perjantai 22. lokakuuta 2021

Vaikuttavia käännöskirjoja nuorten elämästä

Onnekseni minulla on monta lähiteiniä, suurta iloa mutta myös jatkuva huoli kaihertamassa. Maailma on hurja paikka. Huomaan lukevani paljon nuorista kertovia kirjoja; muiden muassa nämä ovat avanneet hienosti silmiä erilaisille elämänkohtaloille, eri puolilla maailmaa.  

Vanessa aloittaa 15-vuotiaana suhteen keski-ikäisen opettajansa kanssa. Metoo oli vasta tulossa, tyttö yksinäinen ja rakkaudennälkäinen, kypsän miehen huomio imarteli. Onko suhde hyväksikäyttöä vai hyväksyttävää aitoa kiintymystä? Itsehän Vanessa suhdetta toivoo ja tavoittelee, mutta toisaalta, hän on vasta lapsi.

Raju aihe, josta Russell kirjoittaa raikkaasti ja todenmakuisesti, molempia osapuolia esiintuoden ja tilannetta avaten. Nabokovin Lolita kuluu Vanessan lukemana, ja sydäntä särkee tytön puolesta, niin hankalaan tilanteeseen ja henkiseen ristivetoon hän joutuu, ettei kenenkään pitäisi. Hänen minä-muodossa kertomansa fiktiivinen ja vetävä tarina auttaa ymmärtämään syitä ja seurauksia. Ja sitä, miksi tyttönä olemisesta pitää puhua ja miksei ketään saisi jättää liian nuorena yksin pärjäämään aikuisten maailmassa. Amerikkalaisen Russellin kirja on kasvattajille ja tyttöjen läheisille oivaa luettavaa. 

Kirjallisena suorituksena ei ole huippu, mutta asian puolesta täyttä terästä.

Kate Elizabeth Russell: Vanessa. Suomennos Sari Karhulahti. WSOY 2020.


Nuoruudesta kertoo
myös eteläafrikkalainen Noah, joka oli laiton jo syntyessään. Kyseessä on tositarina nykyisin amerikkalaisesta tv-juontajasta, joka on valkoisen saksansveitsiläisisän ja mustan eteläafrikkalaisen äidin lapsi. Läheinen kanssakäyminen värien välillä oli apartheid-politiikassa lailla kielletty, eri ihmisryhmille määritelty tiukka luokitus ja nokkimisjärjestys. Lapsuus oli köyhä ja turvaton, vanhempien piti piilotella lasta; käytännössä äidin ja tämän suvun, sillä isä asui muualla. Noahin äiti oli erityisen rohkea nainen, joka teki mitä halusi, kuten jo lapsenhankinnasta voi päätellä. Hän halusi lapsen, poikansa, eikä se ollut vahinko. 

Minun silmiäni kirja avasi muun muassa siitä, että termi "värillinen" tarkoittaa monenlaisia taustoja, mustan ja valkoisen jälkeläisissäkin on lukuisia eri ryhmiä. Ja siitä, miten mielivaltainen apartheid-järjestelmä todella oli: esimerkiksi kiinalaiset laskettiin mustiin - joiden status oli valkoisia huonompi - mutta japanilaiset valkoisiin. "Mustuus" saatettiin todeta heppoisin perustein, kuten kynätestillä: jos kynä pysyi hiuksissa, oli musta. Noah avaa kirjassa lapsuuttaan ja paikallisia käytäntöjä sekä vanhoja uskomuksia, jotka edelleen vaikuttivat (vaikuttavat?) ihmisten elämään, kiinnostavasti ja helppolukuisesti. Nyt tiedän esimerkiksi sen, miksei paikallinen musta väestö pitänyt kissoista. Ehdottomasti lukemisen arvoinen, sutjakasti etenevä ja jutusteleva kirja. Vaikka Afrikan tähti -pelin oheen.

Trevor Noah: Laiton lapsi. (Born a crime). Suomennos Jaana Iso-Markku. Atena 2020. 


Teksasilainen Mike joutuu lähtemään äkkiä isänsä luo Tokioon, kun tämä sairastuu. Hyvin toimittu, mutta epäonneksi pojan japanilainen äiti matkustaa Amerikkaan tapaamaan poikaansa samaan aikaan. Miken poikaystävän Benin on pidettävä tälle seuraa parhaansa mukaan. 

Pidin paljon sukupolvikuvauksesta; se on lämmin ja hauska, räävitön ja ymmärtävä. Poikien suhde on oma juttunsa, japanilaisen ja amerikkalaisen kulttuurin (lempeä) törmäys toinen. Sopii luettavaksi myös kokkauksesta kiinnostuneille, etenkin japanilaisen ruuan, sillä sitä tehdään paljon. Ruoka yhdistää, perinteet jatkuvat - kauniinrujoa, elämänmakuista perhe- ja suhdekuvausta. Myös tekstillisesti älykäs.

