Lyhytarvioita: Latvala, Taskinen, Ahern

Taina Latvalan uutuus koostuu lyhyistä, löyhästi toisiinsa sidotuista kertomuksista nuoren naisen elämästä. Ihminen ja tilanteet vaihtuvat, mutta yhteistä on muutoksen väre, etsintä ja kokeilut - monesti jotenkin pieleen menevät, kuten kokemattomuuteen kuuluu.

Ja ulkonäkö, tuo tyttöjen ikiaikainen paine ja mielen täyttävä asia: yhtään selfietä ei oteta, mutta lähes joka novellissa kuvataan henkilön hiuksia ja asua, mikä alkoi jo häiritä. Mutta antaa helmojen hulmuta ja kiharoiden heilahdella, kyllä kertomuksissa myös luetaan ja käydään teatterissa.

Kirja vaikuttaa koosteelta päiväkirjamerkinnöistä, jalostettuina. Hieman vanhahtava tuntu - se selfie-genren puuttuminen - viittaa nuoruuteen hetken takaa. Vaikkei kirjailija Latvala ole iäkäs, kokenut kirjoittaja kyllä. Siksi päiväkirjamaisuus tuntuu hieman yllättävältä ja lapsekkaalta, samoin tarinoiden korostettu naisellisuus tai paremminkin tyttömäisyys, ylitsevuotava sellainen. Muutama tarinoista onnistuu kyllä yllättämään kunnolla, iästä riippumatta! Ja jokunen tuo mieleen Anna-Leena Härkösen. (No, se kampaamokäynti. Mutta huipputarina on Kissan yksityisyys. Tai ehkä sittenkin Auringon lapset.) Mukava, helppo ja viihdyttävä lukea. Arvostan huolellista ja viimeisteltyä tekstiä, vaikkeivat suppea aihepiiri ja kiltin tytön "ainekirjoitusmaisuus" kovaa kolahtaneet, enkä ole suuri nostalgian ystävä.

Kenelle: Tämän päivän tyttöjä teksti tuskin tavoittaa, joten kohderyhmänä toiminevat parhaiten noin 30-40-vuotiaat naiset, kirjailijan (s. 1982) ikäiset siis, ja heidän äitinsä. Naisten kirja. Tyttömäisyyden kaipaajille, nuoruutta haikaileville, helppoa mutta tasokasta kaunokirjallista luettavaa etsiville.

Muualla: Kaisa suosittelee lukemaan kuin romaania. Mari ei kokenut omakseen. SPOILAUSVAROITUS seuraavasta arviosta: Siisti kaunokirjallinen välipala, sanoo Anneli. Tuijalle tuli lievästi klaustrofobinen olo. Omppu kuvaa nuorta tyttöä osuvasti: tekee mieli lähteä ja jäädä.

Taina Latvala: Ennen kun kaikki muuttuu. Otava 2015.

          ------------------------------------------------------------------------------------------

Kuten Taskisen Täydellinen paisti osoitti, että kyseessä on älykäs, yllättävä ja hämmentävä kirjoittaja. Mieleen tulee Minna Lindgren näistä hulvattomuuksista, jos nyt johonkuhun pitää verrata.

Katedraalissa minä-kertoja on Tea, jo vanha ja raihnainen yksinasuva leidi, jolla on lapsuustraumoja. Ja avioliittotraumoja. Ja mitä vain traumoja. Pohjimmiltaan hän on terävä kuin Fiskarsin hedelmäveitsi, vaikka ikä tuo omat haasteensa eikä pää pysy ihan aina tapahtumien tasalla, eikä hän edes itse luota itseensä - mistäpä sellaista olisi oppinut, kun lapsena taottiin aivoon aivan muuta.

Onneksi hänellä on Herra Jeesus Mark, aikuinen ja omillaan elävä poika, joka enkelimäisen kiltisti hoivaa yksinasuvaa äitiään, hoitaa tämän sotkut ulosoton kanssa, kun laskut unohtuvat maksamatta, ja varmistaa, että Tea syö ja lepää kuten kuuluu. Miten hänellä on sellainen poika - sitä Tea itsekin ihmettelee. Ehkä pojan isällä, Simonilla, on tekemistä asian kanssa. Vai kyteekö Markissa jotain mustaa...

