Pierre Lemaitre: Loistavat vuodet

Viihdyn näköjään menneessä, sillä myös Loistavat vuodet kertoo historiasta, tarkemmin sodanjälkeisestä Euroopasta Ranskassa ja Indokiinassa. Pelletierin perhettä ja menestyvää saippuatehdasta Beirutissa, kuten myös vuosittaista perheen kunniakulkuetta kotoa tehtaalle, johtaa isä Louis omintakeiseen tapaansa.

Neljä lasta aikuistuu nopeasti ja jättää äitinsä Angèlen epätoivon valtaan - hän pitää muuttoja kotoa henkilökohtaisena loukkauksena ja varoo tarkasti, että osoittaa yhtä suurta epätoivoa jokaisen kohdalla - mutta aikuistuvilla nuorilla on jo omat suuntansa. Tai niin he luulevat. 

"- Mutta Angèle, meidän pikkuisemme ovat kasvaneet isoiksi, oli herra Pelletier sanonut, - onhan aivan normaalia, että he muuttavat pois kotoa... - Eivät he muuta pois kotoa, Louis, he pakenevat!

Herra Pelletier antoi periksi. Hän ei koskaan lakannut ihmettelemästä, kuinka lahjakkaasti hänen vaimonsa venytti logiikan rajoja."

Esikoinen Jean ei onnistu isän suunnittelemalla tavalla tehtaan johdon perijänä. Francoisin mieli palaa toimittajaksi, mutta hänen oletetaan jatkavan opintoja huippukorkeakoulussa (École normale supérieure)  Pariisissa. Héléne haaveilee taideopinnoista, ja Étienne, niin... No, aloitetaan siitä, että hän lähtee Saigoniin. 

Ranskalainen Pierre Lemaitre on yksi maailman parhaita tarinankertojia. Henkilöt, ympäristöt, tapahtumat ja tunnelma ovat vangitsevia, hurjia ja rosoisia, aina yllätyksellisiä: koskaan ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ihmiset ovat eläviä virheineen ja sotkuineen, kiiltokuvia ei rakennella. Huumoria tuo tekstin naseva kommentointi heidän piirteistään, nauroin monesti ääneen. Suomennos toimii tyylikkäästi, aikaan sopivasti, ja osuvat sananvalinnat aiheuttavat usein hörähtelyä. Esimerkiksi Jeanin vaimo, "kajahtanut" Geneviéve saa tätä aikaan usein, vaikka hän enimmäkseen vaikuttaa lähinnä pelottavan psykopaattiselta. Jonkun pitäisi muuten tehdä tutkimus Lemaitren kirjojen naiskuvasta, se on niin omanlaisensa.

"Geneviéven elämä oli Jeanille täysi mysteeri. ... - Minä, Geneviéve ilmoitti moraalista ryhtiä puhkuvalla äänellä, - minä olen virkamies!"

Kirja ei ole dekkari, vaan historiallinen romaani, dekkareista kirjailija on sanonut luopuneensa. Ja hyvä niin, sillä pidän romaanilinjaa antoisampana, rikostarinoita saimme jo lukea mukavan määrän. Sitä paitsi, romaani ei sulje pois murhia tai muita kuolemantapauksia, joita näidenkin kansien välissä tapahtuu. 

Raa'anpuoleisten rikos- ja sotajuonteiden lisäksi romaani kuvaa raadollisesti poliittista tilannetta ja siinä toimivia rahan ohjatessa päätöksiä, Vietnamin liikehdintää liikkeineen ja lahkoineen sekä virkamiesten arkea. Esiin nousevat myös oikeuskäytännöt ja median rooli, puhumattakaan ajan tavoista juhlia, rakastaa ja viettää "huonoa" elämää. Huumaava keitos Eurooppaa ja Aasian helteitä! 