Bryan Washington: Mitä meistä jää (Memorial). Suomennos Aleksi Milonoff. Otava 2021. 

tiistai 19. lokakuuta 2021

Emma Puikkonen: Musta peili

Musta peili kertoo öljyn tarinan - 250 miljoonaa vuotta - ja nostaa siitä kolme erityistä aikakautta: suuret öljylöydöt Amerikassa 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen, 1970-luvun öljykriisin ja ajan hetken kuluttua, vuonna 2028, Euroopassa. Kolmen naisen tarinat limittyvät tiukasti toisiinsa, ja yllätyskertojana saa äänen myös öljy itse, energia, jonka vapauttamisen seurauksia eivät ihmiset osanneet kuvitella.

Amsterdamilainen Lotte kasvaa öljyn olemassaoloon jo lapsena herätessään outoon hiljaisuuteen.

"Liikkuvia autoja ei ole. On vain aaveääniä, eilisen ja toissapäivän ja viime viikon ääniä, jotka melkein saattaa kuulla juuri nyt. Oven paukahdus, kiihkeä jarrutus, tuuttaus kuin sumutorvi. Jos virittää aistinsa äärimmilleen, äänet saattaa aavistaa kuulon laidoilla.

Autoja ei ole, koska Hollannissa on ensimmäinen autoton sunnuntai. Tänään jokaisen pitää jättää auto parkkiin.

Aikuiset ovat huolissaan siitä, että öljy loppuu."

Astridia ovat aina kiehtoneet koneet. Öljynporauslauttoja hän ihaili jo pienenä, vaikka isona tietää niiden tehtävän ja öljyn käytön ongelmat. "Kukaan ei tee mitään ja tuho lähestyy", itkee hänen tyttöystävänsä. Astrid lupaa tehdä. 

"- Mä ehkä osaisin kiivetä öljylautalle. - Ei niille pääse. Isän veli on kalastaja, niillä oli kerran konerikko ja ne melkein joutui vankilaan kun ne edes ajelehti liian lähelle. - Mä tutkin asiaa. Katla meni vessan peilin eteen tutkimaan tikkejä. Haavasta jäisi arpi hiusten alle. - Meidän ryhmällä on yksi suunnitelma. Liekkien sytyttelyä someen. Jos sä kiipeät, se vois ehkä olla sopiva kipinä."

Kolmas nainen tulee menneestä. Ida Tarbell oli amerikkalainen toimittaja, jonka sanotaan kehittäneen tutkivan journalismin, ja tämä on faktaa. Ida eli aikana, jolloin naisen työ oli huonompaa kuin miehen eikä nainen voinut sekä työskennellä että perustaa perhettä. Piti valita. 

"Elämä on liian pientä. Ida haaveilee Pariisista, omasta kutsumuksesta, elämän merkityksellisyydestä."

Ida kirjoittaa Rockefellerin tarinan. Miten tämä rikastui öljykuljetusten avulla. Miten tämän perustama Standard Oil Company nousi lähes monopoliksi häikäilemättömin keinoin. Kuten Idan työnantajalehti McClure kertoo: "Neiti Tarbell kertoo koko tarinan ilman patetiaa ja täysin todisteisiin perustuen." Ida on aikansa vaikuttaja mitä suurimmassa määrin. Hänen työnsä ja esimerkkinsä raivasivat tietä tuleville astrideille ja lotille. 

Näitä naisia ei voi olla ihailematta, vaikkei heitä käy kateeksi eikä Puikkonen heistä pörröpehmeitä esimerkkejä tee. Oman viestintäurataustani vuoksi seuraan mielenkiinnolla etenkin Lottea, josta tulee suuren öljy-yhtiön tiedottaja. On parempi vaikuttaa sisältäpäin, hän ajattelee. Kun Lotte ja Astrid lopulta kohtaavat, on ihmisten tietoisuus öljyn käytön haitoista jo pitkällä. Mutta riittääkö se?

"Huolestuneiden ihmisten yllä leijuu kysymys: entä jos öljyä ei ole ikuisesti? Kun tämä kriisi ratkaistaan, tulee uusia. Kuka saa öljystä sen, mitä on jäljellä, keiden talot pysyvät lämpiminä, autot liikkeessä, tehtaat työssä?"

Emma Puikkonen onnistuu sisällyttämään alle kolmesataasivuiseen kirjaan valtavasti. Viisautta, virheitä, jännitystä ja näkemystä, bisnestä ja aatetta, naisen roolia ja inhimillisyyttä, kehitystä pitkältä ajalta. Lauseet ovat täysiä ja merkityksellisiä; kirjaa ei voi lukea silmäillen tai unenpöpperössä, se pakottaa ajattelemaan. Silti se ei ole vaikea luettava, vaan voi nauttia komeasta kielestä ja tekstin täyteydestä. Aikakausien yhdistely kiehtoo, maaginen elementti tulee todeksi.

Upea, täysi ja vaikuttava teos. Puikkosen tuotannosta nousee mielessäni ykköseksi. 

