Tuija Takala: Korven sylissä

Opiskelin hieman romantasiaa jo Hanna Morren myötä, joten luontevaa on jatkaa: tänä vuonna ilmestyi ensimmäinen suomalainen selkokielinen romantasia! Uteloitti, miten taipuvat seksuaalisuus ja romantiikka selkokielelle. 

Päähenkilö on nuori mies Osma, ihminen, joka rakastuu metsän neitoon - joka ei ole ihminen, vaan kuulua Tapion väkeä. Fantasia ja mytologia ovat siten vahvasti kirjan henkeä. Osma on yksinäinen ja haluaa jäädä metsään, mutta miten suhde onnistuisi, sillä kuolevaisten ei kuulu mennä metsän pyhiin paikkoihin? Eikä etenkään juoda mustan lähteen vettä, sillä seuraukset voivat olla arvaamattomat.

Melkoisia vaikeuksia siis Osmalla. Mutta metsän väen, etenkin naisten, viisautta haasteiden kanssa ei sovi aliarvioida. Kirjan alussa Osma on vanha ja muistelee noita aikoja. 

Kirja on kaunista suomen kieltä ja perinteet perinpohjin tuntevaa otetta. Vahva tunnelma vie mukaansa, ja romantasiaan kuuluva erotiikka on hienovaraista, mutta tunnistettavaa. 

"Minun ihoni muuttui kuumaksi
ja vatsaani koski kipu 
kuin tuli sisälläni.
Kipu teki minut levottomaksi,
sillä se ei ollut vain pahaa kipua
vaan siinä oli paljon hyvää.
Se ei ollut nälkää ja janoa
vaan jotain muuta."

Harmitti, kun tarina päättyi, olisin mielelläni lukenut paljon enemmän! Mutta onneksi kirjan takakansi kertoo kyseessä olevan Korpi-kirjasarjan ensimmäinen osa eli lisää on luvassa. Metsä on loputtoman kiehtova ja ajankohtainen ympäristö ja aihe lukijalle, korpi vielä kiehtovampi - ehkä myös pelottavampi, ainakin yhdistettynä vanhoihin suomalaisiin myytteihin ja luonnonuskontoihin. Kirjassa on lisätietoa taustoista sekä tiedoksi vanhoja loitsuja tarpeen varalle.
 

Mutta jos metsä ja mystiikka eivät kiinnosta, kävisikö kaupunki ja kerrostalo? Vinkkaan saman kirjailijan selkokielistä novellikokoelmaa viime vuodelta. Aamusta yöhön kertoo nimensä mukaisesti kerrostalon asukkaiden kokemuksista eri vuorokaudenaikoina. Kokemukset vaihtelevat humoristisista jännittäviin ja ne kertovat arkisesta elämästä - no, ehkä viimeisintä novellia lukuunottamatta - johon voi hyvin samastua niin teini kuin aikuinen, lapsiperheen vanhempi, eronnut tai ikääntyvä, kuka vain. Nautinnollisia yllätyskäänteitä ja hienoa kieltä tarjoaa tämäkin teos. Miten käy, kun pyytää naapuria matkan ajaksi kastelemaan kukkia? Tai kun lapsi muuttaa kotoa omilleen? Tai kun kävely on jo vaikeaa? Entä miten saa juuri oikean syntymäpäivälahjan?

Kirjailija Tuija Takalan historiallinen romaani Sormus on valittu parhaaksi suomalaiseksi selkokirjaksi. Ykkössijan yleisöäänestyksessä jakoi Satu Leiskon Ihmisenhaltija, joka on suunnattu nuorille aikuisille siinä missä Sormus sopii joka ikään. Tuija on kirjoittanut kymmeniä selkokirjoja itse ja mukautuksina,  joissa klassikoita ja moderneja romaaneja on käännetty selkokielelle. 

Joskus vieläkin kuulee puhuttavan selkokielestä jotenkin "huonona" tai idiooteille suunnattuna kielenä. Viimeksi luin oudon kommentin Kari Heiskasen muistelmista: ilmeisesti selkokieli ei ole hänelle tuttua eikä lie asiaa miettinyt sen enempää. Samaan on joskus syyllistynyt myös esimerkiksi HS:n toimitus, mutta kaikkien ja etenkin vaikuttajien pitäisi olla tarkkana termien kanssa. Yksinkertaisesti: älä käytä, jos et ymmärrä sen sisältöä itse.

Selkokielestä saa lisätietoa vaikka Selkokeskuksen sivuilta. Siinä on omat sääntönsä, tekniikkansa ja tavoitteensa. Ja tekijänsä, joita maassamme on useita, etenkin nuorille suunnatussa kirjallisuudessa. Tarkoitus on auttaa niitä lukijoita, joille lukeminen on eri syistä vaikeaa tai vastenmielistä. Mutta hyvä selkokirja antaa myös muille lukijoille tasoja ja syvyyttä, jota ei aloitteleva lukija ehkä huomaa. Ja kunnollinen suomen kieli on perusvaatimus, eikä sitä liian moni pysty tuottamaan.

Tuijan ansiosta uskalsin muuten vihdoin lukea John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa -kirjan, jota välttelin kuultuani sen olevan hyvin järkyttävä. Se olikin, myös selkokielellä, mutta lyhyempänä sen juonen ja tunnelman parissa meni vähemmän aikaa ja siten arvelin hieman vähentäväni painajaisia kuin alkuperäisen version kanssa olisi käynyt. Enpä tiedä, toimiko tuo, tarina jäi kyllä lähtemättömästi mieleen näinkin. Oliko kirja muuten se, joka käynnisti raidallisten kansien ja keskitysleiriaiheen kirjatulvan? 

