perjantai 22. marraskuuta 2019

Petri Tamminen: Musta vyö

Isä ja poika, ikuiset kilpailijat? Poika koettaa miellyttää, muttei koskaan tunnu onnistuvan; isä ei saa ilmaistuksi pojan tärkeyttä ja tunteitaan tätä kohtaan. Seuraavan sukupolven on aina oikeutettava olemassaolonsa ja erillisyytensä edelliselle ja itselleen, usein toimimalla juuri päinvastoin kuin vanhemmat. Näin se usein menee, kuten Tamminen kuvaa.

Romaani vaikuttaa autofiktiolta, mutten tiedä tosipohjasta. Kirjassa on kuitenkin Petri-niminen keski-ikäinen mies, joka seuraa vanhempiensa haurastumista, isänsä kuolemaa. Kun mies tajuaa kuolevaisuuden konkreettisesti, hän säikähtää pahasti, hyytyy täysin. Mitä mies oikeastaan kohtaa? Oman kuolemanpelkonsa lisäksi syyllisyyden kaikesta, jonka mies ajattelee menneen pieleen isäsuhteessaan, omasta syystään. Pienen pojan kyltymättömän hyväksynnän haun. Olinko hyvä poika, rakastiko isä minua? Onnistuinko?

"Isä ottaa olkapäästäni tukea. Minun isäni ottaa minusta tukea. Ja sanoo sitten, yhtä aikaa vakavasti ja kepeästi: - Sinä olet Petri hieno mies. Minun isäni sanoo minulle, että minä olen hieno mies."

Tamminen rajaa taitavasti kirjan sisällön, zoomaa keskiöön, Petrin ajatuksiin ja tuntemuksiin. Perhe on tiiviisti mukana, etenkin vaimo Liisa, joka ymmärtävällä asenteellaan usein saa miehen liikahtamaan eteenpäin pahimmista kuopista ja vellomisesta.

"Se viisas neuvo Liisalla kuitenkin oli, että minun pitäisi ottaa vaikutteita isäni elämästä eikä hänen kuolemastaan. Se oli hyvin sanottu. Minun olisi pitänyt ottaa vaikutteita isäni elämästä jo silloin, kun isä eli. Mutta minä olin ajatellut, että isä on väärässä. Siis lähtökohtaisesti väärässä. Sillä tavalla lähtökohtaisesti kuin isät ovat."

Petri pyrkii kiivasti etsimään "huojentavia ajatuksia". Omilta lapsilta niitä on turha odottaa, mikä on riemastuttavan tutunkuuloista tosielämästä, ja oikein. Sukupolvet etenevät eri tahtiin, erilaisine huolenaiheineen.

"- Silloin puhelimessa kun mä kuulin että mun isä on kuollut se oli teknisesti ottaen mun isän kuolinviesti. Mutta käytännössä se oli mun oma kuolinviesti. Tajuatteko te? Ja sitä tietoa mä olen nyt puoli vuotta käsitellyt. Mutta pitääkö mun käsitellä sitä siihen asti että mä tosiaan kuolen? 

Poika ja tyttö eivät yrittäneetkään vastata. He eivät vaivautuneet ottamaan edes pohdiskelevaa ilmettä. Aihe pelkästään pitkästytti heitä. Se oli kiehtovaa. Voittoisaa välinpitämättömyyttä."

Vaikka kirja luonnollisesti tuo asiansa esiin Petrin piirteiden ja olemassaolon tapojen kautta, siinä on paljon monelle tuttua ja siten lohdullista. Tässä elämäksi nimetyssä ajanjaksossa kun nyt vain on asioita, joita jokainen joudumme kohtaamaan, halusimme tai emme. Tamminen tekee niitä näkyviksi ammattikirjailijan nautittavalla otteella ja huumorin maustamalla nokkelalla tavallaan. Tiiviisti: Kirja on kiihkeä, ammattimaisesti toteutettu päiväkirja taiteilijan isän kuolemasta.

Raivaako Tamminen isäkäsittelyllään tilaa omalle pojalleen? Tai tekee elävän testamenttia, jonka haluaa jälkipolville jättää joskus kaukana tulevaisuudessa pohdittavaksi? Hänen poikansa Antti Rönkä on vuoden 2019 esikoiskirjailija. Kiinnostava asetelma, isä-poika-suhteen ohella, eikä lukijalla ole mitään sitä tai siitä kertomisesta vastaan, päinvastoin. Voivatko he olla kollegoita vai voittaako kilpailuvietti? Tai hoivavietti? Näkevätkö he toisensa myös ihmisinä ja aikuisina? Ainakaan he eivät ole samanlaisia, käy ilmi sekä molempien omista kirjoista (joita pojalla on toistaiseksi yksi, Jalat ilmassa, bloggaus tulossa) että esittelyn mukaan keväällä 2020 ilmestyvästä yhteisestä kirjeenvaihtokirjasta Silloin tällöin onnellinen. 

Kenelle: Keski-ikäisille, sukupolvien vaihtumista ihmetteleville, vanhemmuutta pohtiville.

Muualla: Kirja ei oikeastaan ole ollenkaan mukava, sanoo Kirjan pauloissa, vaikka nauraa ääneen lukiessaan.

