Maarit Verronen: Sunfloweria

Jälleen vaikuttavaa Verrosta: hänen kirjoissaan on aina jotain mystistä ja alitajuntaa tavoittelevaa, vaikka tyylilaji on vaihtunut vuosien mittaan realistisemmaksi. Silti tämäkin kirja tuli uniin, ja tietyt kohdat varmasti palaavat mieleen monta kertaa.

Suurvalta Greatwrathenia on hyökännyt pieneen Sunfloweriaan, joka puolustautuu henkensä edestä, johtajanaan vahva presidentti Greenoz, entinen tv-näyttelijä. Sotatilasta huolimatta maahan järjestetään Suomesta erikoinen bussimatka kulttuurivaihdon nimissä. Sananvapausjärjestön organisoima matka on ilmainen rohkeille lähtijöille, joihin kuuluu myös Nea, neuvokas ja käytännöllinen nainen, tuttu hahmo eri nimillä aiemmista Verrosen kirjoista. Hän haluaa tukea Sunfloweriaa ja nähdä tilanteen itse. Voisiko hän auttaa jotenkin?

Matkan muut osallistujat eivät ole Nealle ennestään tuttuja. Jokaiselle osoitetaan bussista oma lokero nukkumiseen, ja tavaraa saa ottaa mukaan vain minimaalisesti. Polttoainetta, vettä ja ruokaa on varattu niin, etteivät yllätykset - joita epävakaassa maassa on odotettavissa - sotke koko reittisuunnitelmaa. Tarkoitus on tavata kulttuurin tekijöitä, taiteilijoita, paikallista johtoakin, jos se onnistuu. Järjestelyt vaikuttavat järkeenkäyviltä, vaikka koko matkaidea ehkä ei. Myös Nea alkaa pohtia, mikä mahtaa olla reissun perimmäinen tarkoitus ja keitä ovat sen tuntemattomat sponsorit, sillä outoja ristiriitoja alkaa nousta esiin. 

"Kaikesta huolimatta tuntui kummallisen turvalliselta olla pieni ihminen suuressa kaupungissa, jota pommitettiin. Kvelan ilmatorjunta toimi melko hyvin."

Lisäriesana on pandemia, virusmuunnos, joka "tappoi entistä ärhäkämmin." Nea huomaa olevansa yleinen mentori ja se, jolta epätietoiset kyselevät neuvoja eri tilanteissa.

"Siis kyse ei ollut siitä, kuka vaikutti tietävältä, vaan siitä, keneltä uskalsi kysyä. Asiallisilta ja levollisilta yksin liikkuvilta naisilta kysyttiin kokemukseni mukaan aina. Sokkeloisen kaupan hevi-osastolla sitä, missä on vaaka, ja vieraankin kaupungin kadulla sitä missä on rautatieasema."

Matkalla tosiaan tavataan kulttuuriväkeä ja koetaan taide-esityksiä: nukketeatteria, konsertteja, musikaalia ja jopa kansanjuhlaa. Musiikki vetoaa Neaan, vaikka tunnelma kiristyy matkalaisten kesken,  sotatoimet ovat jatkuva uhka eikä kuolemiltakaan vältytä. Tilanne kärjistyy niin, että Nea joutuu ottamaan aktiivisen roolin, jolla on suuri merkitys niin matkalaisille kuin koko maalle. 

Trillerimäiset tapahtumat kerrotaan lakonisen rauhallisesti, mikä luo omanlaisensa oudon tunnelman. Kaikki on hullun mielikuvituksellista, mutta silti todentuntuista. Kuvaukset Sunflowerian presidentin työpäivistä ovat suorastaan dokumentinomaisia - juuri noin voi ajatella tapahtuvan todellisuudessa. Tai siis siinä maassa, josta puhutaan. 

Suora ja selkeä kannanotto nykyiseen sotaan ja sen lopputulemaan. Kuin katselisi laajennettua todellisuutta tai sodan maisemaa uudesta kulmasta. Kuten bussin kyydistä.

Kenelle: Sotaa pelkääville ja inhoaville. Ulkopuolista uutta näkökulmaa sotaan etsiville. Fiktion voimaa arvostaville. Ukrainan puolustajille.

Maarit Verronen: Sunfloweria. Aviador 2025. Kansi Satu Enstedt. 