Tiesin etukäteen, että kirjassa on kytkös Lemaitren aiempaan trilogiaan, joka alkoi supersuosituksi nousseella, Goncourtilla ja vaikka millä palkinnoilla tunnustetulla teoksella Näkemiin taivaassa. Silti ällistyin, kun kytkös tuli esiin - jälleen yksi suuri yllätys. Kirjassa on vain yksi vika, se loppuu. Mutta lisää on luvassa! Jäämme odottelemaan trilogian kakkososaa ja sen suomennosta. 

Kenelle: Tarinankerronnan, vauhdin ja yllätysten ystäville. Ihmisten nurjista puolista kiinnostuneille, kiiltokuvaromaaneja inhoaville. 

Muualla: Leena Lumin kanssa jaamme Lemaitre-fanituksen, ja ihmettelen hänen laillaan kirjailijan aivoja. "Tavattoman taidokas tarinoiden kertoja."

Olen listannut Lemaitren tuotannon Kyykäärme-kirjan postauksessa. 

Pierre Lemaitre: Loistavat vuodet. Osa 1, Suuri maailma. (Le Grand Monde) Minerva 2023. Suomennos Susanna Tuomi-Giddings, Kansi: Justine Florio/Taittopalvelu Yliveto Oy

Heidi Airaksinen: Vierge Moderne

Mennään 1930-luvun alun Helsinkiin. Kiihkeä 20-luku, jolloin kansa kursi itseään kokoon sisällissodan jäljiltä ja siirtyi uuteen aikaan autojen, pilvenpiirtäjähaaveiden, elokuvien, musiikin, urheilumenestysten ja muun modernin myötä, jatkui hengessä ja lihassa. Teollistuminen ja kaupungistuminen alkoi kiihtyä, vaikka valtio oli vielä maatalousvaltainen. Kaikille ei silti riittänyt töitä ja leipää kotipaikalla. Helsingin väkiluku kasvoi 1930-luvulla neljänneksellä. Kansainvälisyys oli hyvinvoivan väestön keskuudessa luontevaa, matkailu kehittyi harppauksin.

Tähän ympäristöön sijoittuu Heidi Airaksisen kirja, joka kuvaa herkullisesti aikaansa ja piirejä, joiden täytyi pysyä tiukasti vallitsevissa säännöissä - homoseksuaalisuutta tai muita seksuaalisia identiteettejä ei tunnettu eikä tunnustettu. Yhteisön piilottelu tuo oman säväyksensä rikostarinaan, jossa Ulrika löytyy kuolleena. Kyllä, nuori kaunis nainen jälleen kuolee, mutta tällä kertaa hieman eri näkökulmasta. Bordellit olivat yleisiä Helsingissä tuohon aikaan. Samoin köyhät tytöt maaseudulta. Yhtälö on surkea. 

"Lapsuuden huolettomat päivät olivat kaukana. Iloisen kepeät hetket olivat hautautuneet mereen Auroran mukana. Tilalle tulleet epävarmuuden ja irrallisuuden tunteet olivat estäneet minua olemasta läsnä omassa elämässäni. Olin omaksunut tunnollisen sisaren roolin ja peittänyt todellisen itseni sisarpuvun alle. Seurasin tarkkaan kirjoitettua käsikirjoitusta, jotta pysyisin kasassa. Romahdus ei tuntunut kaukaiselta. Kenties olinkin jo keskellä sitä."

Sisar Kerstin Diakonissalaitokselta kertoo omaa tarinaansa ja todistaa Ulrikan kuolemaa työvuorollaan. Se painetaan villaisella, jos sairaalan merkkihenkilöt saavat päättää, mutta Kerstin ei unohda. Mitä tapahtui ja miksi? Kerstinin sinnikkyys vie eteenpäin juonta, jossa hän tutustuu Fredrikssoniin, Teddyyn ja Harrietiin; tuohon outoon mutta tutunoloiseen seuraan. 