Kun Tean pikkusisko Kerstin kuolee, joutuu riitaisa perhe kokoontumaan. Eikä siitä hyvää seuraa. Ehkä. Yllättäen huomataan Kerstinin pitäneen perhettä yhdessä, jos jonkun. Ainakaan draamakuningatar Ilse, Tean ja hänen sisarustensa äiti, sitä roolia ei ole huolinut.

Herkullista ja viisasta luettavaa, joka nauratti usein, liikutti monesti, oudoksutti joissain kohtaa sen verran, ettei ihan täydelliseksi (paistiksi) yllä, mutta laadukkaan kirpeää luettavaa joka tapauksessa.

Kenelle: Hömppää välttäville, lukiessa hieman pinnistelemään jaksaville, herkullisten pistojen ystäville, yksityiskohtien vatvomiseeen kyllästymättömille.

Muualla: Sara kuvaa hienosti, miltä kirja tuntui. Mahdottoman urakan edessä, sekä lukija että Tea! Minna täytti kirjan muistiinpanolappusilla ja sanoo Taskisen näyttävän suuntaa. Kirjavan kammarin Karoliina viljelee paljon osuvia sitaatteja, jotka minulta puuttuvat. Yksi parhaista lukemistani perheromaaneista, sanoo Yökyöpeli hapankorppu.

Ja me kaikki ihmettelemme, miksi kirjaa on luettu tai ainakin blogattu niin vähän!  A-luokkaa, muttei helppo nakki.

Satu Taskinen: Katedraali. Teos 2014.

            ----------------------------------------------------------------------------------------------

Olin aivan unohtanut lukeneeni tämän kirjan, kunnes näin Kodin Kuvalehdessä Kirjasiepon arvion (en löytänyt netistä). Sieppo tykkäsi, niin minäkin. Tosin siis unohdin sen saman tien.

Vaikeasti vammautunut Adam haluaa kuolla, ja Christine on palkattu estämään se, kierosti, miehen äidin toimesta. Miten hanke onnistuu - kuka kuolee, kuka elää ja miksi?

Nopeaa, upottavaa ja helppoa viihdettä, jossa ei tarvitse liikaa jännitellä eikä sen parissa öitä valvoa. Perusvire on myönteinen ja jos nyt romantikoksi heittäydyn, rakkaudellinen. Tällaista tarvitaan ehdottomasti.

Kenelle: Romantiikan ystäville, helppolukuista viihdettä hakeville, välipalaksi muille, naisille, taas. En näe parhaalla mielikuvituksellanikaan tätä kirjaa miehen kourassa. Toivoisin kyllä näkeväni!

Muualla: Älkää nyt viitsikö, varmasti olette lukeneet, kukaan ei vaan kehtaa kertoa. Ainahan Ahernit pitää lukea. Vai eikö?

Cecelia Ahern: Kuinka rakastutaan. Suomennos: Terhi Leskinen. Gummerus 2015.

Väärän lukijan päivä!

Kun kaikki kirjat kiinnostavat, tulee luettua niitäkin, joille selkeästi huomaa olevansa täysin väärä lukija. Kirja on liian helppo, liian vaikea, liian outo, liian vähän tai liian paljon tai jotain muuta, joka estää sen kanssa sinuiksi pääsemisen. Nämä ovat täysin subjektiivisia kokemuksia - kuten blogissa aina - eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, onko kirja ns. hyvä vai ei. Syksyn aikana olen lukenut muutaman tuollaisen kirjan, johon en ole kiukukseni päässyt kunnolla kiinni.


Merete Mazzarella: Pahan olemus. Tammi 2014. Suomentanut Raija Rintamäki.  

