Orhan Pamuk: Ruttoyöt

Tiedämme ennestään Orhan Pamukin rakastavan kotimaataan Turkkia ja sen historiaa (ja museoita). Nyt hän vyöryttää laajaa osaamistaan kertomukseksi ruton ajasta 1900-luvun alussa. 

Osmanivaltakunta elää viimeisiä vuosiaan. Sulttaani pyrkii tarmokkaasti pitämään langat käsissään ja murenevan valtakunnan yhtenä maailman mahtina. Kun Kiinassa nousee liikkeitä, jotka vaikuttaisivat myös hänen valtaansa, sulttaani lähettää tilannetta rauhoittamaan luottomiehensä tohtori Nurin, jolle on naittanut yhden veljentyttäristään, aiemman sulttaanin tyttärenä arvoltaan prinsessan. Mutta ennen kuin tohtori ja prinsessa Pakize pääsevät Aleksandrian satamasta kohti Kiinaa, he saavat komennuksen matkata ensin Mingerin saarelle. Sillä siellä on puhjennut rutto, ja koleran torjunnassa epidemiakokemusta hankkinutta tohtori Nuria tarvitaan.

Pian käy ilmi, että karanteeni on tarpeen. Sen järjestäminen ei ole vaivatonta, sillä saaren eri uskontokunnat ja yhteiskuntaluokat laidasta laitaan suhtautuvat ajatukseen kovin eri tavoin. Miten voisi pysytellä sisällä, sillä ruokaa on hankittava, ja onhan kirkossa käytävä ja hautajaisissa vähintään! 

"Me kreikkalaiset emme kuunaan sekaannu muslimien uskonasioihin. Mutta katsokaas, me kaikki olemme tällä saarella ikään kuin samassa veneessä. Eivät ruttonuolet kysele, kuka on muslimi ja kuka on kristitty. Jos muslimit eivät suostu karanteeniin, silloin kuolevat myös kristityt."

Rottia tapetaan, kaikkea desinfioidaan, mutta karanteeni vuotaa. Virkavalta joutuu käyttämään kovia otteita. Nuri pitää rakkaan vaimonsa turvassa Raatihuoneen asunnossa ja osaa varoa tartuntoja. Prinsessaa kiehtoo kovin asukkaiden elämä ja salapoliisitehtävä, jonka he saivat sulttaanilta ratkaistavaksi epidemian hoidon ohella (sulttaani oli mieltynyt dekkareihin). Murhatuksi päätynyt Bonkowski pašša oli lähetetty ennen tohtori Nuria tutkimaan tilannetta.

"- Hauska kuulla, että haluaisitte ilahduttaa setääni, prinsessa Pakize sanoi. - Mahdammeko olla kiitollisuudenvelassa hänelle, koska hän saattoi meidät yhteen?
- Setänne lähetti meidät Mingerille ratkaisemaan murhaa. Ei ole oikein, että väitätte hänen hoitaneen Bonkowski paššan pois päiviltä.
- Pidän siis vastedes suuni kiinni! prinsessa Pakize sanoi. - Mutta te voisitte kertoa minulle kaikkein karmivimman koleratarinan.
- Pelkään pahoin, että rupeaisitte sen jälkeen pelkäämään ja lakkaisitte rakastamasta minua.
- Päinvastoin! Rakastan teitä juuri siksi, että taistelette valtakuntamme kaikkein kriittisimmissä paikoissa. Kertokaa jo se karmivin tarina."

Prinsessa saa kuulla karmivia, vaarallisia ja liikuttaviakin tarinoita. Pariskunta viipyy saarella paljon pidempään kuin alkuun luulivat. Karanteenin vuoksi ja lopulta poliittisista syistä he jäävät jumiin, mutta onneksi Pakizen kirjeet ovat säilyneet ja välittävät erinomaisesti kuvausta saaren elämästä, johon pari kiintyy. Romaanin kertoja on itsekin "Mingerin tyttöjä", joka on saanut haltuunsa prinsessa Pakizen kirjeet sisarelleen vuosilta 1901-1913. Hän kertoo nyt lukemamme romaanin olevan laajentunut esipuhe tutkimukselle, jota hän tekee kirjeistä. Romaanin lopussa saamme lisätietoa kertojasta ja hänen suhteestaan sen henkilöihin ja Mingerin saareen.

