Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta

Harari jatkaa maailman selittämistä. Kunnioitettava tavoite! Siinä missä hän aiemmissa kirjoissaan hahmotteli nykyihmislajin kehityksen historiaa ja pohti sen tulevaisuutta, nyt kirjailija keskittyy tähän päivään.

Kun on kokeiltu ja todettu, etteivät erinäiset yhteiskuntamallit länsimaissa toimineet, kuten tiukat hierarkiat ja diktatuuriin asti valtaa keskittävät mallit tai toisesta laidasta kommunismi - eikä uskontokaan tunnu toimivan suurten rattaiden pyörittäjänä - jäljelle jää nykyinen liberaali malli, joka perustuu demokratiaan ja ihmisten valintojen vapauteen. Mutta Harari ei usko sen tulevaisuuteen sellaisenaan, vaan uskoo mallissamme tapahtuvan suuria muutoksia.

"Ellemme kritisoi liberaalia mallia, emme pysty korjaamaan sen vikoja tai jatkamaan siitä eteenpäin."

Massadatan voimasta ja algoritmeistä hän puhui jo aiemmin: nyt hän kertoo lisää sitä, mitä hyötyä niistä voi ihmiskunnalle olla. Tekoäly voi nostaa tuottavuutta ja tarjota taloudellisia mahdollisuuksia, joilla maallista hyvää voidaan jakaa kaikille. Mutta vaikka jokaisen perustulo olisi taattu, eivät rikkaudet koskaan jakaudu tasan. Harari toteaa myös, että "Homo sapiensia ei yksinkertaisesti ole rakennettu olemaan tyytyväinen." 

Mutta onko valinnan vapaus uhattuna? Harari sanoo olevan syytä olla huolissaan siitä, että "tekoäly tekee pian parempia uraamme tai jopa parisuhdettamme koskevia päätöksiä kuin me itse." Miksi ihminen enää vaivautuisi miettimään asioita, jotka tekoäly ratkaisee vaivatta? Olemmeko enää ihmisiä lainkaan?

Hararin mutkaton ja railakas tapa suhtautua ihmiseen lajina lajien joukossa on terveellinen muistutus siitä, mikä asemamme on, näennäisestä hallitsijuudesta huolimatta. Hän muun muassa ampuu alas "kansan" pysyvänä käsitteenä käyttämällä esimerkkinä Saksaa. Onko jotain, mikä saksalaisissa on säilynyt muuttumattomana viimeiset tuhat vuotta? Ovatko arvomme todella perintöä muinaisilta esivanhemmilta vai haluammeko vain uskoa niin? Hän kallistuu jälkimmäiseen ja toteaa, ettei maailmassa ole kuin yksi sivilisaatio, ja sen haasteet ovat globaaleja: teknologisen haasteen lisäksi muun muassa ydin(voima)haaste ja ekologinen haaste.

Eri asia on, minkä kukakin näkee ongelmana. Siitä päästään tietämättömyyden kysymyksiin. Totuudenjälkeisyyteen!

"Tosiasiassa ihmiset ovat aina eläneet totuudenjälkeistä aikaa. Homo sapiens on totuudenjälkeinen laji, jonka valta perustuu kuvitelmien luomiseen ja niihin uskomiseen. Itseään vahvistavia myyttejä on käytetty ihmisyhteisöjen yhdistämiseen kivikaudesta saakka. Homo sapiens kykeni nousemaan planeetan herraksi ennen kaikkea siksi, että sillä oli ainutlaatuinen kyky luoda sepitelmiä ja levittää niitä. Olemme ainoat nisäkkäät, jotka pystyvät tekemään yhteistyötä lukuisien vieraiden lajitoveriensa kanssa, koska ainoastaan me kykenemme sepittämään tarinoita, levittämään niitä laajalle ja saamaan miljoonat ihmiset uskomaan niihin. Niin kauan kuin kaikki uskovat samoihin sepitteisiin, me kaikki noudatamme samoja sääntöjä ja pystymme siten tekemään tehokasta yhteistyötä. 

