Mikko Kamula: Pohjolan neito. Metsän kansa -sarjan osa 5.

Mikko Kamulan ällistyttävä Metsän kansa -sarja on edennyt jo viidenteen osaansa. Ollaan 1400-luvulla Suomena tuntemamme maan alkujuurilla. Tiettömille rannoille Leppävirralle asettuneen Juko Rautaparran lapset ovat jo aikuisia, Tenhokin jo nuori mies. Ja tietäjä, Yörnin äijän opastamana. 

Tenholla ja äijällä onkin paljon tekemistä, sillä he lähtevät pelottavaan Pohjolaan hakemaan sinne siepattua Torho-seppää. Torho takoo sampoa, eikä se saa joutua Pohjolan ilkeän Loviattaren haltuun. Pahojen voimien käytössä se olisi muun maailman tuho! 

Matka on vaarallinen ja hurjia käänteitä täynnä, kuten aiempia osia lukeneet arvaavat. Tenhoa pääsevät tai paremminkin joutuvat auttamaan Hämeen linnassa parantajana toimiva sisko Varpu ja Pyhän Olavin linnan palveluksessa oleva veli Heiska. Tenhon yllättää noita Loviattaren tytär, Ilmatar, kauneudellaan ja taidoillaan. Neito on noita itsekin, vaikkei äitinsä veroinen - tuskin kukaan on, arvelee Ilmatar itse.

"Nainen oli niin kaunis ja kopea, että hän tuntui olevan täysin Tenhon tavoittamattomissa, mutta tänään Pohjolan neito oli paljastanut itsestään toisenlaisen puolen, joka sai Tenhon sydämen sykähtelemään. Tenho ei ollut unohtanut, miksi oli tullut Pohjolaan, mutta hänen oli kuljettava virran mukana. Voisiko tällä mieltä kuohuttavalla seikkailulla olla onnellinen loppu?"

Turussakin käydään ja kaupunkia kuvaillaan elävästi niin lukijalle kuin Varpulle, joka hämmästelee suunnattoman suurta kirkkoa. Kaniikki Arvid Kurki esittelee sitä Varpulle ja tämän ystävälle Gertrudille. Varpu ostaa markkinoilta rohdoskasveja ja muita lääkeaineita. 

Kalevalaista perintöä hyödyntävä tarina on vahva ja vyöryttää väkevästi todellista kansanperinnettä lukijan silmien eteen ja mielikuvitukseen. Kertakaikkiaan upea sarja, tekijänsä Kamulan elämäntehtävä - hän on opiskellut ja työstänyt aihetta pitkään. Ja tarina on pitkä! Vaikka olen suuri sarjan fani, aloin jo hieman tuskastua yksityiskohtaiseen kerrontaan. Ei sillä, luen kyllä jatkossakin kaiken, mitä tulee.

Fantasiaelementtejä enemmän pidän arjen ja todellisen perinteen kuvauksista, ja niitä toivon sarjaan enemmän jatkossa. Millaista oli elää Hämeen tai Olavin linnassa tai niiden liepeillä? Mitä miettivät ja tekivät asukkaat Leppävirran virran varrella? Miten asutus kehittyi? Miten Suomeksi muuttuminen eteni?

Paljon kysyttävää, paljon kiherryttävää kerrontaa. Maltilla mutta innolla odotan jatkoa.  

Mikko Kamulan Metsän kansa -sarja:

Sarjan osa 1: Ikimetsien sydänmailla.

Sarjan osa 2: Tuonela

Sarjan osan 3: Iso härkä

Sarjan osa 4: Kalevan pojat 

Mikko Kamula: Pohjolan neito. Metsän kansa -sarja, osa 5. Gummerus 2025. 

Mikko Kamula: Kalevan pojat

Pohjan akka on tätä kirjoittaessani leppynyt: pakkanen ja hyytävät tuulet ovat muuttuneet pilvettömäksi sinitaivaaksi ja lämmittäväksi auringonpaisteeksi. Mikko Kamulan uutuuskirjassa akka vielä vihoittelee, pitää pakkasia ja lunta niin, että väellä on jo hätä viljasatojen kanssa. Niin tietäjien taitoja kuin väkivahvaa voimaa tarvitaan! 