Petri Tamminen: Musta vyö. Otava 2019. Kansi Piia Aho.

tiistai 19. marraskuuta 2019

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

Peter Høeg on lukijalle haastava kirjailija; hänen kirjoistaan kun ei koskaan tiedä, mitä ne sisältävät ja millainen sävy niissä on. Kielenkäyttö on aina taitavaa, mielikuvitus niin avaraa, ettei edes taivas ole rajana. Usein mukana on teknologia jollain tavalla, usein lapsuuden vaikutus ja kaipuu yrittää ymmärtää itseä ja ihmisiä yleensä jollain meille vielä toistaiseksi tuntemattomalla tavalla, syvemmin, jopa fysiikan lait ja muut tieteen asettamat rajat ylittäen.

Juuri tähän keskitytään nyt. Mies nimeltä Peter Høeg (kannanotto autofiktiomuotiin?) tapaa lapsuudenystävänsä Lisan yrittäessään hakea apua toiselle lapsuudenystävälleen Simonille. Simon haluaa kuolla. Lisa johtaa huippusalaista neurotieteiden laitosta, joka on kehittänyt ihmismielen kuvantamismenetelmän. Se mahdollistaisi pääsyn toisen ihmisen tietoisuuteen, mikä saattaisi auttaa selvittämään juurisyitä itsemurha-alttiuteen tai muuhun pinnalta katsoen käsittämättömään toimintaan, vaikka lamauttaviin pelkoihin tai sairauksiin, joihin ei löydy fysiologista syytä. Etsitään malleja, toistuvia motiiveja, jotka johtavat tiettyyn seuraukseen. Tuodaan ne ihmisen itsensä tietoisuuteen, jolloin tilanne saattaa muuttua. Pelottava mutta kiehtova ajatus! Lisa kertoo:

"- Osaamme kuvailla ulkomaailmaa erittäin yksityiskohtaisesti. Mutta omalle sisimmällemme meillä ei ole kieltä. Pääkielissä ei ole sille sanoja. Meillä yksittäisillä ihmisillä ei ole sille sanoja. Sama pätee myös fysiologiaan. Useimmat meidän asiakkaistamme joutuvat todella näkemään vaivaa, jotta tuntisivat sydämensä. Juuri kukaan ei tunne maksan rytmiä. Munuaisten kiertoa. Ruansulatus aistitaan vain pinnallisesti. Me emme osaa puhua mielen ja kehon yhteydestä. Meillä on karttoja alkuaineista, meteorologiasta, orgaanisista yhdisteistä, kaukaisista galakseista. Mutta ihmisen oma sisin, keho, mieli ja tietoisuus, ovat maapallon tutkimattomia alueita. Maailmankartan valkoisia läikkiä. Käytännössä tutkimattomia. Aivotutkimus ja neuropsykologia eivät ole vielä nousseet jaloilleen. Me ryömimme. Pimeydessä. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Asia on täsmälleen päinvastoin. Me kärsimme koska emme tiedä. Tietämättömyys aiheuttaa kärsimystä."

Lisa on tiedenainen, joka todella uskoo voivansa auttaa ihmisiä - ja tekeekin niin hoitaessaan potilaitaan uudella menetelmällä. Mutta miten pitkälle teknologia voi mennä? Voiko menneitä tapahtumia peukaloida ja yrittää siten muuttaa nykyisyyttä? Ja kestäisikö ihmisen, tiukan tieteilijänkään, psyyke sellaista vastuuta? Miten paljon ihmisen oikeastaan kuuluu tietää - ehkä mielemme rajoituksille on syynsä? Kuten hautausurakoitsija sanoo Peterille:

"- Olen usein pohtinut: Kuka voi tietää, onko ihmisen parempi elää vai kuolla?

Ensin hänen julmat sanansa lamaannuttivat minut. Sitten tajusin etteivät sanat olleet julmia. Vaan myötätuntoisia. Hautausurakoitsija ei ollut ammattimaisen myötätuntoinen vaan suorasukaisen rehellinen. Ja hänellä oli sydämen rohkeutta sanoa jotain täysin asiayhteydestä poikkeavaa, hautausurakoitsijan käsikirjasta poikkeavaa. Katsoin häntä. Sellainen tämä maailma myös on. Kaikki eivät palvo nuoruutta ja kiellä kuolemaa, kaikki eivät käyttäydy kuin eläisivät ikuisesti."

Kirja on yhdistelmä scifiä, trilleriä, psykologiaa ja filosofiaakin, siinä mielessä, että teknologian kehittyessä ja esimerkiksi tekoälyn yleistyessä ihmiskunta joutuu pohtimaan rooliaan ja vastuutaan eri tavalla kuin ennen. Tunnelma on unenomainen ja synkkä, vaikka välähdyksiäkin esiintyy, kuten inhimillisiä tunteita nimeltä suru tai rakkaus. Kirjassa puhutaan aidon yhteyden etsinnästä ja tajuan sen aarrearvon - tiedätte nuo nopeat harvinaiset hetket, kun tunnet täysin ymmärtäväsi toista ihmistä - mutta sellaisen etsiminen mittarien ja mallintamisen avulla tuntuu kornilta. Tai ehkä kirjailija haluaa sanoa juuri sen.

En voi sanoa varsinaisesti pitäneeni kirjasta, asetelma on niin vaikeasti eläydyttävä ja sisältö mielestäni junnaava;  kuin kirjailija ei löytäisi sanoja tavoittamaan tarkoitustaan, joten asioita pitää kuvailla moneen kertaan, mutta tunnustan sen ansiot ajatusten herättäjänä.

Muita Høegin kirjoja: Rajatapaukset, Norsunhoitajien lapset.

Muualla: Monitasoinen, mielikuvituksellinen, ajatuksia herättävä ja koskettava, sanoo Kirjaluotsi. 


Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta. Tammen Keltainen kirjasto 2019. Suomennos Sanna Manninen. 


Päällys Emmi Kyytsönen. Lukukappale kustantajalta.



perjantai 15. marraskuuta 2019

Camilla Grebe: Horros

Camilla Grebe on näitä vaivihkaa luetuiksi sujahtavia kirjailijoita, joita ei edes tajua seuraavansa, mutta lukee silti kaiken (kuten minulle on vaikka Ruth Ware). Ruotsalainen menestyvä dekkaristi on jo lähtökohtaisesti kiinnostava. Ja kun tämä punoo tarinan ihmisläheisesti, tyylikkäästi ja jännitystä sopivissa erissä kasvattavasti, on lukija pian koukussa.

Manfred on poliisi, rikostutkija, jolla on taustalla henkilökohtainen tragedia, tyttären onnettomuus. Viiltävä, karmea lukea. Heti heitetään lukija syvään päähän. Manfred ja hänen vaimonsa yrittävät selviytyä. Samuel taas on nuori poika, joka hölmöyttään sotkeutuu rikollisiin huumekuvioihin, ja hänen äitinsä Pernilla tekee kaikkensa pelastaakseen poikansa pahimmalta. Kosketellaan siis aikuisten herkkiä kohtia, lapsia, mikä tuntuu osin huomionkalastelulta, osin tehokkaalta dekkarijuonelta - sillä eihän elämä oikeasti ole turvallista, ja sen kirja kylmästi pakottaa muistamaan. Kolme mainittua kertoo tarinaansa minä-muodossa. Lisäksi mukana ovat vakavasti sairas Jonas ja hänen äitinsä Rakel, joka palkkaa Samuelin auttamaan poikansa hoidossa.

Rikosvyyhti on moninainen, mutta Grebe pitää tarinan hallinnassa ja tuo siihen kiinnostavuutta henkilöiden persoonien kautta, kuten dekkareissa jopa korostetusti on tapana. Seuraamme sekä poliisin että muiden osapuolien ajatuksenjuoksuja, motiiveja ja kiinnostuksen kohteita, mikä tekee muuten simppelistä perusasetelmasta runsaan. Manfred kertoo:

"Muutaman minuutin kuluttua he kokoontuvat Olle Bergin teltalle. He ottavat tämän kiinni ilman sen suurempia ongelmia, koska heidät on koulutettu siihen. Mutta jokin on pielessä."

Nokkelaa havainnointia ja syy, miksi juuri tämä (tällainen) poliisi on valittu kirjan henkilöksi. Rikoskirjo saa miettimään henkilöiden rooleja, jotka eivät ole yksiselitteisiä. Silti juoni kantaa komeasti genrelle tyypilliseen, vähitellen asioita paljastavaan tapaan. Somella on myös yllättävä rooli.

Kiinnostava yksityiskohta on kirjapaino, joka painaa kirjoja pelkällä lorem ipsum -tekstillä, esimerkkitekstillä, kun oikeaa tekstiä ei vielä ole. Toistetaan vain samaa fraasia sivulta toiseen. Rahanpesua! Kuulemma tositarinaan pohjautuva juttu, kertoi kirjailija Helsingin kirjamessuilla.

"- Tervetuloa kaksituhattaluvulle. Rahan pesemiseen ei enää käytetä pitserioita tai ravivoittoja, vaan kaikki tapahtuu nykyään digitaalisessa maailmassa. Tämä on siitä varsin luova esimerkki. Netissä myydään kirjoja, joissa ei välttämättä ole mitään sisältöä, mutta hinta hipoo pilviä. Igorin kirja maksoi yhdeksänsataa kruunua. Sitten botit eli tietokoneohjelmat tilaavat kirjoja ja maksavat ne pimeällä rahalla. - Ja niin tehdään runsaasti voittoa, josta maksetaan verot? - Aivan. Raha muuttuu puhtaaksi kuin lumi, ja itseään voi kutsua kirjailijaksi."

Kirjan loppupuolella jännitys kasvaa melkein sietämättömäksi, niin yllätyksellinen juoni on. Tietysti tarvitaan myös huippuprofiloijaa, Hannea.

"- Kaikki haluavat ymmärtää. Niin käy jokaisen järkyttävän rikoksen jälkeen, mutta aina se ei ole mahdollista. Aina ei löydy loogista selitystä hirveille teoille, joita ihmiset toisilleen tekevät. - Yrittäisitkö kuitenkin auttaa? pyydän, koska tiedän, ettei Hanne voi vastustaa suostuttelua."

Hannen lisäksi Manfred ja Malin ovat tuttuja Greben aiempia kirjoja lukeneille. Saamme kuulla ainakin naisista lisää ensi kesänä, kun seuraava, ruotsiksi jo ilmestynyt Skuggjägaren on suomennettu.



Tapasin Camilla Greben kustantajan tilaisuudessa Helsingin kirjamessuilla, vietimme rennon, mukavan ja kaikin tavoin herkullisen lounashetken. Tunnelmat voin summata erään bloggarikollegan sanoin: Miten voi olla mahdollista, että noin älykäs, hurmaava, mukava ja kaunis (ja erittäin esiintymis- ja markkinointikykyinen, oma lisäykseni) nainen kirjoittaa noin karmeita tarinoita? Karmea viittaa sisältöön, ei suinkaan tekstin laatuun.  Tätä jäämme ikuisesti ihmettelemään.