Mary Shelleyn Frankenstein on kirja, jonka pohjoismaisen kirjallisuuden professori emerita Mazzarella tuntee perinpohjaisesti, onhan hän opettanut sen avulla vuosia ja tutkinut ja tutkituttanut sen sisältöä todennäköisesti eniten maassamme. Hän löytää kirjasta paljon, niin hirviöistä kuin ihmisyydestäkin, ja kuvaa tarkasti Shelleyn aikaa ja kirjan syntyyn vaikuttaneita tekijöitä. Vaikka Mazzarella höystää tekstiään tutusti anekdooteilla ja omilla kommenteillaan, kirja on kuitenkin hyvin erilainen kuin hänen aiemmat, henkilökohtaisemmat teoksensa. Lähinnä se on tutkimustyö Shelleystä ja tämän ihmiskäsityksestä. Hieman petyin, sillä hirviöaihe ei ole minulle läheinen, en ole lukenut alkuperäisteosta enkä kokenut saavani kirjasta paljonkaan irti. Mutta arvostan kirjailijaa suuresti, ja jos hän haluaa tehdä erilaisen kirjan itselleen rakkaasta aiheesta, ei muilla ole nokan koputtamista. Laadullisesti kirjasta ei varmasti löydy moitteen sijaa.

Muualla: Ulla kertoo perusteelliseen tapaansa kirjasta. Jonna piti kirjan ajankuvasta, henkilökuvasta ja hirviökuvasta. Mika vertaa Frankensteinin luomisprosessia kirjoittamiseen.


Jani Saxell: Sotilasrajan unet. WSOY 2014.

Toinen oman alansa huippuasiantuntija, Jani Saxell, kuvaa jättiteoksessaan slaavihistoriaa Keski- ja Itä-Euroopassa sekä kuljettaa lukijan muutaman vuoden päähän tulevaisuuteen, myös Suomessa.

Kirja on niin runsas ja kirjailija niin syvällä asiassa, että oma historiantuntemuksi osoittautui heti onnettoman puutteelliseksi kokonaisuuden käsittämiseksi. Teksti vilisee eri kansojen, väestönosien ja poliittisten ryhmittymien nimiä niin, että satojen vuosien - ja yhä jatkuvien - sotien osapuolia, saati vihamielisyyksien syitä - on vaikea hahmottaa. Päädyin lukemaan kirjaa kuin vierasta kieltä; joka sanaa ei tarvitse ymmärtää, jotta ymmärtää päätapahtumia. Se ei totta puhuen juuri auttanut. Onneksi kirjassa on mukana myös termien selityksiä ja lähdeluettelo niille, jotka haluavat ottaa asioista tarkemmin selvää.

Ehkä tarkoitus on juuri tuo: osoittaa, ettei maailma jakaudu selkeästi pahiksiin ja ja hyviksiin. Sen kuvittelin tajuavani, että slaavien historia on ollut hämmästyttävä monimuotoisuudessaan ja sotaisuudessaan: joka puolelta kurottavat suurvallat ovat olleet apajilla aina ja Balkanin alue poliittisen pelin kiihkeä kenttä, myös slaavikansoiksi luettavien kesken, näihin päiviin asti.

Tarina kuvaa, kuinka vuosisatojen aikana koetut iskut, viimeisimpinä Bosnian sota ja taistelut, joissa rauhanturvaajista ei ole ollut apua, köyhyys ja pakolaisuus sekä vastaanottavien maiden karsaus muualta tulevia kohtaan saavat aikaan liikehdintää ja levottomuutta kovia kokeneiden keskuudessa. Alkaako vastaliike?

Mukana on tuttu Florian, unenpäästäjä; mystinen vivahde on kiehtova, ja ajan - siis pari vuotta meistä eteenpäin - ilmiöitä tarkastellaan hänen silmillään. Florian ei ole enää yksin, vaan hän asuu perheineen vanhalla koululla Suomen maaseudulla; silti hän joutuu lähtemään sodan juurille, mukanaan henkivartija Ruben. Tekstissä on sekä vanhatyylistä koreilevuutta että modernia tykitystä, ja aiheita ja mielleyhtymiä niin moneen suuntaan, että Saxell ei todella päästä lukijaa helpolla eikä kirjasta selviä vaurioitta ainakaan kertalukemalla, vaan se vaatisi pidemmän paneutumisen kuin sen, mihin kärsimätön lukija kykenee. Toivoisin todella, että joku tekisi tästä asiantuntevan arvion ja selittäisi minullekin tarkemmin kirjan antia.

