Kirja käy läpi Eeva Kilven elämää - ja ohessa ystävyyden kehittymistä - tähän päivään saakka. Runoilija on jo hauras, muistot välillä häilyviä, mutta elämänviisaus tai sanojen arvo ei ole hävinnyt mihinkään. Niitä Anna-Riikka poimii taitavasti esiin johdatellessaan lukijaa Kilven tuotantoon ja vaiheisiin, jotka eivät aina ole olleet helppoja. Jo alku oli järisyttävä, kun sota pakotti perheen muuttamaan Karjalasta, kun Eeva oli lapsi. Kotikylä Hiitola jäi ikuiseksi kaipaukseksi ja perusmielenmaisemaksi.
Myöhemmin Eeva tapasi elämänsä rakkauden, Mikko Kilven, joka oli "erittäin kaunis mies." Runoilija hänkin, ja kustannustoimittaja. Syntyi lapsia. Työn ja perheen yhdistäminen vaati epäsovinnaisiakin ratkaisuja: kirjoittaminen vaatii omaa aikaa ja rauhaa, ja sitä Eeva Kilpi löysi kesäisin Piskolan mökiltä, Mikkelin kupeesta. Suruja ja pettymyksiäkin on matkan varrella luonnollisesti ollut, vaikka ilo on yksi kantava voima. Juhlat voivat syntyä milloin vain! Ehkä juhlaa arvostaa sitä enemmän, mitä enemmän on joutunut tutustumaan elämän synkkään puoleen. Usein olen ajatellut taiteilijuuden vaatimaa luonnetta, tätäkin:
"Yksinäisyys sinussa on ollut vahva tunne myös silloin, kun ympärilläsi on ollut ihmisiä. Se on ollut usein vapautta ja joskus vankeutta."
Piskolassa hän kirjoitti tärkeimmät teoksensa, kaiken - hänen elämäntapansa on ollut kirjoittaa koko ajan, kirjata ajatuksia lähimmälle paperilapulle, mihin tahansa. Kirjassa keskustellaan niin ääneen kuin ajatuksin. Ja tietysti tekstien kautta. Kokoelmasta Perhonen ylittää tien sitaatti, jota kirjan kirjoittaja kommentoi.
"Lempeys on miltei poikkeuksetta älykkyyttä.
Älykkyys usein julmaa.
Minä rakastan tätä. Että lempeys saa tällaista kunniaa. Ettei se ole jokin pakotettu käyttäytymismalli vaan valinta: kohdella lempeästi ihmisiä. Sinä olet radikaali ja rohkea ja herkkä ja lempeä samaan aikaan."
Radikaali ja rohkea, niitä Eeva on totisesti ollut. Ja ällistyttävän näkemyksellinen. Luonnon ja ihmisen suhteen hän on nähnyt aina niin, että me tarvitsemme luontoa - kaikella elävällä on yhteys. Me muut olemme vasta heräilemässä ajatukseen siitä, ettei ihminen olekaan kaiken herra. Jopa Putinin vaarallisuuden hän totesi jo 1990-luvulla. Naisten asema tasaveroisina miesten rinnalla on ollut hänelle selvää, puolustettavaa. Ja naisten tekemä kirjallisuus! Ei minua pidetty oikeana kirjailijana, hän sanoo. Ihan uskomatonta, sanoo Anna-Riikka, ja lukija myös. Nyt kirjassa mainitaan ihailijoita Jenni Haukiosta Juha Hurmeeseen, siteerataan kymmenittäin lukijoita, joista kirjailijoita suuri osa. Lähdeluettelo on pitkä. Samoin on Eeva Kilven palkintolistaus, jota netistä kurkkasin.
"Tässä me olemme, kaksi eri-ikäistä naista, ja niin moni asia maailmassa on ollut minulle helpompaa kuin sinulle, koska ajat ovat muuttuneet ja sinä olet ollut niitä muuttamassa. Olenko sanonut riittävän usein kiitos?"
Kahden naisen vuoropuhelu on hurmaavaa luettavaa: aito tunne välittyy vahvana, sitaatit jäävät mietityttämään. Eeva Kilvestä piirtyy kuva, joka saa kunnioittamaan hänen työtään entistä enemmän. Kirjailija Carlson kokee olevansa viestinvälittäjä enemmän kuin kirjailija, vaikka hän tämänkin tehtävän hoitaa kunniakkaasti. Eevan huumori näkyy tämän kutsuessa kirjoittajaa muun muassa erikoiseksi kokemukseksi ja käyttökelpoiseksi, kirjallisuudelle.
"- Sinä olet taiteilija ja minä ehkä sitten sanansaattaja. Sinä olet mestarikirjailija. Sinun on nyt vain hyväksyttävä se.
- Sinä teet minusta sellaisen.
Ei. Sinä olet sellainen ja minä sanon sen ääneen."
"- Sinä et ole pelännyt tunteita ja olet sanonut, ettei kannata sanoa mitään, mikä ei tule sydämestä."
Sanansaattaja tekee paljon töitä kirjan eteen. Ja sen, että Eeva tietäisi merkityksensä ja arvonsa. Eikä työ lopu tähän, sillä runoilijan muistiinpanot, ne lukuisat laatikolliset, on siirretty Anna-Riikan haltuun. Paljon perkaamatonta tekstiä ja ajattelua.
Katsoin soveliaaksi lukupaikaksi kirjalle mökkimme, joka sijaitse viitisenkymmentä kilometriä Piskolasta etelään, Etelä-Savossa. Luonto hallitsee siellä kaikkea ja vie tunnelmaan. Ei sillä, etteikö kirja veisi mukanaan muutenkin. Luin ja nautiskelin hitaasti, usein kerraten. Kirjailijan äiti oli miettinyt, voiko tunnelmaa kuvata "tiheäksi" - onko sana liian konkreettinen. Todellakin voi! Kirja on tiheä, mikä on erittäin kiittävä adjektiivi. Tämä kirja ei kertalukemisella tyhjene.
Hurmaava teos kaikille tekstin ystäville, kirjoitustyötä tekeville, ystävyydestä lohtua saaville, elämänviisautta janoaville, lempeyttä kaipaaville, luonnon ja Lapin ystäville, naisten asemaa pohtineille, kokeneille ja kokemattomille, sanojen rakastajille.
