Kim Leine: Punainen mies, musta mies

Kim Leine on armoitettu kertoja, kävi selväksi jo vuonna 2014, kun miehen ensimmäinen suomennettu teos, Ikuisuusvuonon profeetat, ilmestyi. Grönlanti ja papit, kaksi aihetta, jotka eivät  kiinnosta tätä lukijaa varauksettomasti. Mutta kirja jysähti! Kuilu - suomennos vuonna 2018 - toistaa kerronnan magiaa, mutta eri aiheesta, suomalaisia hyvinkin liippaavasta.

Nyt Leine palaa Grönlantiin, Ikuisuusvuonon maisemiin. Pappispiireihin ja tanskalaisten perustamaan siirtokuntaan, jota norjalainen (Norjahan oli tuolloin osa Tanskaa) pappi Hans Egede ohjaa jumala-asioissa ja muissakin, suurena missionaan onnellisten kristittyjen yhteisö. Juhlavasti purjealuksella Grönlantiin 1700-luvun alkupuolella saapunut joukko alkaa rakentaa uutta maailmaa. Mutta tietenkään asiat eivät mene Grönlannissa kuin suomenruotsalaisessa saaristomaisemassa.

Fyysisten olosuhteiden haasteiden lisäksi ajankohdan opit ja uskomukset törmäävät vielä vanhempiin ajatuskulkuihin, syrjäisen maan asukkaiden tavat hankkia elantonsa ja olla osa emämaata Tanskaa ovat vaikeasti toteutettavia, eivätkä uuden maan käytännöt välttämättä palvele sen enempää kruunun kuin ristinkään etuja, eivät ehkä siirtokuntalaistenkaan.

"Ehkä meistä grönlantilaisista tulisi huonoja kristittyjä. Meidän on varmaankin parempi olla hyviä grönlantilaisia kuin huonoja kristittyjä, eikö totta, pappi? 

Kyllä, Egede vastaa. Kristillistämisen on tapahduttava hitaasti. Sitä ei pidä pakottaa, muuten tuotatte häpeää Herran nimelle. 

Niin kuin siirtokunnan alkuasukkaat. He juovat ja huoraavat kuten tanskalaiset. 

Niin, he eivät ole hyviä kristittyjä eivätkä hyviä grönlantilaisia. Heidät pitäisi ajaa pois. He eivät voi myöskään tulla takaisin luoksemme. Missä heidän sitten pitäisi olla?

En tiedä. He ovat joutuneet turmiolle, joten heidän on tuhouduttava.

Onko kuningas meidän isämme? yksi kysyy. 

Kyllä, niin voidaan hyvin sanoa. Hän on meidän maallinen isämme, ja Jumala on taivaallinen isämme.

Kunpa kuningas ei uhraisi meitä grönlantilaisia, niin kuin Jumala uhrasi poikansa."

Vastavoima: Aappaluttoq. Punainen mies, joka käy "vieraisilla papin ollessa poissa." Hän käy myös muualla maailman paikoissa, henkenä, ja tietää asioita, joita muut eivät tiedä. Hänen ammattinsa on henkien manaaja, mutta silti hän on hyvin fyysinen. Esimerkiksi painautuessaan papin vaimon Gertrudin viereen.

"...hän on oppinut tuntemaan hajuni ja tapani toimia, hitauteni, kärsivällisyyteni ja voimani, ja pidän siitä kovasti, sillä mitä vanhempi nainen on, sitä puhtaampi on hänen nautintonsa, kun hän tietää, että jokainen kerta on ehkä viimeinen, ja kypsällä naisella on enemmän annettavaa kuin tyttölapsella, joka tuskin on aikuinen, sitä paitsi papin makuukamarissa on säkkipimeää, eikä minun tarvitse huolehtia siitä, että saattaisin hänet raskaaksi, tämä on steriiliä parittelua, ja sellaista tanskalaisten ja grönlantilaisten yhteiselämän tulisi ollakin."