Selkokirjojen ongelma on (toistaiseksi) pieni levikki ja ilmeisesti siksi korkea hinta. Valitettavasti ovat kaupoissa kalliimpia kuin normikirjat. Mutta rahalle saa ainakin kielen huolellisuuden puolesta vastineen, mikä huippumyyvien kirjojen kanssa ole ollenkaan itsestään selvää. 

Lue lisää selkokielestä ja tekijästä hänen sivultaan.

Tuija Takala:
Korven sylissä. Avain 2026. Kansi Emmi Kyytsönen.
Aamusta yöhön. Avain 2025. Kansi Jussi Jääskeläinen.

Kristiina Wallin: Laituri. Riitta Jalonen: Henkivakuutus

Sattumoisin luin peräkkäin kaksi herkkää ja syvää teosta samasta aiheesta, taiteen tekemisestä. Tarkemmin, sen lopettamisesta tai lopettamisen mahdottomuudesta. Onko taiteilijuus valinta vai ominaisuus, pohtii lukija (jälleen kerran). 

Kristiina Wallin kertoo vanhasta parista, Hannasta ja Einarista, jotka eivät jaksa enää ylläpitää isoa taloaan ja suunnittelevat muuttoa kerrostaloon. Merenranta vaihtuisi katunäkymään, kuvataiteilija Hannan ateljeesta luovuttaisiin. Kirjailija Einar on jo luopunut kirjoittamisesta. 

"Hän väsyi sanoihin. Väsymys mursi lauseita sisältäpäin ja Einar kirjoitti yhä pidempiä päiviä."

Kunnes ei enää jaksanut. Ja muutoksen voima yllätti molemmat.

"Sanat katosivat, siltä Einarista tuntui, kun kosketus kielen tiedostamattomaan hiipui. Sinne, missä merkitykset kerrostuivat, työntyi hiljaisuutta.
Ja surua.
Tietysti kyse oli surusta, mutta myös levosta, lepoa Einar kaipasi eikä hän löytänyt enää rauhaa kirjoituksessa, hän haroi assosiaatioiden rihmastossa ja tunnusteli sanojen merkityksiä, kunnes uupui.
Silloin tuli hiljaista."

Surua syntyy paitsi voimien myös ajan vähenemisestä. On pakattava vuosikymmenien kerrostumat talossa ja mielessä, heitettävä suuri osa pois, käytävä läpi kaikki se nostalgia, jota Hanna inhoaa, lapsuudesta ja nuoren parin alkutaipaleelta saakka. Hän ei ole luopunut taiteestaan, tuskin luopuu koskaan: ennen muuttoa hän maalaa kiihkeästi viimeisen näyttelynsä viimeisiä teoksia, mutta kokee kipeästi fyysiset rajansa, hämmentyy ajan kulumisesta.  

"Onko jossakin raja, jonka ylitettyään on helpompi ajatella mennyttä kuin tulevaa? Milloin minusta tuli taaksepäin katseleva vanhus?"

Mielensä rajoja Hanna tutkii edelleen, Einarista tuntuu tyhjältä.

"Syntyy onkaloita, onttoja tiloja kaivertuu sinne, missä mielensisäisistä kuvista syntyi ennen sanoja. 
Vaikka eivät ne oikeastaan kuvia olleet, enemmänkin aavistuksia, kirjoitusta edeltäviä liikahduksia. 
Tai jos eivät liikahduksia, niin suuntia sinne, missä kieli rakensi omalakisia reittejään."

Mutta on ollut antoisa elämä, josta voi olla ylpeä. Hanna miettii: "Ja kiitollinenkin olen, tietysti olen kiitollinen, minulla on ollut mahdollisuus jättää jälki, ei se ole itsestään selvää, mikään ei ole itsestään selvää paitsi maalaamisen välttämättömyys ja pakko."

Molemmilla on yksi läheinen, puoliso, jonka ajatukset ymmärtää sanomatta. Lapsia ei ole. "Meille lapsettomuus on enemmänkin ominaisuus kuin valinta tai päätös." On arki, joka on kantanut ja mahdollistanut. "Arkisten asioiden merkityksellisyys. Merkillisyys." Rakkaudesta ei leperrellä, ehkä sekin on itsestään selvää, heidän ominaisuutensa. 

On yhteinen tieto siitä, että aika käy vähiin. Einar miettii:

"Mutta tyytymistä vanhuus on opettanut. Tyyntymistä. Itseään on helpompi sietää, siitä kai tässä on kyse, sietämisestä enemmänkin kuin mistään ylevästä itsetuntemuksesta."

Se tuo haikeutta, mutta kirja ei ole mustanpuhuvan surullinen, vaan kaunis ja tarkkanäköinen kuvaus taiteilijaparin vanhenemisesta. Pelkäsin hieman kirjan nimeä: uhkaako se? Teksti lomittaa sopivasti mielikuvitusta reaalimaailmaan pääasiassa Hannan mielikuvituksen myötä, näkyjen, jotka myös Einar tietää ja näkee. Ihastuttava teos, joka kattaa paljon ajatuksia taiteesta, parisuhteesta, iästä, ihmisyydestä. 

Kristiina Wallin: Laituri. S&S 2026. Kansi Elina Warsta.

Riitta Jalonen kertoo omasta kokemuksestaan. Hän suunnitteli lopettavansa kirjojen tekemisen Omat kuvat -romaanin jälkeen. Mutta se ei vielä onnistunut (lukijoiden onneksi), ja muistiinpanot jatkuvat nyt romaanissa Henkivakuutus. 

