Lina Wolff: Lihan aika

Ei ole kirja lihansyönnistä eikä teurastusta dekkaritapaan, vaan vie ajatukset perinteisemmin lihan ja hengen suhteeseen. Kumpi ihmistä määrää ja määrittää? Uskonnostakaan ei ole kyse, vaikka yksi keskeisistä kertojista sattuu olemaan nunna. 

"- Älä anna lihan sanella ratkaisuja, äiti sanoi. - Etsi ylevämpi päämäärä. Monilla ihmisillä lihan voima on suurempi kuin sielun, ja monille ihmisille elämä siksi on lihan aika eikä sielun. Lucia, varo lihan aikaa.
Olisipa äiti aavistanut, miten tunnollisesti noudattaisin hänen kehotustaan."

Ruotsalaisen maaseutulehden toimittaja saa apurahan Madridin matkaa varten. Ehkä matka toisi elämään sisältöä, jota nainen kiihkeästi kaipaa - ja ehkä niin käykin, mutta odottamattomilla tavoilla. Baarissa hän kuulee mieheltä nimeltä Mercuro uskomattoman elämäntarinan, johon nainen sotkeutuu, niin, lihan vai hengen vetämänä? 

Tarinan myötä lähdemme seuraamaan netin liveshow'ta, nimeltään Lihan aika, ja miestä, joka joutuu ohjelmaan pelastaaksen avioliittonsa julkisin tunnustuksin mokailuistaan. Kuka hullu lähtee suoraan lähetykseen kertomaan intiimejä asioitaan, ajattelin, kunnes muistin realitysarjat, joita tuutista oikeasti tulee jatkuvasti. Aika moni siis. Mercuron mukaan pakotti vaimo. 

"En ole pohtinut, kadunko vilpittömästi vai olenko tosiaan vain kauhuissani seurauksista. Sillä mitä vilpitön katumus edes on? Tajuan, että lähinnä minua todellakin hirvittävät seuraukset. Minulle sopisi oikein hyvin, jos voisin pitää uskottomuuden mutta vapautua seurauksista. Sisimmässäni olen tyytyväinen, etten tunne aitoa katumusta, koska katumus on mielestäni hyödytöntä. Pelolla, jota nyt tunnet, sen sijaan on ilmeinen funktio: seurausten pelosta syntyy halu tehdä parannus. Parempaan ei ihminen pysty."

Hauskasti kirjailija tuo esiin nykypäivän julkisten anteeksipyyntöjen onttouden. (Mieleeni tuli erään saarivaltion ex-prinssin kuuluisa BBC-haastattelu.) Mutta se on vain yksi ilmiöistä, joihin kirjailija tökkää kynänteränsä ihmisten räpiköinnissä mitenkuten kohti jotain, mitä he eivät itsekään osaa määritellä. Räpiköinti ei välttämättä vie mihinkään, mutta tarina vie surrealistisille rannoille, kun mies ei pääse eroon show'n tekijöistä ja pyytää lehtinaista auttamaan. Nainen, Bennedith, on omaa merkitystään etsiessään tutustunut Madridissa ihastuttavaan pariskuntaan. Sen rooli nousee yllättäväksi Bennedithillekin, ja hänen toimistaan kiinnostuu nunna Lucia. 

Terävä, tekstiltään taitava teos viihdyttää ja jättää häiritsevän olon - plussaa sekin. Langanpäitä ei solmita, joten selkeän juonivetoista hakevalle en suosittele. Mutta ajankohtaisen pohdiskelun ja ronskinpuoleisen proosan ystäville kyllä.

Lina Wolff kertoo itse kirjoistaan HelsinkiLit-tapahtumassa toukokuussa 2025, kiinnostavaa nähdä! 

Lina Wolff: Lihan aika. Otava 2025. Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom. Kansi Jenni Saari.

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro - Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen

Kirja voitti Tieto-Finlandian 2025, ja se oli oikein. Paavo Teittinen on tehnyt valtavan työn selvittääkseen ihmiskauppaa, joka on saanut Suomessa käsittämättömät mittasuhteet, salaa ja näkymättömissä niin suurelta yleisöltä kuin viranomaisiltakin, kirja osoittaa. Miten ihmeessä näin on päässyt käymään?

Tutkiminen alkoi ravintola-alasta, jossa orjuus on kirjan mukaan suorastaan "normaalia". Hyväksikäyttäjät - sekä suomalaisia että muunmaalaisia - lupaavat köyhien maiden varattomille työn, palkan ja olosuhteet, joihin kotimaassa ei olisi mahdollisuuksia. 