Kuinka siirtokunnan käy? Entä punaisen miehen, tai Egeden, jonka punainen näkee mustana? Onnistuuko taistelu paholaista vastaan - ja mikä tarkkaan ottaen on paholainen, josta puhutaan? Vihjaan vain sen verran, että sukupolvet vaihtuvat, kuten kuuluu, ja yllättäviä yhteyksiä ja käänteitä tapahtuu, kuten kuuluu. Kun elämää simuloidaan. Vaikka keskiössä on kaksi hyvin erilaista miestä, myös naisilla on suuri rooli tarinassa, joka Leinen tapaan jälleen kerran vangitsee, kiehtoo, naurattaa ja liikuttaa, saa henkilönsä eläviksi ja lukijan ajattelemaan monenlaista. Ainakin sitä, miten erinomainen ja nautittava kertoja Leine on. Ja miten hieno jälleen on Katriina Huttusen suomennos, joka välittää tunteet ja tunnelmat vahvoina.

Lainaan vielä kirjailijan loppusanoja tarinan todenperäisyydestä:

"Tämä kirja on fiktiota. Se pohjautuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin tiiviimmin kuin Ikuisuusvuonon profeetat, mutta sitä ei pidä lukea luotettavana historiankuvauksena. Sitä se ei ole. Useimmat romaanihenkilöni ovat kuitenkin todellisia historiallisia henkilöitä, ja olen käyttänyt heidän elämäkertojaan mutta olen ottanut niistä vapauksia. Monet romaanin tapahtumista ovat todellisia, osan olen sepittänyt itse. Usein sepitteessä on enemmän totuutta kuin tosiasiassa."

Kuulemma Leine kirjoittaa Grönlanti-trilogiaa, eli vielä on ainakin yksi samantyyppinen teos luvassa. Tuskin maltan odottaa - tosin luen ihan mitä vain, mitä kirjailija ikinä päättää tehdä.

Kenelle: Parhaan kertomakirjallisuuden etsijälle, mustan huumorin ystäville, hätkähtämättömille tai hätkähdystä hakeville, globalisaation vastustajille, kolonisaatiosta tai kristinuskon levittämisestä kiinnostuneille.

Muualla: Melkoiset henkiset ja kirjalliset kourat Leinella, sanoo Mummo matkalla, joka avaa myös kirjailija Leinen taustaa.  

Kim Leine: Punainen mies, musta mies. Tammen Keltainen kirjasto 2019. Suomennos Katriina Huttunen.

Päällys Jussi Kaakinen. Kustantajan lukukappale.

Kim Leine: Kuilu

Siinä missä Leinen Ikuisuusvuonon profeetat on väkevä ja hyökyvä, on Kuilu sitä yhtä lailla: Leinen kerrontataito on maaginen. Kirjan lukeminen on suorastaan fyysinen kokemus, sen tuntu on painava. Enkä nyt puhu kirjan painosta grammoina, vaikka yli 700-sivuisena se ei ole kevyimmästä päästä (juuri seuraamme HS:n yleisönosastossa keskustelua siitä, minkä painoinen kirjan pitäisi olla sopiakseen parhaiten lukemiseen, ei kuulemma yli puolta kiloa erään kommentoijan mielestä).

Leine ylittää rajat kaikessa: paitsi painossa myös sisällön runsaudessa sekä ihmistensä ulkoisten ja sisäisten tapahtumien kuvauksen syvyydessä. Myös lukija saa ylittää joitain omia rajojaan. Leine vie vastustamattomasti mukaansa inhimillisyyden harmaille alueille kertoessaan tarinaa tanskalaisista kaksosista Kaj ja Ib Gottliebistä, jotka taistelevat Suomen sisällissodassa punaisia vastaan

"Entä kylmyys? kysyi Borre-Larsen. Miten teidän kaltaisenne hemmotellut tanskalaiset pärjäävät kovassa pakkasessa? Miten luulet itse pärjääväsi, mokomakin lenkkimakkara!"

ja myöhemmin vastarintaliikkeessä natsien hallinnoimassa Euroopassa.

Alkuun kaikki on seikkailua: nuoret miehet sotimassa vieraassa maassa. Puolet olivat selvät, tehtävä yksinkertainen: tapa tai tule tapetuksi. Älykkäät ja vahvat veljekset pärjäävät. Fyysisesti, mutta miten on mielen laita? Kuolema tarttuu heihin monin tavoin; päästäkö ikinä irti? Vai oliko se tarttunut jo lapsuudessa äidin kuoltua, isän sanoessa:

"Me kuolemme kaikki, pojat. Älkää säälikö kuolleita. Hän tosiaan sanoi niin, Ib toteaa. Ja sitten hän lisäsi: Tulkaapas nyt suutelemaan äitinne poskea, ja sinä tottelit. Etkö sinä totellut? Minähän en suutele kuolleita ihmisiä, Ib sanoo. Sellainen periaate minulla on."