Jos siis syytät Facebookia, Trumpia tai Putinia uuden ja pelottavan totuudenjälkeisen aikakauden alulle panemisesta, sinun kannattaa muistuttaa itseäsi siitä, että satoja vuosia sitten miljoonat kristityt sulkeutuivat itseään vahvistavaan mytologiseen kuplaan eivätkä uskaltaneet koskaan kyseenalaistaa Raamatun todenperäisyyttä. Miljoonat muslimit taas uskoivat kyselemättä Koraaniin. --- Ei ole olemassa minkäänlaista tieteellistä todistusaineistoa sen tueksi, että käärme viekoitteli Eevan, että vääräuskoisten sielut palavat kuoleman jälkeen helvetissä tai että maailmankaikkeuden luoja ei pidä siitä, että bramiini avioituu kastittoman kanssa - ja silti miljardit ihmiset ovat uskoneet nämä tarinat tuhansien vuosien ajana. Jotkin valeuutiset ovat ikuisia." 

Jumalia ja uskontoja hän ei siis näe ratkaisuiksi, vaikka myöntää niiden mahdolliset hyvät seuraukset, kuten kauneuden ja innoittavuuden. "Toisaalta suuria ihmisjoukkoja ei ole mahdollista organisoida tehokkaasti ilman jonkinlaista mytologiaa. Jos pitäydyt puhtaassa totuudessa, vain harvat seuraavat sinua." Myös raha on sopimus ja sepite, samoin vaikkapa urheilukilpailut. Hararin mukaan "ihmiset nostavat vallan totuuden edelle. Käytämme paljon enemmän aikaa ja vaivaa siihen, että yritämme hallita maailmaa, kuin siihen, että yritämme ymmärtää sitä - ja silloinkin kun yritämme ymmärtää, teemme tavallisesti niin toivoen, että maailman ymmärtäminen tekisi siitä helpommin hallittavan." En tiedä, mikä tuossa loppuosassa on huonoa; minusta on luonnollista, että tiedon avulla pyrimme hallitsemaan ympäristöämme tai paremminkin itseämme siinä. Mihin muuhun pitiyksi Homo sapiens voisi pyrkiä kuin oman paikkansa määrittämiseen? Harari on kuitenkin tiedemies, joka ajattelee isommin.

Hänen vahvuutensa on saada Homo lukeva sapiens ajattelemaan, tavoittelemaan isoa kuvaa, yli arjen, inhimillisten taipumusten ja toiveiden. Mutta (mot) kuka ihminen haluaa nojata vain faktaan elämäänsä miettiessään. Tutkijan otteella ajattelee harva, ja asiat ovat nujertavan suuria. Tekstissä Harari ilmaisee itsensä värikkäästi, vaikka suomalaista lukijaa ärsyttää amerikkalainen yliselittäminen: kun hän sanoo asian, hän sanoo sen perään saman hieman toisin sanoin, kertoo esimerkkejä ja selittää vielä, mistä on kyse. Uuvuin välillä, vaikka asia on mitä painavinta. Tai ehkä juuri siksi. Tai ehkä teksti on hätäisesti ulostuotu edellisten kirjamenestysten jälkeen. Tiivistys on vaikeampaa kuin tekstin leväyttely.

Silti lukeminen kannattaa; omalle maailmanselitykselle kirja antaa eväitä, vaikkei kaikkea nielisikään. Eikä Hararin faktoja osaa kieltää, vaikka tietoähky uhkaa ja jotain olennaista ihmiskuvasta silti tuntuu jäävän puuttumaan. Kuin kirjailijalla olisi hätä kertoa kaikki mahdollinen pelätessään kohtaloamme, tarve vakuuttaa lukija tykittämällä raskaasti. Harari tuntuu vilpittömältä, ja se jos mikä on pelottavaa. Sillä vaikka hän väläyttää myös myönteisiä kehityskulkuja, suuri osa vie muihin ajatuksiin: jos ihmiset ovat tehneet virheitä ja törttöilleet koko olemassaolonsa ajan, miksi uskoisimme, että meidän aikanamme olisi toisin?

Kenelle: Ei sinulle, joka haluat säilyttää uskosi ihmiskunnan viisauteen, kansasi vahvuuteen tai jatkuvaan myönteiseen kehitykseen. Sinulle, joka uskallat epäillä Homo sapiensin viisautta tai pitää omat käsityksesi, Hararista huolimatta. Sinulle, joka haet stimuloivaa ajateltavaa perimmäisistä kysymyksistä.

Muualla: Kirjakauppaliiton elokuun 2018 ostetuimpien tietokirjojen listalla teos on numero 10.

Aiempi postaus: Yuval Noah Harari: Sapiens, ihmisen lyhyt historia; Homo Deus, huomisen lyhyt historia
Yaval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta. Bazar 2018. Suomennos Jaana Iso-Markku. Taitto Jukka Iivarinen. Kustantajan lukukappale.