"- Ja entäs sinä sitten Kerstin, mitä salattavaa sinulla on? Henriksson kysyi huvittuneena. Peitin hämmennykseni nostamalla kahvikupin huulilleni ja maistoin tulikuumaa kahvia. - Ei kai juuri mitään, sain vastattua ja tarjoilin itselleni leivonnaisia. Kuulin uudenlaisen itsevarmuuden äänessäni. Kuuluiko se sille toiselle minulle, jonka vuoksi olin nyt tässä?"

Upea sukellus aikaan ja ympäristöön, jota pidettiin varjoissa. Fiktiota toki, lukijan iloksi ilmiöitä ja keksittyjä tapahtumia, jotka pitävät mielenkiinnon yllä. Mutta kiehtovasti todelliseen historiaan ja paikkoihin Helsingissä kytkettyinä, Kumpulan kartanosta Kallion huudeille, Rikhardinkadun kirjastolta Teatteri-Espikselle.

Jännitysmomentti ei ole suurin, mutta kestävä. Henkilöt ovat eläviä, ympäristö samoin, ja se on kirjassa hienointa: se vie tehokkaasti aikaan, paikkaan ja ihmistensä tilanteisiin. Tunnelmanluonti on Airaksisen vahvuus. Teksti on puhuttelevaa, jopa jutustelevaa taideteksteihin verrattuna, mutta viehättää nimenomaan persoonallisella ilmaisullaan. Kirjan voi nähdä myös naisen kehityskertomuksena ja itsensä löytämisestä. Pidin paljon. 

Lisää ilmestyi vuonna 2022: Maa jota ei ole sijoittuy aikaan ennen Vierge Modernen tapahtumia.

Kenelle: Historiahulluille, sateenkaarevan lukijoille, tunnelmaan uppoaville, selkeän tarinan ystäville. 

Muualla: Kirsin kirjanurkka ruotii kirjaa: Epookki on Vierge modernessa kuvattu taiten ja kiinnostavasti, ja romaanin tunnelma on arvoituksellisen utuinen, sinisen tupakansavun ja ukkosmyrskyjen sumentama. Teos tarjoaa vähän uskaliaan aikamatkan aikaan ja paikkoihin, joita ei ole liiaksi kuvattu. Myös näkökulma on raikas ja mielenkiintoinen.

Heidi Airaksinen: Vierge Moderne. Arktinen Banaani 2021. Kansi Asko Künnap.

Aloitan tällä osaltani Dekkariviikot. Kirjablogistit viettävät kahta dekkariviikkoa, Kirjakauppaliiton kansallinen viikko on ensi viikolla 12. - 18.6.2023. Blogistanian logokuva: Niina Tolonen.

 

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

Reilut sata vuotta sitten pohjoisessa, Haukiputaalla ja Kemissä, kukoistivat sahat ja meriliikenne. Köyhä kansa ei kukoistanut, vaan raatoi jos töitä sai. Laivojen ahtauksesta hankki paremmin kuin "akkojen töistä" muualla, siksi työtä hakivat myös naiset. Sotien aikana oli pakkokin, kun miehet olivat muualla. 

Orvoksi jäänyt Reeta, äitinsä ja sisarensa kasvattama, tottuu koviin töihin jo nuorena. Kun sattuu perinteinen vahinko, hän saa potkut sahalta - mies tietysti lipeää ilman seurauksia tilanteesta. Reetalle vahinkoja sattuu useampikin, mutta lapset hän haluaa pitää, miesten lipeämisistä huolimatta. Signe-tyttö jäi henkiin tuona suuren lapsikuolleisuuden aikana, ja vaikka Reetan oli pakko antaa tyttö kasvatiksi Toivolle ja Elmille, ei hän lopullisesti tytöstä suostu luopumaan, pahimman pulan ajaksi vain.