Kylmäävää seurata, miten sotiminen ja tappaminen kasvattavat poikia. Leine sanoo asian, jota sodasta ei koskaan sanota ääneen: on ihmisiä, jotka nauttivat siitä. Kun Kaj tapaa Saran ja viettää tämän kanssa öitä, hän on haltioissaan seksistä. "Se on melkein parempaa kuin sota." Melkein. Ibin ystävä on suomalainen Mikko. "Sota on himoa puhtaimmillaan, sanoo Mikko. Ja Jumala on antanut meille himon." 

Profeetoissa tapasimme papin, ja aihe kertautuu. Sota ei jatku ikuisesti, Kaj valmistuu teologian kandidaatiksi, vaikkei usko. "Kaikki papit ovat epäonnistuneita kirjailijoita, Kaj sanoo. Ja kaikki kirjailijat ovat oikeasti virkaheittoja pappeja. Etenkin jännityskirjailijat: kuolema kiinnostaa. Maasta maaksi. He nauravat ja kohottavat maljan."

Ib pyrkii kuoleman läheisyyteen omalla tavallaan: hänestä tulee lääkäri, psykiatri, hypnotisoija. Joka ei osaa parantaa itseään, ei näe sairauttaan. Onko rekisteröity sairautta nimeltä sota? Sillä se on elävä ja vaikuttava, jopa niin, että puhuu:

"Keitä me olemme ja kuka meistä kertoo? Kuka kertoo elämästämme ja millä perusteella? Onko kertoja Jumala vai onko hän joku muu? Kuka omii itselleen tämän oikeuden kertoa meistä? Sen haluaisin tietää. Ja kuka minä olen? Kuka on hän joka ihmettelee kuka minä olen? Olen sota. Tiedän sen. Kerron sodasta, mutta sota kertoo minusta."

Kuilu on upea, täysi, ajatteluttava ja pohjattoman upottava, kuten kuilun kuuluu. Kuiluja on kaikkialla, eniten sisällämme, tuntuu kirjailija sanovan. Hän pohtii paljon uskontoa, mutta pohdinta ei ole päällekäypää, joten sitä ei tarvitse kavahtaa. Huumoria kirjassa ei pilkahtele - nyt ollaan syvissä  ja synkissä vesissä. Kyse on ihmisyydestä; missä se näkyy, mistä se syntyy ja mikä sen tappaa. Mykistävän loistava teos Leinelta jälleen.

"Tutkimattomia ovat ehkä Herran tiet, mutta ihmisen tiet ovat täysin käsittämättömiä."

Kenelle: Monitasoisen kerronnan rakastajille, syvissä synkissä vesissä viihtyville, huippukerronnasta kiinnostuneille.

Muualla: Kirjaluotsin mukaan tarina "etenee kuin räjähteillä kyllästetty haamujuna kohti tuntematonta määränpäätä." Julmuuden mahdollisuus piilee jokaisessa, miettii Tuijata ja mainitsee tarinan runsauden, josta voisi kertoa vaikka kuinka paljon.

Kim Leine: Kuilu. Suomennos Katriina Huttunen. Tammi 2018.
Sain kirjan pyynnöstäni kustantajalta.

Norjalainen Kim Leine tulee Suomeen toukokuussa HelsinkiLit-tapahtumaan. Tapasin hänet esikoiskirjan tiimoilta muutama vuosi sitten; hiljaisenpuoleinen kaveri kuluneissa farkuissa ei herätä huomiota, jos hänen tuotantoaan ei tunne.

Ikuisuusvuonon profeetat

Raju teos, tämä! Kustantamon esittelyssä sain vähän väärän käsityksen: luulin kirjan olevan hyvin synkkä ja hyvin vaikea, ehkä jopa ikävän "taiteellinen".