Aiempi juttuni Greben kirjasta Kun jää pettää alta. Tämän jälkeen ilmestyi Lemmikki, joka valittiin Ruotsin parhaaksi rikosromaaniksi 2018. Täytyy sanoa, että Grebe parantaa kerta kerralta! Pietarin kapellimestarista en oikein vielä innostunut.

Kenelle: Rikosjännityksen ystäville, sutjakkaa suoritusta ihaileville, ruotsalaisen dekkarin ahmijoille.

Muualla: Kirsin Book Club on tehnyt hienon perusteellisen jutun kirjasta ja kirjailijatapaamisesta. Se myös lupaa olla käyttämättä kirjassa esittyjä keinoja somenäkyvyytensä nostamiseen, mistä kiitos.


Camilla Grebe: Horros. Gummerus 2019. Suomennos Sari Kumpulainen.


Kustantajan lukukappale. 

torstai 14. marraskuuta 2019

Kim Leine: Punainen mies, musta mies

Kim Leine on armoitettu kertoja, kävi selväksi jo vuonna 2014, kun miehen ensimmäinen suomennettu teos, Ikuisuusvuonon profeetat, ilmestyi. Grönlanti ja papit, kaksi aihetta, jotka eivät  kiinnosta tätä lukijaa varauksettomasti. Mutta kirja jysähti! Kuilu - suomennos vuonna 2018 - toistaa kerronnan magiaa, mutta eri aiheesta, suomalaisia hyvinkin liippaavasta.

Nyt Leine palaa Grönlantiin, Ikuisuusvuonon maisemiin. Pappispiireihin ja tanskalaisten perustamaan siirtokuntaan, jota norjalainen (Norjahan oli tuolloin osa Tanskaa) pappi Hans Egede ohjaa jumala-asioissa ja muissakin, suurena missionaan onnellisten kristittyjen yhteisö. Juhlavasti purjealuksella Grönlantiin 1700-luvun alkupuolella saapunut joukko alkaa rakentaa uutta maailmaa. Mutta tietenkään asiat eivät mene Grönlannissa kuin suomenruotsalaisessa saaristomaisemassa.

Fyysisten olosuhteiden haasteiden lisäksi ajankohdan opit ja uskomukset törmäävät vielä vanhempiin ajatuskulkuihin, syrjäisen maan asukkaiden tavat hankkia elantonsa ja olla osa emämaata Tanskaa ovat vaikeasti toteutettavia, eivätkä uuden maan käytännöt välttämättä palvele sen enempää kruunun kuin ristinkään etuja, eivät ehkä siirtokuntalaistenkaan.

"Ehkä meistä grönlantilaisista tulisi huonoja kristittyjä. Meidän on varmaankin parempi olla hyviä grönlantilaisia kuin huonoja kristittyjä, eikö totta, pappi? 

Kyllä, Egede vastaa. Kristillistämisen on tapahduttava hitaasti. Sitä ei pidä pakottaa, muuten tuotatte häpeää Herran nimelle. 

Niin kuin siirtokunnan alkuasukkaat. He juovat ja huoraavat kuten tanskalaiset. 

Niin, he eivät ole hyviä kristittyjä eivätkä hyviä grönlantilaisia. Heidät pitäisi ajaa pois. He eivät voi myöskään tulla takaisin luoksemme. Missä heidän sitten pitäisi olla?

En tiedä. He ovat joutuneet turmiolle, joten heidän on tuhouduttava.


Onko kuningas meidän isämme? yksi kysyy. 

Kyllä, niin voidaan hyvin sanoa. Hän on meidän maallinen isämme, ja Jumala on taivaallinen isämme.

Kunpa kuningas ei uhraisi meitä grönlantilaisia, niin kuin Jumala uhrasi poikansa."

Vastavoima: Aappaluttoq. Punainen mies, joka käy "vieraisilla papin ollessa poissa." Hän käy myös muualla maailman paikoissa, henkenä, ja tietää asioita, joita muut eivät tiedä. Hänen ammattinsa on henkien manaaja, mutta silti hän on hyvin fyysinen. Esimerkiksi painautuessaan papin vaimon Gertrudin viereen.

"...hän on oppinut tuntemaan hajuni ja tapani toimia, hitauteni, kärsivällisyyteni ja voimani, ja pidän siitä kovasti, sillä mitä vanhempi nainen on, sitä puhtaampi on hänen nautintonsa, kun hän tietää, että jokainen kerta on ehkä viimeinen, ja kypsällä naisella on enemmän annettavaa kuin tyttölapsella, joka tuskin on aikuinen, sitä paitsi papin makuukamarissa on säkkipimeää, eikä minun tarvitse huolehtia siitä, että saattaisin hänet raskaaksi, tämä on steriiliä parittelua, ja sellaista tanskalaisten ja grönlantilaisten yhteiselämän tulisi ollakin."

Kuinka siirtokunnan käy? Entä punaisen miehen, tai Egeden, jonka punainen näkee mustana? Onnistuuko taistelu paholaista vastaan - ja mikä tarkkaan ottaen on paholainen, josta puhutaan? Vihjaan vain sen verran, että sukupolvet vaihtuvat, kuten kuuluu, ja yllättäviä yhteyksiä ja käänteitä tapahtuu, kuten kuuluu. Kun elämää simuloidaan. Vaikka keskiössä on kaksi hyvin erilaista miestä, myös naisilla on suuri rooli tarinassa, joka Leinen tapaan jälleen kerran vangitsee, kiehtoo, naurattaa ja liikuttaa, saa henkilönsä eläviksi ja lukijan ajattelemaan monenlaista. Ainakin sitä, miten erinomainen ja nautittava kertoja Leine on. Ja miten hieno jälleen on Katriina Huttusen suomennos, joka välittää tunteet ja tunnelmat vahvoina.