Metsän kansa -sarjan neljäs osa Kalevan pojat jatkaa myyttistä kertomusta suomalaisten erämaiden asuttamisesta 1400-luvun lopulla. Juko Rautaparran perhe asuu Savossa Leppävirran reitin varrella, nykyisen Konnuksen kanavalle johtavan tien seutuvilla. Mutta heidän vaikutusalueensa on laaja, onhan vanhin poika Heiska tutustunut Pyhän Olavin linnaan ja havittelee sotilasuraa - mistä perhe ei ilahdu - ja tytär Varpu opiskellut parantajan taitoja Juvalla. Sarjan edellisessä kirjassa tragediaan päättyneen elämänvaiheensa jälkeen hän pohtii elämäänsä eteenpäin: kutsuuko ura vai kodista huolehtiminen? Modernilta kuulostaa, kuten moni muukin kirjan kohta.  

"Oliko ihmisten elämä todella heidän omissa käsissään, vai olivatko kaikki vain vääjämättömän kohtalonsa orjia?" 

Nuorin poika Tenho vasta vaikuttaja onkin; hän on tietäjän oppilas ja jo vahva näkijä itsekin, ehkä jopa opettajaansa Yörnin äijää voimakkaampi. Kovan vastuksen hän ainakin antaa Pohjolan emännälle ja muille viholaisille. Hän "nostaa luontonsa", mitä se sitten tarkoittaakaan, ja selviää taidoillaan monesta vaaranpaikasta. 

"- Pystyn aistimaan kaukaisia asioita, Tenho paljasti. - Sillä on rajoituksensa, mutta havaitsemani ihmiset ovat alle puolen virstan päässä. Satuin kurottamaan ajatuksillani siihen suuntaan ja huomasin heidät. - Uskomatonta... Kauppi huokaisi. Tenho tajusi olevansa Kaupin silmissä jälleen aavistuksen etäisempi ja arvoituksellisempi. Tuntui kurjalta seurata sivusta, miten heidän ystävyytensä muuttui joksikin muuksi. Hän ei voinut kuitenkaan muuta kuin kohdella Kauppia tavalliseen tapaan. Silloin Kauppi saattaisi lopulta ymmärtää, ettei kaikki Tenhossa ollut sentään muuttunut." 

Uhka on aina tullut idästä, jo ennen kuin Suomi-nimistä valtiota oli olemassakaan, ja niin tapahtuu myös kirjassa. 

"Heiska päätti kuitenkin viedä miekan sisälle pirtin lämpöön. Siellä se olisi käden ulottuvilla, jos sitä syystä tai toisesta tarvittiin. Tieto rajantakaisten uudesta ryöstöretkestä vaivasi häntä. Hyökkäyksen kohteille se oli valtava onnettomuus, eikä ollut yhtäkään hyvää syytä olettaa, että vihanpito päättyisi tähän."

Tuliset miekat, jättimäiset hauet, taikaloitsut ja parantavat yrtit auttavat sankareitamme traditionaalisessa hyvän ja pahan kamppailussa. Hurjassa seikkailussa apuun kutsutaan myös jo ammoin kuolleiksi luullut legendat, Kalevan pojat. Vaarallisten tilanteiden vastapainoksi koetaan myös rakastumisia, lämmintä välittämistä sekä itseä suurempaa kunniantuntoa ja sankaruutta. 

"Parempi kunniaa kourallinen kuin häpeää helmallinen, Varpu ajatteli."

Kamulan tekstiä lukiessa uppoan täysin syvyyksiin, kiehtovan salaperäiseen maailmaan. Kaikkine hämmästyttävyyksineen kirja koettelee mielikuvittelun rajoja mutta perustuu myös tietoon, jota kirjoittaja on hankkinut kansatieteen ja historian opiskelullaan - nimenomaan tätä kirjasarjaa varten. Komea ja hurja suoritus jälleen kerran. Ikiaikainen ihmisyys ja toistuvat ilmiöt ovat läsnä, eikä yhteyksiä nykyisyyteen ole vaikea havaita, muutenkin kuin sotaisan idän osalta. Alussa on tiivis kertaus sarjan henkilöistä ja tilanteesta, jossa ollaan kertomuksen lähtiessä liikkeelle. Tämä on mainio idea: helpottaa tarinaan solahtamista ja muistuttaa mieleen aiempien osien seikkailut. 