Aiempaa Maarit Verrosta blogissa:

Hiljaiset joet
Varjonainen
Orionin vyö
Muutama lämmin päivä

Uutuuksia: Maarit Verronen, Aino Vähäpesola, Niko Hallikainen

Maarit Verronen kuvaa herkullisen arkisesti ja viistosti tavallisia tilanteita ihmisten kesken. Novelleissa ei ole mitään yliluonnollista tai kummallista (tällä kertaa), vaikka takakansi vihjaa muuta, mutta tarkkailevan kertojan havainnot ja katseen suunta tekevät lukemisesta jännittävää. Verronen osaa tämän lajin mestarillisesti. No, aloitusnovelli Maailmanloppu menee  tieteiskuvittelun puolelle, sillä kerrotun kaltaista koetta tuskin on tehty. Mutta muuten pysytään maan tasalla. 

"Oli ikävää menettää osa uskostaan ihmiskunnan kehityskelpoisuuteen, mutta minkä teit: olemattomaan ei kannattanut uskoa."

Useissa on mukana Tiina, aikuinen nainen, hahmo, joka eri nimisenä eri aikakausina esiintyy usein kirjailijan tuotannossa. Verrosen loppunousut ovat mahtavia; ne ovat päinvastaisia, alasvetoja. Fanfaarit eivät soi eikä mikään räjähdä, käy niin kuin yleensä arjessa käy. Se yllättää ja riemastuttaa lukijaa, usein vähän nolottaa. Juuri noin itsekin varmaan vastaavissa tilanteissa toimisin, kertomatta kenellekään.

Maarit Verronen: Hyvä näin. Aviador 2023. Kansi Satu Enstedt.

Kaiken trauman, rikosten ja dystopian keskellä (puhun siis kirjoista, en elämästäni) tekee hyvää lukea Aino Vähäpesolaa. Hän osaa näyttää, että elämässä on paljon hyvää. Ja sen, miten siitä voi arjessa ajatella. Jo Onnenkissa viehätti myönteisyydellään, toisinkoinen jatkaa linjaa: eletään omaa elämää, huolehditaan itsestä ja läheisistä niin, että asiat sujuvat sen verran kuin niihin voi itse vaikuttaa, nautitaan yksityiskohdista. Ollaan tietoisia itsestämme ja tekemisistämme, ei vain ajauduta tilanteisiin. Saati anneta jonkin mahdollisesti ohimenevän tunteen ottaa ohjakset. 

Ihailen kirjan Viiviä, mutta onko hän liiankin itsekontrolloiva ja turvallisuushakuinen? Mielestäni ei, hän osaa myös tuntea ja sanoittaa tuntemuksiaan sekä tehdä nopeitakin päätöksiä, itsetuntemuksensa pohjalta. Hänessä on tosin varovaisuutta, joka on herännyt jo varhain, syy selittyy kirjassa. 

Kirja-alan ystäville lisäherkku on Viivin kustannustoimittajan ammatti. "Viivin työ oli pohjimmiltaan jotain, mitä tehdään toiselle. Se oli mahdollista tehdä vain toiselle." Työ on Viiville tärkeää, siitä kerrotaan paljon. Hän ei tee töitä Finlandia-ehdokkaille, vaan lähinnä oppaita ja viihdettä. Viivi on hyvä löytämään merkityksiä, myös työstään. Taas herää epäilys: käytetäänkö häntä hyväksi, jos hän haluaa pysyä vain taustalla, tehdä toisille? Vastaukseni on edelleen ei, ymmärrän häntä hyvin. Framilla oleminen ei kaikille ole tärkeintä. Ymmärtääkö sen Manu, jonka kanssa saattaisi syntyä erityislaatuinen suhde? 

"Sanottiin, ettei ollut pieniä rooleja vaan ainoastaan pieniä näyttelijöitä. Kaikki sujui hyvin, kun rajasi maailmasta alueen ja laittoi sen niin kauniiksi kuin pystyi. Oliko toinen suorastaan pettynyt häneen samasta syystä, joka hänelle itselleen oli hänen ylpeytensä, suurin onnistumisensa?"

Arkista, turvallista, usein samastuttavaa nuoren naisen elämää. Nautin vierailusta Viivin elämässä.

 

Kun kaikki on ihan hyvin.

Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire. Kosmos 2023. Kansi Jussi Karjalainen.

Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus on varmasti kirjapalkintolistoilla ja tapaus sinänsä, ja syystä: se on eheä, omakielinen, autenttisen oloinen ja rehellinen kuvaus pojasta ja yksinhuoltajaäidistä pojan itsensä kertomana, seitsemän vuoden ikäisestä peruskoulun loppuun. Mestarillista, notkahtamatonta kerrontaa, joka elää luontevasti pojan kasvun myötä. 