Niin kertoja kuin koko saari ovat kuvitteellisia, mutta valtakunta, eräät hallitsijat ja tapahtumat (kuten ruton leviäminen Kiinasta Eurooppaan) ovat todellisia, ajankohdat ymmärtääkseni eivät. Pamuk sekoittaa hurmaavasti, näennäisen kepeästi leikitellen faktan ja fiktion, joihin molempiin hänellä jos kenellä riittää rahkeita, paljon enemmän kuin lukijalla kaikkien tasojen tajuamiseen. Taitavan kerronnan lumo tuo loistoa ja yksityiskohtien runsaus luo kiinnostavuutta, jonka ansiosta tekstiin imeytyy iilimäisesti, ja se jää mieleen pitkäksi aikaa, toisin kuin nopealukuiset juonitarinat.

Kirja on kieltämättä hitaanpuoleinen luettava kaikkien viskaaliensa, poliittisten kiemuroiden ja  juonittelujen laajan selvityksen osalta. Nato-jäsenyyden vahvistamisen myötä esiin tulleesta "maan tavasta" nyökätä vastakkaisiin suuntiin suomalainen löytää herkullisia yhtymäkohtia Turkin nykyjohtoon. Paljon putoilee päitä, kun vallasta taistellaan, ja kuolema on ruton myötä arkista seuraa, mutta Pamukin osaaminen, inhimillisyys ja huumori tekevät jälleen kerran vaikutuksen. Ja lämpö ja kotiseuturakkaus, jolla hän tarinaa kertoo.

Nobelia myöten palkittu kirjailija nousi huippusuosioon, myös Turkissa, mutta joutui syytteiden ja tappouhkausten vuoksi muuttamaan Yhdysvaltoihin. Hän on puolustanut kurdeja ja kirjoittanut tuotannossaan muun muassa idän islamin ja länsimaalaisuuden törmäyksestä, mikä on nostattanut vihaa ja oikeusjuttuja. Saattaa olla, että kirjan lopun kommentti romaanin kuvitteellisen tekijän kansallismielisyydestä osuu lähelle oikean kirjailijan totuutta, samoin maahantulorangaistus, jonka syntyperältään mingeriläinen romaanin kirjailijatar sai. 

Joka tapauksessa Pamuk on mestari. Kirjaan on liitetty, kuten hänellä on usein tapana, kartta kuvatusta alueesta, Mingerin saaresta, josta lukija voi seurata tapahtumien sijoittumisia. Kansi kuvaa komeasti saaren linnoitusta mereltä päin. Nykyisin Minger on, kuten "tiedämme", EU:n jäsen, ja taloudellisesti vilkkaalla saarella toimii niin pikaruokaketjuja kuin menestyvä jalkapallojoukkue. Sen historiallisia esineitä voi nähdä myös British Museumissa. Suomennos turkista on Tuula Kojon, jolle Pamukin tuotanto on tuttua ja sujuu upean luontevana käännöksenä. 

Kenelle: Historiahulluille, monipolvisen tarinan ystäville, viitseliäille, hiljaista huumoria arvostaville, vallanpitäjille naureskeleville, uskontokuntien väleistä kiinnostuneille. 

Orhan Pamuk: Ruttoyöt. (Veba Geceleri, Nighst of Plague). Tammen Keltainen kirjasto 2023. Suomennos Tuula Kojo. 

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Niin väsynyt tai elämäänsä kyllästynyt ei ihminen voi olla, etteikö Pamuk piristäisi. Minua kiehtoo hänen hiljainen huumorinsa ja hämmästyttävä tarinointi, joka vie täysin mukanaan henkilöidensä kummallisiin elämäntapahtumiin.

Kuten nyt Cem, joka joutuu ansaitsemaan elantoaan nuorena kaivonkaivajan apulaisena. Poika oppii kaivonkaivamisen lisäksi paljon miehenä olemisesta tuona ajanjaksona, jolloin mestari Mahmut hallitsi hänen päiviään. Iltoja ja öitä ei; saattaa olla myös ikäkysymys, että kausi on Cemille merkittävä. Nimittäin kaivonpaikan lähellä on kylä ja talo, jossa asuu Punatukkainen nainen. Joka ei jätä Cemin ajatuksia rauhaan.