Kenelle: Legendojen ystäville, muinaisuutta miettiville, suomalaisuuden juuria tutkiville, historiahulluille. 

Muualla: Kannattihan tätä odottaa, toteaa Kirsin kirjanurkka, ja luki kirjasta maailmanmerkkejä.  

Lue sarja alusta:

Osa 1: Ikimetsien sydämailla

Osa 2: Iso härkä

Osa 3: Tuonela

Mikko Kamula: Kalevan pojat. Gummerus 2022. Maaginen kansi: Jenni Noponen.

Mikko Kamula: Tuonela

Miksi olen koukussa Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjaan? Tiivistettynä sanoisin, että se on ammattimainen, perusteellinen ja kiehtovasti kirjoitettu sarja suomalaisten historiasta, jonka jokaisen toivoisin tuntevan. Etenimme erämaita etsiessämme ja verottajaa pakoillessamme yhä syvemmälle maaplänttiä, joka nykyisin Suomena tunnetaan. Taistelimme itänaapurien hyökkäyksiä vastaan, ajoimme lappalaiset pohjoiseen, valtasimme maita ja kasvatimme perheitä ja sukuja, joiden jälkeläisiä meistä suurin osa on. Uskoimme luontoon, noudatimme vuodenkiertoa ja hoivasimme sukupolvia vanhoja myyttejä, jotka elävät meissä ehkä tänäkin päivänä.

Lisää syitä koukuttua:

• Suomalaisuuden historia kiinnostaa aina. Etenkin aika ennen kirjoitettua historiaa kiehtoo äärettömästi, ja siihen iskee Kamula. Millaista oli esi-isien ja -äitien elämä? Millaisia olivat heidän uskomuksensa, jumalansa, tapansa tehdä töitä ja hoitaa perheitään? Mitä he toivoivat, mitä pelkäsivät, mihin uskoivat?
• Kamula ei kerro mutulla, vaan hän on ammattimainen historioitsija. Siksi lukija voi luottaa siihen, että ajankohdan käytännöt ja tavat ovat niin todellisia kuin ne ilman arkistofaktaa ja tarkkoja lähteitä voivat olla.
• Kirjailija punoo niin jännittäviä juonenkäänteitä ja vauhdikkaan tapahtumakuvion, että niihin jää kiinni: henkilöt ovat eläviä ja todentuntuisia, ja heidän kohtaloistaan on pakko olla kiinnostunut. Vaikka henkilöt puhuvatkin modernia kieltä, en koe uskottavuusongelmaa - niin taitava kirjailija on, vaikka tajuan, etteivät tuon ajan ihmiset puhuneet noin, eivät ehkä ajatelleetkaan noin. Mutta ihmisluonne, se ei muutu vuosisatojen kuluessa, uskon. Tekemisiämme ohjaavat perustekijät ovat aina samoja. Ruoka, lämpö, turva, rakkaus: mitä muuta mekään nykyisin tavoittelemme?
• Kirjasarja viihdyttää, antaa tietoa ja ruokkii mielikuvitusta. Lisäbonuksena se sijoittuu omaan syntymäkuntaani Leppävirralle, joka tietysti nostaa kiinnostusastetta, mutten tiennyt tätä alkaessani lukea sarjaa.

Sarjan kolmas osa Tuonela leiskuu kanneltaan ja sisällöltään. Nimensä mukaisesti siinä mennään "rajan taa", kun Yörnin äijä lähtee hakemaan nuorta Tenhoa takaisin ihmisten maailmaan. Kirja poikkeaa hieman edellisistä siten, että tämä yksi tapahtuma Juko Rautaparran perheen vaiheista nousee niin vahvasti keskiöön, ja tarina on edellisiä myyttisempi, seikkailullisempi ja elokuvallisempi. Kamula lienee yhdistänyt siihen kaiken tiedon ja aavistuksen, jota aiheesta on saanut koottua; kuolemanjälkeisestä elämästä on olemassa paljon taruja ja kertomuksia, jotka on nyt paketoitu näppärästi ja kuvattu komeasti lukijan mielikuvitusta kutkuttelemaan.

"- Helle on löytänyt pakoreitin. Olen varma siitä! Ei se mitään muutakaan voi tarkoittaa. - Jos niin sanot. Tenho ei antanut Yörnin äijän varovaisuuden häiritä. Tietäjä ei nähnyt sinne tänne singahtelevaa häilyvää henkeä, joten hän ei voinut ymmärtää. Tenhokaan ei tajunnut täysin mitä Helle yritti kertoa, mutta hän oli varma, että se halusi heidän seuraavan. Ei se muuten olisi käynyt vähän väliä ovella ja tullut sitten kiepsahtelemaan hänen ympärilleen. Yörnin äijä ei luultavasti vieläkään täysin uskonut, että Helle oli todellinen olento ja että siitä voisi olla hyötyä."

Mutta Rautaparran perhe jatkaa elämäänsä tässä maailmassa. Vanhin poika Heiska on kasvanut nuoreksi mieheksi, jota uravalinnat mietityttävät. Rakkaus rantasalmelaiseen Kultaan ei mietitytä, mutta suhteen vakiinnuttaminen vaatii paljon työtä: onko Heiskasta siihen? Häitä odotetaan innolla.

"- En millään malttaisi odottaaa, Heiska myönsi, - en itse juhlaa enkä sen jälkeistä aikaa. - Tavalliselta se sitten lopulta tuntuu, kun sitä alkaa elää, Mateli huomautti. Voisiko se olla noin? Heiska ei suostunut uskomaan. Tuo oli sellaista puhetta, jota elämäänsä kyllästyneet viljelivät, ja suotakoon se Matelille. Hänen ja Kullan tarinasta tulisi kuitenkin jotain toisenlaista. Taitavat tarinankertojat laulaisivat heistä vielä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun heitä ei enää olisi..."

Myös Jukon tytär Varpu suunnittelee tulevaa. Juvalainen Hermo tuli kuvioon jo edellisessä kirjassa, mutta nyt suhde tiivistyy. Nuoret juhlivat riemukkaasti, kuten kuuluu.

"- Kuka tahansa tuoksahtaa kaskipäivän jälkeen. Sauna on lämmin kylpemistä varten, mutten ollut ehtinyt ajatella niin pitkälle. Haluaako joku mennä? Muut hihkuivat haluavansa, ja Varpu tajusi äkkiä olevansa ainoa, joka istui hiljaa. Saunominen Hermon kanssa ei tuntunut vieläkään hyvältä ajatukselta, mutta ehkä se isolla porukalla oli turvallista. Sitä paitsi hänkin halusi peseytyä. - Meidän täytyy kantaa kaljatynnyri sinne, joku pohti ääneen. - Tehdään sitten niin. Nämä juhlat siirtyvät saunalle, Hermo kailotti eikä tietenkään tullut ajatelleeksi, oliko Varpulla mitään sitä vastaan. Ei hän tosin olisi kehdannut kieltäytyä, vaikka häneltä olisi kysytty. Saunominen muidenkin kuin omien perheenjäsenten kesken oli aivan tavallista."

Sekä Varpu että Heiska löytävät omat polkunsa, eivät ehkä suorimmat ja helpoimmat, mutta eteenpäin mennään. Lemminkäisen jalanjälkiin viittaillaan, kun Tuonelasta puhutaan, ja Olavinlinna puolustaa rintamaita idän uhkalta. Niin kuulen korvissani historian havinaa, ja yhteydet tähän päivään, tämän päivän nuoriin, joille taistot ovat tätä päivää tai tulevaa.

Hurjaa, jännittävää, informatiivista mutta erityisesti mielikuvitusta ja omaa historiaa lentoon saattavaa. Henkilöt edustavat aikaansa; psykologisen tarkkaa ihmis- tai ihmissuhdekuvausta ei kannata odottaa sen enempää kuin tapahtumat antavat ymmärtää, mutta ajan uskomukset ja tavat valtaavat lukijan mielen vastustamattomasti. Helppoa ja viihdyttävää historiankirjoitusta: mitä voisi enempää toivoa?

Nautin niin Kamulan kirjoista - hän on lupaillut kuusiosaista sarjaa, muttei ole lukinnut, moneenko aineksista yltää. Toivottavasti ei lukitsekaan, esimerkiksi seuraavien kolmen osan kohdalla ainakaan. Vaikka kirjat ovat yli 700-sivuisia, ne eivät ole riittävän pitkiä innokkaalle lukijalle.

Kenelle: Historiahulluille suomalaisille, jännittävän sukutarinan ystäville, juuriaan tutkiville.

Muualla: Kirsin kirjanurkka sanoo tarinaan jäävän taas kutkuttavaan koukkuun.


Sarjan avauskirja täällä: Ikimetsien sydänmailla
Ja seuraava osa, Iso härkä.
Sain Tuonela-kirjan kustantajalta.

Mikko Kamula: Tuonela. Metsän kansa 3. Gummerus 2019. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. 

Helmet-haaste 2019 kohta 27: pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja.

Mikko Kamula: Iso härkä

Ammoiset ajat kiehtovat, keskiaika erityisesti: kirjoitettua dokumentointia ei ajalta ole, mutta hurjasti tapahtui. Kuten erään nykyisin Suomeksi sanotun pohjoisen maailmankolkan asutuksen ja kulkureittien muotoutuminen sekä heimojen henkiset ja maantieteelliset rajat, jotka vaikuttavat edelleen.

Kamula on tutkinut kansanperinnettä vuosia ja perusteellisesti: sen tuloksena Metsän kansa -kirjasarjaan on luvassa kuutisen kirjaa, joista Iso härkä on toinen. Nyt seuraamme Juko Rautaparran perheen ja naapureiden vaiheita 1480-luvulla. Kruunu tiukentaa otettaan alaisistaan verotuksen muodossa. Perheen poika Heiska rakastuu mutta joutuu myös vaikeuksiin, joiden seurauksena hänet määrätään käräjille. Myöhemmin hän joutuu Olavinlinnaan pakkotyöhön, mikä oli perheelle yllättäen hyvä uutinen. Ehkä poika siis vielä palaa kotiin, ehkä saa jopa oppia isosta maailmasta.

"Varpu yritti kuvitella Heiskan linnan muurille tähystämään kauas itään ryssän maille. Ehkä hän todella nauttisi siellä olostaan."

Jukon tytär Varpu joutuu myös aikuistumaan nopeammin kuin oli tarkoitus. Isän vaimon Matelin kanssa on vaikea löytää yhteistä säveltä; Mateli manaa esiin hengen, paran, mitä Varpu ei hyväksy.  Naisten välien kehittyminen jännittävien tapahtumien pyörteessä tuntuu luontevalta. Sillä tapahtumia teoksessa riittää niin, että lukijaa hengästyttää, eikä kuutisensataa sivua tunnu lainkaan pitkältä, päin vastoin - kesken loppuu!

Nimeksi nostettu härkä edustaa mytologiaa, jota kirja on täpötäynnä. Taiat ja loitsut, luonnonusko, maahiset ja metsänpeitot ovat ajan ihmisille arkea. Yörnin äijä opettaa nuorelle Tenholle tietäjän taitoja. Opetuksesta on odottamattomia seurauksia, kun valtava härkä alkaa herättää seudulla pelkoa ja tuhoa. Oman siivunsa tarinaan tuovat lappalaiset tapoineen.

"- Ovatko noitien taiat jotenkin erilaisia kuin tietäjien? Tenho uteli. - Lappalaisten taikuus on hyvin vanhaa perua. He osaavat monia konsteja, jotka tietäjät ovat jo sukupolvia sitten unohtaneet. Yksi sellainen on loveen lankeaminen. Se tarkoittaa matkaa tuonpuoleiseen, aliseen tai yliseen maailmaan, sielueläimen johdattamana."