Ei ole. On sellainen, että hykerryttää. Reilun sadan sivun jälkeen tunsin olevani kotona tekstin kanssa, vaikka olin jumalan selän takana Norjassa ja sittemmin Grönlannissa, noissa tuntemattomissa maailmankolkissa, vieraan 1700-luvun loppupuolen aikana. Ja papin kanssa! Norjalainen Morten Falck lähtee pappishommiin Grönlantiin kutsumuksesta ja vilpittomällä mielellä. Kirja kuvaa aikakautta ja henkilöitään laveasti ja pikkutarkan tietävästi - siten, että lukija saa huoletta sukeltaa ja nauttia aikamatkailusta.

Tuona aikana pakanoita käännytettiin kristinuskoon, vaihtelevin tuloksin. Maaomena eli peruna oli uusi herkku, moderni keksintö höyrykone jyräsi tehtaissa, ihmiset kuolivat nälkään ja tauteihin nuorina. Sivistyneistö tiesi jo, että maapallo ei ole litteä. Raavaat seikkailunnälkäiset miehet seilasivat puulaivoilla myrskyävillä merillä, kalastuksella elettiin jos elettiin tai jos laiva ei uponnut. Grönlannin alkuasukkaat elivät omaa, meille eksoottista elämäänsä taikauskon ja luonnon tahdissa.

Morten edustaa sivistyneitä, mutta oppii pian luovimaan maan tapojen mukaan. Moraalikäsitykset ovat siellä omanlaisensa ja avautuvat lukijalle Mortenin silmin, kuten muutkin tavat:

"Näköjään täällä erämaassa pärjäävät parhaiten kaikkein pahimmat syntiset."

Mortenin velvollisuudentunto on iso ja painava ja ajaa miestä tehtävässään, joka ei ole helppo. Taikausko on vahva, fyysiset olot vaativat, ihmisten luonteista paljastuvat pahimmat puolet, myös Mortenin omasta. Naiset pitävät huomaavaisesta Mortenista, eikä hän ole suinkaan immuuni ruumiin kutsulle, vaikka huolehtii sielustaan välillä tuskaisen tarkasti. Paasto ei ole aina vapaavalintainen; ruuasta on aina pulaa, koetaan myös todellinen nälänhätä. Keripukki kiusaa, kulkutaudit samoin, luteita on kaikkialla. Ällöttävyyksiä riittää, mutta kumma kyllä, se ei tunnu lukijasta pahalta (vähemmälläkin virtsan ja ihran hajulla olisi kyllä pärjätty). Tai paremminkin: kirja on niin täynnä hurjia ja fyysisyyteen kajoavia tarinoita, että se alkaa jo huvittaa. Mitä vielä tulee, voiko vielä olla tästä pahempaa?

Morten ottaa Grönlannin omakseen, tai Grönlanti hänet. Siellä hän rakastuu ja rakastaa, ystävystyy ja tutustuu mitä kummallisempiin ilmiöihin, kuten profeetoiksi kutsuttuun lahkopariskuntaan Ikuisuusvuonolla tai kuolleiden kulkueeseen. Tekstissä on hienoja kuvauksia esimerkiksi merimatkoista:

"Meri on edelleen levoton. Der Frühling kohtaa kokan eteen nousevan aallon ja ponnahtaa pystyyn, se joko lipuu eteenpäin tai jää siihen venyvään ajanjaksoon joka jatkuu jatkumistaan tai kutistuu kokoon, yhtä aikaa sulkeutuneena ja laveana, ikuisena ja silmänräpäyksen kestävänä, ja sitten se on ohittanut aallonharjan joka murtuu vaahdoten reelingin alapuolella ja menee menojaan. Laiva irrottautuu ja tähtää seuraavaan aaltoon..."

Tunsin ihan fyysisesti hyökyväni ylös ja taas alas laivan niiatessa tätä lukiessani. (Ja vielä kirjoittaessanikin). Väkevää tekstiä, josta kiitokset kirjailijan lisäksi hienolle suomennokselle!

Nautin suuresti kirjan lukemisesta, tuosta maagisesta mutta fyysisestä maailmasta ja ajasta. Mutta tiiliskivi on niin paksu, että loppupuolella alkoi väsyttää, pakko myöntää - olisi pitänyt pitää tauko ja palata kirjan pariin myöhemmin. Tarina kiertyy lopussa juurilleen, ja jopa Mortenin rakastaman lesken nimi selviää.