Lainaan vielä kirjailijan loppusanoja tarinan todenperäisyydestä:

"Tämä kirja on fiktiota. Se pohjautuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin tiiviimmin kuin Ikuisuusvuonon profeetat, mutta sitä ei pidä lukea luotettavana historiankuvauksena. Sitä se ei ole. Useimmat romaanihenkilöni ovat kuitenkin todellisia historiallisia henkilöitä, ja olen käyttänyt heidän elämäkertojaan mutta olen ottanut niistä vapauksia. Monet romaanin tapahtumista ovat todellisia, osan olen sepittänyt itse. Usein sepitteessä on enemmän totuutta kuin tosiasiassa."

Kuulemma Leine kirjoittaa Grönlanti-trilogiaa, eli vielä on ainakin yksi samantyyppinen teos luvassa. Tuskin maltan odottaa - tosin luen ihan mitä vain, mitä kirjailija ikinä päättää tehdä.

Kenelle: Parhaan kertomakirjallisuuden etsijälle, mustan huumorin ystäville, hätkähtämättömille tai hätkähdystä hakeville, globalisaation vastustajille, kolonisaatiosta tai kristinuskon levittämisestä kiinnostuneille.

Muualla: Melkoiset henkiset ja kirjalliset kourat Leinella, sanoo Mummo matkalla, joka avaa myös kirjailija Leinen taustaa.  


Kim Leine: Punainen mies, musta mies. Tammen Keltainen kirjasto 2019. Suomennos Katriina Huttunen.


Päällys Jussi Kaakinen. Kustantajan lukukappale.

tiistai 12. marraskuuta 2019

Elina Hirvonen: Punainen myrsky

Kirja ei ole Finlandia-ehdokkaana. Ei sillä, etteikö Hirvosen kirja noin ylipäänsä voisi olla: olen aina vaikuttunut hänen suorasta ja kirkkaasta sanomisen tavastaan. Siitä, miten hän nostaa pienenpieniä yksityiskohtia merkityksellisiksi ja kipeän koskettaviksi, mutta ei anna sen hidastaa tarinan vyöryä ja vauhtia, isoa liikettä. Se toteutuu jälleen, tässäkin kirjassa.

Tarina on pojan, joka syntyy Irakissa joskus 1980-luvulla. Pojan isä tekee asioita, jotka eivät ole poliittisesti edullisia levottomassa maassa, ja tilanne kärjistyy äärimmilleen. Perheystäviä tapetaan, hirmuhallinto on järjelle sokea, edes omaisuus ei auta, päinvastoin.

"Kovimmat äänet kuuluvat öisin. Äiti vetää minut ja Badrin syliinsä. Kädet tärisevät, kun hän silittää meitä, vatsa painuu selkääni vasten. Äiti on taas raskaana. - Kaikki on hyvin, hän kuiskailee. Sanat hajoavat, kuulemme vain laukaukset. Isä on taas poissa. - Diktaattori haluaa sotaa öljyn vuoksi, äiti selittää. - Sinun isäsi ei halua osallistua siihen. Hän taistelee diktaattoria vastaan, ei koskaan diktaattorin puoella. Äidin silmien aluset ovat tummat ja huulet kalpeat. Mummi tarttuu äitiä hartioista ja sanoo: - Meidän pitää lähteä."

On pakko valita puolensa, sillä kuka vain voi olla vakooja, ilmiantaja, väärän puolen kulkija. Lapsille jako on luonnostaan selkeämpi kuin aikuisille. Poika ajattelee olevansa hyvis, ja sanoo niin myös veljelleen. Isälle ei saa aiheuttaa huolta. Isää pitää miellyttää. Hyväksyvä katse on suurin toive, ja yleensä jää haaveeksi. Isän salaisuus, josta on ankarasti kielletty puhumasta, rampauttaa lasten mieltä.

"En tiedä mitä voisin toisten lasten kanssa puhua, joten en puhu mitään. En tiedä, mihin leikkeihin voisin osallistua, joten en osallistu juuri mihinkään."

Ollaan terrorismin alkulähteillä. Näin kasvaa viha, tällaiset ovat sen kasvimaat. Jos vihaa viljellään huolella, toistetaan oppia siemenestä saakka, taimenesta kasviksi, syntyy pahaa satoa, tappajajärjestöjä.

"Ne lapset ovat oppineet säännöt. Heidän maailmassaan aikuisen hyväksyvän katseen saa silloin, kun uskaltaa tappaa muita. Lapset, jotka kätkevät pommeja vaatteisiinsa ja autoihin, tekevät sen selviytyäkseen, saadaakseen aikuisen hyväksyvän katseen: sen katseen vuoksi lapset tekevät mitä tahansa."

Poika perheineen pakenee maasta. Naapurin puolelle, Saudi-Arabiaan. Yöllä, laukausten äänten siivittämänä, he päätyvät erämaahan, telttaleiriin aavikolle. Poika miettii, tietääkö kukaan, olivatko he olemassa, jos myrsky vie. Mutta: äiti synnyttää pikkusiskon. Telttojen viereen nousevat parakit. Koulu jatkuu, niissäkin olosuhteissa. (Se on ihme, toteaa lukija. En tiedä, kenen tekemä: paikallisten, länsimaisten avustusjärjestöjen?)