Pojan ääntä ei aikuinen voi vastustaa, niin kekseliäs ja todellinen se on. Mietin monta kertaa, miten kirjailija voi muistaa asioita noin tarkasti, jos kyse on oikeasti eletystä lapsuudesta. Ehkä osa tai paljon on keksittyä, mutta voisi olla totta, uskoo lukija auliisti. Vaikka poika vaikuttaa välillä suorastaan ylifiksulta. 

"Poika kysyy multa, ootko sä tyttö vai poika.

Olen luullut sen olevan niin selvää, ettei selvää vastausta yhtäkkiä olekaan, en ole koskaan kyseenalaistanut itseäni näin.

Mä olen kahdeksan, tokaluokkalainen. Mun lempivärini on tummansininen tänä vuonna."

Koska äiti on sairaanhoitajana usein poissa jopa öitä, poika kuluttaa aikaa ylenmääräisesti omien ajatustensa, tv:n ja herkkujen kanssa.

"Seitsemältä puhelin soi, kaikki on hyvin. Mä sanon puhelimeen mua kyl vähän jännittää. Äiti sanoo, omas kodis ei oo mitään pelättävää. Mä sanon, telkkarist ei tuu mitään. Äiti vastaa, ens kerral käydään vuokraamassa sulle ostarilta video. Suljen luurin, sitten kotona on hiljaista, hiljaisempaa kuin koskaan." 

Kirja kasvaa yhden perheen tarinaa suuremmaksi. Itä-Helsingin lähiöissä aikaa viettävien lasten eri yhteiskuntaluokat näkyvät ja tuntuvat lasten elämässä. Ajankuva vuosituhannen vaihteen molemmin puolin kauppakeskuksineen, Filmtowneineen, kaverisynttäreineen ja lähiöbaareineen piirtyy eläväksi. Niin lasten kuin aikuisten osalta. Lämmin ja rakastava suhde äitiin lämmittää lukijaa.

"Äiti on maailman huolien kaatokaukalo, josta osa valuu muhun, koska me asumme samassa kodissa. Mun on oltava reipas. Äiti saa sairaalalla niin paljon hyvää aikaan, ettei se tunnu niin suurelta vääryydeltä, kuinka yksin mä välillä jään."

Pojan kasvu lapsesta murrosikään ja oman seksuaalisuuden löytäminen toivottavasti houkuttaa myös mieslukijoita, poikalapsuuden eläneitä tai poikia kasvattavia, luokasta riippumatta. 

"Mä menen kouluun lähinnä toipumaan viikonlopuista. 

Haluan suojella muuta maailmaa kaikelta, mitä tunnen."

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus. Otava 2023. 

Maarit Verronen: Orionin vyö

Vieläkö maailma on olemassa? Kysymys heräsi jo Maarit Verrosen edellisen kirjan, Hiljaiset joet, luettuani. Kyllä, maailma on, mutta erilaisena kuin sen tunnemme. Kulkuneuvoina käytetään muuleja, työkaluina kirveitä, ruuaksi käyvät niin rotat kuin lokit, tai sudenliha. Kirjan kannen värinen maailma. 

"- Älä sano heimorajalla mitään äläkä katso keneenkään, Khou ohjeisti. - Se on rauhallinen raja, eikä minun heimolla ole riitaa täällä kenenkään kanssa. Mutta läpikulkijoille tehdään joskus kiusaa. 

Valmistauduin irrottautumaan tilanteesta, ajattelemaan Orionin vyötä tai jotain muuta kaunista ja kaukaista; katsomaan tyhjyyteen ja antamaan asioiden tapahtua. Tämä ei ollut uutta, vaikka altruja ei yleensä rajatarkistuksilla kiusattu."

Mipi Ii on altru, joka siirtyy kaupungin tehtävästä toiseen, Euroopassa ja kauempanakin. Nyt hänelle osoitetaan kirjastotyö: hänet katsotaan päteväksi kokoamaan kasasta löydettyjä papereita ja homeisia kirjoja viisautta, jota niistä ehkä on löydettävissä. Kirjat ovat tässä maailmassa harvinaisia, harva osaa edes lukea.

"Pidin tuosta työstä. Siitä tuli selkeää jälkeä, materiaalit pääsivät hyödylliseen käyttöön. Ei ollut minun vikani, jos viisautta ei tuon kaiken rojun keskeltä löytyisi."