"He kirjoittavat runoja koneiden jylhästä ajasta ja siitä, miten rytmi kiihtyy, kirjoittavat, että välimatkat lyhenevät, työn tuottavuus kasvaa, että on tämä kädellinen laji, ihmeellinen, kekseliäs ja etevä. He kirjoittelevat pääomasta, epätasa-arvosta, siitä miten yhteiskunnat tulisi järjestää uudelleen. Keksinnöt, luonnontieteet, edistys. Ja kas. Jollain kumman tavalla he kerta toisensa jälkeen unohtavat mainita voiman: mistä se tulee, minne se menee. Ilman minua tehtaat seisovat hiljaisina pölyttymässä, ilman minua laitteista tulee omituisia ja vieraita. Hengitän eloon jokaisen koneen."

Kenelle: Ajattelua arvostaville, naisen roolia miettiville, energiakysymyksistä kiinnostuneille, laatuproosan ystäville. 

Muualla: Oi näitä ajan ja paikan ylityksiä, sanoo Tuijata.

Emma Puikkonen: Musta peili. WSOY 2021. Päällys Martti Ruokonen.


torstai 14. lokakuuta 2021

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt

Nuorten pärjäämisestä ollaan huolissaan, etenkin pandemia-aikana, mutta jo aiemmin tyttöjen uupumisesta paineiden ristitulessa. Kuinka täyttää kaikki odotukset ja mihin rooliin pitäisi pyrkiä solahtamaan, jotta elämä olisi mielekästä ja toiveikasta? Miten huomioidaan heidät, jotka eivät löydä paikkaansa porukoissa tai pysty mahdottomiin suorituksiin? Ylipäänsä, miten tyttöihn suhtaudutaan - mitätöimättä, roolittamatta, ihan vain ihmisinä? 

"Hiljaiset asenteet, arvot ja odotukset elävät meissä kaikissa, ja pidämme niitä luonnollisina. Mutta meidän ei tarvitse tehdä niin."

Tähän iskee terävästi ja taitavasti Riina Tanskanen, joka on tullut tutuksi Instagramin Tympeät tytöt -tilillään. Sekä IG:ssä että ensimmäisessä sarjakuvakirjassaan hän purkaa myyttejä ja uskomuksia, jotka - myönnettävä on - usein jylläävät meidän patriarkaattiin kasvaneiden vanhempien mielessä siitä, millainen ja miten tytön "pitää" olla. Ja vanhemmilta roolimallit ja asenteet näppärästi valuvat perheessä nuoremmille, kun niitä arjessa jatkuvasti noudatetaan ja toistetaan. Mietin usein, mistä monet pojat oppivat horohuutelut ja koko tyttödissauksen, jos eivät kotoa? 

Tuosta lutkahuutelusta ja kasvavan tytön kehon pelkäämisestä kirjakin lähtee räväkästi liikkeelle. 

"Mä ymmärrän pelon siitä, että joku saattaa seksualisoida pienen tytön kehon. Mutta koska lasten ylävartaloissa ei ole eroa, tarpeeseen piilottaa pikkutyttöjen nännit on sisäänkirjoitettu oletus siitä, että tyttölapsen keho olisi jo itsessään seksuaalinen."

Tanskanen kuvaa kirjassa aikuistumisen osa-alueita monelta kantilta yhdeksän kertomuksen avulla. Pelot (minusta erityisen tärkeä kohta). Seurustelun (sisältää kotitöiden jakamista). Kiltteyden harhat. Ammatinvalinnan. Naisten ja miesten taiteenteon. Ystävyydet. Lisäksi hän avaa kokonaiskuvaa nappaamalla mukaan ikivanhoja tarinoita ja uskomusten alkulähteitä antiikin saduista raamattuun. Henkilöinä kirjassa ovat monenlaiset tytöt ja heitä seuraileva Pimppienkeli, ja mukana ovat myös Yhteiskunta, Koululaitos, Tolkun ihminen, Kapitalismi ja joukko muita tytön asemaan vaikuttavia tahoja.  

"Kun yhteiskuntamme on toitottanut vuosituhansien ajan sanomaa naisten huonommuudesta, myös naiset omaksuivat tämän 'totuuden' ja alkoivat vähätellä itse itseään."

Kuvilla Tanskanen kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, jotka nekin, sanat siis, ovat kirjassa kirkkaan osuvat, usein huumoria hyödyntävät. Kuten sekin Eevan "omenajupakka" tai "kamalan negatiiviset vaibsit", joita katsoja saa viiltelyjäljistä tytön iholla. Kuvat ovat runsaita, suorasukaisia ja värikkäitä. Ja kansi vaaleanpunainen! Uskon, että ulkoasu houkuttaa lukijoiksi heitäkin, jotka eivät juuri kirjoja lue. Tosin olen kuullut, että ulkoasun vuoksi kirjaa on sijoiteltu kirjakaupoissa milloin sarjakuvahyllyyn, milloin lastenkirjoihin, vaikka kyseessä on mitä terävin yhteiskunnallinen ja tasa-arvollinen kannanotto, joka tulisi nostaa uutuustietokirjojen joukkoon, heti käden ulottuville.