Kaivonkaivuu ennen sähkömoottoria on jo sinänsä varsinainen performanssi. Suurkaupunkien kasvu puolestaan on toinen, edelleen jatkuva. Nyt tuo kuiva alue, jossa Mahmut apulaisineen tontinomistajalle etsii vettä 1980-luvun lopulla, on osa Istanbulin metropolia, vaikka tuolloin se oli kaukaista joutomaata. Yhteys todellisuuteen: silloin 5 miljoonaa asukasta, nyt lähes 15 miljoonaa (Suomi tuntuu erämaalta tässä kohtaa).

Nuoren miehen luonto ei ole viime vuosikymmeninä muuttunut niin paljon kuin teknologia ja ympäristö. Siksi Cemiin on helppo samastua; myös siksi, että hän kertoo niin avoimesti, mitä tapahtuu. Pamuk ohittaa tylsät yksityiskohdat, mutta kertoo detaljintarkasti ne, jotka lukijaa auttavat ja tyydyttävät tiedonhalua, kertomuksen etenemistä. Välillä saa olla kauhuissaan, välillä huvittunut ja koko ajan utelias: miten Cemin käy?

Cemin tarinaan liittyy monia paljon vanhempia tarinoita, joihin kirjailija viittaa. Nykyajan (tai melkein) ja ikiaikaisuuden yhdistäminen on yksi Pamukin vahvuus. Ei vanhoja juttuja tarvitse tuntea nauttiakseen kerronnasta, en minäkään tuntenut. Joitakin asioita vain tietää, kuin luonnostaan. Pamuk on niitä luottokirjailijoitani, joiden kanssa ei tarvitse pettyä. Ei hän ole Nobeliaan turhaan voittanut, niin kiehtovan taidokasta kerronta on. Myös Turkki maana tai jopa matkakohteena osoittautuu Pamukia lukeneena uudessa valossa. Tosin en ole silti matkaa tilaamassa.

Kyse ei ole paikasta, vaan ihmisyydestä. Sen kuvaamisessa Pamuk on mestari. Mietin paljon sitä, miten paljon sattuma vaikuttaa lahjakkuuksien esiin nousuun. Pamuk mielletään poliittiseksi kirjailijaksi, hänen kuvaamaansa länsimaisuuden ja muslimien välistä rajapintaa vaaralliseksi - tappouhkausien vuoksi kirjailija muutti aikanaan Yhdysvaltoihin. En rajaisi häntä noin; en edes ymmärrä kaikkia jännitteitä, joita hän kuvaa, enkä ilman googlausta olisi tajunnut koko asetelmaa. Hänen tekstinsä ovat suurempia ja vaikuttavampia kuin ihmisten keksimät rajalinjat.

Tapasin mestarin itsensä HelsinkiLitissä 2017 (hymy ohessa, tosin ei minulle vaan faniystävälleni). Ja Kummallinen mieleni oli odotetun hieno.

Kenelle: Maailman parasta kirjallisuutta hakeville. Ikiaikaisia tarinoita etsiville. Kehityskertomusten ystäville. Huumorin ja vakavuuden yhdistelmää kaipaaville.

Muualla: Lumoava, dramaattinen, häikäisevä, sanoo Riitta.

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen. (The Red-Haired woman, Kirmitztı Saçlt Kadın 2016), suomennos Tuula Kojo. Tammi 2019.  Päällys Markko Taina. 

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni

Olen lukenut kirjaa niin pitkään - paitsi että se on paksu, tuli kaikenlaista muuta väliin - että sen seurasta on hirveän haikea luopua. Olin niin mukana Mevlutin elämässä, lapsuudesta vanhuuteen saakka, ja tunnen hänet läpikotaisin. En haluaisi kirjoittaa tätä juttua ollenkaan! Sillä se tarkoittaa, että joudun jättämään hyvästit, kun takakansi tylysti katkaisee syvällisen ystävyytemme.