Signe ehtii tottua kasvatusvanhempiinsa eikä anna äidilleen anteeksi sitä, että tämä vaatii tytön kotiin vuosien jälkeen. Niin pian kuin mahdollista Signe lähtee synnyinkodistaan. Ei onnistu Signellekään perheen perustaminen haaveiden mukaan. Sota runtelee maata rajusti, tunnettuine seurauksineen Lapissa. Aviottomia lapsia saksalaisten kanssa seurustelusta syntyy, ja naisia syyllistetään. Miesten afäärit ja rahanhankinta saksalaisilta on aivan ok. Raha ja rakkaus ovat kovaa valuuttaa, mutta vain toinen sallitaan. Tämä nostaa kiukun lukijassa: mitä teeskentelyä! Mutta siitä elämä jatkuu nitkutellen kitkutellen, niillä keillä jatkuu. 

Naisten tarina käy sydämeen, niin kovilla he olivat. Päätökset ja valta ovat miesten. Reeta joutuu käyttämään äärimmäisiä keinoja elättääkseen perhettään. Signe joutuu hänkin aikuistumaan aikaisin ja raskaisiin töihin, mutta jo hivenen parempaan päin kurkottaen, ajattelen toiveikkaasti, ehkä tukijoukkojen, kasvattivanhempien, ansiosta. Traumat ovat kuitenkin voimakkaat, huonommuuden tunne ikuinen seuralainen. Signe saa huomata ystävänsä Allin kautta myös sen, ettei avioliitto ja vauraus välttämättä tarkoita onnellista kotielämää.

Kirja on naiskuva, ajankuva ja koskettava elämäkerrallinen katsaus, joka perustuu kirjailijan miehen suvun todelliseen tarinaan. Tiedot on saatu sukututkimuksesta, haastatteluista ja kirjallisista lähteistä, ja lähes kaikki kirjan henkilöt pohjautuvat todellisiin, samoin tapahtumat pääpiirteittäin, aina höyrylaiva Warjakan uppoamisesta vuonna 1907 Signen veljen Oivan häihin vuonna 1960. Ajanjakso sisältää suuren harppauksen maan oloissa, vaikka naisen aseman paranemiseen tasa-arvoiseksi ei vielä päästä, rintamamiestalojen rakentamiseen ja tulevaan arasti katsomiseen sentään. Maahan viilletty raja menneen ja nykyisyyden välillä on sekä henkinen että fyysinen, minkä kirja kertoo. 

Uskon monen lukijan löytävän tarinasta omasta suvustaan tuttua, mummoista ja isoisoäideistä muistuttavaa. Yhteiskuntaluokkien erot, nykyihmiselle naisten lähes käsittämätön työkuorma ja ehkäisymahdollisuuden olemattomuus pistävät kipeästi, Reetan ja Signen elämät liikuttavat vahvasti. Harvoin tunteilen, mutta nyt osui, kun ajattelen sukuani: naisilla ei ollut näin äärimmäistä, mutta silti hurjia kohtaloita ja raatamista. Hyvien sanojen, välittämisen ja myönteisyyden puutteen, niiden kertakaikkisen taitamattomuuden ja tuntemattomuuden, olen kokenut monen polven kautta omassakin elämässäni. Niin surullista.

Anne Vuori-Kemilä kirjoittaa sopivasti kuvaillen ja tunnetta mukaan tuoden. Ei imelästi eikä rönsyävästi, mikä ei sopisikaan hänen tyyliinsä, mutta tämä kirja ei muuten juuri muistuta hänen aiempiaan: se on laajempi, kunnianhimoisempi ja vakavampi. Dialogit ovat luontevia, henkilöt eläviä, ja ympäristö piirtyy kirjan sivuille kokonaisena. Vahva, koskettava ja tarkkarajainen teos, jonka uskon kuluvan Suomen historiasta ja sukututkimuksesta kiinnostuneiden käsissä. Samoin naishistorian, tositarinoiden harrastajien ja vaikuttavien romaanien ystävien. Mieleen tuli Silja Koiviston Sataman kapakan Hilda: jos pidit siitä, uskon, että pidät tästäkin. 