Kenelle? Haasteita rakastaville historianharrastajille, slavofiileille, Euroopan nykyasetelmaa ymmärtämään pyrkiville, pakolaisuutta miettiville, köyhyyden ja sodan vaikutuksia tutkiville.

Sami Majala: Riivaaja. Gummerus 2014.
Esikoiskirja Riivaaja on nuoren kirjailijan kehityskertomus perinteiseen tapaan - vaikka omaperäisyyteen pyritään, tätilukija ei ole vakuuttunut, sillä nuoren miehen maailmanangstia, tien päällä -romaania ja luomisen tuskan kuvailua on nähty. Jo alkuasetelma tuntui siten tyypilliseltä, samoin maailman kiertäminen ja moninaiset kokeilut, asfalttitason maakosketukset ja taiteelliset irtiotot jalat tukevasti ilmassa. Teksti sinänsä on rouhean juoksevaa, mutta kun itse asiasta, oman teininerouden vakavasta vaalimisesta, ei heru yllättävyyttä eikä huumorin tai ironian pilkettä tai kasvun mahdollisuutta, se etäännyttää lukijan. Sanajärjestyksellä kikkailu ärsyttää. Mutta myönnän auliisti olevani kirjalle täysin väärä lukija; ehkä nuori tai muuten vain omaa taiteellista polkuaan etsivä henkilö lukijana näkisi asian toisin. Nyt kun Majala on saanut purettua omaelämäkerrallisia riivauksiaan kansien väliin, ehkä seuraava teos on vapaa tuomaan esiin sen, mikä ulos haluaa pyrkiä.

Muualla: Kirjat kertovat -blogi sanoo kirjaa omintakeiseksi ja ärhäkäksi. Ensimmäinen vuosi eläkkeellä -blogin kirjoittaja rakastui kirjaan.

Lyhytarviot

Alice Munro: Kallis elämä. Tammi 2013. Pidän enemmän Anne Tylerin tai Carol Shieldsin tapaisista yksityiskohtia kertovista naisten arjen kuvauksista. Munron ikäviin henkilöihin en osaa eläytyä, ja heidän taustansa kertominen pitkän kaavan mukaan isän armeijakokemuksista ja äidin lapsuudesta lähtien tuntuu vain, no, tylsältä. Kertomus dementikosta on kyllä koskettava. Mutta en päässyt sisään tähän, vaikka kirjailija on Nobel-tasoa ja vaikka kirjaa sanotaan hänen tuotantonsa huipuksi omaelämäkerrallisessa viisaudessaan. Sama on minulle tapahtunut aiemminkin Munron kohdalla.

Muualla: Kaisa-Reetta osaa nähdä Munron parhaat puolet. Hänellä on myös paljon linkkejä.

Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo. Like 2013. Hurja, pelottava kivun kuvaus. Näyttämöllisessä asetelmassa on neljä ihmistä, joiden tarinat kietoutuvat yllättävästi toisiinsa. Ei hyvän mielen kirja, vaan lähes kauhumainen "sairauskertomus", jonka paras puoli on vahva tunnelma. Osa tekstistä on liiankin korkealentoista tai paremminkin liian syvällä henkilöidensä päässä, niin ettei lukija pääse heitä lähelle, ja tämä lienee ollut syy siihen, että keskittyminen herposi paikoitellen. Mutta kiinnostava ja omaäänisensä kirjoittaja, ehdottomasti.

Muualla: Sulopiinaa, sanoo Annika K.