Kirja nostaa esiin muistoja elämän varrelta ja ajatuksia kirjoittamisesta. Miksi lopettaminen ei onnistunut. Millaisia mietteitä ei-kirjoittavalle kirjailijalle herää ja mikä on ollut pakko kirjata ylös. Kertojana on Elise, jonka pitkä avioliitto Johanin kanssa kulkee yhtenä juonteena. Hetkinen, eivätkös nämä nimet ole tuttuja kirjailijan aiemmista teoksista? 

Kertoja puhuu fiktiivisestä minästä, siitä joka kirjoittaa, kun "minä" elää normielämää. "Sen jälkeen kun lopetin kirjoittamisen, olen kaivannut eniten fiktiivisen minän ja oman minän kanssa jaettua aikaa." Jotenkin ymmärrän tuon hyvin, vaikken ole taiteilija: solahtamisen johonkin muualle, yllätyksen siitä, mitä "se toinen" saa aikaan, sen toisen kannattelun ja tarpeen.

Juonitarina tämä ei ole, vaan kokoelma muistiinpanoja, johdonmukainen kyllä, lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista iäkkääseen äitiin ja jo edesmenneisiin sukulaisiin saakka. Jalosen teksti on tutusti kirkasta ja kuulasta ja tuo mieleen Joel Haahtelan, ja myös Merete Mazzarellan pelkistetympänä, ilman rönsyäviä kirjallisia viitteitä ja anekdootteja. Harkittua, hiottua lausetta ja kappaletta, kokemuksen kantamia. Niin elämän- kuin kirjoittamiskokemuksen. 

Elisellä ja Wallinin Einarilla on hämmentävän samanlaisia ajatuksia, eri tavoin ilmaistuina. Einar puhuu esimerkiksi tekstin hiljaisuudesta. "Aukkoja, joissa merkitykset syntyvät ja syvenevät. Ei kyse ollut milloinkaan vain siitä, mikä rakentui näkyviin." Elise sanoo: "Harvat sanat erottuvat toisistaan ja antavat tilaa sille mitä ei sanota." Tunteita ei aina tarvitse sanoittaa ja lukija voi luoda sanoille omia merkityksiä. Ja se taiteilijuus, poistuuko kirjoittajuus ikinä ihmisestä, johon se on asettunut? Elise:

"Kirjoittamisen idut kasvavat hiljaisuudessa kuoren alla ja vaikuttavat elämään pelkällä olemassaolollaan. Ne eivät kuole niin kuin kärpäset. Fiktio muuttaa menneestä nykyhetkeen vaikka käyttäisi mitä aikamuotoa tahansa. Imperfektin osa on olla preesensin tausta."

Henkivakuutuksen voi ostaa alan yrityksiltä ja saada sen mukana lahjaksi vaikkapa kellon (tai entiseen aikaan sai, nykyisin kai kytkylahjat ovat enimmäkseen kiellettyä markkinointia). Henkinen henkivakuutus on toinen asia, muodostuu muusta kuin rahasta. Se on myötätunnon ja toivon vaalimista, muun muassa, olen ymmärtävinäni Elisen sanoista. Kirjallisuutta rakastavan on helppo yhtyä tähän: 

"Paras henkivakuutukseni on kaunokirjallisuuden antamaa, kirjoittamista ja lukemista." 

Nämä kaksi kirjaa toivat lukijan aivoille pureskeltavaa ja mielessä pyörivää pitkäksi aikaa, ja ne voi hyvin lukea monta kertaa, uskon, että merkityksiä löytyy aina. 

Riitta Jalonen: Henkivakuutus. Tammi 2026. Kannen suunnittelu Laura Lyytinen.

Florence Knapp: Nimet

Kiehtova ajatus: vaikuttaako sinulle annettu nimi elämääsi? Jopa siihen, millainen ihminen sinusta tulee? Ei tietenkään, on spontaani vastaukseni, mutta tarkemmin ajatellen asia ei ole niin suoraviivainen. 

Brittikirjailija Florence Knapp on ajatellut tarkemmin. Hän kertoo pojasta, tai oikeastaan kolmesta pojasta, jotka ovat sama henkilö mutta elävät erinimisinä. Bear, Julian ja Gordon ovat versioita Coran vuonna 1987 syntyneestä pojasta, jolla on isosisko Maia, isän nimi on myös Gordon. 

Mainittakoon heti - sillä kirjassakin asia käy selväksi hyvin pian -, että isä-Gordon ei ole ihana mies, vaan perheen despoottinen komentaja. Hän haluaa pojalleen oman nimensä. Cora on kuitenkin se, joka käy rekisteröimässä vastasyntyneen nimen. Ja valitsee sen kolme kertaa eri tavoin. Mitä kustakin valinnasta seuraa, saamme lukea tarinan edetessä ja vaihdellessa pojan versiosta toiseen tämän kasvaessa ja kehittyessä aina aikuisuuteen saakka. Näkökulmat vaihtelevat pojan omasta Maiaan ja Coraan, hieman isovanhempiin ja ystäviinkin. 

Kirjailija pitää uskottavasti poikien polut erilaisina, ja muidenkin perheenjäsenten. Lukija alkaa miettiä, onko nimellä tosiaan vaikutusta siihen, millaisena lapsi nähdään ja koetaan ja miten hänet kasvatetaan. Etenkin poika-Gordon joutuu miettimään, mitä hänessä ja isässä on samaa nimen lisäksi. 

Maia rakastaa pikkuveljeään joka versiona, samoin äiti lapsiaan. Mutta poika ja koko perheen tilanne vaikuttaa väistämättä heidänkin valintoihinsa ja ihmissuhteisiinsa, eniten Coraan äitinä, vaimona ja ihmisenä. Jonka alistuvuutta miehensä mielivaltaiseen hallintoon on vaikea hyväksyä. Mutta onko hänellä vaihtoehtoja, missään versiossa? 