Kenelle? Laatuproosan ystäville, historiasta kiinnostuneille, tiiliskiviä ahmiville.

Muualla: ...viihdyttävää, järkyttävää, monitasoista ja taitavaa on Leinen kerronta, sanoo Jarkko Hengityskeinussa. Suurteos paitsi kooltaan, myös teemoiltaan ja rakenteeltaan, sanoo Lumiomenan Katja. Tätä lukukokemusta en unohda, sanoo Jokke. Kaunosieluksi nirppanokaksi itseään kuvaava Ulla sanoo kirjaa erinomaiseksi, vaikkei se hänen ominta luettavaansa olekaan. Teos vei Mummon matkalla matkalle "Grönlannin jäätiköille vuonojen syliin, tuuleen ja pakkaseen, traanintuoksuun ja vallinneeseen 'kulttuuriin'". Puhutteleva ja ruma, mutta lopulta varsin valoisa romaani, sanoo Lukuisan Laura. Suketuksen päänahkaa luteet kutittivat, ja kirja on "yksiselitteisesti hieno". Tuijata on otettu ja ylistää lukemisen voimaa.

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat. Tammi 2014. Suomennos Katriina Huttunen.

Helsingin Kirjamessut - mitä jäi käteen?

Kolmen täpötäyden päivän messuaminen riittää messu- ja kirjahullullekin. Lauantaina keskityin pariin tapahtumaan, sunnuntain lepään (ja luen!).

   


Bonnier - eli suomeksi WSOY ja Tammi - esittelivät kirjabloggaajille liudan kirjoja ja kirjailijoita. Tapasimme Sinikka Nopolan, Maritta Lintusen, Jari Järvelän, Riina Katajavuoren sekä peräti ulkomaisia vieraita: Paolo Giordanon Italiasta (kuva alla, haastattelijana Ella Kanninen) ja Kim Leinen Norjasta, joka asuu Tanskassa ja vietti välillä 15 vuotta Grönlannissa. Molemmat minulle uusia nimiä. Giordanon Alkulukujen yksinäisyys on vielä lukematta, mutta täytynee ottaa listalle, kanssabloggareiden suosituksesta. Leine voitti 2013 Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon, ja Ikuisuusvuonon profeetat on nyt päässyt Keltaiseen kirjastoon, joten odotukset ovat suuret.

Jari Järvelän (alla) uutuuksineen Särkyvää oli minulle ensimmäinen kirjailijan kirja ja todella myönteinen tuttavuus, niin kirjana kuin henkilönäkin. Minulla oli hieman väärä käsitys hänen tyylistään, mutta nyt se tuli oikaistua. Maritta Lintusen Hulluruohola on niin kaunis kirja, ettei se voi olla huono. Arvio seuraa, kun kirja on luettu.

Riina Katajavuoren Wenla Männistön olen pikaisesti lukenut, mutta kuten upea, innostunut ja monipuolista kielitaitoaan käyttämään päässyt emäntämme Ella Kanninen sanoi, se ei ole helpoin luettava ja ehkä aukeaa paremmin toisella lukukerralla, kun hienoudet alkaa hoksata. Idea on Aleksis Kiven tuominen tähän päivään: Jukola Bros asuu hottis-Wenlan naapurissa, ja kaikki veljekset (tai melkein) ovat nuoruutensa huippukukoistuksesta (lue: fyysinen muoto on muuttunut tytöstä naiseksi) nauttivaan Wenlaan ihastuneita. Seitsemän veljestä tänään, Wenlan silmin. Mainio toteutus, mainio valinta opettajille Kiven opettamiseen. Kuulin, että teatteriesityksiä ollaan jo tekemässä kirjan pohjalta, mikä ei liene äärettömän vaikeaa, sillä kirja itsessään on lähes teatterimainen esitys.

Muualla: Kirjakko ruispellossa -blogin arvio.