Yuval Noah Harari: Sapiens, ihmisen lyhyt historia; Homo Deus, huomisen lyhyt historia

Professori Hararin kirjat ovat nousseet maailmanmaineeseen, eivätkä syyttä. Sapiens-kirjassaan israelilainen historiantutkija tiivistää ihmiskunnan kehityksen kirjan kansien väliin fiksusti ja helposti luettavasti: tuolta lähdimme, näin kehityimme, tässä olemme.

Olemme laji lajien joukossa, oivalsin. Emme välttämättä viisain tai edes parhaiten pärjäävä; päinvastoin. Niin kirjaa kuin päivän uutisia lukiessa herää epäilys siitä, että Sapiensin aika on maailmanhistorian mittapuulla lyhyempi kuin kuvittelemme. Olemme selättäneet evoluution monet vaiheet kehittymällä alkeisbakteereista nykymuotoon, päihittäneet kilpailevat ihmislajit, ja nyt kuvittelemme hallitsevamme planeettaa, survoen surutta muuta elävää haluamaamme muotoon, ikään kuin omistaisimme paikan. Maapallo on ollut olemassa 13 miljardia vuotta, Sapiens vaivaiset parisataatuhatta. Maailma ei tarvitse meitä, me tarvitsemme sitä. Ajatus tekee nöyräksi. Ja vihaiseksi, kun nykymenoa katsoo - miten likaamme omaa pesää.

Mutta keksimme sentään kirjoitustaidon. Ja sitä ennen maanviljelyn. Joka Hararin mukaan oli suuri virhe. Paikkaan sidottu elinkeino on aiheuttanut hänen mukaansa paljon pahaa, omistusahneuden synnystä ympäristön epäterveeseen hyödyntämiseen. Se yksipuolisti ruokavalion ja pakotti ihmisen jatkuvaan raatamiseen elantonsa eteen. Molemmista on ollut kauaskantoisia seurauksia yhteiskuntajärjestyksiemme kehittymisessä.

Toinen kirja, Homo Deus, piirtää visiota tulevaisuuteen. Onko Sapiensin aika pian ohi, kun teknologia ottaa vallan? Tekoäly on ihmistä suunnattoman paljon älykkäämpi, nopeampi ja tehokkaampi. Mihin ihmistä lajina, jonka nyt tunnemme, enää tarvitaan? Jos algoritmit osaavat poistaa älyltään heikot ja sopeutumattomat, millainen laji siitä seuraa?

"Vapaan tahdon kyseenalaistamisessa ei ole kyse vain filosofisesta kokeesta. Siitä on myös käytännön seurauksia. Jos organismeilla ei ole vapaata tahtoa, se tarkoittaa, että niiden haluja voidaan manipuloida ja jopa kontrolloida lääkkeiden, geenitekniikan tai aivojen suoran simuloinnin avulla."

Kirja ei ole vain teknologisen kehityksen kuvailua, vaikka se maalaa siirtymisemme humanismista datauskontoon, vaan Harari katsoo asioita laajasti, myös ihmiskunnalle tyypilliset tarinoiden, uskonnon ja taiteen tarpeet huomioiden. Yksityiskohtana hätkähdyttää ajatus kirjasta, joka "lukee" sinua samalla kun sinä sitä: digitaalisuuden ansiosta se onnistuu. Sähkökirjaa lukiessasi sinua on mahdollista analysoida monin tavoin.

Hararin ajatuksiin on helppo mukautua. Hän kirjoittaa nasevasti ja sopivasti houkutellen, kaikkien koukutussääntöjen mukaan. Silti on muistettava, että kyseessä on yksi näkemys ja yhden ihmisen visio tulevaan, joka loogisesti ajatellen voisi mennä juuri näin, kuten hän ennakoi. Tai johonkin aivan muualle. Ihmiset kun ovat arvaamattomia. Kehitys voi kehittyä tai keskeytyä, tai taantua. Harari olettaa kehityksen jatkuvan nykyisissä olosuhteissa.

Mitäkö pidin? Harari kirjoittaa ymmärrettävästi ja selkeästi, ei kikkaile eikä aliarvioi lukijaa. Sanoma on niin vahva, että se välittyy tekstistä selkeänä lukijallekin niin tunteen kuin tiedon tasolla, jopa käännöksissä. Tehokas ja äärimmäisen kiinnostava teospari, jonka jatkoa tuskin maltan odottaa!