Tämän kirjan voisin ilolla lahjoittaa jokaiselle tuntemalleni teinille (vink, joulukin on kohta): se on rohkea mutta rehellinen, ja tarjoaa tiiviissä muodossa niin ison oppimäärän niin osuvassa muodossa, että en voisi kuvitellakaan pystyväni moiseen opastukseen omin sanoin. Jos kirjan rohkeus pelottaa, huoli pois - arjessaan tytöt kohtaavat jatkuvasti juuri näitä asioita ja haasteita, vaikka kuinka haluaisimme heitä pitää pumpulissa. Eivät tytöt pumpulia kaipaa, vaan tietoa ja opastusta hankalassa maailmassa, ja sitä kirja tarjoaa, samoin kuin myönteistä suhtautumista itseen ja kavereihin, ystävyyden henkeä ja muistutuksen siitä, että kukaan ei ole yksin aikuistumisen haasteiden edessä - yhteisyys tuo voimaa ja energiaa.

"Päivän visailukysymys: Kenen etua se ajaa, että naiset asetetaan toisiaan vastaan? Viiden pisteen vihje: ei ainakaan naisten." 

Upea, riemukas, tärkeä ja viisas kirja, jonka toivoisi olevan pakollista luettavaa toisen asteen oppilaitoksissa. Myös pojille.

Kenelle: Tytöille noin yläkoulun lopulta alkaen, kasvattajille, ajatteluaan tuulettaville, ajan tasalla pysymään pyrkiville. 

Muualla:
Herättää runsaasti ajatuksia, muistoja ja tunteita, sanoo Kirjasähkökäyrä.

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt. Aikuistumisriittejä. Into 2021. 


Sain kirjan pyynnöstäni kustantajalta. 

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

IKIOMA ensikirja -hankkeen kuulumisia 2021

Kampanja IKIOMA ensikirjojen saamisesta näkövammaisille vauvoille jatkuu.

Nyt myös HUSin alueen näkö- ja monivammaiset vauvat saavat lahjoituksena kosketeltavan ensikirjan. Hankkeen vetäjä Vuokko Keränen esittelee IKIOMA ensikirjaa® HUSin lastenneurologian yksikössä Helsingisssä ensi viikolla. Samalla hän luovuttaa vapaaehtoisen Hannele Havangan kanssa kassillisen ensikirjoja HUSin toiminta-alueella jaettavaksi.

Toimintaan saatiin sosiaali- ja terveysministeriön Veikkauksen tuotoista myöntämää avustusta vuosille 2019–2020. Hankkeen aikana suunniteltiin koko maan kattava 21 lastenneurologian yksikköä käsittävä jakeluverkosto, jonka kautta ensikirjat saataisiin lahjoitettua. Korona hidasti esittelykäyntejä, mutta ensikirjoja on kuitenkin tällä hetkellä jaossa jo neljässätoista jakelupisteessä. Vielä ne puuttuvat seitsemästä yksiköstä.

Näkö- ja monivammaisia lapsia syntyy Suomessa vuosittain 70–100. Heille soveltuvia ensikirjoja ei ole ollut saatavissa ennen IKIOMA ensikirjan ilmestymistä. Esimerkiksi Celian lainaamat koskettelukirjat on tarkoitettu vähän vanhemmille lapsille.

IKIOMA ensikirjassa on neljä eriväristä ompelemalla valmistettua sivua. Jokaisen sivun molemmille puolille on kiinnitetty tunnusteltava kuva, jossa on vahvat väri- ja kosketuskontrastit.


IKIOMA ensikirjan® on suunnitellut oululainen Vuokko Keränen, joka on vetänyt toimintaa Oulun NNKY:n vapaaehtoisena vuodesta 2016 alkaen. Tavoitteena oli heti, että ensikirja lahjoitetaan jokaiselle Suomessa olevalle ja Suomeen syntyvälle ensikirjaikäiselle näkö- ja monivammaiselle lapselle. Kirjoja valmistavat eri puolilla Suomea vapaaehtoiset koulutettujen IKIOMA-ohjaajien opastuksella.

Koska virallinen avustusjakso on päättynyt, lahjoittajia kirjojen rahoitukseen tarvitaan edelleen. Samoin tekeviä käsiä, vapaaehtoisia ympäri Suomen. Jos mieltäsi kutkuttaa antaa lahjoitus tai osallistua ompeluun, ota yhteyttä Vuokkoon, samoin jos haluat olla hankkeessa mukana isomminkin, esimerkiksi tulevana vetäjänä. Vuokko on tehnyt hanketta jo vuosia, ja seuraajaa etsitään.  

"Haluan kiittää kaikkia, jotka ovat jollain tavoin eri puolilla Suomea osallistuneet IKIOMA ensikirja -toimintaan. Sadat vapaaehtoiset ovat olleet mukana talkoissa valmistamassa ensikirjoja ja vieneet tietoa eteenpäin. Toivottavasti myös tämän blogin lukijat vievät tietoa IKIOMA ensikirjan olemassaolosta eteenpäin, jotta kaikki tarvitsevat lapset sen saisivat", sanoo Vuokko. 