Matka paperilöydön äärelle ei ole vaaraton, mutta altrut ovat tottuneet monenlaiseen. Kun käsky tulee, sitä on noudatettava. Eikä Mipi Ii ole koskaan kyseenalaistanut tehtäviään, vaikka niissä joutuu usein fyysiseen vaaraan. Hänen muistosta entisistä tehtävistä ovat karmeita. 

"Se oli silti puistattavaa. Altrutehtävissä ei vahingoitettu ihmisiä. Meistä ei muodostettu palkka-armeijoita, emme tehneet terrori-iskuja emmekä ryöstöjä. Emme edes tapelleet kenenkään viihdykkeeksi - vaikka lopulta joissakin uusissa altrutöissä tultiin hyvin lähelle sitä. Oli tiettävästi olemassa sopimus, että altruja ei käytettäisi ketään vastaan. Meidän ei olisi pitänyt saada tuota tehtävää." 

Kuinka Mipi Iin tehtävässä käy - löytyykö viisautta ja miten hän selviää vaarallisesta matkasta, tehtävästä, jonka pitäisi olla hänen viimeisensä? Ja jos selviää, on haasteena sopeutuminen ns. normaaliin elämään.

Kirjan tunnelma on vahvan tummanharmaa. Vaikka tähdet tuikkivat välillä kauniisti, niiden valo on kylmää. Väkivallan uhka on läsnä, elämä on hengissä pysyttelyä, selviytymistä. Pelottavaa ja dystooppista fantasianakin, saati mieleen tulevina kauhuajatuksina: tähänkö mekin olemme matkalla? Kun talouskasvu on ohi, sodat leviävät, rajat ja säännöt muuttuvat ja maapallon resurssit on käytetty? Taattua ja tuttua Verrosta omintakeisine käänteineen ja hätkähdyttävine näkökulmineen. Mutta jotenkin "hiljaisempi" tarina kuin vaikkapa hänen edellisensä. Kuin hieman piilossa kaikki, ja se sopii tietysti altrutyöhön. 

Kenelle: Dystopian ystäville, vaihtoehtoisista maailmoista kiinnostuneille, pessimisteille. 

Maarit Verronen: Orionin vyö. Aviador 2022. Kansi Satu Enstedt.

Maarit Verronen: Muutama lämmin päivä

Maarit Verrosen olen tuntenut pitkään alkuhämyisten myyttisten tarinoiden ja terävänäkemyksellisten dystopioiden kirjoittajana, mutta hän on paljon monipuolisempi: tuotantoon kuuluu niin kuunnelmia kuin tietokirjojakin, ja jälleen hän osoittaa uuden puolen kirjailijuudestaan.

Muutama lämmin päivä on novellikokoelma, jonka jokainen tarina takuulla yllättää. Ne vievät hurjiin käänteisiin, tai sitten eivät. Lopussa lukija joka tapauksessa jää äimistyneenä ihmettelemään, mitä tapahtui.

Kerrassaan hienoa ja herkullista luettavaa. Siinä missä novelli Luovuttaja hiipii karmeuden puolelle, Vierailevat tutkijat kuvaa pieneltä vaikuttavaa mutta vaikutuksiltaan dramaattista arkista tapahtumaa. En olisi uskonut sanovani Verrosta koskaan humoristiksi, mutta novelli Tytär iski niin likelle omaa lähipiiriäni, että en voinut kuin nauraa hervottomana. Eivätkä Kapteeni- tai Asiantuntija-tarinatkaan ole vakavia, vaikka Verrosen tapaan niissäkin on taustalla tervejärkinen ja tarkasti dokumentoiva katse meihin ihmisiin ja toimintaamme vaikka somessa tai maailmassa ylipäänsä.

"Toki jokainen asioihin perehtyvä aina varsin pian huomasi, että useimmiten Arton esittämät ratkaisut olivat melko epäkäytännöllisiä, usein kalliita ja toisinaan sivuvaikutuksiltaan niin hurjia, että lopputuloksena olisi ollut yhden pahan ongelman ratkeaminen ja viiden uuden syntyminen. Mutta monista hänen ehdotuksistaan ei nykytiedoilla voinut sanoa, miten ne tulisivat toimimaan. Niihin saattoi sisältyä ratkaisun avaimet - puhuttiin sitten ilmastosta, terveydestä tai mistä hyvänsä."

Asennuksessa on jotain hyvin lohdullista, Pelastaja ja Hoitaja ovat elämänmakuisia kuvauksia yllättävistä kohtaamisista. Novelli Arkkitehti taas vie outoihin paikkoihin ja mielikuvitukseen, jonka tulos on pelottava. Asiakas kertoo työnhakijasta, jolla on erityinen työhistoria.