Muualla: Vallan hieno, voimakas, vaikuttava lukukokemus, sanoo Kirjailuja-kirjablogi. Tarkka psykologinen ote vaatii seuraamaan Reetaa ja Signeä, myötäelämään ja liikuttumaan, kirjoittaa Tuijata. 

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja. Karisto 2023. Kannen kuva kirjailijan kotialbumista, kannen suunnittelu Tiia Javanainen.

Päivi Alasalmi: Alamaailman kuningatar

Bongasin lukemattoman Alasalmen: äänikirjana julkaistun dekkarin, josta on kehittymässä sarja kovakantisia. Ilahduin löydöstä, kirjailijan taito ja mielikuvitus kiehtovat minua aina, samoin hänen tyylinsä sekoittaa arkiseen kuvioon ripaus jotain muuta, kuten mystiikkaa tai kauhun tuntua, viehättää. 

Alamaailman kuningatar kertoo rikollispiireistä Tampereella. Niihin sotkeutuu kaikesta tapahtuneesta tietämätön Anu, joka muuttaa Oulusta uuteen kotipaikkaansa työn perässä. Käy ilmi, että hänen sukunsa ei ole aivan sitä, mitä hän on kuvitellut. 

Anu joutuu tutustumaan myös rikoskonstaapeli Jarkko Hallavaiseen, joka kollegojensa kanssa tutkii murhatapauksia Tampereella. Hallavainen jatkaa tutkimuksiaan sarjan seuraavassa osassa Häkkilinnut, samoin Anu sukunsa salaisuuksien selvittämistä. 

Vauhdikas ja sujuva tarina helppoon viihtymiseen. Asiat ja ihmiset ovat mustavalkoisen selkeitä perinteiseen dekkarityyliin, ihmissuhteet yhtä mutkikkaita tai helppoja kuin ne yleensäkin ovat. Kannesta en pitänyt: punamusta väritys sopii toki dekkariin, jossa väistämättä veri vuotaa, ja kasvot, etenkin silmät, vetävät huomion, mutta yleisilme vaikuttaa lapsekkaalta, enemmän pokkarin kuin kovakantisen kannelta. Ja miksi ihmeessä nainen kuvassa on tumma, kun kirja kertoo vaaleista naisista - hiuksilla jopa on roolinsa tarinansa? Siitä huolimatta kirja on helpon dekkarin ystäville kelpo valinta.

Päivi Alasalmi: Alamaailman kuningatar. Gummerus 2022. Julkaistu alun perin Storytel Original -sarjana 2019. 

Hervé Le Tellier: Poikkeama

"Hurjaa kyytiä" lupaa takakansi, ja sitä seuraa, jos sattuu istumaan lentokoneessa myrskyssä matkalla Pariisista New Yorkiin. Pilvirintama on pahin lentäjien koskaan kokema, mutta kone selviytyy kuin ihmeen kaupalla ehjänä määränpäähänsä.

Helpottuneen lentokapteenin leuka loksahtaa, kun laskeutumislupaa pyydettäessä lennonjohto kehottaa miehistöä ilmoittamaan kapteenin henkilöllisyyden, muiden koneen tunnistetietojen lisäksi. Ei sitä kysytä ikinä! 

Koneen saapumisessa on muutakin outoa. Se on nimittäin jo kerran saapunut kentälle, kolme kuukautta aiemmin. Täysin sama kone, samoin matkustajin ja miehistöin, jopa sama ketsuppitahra käytävämatossa. Viranomaiset eivät ole uskoa kiistattomia todisteita, joita dna-testit ja muut varmistustavat osoittavat. Mutta muuta ratkaisua ei ole: lentokone sisältöineen on jollain tavalla monistunut kahdeksi. 

Valtiojohto presidenttiä myöten rientää pohtimaan tilannetta, paikalle kutsutaan maailman parhaat asiantuntijat, nobelistit eri aloilta. Varautumissuunnitelman kymmenet tarkoin harkitut käytännöt eivät päde tilanteeseen, joten on otettava käyttöön se ainoa, jota ei ole koskaan käytetty: protokolla 42. Sitä on ollut laatimassa professori Adrian Miller, joka keksi protokollan nimen ja tunnussanat, joita ei olisi uskonut koskaan käytettäviksi, siksi kirjallisesti hieman pilaillen. 