Ja kiittää bloginpitäjää tuesta ja tiedotusavusta; kiitos kuuluu kuitenkin varsinaisille vapaaehtoistekijöille ja etenkin itse käynnistäjälle, joka on sinnikkäästi vetänyt ja laajentanut hanketta.  Toivon sydämestäni, että työlle löytyy jatkajia, ja pienet ihmiset perheineen jatkossakin saavat nauttia nimenomaan heitä ajatellen suunnitelluista ja tehdyistä kirjoista.

Lisätietoja: Vuokko Keränen, puh. 0400 726178, vuokko.keranen@onnky.fi

Linkkejä





perjantai 8. lokakuuta 2021

Karl Ove Knausgård: Aamutähti

Mitä juhlaa lukea pitkästä aikaa Knausgårdia! Nautin kuin rakkaan vanhan ystävän tapaamisesta, ihailen kirkasta lausetta, näennäisen naiivia mutta omalaatuisen komeaa sanonnan tapaa, pikkutarkkaa kuvausta. Lähes kaikki kirjailijat aiemmat teokset ahmineena uppoan Taisteluni-sarjasta tutunoloiseen maailmaan, jossa Arne aloittaa kerronnan. Hän on lapsiperheen isä, jonka vaimolla on mielenterveyshaasteita. Olisiko taas aika viedä vaimo sairaalaan?

Naapurin Egil tuntuu myös tutulta. Ja muutama muu henkilö, mutta ei pelkästään Knausgårdin ansiosta, vaan myös muita norjalaisia tämän ajan kertojia lukeneena. Tämä onneton tunari, joka sössii jatkuvasti. Tai se itsevarma setä-ääliö, joka uskoo kaiken olevan hänelle luvallista. Ja se vaimo, joka yrittää kaikkensa vaihtelevalla menestyksellä. Tai nuori itsevarma nainen, joka ottaa kyselemättä. Aamutähdessä äänen saa moni, ja he kaikki elävät vimmaisesti omankokoistaan elämää, kun alkaa tapahtua kummia. 

Taivaalle nousee uusi tähti. Luonto käyttäytyy omituisesti, etenkin eläimet. Ei suuressa mittakaavassa, vaan pieninä kummallisuuksina, joskus onnettomuuksina tai sairauskohtauksina. Ihmiset säpsähtelevät oudoista havainnoistaan, tunnelma kasvaa uhkaavaksi.

"Mies oli vain parikymppinen. Ei näyttänyt narkomaanilta. Varmaan opiskelija, joka oli juonut vähän liikaa. Kumarruin uudelleen, laskin käden hänen olkapäälleen ja ravistelin häntä kevyesti. Silmät aukesivat. Minut nähdessään hän luikerteli seinää vasten kuin eläin. - Et voi nukkua täällä, sanoin. - Auta, hän kuiskasi. - Auta minua." 

Onko uusi tähti Raamatun viittama Kointähti ja tarkoittaako se pelastusta, paholaisen nousua vai ihmiskunnan lankeemusta? Sitä ei juuri kirjassa pohdita, mutta muita teologisia kysymyksiä sitäkin enemmän. Mitä ylipäätään on usko, jumaluus tai elämän ja kuoleman ero? Filosofeihin viittaillaan. Egilin pohdintaa on paljon, jopa esseenä. Niin paljon, ettei lukija voi välttää epäilyä siitä, että kirjailija sijoittaa häneen omia ajatuksiaan. Siihen viittaa myös se, etteivät ajatukset ole ammattiteologin tai -filosofin tasoisia, vaan sisältävät paljon yleistietoa. 

Harmikseen Egil saa hoitaakseen kymmenvuotiaan poikansa Viktorin tämän äidin matkan ajaksi. Niin, Egil ei ole miellyttävä ihminen, kuten ei välttämättä kukaan kirjassa. Ihmiskunnasta annetaan inhimillinen, erehtyvä, suorastaan typerä kuva. Mikä on tietysti aivan todenmukaista. 

"Enkeli Lucifer, aamutähti, Kointähti, oli syösty taivaalta maahan. Nyt aamutähti loisti jälleen taivaalla. Mitä se merkitsi? En tietenkään uskonut, että tähti olisi Lucifer tai Kristus. Tähti oli tähti. Mutta aivan taatusti se oli merkki jostain, sitä en epäillyt hetkeäkään." 

Kaikki kirjan tapahtumat eivät ole outoja, mutteivat silti mieltä nostattavia. Masentuneen nuoren Olen äidin, Turidin, kertomusta on tuskallista seurata. Papin, Kathrinen, työn kuvaus ja avioliitossa kärvistely. Josteinin katkeruus ja hukassa olo - yksi kohtaus tuo mieleen Mikko Kamulan Tuonelan. Luin kirjan joka sanan tarkasti, rukouksia myöten, sillä odotin oivalluksia, jotain keskeistä, jotain yhdistävää. En oikein löytänyt. Yksi keskeinen miete on Vibeken: 

"Pohdin sitä mitä Helge oli sanonut, että kaikki maailmassa oli improvisaation tulosta ja luonnonlait olivat oikeastaan pelkkiä opittuja tapoja."