Hararin kolmas teos 21 oppituntia maailman tilasta ilmestyy tämän kuun eli elokuun 2018 lopussa. Wikipedian mukaan se auttaa hahmottamaan nykyajan tärkeimpiä yhteiskunnallisia kysymyksiä kuten terrorismia, valeuutisia, maahanmuuttoa ja Trumpin valtaannousua, mutta käsittelee myös yksilötason asioita, kuten sinnikkyyttä, nöyryyttä ja meditaatiota.

Kenelle: Ison kuvan ystäville, uutisia seuraaville, tulevaan kurkottaville, ihmisyyttä ihmetteleville.

Huomaa myös: Kansallisteatterissa esitetään vuoden 2019 syksyllä Sapiens-kirjaan perustuva näytelmä. Miten ihmeessä valtaisa tietokirja taipuu näytelmäksi? Jännityksellä odottelen tätäkin.

Muualla: Antti Hautamäki toteaa Sapiens-kirjan olevan niin täysi, että jokaisen on parasta lukea se itse, kattavaa tiivistystä on mahdoton tehdä: silti hän ansiokkaasti sellaisen tarjoaa. Homo Deus -kirja vei Kirjavarkaan hengästyttävälle matkalle ja sai hänet pohtimaan näkökulmia, joista ei aiemmin ollut edes tietoinen.

Yuval Noah Harari: Sapiens, ihmisen lyhyt historia, Bazar 2016. Homo Deus, huomisen lyhyt historia, Bazar 2017. Suomennokset Jaana Iso-Markku.

"Vuoden 2017 J. A. Hollon palkinto myönnettiin kääntäjä Jaana Iso-Markulle Yuval Noah Hararin teoksen Sapiens. Ihmisen lyhyt historia suomennoksesta. Palkinto myönnetään vuosittain tunnustuksena edellisenä vuonna julkaistun vaativan tietokirjan korkeatasoisesta suomennoksesta tai pitkään jatkuneesta ansiokkaasta tietokirjallisuuden suomentamistyöstä."

Helmet-haaste 2018 kohdat 3 ja 34: Sapiens-kirja aloittaa sarjan, ja Homo Deus -kirjassa syntyy (ja se synnyttää) todellakin uusia ajatuksia!

Ehkä Jokke sallii minun osallistua kirjoilla myös Hiilidioksidi-haasteeseen? Vaikka kirjassa ei niistä suoraan juuri puhuta, se luo kuitenkin kokonaiskuvaa siitä, miten olemme päätyneet nykyiseen surulliseen ympäristötilanteeseen, ja antaa ajatuksia planeetan suojelemiseksi.

Sarjan kolmas osa täällä: 21 oppituntia maailman tilasta. 

Hyeonseo Lee ja David John: Seitsemän nimen tyttö. Pakoon Pohjois-Koreasta.

Nyt kun tämän vuoden kirjoista olen ehtinyt lukea lähes kaikki ne, jotka ehdottomasti piti - pinossa on vielä joitakin, etenkin tietokirjoja - ehtii katsastaa aiempia pinoja, niinkin kauas kuin viime vuoteen!

Pohjois-Korea-tarinat olisivat päättömiä ja epäuskottavia, jos ne olisivat keksittyjä. Valitettavasti ne ovat kuitenkin totta, kuten Hyeonseo Lee kertoo. Hän on loikkari, joka onnistui livahtamaan Kiinaan ja muutti sieltä myöhemmin Etelä-Koreaan.

Nuori nainen kertoo lapsuudestaan ja loikkaamisestaan yksityiskohtaisesti niin, ettei mielenkiinto pääse herpaantumaan. Kuin paraskin trilleri! Mutta todellisuus herättää avuttomuutta ja voimatonta raivoa lukijassa: miten voi olla mahdollista, että nykyaikana yhtä kansaa pidetään pimennossa kaikesta, jatkuvassa pelossa ja suoranaisessa nälässä, johdon mässäillessä ylellisyydessä ja tapattaessa mielivaltaisesti kansalaisiaan. Hyeonseo itse ei lapsena nähnyt nälkää, vaan tuli paikallisittain hyvinvoivasta perheestä, mikä ehkä myös selittää hänen reippaita otteitaan ja itsevarmuuttaan myöhemmin. Ne pelastivat hänen henkensä monta kertaa.