"Luopuisitko omasta elämästäsi lapsesi vuoksi, maailma kysyy äänettömästi. Kyllä, niin hän on tehnyt. Mutta hän ei ollut arvannut, että tulisi toinenkin taitekohta, jossa se lupaus merkitsisi lopulta päätöstä laskea kaikki äitiyden aseet: varovaisuus, ennakointi, tarkistaminen, muistuttaminen, hoivaaminen, avoin välittäminen. Jotain kytkintä on näet käännetty, ja jos hänen rakkautensa olisi liian näkyvää, se ei pitäisi hänen lastaan turvassa, vaan saattaisi tuhota kaiken. Se saattaisi musertaa pojan. Niinpä hänen on yritettävä kutistaa läsnäolonsa Bearin mielessä, tehtävä tilaa muille, jotta nämä voisivat siirtyä etualalle."

Vanhemmuus, identiteetti ja henkilökohtaisen valinnan vapaus kulkevat kirjan teemoina. Kovin syvällisiin luotauksiin ei mennä, liikutaan viihteen ja trillerin rajamailla, mutta pointti tulee selväksi. Kieli on tosin perusviihdekirjaa kunnianhimoisempaa.  

Onneksi luvut ovat lyhyehköjä ja niiden sisältö huolella karsittua, jotta lukija pystyy pitämään muistissa kolme eri tarinaversiota henkilöineen. Kuin lukisi kolmea kirjaa yhtäaikaa. Lukijaystävällisyyttä ja koukuttavuutta on haettu osaavasti, hieman jopa laskelmoidun tuntuisesti. Kirjaa ei silti ollut helppo laskea käsistään ennen loppua. Vetää ja viihdyttää, vaikkeivat tapahtumat ole keveitä. 

Florence Knapp: Nimet. (The Names.) WSOY 2026. Suomennos Irmeli Ruuska.

Hanna Morre: Maankutsuja. Lakerta 1.

Hanna Morre on erikoistunut mytologiaa, uskontoja ja fantasiaa hyödyntäviin romaaneihin: Tuonen tahto oli ensimmäinen, Maankutsuja uusin, joka aloittaa kokonaisen sarjan. Tyylilaji on romantasia, joka on puettu historialliseen kaapuun; todellista historiaa se ei sorki, mutta käyttää aineksia tarinoista ja uskomuksista lennokkaalla mielikuvituksella luodun rakkaustarinan loimilankana. 

Päähenkilö on Trina, äpärätyttö, joka on onnekkaasti saanut apulaisen paikan iäkkään Moiran kirjapuodissa. Nuoren ihmisen tavoin Trina ei mieti, miksi, kunnes hän omien kokemustensa myötä saa tietää ja oppia asioita, myös sen, miten varaton Moira on puotinsa hankkinut. Sillä kaiken ytimessä on tietysti rakkaus. Trinan kohdalle osuessaan se järisyttää nuoren naisen elämän totaalisesti. Lääninkuninkaan poika Lugaid osuu puotiin, ja kipinä roihahtaa.

Mutta nuoret eivät tiedä, mitä romanssista seuraa, ja lukija saa yllättyä yhtä lailla. Pelkkää ihanaa kuhertelua ei ole luvassa. Parin yhdessäoloa ei haittaa vain yhteiskunnallinen ero, joka jo sinänsä on ylivoimainen este lailliselle suhteelle - onhan Lugaid hallitsijan ainoa perijä, jonka on huolehdittava suvun kunniasta ja jatkuvuudesta asianmukaisesti. Onnettomuudeksi hänen vanhin veljensä on kadonnut lapsena, joten velvoittava perintö lankeaa Lugaidille. 

Ulkoisten asioiden ohella tarinassa vaikuttavat näkymättömät salaisuudet. Trinalla on voimia, joiden hän uskoo olevan peräisin maan jumalattarelta ja joilla hän auttaa ihmisiä terveysongelmissa, usein yrittien kautta. Jumalatonta, suorastaan noituutta!

Aivan aluksi vierastin tekstin monisanaisuutta, mutta se unohtui, kun juoni alkoi juosta lujaa. Hanna Morre on luonut kokonaisen omalakisen maailman ja aikakauden henkilöineen ja käänteineen, joita lukija ei osaa ennakoida. Komea suoritus, jonka uskon vaatineen paljon ajattelua, kirjoittamista, lukemista ja musiikin kuuntelua, ylipäänsä vaikutteita ja tiedon omaksumista vuosien mittaan monelta suunnalta.

Olin vaikuttunut. Siksikin, ettei romantasia lajina ollut minulle tuttu eikä edes kiinnostava, mutta nyt tajuan asian paremmin. Genreen kuuluva seksin kuvaus on tyylikästä ilman niljaista tuntua tai alatyylisyyttä, myös välttämättömät taistelukohtaukset tuntuvat luontevilta, vaikken niitä haluakaan visualisoida mielessäni (kelaan väkivallan usein ruudullakin ohi). Tarina kaikkineen nousee kuitenkin fyysisen tason yli. Tunnelma on vahva ja kiihkeä, runsaat harkitut yksityiskohdat täyteläistävät kokonaisuuden. Tiedän monen ahmivan englanninkielistä romantasiaa, mutten ole edes varma, riittäisikö bisnesenglannilla kasvatettu kielitaitoni intiimien asioiden ja tunteiden lukemiseen vieraalla kielellä niin, että illuusio säilyisi notkahtamatta.

Mutta näinkin voi romantasiaa kirjoittaa, tai ainakin Hanna Morre voi. Hänen kielensä on jotenkin hyvin suomalaista, kaunistelemattoman sievistelemätöntä, mutta kirja voisi olla minkämaalainen hyvänsä, esimerkiksi henkilönimiltään. Seuraavaa osaa odotellen. Haluan todellakin tietää, miten Trinan tarina jatkuu.