Tämä on kiinnostava ajatus, josta jotkut tutkijatkin ovat puhuneet. Entä jos ympäristöään perustavanlaatuisesti muuttamalla ihminen muuttaa myös sen käyttäytymistä, siis luonnon ja luonnonlakien? Kuten tiedetään, ihminen on muuttanut maailmaa enemmän kuin mikään muu olento, seurauksia miettimättä ja aavistamatta. Onko mikään enää samaa kuin ennen? Kuten vaikkapa kuolema tai ajan kuluminen? Voiko mihinkään entisiin totuuksiin enää luottaa? 

"Mitä uskovat uskoivat? Sitä en ollut ikinä täysin ymmärtänyt."

Kiinnostavista kohdista ja henkilöiden inhimillisyydestä huolimatta kokonaisuus jää jotenkin kesken. Langanpätkiä heitellään, mutta niitä ei koota yhteen, paketti sitaistaan kiinni miten kuten oikeastaan vasta viimeisellä rivillä. Harmittaa, sillä paljon hyviä elementtejä on ilmassa; niistä voisi muodostua tätä paljon järisyttävämpi tarina. Kirjaa oli silti ilo lukea, niin tuttuuden, kirjailijan ihailun kuin uteliaisuuden kannalta. Tällaista Knasu siis on pohtinut. En silti lähtisi häntä veikkailemaan nobelistiksi ihan lähivuosina, vaikka sellaistakin on esitetty. 

Kenelle: Knausgårdin ihailijoille, uhkan varjossa viihtyville, uskonkysymyksiä pohtiville, ympäristön muutoksia miettiville.  

Karl Ove Knausgård: Aamutähti. (Morgenstjernen) Like 2021. Suomennos Jonna Joskitt-Pöyry.



sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Piia Leino: Lakipiste

Eletään vuotta 2045. Maailma on tutunomainen, mutta jotain on muuttunut. Monet ihmistyöt on korvattu konein.  

Tekoäly hoitaa sairauksien diagnosoinnin, journalismin, leffojen ja musiikin tekemisen, muun muassa. Käy järkeen; kun saatavilla ovat oiretiedot ja lääketieteen keräämä fakta viimeisimpiin löydöksiin saakka koko maailmasta, diagnoosin teko on helppoa ja osuu oikeaan todennäköisesti paremmin kuin yhden lääkärin asiantuntemuksella. Tai kun koneen muistissa on tarkasti analysoituna, millaiset elokuvat ja biisit ihmisiä miellyttävät, vastaavia on vaivatonta luoda. Vai mitä? 

"Ihmiset ovat niin tottuneita olemaan algoritmien viihdytettävinä ja turrutettavina, ettei tietä kohtuukäyttäjäksi monilla enää ole."

Aaro on toimittaja; onneksi ihmistä tarvitaan vielä siihen hommaan, vaikka perusuutiset ja -jutut luo tekoäly. Hän saa toimeksiannon tutkia ekoyhteisöä, johon suhtaudutaan epäillen. Peitteleekö luomuyhteisö jotain vaarallisempaa kuin omien kasviensa kasvattamista? Liittyvätkö maailman rikkaimpien ihmisten oudot kuolintapaukset jotenkin tähän kummalliseen porukkaan? Aaro lupaa soluttautua yhteisöön ja tutkia sen toimia sisältä käsin. Aaron esihenkilöllä Lisalla on hyvät vaistot uutisen etsintään, vaikka lukijaa hymyilyttää Aaron ajatus Lisasta (kirjailijan toimittajatausta pulpahtelee välillä herkullisesti): "Tällä ei ollut tapana penkoa kovin syvältä, sillä journalistin työ oli sikäli epäkiitollista, että tarkempi tutkiminen usein paljasti aiheen hedelmättömäksi."

Yhteisöä johtaa Jyry, joka ihailee Pertti Linkolaa ja joka haluaa rakastaa kaikkia. Aaroa hämmentää ryhmän omaperäinen ajattelu, mutta se myös kiehtoo. Yllätyksekseen hän on tervetullut uusi jäsen. Tosin kaikki eivät ota häntä vain hyvällä vastaan. Kuten Kuu, joka asuu omassa bunkkerissaan ja kulkee aseen kanssa. "Kuu oli tupaten täynnä itseään, oikea maailmanpelastuksen rokkikukko."

Tietokonetta yhteisön jäsenet saavat käyttää tunnin viikossa välttämättömien asioiden hoitoon. Jäsenten ajatus siitä, mikä on välttämätöntä, saattaa vaihdella, aikarajoituskin unohtua. Tekoäly on jo kaikkialla. Teknologiasta erossa ei ole helppoa elää - johonkin on ihmisen ilmeisesti uskottava, oltava jostain suorastaan riippuvainen. 

"Painautuessaan koivun runkoa vasten Aaro miettii, miten veteen piirretty hulluuden ja uskon raja olikaan. Kun yksijumalaiset uskonnot tekivät kuolemaa, nousivat niiden raunioilta taas metsän henget ja ikivanhat loitsut, mitkä tahansa, kunhan ihmisten ei tarvitsisi kohdata maailmaa niin kylmänä ja välinpitämättömänä kuin se oli."