Kirja on herkkua. Ihmiskuvaus, yksityiskohdat, maisemat, kaupunki - Istanbul - kuin yhtenä tarinan henkilönä. Huumori, inhimillisyys, ihmisten hölmöys ja viisaus sekä ajan muutokset ovat kansien välissä juuri sellaisessa kokoonpanossa kuin Pamukilta parhaimmillaan saattoi toivoakin.

Mevlut seurasi maalta auttamaan jo aiemmin kaupunkiin muuttanutta isäänsä elannonhankinnassa, jogurtin ja bozajuoman katukauppiaana ja koululaisena. Äiti ja siskot jäivät maaseudulle. Isä opetti pojan kauppiaan töihin, jotka tulivat pysyväksi osaksi hänen elämäänsä. Boza on jonkinlainen perinnejuoma, kuvittelen sen hieman sahdinkaltaiseksi. Sen verran saamme tietää, että sitä saa makeampana tai happamampana versiona, ja väri on keltainen. Mevlut peri isältään korennon, jonka molemmissa päissä roikkui ämpäri. Niitä hän kanniskeli ympäri tuttuja kaupunginosia, huusi perinteisen myyjähuudon boo - zaa, ja annosteli asiakkaiden haluaman määrän.

Jotenkin tuntuu kuin juoruilisin, jos alan kuvata Mevlutin henkilökohtaista elämää. Kirja on kasvutarina, perhe- ja sukupolvikuvaus sekä rakkaudenosoitus Istanbulille (tai ylipäänsä kaupunkielämälle) ja omalle kansalle. Saamme seurata pojan arkea ja ajatuksia yksityiskohtaisesti, hänen oppimistaan, kasvamistaan, ihastumisiaan ja rakastumisiaan, perheen perustamista ja ystävyys- ja sukulaisuussuhteita. Näemme maailman muuttuvan, kaupunkien kasvavan, vanhojen tapojen katoavan, mikä on osin hienoa, osin haikeaa. Nopeaan muutokseen on suomalaisen helppo samastua, vaikka Turkissa on moni asia toisin kuin meillä.

Kiinnostavaa on suomalaisena lukea turkkilaisesta elämänmenosta: miten naimakaupat junailtiin, miten bisnestä tehtiin - tosin tässä kirjaimellisesti katutasolla - miten ystäviä ja perheenjäseniä kohdeltiin. Ja miten tonttimaan hankinta tai sähkönjakelu hoidettiin! Ajallisesti liikutaan lähes nykyvuosiin 1960-luvulta. Ei siis mitään kaukaista historiaa.

Pamuk on sanonut halunneensa tehdä kirjan kerrankin kadun ihmisestä: ei varakkaasta ja koulutetusta, kuten hänellä on ollut tapana. Hän on kirjoittanut Mevlutiin paljon itseään - minä olen Mevlut, Pamuk totesi HelsinkiLitissä. Unelmoija ja kuvittelija, mutta aikaansaava, sitkeä, tunnollinen ja kiltti mies, joka pyrkii aina rauhanomaiseen ratkaisuun, periaatteistaan silti tinkimättä. Sellainen on Mevlut.

Komea, monipuolinen ja inhimillinen tarina, joka ruokkii lukijan sielua ja nostattaa monenlaisia tunteita, kuten kirja parhaimmillaan tekee. Kirjan paksuutta, alun sukupuuta tai lopun henkilöluetteloita ei tarvitse säikähtää; lukiessa niitä ei tarvitse, tarina on helppo ja hyvin selkeä seurattava - jopa yllättävän sellainen - mutta lisämateriaaleja on mukava katsella lukemisen loputtua. Ne ovat kuin lisäbonus, vielä hetki Mevlutin seurassa!

Kenelle: Tarinaan uppoutuville, maailmasta kiinnostuneille, laadukkaan luettavan etsijälle.

Muualla: Kirjaluotsi sitoi kirjajuttunsa osuvasti lehdistönvapauden päivään: onhan Pamuk saanut taistella sananvapautensa puolesta, ja tälläkin hetkellä yli 150 toimittajaa on Turkissa vangittuna. Pamuk itse totesi HelsinkiLitissä, että eteenpäin on menty: ennen hänellä oli kolme henkivartijaa, tällä hetkellä vain yksi. Lämminhenkinen, ihmisen ja ihmisyyden puolella, toteaa Mummo matkalla.