Hanna Morre: Maankutsuja. Lakerta 1. Osuuskumma 2026. Kansi Maria Carole.

Claire Lombardo: Onnen päiviä

Kaipailin kevyempää. Mutta ilman murhia tai muita arjessa outoja käänteitä. Onnen päiviä oli tarkoitukseen juuri sopiva perheromaani. Se on amerikkalaisen Claire Lombardon vuonna 2019 julkaistu esikoinen, joka oli ehdolla New York Timesin Women's Prize for fiction -palkintoon. Samana vuonna HBO osti kirjan filmausoikeudet, mutta se on jäänyt toistaiseksi tekemättä.

Kirja kertoo Davidin ja Marilynin rakastumisesta 1970-luvulla ja heidän perustamastaan perheestä, jossa neljä tytärtä kasvaa aikuisiksi. Porukkaa on paljon tytärten omien läheisten myötä, joten alussa nimiä piti hieman hapuilla, mutta kun henkilöt tulivat tutuiksi, homma alkoi luistaa erinomaisen koukuttavasti. 

Pääjuoni on kuitenkin Marilynin ja Davidin suhteen pysyvyys. Tyttärillä ei ole ollut yhtä hyvä onni parisuhteissa, joten vanhemmat joutuvat tai pääsevät huolehtimaan näistä eri tavoin vielä aikuisinakin. Myös tyttöjen keskinäiset välit ja roolit perheenjäseninä muuttuvat ja elävät, eivätkä aina hyvällä tavalla. 

Kaksi vanhinta, Violet ja Wendy, ovat lähinnä riidoissa. Siinä missä Violet elää Wendyn mielestä teennäistä unelmaelämää, Wendy kohtaa haasteita, ja heidän on vaikea ymmärtää toisiaan. Toiseksi nuorin, Liza, on sovitteleva. Kuopus, Grace, kokee paineita pärjätä ja vetäytyy. 

"Violetista ei ollut koskaan tarvinnut murehtia. Wendy sen sijaan oli kovin ailahteleva, eikä elämä muutenkaan ollut kohdellut häntä silkkihansikkain. Liza puolestaan oli varsinainen jääräpää, minkä Marilyn arveli johtuvan syntymäjärjestyksestä. Liza oli kuin kahden auton väliin pysäköity auto, jota tönittiin molemmista suunnista. Grace taas oli perheen ikuinen vauva."

Suuria asioita tapahtuu noin neljänkymmenen vuoden aikana: lapsia, lapsettomuutta, yllätyksiä, sairauksia ja kuolemaa, kaikkea, mitä elämään kuuluu. No, rahahuolia ei tällä perheellä ole, ankeustarinasta ei ole kyse - mikä tuntui vaihteeksi raikkaalta ja mahdollisti miellyttävän turvallisen todellisuuspaon, kuten lukuromaani parhaimmillaan tekee. 

Vaan puhutaan rakkaudesta tai siihen pyrkimisestä, perhesuhteista, aikuisuudesta ja vanhempien roolista. Ovatko vanhemmat antaneet tytöille lujalla liitollaan liian kovan esimerkin seurattavaksi? Voiko omia vanhempiaan kadehtia, siskoista puhumattakaan? 

"Marilyn oli pitkään vaiti. - Tuntuuko sinusta koskaan siltä, ettemme keskittyneet heihin tarpeeksi? David saattoi aistia Marilynin jännittyneisyyden kädellään, joka edelleen lepäsi vaimon harteilla. - Että keskityimme liikaa toisimme?
- Ei tunnu, David vastasi."

Dialogi ja ajatukset ovat suorasukaisia, amerikkalaiseksi romaaniksi. Vaikka Marilyn puhuu sekasortoisesta kodista lasten ollessa pieniä, suurta sekasortoa en havaitse, paitsi "normaalit" hässäkät väsymyksineen. Miten sitä sanotaan: pienten kanssa pienet huolet, suurten kanssa... Kun tytöt ovat aikuisia, eräs perheeseen tutustuva toteaa perheen väleistä:

"Todella rasittavaa porukkaa. Kuin polttopallopeliä seuraisi."

Tytöistä Liza jäi minulle kaukaisimmaksi, pääosan vei Wendy. Tai kuusikymppinen Marilyn, johon iän puolesta oli helpoin samastua, jos kehenkään. Miehet ovat sivuosissa, vain Davidin ajatuksia seurataan.

"- Olit muuten oikeassa, Marilyn huomautti.
- Kiitos, David sanoi. - Oikeassa mistä?
- Siitä ettei tämä ikinä lopu. Maaliviivaa ei tule. Lasten kanssa. Aina on jotain."

Kirjaa on verrattu Anne Tylerin tyyliin, ja siinä saattaa olla jotain perää. Yhtä kirkasta ja syvää ajattelua se ei kuitenkaan tarjoa, ja Tylerin lämpö ja huumori puuttuvat, muttei kirja ole myöskään Blue Sistersin tapainen pinnallisempi ja uskomattomampi neljän sisaruksen kuvaus. Lähinnä se muistuttaa Ann Napolitanon Kaunokaisia. Viihdyin hyvin tarinassa, jonka loppuminen suorastaan harmitti. Oikea kirja oikeaan hetkeen! 

Kenelle: Perheromaanien ystäville, sisarussuhteita tutkiville, eskapisteille, amerikkalaisuutta sietäville. 

Claire Lombardo: Onnen päiviä. Tammi 2026. (The Most Fun We Ever Had) Suomennos Terhi Vartia. Kansi Tuomo Parikka.

