Viihteellä viikonloppuun brittiläisittäin: Jojo Moyes, Sadie Jones, Alan Bradley

Jos kaipaat viihdettä viikonloppuun, Jojo Moyes on varma valinta. Suomalaiset ovat tykästyneet häneen niin, että tänä vuonna on suomeksi ilmestynyt peräti kaksi kirjailijan kirjaa, tämän lisäksi uudempi Ne jotka ymmärtävät kauneutta.

Moyesin kirjoissa toistuvat arkisissa ongelmissa kamppaileva päähenkilö tai useampi, kinkkisiä perhesuhteita ja yllättäviä käänteitä sekä tietysti romantiikkaa tai ainakin lupausta siitä. Tässä kirjassa päähenkilöitä ovat Jess perheineen sekä Ed, johon Jess tutustuu käydessään siivoamassa tämän taloa.

Jessin arkinen ongelma on yksinhuoltajuuden rankkuus ja raha: monesta työstä huolimatta se ei riitä. Hänen matemattisesti erityislahjakas tyttärensä Tanzia pitäisi saada hyvään kouluun, mutta se maksaa. Myös Edin ongelmat liittyvät avioliittoon ja rahaan, mutta hieman toisin.

Riittääkö Jessin sinnikkyys luotsamaan pientä perhettä eteenpäin ja tarjoamaan lapsille valoisampia näkymiä kuin nyt on tarjolla?

"Mutta oli jotain vieläkin pahempaa kuin kaikki se loputon, hemmetin uuvuttava taloudellinen ja joka suhteessa voimille käyvä taistelu. Rankinta yksinhuoltajan elämässä oli se, että vaikeina hetkinä oli niin totaalisen yksin."

Jessin kotoaan saamat eväät olivat vähäiset: hän "ei muistanut äitinsä koskaan hymyilleen hänelle hellästi, sellaisella hellyydellä, joka yleensä valtaa äidin, kun tämä katsoo omaa lastaan. --- Niin se vain oli, että alituinen vähättely saa ihmisen lopulta sulkemaan korvansa, eikä hän kuuntele enää järkeviäkään neuvoja."

Miten Edin lapsuus vaikuttaa miehen nykyisyyteen niin, että tämä onnistuu puolestaan sotkemaan asiansa hyvistä lähtökohdista huolimatta - ja miten nuo kaksi maailmaa, siivoojaa ja varakkaan talonomistajan, kohtaavat?

"Miehet olivat kuin eläimiä. He kokivat liian suoran katsekontaktin uhkaavaksi. - - - Ja Ed ihmetteli, miksi hän tunsi musertavaa syyllisyyttä, vaikka teki ilmiselvästi oikein. --- Ja hän yritti olla kaipaamatta aikaa, jolloin seksi mukavan naisen kanssa oli ollut vain seksiä mukavan naisen kanssa ilman niin pitkiä ja mutkikkaita yhtälöitä, että luultavasti vain Tanzie olisi voinut lähestulkoonkaan ymmärtää niitä."

Brittielämä tuntuu tutulta mutta riittävän erilaiselta suomalaiseen verrattuna, ja teksti on yhtä vauhdikasta ja vetävää kuin kirjailijalla aina, joten kiinnostus pysyy yllä. Omista kuvioista voi hetkeksi huokaista ja matkata Jessiä tsemppaamaan. Liian imelyyden Moyes on toistaiseksi - tosin välillä hiuksenhienosti - onnistunut välttämään ja tuomaan mukaan myös syvempää sanomaa ilmiöistä, joita ympärillämme näemme, kuten tässä kasvavat tuloerot vaikutuksineen. Helppoa ja kiitollista luettavaa väsyneeseen hetkeen.

Kerro minulle jotain hyvää ja Ole kiltti, älä rakasta häntä olivat mainioita viihdekirjoja, näiden jälkeen ilmestynyt Jos olisit tässä mielestäni miedompi, mutta kelpo hömppää yhtä kaikki. Suomennokset ovat niin hyviä, ettei niitä edes huomaa.

Kenelle: Yksinhuoltajille, aivolomaa hakeville, romantiikan ystäville, raakuuteen kyllästyneille.