"Kaikkien isät ovat samanlaisia kuin minun isäni, jokaisen kotona on piileskelty ja pelätty mustia autoja, jokainen lapsi on joutunut varomaan sanojaan. Leiri on poikkeustila, mutta siellä meidän perheemme on normaali. "

Leirille tulee outoja ihmisiä, länsimaisia - "emme olleet koskaan nähneet sellaisia aikuisia". He valitsevat pelastettavat. Pojan perhe otetaan Suomeen. Vihreä maa on outo, ulkonäöltään, kieleltään, tavoiltaan. Lapsi sopeutuu, oppii kieltä, haluaa oppia. Hän on silti edelleen irakilainen ja muslimi. Isompana poika viedään käymään kotimaassa. Kirjan mukaan poika haluaa tietää islamista, mutta myös siitä, miten voi olla myös suomalainen 15-vuotias "menemättä rikki." Hmm, lukija yskähtää. Kaikki tekstin kohdat eivät ole uskottavia. Kuka 15-vuotias käyttäisi moista sanontaa? Taipuuko todellisuus tarinallisten vaatimusten mukaan? Alan äkkiä epäillä myös muita kohtia, tarina alkaa vuotaa. Ok, ehkä ajatus on tärkein, ja se tarina, ei tosipohja. Kirjassa poika saa hyvän neuvon:

"Emme saa loukata niitä, joiden tapoja ymmärrämme. Emme saa myöskään loukata niitä, joiden tapoja emme ymmärrä. Islamilaisista teksteistä löytyy tähän neuvoja. Muita ei tarvitse käännyttää. Heitä pitää kunnioittaa."

Näin me kaikki toivomme, mutta näin ei tosielämässä ole. Sen todistaa sekä kirjan tarina että sen perustana oleva kansanedustaja Hussein Al-Taeen tarina, kuten jälkisanat kertovat. Al-Taeen onnettomat (rasistiset) sometukset nuoruudessa tulivat julki juuri ennen kirjaa. Harmittaa raskaasti kirjailijan puolesta; kirja ei olisi kaivannut kitkerää lisämaustetta, joka ehkä tylsytti terävimmän kärjen. Mutta asiallisesti, se on pientä sen todellisen kärjen rinnalla, perheen tarinan. Sillä onhan Al-Taeen ja hänen perheensä tarina järkyttävä tositarina, tämän päivän tarina ja pojan myötä myös selviytymis- ja menestystarina, nuoruuden hölmöilyistä huolimatta. Harvasta meistä olisi samaan!

Miten pärjäävät sotaa käyvien maiden lapset, voivatko he toipua, voiko uuteen kotimaahan kotiutua? Mitkä asiat heitä kannattelevat, mitkä tuhoavat? Mikä edistää hyvää elämää kaikille, rauhassa? Näihin kysymyksiin kirja antaa paljon vastauksia, niin yksilön kuin yhteiskuntien tasolla, jos sen sellaisena haluaa lukea. Kipua se ei poista, mutta tekee sitä ansiokkaasti näkyväksi. Loppujen lopuksi, olemme kaikki lapsia, ja lasten kokemus seuraa meitä koko elämämme ajan.

"Muualla maailmassa aikuiset saattavat valittaa lasten tottelemattomuutta ymmärtämättä, että sellainen valitus on etuoikeus. Tottelematon lapsi on kasvanut turvassa. Ne, jotka pelkäävät eniten, tottelevat aina."

Hieno, koskettava ja ikiaikainen tarina, jota eivät ohimenevät tuulet heiluttele. Pientä nillitystä muutamasta epäuskottavuudesta, liian vaaleanpunaisiksi väritetyistä palluroista muuten vahvanvärisessä tarinassa. Kantava jänne on kuitenkin terästä ja totta. Sen tiedämme me suomalaiset, jotka olemme myös taistelleet sodissa hirmuvaltaa vastaan, joutuneet evakkoon tai köyhyyden vuoksi maahanmuuttajiksi, joita lähtökohtaisesti on katsottu kieroon, ja olleet pakotettuja rakentamaan uuden elämän, kuka enemmän, kuka vähemmän onnistuen.

Kenelle: Sodan vaikutuksia miettiville, globaalisti ajatteleville, lasten tulevaisuutta pohtiville.

Muualla: Kirjakaapin kummitus soisi kirjan päätyvän monen, monen lukijan käsiin. Riipaiseva, kauhea tarina, sanoo Kirsin kirjanurkka. 


Elina Hirvonen: Punainen myrsky. WSOY 2019. Kansi Ville Tietäväinen.

Kustantajan lukukappale.

Lisäys: Unohdin, että lupasin kertoa oman tarinan. Kun perustin kirjablogin 9,5 vuotta sitten, ajattelin sen olevan omaa sormiharjoitteluani, muistiinpanoni luetuista ja totuttelua verkkomaailmaan. Ammatillisesti, mutta myös sen takia, että kaipasin paitsi lukemisieni listausta, myös omaa harrastusta ja kirjoittamisen kanavaa. Olin lukenut jotain "blogeja", ja se tuntui mielenkiintoiselta konseptilta. Ehkä jotain, mitä voisin kokeilla?

Ja niin tein, tylsänä työpäivänä. En ikinä kuvitellut pääseväni kirjablogistien joukkoon, jossa Inahdus ja Kirjainten virta ja muut tekivät vääjäämätöntä huipputyötään! Oli aikamoinen herätys saada kutsu kirjamessuilla kirjabloggarien tapaamiseen ja vielä isompi järkytys, kun muut tunnistivat minut, kun saavuin kokoustilaan: Toi on se, joka kirjoitti Hirvosen kirjasta!