K. M. Wallenius: Miesten meri. Klassikkohaaste 23.

K. M. Walleniuksesta on kirjoitettu parikin elämäkertaa, jotka kertovat jääkärikenraalin sota-ajan nopeasta uranoususta ja käänteistä, joita riitti Mannerheimin alaisuudessa. Herrojen välit olivat huonot, mutta Lapin tuntemuksensa ansiosta Wallenius sai vastuullisia tehtäviä, lopulta potkut. Värikäs mies ja värikäs elämä, kertovat jutut, elämäkertoja en ole lukenut. 

Keskityn vain hänen kirjalliseen tuotantoonsa ja sen yhteen tunnetuimpaan teokseen, jota mieheni erätarinoiden ystävänä on monesti ehdotellut lukupinooni. Miesten meri on yksi Walleniuksen pohjoisen kuvauksia, jossa ollaan Lapissa, Ruijassa ja Jäämerellä aina Huippuvuorille saakka. 

Kirja koostuu kuudesta hurjasta kertomuksesta ankarasta elannon hankinnasta kalastaen ja metsästäen karun mutta rohkeille anteliaan luonnon armoilla. Wallenius arvosti niin luontoa kuin siitä eläviä eränkävijöitä ja viihtyi heidän parissaan pitkiä aikoja vuosikymmenien mittaan tarkkaillen ja osallistuen moneen toimeen. 

"Illalla oli taivas ollut kuin pyhäasuisen kamarin raitamatto ja aurinko kiiltoa vailla.
Ja sitten, aamulla, se tapahtui. Äkkiä tuli aivan tyven, kaikki tuntui pysähtyvän, oli kammottavaa. Miehet ojentautuivat työstään ja katsoivat taivaalle sekä toisiinsa. Sinessä ei näkynyt riepuakaan, mutta silmissä typertymistä, kimppu kysymysmerkkejä.
Kaikki kävi sekunneissa. Laaksojen kuruista ampautui myrskyiili kun urkupyssystä. Jäätiköiltä puhaltui matalana sokaiseva lumisakea."

Jo ensimmäisessä tarinassa Armoton ja armoitettu meri ollaan hengenvaarassa Länsijäissä, Lofoottien suunnassa. Kertoja Tuomas Herttua selviää kuin ihmeen kaupalla meren rajusta käsittelystä ja pääsee pikkuisen naisestakin haaveilemaan Tromssan satamassa. 

"Oli kaikesta huolimatta muuta kuin kuolema ja varjo - oli myös elämä ja aurinkoa. Niiden lämpöä kannatti tavoitella - tälläkin iällä."

Tarinassa Alaston maa kuvataan sataman kuhinan vastapainoksi karun maiseman lumoa, joka vie Hiltusen ja hänen uuden tuttavansa Veripään jokikalastamaan ja riekonpyyntiin. Kaamastunturin silmäpuolihukka vie Rannan Antin lohia pyytämään Juutuanjoelle, mutta lappalaisille aiheuttaa ongelmia poroja jahtaava susi. Aslak joutuu pinteeseen lumivyöryssä, mutta saa pitää henkikultansa revontulien ansiosta. 

Kuu ja Pumangin pahta oli suosikkini. Se kertoo Ales Karhakkamaan asustelevan Ruijassa "melkoisen vauraassa kalastajakylässä", jossa on jopa "ruumismaa, eikä vain johonkin kallionrakoon kokoontuneeseen hiekkaan kaivaistu kuoppa kuten Lapinhaminassa, missä jaloin juokseva ja siivin lentävä riutta vietti pitojansa." 

Ales on tyytyväinen oloonsa ja eloonsa. "Lumottu on tämä seutu kokonansa, eikä ole ihme, jos se synnyttää ja siirtelee ihmisen mielessä vieraita, kummallisia ajatuksia, joskus niin kukkuramitoin, etteivät ne tavallisiin puitteisiin mahdu, vaan vuotavat yli laitojen... Sellaisessa terveessäkin ruumiissa kuin Ales Karhakkamaan kuppelehti täällä merkillisiä ajatuksia, mutta ne eivät painaneet mieltä, eivät purkautuneet yli laitojen: ne vain muotoilivat viehättäviä näkyjä, joilla oli ainoastaan kauniin, kiehtovan kuvan arvo."

Alesilla on vaimo, mutta veljiinsä hän ei ole pitänyt yhteyttä vuosikymmeniin. Ei ole tarvetta. Lapsista on parin sanan maininta, muttei käy ilmi, ovatko vasta suunnitteilla vai jo olemassa. Ales miettii elämäänsä hyvinkin modernisti:

"Häly, touhu ja kiire ovat jäänet sinne, mihin ne kuuluvat, sinne, missä tavoittelusta on tehty kehityksen mittapuu, varastoinnista edistyksen avain, elintasosta laki, koneesta jumala."

"Ja kaikki elää, jos katselet tarkoin. 
...
Ja tässä olen minä, onnekas ihminen."

Valaskala tuli Illepin kartanolle kertoo ihmeellisen sattumuksen Illepin ja Valpurin kotivuonon rannoilla. Heille tarjotaan aarre! 

Viimeinen tarina on oikeastaan pienoisromaani, joka haukkaa puolet kirjasta. Harakka-Antti lähtee itäjäihin tuo mieleen Moby Dickin ja muut kuulut meriseikkailut. Hermanni Paana kapteenina ei tyydy vähään, vaan valaita ja mursuja pitää tavoitella niin kaukaa pohjoisesta, ettei kartta riitä. Ja matka kestää niin kauan, etteivät lapset enää isäänsä tunne, kun Antti lopulta pääsee kotiin "Novajan maan ryhmyiseltä rannalta." Monenlaista seikkailua reissuun mahtuu, eivätkä kaikki palaa. Ystävyydet lujittuvat, kun hengenvaarassa ollaan yhdessä. Lainaan keskustelua, joka kuvaa miesten mieliä ja luontosuhdetta. Pohditaan, joutuisiko kuoltuaan taivaaseen vai helvettiin.