Muualla: Amman teki mieli halailla kirjan luettuaan.

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia (The One plus One). Gummerus 2017. Suomennos Heli Naski.

---------

Mukavista tunnelmista päinvastaiseen: Sadie Jonesin tunnemme taitavana viihdyttävien psykologisten romaanin tekijänä, jonka Kotiinpaluu järkytti ja liikutti niin kirjana kuin tv-sarjana ja Ehkä rakkaus oli totta vertautui David Nichollsiin.

Nyt hän sanoo tehneensä uuden aluevaltauksen kirjallaan Kutsumattomat vieraat, ja näin totisesti on. Toivoisin, ettei olisi. Kirja on takakannen mukaan "musta komedia", minusta karmea floppi. Englantilaisella maaseudulla vanhassa rapistuvassa talossa asuvan perheen tarina kutittelee uteliaisuutta, mutta lupaavista lähtökohdista huolimatta tarinasta kehkeytyy kummallinen sekoitus kartanoromaania, paranormaaliutta ja ihmissuhteita, jotka sanoiksi puettuina ovat mitäänsanomattomuudessaan lässähdys ja läpsäys kirjailijan aiempien, vahvojen romaanien ystävän kasvoille.

Teksti on ammattimaisen vaivatonta, samoin käännös, mutta se ei riitä, kun juonivetoisesta romaanista puhutaan. Mystisiä onnettomuuksia? Kartanonrouvan häpeällistä menneisyyttä? Alan Bradleyn romaaneista lainattua viisasta pikkutyttöä? Olin kauhistunut, mutta eri syistä, kuin kirjailija on tarkoittanut.

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat (The Uninvited Guests) Suomennos Marianna Kurtto. Otava 2017.

---------

Tähän jatkoksi on otettava jo mainittu Flavia de Luce: hän on jo kohta kaksitoistavuotias, ja lukijoille tuttu monen kirjan verran. Viehättävä ja teräväpäinen lapsi ratkoo rikosmysteereita ja taistelee valtavassa kotikartanossaan elintilasta kahden vanhemman sisarensa kanssa.

Tyttö on reipas, nokkela ja erittäin omatoiminen, hieman Peppi-henkinen siis, vaikka Flavialla on kyllä isä, kaukaisenpuoleinen tosin, kuten tuohon vanhahtavaan elämänmenoon tuntuu kuuluvan. Flavian lähipiirissä tapahtuu aina kummia, ja tytöllä riittää selviteltävää. Aikuisten tekemiset eivät aina käy kemiaa intohimoisesti harrastavan tytön järkeen.

"Tässä tilanteessa ei ollut muuta tehtävissä kuin mennä laboratorioon ja tehdä jotain järkevää stryktiinillä."

Tällä kertaa kirjassa on hyvin henkilökohtainen kierre, Flavialle siis. Hänen kauan sitten kadonnut äitinsä palaa kotiin. Ja tämän osalta selvitettävää vasta riittääkin.

Lukijalle Flavia-kirjat ovat aina hermolepoa ja hyvän mielen luettavaa, murhamysteereistä huolimatta.

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula. (The Dead in their Volted Arches). Suomennos Maija Heikinheimo. Bazar 2017

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Kun alkaa mennä pieleen, voi mennä kunnolla pieleen, kuten Lewisille kävi. Pienestä pitäen. Vaikka häntä lapsena sanottiin etuoikeutetuksi, jo 19-vuotiaana hän oli kärsinyt kahden vuoden vankeusrangaistuksen ja palaa kotiin. Kukaan ei ollut vankilan ovella vastassa.

Kotona hän kohtaa isänsä ja tämän vaimon Alicen. Lewis oli menettänyt äitinsä jo aikoja sitten traagisella tavalla, isä uskoi tiukkaan kuriin ja auktoriteettikammon istuttamiseen ja meni pikaisesti uusiin naimisiin. Alice lähinnä pelkäsi poikaa - tai ehkä sittenkin aviomiestään.

Se tavallinen tarina, kurja lapsuus - vaikka Jonesin kuvaamana ei niin tavallinen - ei yhtään turvallista aikuista, ei ketään, joka opastaisi, neuvoisi, olisi kiinnostunut. Miksi jotkut selviävät, jotkut eivät? Lewis-parka ei saa hyvitystä mistään.