"- Mitäpä jos me nyt kuitenkin ensimmäiseksi täyttäisimme nämä lomakkeet ja panisimme sinulle vetämään hakemuksen kiinteistönhoitajakurssille. Voihan olla, ettei polisiia edes kiinnosta ne asiat. Kun kaikki on tapahtunut kauan sitten kaukana, eikä ole muuta kuin yhden henkilön epätäydellisiä muistikuvia, eikö niin?"

Verrosen varma teksti vie lukijaa turvallisesti niin tuttuihin kuin outoihinkin paikkoihin 23 novellin verran. Tarinat ovat lyhyitä ja nopeita lukea, mutta eivät huolimattomasti ohitettavia. Teksteinä ne ovat keskenään siten erilaisia, että mietin, mahtavatko ne olla peräisin pöytälaatikkomuistiinpanoista pidemmältä ajalta. Kirjailijan ihmisanalyysi on välillä karmiva, mutta katse aina ymmärtävä ja lempeä; me nyt vain olemme sellaisia kuin olemme. On silti hyvä katsoa suoraan ja kiertelemättä, hän tuntuu sanovan, ja siinä viisas kirjailija voi olla avuksi.

Kenelle: Ennalta-arvattavuuksiin kyllästyneille, ihmisistä kiinnostuneille, hömppää välttäville.

Muualla: Verrosen teokset ovat aina slice of life -välähdyksiä, hänen hahmonsa toteavat asioita ympäriltään kapinoimatta systeemiä vastaan, sanoo Kirjakissa.

Blogissa Verrosen kirjoista mm. nämä:
Hiljaiset joet
Vanhat kuviot
Karsintavaiheesta ei ole postausta, mutta olen äänestänyt sen yhdeksi 2000-luvun parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi vuonna 2013
Varjonainen

Maarit Verronen: Muutama lämmin päivä. Aviador 2019. Kansi Satu Ketola.

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Maarit Verronen siirtyy

dystopiassaan yhä enemmän
realistiseen suuntaan;  eikä kursaile, vaan menee suoraan asiaan:

"Kun kuulin maailmanlopusta, ajattelin, ettei niin hirveää, ettei jotain hyvääkin.”

Maapallolla tapahtuu pahin, mitä voimme kuvitella. Maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset alkavat lievinä, mutta voimistuvat. Hyökyaallot tuovat tuhoa, tuhkapilvet laajenevat taivaalla. Jonkinlainen gravitaatiohäiriö, arvellaan, kosminen muutos.

Mitä tekee päähenkilö? Samaa kuin Verrosen kirjoissa aina: pyrkii selviämään hengissä. Tällä kertaa hän on Lia, noin viisikymppinen itsellinen nainen, joka kuljettaa koko omaisuuttaan repussaan. Rankoista kokemuksistaan huolimatta hän on järjestänyt elämänsä mieleisekseen. 

"Kaikesta huolimatta olin sopeutunut maailmaan hyvin, ja minusta oli sääli, että se loppuisi.”

Kun tuho alkaa, hän on vielä töissä joenrannassa, mutta pian on lähdettävä, jonnekin. Hän saa kuulla huhuja suojapaikoista, joita on varattu niille, jotka osaavat niitä etsiä - tai niille, joille ne on etukäteen ajateltu. Tavallisen kansan ei haluta panikoivan, siksi onnettomuuden laajuutta ei kerrota yleisesti, suojista puhumattakaan.  

Mutta neuvokas nainen tajuaa tilanteen nopeasti ja pyrkii pois tuhon tieltä. Alkaa pitkä matka, jonka varrella Lia tapaa viiden lapsen ryhmän. He tarvitsevat aikuista, ehkä Liakin tarvitsee heitä: joka tapauksessa he jatkavat eteenpäin yhdessä. 

"Jotkut muut lapset olisivat jo voineet itkeä, mutta eivät nämä. Kosketin heitä kaikkia, taputin ja halasin. Olimme selviytyneet, kaikki hyvin, nyt piti vain varmistaa, että pysyisimme kiinni rungossa, ja sitten odottaa aamua ja tehdä suunnitelma.”

Matka ei ole huviretki. Uutiset ja omat silmät kertovan siltojen romahtavan, valtamerien kiehuvan, tsunamien huuhtovan pois kokonaisia maanosia. Kun maa järisee yhä voimakkaammin, Lia valaa lapsiin uskoa.