Totuus on kuitenkin usein toinen. Palkkoja ei makseta lainkaan tai kituliaasti. Työtä teetetään koko valveillaoloaika, kotina voi olla ohut patja yhteismajoituksessa, ruokaa saa haeskella roskiksista. Työntekijä velkaantuu työnantajalle oleskelu- ja työlupaa vastaan, jota usein ei saa. Tai sen menettämisellä voi uhkailla ja kiristää työntekijää loputtomasti. Työnantaja ottaa passin ja palkan haltuunsa. Kielitaidoton, Suomen lakeja tuntematon ihminen on täysin työnantajan armoilla. Orja. 

Jos joku uskaltautuu ilmoittamaan poliisille maksamattomista palkoista, siitä ei seuraa pääsääntöisesti mitään. Tai se on ollut tähän asti tilanne. Ehkä tämän kirjan jälkeen käytännöt ovat muuttuneet tai muuttuvat, mutta "perinteinen" vastaus ilmoittajalle on ollut:

"Kyse on siviilioikeudellisesta työnantajan ja työntekijän välisestä riita-asiasta eikä rikoksesta."

Tämä kolahtaa lukijaan, joka on syönyt tyytyväisenä nepalilaisissa ravintoloissa, joita mainitaan kirjassa nimeltä ja joiden pitäjät ovat hyödyntäneet (ja hyödyntävät?) viranomaistemme välinpitämättömyyttä tai heidän tietämättömyyttään orjuusilmiöstä ja sen laajuudesta.

Toinen Teittisen tutkima ala ovat siivouspalvelut. Sama meno siellä. Jos vastaat työssäsi palvelujen hankinnasta, tähän kannattaa tutustua, jotta et tietämättäsi osallistu ihmiskauppaan ja huijaukseen, joka on inhimilliseltä kannalta julmaa ja kestämätöntä. Ehkä me käyttäjätkin - lastemme kouluissa ja päiväkodeissa, kaupoissa, laivoilla, hotelleissa - voisimme olla aktiivisempia kyselemään palvelujemme lainmukaisen tuottamisen perään?

Thaimaalaisten marjanpoimijoiden kohtelu tuli julki jo aiemmin. Kotimaisia vihanneksia ja marjoja myyvät kaupat eivät ole välittäneet ottaa selvää, miten ja kuka tuotteet kerää. Kesti 20 vuotta, ennen kuin orjien hyväksikäyttöön ja korruptioon perustuvaan liiketoimintaan puututtiin kunnolla, mutta tilanne ei ilmeisesti ole vieläkään ohi. Suurten S- ja K-ketjujen tulisi ottaa tähän pikaisesti tiukka ote, jos haluavat oikeasti panostaa vastuullisuuteen, josta korulausein puhutaan! Eikä raksa-alakaan ole ollut puhdas, ja orjuus tunnetaan myös muun muassa metsänhoidossa. 

Eräs erityisen räikeä tapaus koski työpajaa, jossa autoja purettiin osiksi. Halli oli sähkötön ja lämmittämätön jopa pakkasilla. Ja jos työntekijöille on maksettu niin vähän palkkaa kuin he sanovat, he olivat oikeuden mielestä todennäköisesti tehneet töitä pääasiassa jonkun muun hyväksi - vaikka juttu nimenomaan käsitteli sitä, että asianomistajat olivat tehneet töitä mitättömällä palkalla! 

Onko kirjasta ollut apua orjuuden kitkemisessä? Ensimmäinen Teittisen juttu ilmestyi Hesarissa vuonna 2021. Sisäministeri kuvasi tapauksia surullisiksi, poliisitarkastaja Puumalainen muistutti poliisin liian pienestä rahoituksesta, mutta totesi myös, etteivät uhrien oikeudet ja rikosvastuu toteudu. Hän epäili siis vahvasti, että poliisi on rikkonut lakia, sillä tutkimuksia keskeytettiin "hyvin kevyin ja epäasiallisin perustein" ja juttuja seisotettiin vuosia, jopa vanhentumiskynnyksen yli. Puumalaisen tutkinnassa kävi selväksi, "että ihmiskauppa oli rikollisuuden ilmiö, jonka tutkintaan liittyi poikkeuksellisen paljon ongelmia." Miksei poliisissa sisäisesti huomattu ongelmia? Saati toimittu niiden ratkaisemiseksi? 

Jutturuuhka. Resurssien puute. Myös mahdollinen viranomaisten asenneongelma. Kun näin on aina tehty ja mitä väliä muualta tulleiden köyhien asialla on? Teittinen kertoo:

"Mietin myös, mistä kertoi se, että sama tutkinnanjohtaja oli päättänyt useita ihmiskauppaa koskevia rikostutkintoja kuulematta asianomistajaa, epäiltyä tai todistajia, tai selvittämättä asiaa muutenkaan juuri lainkaan."