Muuta tapahtunutta: Sinikka ja Tiina Nopela signeerasivat kirjan kummitytölleni. Tiedän, että 10-vuotiaan mieli räjähtää... Että ihanko oikeasti ne, jotka on tehneet Risto Räppääjät? Sinikka Nopolan mukaan heidän aikuistuotantonsa on lapsikirjallisuutta suurempi, mutta on ikäpolvikysymys, mitä kukakin laajasta tuotannosta muistaa. Yhteistyö parin kesken kuulemma sujuu, vaikka se välillä katkaistaan railakkaaseen riitaan illalla. Ja aamulla toisen puhelin pirisee, että mulla ois idea... Kuten vaikka Risto Räppääjä ja Sevillan saituri, eikö ois hyvä? Rampen, Eilan ja Likan edesottamuksia on nyt kerätty yksiin kansiin. Aiheesta rävähtää leffateattereihin joulukuussa myös elokuva, ihan omalla draamaallisella käsikirjoituksellaan, ei kirjan tarinoista. Pääparia esittävät Pirkka-Pekka Petelius ja Heidi Herala, ja mukana on muitakin kovia nimiä, kuten Eila Roine ja Riku Nieminen.

Suomalaisen kirjallisuuden seura SKS esitteli toimintaansa ja kirjojaan. Valloittava Eva Wahlström on tehnyt kirjan viidestä viime vuodestaan, johon mahtuu paljon: lapsen syntymä, Evan hengenvaarallinen sairastuminen, parantuminen ja taistelu takaisin maailman huipulle. Taisteluhenkeä ei Evasta puutu, eikä rakkautta liikuntaan. Urheilussa on silti pimeitä puolia, ja tämän kahtiajaon hän haluaa kirjassa tuoda esiin. Nuorten ja muidenkin on hyvä tietää, mistä on kyse, kun urheilemaan lähdetään tosissaan, hän sanoo.

SKS on yllättänyt kirjapiirit aihevalinnallaan, mutta lukijan kannalta kustantaja ei ole kiinnostavin pointti eikä sanele lukuvalintoja, vaan kirjan aihe ja kiinnostavuus. Suomen vanhin kustantamo SKS sanoo kustantavansa alkuperäisen aatteen mukaisesti kirjoja, jotka edistävät suomalaista kulttuuria (näköjään myös urheilu lasketaan kulttuuriksi). Tieteen popularisoinnissa kustantamo on omaa lajiaan, ja aihekirjo on huikea! Linnunpöntön rakentamisohjeista taidekirjoihin, ja kaikkea siltä väliltä. Lempiteesini on, ettei maailmassa ole olemassa asiaa, josta ei olisi tehty kirjaa. SKS todentaa tätä osaltaan hienosti. Monet tietokirjat syyhyttäisivät lukemaan, mutta aikaa on aina liian vähän. Ainakin Kännykän historian aion lukea ja blogata, sillä se koskettaa omaakin työhistoriaani.

Mitä messuilta jäi käteen? 

Kasa kirjoja, osa lahjoiksi ostettuna, muutama omaksi, osa bloggarimateriaalina. Väsynyt ruumis, iloinen mieli. Innostavia ja ilahduttavia tapaamisia niin kirjailijoiden, bloggaajien kuin messuyleisön kanssa. Erityisen mukava oli huomata myötäsukainen kiinnostus bloggaajiin. Nimilappu rinnuksissa sain monta kontakteja; lukuvinkkejä, kommentteja kirjailijoilta ja kirja-alan ihmisiltä sekä messukävijöiltä, bloggariksi aikovalta... Eräs herra kysyi syytä messuillaolooni. Vastasin olevani kirjabloggaaja. "Aijaa, luokkaretkellä", riemastui hän. Kuulostaako sana 'kirjabloggaaja' sopivissa olosuhteissa luokkaretkeltä? En myöntänyt olevani opettaja, koska en ole, joten keskustelu tyrehtyi siihen. Oletan kaverin esiintymisen perusteella, että hän ehkä vieraili ahkerammin Viinimessujen puolella.

Monia tuttuja ja tärkeitä ihmisiä työelämän varrelta myös tuli messuilla vastaan Myös Frankfurt-tuttuja, joiden kanssa vertailtiin kokemuksia. Bloggaajapisteellä annoin kirjavinkkauksia ja tapasin kollegoita, kuten Kaisan ja Marian alla.

Sastamalan Pukstaavilta ostin Kirsin vinkistä huipputuotteen: kirjoihin perustuvan sanaristikkokirjan! Keski-ikäisten lempiharrastukset yhdistyvät, tuskin maltan odottaa ristikoiden ratkomista. Vaan raaskinko tuhria hienoa kirjaa? Sitä voi tilata Puukstaavilta, sillä - sori vaan - ostin viimeisen kappaleen, hinta 15 e.