"- Se kuuma paikka tuntuu vähän kuin vetävältä näin vilun aikana, ja siellä kai ne ovat parhaat kaveritkin, mutta kyllä minä olen niin arvellut, etten sinne pyri elleivät pane.
- Niin, se vähän arkiinnuttaa, Antti sanoi vakavana, - kun ajattelee taivaan oloa sellaisena minä se on kerrottu, kauheasti valoa ja pauhua ja kuorot ja sotajoukot. Niin, minusta on joskus tuntunut, että asustelisin kaikkein mieluimmin pienenä, kilttinä menninkäisenä yksinäisen metsäpirtin kiukaan takana kuuntelemassa sinne sattumalta yöpymään asettuneiden erämiesten ääniä heidän kertoillessa toisilleen päivän kulkuja, hoitelisin tulta heidän nukkuessaan sekä eväitä miesten vaeltaessa metsissä ja vesillä. - Jos vain sinne pääsee.
- Se taitaa olla paras ratkaisu meikäläiselle miehelle. Vaikka en tiedä, tulisinko toimeen sellaisessa paikassa, mihin ei merta näkyisi."

Walleniuksen kirjoitustapa on persoonallinen, osuvasti kuvaileva ja rikkaasti sanoitettu. Rakkaus pohjoisen luontoon väreilee joka lauseesta; ei ihme, että erätarinoista pitävät lukevat tekstiä mielellään. Nykyinen luonnonsuojelu ei katso hyvällä eläinten tappamiseen perustuvia elinkeinoja, mutta tuohon aikaan metsästys on ollut kirjaimellisesti elämisen ja elättämisen ehto, kalastus on joillekin edelleen. Mutta asian suhteen herkille en kirjaa suosittelisi. Meriseikkailut tai erätarinat eivät ole minunkaan genreni, mutta oli kiinnostavaa tutustua kirjailijan tyyliin. Jos Wallenius vielä joskus kiehtoo, hyllyssä olisi vaihteeksi naisnäkökulmaa eli teos Makreeta, merensoutajan vaimo. 

Erkki Tantun pelkistetyt mustavalkopiirrokset sopivat täydellisesti kirjan kuvitukseksi. 

K. M. Wallenius: Miesten meri. Otava 1953 (neljäs painos, ensimmäinen 1951). Kuvitus Erkki Tanttu.

Liitän kirjan osaksi Klassikkohaastetta 23, jota vetää Jotakin syötäväksi kelvontonta -blogin Gregorius. Logo Niina Tolonen.

Jännitystä rouvaelämään. Naistenviikko 2026.

Monenlaisiin rouviin kirjojen kautta tutustuu. Yksi viime aikojen näkyvin on korealainen rouva Shim. Hänellä käy huono tuuri: mies on kuollut, ja omat työt lihanleikkaajana loppuvat. Silti pitäisi elää ja pitää huolta lapsista, lukiolaistyttärestä ja opintoja aloittelevasta aikuispojasta. Mutta miten? Mistä viisikymppinen nainen nainen saisi töitä? Kuulostaa tutulta myös ongelmalta myös meillä. 

Lukija saa kautta kirjan hämmästellä korealaista elämänmenoa. On outoja ammatteja, kuten untuvikkojen sukupuolen määrittelijä tai hiilibrikettien sytyttäjä, ja on ruokaa, joista japanilaisten kirjojen tapaan puhutaan paljon. Tutustumme muun muassa krapulakeittoon eri alalajeineen. 

Mutta se työnsaanti. Rouva Shim löytämän rekrytointi-ilmoituksen kautta hänelle tarjotaan palkkatappajan töitä. Taitavana veitsenkäsittelijänä ja yhteisössä näkymättömänä keski-ikäisenä naisena hänellä on siihen oivat edellytykset. Kauan ei etsivätoimiston tarvitse houkutella, sillä palkka olisi ruhtinaallinen. Rouvan silmissä siintävät pojan opiskelurahat ja huolettomat olot. Joten toimeen vain.

Ja hän on hyvä ammatissaan. Tietysti (mihin eivät viisikymppiset naiset pystyisi). Hän on niin hyvä, että herättää närää oikeissa ganstereissa, joita alalla uusi, tuntematon kilpailija uhkaa taidoillaan. Silloin homma alkaa käydä vaaralliseksi.

Kirja onnistuu olemaan hauska, osin jännittävä eikä väkivaltaakaan voi välttää, mutta enemmän humoristinen ja liukkaan vetävä kummine, odottamattomine käänteineen. Persoonaa kirjaan tuo myös kerrontaratkaisu: kertoja vaihtuu luvuittain, ja vaikka hieman piti pinnistellä outojen nimien vilskeessa - kukas tämä taas olikaan - kokonaisuus kuroutuu ovelasti kasaan. 

Jiyoung Kang: Rouva Shim, palkkamurhaaja. Johnny Kniga 2026. Käännös koreasta suomeksi Taru Salminen.

Riemastuin kirjastossa mainiosta kirjan nimestä: Toimen nainen. Mikä mainio suomalainen sanontatapa, kyseessähän on nainen, joka tekee ja saa aikaan, kuin suurten ikäluokkien naiset konsanaan. Tosin kävi ilmi, että olin nähnyt väärin ja ensimmäinen sana onkin Toinen. Mutta luin silti. Kuka ja miksi on toinen rouva Parrish? Mitä ensimmäiselle tapahtui?