"Kolme hälytysääntä, sitten vain yksi, ja taas kolme. Se on sovittu koodi: hän vastaa. Kuuluu miesääni, varma ja väritön, sotilaallinen.

- Onko langalla professori Adrian Miller?
- Tuota... on, Adrian vastaa epäröiden.
- Toto, minusta tuntuu...

Ääni puhelimessa odottaa, odottaa, kunnes Miller vastaa sävyttömästi:
- Että emme ole enää Kansasissa."

Professorit, poliitikot, kenraalit, uskonnolliset johtajat: heidän on pyrittävä muodostamaan jokin teoria, selitys mahdottomalle (ihmisellä on sellainen taipumus: "Sellaista ongelmaa ei olekaan, jota ei houkuttelisi ratkaisun puute".). Joutuiko kone jonkinlaisen ajan ja avaruuden tuntemattomaan tilaan, madonreikään? Vai onko kyse maailmankaikkeuden koodivirheestä jossain meitä ohjailevassa ohjelmistossa - niin piskuisesta, ettei koodintekijä ole sitä edes huomannut? Olemmeko vain tietoteknisen ohjelmiston osasia? Olisiko joku taho voinut koodata simulaation, jossa olemme kokeneet maailmansodat, luontokadon ja muun historiamme? Miten ohjelma etenee?

Entä mitä tapahtuu, kun myöhemmin laskeutuneet matkustajat tapaavat aiemmat itsensä - ne, jotka ovat eläneet kolme kuukautta pidempään ja kokeneet asioita, joista myöhemmin tulleilla ei vielä ole aavistustakaan? Esimerkiksi matkustajista kirjailija Victor Miesel - jonka mietteistä himolukija on kiinnostunut - saa kuulla julkaisseensa kulttimaineeseen nousevan kirjan.

Huimia ajatuskulkuja, ymmärryksen ylittäviä, ja hörhöt luonnollisesti ottavat tilanteesta kaiken irti. Asianajajatkin yrittävät, sillä onhan tästä jonkun maksettava korvauksia. Some villiintyy seuraamaan milloin mitäkin epäolennaista, totta kai. Kirjallisuus- ja muut kulttuuriviitteet sekä tiettyihin henkilöihin fokusoituminen keventävät tekstiä, romantiikkaakin vilautellaan. 

Vetävä ja erikoinen mielikuvittelu, joka käynnistyy vauhdikkaasti palkkamurhaajalla, hidastuu hetkeksi esitellessään liudan henkilöitä, mutta piristyy itse tapahtuman ja etenkin sen seurausten kuvauksessa: niin inhimillistä ja uskottavaa (jos sanaa tässä tapauksessa voi käyttää) se on. Uskon, että juuri näin päätökset tehtäisiin ja toteutettaisiin todellisuudessa vastaavassa tilanteessa.

Kenelle: Yliluonnollisen ystäville, katastrofinälkäisille, ateisteille, uskoville, päättäjille.  

Muualla: Donna mobilen kirjat sanoo romaanin olevan paitsi (osittain liiankin) fiksu myös oikein hauska.

Hervé Le Tellier: Poikkeama. (L´anomalie). WSOY 2023. Suomentanut Lotta Toivanen.

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Minä-kertoja on mystikko- ja erakkoelämään taipuvainen mies, joka uskoo pian kuolevansa: hän on samanikäinen kuin äitinsä oli sairastuessaan vakavasti. Äiti elää edelleen mutta on menettänyt muistinsa ja mielensä valon, tämä tapahtui eräänä syyskuuna. 

"Tunsin eläväni jatkoajalla, olin kenties itsekin pelkkä laskuvirhe. Syyskuu voisi toteuttaa itsensä minä päivänä tahansa, en voisi sille mitään."