Joku muu siis lukee näitä juttuja, tajusin. Anna-Riikka Carlson oli nostanut somessa tekstini (se oli ehkä tämä). Ja siitä tämä sitten lähti. Kiitos siis sekä Anna-Riikalle että Elinalle - ensi vuonna juhlitaan blogin kymmenvuotissynttäreitä!


lauantai 9. marraskuuta 2019

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä

Lyy on lempinimi herralle, joka viettää aikaansa asunnossaan helsinkiläisessä asuntoyhtiössä, yksin, parhaansa mukaan muita vältellen. Kanssakäyminen on hänelle mutkikasta, eikä itsensäkään kanssa oleminen helppoa ole.

Talon pihalla hän tapaa pojan, joka yllättäen ottaa kontaktia, kuten lapsilla joskus on tapana. Tämä sekä tajuntaan pyrkivät taloyhtiön tulevat juhlat sekoittavat herra Lyyn arjen pahanpäiväisesti. Vaikka hän myöntää, että

"Yllättäen avautuneesta ja nopeasti sammuneesta yhteydellisestä lepatuksesta ja sen hereille töykkäisemästä menneestä aikamuodosta huolimatta soluseinämissä on niihin oikeastaan kuulumatonta joustoa ja mielialassa sittenkin jotakin uutta ja outoa kuohkeutta..."

Mutta kun tiedämme Lyyn onnettomat kommukoinnin ja itseilmaisun taidot, alkaa lukija pian uumoilla jotain, no, katastrofaalista. Eikä turhaan:

"Tottahan toki jokin marmattava pohjaääni jossakin päin tajuntaa on vakaasti sitä mieltä, että sinut nyt yllättänyt ja omaan makuusi ehkä sittenkin jollakin tavalla epäilyttävä harmonia johtaa ennen pitkää jonkin lajin tuhoon..."

Ja niin käy. Kuolonuhreja seuraa vähintään yksi. Suorastaan vauhdikkaaksi - Rimmis-asteikolla - äityvä tarina ehtii yllättää ja huvittaa niitä, joita volterkilpimäinen sanantuotanto kiinnostaa. Minua se riemastuttaa, mutta mielellään pieninä paloina, kiitos. Reilun 200 sivun mittainen romaani on aika passeli. Erikoista on myös sinä-passiivi, jossa muodossa tarina esitetään. Rimmisen paras kirja on tähänastisista Pölkky; se tuo sanataiteen lisäksi paikallisen selkeän ulottuvuuden ja tiukan rajauksen, eikä Pussikaljaromaani humaaniudessaan jää siitä jälkeen, vaikka on sata kertaa sosiaalisempi ja uloskatsovampi. Finlandian voittanut Nenäpäinä taas edustaa tavanomaisempaa linjaa, vaikka siinäkin teema on lempeä katsanto elämän syrjäkujia taivaltaviin, kuten muissakin kirjailijan kirjoissa.

"Loppupäätelmä, jos sellaista tästä hyvin monimutkaisesta emotiaalisesta röijystä on mitenkään mahdollista nyppiä, on se, että vaikka kuinka mielelläsi jo päästäisitkin irti, antaisit härpityn mielen ja sitä tottelemasta lakanneen ruumiin kaikkine vammautuneine jäsenineen vain luisua jonkin tiedottoman pumpuliavosylin huomaan, niin jonkinlaista tilinteonhetkeä sinä nyt sittenkin odotat. Sinua riivaa pisteliäs ja jollakin kieroutuneella tavalla ikään kuin hyveellisen säästeliäs ajatus siitä, että kaikki tuo vuosien varrella päin prinkkalaa mennyt ahkera itsemurhaaminen olisi jotenkin valunut hukkaan, ja samaan aikaan tuollaisen primäärin löperehtimisen kanssa on riepotellussa tajunnassasi pantu vireille toinenkin lopputulema-aihio, joka puolestaan on se, että kaikkea tuota epäonnistuneisuutta märehtiessäsi ymmärrät lähes huumaavan äkillisesti olevasi yksinkertaisesti liian vanha kuolemaan ennenaikaisesti, että vuosien ja vuosikymmenten uuras mutta epäonninen rimpuilu ympärillesi kalaverkkomaisesti kietoutuneesta elämänlankatakusta on loppujen lopuksi ihan turhaa."

Kirja on ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkituksi 2019. Diktaattori Merja Ylä-Anttilan valitseman voittajan saamme tietää 27.11.

Muut lukemani Finlandia 2019 -ehdokkaat:

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

JP Koskinen: Tulisiipi

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Pajtim Statocvi: Bolla

Muita Mikko Rimmisen kirjoja blogissani:

Maailman luonnollisin asia
Nenäpäivä (voitti Finlandia-palkinnon 2010)
Hippa
HS:n äänestys 2000-luvun parhaiksi kotimaisiksi romaaneiksi

Kenelle: Tekstin taipumisesta ja sanoista kiinnostuneille, lämpimän surkuhupaisan huumorin ystäville.

Muualla: Kirjavinkit suosittelee.

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä. Teos 2019. 