Varmasti hyväksikäyttäjiä on myös työntekijäpuolella, mutta jos "pelkkä" lehtitoimittaja saa selville näin paljon työnantajien rikollista toimintaa, miten paljon sitä ilmenisi oikeissa, lain mukaan tehdyissä tutkinnoissa? 

"Ihmiskaupan uhrit olivat jo lähtökohtaisesti hyvin haavoittuvia, Puumalainen sanoo. He eivät tunteneet suomalaista yhteiskuntaa eivätkä pystyneet omin voimin hakemaan apua. Se korosti entisestään viranomaisten velvollisuutta toimia."

Absurdia, kafkamaista. Rikokset saavat jatkua ikään kuin luvalla, kun niitä ei tutkitä eikä syyllisiä rankaista. Kyse ei ole siitä, etteivätkö viranomaiset tietäisi nyt tilannetta, ongelma on vain niin suuri, ettei siihen osata tai haluta tarttua. Yksittäiset virkamiespuurtajat eivät siihen riitä, sillä kyse on rakenteista ja järjestelmistä. Poliittisista päätöksistä. Liittyy myös erittäin vahvasti työllisyystilanteen hoitamiseen: monet mainituista yrityksistä eivät halua suomalaisia tekijöitä, sillä heille pitäisi järjestää kunnolliset olot ja maksaa laillista palkkaa. Kilpailukyky perustuu siis rikoksiin, kuin mafiameiningissä ikään. Tätäkö me tosiaan haluamme pitää yllä?

Nyt Teittinen on tarttunut uuteen aiheeseen, joka koskettaa vielä suurempaa ihmisjoukkoa Suomessa. Lähisuhde- ja seksuaaliväkivaltatapauksissa on havaittu vastaavia laiminlyöntejä ja tutkimatta jättämisiä. Ajokorttien palautus ne menettäneille on kiireellisempää kuin pahoinpitelyjen, raiskausten ja tappouhkausten tutkiminen. Enkä nyt edes mene siihen, miten julman hitaasti oikeuslaitos toimii, vaikka juttu vietäisiin sinne saakka. 

Häpeällistä meille, jotka luulimme asuvamme onnellisessa maassa ja olevamme rehtejä suomalaisia, jotka maksavat velkansa ja kulkevat pystypäin missä vain ylpeinä rehellisyydestään ja ahkeruudestaan. Valitettavasti mielikuva ei vastaa todellisuutta. Teittisen kirja päivittää mielikuvan (ikävästi). Tärkeä teos, jonka soisin kaikkien politiikkojen, virkamiesten ja työntekijävaltaista palvelua käyttävien yritysten ja organisaatioiden hankinta- ja vastuullisuushenkilöiden lukevan ensin, sitten kaikkien muidenkin. 

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro - Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Gummerus 2025.

Coco Mellors: Blue Sisters

Lankesin somen houkutukseen nimeä myöten vetävän kuuloisesta kirjasta. Tietysti virhe siltä osin, että olen väärää ikäluokkaa booktokin ja osin kirjagraminkin suosituksille, kirjamaku on erilainen kuin nuoremmilla lukijoilla. Mutta ikinä ei kirjan lukeminen harmita, ei nytkään, vaikka tajusin pian, etten kuulu ydinkohderyhmään.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti sisaruksista suuressa maailmassa, Los Angelesissa, New Yorkissa ja Lontoossa. Tässä ajassa, mutta ajattomien perhesuhdekuvioiden keskellä, mikä on kirjan viehätys. Tai ehkä kiinnostavinta on kirjan rakenne: Suurin tragedia on jo koettu, kun kerronta alkaa. Yksi neljästä siskosta, Nicky, on kuollut.

"Sisko ei ole sama kuin ystävä."

Tiivis sisaruspiiri on nyt vajaa, ja jäljelle jääneet Avery, Bonnie ja Lucky käsittelevät asiaa kukin tavallaan. Avery vanhimpana kokee vastuuta siskoistaan, puurtaa tunnollisesti menestyvänä asianajajana ja on päihdekoukussa, siinä missä Bonnie rakentaa elämänsä päinvastaisesti, tiukan fyysisen suorittamisen kautta huippunyrkkeilijänä. Lucky taas on tunnettu malli ja kaunotar, joka elää tunteella ja heilahtelee vaarallisesti nautintojen ja mielialojensa aalloilla. 