Taiye Selasi: Ghana ikuisesti. Otava 2013. Suomennos Marianna Kurtto. Kweku Sain ja hänen perheensä kautta Selasi kuvaa modernia afrikkalaisuutta, jossa muutetaan kotiseudulta muualle ja vaurastutaan, mutta omat juuret ovat vahvat, vaikka ne näköpiiristä saattavat hävitäkin. Selasin teksti on kaunista ja omintakeista, nautinnollista luettavaa. Henkilöt ovat eläviä, tunnelmat uskottavia. Hieno, hieno kirja, joka runsaudessaan kestäisi useammankin lukukerran.
Omassa rankingissani Selasi on afrikkalaiskirjailijoiden ehdoton ykkönen. Kirjasta on kirjoitettu niin paljon blogeissa, ettei minulla ole niihin lisättävää.

Muualla: Lumiomena sanoo kirjaa lähes täydelliseksi nykyromaaniksi.
Kirsi kertoo Selasista enemmänkin.

Kevyttä joulua!



kuva: kortti.net 

Jos tämä olisi ruokablogi, otsikon alta löytyisi kalorivajaan näköisherkun resepti, mutta koska tämä on kirjablogi, tarjolla on jotain muuta. Sillä ainoa oikea keventäminen joulun aikaan ei liity syömiseen, vaan lukemiseen.

Kevyeen kirjavalioon voi kuulua vaikka Regina Rask, joka kirjoittaa chick-lit-tyyppisiä viihderomaaneja keski-ikäisistä naisista. Olen viihtynyt niiden kanssa, ja jostain syystä Rask tuo minulle aina mieleen Hanne-Vibeke Holstin, vaikka on arkisempi. Holstin Therese-sarjasta pidin myös, mutta mainintaa tarkempaa arviota ei ole valitettavasti tarjolla, luettu ennen blogikautta.

Mutta Raskista piti sanoa, että joulumarttyyrimaisesta, touhukkaasta Eevasta kertova Jouluihminen  ei ole hänen parhaitaan, joten kannattaa ilman muuta tutustua aikaisempiin. Jouluihmisen arvio Norkulta ja Susan kirjastosta.

Pirjo Hassisen Jouluvaimo on tummempi eikä taida olla kevytkään. Aloitus on iskevä: ”Eräänä lokakuisena päivänä, kun olin yksitoistavuotias, äiti opetti minulle orgasmin." Hassisen kyvyt tunnelmanluojana ja isojen asioiden moniäänisenä kertojana ovat läsnä, tarina polveilee ja sisältää paljon, jos lukija jaksaa pysytellä mukana. En itse aikoinaan kunnolla jaksanut, mutta Popula on sen verran kiinnostava, että olen ajatellut tutustua paremmin Hassisen muihinkin kirjoihin.

Kirja on esiblogiaaliselta ajalta, eikä postauksia löydy. Goodreadsissa kirja on saanut kaikkea yhden ja viiden tähden väliltä, ja eräs kommentoija sanoo: ”Pirjo Hassinen ei huonoa kirjaa kirjoita, siihen voi aina luottaa.” Lupaavaa!

Joulusta tuli vielä mieleeni Päivi Alasalmi, etenkin Onnellisia ihmisiä. Joka ei myöskään naurata, mutta hiukset saavat näppärästi juurihoitoa pystyyn noustessaan. Alasalmi on mestari herättämään lukijassa pienin keinoin kummallisen hermostuttavia ajatuksia, kuten että pakastimessa voi olla muunkinlaista lihaa kuin kuin kinkunjämiä...

Ja kun nyt lihalliselle osastolle mentiin, niin. Fingerpori esitti kirjabloggarille oivaksi esimerkiksi tiiviin arvion ominaiseen tapaansa, pöntöllä istuskellen: "Keriytyy auki kehämäisesti, kerroksia on, mutta ytimeltään jää pahviseksi ja ontoksi." Vessapaperirullasta.

Hyvää joulua!


P.S. Jos joku ei ole hokannut kirjabloggaajien hillittömän kirjallista joulukalenteria, vielä ehtii viimeisiä luukkuja availemaan. Katso vaikka Hannan eilinen luukku kirjailijoiden lukuvinkeistä, ja tänään Sara vie lukijat Prinssi Edwardin saarelle.