Kuvaukset puistattavat: viranomaiset valvovat Pohjois-Koreassa kaikkea, eivätkä vain viranomaiset. Systeemin hienous piilee siinä, että kuka tahansa voi olla ilmiantaja: ilmoittamalla naapurin epäilyttävistä teoista tai varomattomista sanoista köyhä saattaa saada palkkioksi ylimääräisen ruoka-annoksen. Houkutus on ylitsepääsemätön, jos on nälkä. Lahjonta puolestaan on täysin sallittua, jopa pakollista, ja niillä keillä siihen on varaa, on mahdollisuus saada pyyhittyä epäilymerkintä pois papereistaan ja säästyä hirttämiseltä tai vankilalta. Lahjonnan varassa toimii myös salakuljetus, niin tavaroiden kuin ihmisten.

Jokaisessa kodissa on oltava seinällä jumaliin verrattavien hallitsijoiden muotokuvat. Tarkastuksissa tutkitaan, onko ne pidetty puhtaina. Jos pölyä löytyy, tiedossa on pitkä vankilareissu. Televisiossa on vain yksi kanava, joka suoltaa propagandaa. Nettiä tai matkapuhelimia ei sallita. Vapaa-aikaa kontrolloidaan järjestämällä kansalle poliittisia luentoja tai paraatien harjoittelua niin, ettei aikaa edes jäisi suunnitella kapinointia, jos joku kurjissa olosuhteissa siihen muuten pystyisi. Ja niin edelleen.

Kirjailija kuvaa koskettavasti arjen tasolla sitä, miten olot muovaavat ihmistä. Miten vaikea ikänsä systeemissä eläneen on ymmärtää, ettei kaikkialla ole vielä huonommin, kuten heille kerrotaan. Amerikkalaisvihaan kasvatetaan vauvasta alkaen, ja Etelä-Korea on vihollismaa. Nuorissa on toivo, tässäkin asiassa, mistä Hyeonseo on hyvä esimerkki. Hän ei pysähdy miettimään liikaa seurauksia loikatessaan joen yli Kiinan puolelle ja onnistuu kuin onnistuukin, nokkeluutensa, toimeliaisuutensa ja monen muun ominaisuutensa ansiosta. Myös onnella ja sattumalla on osansa, joka ei ole pieni tuossa absurdissa ympäristössä. Nainen selviää monesta hengenvaarallisesta tilanteesta kuin ihmeen kaupalla.

Juuristaan ei kuitenkaan pääse koskaan irti. Hyeonseo sanoo olevansa muukalainen kaikkialla: se on hinta, jonka hän joutuu vapaudesta maksamaan. Vaikka tarinalla on päällisin puolin onnellinen loppu ja kirjailija sai luokseen jopa vanhan äitinsä, pelkkää auringonpaistetta se ei tuo. Sukulaisia ja lapsuudenmaisemia ei voi nähdä enää koskaan. Jatkuvaan salailuun ja vaaroihin kasvatetun on vaikeaa, jos ei jopa mahdotonta, oppia avoimuutta ja luottamusta.

Vaikka kirja on aiheeltaan kiinnostava ja vetävä luettava, siinä on hieman kömpelyyttä; kirjallisena taideteoksena sitä ei voi pitää. Minua ärsytti etenkin lukujen loppujen jatkuva vihjailu tulevasta - liekö amerikkalaisen kustantamon neuvoma kikka - tyyliin: "Vähänpä vielä tiesin, mitä kohtaamisestamme seuraisi." "Tämä päätös osoittautui raskaaksi virheeksi." Näistä huolimatta kirjan lukee nopeasti eikä nuoren naisen tarinaa malta jättää kesken. Komeaksi lopuksi hänet valittiin kertomaan tarinansa vuosittaisessa TED-konferenssissa Kaliforniassa, mikä antoi kirjailijalle erinomaisen foorumin levittää tietoa Pohjois-Korean oloista.

Samasta aiheesta kertoo Jouni Hokkasen kirja vuodelta 2014: Pohjois-Korea - Siperiasta itään.

Kenelle: Nojatuolimatkaajille, maailman hulluutta ihmetteleville, erikoisten muistelmien ystäville, maahanmuuttajatarinoita keräileville.

Muualla: Mai sanoo kirjaa ajankohtaiseksi aikana, kun Suomeen virtaan maahanmuuttajia. Ajatuksia ja masennuksia herättävä kirja, sanoo Kirjahilla. Juuri niin koukuttava ja jännittävä kuin tällaisen teoksen toivoo olevankin, sanoo Kaisa V. Elegia muistuttaa kirjan kertovan myös ihmisyydestä, inhimillisyydestä ja auttamisesta.

Hyeonseo Lee ja David John: Seitsemän nimen tyttö. Pakoon Pohjois-Koreasta. Otava 2015. Suomennos Jaana Iso-Markku.