Jep, kaikki ovat huippujotain, mutta lapsuus ei sitä ollut. Vanhemmat ovat aina olleet kaukaisia - ehkä se ajoi tytöt suorittamaan vimmatusti mutta myös hitsasi nelikon yhteen? Jos unohdetaan huippuasemat ja muu kuorrutus, asetelmat ovat todentuntuisia ja loogisiakin, sisaruksia omaavalle samastuttavia. Keskinäisiä hankauksia väistämättä syntyy, perusrakkaudesta huolimatta. 

Luonteiden ja ristiriitojen kuvaus on tarkkaa, välillä pitkästyttävästikin, ja myös siskojen muut suhteet, kuten Averyn ja hänen vaimonsa Chitin tilanne, tulevat tutuiksi. Aineksia on sen verran, ettei lukemista tee mieli lopettaa, ja loppupuolella annoin mielessäni aplodit: kiinnostavin ja antoisin kohta oli minulle katkeran Averyn ja äidin välienselvittely. 

"Avery oli harjoitellut junassa avausrepliikkiä: Mikä vittu sinua riivaa, senkin narttu? Mutta nyt, kun hän seisoi äidin edessä, sanat tuntuivat naurettavilta. Mitä Avery oli oikein odottanut? Että hän sanoisi äidille suorat sanat ja... mitä sitten? Äiti hyppäisi junaan ja palaisi kaupunkiin Averyn kanssa, neuvottelisi rauhan siskojen kanssa, hukuttaisi heidät äidilliseen rakkauteen, jonka oli evännyt heiltä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajan, ja kaikki olisi taianomaisesti kunnossa? Heillä oli kullakin oma roolinsa, eivätkä nuo roolit koskaan muuttuisi. Heidän äitinsä ei ollut mikään kunnon äiti, ja Avery hoiti aina tämän roolia; heidän isänsä ei ollut mikään oikea isä, ja heidän äitinsä hoiti tämän roolia."

Pitkin kirjaa ajattelin Ann Napolitanon Kaunokaisia: neljän sisaruksen tiivis piiri iloineen ja ongelmineen, jopa urheilun mukanaolo ja lajin perinpohjainen kuvailu, tässä nyrkkeily, siinä koripallo. Kaikki vain jotenkin teinimäisemmässä ja ronskimmassa muodossa. Coolimmassa, sanoisi kustantaja, ja varmasti moni lukijakin. Ehkä niin ja hyvä niin. Kirjaa voi hyvin suositella hohtoa ja rosoa kaipaaville sisaruskertomusten ystäville, viisautta viihteellisessä paketissa. 

Coco Mellors: Blue Sisters. Gummerus 2026. Suomennos Cristina Sandu.

Alana S. Portero: Paha tapa

Kirja kertoo espanjalaisen transnaisen tarinan lapsuudesta aikuisuuteen, 1980-luvulta 2000-luvulle. Samalla se kuvaa työväenluokan elämää Madridin lähiössä ja keskustan kortteleissa, joissa meno oli melkoista, väkivallan, huumeiden ja turvattomuuden arkea. Tyttö oli huomannut jo pienenä olevansa erilainen kuin muut pojat, jollaisen kehoon hän oli syntynyt. Hän janosi naisten seuraa, tunsi kuuluvansa heidän maailmaansa, vaikkei voinut sitä olla. Hän oli ulkopuolinen.   

"Perheeni naisten, naapurin rouvien ja luokkani tyttöjen seurassa aika hurahti yhtä nopeasti kuin se olisi liuennut lämpimään kylpyvyteen. En voinut olla yksi heistä enkä päässyt käsiksi siihen elämään, mutta saatoin vaalia sitä, mitä he huomaamattaan opettivat minulle."

Hän kokeili meikkejä salaa vessassa ja haaveili naisten vaatteista. Kasvatus pikku machoksi piti julkisivua yllä, kunnes hän teininä tapasi Jayn. He tiesivät vaistomaisesti toistensa taipumukset.

On raskasta elää (ja lukijana kuvitella) elämää jatkuvaa pelossa ja häpeässä, vaaran äärellä, ja sellaiseksi lapsuus ja nuori aikuisuus muodostuivat. 

"Kasvatuksemme perustuu ennen kaikkea varoituksiin ja negatiivisiin ennustuksiin, joiden ainoa funktio on, että joku pääsee nälväisemään meille 'mitäs minä sanoin'. Kenenkään ei pitäisi kasvaa aikuiseksi ajatellen, että teki hän mitä tahansa, jossain vaiheessa hän joka tapauksessa tekisi katastrofaalisen virheen. Ja juuri niin minä vartuin, pyhittäen sydämeni vastaanottamalla puukoniskuja ja palamalla roviossa, ilman pakotietä, peruuttaen taaksepäin yhtä monta askelta kuin olin aiemmin edennyt, lukiten kaappini sisältä käsin, läimien itseäni öisin ja anoen apua vainajilta, jotka olivat kerääntyneet vuoteeni ympärille kalpeina, läpinäkyvinä ja surullisina."