Mies haluaa jättää maailmaan jotain kaunista ja erityistä, ja siksi hän on päättänyt tehdä perhoskirjan vaivalloisella kuparipainatustekniikalla ja akvarellivärityksellä. Hän matkustaa Yorkshireen Englantiin tapaamaan perhostenkerääjäystäväänsä Sergeitä, jonka kokoelmasta saisi maalausaiheita. 

Jo kirjan ensi virkkeestä lukija tietää lukevansa Haahtelaa, jos on yhtään tämän tuotantoon tutustunut. Tutut elementit ovat heti mukana ja siirtävät lukijan kirjailijan omintakeiseen, unenomaiseen maailmaan, jossa maallisuus ja henkisyys limittyvät ja sekoittuvat välillä hämmästyttävästi, välillä lämpimän humoristisesti ja käytännöllisesti. 

Miehet keskustelevat taiteesta, kirjoista, kielestä, muun muassa. Sergein mielestä "olimme menettäneet alkuperäisen intuitiivisen tavan kommunikoida ja meille oli jäänyt vain epätäydellinen rikkinäinen kieli, yritys tavoittaa haparoivin sanoin jotain mitä emme koskaan enää voisi tavoittaa." Hän kertoo Neuvostoliitosta Eurooppaan paenneista "valkoisista emigranteista", joihin hänen perheensä kuului, entisten kreivien ja paronien kohtaloista taksikuskeina ja ovimiehinä, tapaamisistaan kirjailija Vladimir Nabokovin kanssa - myös tämä oli innokas perhostenkerääjä. Ja usein Sergein tarinoissa esiintyy Olga.

Kertoja-minä muistelee omia nuoruuden kokemuksiaan, etenkin Saaraa, johon hän tutustui jo lapsena ja kokee heillä olevan elinikäisen siteen; ei romanttisessa mielessä, vaan yhteydessä, johon toki saattoi joskus kuulua myös fyysistä läheisyyttä. Seksiä nuori mies haki aikanaan Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys -romaanin innoittamana lukuisista pikasuhteista. Myöhemmistä naissuhteistaan hän ei puhu, ehkä niitä ei ole, sillä on niin paljon muuta. Perhosten ja taiteen lisäksi koko luonto ja maailman maisemat puineen ja puutarhoineen. Ja vakaumus elämän pikaisesta päättymisestä. 

Mutta ennen kirjan loppua syödään hyvin: he valmistavat Sergein reseptillä vanhan venäläisen juhlaruuan: Veau Prince Orlov oli "todellinen menneiden aikojen ruokalaji". Venäläisistä Sergei esittää kiinnostavan, aikaan sopivan analyysin: ...venäläiset eivät koskaan antaneet yksilölle samaa arvoa kuin lännessä annettiin. Kuolema oli venäläisille vain yksi elämänmuoto, eikä välttämättä kovin huono sellainen. Ja alistuminen kuului äidinmaidossa imettäviin elämäntaitoihiin. Venäläinen ei koskaan määritellyt todellisuutta tosiasioiden pohjalta..." Ja Sergeillä on tähän myös selitys, joka on lyhyesti sanoen se, että maasta ei puuttunut vain demokratia vaan myös demokratiaa edeltävät vuosisadat valistuksineen tai filosofioineen. 

Lisäksi vieraillaan hautajaisissa, piipahdetaan muistoissa Punavuoressa ja maailman museoissa, mietitään uskontoja ja filosofioita ja pohditaan syviä. Jopa niin, että menetin loppupuolella hetkeksi fokuksen (ehkä se oli kirjailijan tarkoituskin?) enkä aivan pystynyt seuraamaan mukana: teksti on muutenkin niin tiheää, että se on luettava rauhassa. Nautiskellen, ajatellen. Haahtelan kieli tuo aina mieleeni raikkaan viileän veden, mikä sopii hyvin sadepäivään, jolloin tätä kirjoitan. Teksti sammuttaa janoa, jota ei edes tiennyt potevansa. 