Jyryn pamfletti on eräänlainen yhteisön uskontunnustus. Se on vahva kannanotto luonnon puolesta, ei niinkään ihmislajin. Kuten hän linkolamaisesti sanoo:  "Ympäristöongelmia pidetään usein virheellisesti uhkana luonnolle, vaikka luonto ei ole vaarassa." 

"Jos ja kun laji ei kykene säätelemään itseään, säätelystä vastaa luonto. Näemme jo, miten luonto on ryhtynyt suitsimaan ihmisten määrää ja tuhovoimaa virusten, tulvien, palojen ja viljelysmaan köyhtymisen kautta, ja tämä kehitys epäilemättä jatkuu, kunnes tasapaino on saavutettu."

Eipä siihen ole vastaansanomista, nykyuutisten valossa. Mitä Aaro löytää ja selviääkö yhteisö ympäristön paineista tai omista sisäisistä paineistaan? Jännitystä tehokkaasti kasvattava, uhkaava tunnelma ja monet kekseliäät, pelottavan todelliset yksityiskohdat tulevaisuudesta pitävät lukijan kiinnostuksen yllä. Ja tämän jälkeen ehkä lykkään vielä siivousrobotin hankintaa. Uhkaavuudestaan huolimatta tarina ei jätä lukijaa täyteen toivottomuuteen. Aiemmin Piia Leino on kuljettanut meitä Ruman kassan kautta Taivaaseen ja siitä Yliajalle. 

Kenelle: Dystopian ystäville, tulevaisuuteen uteliaina kurkistaville, ekologisesta elämisestä haaveileville. 

Muualla: Reader why did I him marry him -Omppu sanoo Lakipisteen nostavan esiin pelottavia tekoälyn potentiaaliin liittyviä kysymyksiä. 

Piia Leino: Lakipiste. S&S 2021. Kansi Jussi Karjalainen.


keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Keski-ikäinen, Finlandia-palkittu kirjailija joutuu sydänleikkaukseen ja kirjoittaa kirjan keski-ikäisestä, sydänleikkaukseen joutuvasta Finlandia-palkitusta kirjailijasta. Ookei. Onko miehillä muuta eroa kuin nimi, joka jälkimmäisellä on Jan Holm? 

Kirja ei niinkään kerro Holmista kuin hänen kirjoittamastaan kirjasta - nimeltään muuten Taivaallinen vastaanotto, jonka voi ajatella viittaavaan niin kuolemaan kuin kirjalliseen uraunelmaan tai lukijan haaveeseen - ja sen herättämistä ajatuksista, niin kirjailijassa kuin lukijoissa. Lyhyiden tekstipätkien yhteyksiä toisiinsa tai edes Holmin kirjaan on mahdoton hahmottaa. Mutta koukutun silti lukemaan nimillä allekirjoitettuja ajatuksia, mitä hämmästelen. Miksi hyppelehtivä tyyli tuntuu niin tutulta? Tämähän on... eikö se muistuta... aivan kuin... kyllä!

Kuin somea lukisi! Ei somessakaan aina tiedä, minne hyppää: etenkin Twitter läväyttää näytölle joskus käsittämättömiä keskustelunpätkiä ja nostoja, joista joko yrittää saada tolkkua tai sitten ei, silmän edessä ne ovat kuitenkin. Motivaationi on kova selättää kirja, ja luotan lujasti Viikilän kirjoitustaitoihin. Vaikka mielessä vilkkuvat varoitusvalot; ei kiitos enää autofiktiota. Eikä liian taiteellista, ei mitään kummallista!

"En harmistu siitä, että välillä olen vähän heitteillä tämän kirjan kanssa. Toiset romaanit eivät vain ehdi huolehtia lukijastaan. Niillä on liiaksi työtä omissa asioissaan. SELJA"

Kertojia on kymmeniä, erilaisia. On perusinsinööri, uskovainen, yksinäinen, sivistynyt, pätijä, pihalla oleva, syvällinen, listaaja, katkera, kriitikkokriittinen, rakennustyöläinen, Holmin leikannut sydänkirurgi... Parhaiten lukija oppii tuntemaan kaupunkisuunnitteluviraston entisen johtajan Raunon, nykyisen Uber-kuskin, joka lukee Taivaallista vastaanottoa asiakkaita odotellessaan ja punaisissa valoissa. Aika moni on kirja-alalla tai sinne pyrkivä. Kuten kirjailijuuttaan vakavasti suunnitteleva Minttu, hänen ystävänsä, lutkakirjailija Linnea, ja Mirva, jonka ajatuksia saamme lukea hänen muistikirjastaan (vihreä Moleskine). Jopa pientä tarinantynkää näiden kesken itää, kuin härnäykseksi. Helsinkiläiselle tuttuutta tuovat paikat, kadut, kahvilat ja ravintolat, joissa liikutaan. 

"Toivoisin sellaista rakennetta, joka johdonmukaisuuden vaatimuksen sijasta hyväksyisi hetkelliset totuudet. CAT."

