, joten vanhemmat ratkaisivat ongelman viemällä pojat hoitoon maalle tätinsä luo, pois silmistä. Täti oli pojille äidin- ja perheenkorvike ja ainoa aikuinen, joka tuntui heihin kiintyneeltä. Mutta hänkään ei pystynyt järjestämään takaamaan kaksosille normaalia perhearkea, vaan he ajautuvat poikkeavuuden rahaksi tekemisen maailmaan, sirkukseen.

He olivat reippaita ja terveitä - perusvammaansa lukuun ottamatta - ja oppivat pian pärjäämisen taidot. Fyysisestä yhteydestään huolimatta Max ja Isaac ovat eri henkilöitä, Max se kokonaisempi ja rohkeampi, tekevämpi, Isaac vieressä, hieman arempana, haaveellisempana. Molempia kiehtoivat tarinat, ja Isaac keksi niitä veljelleen lohduksi ja turvaksi, kun maailma murjoi. Isaac on myös koko kirjan tarinan minä-kertoja.

Pojat opettelivat tanssimaan ja elättämään itsensä esityksillään. Sirkusmaailmassa Eurooppaa kiertäessään he tutustuvat moniin erikoisiin persooniin. On täyteen tatuoitu tyttö, Mona, johon Max ihastuu; Pariisissa on Lucia, joka ihastuu poikiin ja sekoittaa seksin ja äidinrakkauden; Helsingissä on Iris, johon Isaac rakastuu.

"Olimme esittäneet samaa numeroa koko talven ja Max halusi harjoitella uuden kuvion. Olimme valvoneet viime yönä, päätyneet juhliin ja huomasin sekoavani askeleissa. - Mikä on vialla? Max ärähti ja heilutti strutsinsulkaviuhkaa kasvojensa edessä. Hänen kajalinsa oli tuhriintunut ja maali rakoili. - Mmm? Nostin vesikupin huulilleni ja join ahnein kulauksin. - Siitä tytöstäkö on kyse? - En halua puhua hänestä. - Hirveä harakka se on, mutta hauska. Kiinnostunut sinusta. - Tuskin se olisi hyvä pano, jos sitä mietit. Kauniit naiset eivät jaksa nähdä vaivaa. - Äh, älä ole tuollainen. Olet surkea esittämään karkeaa. Tiedän, että pidät  hänestä. Et ole kertonut hänestä yhtään vitsiä ja iltaisin hiplaat sitä savukerasiaa. Viime yönä puhuit unissasi.

Maxin silmät pyysivät. Ensimmäistä kertaa en osannut pukea Maxille jotain sanoiksi."

Muiden erilaisten keskellä on helppo olla. He eivät tiedä normaalista, eivätkä sitä koskaan opikaan. Ihmisten uteliaisuuteen tottuu.

"- Miltä se tuntuu? - Mikä? - Erilaisuus, outous? Se, ettei voi koskaan olla yksin? Kohautan harteitani. - Paha sanoa, kun ei tiedä muusta."

Läheisin on tietysti poikien keskinäinen suhde. He viettävät levotonta elämää, joka sisältää esityksiä, juhlia ja nautintoja, mutta myös paheita, poikkeavuuksia ja hyväksikäyttöä ällötykseen asti, sairauksia ja kuolemaa. Parkkisen kieli on kuitenkin niin kaunista, että tarina on kaikesta rumasta huolimatta loistelias. Sen viehätys on runsaissa, mielikuvitusta kutittelevissa yksityiskohdissa, joiden todenperäisyyden eteen kirjailija on nähnyt paljon vaivaa. Tuo outo maailma muuttuu kirjassa huikeasti eläväksi. (On se niin outo, että jos joku olisi sanonut aiemmin, että kuule, ihastut 1900-luvun alun sirkusmaailman siamilaisista kaksosista kertovaan kirjaan, olisin nauranut kolkosti.)