Tyttö vietti kaksoiselämää, juhli öisin porukoissa, joissa häntä haluttiin, haki seksistä hyväksyntää. Varotoimet olivat tarkat kulkureittejä myöten, kun hän vihdoin uskalsi liikkua ulkona pikkuhiljaa yhä naisellisemmiksi muuttuvissa vaatteissaan ja meikeissään.

"Mikä määrä adrenaliinia minussa vapautuikaan nähdessäni ensimmäistä kertaa kuvani näyteikkunasta tai bussipysäkin suojalasista. Päättäväisyyteni ei järkkynyt, vaikka minua pelotti edelleen. Rituaali, joka piti sisällään pukeutumisen, ehostamisen ja astumisen uudessa olomuodossa ihmisten ilmoille, on verrattavissa ehtoollisen transsubstantaatioihmeeseen. Se merkitsi siirtymää haamuelämästä ruumiillisuuden tilaan." 

Kirjailija kuvaa elävästi persoonia, joihin hän tutustui. Kadun päässä asuva peruukkitäti, pinkissä aamutakissa kadulla kulkeva outo nainen, seksiä myyvät naiset ja miehet hämärillä kulmilla - ne tuntuivat tutummilta kuin oma perhe. Joka kyllä rakasti, mutta oli kaukainen. Kaduilla tyttö ei välttynyt väkivallalta, johon himon erilaisuus jotkut ihmiset herättää. Hänet lyödään maahan, monin tavoin.

"Mutta kuilu, joka oli avautunut minun ja maailman väliin, oli liian syvä ylitettäväksi. Minusta oli tullut jälleen yksi elämäänsä katkeroitunut homo, liian varhain nujerrettu transseksuaali, yksi traaginen transu lisää, jonka tarina oli liian vähäpätöinen kiinnostaakseen ketään, joka olisi halunnut tai osannut auttaa minua. Minusta oli tullut lihaa, joka kelpasi ainoastaan metrokiskoille heitettäväksi."

Koulu, yliopisto, työ kirjakaupassa. Hitaasti minuus alkaa lujittua. Näen lopussa toivoa. Ja kuvittelen tarinaan jatkon, aikuisuudesta. Sellaisen mahdollisuudesta ja kirjan omaelämäkerrallisuudesta, jota oletan runsaasti mukana olevan, kuulemme lisää HelsinkiLit-tapahtumassa toukokuussa, kun kirjailija saapuu kertomaan itse. 

"Sitä tietää rakastavansa ilman komplekseja, kun huomaa lakanneensa pelkäämästä lemmekkäitä eleitään."

Espanjassa ja muuallakin menestykseksi nousseen kirjan teksti on maalailevaa, koristeellistakin. Lyyristä proosaa, sanoo kustantaja. Rumat konkretiat on jätetty pois, keskiössä on ulkopuolisuus ja identiteetin kehitys vaikeimman kautta. Raju kasvutarina avaa silmiä, vaikken tekstin tyyliin tai suomennokseen ollut varauksetta ihastunut. 

Alana S. Portero: Paha tapa. (La mala costumbre.) Into 2026. Suomennos Sari Selander. 

Helena Immonen: Horros

Helena Immosen pelottavan todentuntuisen maanpuolustuksellisen Kettu-sarjan päättyessä jätimme jäähyväiset suomalaiselle pariskunnalle, puolustusvoimien tiedustelulaitoksen Mikael Koivulle ja hänen vaimolleen, Supon Riina Koivulle, tehtävissään geopolitiikan keskiössä räjähdysaltteilla alueilla.

Horros aloittaa uuden Havu-trillerisarjan, joka on vielä ajankohtaisempi jos mahdollista: kun Yhdysvallat ja Kiina kilpailevat maailman herruudesta, Antto Havu sotkeutuu kuvioon työssään turvallisuusalan yrityksessä. Hän alkaa epäillä työnantajansa toimia, kun kiinalaisia tutkijoita kuolee epämääräisissä olosuhteissa, ja ottaa yhteyttä entiseen kollegaansa, M16:ssa palvelleeseen Sandraan, jonka kontaktien avulla he alkavat tutkia outoja sattumuksia.

"- Tarpeeksi hyviä tutkijoita ja osaajia Kiinassa kyllä riittää jonoksi asti, Lin hymähti katkerasti. - Ei muutamasta eroon hankkiutuminen vaikuta mihinkään. Ihmisten korvaamisen kommunistinen järjestelmä kyllä osaa."