En ymmärrä, mitä tämä sivu sanoo, paitsi että samasta kirjasta on kyse, olisiko turkkilainen kirjabloggari? Bozamyyjän korento kuvassa. Täällä näyttäisi olevan bozareseptejä. Ja nuoko ovat niitä kahviherneitä, joita juoman kanssa nautitaan?

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni. Tammi 2017. Suomennos Tuula Kojo.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 26 sukutarina. Tosin voisin sijoittaa sen myös kohtaan 23: käännöskirja, kohtaan 38: kirjassa mennään naimisiin tai kohtaan 39: ikääntymisestä kertova kirja. Sopivia olisivat myös kohta 47: kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit tai 49: vuoden 2017 uutuuskirja. Ja etenkin kohta 4: kirja lisää hyvinvointiasi. Ainakin minun hyvinvointiani se lisäsi, pitkän aikaa!

HelsinkiLit - enää vuosi seuraavaan

HelsinkiLit on tältä vuodelta ohi, ja kuten aina suuren innostuksen jälkeen, mieleen hiipii hiljainen alakulo - tälle tunteelle on varmaan jokin hieno nimikin olemassa, posthypetystrauma tai jotain?

Tapahtuma tuo hienosti ja lajissaan ainutlaatuisesti kansainvälistä kirjapöhinää Savoyn lavalle suomalaisten lukijoiden nautittavaksi. Perjantai-iltana tapasin muun muassa Linda Boström Knausgårdin, jonka tiivistä ja latautunutta tekstiä ihailen. Lavalla hän jäi hieman ystävänsä Märta Tikkasen varjoon, Juha Itkosen keskustelussa.



Laurent Binet (Tuomas Nevanlinnan haastattelussa), jonka kirjoja en ole vielä lukenut, osoittautui mainioksi esiintyjäksi ja innostuneeksi puhujaksi vilkkaita käsiään myöten - kuten muuten useimmat kirjailijatähdet, mitä jaksan hämmästellä. Stereotypia nurkkaan vetäytyvästä ja puhumattomasta kirjailijasta räjähtää atomeiksi näitä kuunnellessa!

Kuten Pettina Gappahia, jonka karisma, huumori ja sanavalmius on valloittavaa. Kirja Zimbabwesta on kuulemma vakavin hänen tuotannostaan. Häntä haastatteli Sirpa Kähkönen, samoin kuin ruotsalaista Aris Fioretosta, jonka kirja alkoi kovasti kiinnostaa. Sympaattinen britti Andrew Michael Hurley (alla), haastattelijana Antti Tuomainen, täydensi illan ulkomaisen vieraskokonaisuuden.



Lauantaina nähtiin lisää ruotsalaisia: Malin Persson Giolito keskusteli Elina Hirvosen kanssa, ja he löysivät kirjoistaan ja toisistaan paljon yhteistä, kuten huolen yhteiskunnan kehityksestä ja ihmisen pärjäämisestä siinä. Tom Malmqvist (oik.) kertoi vaimonsa kuolemasta ja tyttärensä syntymästä kertovasta koskettavasta tarinastaan.




Brittiläistä neurokirurgia Henry Marshia (vas.) haastatteli Merete Mazzarella.

Äärettömän mielenkiintoista kuvausta aivoista ja niiden parissa työskentelystä! Sekä sairaaloiden byrokratiasta, joka ei tosiaankaan aina potilaan parasta huomioi.

Tauon jälkeen kirjastaan kertoi Garth Greenwell: mies on jo puolitoista vuotta kiertänyt puhumassa, joten asiat ovat hioutuneet ja pitkälle mietityt. Hänen puheenvuoronsa ovat painavia, pitkiä ja vaikuttavia, kuin pieniä puheita. Jari Tervo esitti hänelle kinkkisiä kysymyksiä alkaen siitä, mitä seksi maksaa.

Ja illan lopuksi hän, jota eniten odotimme, itse Orhan Pamuk - joka ainakin minulle oli alunperin syy ostaa liput tapahtumaan (vanhoja Pamuk-postauksia mm. tässä ja tässä). Enkä pettynyt: hän hallitsi lavaa suvereenisti, konkarin otteella. Tuskin maltan odottaa, että pääsen lukemaan uusinta kirjaa Kummallinen mieleni, jonka päähenkilö kuulemma muistuttaa paljon kirjailijaa itseään.

Pakko näyttää vielä tämä Nobel-tason hymy, jonka ystäväni sai nimmaria hakiessaan. Hyville mielin jäätiin!

Siitä puheenollen, perjantai-illan konsertti Kaj Chydenius, piano, Antti Holma, laulu, oli mukava idea ja pituuskin sopiva (puoli tuntia), mutta lauluvalinnat hämmästyttivät. Otsikot ovat tyyliä Mun itkeä suokaa ja When I´m dead. Ei ihan pirtsakin perjantai-illan piristys - eikä toivottavasti kannanotto suomalaisen tai kansainvälisen kirjallisuuden tasoon?

Tapahtuma oli loppuunmyyty: kolmas kerta toden sanoi, ja kuulemma saamme ensi vuonna uuden HelsinkiLitin. Jes! Kaikki haastattelut löytyvät Yle Areenasta. Esityksiä voi seurata suorana Teemalta, joten välttämättä paikan päällä ei tarvitse olla - toki tunnelman vuoksi, ja kirjailijoiden sekä kirjanrakastajatuttujen tapaamisen vuoksi se kannattaa. Kahden päivän lipun hinta oli 28 euroa, mielestäni varsin kohtuullinen kaikesta annista.

Ohjelmaa jotkut kanssavieraat toivoivat keskustelevammaksi, suoraviivaisen kysymys-vastaus-asettelun sijaan. Jotkut haastattelut olivatkin sitä - kuten Persson Gioliton ja Hirvosen keskustelu - mutta asia ei riipu välttämättä keskustelun vetäjästä, vaan myös vieraista. Ja tuntuisi hassulta väkisin työntää esiin vaikkapa kotimaista kirjaa, jos keskustelun teema liikkuu ihan muualla. Vaikka oletan, että haastattelijat ja haastateltavat on valittu jollain tavoin heitä yhdistävin kriteerein, muutenkin kuin kirjailijan ammatin puolesta. Viime mainittu seikka on mainio idea ja luulen, että se houkuttelee saamaan esiintyjiä: kollega keskustelukumppanina varmasti tietää taustat ja ammatilliset erityispiirteet. Kotimaiset haastattelijamme suoriutuivat hommastaan  mallikkaasti, jopa henkilökohtaisesti heittäytyen: tähän suuntaan enemmän jatkossakin. Kiitos hienosta tapahtumasta järjestäjille, seuraavaa odotellen!

Hiljainen talo

Tammi lainaa takakannessa kriitikko Joonas Sänttiä: ”Orhan Pamuk on aina ollut erityisen taitava kokonaisten fiktiomaailmojen luomisessa. Hänen romaaninsa ovat paikkoja, jonne lukija voi uppoutua harhailemaan pitkäksi aikaa.”

Nappikuvaus Pamukin kirjoista. Niistä tulee mieleen lapsuuden leikki, johon saattoi keksiä hahmoja ja tapahtumia päiväkausia, oma ja kaverien luoma maailma pysyi ja eli mielikuvituksessa. Roolipelit lienevät kehittyneempi versio tästä perusleikistä.

Pamuk kirjoittaa sen kirjaksi. Vaikka itse tapahtumat eivät tuntuisi kovin lukijaa kutsuvilta, maailmaan on helppo upota, ja se jää pyörimään mieleen lukemisen välilläkin. Turkkilaisuus ei ole minulle tuttua, mutta maan mielenlaatuun on Pamukin myötä saanut silmäyksen. Ehkä terveellistä, nyt kun EU:n laajenemistakin suunnitellaan.

Hiljainen talo on julkaistu suomeksi vasta nyt, vaikka se on kirjoitettu jo 30 vuotta sitten, huomasin vasta. Aivan täysin meni uudesta minulle, tapahtumat ja tunnelmat voisivat olla tätä päivää.