Ensimmäinen on Daphne, joka on naimisissa ökyrikkaan ja filmitähden näköisen Jackson Parrishin kanssa. Heillä on kaksi tytärtä, mikä osoittautuu harmittavan aviomiestä, sillä hän on haaveillut pojasta. Tähän löytämäänsä pieneen onnen säröön aikoo iskea Amber, joka kihisee kateudesta Daphnea kohtaan, etenkin tämän omaisuutta ja huoletonta elämää. Myös Daphnen mies kelpaisi! Amber teeskentelee ystävyyttä niin menestyksellisesti, että Daphne alkaa pitää Amberia luotettunaan ja antaa tälle lisäaseita miehensä kaappamiseen avaamalla intiimiä perhe-elämäänsä.

Mutta kuinka helppo pala Jackson on? Yllätyksiä ja salaisuuksia tarjoileva, rivakasti etenevä tarina tyydyttää lukijan tirkistelyn ja jännityksen halua trillerilukijoille jo tutulla, mutta näköjään edelleen toimivalla kaavalla. Julkaisu oli mennyt minulta aikanaan mennyt ohi, harmi kyllä, olisi varmaan silloin ollut todella pommi. 

Kirjailijanimi kätkee kaksi amerikkalaista sisarusta, joiden yhteistyö on tuottanut miljoonamyyntiin yltävän trillerituotannon. Ilmeisesti vain kaksi on suomennettu, tämän lisäksi Viimeinen kohtaaminen. 

Liv Constantine: Toinen rouva Parrish (The Last Mrs Parrish). HarperCollins Nordic AB 2020. Suomennos Maija de Pavert. Kansi Bonni Leon-Berman.

Murharouva Christieltä rouva-aiheinen dekkari sopii päivään kuin veitsi pahantekijän käteen. Paitsi ettei tässä käytetä veistä, vaan rouva McGuinty löytyy kuolleena kotoaan Broadhinnyn kylästä iskettynä päähän raskaalla esineellä. 

Murhaajakin selviää kätevästi, sillä kaikki todisteet viittaavat rouvan alivuokralaiseen, luihuun Bentleyhin. Paikallispoliisi Spence kuitenkin epäröi ja pyytää apua Poirotilta, joka innostuu jutusta tekemisen puutteessa ja - salapoliisin omanarvontunteen tietäen - näyttämisen halusta. Vaikka joutuu asumaan kylän majoituksessa, joka on kaikkien hänen standardiensa alapuolella.

"- Minä kärsin, Hercule Poirot sanoi itsekseen syvän itsesäälin vallassa. - Minä tosiaan kärsin."

Tarina on kuin perusopas Christien kirjoitustyyliin. Brittiläinen maaseutumaisema, epäiltyjen tarkka taustaselvitys ja Poirotin oivallukset sekä monipuoliset henkilöhahmot, joissa vilahtaa myös muista Christien kirjoista tuttuja nimiä. Poirotin ystävä, kirjailija Ariadne Oliver (jonka teoksia ovat muun muuassa Toisen kultakalan arvoitus ja Kissa se kuolikin) lienee Christielle rakas ja osin alter ego, jonka romaanien päähenkilö on riemuksemme suomalainen etsivä. Tosin mitään suomalaista hänessä ei ole, sillä kirjailija ei tunne maatamme lainkaan. 

Hahmot on nimetty huolellisesti. Rouva Sweetiman on kylän postitoimiston pitäjä, joka tietää kaiken ihmisten yhteydenpidosta. "Kylän aivot", miettii Poirot, joka raportoi Spencelle:

"- Olen suorittanut tutkimuksia, Poirot sanoi tuimasti.
- Niin?
- Tulos on tämä: kaikki Broadhinnyn asukkaat ovat oikein mukavia ihmisiä.
- Mitä te sillä tarkoitatte, monsieur Poirot?
- Ajatelkaa nyt, ystävä hyvä. 'Oikein mukavia ihmisiä.' Sehän on ennenkin ollut murhan motiivina."

Psykologinen, tai kuten Poirot itse sanoo, harmaisiin aivosoluihin perustuva tutkimustapa toimii aina. Eikä hän kaihda keinoja tiristääkseen totuuden - häntä ei "pedanttinen totuuden kunnioittaminen" keskusteluissa ole häiritsemässä, kertoo Christie. Huumoria kirjassa on yllin kyllin. Ja kritiikkiä ikä- ja naissyrjintää kohtaan. Yllättävän ajankohtaista on myös median suuri vaikutus. Jopa homous mainitaan, vaikkei rouva Oliver hyväksy aihetta tekeillä olevaan näytelmäänsä. Ei paheksumissyistä, vaan asia ei hänestä sovi näytelmän suoraviivaiseen tyyliin, on oma tulkintani. Rohkea veto silti, kun muistaa dekkarin alkuperäisen julkaisuajankohdan, joka oli vuosi 1952. 

Nautinnollinen perinteinen dekkari, jonka tekemisen parissa uskon kirjailijan itsensäkin viihtyneen. Kun luette tätä tai mitä tahansa, muistakaa Poirotin neuvo: Ei pidä uskoa kaikkea mitä kuulee. Älkää ainakaan luottako mukaviin ihmisiin.

Agatha Christie: Rouva McGuinty on kuollut. (Mrs McGuinty's is dead.) WSOY 1973. Suomennos Eva Sikarla.

Naistenviikon 2026 -lukuhaastetta vetää blogin Yöpöydän kirjat pitäjä Niina Tolonen, jonka työtä on myös viikon logo. 

#naistenviikonlukuhaaste26