”Olipas tosi pieni, sanoin ja käänsin kylkeä. – Suomessa ei ole koskaan ollut kunnon maanjäristyksiä. – Eikä tulivuoria? Stella varmisti. – Eikä tulivuoria, vahvistin. – Oli sellainen tarina, että muka olisi ollut suuri miljoona vuotta sitten, mutta sitten selvisi, että sen vanhan kraaterin oli tehnyt meteoriitti, ei tulivuori. Ajatelkaa: miljoona vuotta sitten, ja sekin oli erehdys.”

Vaarat eivät ole vain luontoympäristön aiheuttamia. Katastrofitilanteessa paljastuvat ihmisten parhaat ja pahimmat puolet. Luottamusta herättää tieto siitä, että on olemassa taho, jolla on olemassa pelastautumisen suunnitelma. (Näin haluamme uskoa.) Lia ei ole liian luottavainen:

”Oli pakko ajatella sitä mahdollisuutta, että emme olisi tervetulleita eloonjääneiden joukkoon – jos siis selviytymismahdollisuuksia todella oli.”

Ihmisen kyky sopeutua rajuihin muutoksiin on hyvin rajallinen, tuntuu kirjailija sanovan.

”Nämä eivät osanneet lopettaa kilpailemista lopettamatta samalla elämäänsä.”

Verronen ei politisoi, vaikka tietysti tilanne muistuttaa kovasti sitä, jonka pelkäämme ilmastonmuutoksen tai ydinsodan seurauksena kokevamme. Kaiken kauheuden keskellä lapset tuovat tarinaan lämpöä, toivoakin. Huumoria Verrosen toteavasta, raportoinninomaisesta kerronnasta ei pilkistä. Tunnekylläisyydestä puhumattakaan. Inhimillisyyttä sentään, ja vanhan koulukunnan periaatteita, uljautta, käden taitoja ja rohkeutta, joita hän pyrkii siirtämään lapsille:

”Me voisimme nyt muistaa tästä vain sen, että kannattaa aina elää niin, että ainakin joku jää edes vähän kaipaamaan.”

Kerronta on tehokasta ja uskottavaa. Miten Lialle ja lapsille käy? En kerro enempää yhä hurjemmiksi (realistisemmiksi?) käyvistä juonenkäänteistä, mutta juuri tätä kirjoitellessani kuuntelen uutisia, joissa yksi kaikkein rajuimmista hurrikaaneista koskaan runtelee Floridaa, ja Intiassa tekee hirmumyrsky tuhojaan. Verrosta ei voi todellakaan syyttää aiheella muodikkaasti ratsastamisesta, sillä teema - ihmisen selviytyminen - on ollut hänen mukanaan aina. 

Joten kylmäävästi osuu: pidän hänen tyylistään, joka puhuu hätäilemättä, kauniilla kielellä karmeista asioista, ja kuulen korvissani Lian matalan äänen. Hieman ihmettelen sitä, värittämättä ihmettelyä sen enempää myönteiseen kuin kielteiseen suuntaan,  että tarinoiden luonne on koko ajan muuttunut konkreettisemmaksi, jotenkin simppelimmäksi, mystinen elementti on jäänyt pois. Mistä se kertoo? Onko maailma muuttunut liian kummalliseksi jo sinällään, vai katsooko kirjailija nyt toisin? 

Aiemmin blogattuja: Varjonainen, Vanhat kuviot, Kirkkaan selkeää 

Kenelle: Maapallon tulevaisuutta pohtiville, katastrofia kestäville, tunneryöpytyksiä välttäville, ihmisyyttä ihannoimattomille. 

Muualla: Antoisa, eheä ja vahva lukuelämys, sanoo Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus. Hemulin kirjahyllyn Hennan mielestä kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan, Helmet-haasteen 2018 kohta 7. 

Maarit Verronen: Hiljaiset joet. Aviador 2018.

Helmet-haasteessa 2018 kohta  23, mukana meri, kohta 24, surullinen, kohta 31, hieman pelottaa, kohta 42, nimessä on adjektiivi, kohta 49, julkaistu vuonna 2018. Itse lisäisin tähän kohdan 51, maailma tuhoutuu. 

Varjonainen

Maarit Verronen on kirjailija, jonka kirjat on saatava heti lukuun, kun ne ilmestyvät: ne ovat arvoituksellisia ja kiehtovia, suomikummaa parhaasta päästä.

Varjonainen on uutta Verrosta, joka lähentelee jo realismia. On vaikea kuvitella, miten sen kokisi, jos kirjailijaa ei aiemmin tuntisi: tuntisiko lukija saman kiihtyneen synkkyyden ja hieman tolaltaan vinksahtaneen maailman outouden, vai kuvittelisiko lukevansa aivan tavallista romaania?

Passiton ja paperiton nainen on tulossa Suomeen laivalla - hän on ilmeisesti Ukrainasta lähtöisin -  ja joutuu "rauhanajan suurimpaan Itämeren laivaonnettomuuteen" ja selviää tietysti hengissä. Verrosen kirjoissa päähenkilön nimi, ulkomuoto ja elämisen aikakausi vaihtelevat, mutta nainen (lähes aina nainen) on aina samankaltainen: yksin pärjäävä, kylmän järkevä ja harkitseva, tuntee asiat. Hän on selviytyjä, aina - jollakin tavoin.

Varjonaisessa nuo ominaisuudet on viety äärimmilleen. Nainen on tunteeton toimija, ja hänen tavoitteensa on pelkästään hengissäpysyminen. Niinpä hän voi vaihtaa tarvittaessa henkilöllisyyttä ja asuinpaikkaa tarpeen mukaan ja on valmis mihin tahansa päästäkseen eteenpäin omassa omituisessa elämäntaistelussaan. Turha sanoakaan, että lakeja tai moraalikoodeja hän ei noteeraa millään tavalla. Hän toimii robottimaisesti, välittämättä, miettimättä sitä, miten hänen tekemisensä vaikuttavat muihin.

"Aino" muuttuu "Anniksi" ovelan suunnitelman ansiosta. Nainen tutustuu Annin vanhempiin, ja sitä kautta pääsee käsiksi Annin tietoihin. Järjestely takaa naiselle taloudellista etua, mutta ei riitä naisen monimutkaisessa pelissä, joten hän vaihtuu myöhemmin vielä "Lauraksi".

Kylmäävää. Verronen on taitava kirjoittaja, joka osaa tuottaa lukijan selkärankaan kylmiä väreitä. Hänen kirjansa eivät ole mukavia, mutta erittäin vaikuttavia, ja jättävät vahvan jälkimaun. Vaikka tarinassa on niin paljon fantasian piirteitä, ettei sitä voi verrata todellisuuteen, pakosti lukija jää miettimään sen sanomaa. Onko kirja kannanotto siihen, että ihmisten yksinäisyys ja välinpitämättömyys kasvaa? Ja mitä juurettomuus voi saada aikaan?

Kirjassa liikutaan lähimenneisyydessä, mutta Verronen on kirjoittanut niin historiaan kuin tulevaisuuteenkin sijoittuvia naistarinoita; niiden huippu minusta on dystopia Karsintavaihe, joka jatkui kirjalla Kirkkaan selkeää. Ne pelottavat, koska niiden esittämät asiat ovat oikeastikin jo olemassa - Verronen vain jatkaa niitä äärimmilleen, vie niitä suuntaan, joihin ei toivoisi asioiden kehittyvän, mutta joka saattaa toteutua, kuka tietää.

K-blogin Jenni on lukenut Varjonaisen, myös Mari A:n kirjablogissa lisää kirjasta ja linkkejä muihin arvioihin.

Maarit Verronen: Varjonainen. Tammi 2013.

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Maarit Verrosen kirjat luen aina; Karsintavaihe on suosikkini romaaneista, mutta novellikokoelmat, kuten Normaalia elämää, ovat myös kiehtovia. Parhaimmillaan hän mielestäni on kuvatessaan maailmaa, joka on melkein kuin oikea, mutta hieman vinksallaan. Hieman mutta selvästi, niin että jokin siinä herättää levottomuutta ja hämmentää. Hieman scifiä ja reaalifantasiaa, mutta ei täysin tästä maailmasta ulkona.

Novelleista koostuva Vanhat kuviot tuo lukijan eteen Verrosen teksteistä tutun hahmon. Hänen nimensä, ulkonäkönsä ja ikänsä vaihtelee kirjasta ja tarinasta toiseen, mutta silti hän on tunnistettava, tuo viisas, neuvokas ja käytännöllinen nainen (yleensä siis naispuolinen, mutta ei ehdottomasti).

Alkupuoli kirjasta on näitä mietityttäviä tarinoita, loppuosa on pitkä niminovelli. Vanhat kuviot on ”perinteisempää” Verrosta ja muistuttaa hänen uransa alkuaikojen fantasiakertomuksia. Tämä laji ei puhuttele minua samalla tavoin kuin nuo lähempänä todellisuutta – nykyistä tai tulevaa – olevat. Olinkin vähän yllättänyt tähän käänteeseen, eikä kirja siten kokonaisuutena aivan vastannut odotuksiani, mutta Verros-faneille taattua tavaraa. 