Kirja kertoo perheestä, jossa aikuiset lapsenlapset, Faruk, Metin ja Nilgün, kokoontuvat isoäitinsä Fatman luo kyläilemään. Kertojina toimivat kaikki vuoronperään, yksi tärkeimmistä on isoäiti, ”isorouva”, kuten toinen tärkeä henkilö, kääpiö Recip, tavallaan perheenjäsen hänkin, rouvaa kutsuu. Recip hoitaa rouvan taloutta, ja hänen veljensä Ismail Hasan-poikineen asuu lähistöllä. Myös he ovat mukana kertojina, poika nousee tarinassa yllättävän tärkeäksi.

Kertoja vaihtuu usein, ja lukija oppii tuntemaan heistä muutamia hyvin. 90-vuotiaallle isoäidille ei enää asioita tapahdu, vaan elää muistoissaan avioliittoaan uudestaan ja esittelee lukijalle sitä kautta miehensä ja ainoan, jo kuolleen poikansa. Fatma ei ole ollut mikään ihannevaimo - jos kohta aviomieskin oli pettymys - eikä hän ole herttainen mummeli vieläkään. Mies elätteli suuria ajatuksia, vaimo pelkäsi Jumalaa ja halusi noudattaa perinteitä kaikessa ankarimman mukaan.

Farukissa näkyvät isoisän ja isän piirteet; hän on historioitsija, joka ei pääse puusta pitkään. Metin on perheen välkky, joka haaveilee muutosta Amerikkaan ja menestyksestä. Tyttö, Nilgün, jää lukijalle vieraimmaksi. Hasan taas on vihainen pojankoltiainen, joka tekee helposti tyhmyyksiä, näitä nuoria miehiä, joita meillä näkee notkuvan asemilla kovaäänisinä v-sanaa hokevissa porukoissa.

Perheessä on salaisuuksia, yhteiskunnassa eriarvoisuutta ja poliittisia jännitteitä. Nuorten ajanvietto ja tapahtumat kärjistyvät onnettomalla tavalla. Juuri näin ikävimmät asiat tapahtuvat, yllättäen, täysin typeristä syistä ja tarpeettomasti.

Orhan Pamuk on kirjoittanut paljon nuorten miesten maailmasta, se on hänen ominta aluettaan. Vuolaasti ja yksityiskohtaisesti selitettyjen tapahtumien lisäksi hän tarjoilee monenlaisia viisauksia henkilöidensä kautta, etenkin Fatman kuollut mies ja tämän pojanpoika Faruk ovat kirjallisia ajattelijoita, joiden voisi kuvitella heijastelevan joissakin kohtaa kirjailijan omia mietteitä.

”Maailma oli olemassa oleva paikka, jossa eletään ja jota kuvataan yhtä tyynesti sekä joskus korkeintaan vimmaisesti ja joskus iloisen kaihoisasti: ei se ole paikka jota arvostellaan ja jolle suututaan raivoissaan siitä että se pitäisi muuttaa tai saada haltuun.”

Vaikka he ovat haukanneet liian isoja paloja. Isoisä aikoi kirjoittaa ensyklopedian, joka selittää kaiken, ja Faruk yrittää löytää historiasta tarinan, joka sitoisi kaiken yhteen. Mutta hän tuntee aivonsa pähkinäksi, jota toukat syövät. ”Haluan päästä eroon mielikuvista, haluan vaeltaa vapaasti maailmassa, joka sijaitsee mieleni ulkopuolella, mutta nyt tiedän, etten osaa koskaan luovuttaa, että tulen aina olemaan kaksi ihmistä.”

Isoäiti miettii viimeiset sanat. Kirjan loppu on hieno.

Orhan Pamuk. Hiljainen talo. Tammi 2011.

Uusi elämä

Eilisiä kuninkaallisia häitä seuratessa tuli mieleen Alan Bennettin mainio kirja Epätavallinen lukija. Siinähän Britannian kuningatar löysi kirjat osuessaan sattumalta kirjastoautoon ja alkoi vimmatun lukemisen. Tämä ei hovia miellyttänyt, kun jopa velvollisuudet alkoivat kärsiä. Ja lopulta harrastus johti arvaamattomaan lopputulokseen.