"Hän vihasi itseään, mutta hän oli tottunut siihen, eikä hän muutenkaan olisi voinut enää tehdä asialle mitään."

Tarinan myötä aukeavat taustat. Jones kuvaa tehokkaasti synkeänhelvetillistä lapsuutta pikkukaupungissa 1950-luvulla, yksinäisyyttä, hyvää tarkoittavia tai ajattelemattomia tekoja jotka johtavat aina vain mutkikkaampiin ongelmiin. Eivätkä aikuiset ole viattomia, vaan pukevat väkivaltansa kasvatukseksi, puuttumisen pelkonsa rauhanhaluksi, osaamattomuutensa ilmeettömyydeksi. Sattuu Lewisin ja hänen kaltaistensa puolesta.

"Hänellä oli omituinen tunne, joka liittyi peiliin: että hän oli koko elämänsä ajan ollut yhdellä puolella peiliä, kun taas kaikki muut olivat olleet toisella, ja nyt lasi oli särkynyt ja paksut sirpaleet lojuivat kaikkien heidän jaloissaan."

Kuten kansi kertoo, Ian McEvan-mielleyhtymää ei voi välttää; hyvän mielen kirjasta ollaan kaukana. Tumma ja pahaenteinen tunnelma, jossa tuntuu väreilevän enemmän pinnan alla kuin päällä; rikokset - julkiset mutta etenkin salatut; kasvava ahdistus, ne ovat samantyyppisiä. Jonesin aiempi suomennettu kirja Ehkä rakkaus oli totta on viihteellisempi ja kevyempi, vaikkei höttöä sekään. Viihdyin sen parissa paremmin, ja kustantajalta oli hyvä veto tuoda se markkinoille ennen nyt esittelemääni Jonesin esikoiskirjaa; eihän tätä Ehkän jälkeen voi jättää lukemattakaan. Eikä se huono olekaan, vaan erinomaisen tekijän työtä, vielä hiukan hiomaton, mutta silti valmiimpi ja vahvempi kuin monen kokeneen kirjailijan kirja koskaan.

Kenelle: Vahvan tunnelman ystäville, kipeää lapsuutta kestäville, nopealukuista romaania etsivälle.

Muualla: Hyvin kirjoitettu romaani, joka pakahduttaa kauemmin kuin kestonsa ajan, sanoo Lumiomena. Toteutus on tyylikäs, toteaa Tuijata. Huimaavan hieno teos kipeistä asioista, sanoo Krista. Katri on täynnä tunteita, mutta sanaton. Leena Lumi sanoo Jonesin kiertävän puukkoa sydämessä. Kuvaus elämän koettelemuksista, summaa Bleue.

Sadie Jones: Kotiinpaluu. Suomennos Marianna Kurtto. Otava 2016.

Rasti Helmet 2016 -lukuhaasteen kohtaan 44: kirjassa joku kuolee.

Ehkä rakkaus oli totta

Ymmärrän hyvin, miksi arvovaltainen The Times vertaa kirjaa David Nichollsiin. Paljon samoja elementtejä, samaa henkeä, samaa tunteiden vuoristorataa ja melankoliaa. Konkreettisesti myös tapahtumapaikka, Lontoo, ja teatterimaailma ovat yhteistä, samoin päähenkilöiden iät ja sosiaaliset asemat; epäselvät, kehittyvät ja yllättävästi muuttuvat suhteet; onnistumisten ja epäonnistumisten raastava vuorottelu.

Luke, Paul, Leigh ja Nina ovat ne neljä, joiden keskinäisiin tai piirin ulkopuolelle ulottuviin ystävyys- ja rakkaussuhteisiin keskitytään. Kurjista kotioloista ponnistava Luke tutustuu parempiosaisiin Pauliin ja Leighiin sattumalta, ja kolmikosta tulee tiivis yhteisö. Nina tulee mukaan kuvioihin myöhemmin, vaikka lukija saa tietää hänen taustastaan jo paljon ennen sitä.