Ulkoasu Johannes Nieminen,  kannen maalaus Tatu Tuominen (Tervasaari 2003)




torstai 7. marraskuuta 2019

Anna-Kaisa Linna-aho: Paperijoutsen

Yllättävä esikoinen - monin tavoin! Kirjaa ei ole juuri näkynyt mediassa harmi kyllä, sillä kyseessä on laadukas ja koskettava tarina helsinkiläisen Lydian ja hänen ystäviensä vaiheista tärkeänä aikuistumisen ajanjaksona. Tapahtumat sijoittuvat sota- ja sen jälkeiseen aikaan, mutta sitä ei kannata säikähtää, vaikka kauden kuvauksiin olisi kyllästynyt: kirjailija kertoo tämän ajan kielellä ja katsannolla ja pitää lukijan niin tiukasti tarinassa kiinni, ettei ajankohdalla ole väliä.

"Aamu kilisi kuin hilpeä tiuku. Lasit ja posliinit helisivät Annan nopeissa käsissä ja ulkona puissa tirskuttivat linnut. Oli elokuun puoliväli, heinätyöt oli tehty. He aikoivat pitää juhlat."

Vaikka tietysti tapahtumat liittyvät sotaan: kun nuoret ja terveet miehet ovat poissa, naisten elämä on poikkeuksellista. Myös romanttiset haaveet ja niiden toteuttaminen on erilaista kuin normiaikana. Syntyy suhteita ja ystävyyksiä, joita muuten ei syntyisi, samoin niiden päätöksiä. Ilman sotaa ei Lydian isä olisi tullut lähettäneeksi rangoksi laihtunutta tytärtään maalle, jossa ruokaa oli saatavilla varmemmin kuin nälkää näkevässä Helsingissä.

"Kauppalaivat jäivät satamiinsa, koska meri kuhisi sukellusveneitä ja taivas pommikoneita. Sinne jäivät appelsiinit, kahvinpavut, jyväsäkit ja kaakao, merten toiselle puolen."

Ilman sotaa ei Lydia olisi tutustunut Annaan, eivätkä kumpikaan Elleniin, joka on yksi kirjan yllätyksiä ja kiehtovimpia hahmoja erikoisella elämäntarinallaan. Sulhaset molemmat olisivat varmasti saaneet normioloissakin, mutta olisivatko ne olleet juuri Korpivuoren poikia ja heidän ystäviään, emme voi tietää. Poikkeustilanne ikään kuin jouduttaa kaikkea, nopeuttaa, ei ole aikaa eikä voimia epäolennaiseen, jolloin jäljelle vain puhdas tarina, syvät mielenliikkeet, ihmiset juuri sellaisina kuin ovat, kaikessa kauheudessaan ja kauneudessaan.

"- Lydia on vähän semmoinen," Anna sanoi. "- Kyllä sinä tiedät. Ellen tiesi. Lydia osasi kaikenlaista hyödytöntä. Kuten kasvien nimiä ruotsiksi ja latinaksi, mutta ei kuitenkaan sitä, mikä kasvi kelpasi syötäväksi. Oli ollut sen verran turvattu elämä, että oli varaa istuskella lukemassa ja ajattelemassa turhuuksia. Joskus Lydia unohtui  mietteisiinsä, jäi esimerkiksi järjestelemään lusikoita ja haarukoita niin sieviin riveihin kuin ne olisivat näytillä jossain tavaratalossa. - Ei Lydia pärjää minkään hullun kanssa, Anna jatkoi." 

Tunnen eläväni näiden ihmisten vierellä, jännitän, liikutun, pohdin heitä kuin naapureitani tai työkavereita, läheltä: en tunne lukevani historiaa, jolloin katsanto olisi kaukaisempi, katse suunnattu monen erottavan kerroksen läpi johonkin, jota voi tarkastella sopivasti vaikuttuen kuin museon vitriiniä. Ei, tämä tapahtuu juuri nyt, sitä mukaa kun käännän sivuja. Juuri nyt Eedla-tyttö hoitaa pikkusisaruksiaan, vaikka on itsekin lapsi; juuri nyt Anna miettii äitiään ja pelkää perineensä saman taudin; juuri nyt Gunhild-rouva juo viimeisen kahvikupillisensa - korviketta - ennen kuin hänen tulevaisuuden suunnitelmansa menevät uusiksi.

Henkilöt ovat eläviä, tarina nopeasti etenevä, jaarittelematon, käänteet odottamattomia ja teksti sulavan kaunista: kerrassaan hieno romaani juonivetoisen luettavan ystävälle, esikoisuudestaan huolimatta valmis.

Yksi minulle tärkeäksi noussut teema on ruoka ja sen saamisen varmistaminen, huoltovarmuus, kuten virallisesti sanotaan, sillä tämä huolettaa minua nyt: maailma voi muuttua niin nopeasti ilmaston tai politiikan muutosten mukaan, että jos emme pidä huolta omasta tuotannostamme ja suosi kotimaista ruokaa, voimme joutua samaan jamaan kuin helsinkiläiset 1940-luvulla, tai suomalaiset jo 1800-luvulla. Ei kukaan meille ruokaa tarjoa, jos ruokapula on globaali, omat ruokitaan ensin. Eikä tuonti edes ehkä ole mahdollista, kuten kirjassa kuvataan.

Kirja on ehdolla Leena Lumin blogissa yhdeksi kauneimmista kansiltaan. Kansi on komea, mutta antaa minusta turhan romanttisen kuvan sisällöstä kukkineen ja hämyisine värityksineen. On ihmissuhteita ja draamaa, ei ole ns. romanttista viihdettä.

Kenelle: Tarinan ystäville, taattua tasoa kaipaaville, mennyttä kestäville.

Muualla:  Innostava, tuottaa lukunautintoa, kuvailee Tuijata.

Anna-Kaisa Linna-aho: Paperijoutsen. Otava 2019.


Helmet-haaste 2019 kohta 46: kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö.