Ritva Hellsten: Anna minulle nimi

"Auta minua kuolemaan itselleni, hän pyysi mielessään. Auta etten kiintyisi mihinkään maailmassa." 

Surullinen rukous taideopiskelija Mallalta, joka taistelee henkistä tietään uskonnollisessa yhteisössä. Siellä opetetaan, että naisen on unohdettava itsensä ja omat halunsa ja kuljettava yhteistä polkua, miehensä suojeluksessa tietysti - tämän toiveita mukaillen ja kunnioittaen. 

En juuri tunne uskonyhteisöjä, mutta ilmeisesti tämäkin Hellstenin tarina perustuu todellisuuteen, vaikka kuulostaa dystopialta. Malla noudattaa sääntöjä, avioituu ja perustaa perheen, kuten kuuluu. Taideurahaaveet saavat jäädä taka-alalle. Mutta ääni sisimmässä ei jätä rauhaan. Onko tämä se elämä, jota haluan elää?

"Olisiko jossain tilaa olla sen kokoinen kuin on? Tilaa seistä suorana, omana itsenään? Onko jossain lupa minunkin olla mikä olen, tarvitsematta aina tunnustaa jotain syntiä, tehdä parannusta jostain, vääntäytyä joksikin muuksi, pakottautua eri muotoiseksi, eri kokoiseksi: aina hylätä se mikä luonnostaan olen?"

Vuosien kuluttua Malla kerää rohkeutensa ja muuttaa arkipäiviksi omaan asuntoon Helsinkiin, mies ja jo teini-ikäinen lapsi jäävät maaseutukotiin, jonne äiti palaa viikonloppuisin. Mallan vaatimaton haave särkee sydäntä - ja hänen tuntemuksiinsa on helppo samastua, varsinkin jos on joutunut itse myötäilemään vanhempiensa tai puolisonsa toiveita ja vaikkei olisikaan. Juuri tältä se varmasti tuntuu!

"Miltä tuntuisi olla hiljaisuuden ympäröimä, käydä yksin nukkumaan ja herätä aamulla yksin? Palleaa puristaa jokin mitä hän ei osaa nimetä, siinä on sekaisin syyllisyyttä ja pelkoa ja iloa."

Hellsten on taitava naisen mielenliikkeiden kuvaaja. Hän käyttää kieltä tehokkaasti sortumatta selityksiin ja kietoutumatta koukeroihin. Varma ote vakuuttaa lukijan. Hellsten oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2020 kirjallaan Raija, joka kertoi hänen traagisesti menehtyneestä kirjailijasisarestaan Raija Siekkisestä, omaa sukua Hellsten. Myös sisarusten äidin elämään perustuva kirja Lea on lukemisen arvoinen.  

Vinkki kustantamoille, ihan kaikille: Kirjan kansikuva olisi hyvä olla helposti löydettävissä, mieluiten heti etusivulla tai sivulla, jossa kirja esitellään. Muodossa, jossa sen voi tallentaa ja kopioida. Ei kohdassa Media tai Kuvapankki, sillä niistä voi olla hankala etsiä, eikä tätäkään kuvaa sieltä löytynyt. Kirjaesittelysivulta tallentui vain html-tiedosto, jota blogialusta ei tunnista kuvaksi. Ei ole keneltäkään pois, jos jo aloituskuva olisi jaettavaksi mahdollinen, ehkä jopa edistäisi jakoja! 

Kenelle: Konstailemattomasta pitäville, tosielämän kohtaloista kiinnostuneille, uskonnon säännöillä eläville tai niitä kritisoiville, tytön kasvutarinoita etsiville.  

Ritva Hellsten: Anna minulle nimi. Aviador 2022. Kansi Satu Enstedt.

Ritva Hellsten: Lea

"Nimeni on Lea. Pelkkä Lea. Kansakoulussa minulle valkenee, että muilla tytöillä on kaksi tai kolmekin nimeä. Tunnen jääneeni muita vähemmälle, minua harmittaa."

Punikinpennuksi pienenä haukuttu Lea on leski, joka on lasten aikuistuttua muuttanut kerrostaloon perheaikojen kodistaan. Hänellä on nyt aikaa muistella niin omaa sodanjälkeistä niukkaa lapsuuttaan kuin nuoruuttaan ja perheen perustamisen aikoja - ja sitä, millainen äiti hän on ollut kahdelle tyttärelleen, Martalle ja Mirjalle.

"Miksi hän ei ollut niin kuin muut ihmiset, ne jotka nauroivat ja leikkivät lastensa kanssa? Hän ei kyennyt iloon, siksi hän pakeni työhön. Uppoutui tekemiseen josta syntyi tulosta, jotainhan hänenkin oli saatava tässä maailmassa aikaan."