Moni kommentoija jää vain yhden ajatuksen mittaiseksi. Holmin omat ajatukset kulkevat kaiken lomassa hyllyvänä perustana tai tuulessa lepattavan hämähäkinverkon keskipisteenä. 

"Kirja ei noudata tapahtumien kronologiaa, mutta tunteiden kronologiaa se noudattaa."

Olisiko tässä vinkki kirjan avautumiseen? Jaksanko ja osaanko tutkia - saattaa olla hämäys, mihinkään ei voi luottaa. Mutta silti nautin lukemisesta. Lauseista löytyy helmiä. "Lapsuus on mainos elämästä, jota ei koskaan tule." "Kaikki faktat ovat tunnekysymyksiä." "Sydänsurut ovat itserakkautta."

Vaikka yleistunnelma on vakavan sairauden varjossa synkänpuoleinen, huumoria löytyy, nauran monta kertaa. Etenkin, kun olen tunnistavinani sanojan tai ihmistyypin, jota tämä edustaa. Mukana ovat yhteiskunnan portaat ylimmältä saakka. Ehkä myös kirjabloggari tai Kirjallisuuden ystävät -fb-ryhmän jäsen. Kirja-alan ihmiset löytänevät itsensä tai kollegansa. Kirjamessuja ei kukaan kirjailijuudesta kertova voi sivuuttaa. Vinkkejä lukemiseen tarjoillaan näennäisen anteliaasti. 

"Tarinallisuuden kanssa on oltava tarkkana. Pienikin lupaus tarinasta saa lukijan lopettamaan yksityiskohtien lukemisen, kielen kuuntelemisen, kaiken mikä on kirjallisuudessa arvokkainta." 

Kirja ei ole hankala, kuten alkuun pelkäsin. Se tosiaan herättää ajatuksia, tunteitakin, saa miettimään kaikenlaista. Kuten sitä, miksi Jukka Viikilä, anteeksi, Jan Holm, on tehnyt kirjan, joka ei ole helppo eikä tarinallinen - tai on sitä ylitsepursuavasti, miten vain. Uteliaisuudesta? Näyttämisen halusta? Pakottavasta taiteellisesta ja sanomisen tarpeesta? Katumuksesta tai kuolemanpelosta, mikä saa miettimään koko uraa? Hän viittailee usein niin palkintoteokseensa kuin suuren kauppaketjun tilaustyönä tekemästään tarinakoosteesta, joka tuli kuunnelmina radiosta (kuuntelin joitakin, kun se tuli sopivaan aikaan autossa mökkimatkalla liikennetiedotusten lomassa). Ehkä hän vuodattaa sydänvertaan riveille, löytää tavan olla välillä raa'an paljas, välillä piiloutua kaikelta. Kukapa näin ei haluaisi olla.

Viikilä kuvailee takakannessa kirjaa himmeliksi, minä mainitsin hämähäkinverkon. Kumpikaan ei tunnu täsmälliseltä vertaukselta, sillä niin himmelissä kuin hämähäkinverkossa on selkeä rakenne, jokainen pätkä on näkyvän looginen ja kiinnittyy lujasti seuraavaan, mitä kirjassa ei tapahdu. Jos kirjaa pitäisi kuvailla, se voisi olla rähjääntynyt olkitähti: keskustassa on sairaalan sänky ja sydänpotilas, ja siitä lähtee säteitä pätkinä eri suuntiin. Osa pätkistä on ehjiä, osa on rispaantuneita, osa hieman halki ja haipuu käsistä koskiessa. 

"Ehkäpä hyvän kirjan tehtävä on tällä tavalla kaksinainen. Lahjakkaimmat se saa produktiivisiksi ja muut kriittisiksi. HENRIIKKA."

Kirja on ihmiskoe, kirjallinen kokeilu ja näyttö silppuisesta elämästämme. Se on myös moniäänisyyden puolustus, joka haastaa lukijan osallistumaan, ajattelemaan ja kommentoimaan itse. Lukukokemus on antoisa, hersyvä ja ehdottoman positiivinen. Kun alkuun pääsee. Viikilä pyrkii jälleen tuomaan proosakirjallisuuteen jotain siitä puuttunutta. Eikä hän luo kirjallisuutta, jonka voi lukaista ohimennen tai unisaduksi pään nollaamiseen. Muotonsa vuoksi kirja olisi vaikea kuunneltava, luulen; sitä on plärättävä, lukuvauhtia vaihdeltava, pysähdyttävä ja toistettava luettu rivi. Ehkä koko kirja. 

"Kirjallisuus on koettelevaa, elämä ei niinkään."

Kenelle: Kokeellista kavahtamattomille, erilaista etsivälle, lauseesta nauttiville, kirjallisuuspuheen ystäville, silppuisuutta sietäville, Helsinki-kirjoja hakeville. 

Muualla: Myös Kirsin Book Clubin Airi hymyilee - hänen laillaan ärsyynnyin alkuun termisnobbailusta. Jos kaikki on jo sanottu, "mahtuuko oma ääneni enää joukkoon", miettii Kirjaluotsi


Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto. Otava 2021.  Kannen suunnittelu Piia Aho, kannen kuvat Anna Tuori.