Yksi kohokohtani: tapasin suuresti fanittamani Eeva-Kaisa Arosen (alla). Hänen kirjansa Kallorumpu ja uusin Edda ovat niin tajunnanräjäyttäviä, että niiden yhdistäminen oikeaan, elävään ihmiseen tuntuu vaikealta. Kerrankin kirjailija itse jää kirjojensa taustalle - vain tarpeeksi pyörryttävän vahva kirja toimii näin.

Lauantaina messuilla mutta minulta ohi menneitä olivat myös Erik Axl Sund (onko ne pari?), Apulanta ja Henkka Hyppönen. Näkemättä jäi myös Minttu Harjanne, vaikka sattuneesta (lapsenlapsisesta) syystä olen hyvin tutustunut hänen tuotantoonsa. Harjanteen Minttu on syntynyt jo 1978! Samoin ohjelmassa oli Antero Raevuori vaikuttavalla kirjallaan Helsingin pommituksista 1944,

Sirpa Kähkösen haastattelu kirjasta Graniittimies oli kuulemma kehno, mutta kirjailija itse loisti. Hietakehdon lukeneena ja Kähköstä muualla kuulleena uskon tämän täysin; hän on ammattilainen. Kirjoissaan hän yhdistää tarinan ja historialliset tapahtumat luontevasti ja lukijaa huomaamatta sivistäen, ei sormella osoittamalla opettaen tai arvottaen.

Loppupäivästä aloin olla puhki ja eksyillä käytävillä, joita olen tallonut parikymmentä vuotta. Mutta vielä on pakko sanoa, että messujen yksi paras anti ovat kirjabloggaajat, joista jokainen kertoo kirjoista omalla tavallaan ja siten laajentaa lukemista. Ja miten hauskaa kuulla ja harrastaa kirjapuhetta, joka on ainoa kieli, jota näinä päivinä ymmärsin. Tapasin ainakin seuraavat:

http://ammankirjablogi.blogspot.fi/ 
http://bookingitsomemore.blogspot.fi/ 
http://suketus.blogspot.fi /
http://hdcanis.blogspot.fi 
http://ilsela.blogspot.com/ 
http://lukeminen.fi/blogit/kirjallisena-minna/
http://kirjasfaari.fi  Katsokaa myös Areenan haastattelut messuilta!
http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/ 
http://kristankirjat.blogspot.fi / 
http://pigeonnaire.blogspot.com / 
http://luenjakirjoitan.blogspot.fi/ 
http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/
http://morrenmaailma.blogspot.fi/ / 
http://nenakirjassa.blogspot.fi/ 
http://pihinnaisenelamaa.blogspot.fi/ 
http://poplaari.blogspot.com 
http://www.psrakastankirjoja.blogspot.fi/
ttp://rakkaudestakirjoihin.blogspot.fi/ 
http://sbrunou.blogspot.fi/ 
http://sarankirjat.blogspot.fi/ 
http://sininenlinna.blogspot.fi/ 
http://sivukirjasto.blogspot.fi/ 
http://tarinoidentaikaa.blogspot.fi 
http://tarukirja.blogspot.fi/ 
http://tuijata.wordpress.com/  

Lukekaa, ihmiset, kirjoja. Sillä on yllättäviä vaikutuksia. Kirjajuttujen ja blogien lukemisen vaikutus voi olla yhtä yllättävä (saattaa aiheuttaa jopa 74 % tuuheampaa lukemista). Ja kirja-alankin on elettävä; ostavat asiakkaat varmistavat sen, että saamme jatkossakin laadukasta luettavaa omalla äidinkielellämme. Myös kirjastolainaukset auttavat tässä. Kustantaminen on aina kaupallista toimintaa, ja ala saa myös uusia muotoja, kuten Lukulamppu osoittaa.

Lopuksi vielä pari tunnelmakuvaa. Haastateltavina Nura Farah (Aavikon tyttäret), vuoden esikoiskirjapalkinnosta tosissaan kisaava lupsakka Tommi Kinnunen (Neljäntienristeys) sekä Meri Kuusisto "vauvoineen" (Amerikkalainen).