Regina Rask: Jouluihminen. Otava 2011.
Pirjo Hassinen: Jouluvaimo. Otava 2002.
Pertti Jarla: Fingerpori. HS 20.12.2012

Kolme nopeaa

Teemestarin kirja kertoo tulevaisuuden maailmasta, jossa puhdas vesi on tarkoin säännelty luonnonvara ja meistä on muistona saastuneiden maiden, kituvan luonnon ja niukkuuden lisäksi vain kaatopaikat valtavine muovikasoineen. Energiaa säännöstellään, viranomaiset ohjaavat tiukasti kansalaistensa tekemisiä, vesirikkomuksista rangaistaan jopa teloituksin.

Noria on teemestarien sukua. Hän asuu jossain pohjoisessa Suomessa, jossa vielä kerrotaan legendaa jäästä, joka joskus peitti ison alan maapallosta, ja jatkaa tinkimättömästi sukunsa perinnettä. Ei mikään hauska tarina, mutta teksti on kaunista ja hiottua. Esikoiskirjan kömpelyyksiä tai hurjia scifi-revittelyjä ei onneksi löydy. Yllättävää on kahvinjanoisten suomalaisten muuttuminen teeseremonioita kunnioittavaksi kansakunnaksi, mutta kuka tietää. Ehkä kahvipensaat katoavat.

Vaikkei olisi fantasian ystävä, tämän voi lukea perushyvänä romaanina äärioloista ja perinteen voimasta. Ja yhtenä vaihtoehtoisena tulevaisuutena, kannanottona luonnon puolesta - karmeat Talvivaara-uutiset ovat tuoneet kirjan mieleen monta kertaa. Sopii kaikenikäisille, vaikka tarjoillaan YA-kategoriaan, ja ehkä nuoret aikuiset otollisimpia lukijoita ovatkin.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos 2012.

Itärannan esikoiskirja sai tänään Kalevi Jäntin palkinnon. Aiemmin tänä vuonna se voitti Teoksen scifi- ja fantasiakirjapalkinnon, kuten Jenni arviossaan kertoo.


Hitlerin kylkiluu on Pete Suhosen esikoinen, veijariromaani, joka on monin tavoin ajan hermolla. Sauli Niinistö on kirjassa jo presidentti, Katainen pääministeri, ja uusi äärioikeistolainen Hitleriä ihannoiva veljeskunta perustetaan suomalaisuutta ja puhtaan kansan aatetta puolustamaan.

Perustajat Muttilainen, Parviainen ja Hildén uskovat, että Hitlerin kuolemasta ei ole kerrottu totuutta, ja selvittelevät tai paremminkin mutkistavat tätäkin asiaa, monen muun touhuilunsa lomansa. Tavisäijät alkavat rikkoa rajoja, elävät ehkä juuri niin kuin moni mies haaveilisi - yhteiskunnan sääntöjä uhmaten, tasaisesti viinaa ja seksipalveluja nauttien, rohkeasti reissaten ja hyvisi katsomiensa asioiden puolesta rötöstellen, kuten pissimällä ruotsalaisen seurueen veneen polttoainetankkiin. Elämäntapaa ei silti ihannoida, putkeen ei kavereilla todellakaan mene.

Kirja oli luettava, kun siitä paljon puhuttiin ja omalta mukavuusalueelta poikkeamista tuli jo suorastaan haaste. Muutama kohta hymyilytti ja pari nasevaa aforismityyppistä ajatusta huvitti, muuten en saanut tästä hauskuutta tai muutakaan suurta elämystä irti, paitsi kärsimättömyyden loppua kohti, kun juttu tuntui pitkittyvän. Henkilöitä ja tapahtumia oli jo liikaa, ja käänteistä osa meni hoppuillessa ohi. Mutta kirja ei varmasti ole suunnattu tädille, joka ei ole luontaisesti tämän lajityypin ystävä; en saa luettua Tervoja ja Paasilinnatkin ovat jääneet huonolle. Jos näistä pitää, todennäköisesti tämäkin kirja kolahtaa.

Teksti on hyvin tehty ja toimitettu, ja kirja on lajinsa kelpo edustaja. Itse luin reilusti yli puolet sujuvasti, loppu oli suorittamista.