Kenelle: Henkisyyttä arkeensa hakeville, taiteen ystäville, mystiikkaan taipuvaisille, nojatuolimatkustajille, kauniin kuulaan tekstin ystäville.

Muualla: Hemuli sanoo kirjan kasvavan kokoaan suuremmaksi, ja kaikkea tekisi mieli googlata. 

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa. Otava 2023. Kannen maalaus James Abbott McNeill Whistler: Nocturne in blue and silver: The lagoon, Venice (1879-80). Kannen suunnittelu Päivi Puustinen.

Kate Morton: Takaisin kotiin

Jos etsit romaania, johon uppoutua täydellisesti ja vain nautinnollisesti jännittää arvoituksen ratkeamista, tämä on Se Kirja. Samalla pääset pitkälle matkalle Australiaan ja piipahdat Lontoossakin, jossa päähenkilö Jess aikuisena asuu. Synnyinseutu Australiassa kutsuu, kun Jessin kasvattanut isoäiti Nora joutuu sairaalaan. 

Kirjan nimi on hauskasti monimerkityksellinen: Jess palaa kotiin, mutta löytää myös juurensa, henkisen kotinsa, uudella tavalla, kun suvun historiasta paljastuu karmea kuolemantapaus. Nora ja Jessin äiti Polly - johon välit ovat etäiset - eivät ole halunneet järkyttää Jessiä siitä kertomalla. Erään perheen kuoleman syy ei ole koskaan selvinnyt, mutta toimittajana Jess osaa etsiä tietoa ja tehdä päätelmiä. Voisiko arvoitus vielä ratketa?

Vetävä tarina kuvailee niin mennyttä aikaa kuin Jessin nykyisyyttä. Samalla se esittelee Australian luontoa ja näkymiä niin antaumuksella, että melkein iskee matkakuume. Eukalyptuspuiden runkoja ja auringonlaskuja nähdään runsain mitoin, talven kuumuuden ja kuivuuden tulipalon pelkoineen lähes tuntee. Sukusalaisuuksien lisäksi puhutaan paljon myös kirjoittamisesta, australialaisista naapurustosuhteista ja elämänmenosta. Romantiikkahörhöilyä ei tarvitse pelätä (tai toivoa), sillä Jessillä on paljon muuta mietittävää - sekin on mukavaa vaihtelua niin sanottujen lukuromaanien sarjassa. Tämä jos mikä on sellainen. 

Ja mikä parasta, sivuja riittää ja nautintoa kestää pitkään. Syitä käsittämättömään tapaukseen alkaa hiljalleen löytyä, motiiveja jopa murhaan ja mahdollisia keinoja ja välineitä sen tekemiseen. Epäilykset risteilevät henkilöstä toiseen, mutta arvaisitko lopputuloksen? Erään tärkeän käänteen arvasin jo ennen sen ilmituloa, mutta varsinaista tapausta en osannut ratkaista. Tiiliskivi on täydellinen lomakirja ja irtiotto arjesta. 

Jos aiemmat Mortonit ovat tuntuneet siirappisilta, tässä imelyys on onnistuttu välttämään. Mortonin tapaan sanoja on paljon ja joitakin hassuuksia loogisuudessa saattaa olla, mutta tyyli sopii salaisuuden hitaaseen paljastumiseen ja antaa lukijalle mahdollisuuden heittäytyä täysin kirjan maailmaan. Jessissä lienee paljon kirjailijaa itseään, ainakin synnyinmaa ja Lontooseen asettuminen, ehkä myös paluu juurille, jonne Morton kuulemma muutti takaisin korona-aikaan. 

Kenelle: Uppoutuville, arvoitusten ystäville, Australiaan tutustuville, arkea pakeneville.

Kate Morton: Takaisin kotiin (Homecoming). Otava 2023. Suomennos Hilkka Pekkanen.