Mahtoiko Elisabethilla olla eilen kirja piilossa hevosvaunuissa kirjallisen hahmonsa tapaan, emme voi tietää. Itse olen liikkunut toisella puolella Eurooppaa, Turkissa, Orhan Pamukin myötä.

Innostuin kirjailijasta luettuani Viattomuuden museon. Mahtava kirja, niin sisällöltään kuin sivumäärältäänkin. Nyt lukemani Uusi elämä on vanhempaa perua, mutta monta tuttua elementtiä siitä löytyi. Voisi olla jopa jonkinlainen esi-aste Viattomuuden museolle.

Myös tässä pääosassa on nuori (ja tarinan myötä vanheneva) turkkilainen mies. Jonka elämässä tapahtuu jotain järisyttävää, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan. Rakkaus on suuri voima, myös fyysisillä paikoilla on tärkeitä merkityksiä. Ja matkustamisella. Vertauskuvia löytyy paljon, mutta periaatteessa kyse on onnen ja elämän merkityksen etsimisestä ja havainnoista matkan varrella.

Turkkilaiseen mielenlaatuun tutustuminen tulee oheistuotteena, ja välillä jäin miettimään eroja suomalaisuuteen. Jos nuori mies olisikin suomalainen, miten hän tässä ja tuossa tilanteessa toimisi? Silti monet mietteet ovat yllättävän tuttuja, siis yleismaailmallisia.

Pamukin kieltä sanotaan runolliseksi − kirjassa eivät tapahtumat ole tärkeintä, vaan kertomus ja kieli itse. Hän vie aikamoiseen pyöritykseen viattoman lukijan, jos tämä vain jaksaa mukana. Se ei ollut aina helppoa, pysähtyä ajassa lauseen kanssa, kun on tottunut tehokkaaseen etenemiseen ja selkeään juonenkulkuun. Tekee hyvää lukea erilaista välillä. Ja jotain kummaa kiehtovuutta Pamukin teksteissä on.

Lukutoukkia kiinnostaa kirjan alku: ”Eräänä päivänä luin kirjan, joka muutti elämäni täysin.” Ainakin minä tämän voimin pääsin alkuun, vihdoin loppuunkin, vaikka helpolla tässä ei päässyt.

Orhan Pamuk: Uusi elämä. Tammi 1995.

Sitähän se kaikki on

Kevyttä kesälukemistoa -sarja jatkuu Orhan Pamukin Viattomuuden museolla, 700 sivua. Urakkaa aloitellessa toivoin todella, että kirja on hyvä! Ensi kommenttina se, että noin paksu kirja on käytännössä hankala sängyssä lukiessa. Mutta kyllä sen lukeminen onnistui. Myös sisällön puolesta.

Kirja kertoo nuoresta, varakkaan perheen hemmotellusta pojasta, jonka etukäteen tarkkaan ohjelmoitu siisti elämä isän perheyrityksen jatkamisineen ja avioliittoineen muuttuukin − niin inhimillisestä syystä kuin rakastumisen takia. Ja rakkautta tämä kirja kuvaa, jos mitä, samalla tulee tutustuneeksi turkkilaiseen vauraaseen elämäntapaan ja istanbulilaiseen ympäristöön. Kirjassa on jopa kartta tapahtumapaikoista.

Tyyli on vähän vanhahtava ja tahti rauhaisa, eletäänhän tarinassa aikaa viitisenkymmentä vuotta taaksepäin. Päähenkilöä ei voi olla lopulta symppaamatta, vaikka hän outoja ratkaisuja tekeekin. Eihän hän voi muuta! Ja tosiaan tuossa sivumäärässä ehtii kaveri jo tulla kovin tutuksi.

Yllättävä, ei todellakaan ennalta arvattava, ja tarkka yksityiskohdissa muttei silti tylsä, piti otteen kannesta kanteen. Lukemista edesauttoi loma - jos tämä olisi pitänyt kovin pieniin paloihin pätkiä, olisi keskittyminen kärsinyt, nyt sai uppoutua rauhassa. Jos ei nyt suurta tunne-elämystä, jäi tyytyväinen ja mukavasti vähän hämmästynyt olo. Että tällaistakin. Kannatti urakoida.

Orhan Pamuk: Viattomuuden museo. Tammi 2010.