Kirjassa on kivan kiinnostava rakenne: lukija saa riittävästi vaihtelua, mutta ei liian vaikeassa paketissa. Henkilöitä kuvataan eri tavoin - ovathan he persooninakin hyvin erilaisia. Nuoruuden muuntuminen aikuisuudeksi tuo lukutunnelmaan haikeutta. Tarinassa on kehityskertomuksen piirteitä, mutta ennen kaikkea henkilökohtaisten valintojen, tekemisten ja tuntemusten kuvausta, joista sitaattini on napattu.

Elämänmuuttavia ensitapaamisia:
"Minä tunnen sinut, Leigh ajatteli - paitsi ettei melkein edes ajatellut, niin pieni asia se oli, niin hento, että kun sanat olivat muodostuneet hänen päässään, ne olivat saman tien poissa. Hän ei tuntenut miestä. Mies oli hänelle vieras."

"Lavan ulkopuolella avautui ovi, ja äänen suunnasta tuli kylmää valoa. Niin kelmeää kuin valo olikin, se soi Lukelle lepotauon ja palautti hänet nykyhetkeen. Ja sen järjellisen hetken armollisessa autuudessa lavalle käveli nainen."

Huumorikirja tämä ei ole, mutta hyvälaatuiseen viihtymiseen erittäin sopiva. Se kuvaa niin rosoa kuin glamouriakin, enemmän ensinmainittua. Rakkauden ja intohimon polte kärventää tässä ja nyt. Seksi on kuvattu välillä vähän huvittavankin korrektein sanamuodoin.

Oman minän pohdintaa:
"En ole lahjakas, Se ei haittaa minua. Pidän siitä - - - Mutta haluan olla osallinen. Tiedän mikä on hyvää. Olen kyllästynyt painamaan nenääni sitä saatanan ikkunaa vasten. Niin paljon on tekeillä, ja haluan olla siinä mukana, mutten tiedä miten sinne pääsee."

"Hän oli tuskallisen ujo, ongelma oli yllättävä, kun otti huomioon hänen soturin sydämensä. Hän oli varautunut ja kokematon, ja hän pelkäsi kuollakseen rakastumista."

Mitkä ne kirjallisuuden perusteemat olivatkaan? Tässä on varmasti niistä muutama, tyylipuhtaalla brittiaksentilla kerrottuina (kuvaannollisesti, sillä luin kirjan suomeksi). Takuuvarma hitti: kirjasta voivat nauttia sekä paljon lukevat että he, jotka lukevat vähemmän. Ja seksismin uhallakin sanon: naisten kirja. En tarkoita sulkea ketään pois, mutta mieleeni tulee aika harva mies, jonka voisin kuvitella tätä lukevan. Rohkeasti vain! Luulen, että karskeille tosimiehille tämän ja vastaavien lukeminen tekisi oikein hyvää, sekä viihtymisen että elämänkuvan laajentamisen suhteen. En usko, että naisia tarvitsee erikseen kehottaa.

Oppimista elämästä, oppimista itsestä: 
Hänen äitinsä kohautti harteitaan. "Ehkä et vain halua uskoa, että kaikki tämä olisi olemassa turhaan", äiti sanoi. 

"Hän oli kauhuissaan siitä, mitä oli tekemässä, ja holtittomasta ilosta jota teko sai hänet tuntemaan. 

Viihdyin Jonesin parissa, mikä tarkoittaa kirjan ahmintaa pikavauhtia. Uskon, että tarina kestäisi hyvin toisenkin lukukerran. Jos malttaisi tarkemmin syventyä, tekstin takaa löytyisi enemmän sävyjä.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta. Otava 2015. Suomentanut Marianna Kurtto.

Kenelle: Ihmissuhteita ruotiville, tunteita ahmiville, höpöviihdettä vältteleville, modernin brittikerronnan ystäville.

Muualla: Omppu kuvaa kirjaa ja sen henkilöitä herkulliseen tapaansa. Hän luki kirjan jo alkukielellä. Ja koska suomennos on arvosteluvapaa 12.3. alkaen, löytyy monesta blogista tänään arvioita, kuten Tuijalta, jolta sain arvostelukappaleen lainaksi.