Kirja on niin täysi, että sitä on vaikea kuvailla, vaikea valita, mitä kertoisi. Minua kiehtovat erityisesti paikkojen kuvaukset, kulkureitit, arjen asiat ja elinkeinot, tavat ja rituaalit. Tarkkaan kuvataan, kuinka perhe kasvattaa karjaa, kalastaa, metsästää, poimii marjasatoa ja elää omavaraisesti, satunnaista kaupantekoa lukuunottamatta - ja verottajaa, jota pakoon Juko alunperin Savon sydänmaille muutti. Eikä perheellä ole syytä suhtautua yhtään suopeammin hallitsijoihin tämänkään tarinan perusteella. Ikävä veronkerääjä aiheuttaa monenlaista harmia ja pahempaakin.

"- Tönius Ikäheimosen ja Rautaparran perheen välinen kauna on niin selvästi havaittavissa, että on helppo uskoa sen jatkuneen pitkään. Kerrohan, mikä sai sinut alun perin hautomaan väkivaltaisia ajatuksia neljännesmiestä kohtaan? - En ole hautonut moisia ajatuksia, Heiska vastusti, mutta kaunaa välillämme on kyllä ollut. Se alkoi siitä, kun neljännesmies määräsi perheelleni liian suuren kuninkaanveron. Kuka tahansa suuttuisi sellaisesta. En ole kuitenkaan murhannut ketään."

Tärkein teema on kuitenkin luonnon suuri merkitys ja voima; se sanelee elämisen (ja kuolemisen) ehdot. Henkilöt ja heidän elämänkäänteensä seikkailuineen jäävät oikeastaan sivuseikoiksi, vaikka niiden avulla kirjailija saa tuon kaiken esiin, nykykieliseksi tarinaksi muokattuna.

"Muille tuli kiire, mutta Tenho sulki silmänsä ja herkisti korvansa. Hän ei kuitenkaan kuullut muita kuin pirtissä hyörivät ihmiset. Tenho kysyi äänistä Yörnin äijältä, mutta tietäjä vain kohautti olkiaan. - En minä oikeastaan mitään kuullut. Se oli pelkkä aavistus, mutta ne osuvat usein oikeaan. Niitä tulee sitä useammin, mitä enemmän olet tekemisissä tuonpuoleisen kanssa. Tenho nyökkäsi ja kiiruhti muiden mukana ulos. Kyky vaikutti hyödylliseltä, mutta Tenho ei ollut varma, haluaisiko olla tuonpuoleisen kanssa tekemisissä enää yhtään enempää kuin tähän asti." 

Tekstin tyyli tuo mieleen monet muut historialliset romaanit, lienee perinteen mukaista tämäkin; tutkijan kieleksi elävää, sujuvaa ja hypnotisoivaa, vaikkei hae kauneuspalkintoja, vaan on enemmän selostavaa. Nykykielisyys on hyvä ratkaisu, näin tekstiä on helppo seurata. Kieltä ja ajattelua on vaikea erottaa erottaa toisistaan; myös muutamat ajatuskulut kirjassa tuntuvat yllättävän moderneilta, mutta koska emme todellista tilannetta tiedä, mennään sillä, mitä tiedetään ja minkä kautta lukijalle on helpointa. Se ei isoa kuvaa muuta miksikään.

En voi kuin ihmetellä nuoren kirjailijan laajaa ja monipuolista tietämystä sekä taitoa tuoda sen runsaus esiin vangitsevalla tavalla. Ja perinteemme runsaus, totta kai. Täysi ja tyydyttävä, mutta samalla nälän jättävä teos; tätä on saatava lisää! Sarjan seuraava kirja on luvassa syksyllä. Jo ensimmäinen, Ikimetsien sydänmailla, sai mielikuvituksen villiin laukkaan. Eikä se laukka taida pysähtyä niin pitkään kuin sarja jatkuu.

Yhteispostaus Amman lukuhetken kanssa. Kurkkimaan, mitä Amma tuumii!