Arvio ja hauskaa keskustelua Booksyn blogissa ja Sallalla, joka mainitsee lajiesimerkkeinä Juha Vuorisen ja Veikko Huovisen.

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu. WSOY 2012.

Tähdenpeitto on sympaattinen, todentuntuinen ja rankkakin, mutta ei liian inhorealistinen tarina kahdesta lukiolaisesta, Riinasta ja Joonasta. He eivät tunne toisiaan, mutta heillä on paljon yhteistä, jos kohta erojakin. Ehkä sittenkin enemmän eroja. Lukija voi heidän tarinoitaan vertailla ja miettiä, mitä sitten, jos asiat olisivat toisin. Jos Riinalla olisi kotona toisin. Jos Joonalle kävisi toisin. Jos... 

Kirja on kuulas kuin kotimainen omena. Nuorten kirja, ja nuoruudesta kauniisti kertova kirja myös meille muille. Lukijalle jää haikea mutta hyvä mieli.

Kirsin kirjanurkassa sanotaan kaikki tärkeä tästä kirjasta.

Sarri Nironen: Tähdenpeitto. WSOY 2012.

Nopeat arviot

Vapauttakaa karhut tuli luettua harppomalla. Taitava oli kirjoittaja jo 25-vuotiaana tätä tehdessään, mutta tarina nuorten miesten hassunhauskoista koheltamisista menneillä vuosikymmenillä ei vain jaksanut kiinnostaa kunnon paneutumisen verran. Piti kuitenkin kokeilla, koska Irvingiä luin aikoinaan paljon. Ja kirja on vauhdikas, monitasoinen ja runsas Irvingin tapaan, velmun irvaileva mutta ei pinnallinen. 60-luvun nuoren miehen kasvukertomuksen lisäksi kirja kuvaa historiaa: Hitlerin synkkää varjoa ja serbien ja kroaattien välejä jo toisesta maailmansodasta saakka. Kotkamies nauratti, samoin kaikenlaiset poikien pöhköt pohdinnat, kuten miten kummassa Nooa onnistui saamaan eläimet siististi pareittain arkkiin. Kirja ei siis ole huono, tätilukija vain väärä: parikymmentä vuotta sitten olisi tilanne ollut toinen, mutta 1967 ilmestynyt esikoiskirja suomennettiin (hienosti) vasta nyt.

Lumiomenan Katja on Irving-fani.

John Irving: Vapauttakaa karhut. Tammi 2012. Suomentanut Kristiina Rikman.

Toinen nuori lupaus, Matias Riikonen, julkaisi myös esikoisensa. Nelisiipinen lokki on novellikokoelma, joka liikkuu nuoren miehen maailmassa; koulussa, pihoilla, lähiympäristössä. Kertoja on tarkkanäköinen ja monisanainen; hän osaa kuvata arkiset asiat tarkasti, pienetkin havainnot ja niiden aiheuttamat mietteet selostaen niin, että lukija on täysin mukana ajatustenvirrassa. Pitkät, monilauseiset virkkeet muistuttavat tuumailua, luontevasti, vähän tylsästi kuten polveileva jutustelu usein. Mutta pidin sitä tehokeinona enkä kirjailijan taitamattomuutena. Vaikka aihepiiri ei minua puhutellut, kirjailija on osaava ja esikoinen lupaava: tältä mieheltä jää uteliaisuudella odottamaan lisää.

Hemulin kirjahyllyn Hennalla hyviä havaintoja.

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki. Gummerus 2012.

Vaikka olen Nopolan tavoin kuullut lapsena paljon Armista ja Gilistä ja muistan jopa lehtikuvia Tabe Slioorista, en ollut kirjan kanssa samalla aaltopituudella. Joitakin hymähdyttäviä oivalluksia ja tutunarkisia hauskoja sattumuksia, mutta myös liian nopeasti ohitettavia tavallisuuksia eikä juuri mitään mieleen jäävää.

Kirsin kirjanurkka löysi kirjasta paljon myönteistä.

Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia, Sinikka Nopola. WSOY 2012.