Nopeasti Antto ja Sandra huomaavat olevansa suurvaltapolitiikan pahimpien salaisuuksien jäljillä, joissa hyvisten ja pahisten erottelu on vaikeaa - sama teema kuin Immosen aiemmassa sarjassa. Kiina kehittää sotateknologiaa: mitä se aikoo Taiwanin suhteen? Mitä tekee Amerikan presidentti? Entä Stubb ja Suomi? Miten britit tai korealaiset liittyvät asiaan? Miten käy Grönlannin? Ja ennen kaikkea, miten Antto ja Sandra selviävät armeijoiden, ulkomaantiedustelujen, tutkijoiden, poliitikkojen ja kaupallisten toimijoiden hähmäisessä, arvaamattomassa ja julmassa verkostossa? 

Vauhdikkaiden tapahtumien ohella Immonen piirtää henkilökuvat Antosta ja Sandrasta lähipiireineen. Molemmilla on taitoja, joita harvalta löytyy, ja taustalla mutkikkaita ihmissuhteita.

"- Mitä hittoa oikein ajattelit? Hän on naimisissa!
Antto pudisti päätään.
- Siitä on jo aikaa. Meillä oli lyhyt suhde ennen kuin... No, ennen kuin asiat menivät päin helvettiä.
- Ja nyt olette ystäviä?
- Jotakuinkin niin. 
Aleksi huokaisi.
- En halua sinun sotkevan elämääsi.
- Liian myöhäistä."

Maanpuolustuksen osaajana ja muilta alan asiantuntijoilta tietoja keränneenä Immonen osaa ladata tekstiin vaikuttavuutta ja faktaa, vaikka pääjuoni on fiktiota. Jälkisanat kertovat kirjan kuvaavan "sotilaallisia suorituskykyjä, jotka eivät vielä ole todellisia, mutta hyvinkin pian voivat olla." Droonien nopea kehitys on todellista, eivätkä muutkaan kirjan esittelemät kehitysaskeleet ole mahdottomia. Antton ja Sandran kaltaisia toimijoita tarvittaisiin kipeästi uuden maailmanjärjestyksen rakentamisen melskeissä - sillä melskettä se on ja tulee olemaan. 

Hurja seikkailullinen teos, jonka lukee henkeä pidätellen. Immosen teksti on entistä sutjakampaa, kasvanut kokemus kirjoittajana näkyy lukijaystävällisenä etenemisenä, jännityskärki edellä.

Helena Immonen esiintyy Helsinki Noir -tapahtumassa helmikuun 2026 viimeisenä viikonloppuna Aleksanterin teatterissa. Saattaa olla, että piipahdan näkemässä ja kuulemassa huippudekkaristeja. 

Helena Immonen: Horros. Docendo 2025. Kansi Jussi Jääskeläinen.

Laura Porola: Yövilkka

Luin hyvän kirjan. (Yllätys?) Yövilkka on esikoisromaani, hämmästyttävän valmis ja vaikuttava kertomus Sonjasta, jolle on tapahtunut lapsena kauheita. Nyt hän on aikuinen, biologi ja tutkijatohtori, joka asuu Joonaksen kanssa ja tekee mielellään paljon töitä; toteuttaa jäkälien tutkimushankkeita näytekeräysreissuineen, kirjaa tuloksia, kirjoittaa artikkeleita. 

"Työssä minulla on koko ajan tehtävää, minulla on selkeä tehtävä, alituinen tarve onnistua, ja työ rajaa kuin koelinjat muun maailman ulkopuolelle..."

Hänellä on joskus ihan hyvä olo, usein ei. Nukkuminen on ongelmallista. Se tuo paljon hankaluutta,  epävarmuutta. Nyt puhutaan todellisesta traumasta, ei vain ikävän kokemuksen muistosta, jollaisiin traumakirjat joskus vaikuttavat pohjautuvan ja jäävät siihen itsesäälivästi vellomaan. Vaan pelon ja häpeän ainaisesta läsnäolosta, niiden voittamisesta päivä ja hetki kerrallaan, koko olemassaolon ja minuuden osatekijästä. Jota Sonja ei haluaisi muistaa tai muistella, mutta.  

Kirja jakautuu silloin- ja nyt-lukuihin. Pikkuhiljaa, uteliaisuutta kutkuttavasti lukijalle avautuvat niin menneet tapahtumat kuin Sonjan nykyarki. Hän on fiksu ja ajatteleva ihminen, joka toimii, juoksee paljon, viihtyy ulkoilmassa. Kuin koko ajan pakenisi. "Paikallaan pysyminen on mahdotonta. Ei ole mitään missä olla paikallaan."