Metsän kansa -sarjan ensimmäinen osa: Ikimetsien sydänmailla 

Kenelle: Historiahulluille, Suomi-juurten etsijälle, mytologiasta ja kansanperinteestä viehättyville.

Muualla: Mielikuvitusrikas ja koukuttava, sanoo Mai Kirjasähkökäyrässä. Kirsi kirjanurkassaan puhuu vastustamattoman viihdyttävästä ja vetävästä romaanista. Myös Kodin Kuvalehdessä innostuttiin "poikkeuksellisen maagisesta kirjailijasta".

Mikko Kamula: Iso härkä. Metsän kansa 2. Gummerus 2018. Sain kirjan kustantajalta.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Keskiaika kiehtoo - se on riittävän kaukana ollakseen jotain todella erilaista nykyhetkeen verrattuna. Vanhat mytologiat, luontousko, säiden ja muiden luonnon ehtojen mukaan eläminen; koko ajattelu, jonka miellän ikiaikaiseksi suomalaisuudeksi, on vahvasti arjessa läsnä.

Ainakin Mikko Kamulan kirjan mukaan, ja olen aika luottavainen: kansanperinteen tutkija on selvittänyt asioita pitkään ja perusteellisesti. Henkilöt romaanissa ovat keksittyjä, mutta ajan tavat ja elämänmeno niin lähellä faktaa kuin selvitysten perusteella on mahdollista. Juko Rautaparta perheineen muuttaa Savossa Juvalta Leppävirralle, tuonne tuntemattomaan erämaahan, etsimään uutta alkua Jukon ensimmäisen vaimon kuoltua. Lapset - teinit Heiska ja Varpu ja kymmenvuotias Tenho - ynnä Jukon äiti, Mallu-mummo, ja uusi vaimo Mateli seuraavat tietysti Jukon päätöstä, johon vaikuttavat myös taloudelliset syyt. Ja luulen, että hitusen myös seikkailunhalu: Juko ei ole jämähtävintä mieslajia.

Henkilöiden ja paikkojen esittely vie ison osan kirjasta, mutta vähintään yhtä isosti esiin nousevat työnteko, vapaa-aika, uskonto ja mystiikka. Elinkeinoista karjanhoidon, viljelyn ja metsästyksen ja kalastuksen lisäksi tuttua on kaupankäynti. Ja vapaalla irrotellaan! Kamula antaa kaikesta runsain määrin yksityiskohtaista tietoa perheen tekemisten myötä.

Rituaalit, taiat ja loitsut opitaan jo pienestä, jokaisella rakennuksella saunaa ja aittaa myöten on oma haltiansa ja eläimillä pyhät ominaisuutensa, joita on kunnioitettava. Etenkin karhulla, josta muodostuu kirjan keskeinen hahmo. Kontio on niin väkevä, ettei edes karhu-sanaa saa käyttää huolettomasti. Mutta epäonninen Juko joutuu otson vainoamaksi, ja perhe kohtaa onnettomuutta. Joten taas mennään metsälle, vaikkei ihan tavalliselle, kun on metsän valtiaasta on kyse.

Nuori Heiska on herkullisen hellyttävä hahmo, polleassa nuormieheydessään. Varpu heräilee naiseuteensa - ja on ymmärrettävästi kiukkuinen asuessaan erämaassa, jossa muita nuoria, etenkään miehiä, ei juuri tapaa. Tenholla havaitaan kummia kykyjä. Vanha tietäjä, Yörnin ukko, on perheen apuna monessa kinkkisessä tilanteessa maagisine voimineen.

Maantiedettä tulee kerrattua samalla: idässä ovat karjalaiset, eikä siltä suunnalta ole odotettavissa mitään hyvää, "...rajan takaa tulee kuitenkin ryöstöretki ennen pitkää", tuumii Mallu. Kahnaukset ovat tuttuja myös lappilaisten kanssa, joita vielä asuu näillä alueilla ja jotka tylysti ajoimme pohjoiseen myöhemmin. Olisi muuten tänä päivänä terveellistä muistaa, että me olimme tuolloin niitä tunkeutujia ja tilanviejiä.

Kiinnostavan henkilögallerian lisäksi ajanjakso hurmaa. Ehkä se kutkuttelee jotain ammoista mielessä, ehkä on vain niin taitavasti esiintuotu. Tekstissä on kirveelläveistetyn tuntu eikä se sinällään kauneuskilpailua voittaisi, mutta tunnelma ja ajankuva ovat sitä sykähdyttävämpiä. Eläydyin niin täysin, että jos uskoisin mihinkään, alkaisin uskoa eläneeni noina aikoina. Huvitti kirjan puhuttu kieli: se on täysin modernia, mikä helpottaa lukijaa, mutta välillä tuntuu koomiselta. Silti pidän ratkaisua oikeana luettavuuden ja uskottavuuden kannalta: mitään keinotekoista murreläppää tai wanhaa kieltä ei ole edes yritetty sotkea mukaan. Toinen asia, joka mietityttää, ovat henkilöiden suhteet toisiinsa: emme oikeasti voi tietää, miten paljon kiintymystä tai vaikkapa lastenkasvatuksen mietintää tuona aikana on esiintynyt: tarkkailtiinko ja kehuttiinko toisia, jos syytä oli, kuten Juko tekee.

Mutta suurin yllätys: noissa paikoissa olen oikeasti elänyt! Synnyin Leppävirralla, ja monet kirjassa mainitut paikat ovat tuttuja. Tietysti tuttuus nostaa kiinnostavuusastetta, ja innoissani vertailin kirjan karttaa nykyiseen. Rautaparran tila oli nykyisen kirkonkylän alueella virran rannalla - tuolloin ei juuri muita teitä vesireittien ohella ollut, maitse matkattiin jalkaisin maastossa - Remeksisten tila synnyinkotini paikkeilla. Sianjalka-Sihvo taas asuu isovaarini vanhempien kotisijoilla. Kirjassa kuvattu kummallinen kuilu on edelleen nähtävyys ja yhtä hämmästyttävä nykyihmiselle: Orinoron rotko on yksi Suomen ja Savon luonnonihmeitä, arviolta noin 10 000 vuotta vanha jääkauden muovaama rako maankuoressa.

Olen iloinen, että historiallinen romaani viipyilee kerrankin näillä kulmilla. Erämaakin saa huomiota! Ihailen kirjailijan paneutumista asiaansa ja asiapitoista mutta viihdyttävää kerrontaa, joka sytyttää janon saada jatkoa, kuten on luvattu. Ajassa matkustaminen on yksi lempiteemani kirjoissa, ja tässä se tulee todeksi ihoa kihelmöivästi. Luin 700-sivuisen kirjan kahdessa illassa, ja täytyy sanoa, että en ihan heti lukemisen jälkeen saanut unta: sen verran jännittäviä käänteet ja mystiset ilmiöt olivat.

Hieno, koukuttava ja ajatukset villiin laukkaan saava teos suomalaisten historiasta. Minun historiastani. Ja jos sinä luet kirjan, myös sinun.

Kenelle: Historiahulluille, keskiaikafaneille, erämaiden ystäville, luontoihmisille, suomalaisesta mytologiasta viehättyville, viihteen ja tiedon yhdistämistä hakeville.

Muualla: Kirsi viehättyi, tulkitsen. Vaikka ajat muuttuvat, ihmiset pysyvät kuitenkin sisimmältään samanlaisina, hän sanoo. Kirja ei muutu tylsäksi, vaikka asiaa tulee paljon, sanoo Nukkis, Loppumatonta lukemista. Huikea, sanoo Mervi Lukuaikaa etsimässä -blogissaan (ja antoi myös hyvän vinkin Helmet-haasteeseen, kiitos!) Ja ennen kirjan lukemista, kurkkaa matkaopas.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla. Metsän kansa 1. Gummerus 2017. Kansi Jenni Noponen.

Sarjan osa 2: Iso härkä
Sarjan osa 3: Tuonela

Sarjan osa 4: Kalevan pojat

Helmet-haaste 2017 kohta 34: kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.