Lealla oli selkeä käsitys siitä, mitä hän tytöilleen halusi. Hyvän koulutuksen sekä reippaat ja kunnolliset, komeat ja urheilulliset aviomiehet. "Ja eteenpäin pyrkiviä, menestyviä toki." Ei ainakaan sellaisia kuin Lean oma isä, joka aiheutti tyttäressään vain häpeää ja vihaa, loppuun saakka.

Sukupolvet törmäävät. Lea ei voi ymmärtää, miksi älykäs Martta haluaa jäädä kotiäidiksi, vaikka tällä on kaikki mahdollisuudet tulla miksi haluaa. Hänen, pakosta kotiäidin, oli pidettävä oma miehensä Unto onnellisena ja työkykyisenä niin, että perhe oli turvassa. "Se oli hänen elinehtonsa. Unto oli pidettävä tyytyväisenä."

Lean elämä on ollut ponnistelua, suorittamista, olemassaolonsa oikeutuksen lunastamista työllään. Hänen piti olla tukimuuri, joka piti perhettä koossa, unohti itsensä. Ainoa henkireikä oli ystävä Katja ja tälle kirjoitetut kirjeet. Kirjoittaminen auttaa Leaa selvittämään ajatuksiaan ja tuntemuksiaan, vaikkei hän kirjeitä koskaan lähetäkään. Kun hän oivaltaa, ettei hänen antamansa äitimalli periydy ja että hän olisi voinut toimia toisinkin, se jysähtää lujaa. Toimiko hän edes oikeista syistä, rakkaudesta, kuten hän väittää? Kun hän katsoo nuorta myyjätyttöä kaupassa, hän tuntee julmaa vallantunnetta.

"Hän oli seisonut siinä ryhdikkäänä ja ankarin ilmein, haparoivaa paketoimista katsellen, kun hän äkkiä tajusi, että hänessä oli halu nöyryyttää tuota hermostunutta olentoa. Hän tajusi, miten helppoa oli nujertaa ihminen, käsitti, että osasi nujertaa, että jokin hänessä halusi tehdä sen; jokin hänessä halusi tehdä pahaa ja osasi tehdä sen erittäin hyvin, nautti siitä. Hän oli nähnyt, miten tyttö punastuisi häpeästä, painuisi kumarampaan, tämän hikoilevat sormet sekoaisivat entistä pahemmin, ja hän ymmärsi, että jokin hänessä halusi juuri sitä. Jokin hänessä, vai hän? - Minä olen tehnyt sen monta kertaa, hän itki. - Omille lapsilleni."

Pelkkää synkkyyttä tarina ei ole, vaikka tummanpuoleista (kuten kansikin kertoo). Rakkaus Untoon ja lapsiin on todellista, uskon, ystävyys Katjaan myös, vaikka kaikki erilaista kuin Lea on kuvitellut. Voiko vanhana oppia ajattelemaan uudella tavalla, kirja kysyy ja jatkaa: voiko ikinä päästä eroon edellisten sukupolvien kasaamista raskaista painoista? Se ei ole helppoa, mutta ehkä mahdollista. Ainakin Lea oppii tunnustelemaan omaa oloaan ennenkokemattomalla tavalla, jopa varovaisesti nauttimaan silkasta elossa olemisesta. Ja: "Ajatus tyttärentyttärestä nipisti palleanseutua ja hämmästyen Lea tajusi että se oli onnea." 

Jotenkin tunnistan Lean hahmon aiemmista sukupolvista. Hänestä on vaikea pitää, mutta Hellsten tekee henkilöstä kokonaisen. Uskon Lean kaltaisia olleen tai edelleen vanhuksina olevan, paljon. Toivon ja uskon, että me olemme päässeet jo eteenpäin. Lea koskettaa ja kuvaa aikansa naista rehellisesti. Hellsten tietää, mistä puhuu, ja tekee sen uskottavasti. Taitava, vakava psykologinen romaani.

Teksti on huolella rakennettua ja oikoluettua, napakkaa toimivine dialogeineen, vaikka hetkittäin ylidramaattista ja -sanoitettua kuilun ylle kurottuvine riippusiltavertauksineen tai pitkine bunkkeriesimerkkeineen (samassa kappaleessa). Luontokuvausta on makuuni liikaa, mutta se sopii päähenkilön maailmaan.

Kenelle: Vanhoille rouville, sodankäyneen sukupolven lapsille, mummon ankaruutta ihmetteleville, realismin lukijoille.

Muualla: Donna Mobilen kirjat -blogin Leena sanoo kirjan olevan vaivaton lukea, vaan ei heppoinen. Hän myös kertoo minulle uuden tiedon: Hellsten on Raija Siekkisen sisar. Kappas! Googlatessani lisää opin myös, että Lea on omaelämäkerrallinen, kirjailijoiden äidin tarina.

Ritva Hellsten: Lea. Aviador 2018. Kansi ja taitto: Jonna Nisu. Kustantajan lukukappale.