Parkkinen kertoi, ettei hän näe aikaa lineaarisena, vaan hetkinä, kohtauksina, ja tämäkin tarina liikkuu eri aikatasoilla. Iriksen tarina huipentuu Helsingissä. Hotelli Torni, jossa pojat asuvat, on juuri valmistunut - työnantajani kädenjälkeä* - ja Iris yllättää pojat viimeisen kerran.

Haikeansävyinen, hieno ja kansainvälinen tarina menneestä maailmasta, joka jää mieleen. Se voisi yhtä hyvin olla peräisin Saksasta, Pariisista tai New Yorkista kuin Turusta, jossa Parkkinen asuu. Hän on myös asunut Turun saaristossa, ja vastaavan eristäytyneen yhteisön elämää hän kuvaa syksyllä 2013 ilmestyneessä  Galtbystä länteen -kirjassaan. Kirjoista löytyy paljon muutakin yhteistä: kiinteä sisarussuhde, etäiset vanhemmat, surullinen perusjuonne, eri aikatasot, erilaisuus ja sen sietäminen. Täytyy tunnustaa, että kunnianhimoisen ja kokeilevan Maxin jälkeen Galtby tuntui hieman laimealta, "tavallisempana" tarinana. Laatukirjallisuutta tosin sekin, huolellisesti rakennettu ja taidokkaasti kirjoitettu.

Muualla: Järjellä ja tunteella -Susa vaikuttui. Lumiomenalla paljon linkkejä ja kommentteja kirjasta.

Lukukeskus välittää kirjailijoita tapahtumiin, vaikka oman lukupiirisi vieraaksi. Sivuilta löydät lisätietoja ja hinnaston. Joukko kirjabloggareita toimi pilottina uudelle palvelulle, jossa myös yksityiset voivat tilata kirjailijan vieraakseen. Me saimme tavata Leena Parkkisen. Kokoonnuimme hyvässä, iloisessa kirjahengessä erään bloggarin kotona, söimme hyvää ruokaa ja keskustelimme Parkkisen tuotannosta ja kirjoittamisesta. Voitte arvata, että oli antoisaa kuulla kirjailijan itsensä kertovan kirjojen taustoista ja työskentelytavoistaan, lempikirjoistaan ja muusta, mitä rohkenimme kysyä. Kiitokset kirjailijalle, Lukukeskukselle ja kanssabloggareille kivasta illasta!

Tapaamisesta kertovat sanoin ja kuvin Maria Sinisen linnan kirjastossa, Lumiomena, Linnea ja Kirjavan kammarin Karoliina.
Helmikuussa tapahtumasta kerrotaan myös Kotivinkki-lehdessä.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max. Teos 2009. Kansi: Jussi Karjalainen.

                          * Hotelli Tornin työmaa. Kuvalähde: Lemminkäinen.

Galtbystä länteen

Karen ei ole enää nuori. Mutta reippautta ja aloitteellisuutta häneltä ei puutu, mikä todistetaan tapahtumassa, jossa Karen taltuttaa kaupan ryöstäjät ja itse "ryöstää" mukaansa matkalleen toisen voroista, nuoren Azar-tytön.

Kuinka vanha Karen oikeastaan on, selviää lukijalle pikku hiljaa, kun kirja vauhdikkaan alun jälkeen vie lukijansa päähenkilön lapsuuteen, vuoteen 1935. Rakas veli Sebastian on Karenin ihailun kohde ylitse muiden, ja hän tuntee olevansa Sebastianin kanssa läheisin maailmassa. Lapsuudenkotinsa seuduilla Turun saaristossa he kokevat kasvukivut, nahistelut, teini-iät ja ensimmäiset ihastukset, vähän myöhemmin sodan tummat tunnelmat.

Sebastian on aina hieman erilainen kuin muut. Ihanampi Karenin mielestä - ja äitinsä - mutta kaikilla ei ole hänestä pelkästään hyvää sanottavaa. Sota kohtelee Sebastiania kaltoin (ketäpä ei), ja poika kuolee sodan jälkeen epäselvissä olosuhteissa, rikoksesta syytettynä. Karen on päättänyt vihdoin selvittää, mitä todellisuudessa tapahtui.

Nykyhetki ja menneisyys vuorottelevat. Karenin ja Sebastianin menneisyyteen limittyy Azarin tarina, sekin eri aikoina. Sukujuuriltaan iranilainen tyttö löytää Karenista turvaa - molemmat yksinäiset naiset tarvitsevat sitä apua, mitä toinen pystyy juuri tuossa tilanteessa antamaan. Karen on ollut naimisissa, useastikin. Azar taas on vasta kohdannut ensi rakkautensa. Karen elää menneessä, Azarilla kaikki on edessä. Heillä ei tunnu olevan mitään yhteistä, paitsi akuutti tarve paeta.

Kirja on kunnianhimoinen: se tuo tarinaan niin maahanmuuttajien ja erilaisuuden haasteita, sodan vaikutuksia kuin mutkikkaita ihmissuhteitakin, eri aikakausina, erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten näkökulmasta. Muun muassa. Mutta oikeastaan se on perhedraama, rakkaus- ja rikostarina.

Onko aineksia liikaa? Tuntui hieman hankalalta kulkea kaikkien aikojen ja teemojen seassa. Lukeminen ei ollut vaikeaa, sillä nautittavan viimeistelty teksti soljuu sujuvasti koko ajan, mutta en aina nähnyt logiikkaa, miksi välillä seurataan yhtä juonnetta vähän, kohta jotain toista pitkään. Parkkinen ei helpota lukijan työtä yksityiskohtaisilla kuvauksillaan henkilöidensä ajatuksista ja  arkisista tapahtumista. Välillä se tuskastuttaa kärsimätöntä lukijaa; miksi nyt tätä? Mihin tällä pyritään? Nopeasti tapahtuu paljon, kohta taas ei vähän aikaan mitään.

Toisaalta runsaus, tempon vaihtelu ja menneiden tunnelmien luominen ovat kirjan persoonallisia piirteitä ja vahvuuksia, kauniin kielen lisäksi. Lukijan pitää olla tarkkana, ettei merkittäviä asioita mene huomaamatta ohi. Henkilöt jäävät silti kaukaisiksi, edes Karen ei lopulta herätä suurta sympatiaa, vaikka hauska ja viisas nainen onkin. Parasta ovat Karenin terävät mietteet avioliitoista ja rakkaudesta, mutta en täysin pitänyt uskottavana hänen sokeaa sitoutumistaan veljeensä. Vielä 65 vuoden jälkeenkin. Ehkä vanhuus ja lähestyvä kuolema saavat vanhat asiat pintaan?

Parkkinen on taitava kirjoittaja ja ainesosia on tosiaan vähintäänkin riittävästi, mutta niiden sekoitus jää hieman vaillinaiseksi, cocktail laimeaksi. En saanut kirjasta kokonaisuutena kunnon otetta yhdellä lukemisella. Saattaa johtua myös siitä, että olen lukenut liian monta eri aikatasoilla kulkevaa tarinaa liian lähekkäin, ja rakenne alkaa jo kyllästyttää. Eikö joku voisi vaihteeksi kertoa tarinan niin, että se alkaa jostain ja päättyy johonkin? Varsinainen juoni on melko ennalta-arvattava eikä draaman kaari nouse korkealle. Huikean ällistyttävän Sinun jälkeesi, Maxin vaikuttavuuteen tämä ei yllä, vaikka Parkkisen ansiot kirjailijana mielelläni tunnustan. Tämä vain ei ollut minun teekuppini.

Lukuisan Laura hyppeli mielellään ajassa. Kirjainten virran Hanna ihastui ja koukuttui. Sara löytää hyvän rinnastuksen: Linn Ullmannin Aarteemme kallis.

Leena Parkkinen: Galtsbystä länteen. Teos 2013.