Silloin: "On outoa, että päivät todella seuraavat toisiaan. Syömme, nukumme, hengitämme, ulostamme, aivan kuin mikä tahansa eläin. Seuraan päivien mukana itseäni, kuinka käyn luennoilla, joissakin bileissä jos Veera on menossa niihin, iltaisin vaatekaupassa myymässä farkkuja, minusta on tullut erinomainen farkkujen myyjä. Kaupan omistaja sanoo, että olen hyvä asiakaspalvelija. Ja jos minulla ei ole muuta, juoksen. Juostessa voi ajatella, että selviydyn tästä kaikesta." 

Koska tapahtumiin liittyy lapsuudenperhe, terapeutti kehottaa Sonjaa kohtaamaan tunteitaan vaikka kirjoittamalla perheenjäsenelle kirjeitä. Normilääkäreiltä Sonja saa loputtomasti unilääkereseptejä. Sonja on raskas ystävänä ja parisuhteessa kumppanina. Hän on omissa maailmoissaan, saa raivokohtauksia, joita sitten pyytelee anteeksi ja touhuaa entistä enemmän. Ottaminen ja antaminen menevät yli. Hän itkee paljon, hänen on helppo kyyneltyä; onko se hyvä merkki tunteiden purkamisesta, niistä lapsesta asti kasvatetuista?

Silloin: "Pikkuveli ja minä vetäydymme iltaisin aikaisin huoneeseemme, pikkuveli tekee lattialle valtavaa legorakennelmaa, minä uppoudun kirjoihin. Välillä leikimme yhdessä pikkuveljen He-Manilla ja minun vanhoilla barbeilla eikä meitä edes nolota. Muualla koti täyttyy epämääräisellä purkautumattomalla energialla, energia vain lisääntyy, ja aina kun puhelin soi keittiössä, adrenaliini lävistää meidät kaikki. Äiti vastaa, jähmetymme pikkuveljen kanssa hetkeksi paikoillemme, terästämme kuuloamme, mutta puhelimessa onkin joku muu. Silloin käännymme sisäänpäin, ja se jokin, mitä odotamme, kaivautuu syvemmälle mahan perukoille, painavaksi kivuliaaksi kiveksi."

Teksti on tehokasta, tavoitan Sonjan hädän ja ahdistuksen, paljon ristiriitaisia tunteita, elämänhalua ja kuoleman kiehtovuutta. Hän pohtii kesäisiä hukkumisia uimarannoilla. "Hukkuminen tapahtuu muilta huomaamatta. Ihminen vajoaa hiljaisuudessa veteen. Ympärillä olevat katsovat pois päin, jatkavat kahvin juontia, selaavat kännykkää, vaihtavat pikkuhousuihin pyyhkeen alla." Voiko myös henkinen vajoaminen tapahtua kenenkään huomaamatta? 

Luonto on vahvasti mukana koko kirjan mitalta. Kymmenet jäkälälajit! Pienenpienet ötökät, linnut, kasvit (myös yövilkka on kasvi), puut. Metsä. Jossa hän sanoo tulevansa vaistonvaraiseksi.

Nyt: "Yritän antaa aamuisen metsän huuhdella ylitseni, huuhdella väsyneen ruumiini. Jostain kuuluva linnun liverrys valelee ja tuntuu keuhkoissa asti."

Pidin kirjan hieman toisteisesta tyylistä, se sopii aiheeseen, mielenliikkeisiin, sekä realismista ja voimakkaista tunnekuvauksista, kasvin tavoin varovasti mutta varmasti kasvavasta tarinasta. Niin tyyli kuin aiheet käsittelyineen tuovat vahvasti mieleen Anni Kytömäen. Lohdullista tai ei, ihminen on osa itseään suurempaa organismia.

"Olen kuin pieni sinilevän piste, metsän valtava vihreys kietoutuu minuun, sydämeni syke laskee ja suljen silmäni. Metsä alkaa syödä minua. Metsä voi aina aloittaa alusta." 

Laura Porola: Yövilkka. Otava 2025. Kannen suunnittelu Piia Aho, kuva Terhi Heinon teoksesta Häkki.

Helsingin Kaupunginteatteri: Hildur

Satu Rämön luoma islantilaispoliisi Hildur on tullut vastaan monesta suunnasta: kirjahyllyn lisäksi tv-sarjana Nelosella, näytelmänä Turussa ja nyt myös Helsingin Kaupunginteatterin rikoshenkeen erikoistuneella Arena-näyttämöllä Hakaniemessä. Olen oppinut, että kirjat yleensä toimivat loistavasti teatterina. Tarina ja hahmot ovat "valmiita", ja kun niihin yhdistää teatterin omat keinot, tulos on joskus jopa enemmän ja isompi kuin kirja yksinään. 