Maarit Verronen: Vanhat kuviot. Tammi 2011.

Maailmanlopun meininkiä

On pari kirjailijaa, joiden kirjoja lukiessa noin kolmannen rivin paikkeilla alkaa selkäpiitä kihelmöidä. Ja sitten mennään ja upotaan täysin siihen maailmaan, jonka kirjailija eteen kantaa. Lukemisen jälkeen on epätodellinen olo, ja kestää aikansa päästä takaisin reaalielämään. Tällaisia ovat ainakin Kjell Westö ja Maarit Verronen, joka jatkaa uusimmassa Kirkkaan selkeää -kirjassaan tulevaisuuden kuvausta hiuksia nostattavasti.

Verrosen kirjojen minähenkilö on viisas nainen, ei aina sama, mutta samantyyppinen: pärjää oudoissakin olosuhteissa, järkeilee, havainnoi ja toimii. Juoni ei ole pääasia, vaan kirja kertoo kappaleen naisen elämästä ja esittelee maailman, joka on aina samantyyppinen kuin meillä, mutta ei kuitenkaan ihan. Outous tekee siitä kiehtovan. Toissavuoden loistava kirja Karsintavaihe oli parasta suomalaista scifiä, samaa sarjaa kuin Margaret Atwoodin Oryx ja Crake tai Cormac McCarthyn Tie. Dystopiaksi sitä kuulemma sanotaan, tulevaisuuden uhkaavaa kuvaa.

Kirkkaan selkeää ikään kuin jatkaa Karsintavaiheen tarinaa, tosin eri henkilöin. Eletään määrittelemätöntä aikaa, joka voisi olla vaikkapa sata vuotta tästä eteenpäin. Luonto on lähes menetetty, tekniikka on tuonut uusia keksintöjä, kuten aurinkovoiman arkikäytön. Sosiaaliset erot ovat kasvaneet, ihmiset on luokiteltu statuksin, virtuaalisesti voi tehdä mitä vain. Isoveli valvoo – kaikkea, säitä myöten, valvotaan ja pyritään säätelemään. Karmiva on se tosiasia, että kaikki ilmiöt ovat jo tavalla tai toisella olemassa. Maailma ei vaikuta mukavalta paikalta, tähänkö tosiaan olemme menossa? Täysin pelkkää kurjuutta se ei ole; on myös inhimillisyyttä ja tyytyväisiä hetkiä, ja ihmisolennolle ominaisesti niitä löydetään pienistäkin aineksista.

Viimevuotinen Verronen, Normaalia elämää, ei ollut tätä rankinta sarjaa, vaan tavallisempaa taivallusta. Erittäin persoonallinen ja mielikuvituksekas kirjailija Verronen kuitenkin aina on.

Ja koska olen varma, että otsikon luettuaan joku odotti kommenttia Apocalyptican uudesta levystä, mainitaan sekin. Musiikissa toimii sama ilmiö kuin kirjoissa: jotkut ovat harmittomia ja viihdyttäviä, mukavaa ajankulua. Ja sitten on näitä toisia. Jotka eivät suostu taustamusiikiksi, vaan pakottavat keskittymään itseensä. Ja kun tulee taas hiljaista, jää tyhjä, jopa pöllämystynyt olo. 7th Symphony on näitä toisia.

En jaksa pelkkää heviä kuunnella pitkästi, mutta näiden kavereiden soitannossa on paljon muutakin. Ammattitaidon lisäksi tekemisen paloa ja intohimoa. Intro aloitti levyn kuten pitikin, loi ja kasvatti odotuksia, joihin sitten hienosti vastattiin. Hengästyttävän alkupuolen jälkeen kuulija sai lepoa ja rauhaakin. Yksittäisistä kappaleista Not strong enough jäi vahvimpana mieleen soimaan. End of me ja Broken pieces ovat myös hienoja, etenkin kertsit ovat itkettävän melankolisia ja kauniita. Sellot ja soitto itse ovat kuitenkin levyllä laulua vahvemmat elementit, kuten tässä tapauksessa pitääkin.

”Hittitehtailua”, tuhahteli joku kriitikko. En näe siinä mitään pahaa, että osaa tehdä mieleen tarttuvaa, jopa kaupallisesti menestyvää musiikkia. Suomalaisena olen ylpeä Apocalyptican menestyksestä.