Myös Hildur viihtyy stagella hyvin. Tarina etenee sutjakasti, ja paljon ehtii tapahtua, kuten kirjasta tiedämme. Hildurin maailma rakentuu kokonaiseksi, mutta tietenkin jättää paljon jännitettävää - onhan kirjoja jo viisi, ja näytelmä keskittyy ensimmäiseen, jossa sarjan keskeiset henkilöt, arvoitukset ja ympäristö esittäytyvät. 

Hildur tekee työtään, asuu ja surffaa Länsivuonoilla, Islannin perukoilla. Hän saa kollegakseen suomalaisen poliisiharjoittelijan, Jakobin, jolla on omat syynsä vaihtaa maata ja maisemaa. Hän joutuu heti tositoimiin: lumivyöryn seurauksena löytyy ruumis, joka avaa rikostutkinnan useammasta kuolemantapauksesta, sillä niillä on jotain yhteistä. Samalla se avaa Hildurin vanhoja haavoja: hänen lapsina kadonneiden pikkusiskojensa arvoitus on ollut ratkaisematta jo neljännesvuosisadan. 

Päähenkilöt tulevat tutuiksi. Elena Leeve on uskottava, omanlaisensa Hildur, ja kollega Jakob (Paavo Kinnunen) neuleineen on yhtä ihana kuin aina (kuva alla.) Heidän ystävyytensä ja yhteistyönsä kehittyy kauniisti ja konstailemattomasti. Ei romanttisessa mielessä, sillä molemmilla on omat kuvionsa sillä suunnalla. Saimme tutustua myös kirjasarjan myöhemmissä osissa enemmän vaikuttavaan Tinnaan (Ursula Salo). 

Myös poliisien pomo, Beta, ja muut kollegat ja asianosaiset työskentelevät ahkerasti - ja vetävät näyttelemisen välillä överiksi, tarkoituksella, mutten ole varma, sopiiko (lievä) farssimaisuus dekkarijuoneen, jossa kuitenkin ollaan tässä ajassa ja vakavien asioiden (rikosten) äärellä. Kuvassa monen roolin mies Jari Pehkonen.
 

Huumorista katsojat kyllä pitivät, ja siitä, että juoni noudattaa uskollisesti kirjaa jopa pienissä yksityiskohdissa, jotka eivät aina tuntuneet kovin oleellisilta. Mutta kuulin yleisöstä asiantuntevia ja innostuneita kommentteja; kirja on selvästi luettu tosi tarkasti ja muistettiin paremmin kuin itse tein, lukemisesta on jo aikaa. Ja mikä sen palkitsevampaa kuin vertailla versioita samasta tarinasta! 

Pelkistetty lavastus ja näyttämö valaistuksineen ja asuineen toimi erinomaisesti, lumivyöryineen ja kivisine maastoineen, videoin elävöitettyinä ja väritettyinä. Huomion saivat ne kohdat, joiden pitikin.

Osaavaa teatteria dekkariviihteen ystäville. Arena oli täpötäysi, vanhan arvotalon tunnelmalliset puitteet tuovat omaa charmiaan. 

Helsingin Kaupunginteatteri: Hildur. Arena-näyttämö.

Ensi-ilta 28.1.2026. Valokuvat HKT, Mitro Härkönen. 

Rooleissa:
Hildur: Elena Leeve
Jakob: Paavo Kinnunen
Tinna, Maria, poliisi: Ursula Salo
Freysi, Jonas: Mauno Terävä
Beta, Kolfinna: Sari Haapamäki
Gudrun, Marta: Sanna Jude Hyde
Lisa, Audrun, Lian, assistentti: Linda Hämäläinen
Örn, Kirves-Haakon, Gustav, poliisi: Unto Nuora
Jon, Heidar, Magnus, tutkija: Jari Pehkonen
videolla ja ääninä Leena ja Matias: Vappu Nalbantoglu ja Aapo Korhonen
Rosan ja Björkin äänet: Emma Räsänen ja Vilja Paasila

Alkuperäisteos: Satu Rämö
Dramatisointi: Satu Rasila
Ohjaus: Tuomas Parkkinen
Lavastus: Antti Mattila
Puvut: Elina Kolehmainen
Valot: Petteri Heiskanen
Videot: Toni Haaranen
Äänet: Eradj Nazimov
Naamiointi: Jutta Kainulainen
Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti