maanantai 18. helmikuuta 2019

Katriina Huttunen: Surun istukka

Katriina Huttusen tytär teki itsemurhan 26-vuotiaana. Äiti kertoo karun tositarinan viiltävän kirkkaasti ja kaunistelematta, ilman sentimentaalisuutta, vaikka tunteisiin vahvasti mennään, tietysti.

"Lapsen kuolema on äidin suurin menetys, ja vieläkin suurempi se on silloin kun lapsi tappaa itsensä, lähtee täältä vapaaehtoisesti, haluaa kuolla, ei halua elää."

Äiti on epätoivoinen, vihainen, hämmentynyt, neuvoton, päättäväinen, ärsyyntyvä, surullinen ja paljon muuta. Tytär oli fiksu ja monitaitoinen, parhaimmillaan ihmisten kanssa, ja oli ehtinyt hankkia monenlaista työkokemusta ja saada erinomaisen kiittävät työtodistukset. Koulussa oli ollut hankalaa kiusaamisen ja oppimisvaikeuksien takia, mutta tyttö taisteli ja voitti - tai niin kaikki luulivat. Hän ei käyttänyt päihteitä, ei tehnyt typeryyksiä, vaan suoritti ja suoriutui. Ja masentui.

Ilmeisesti hän suoritti liikaa, äiti puhuu loppuunpalamisesta. Tytär haki apua, kuten muulloinkin tarvittaessa, hän ei ollut sulkeutunut henkilö. Lukuisat lääkärit ja terapeutit kuuluivat kuvioon. Ja mitä helvettiä: vaikka hän oli kertonut useammallekin itsemurha-ajatuksistaan (ei äidilleen), kukaan ei tarttunut asiaan! Hänelle määrättiin mielialalääkkeitä joka suunnasta, niin paljon, että tytön oli helppo hakea apteekista ainekset itsemurhaan, suorittaa sekin tehokkaasti ja varmasti. Hän osti viittä eri lääkettä kahden vuorokauden sisällä, täysin laillisesti ja äidin vaatiman Valviran selvityksen mukaan Käypä hoito -suosituksen mukaisesti. (Mutta Panadolia ja Buranaa ei saa ostaa yhtä aikaa, kertoo Huttunen.) Ostoksistaan osan nautittuaan tyttö ei enää herännyt.

Mykistävää. Karmaisevan surkeaa terveydenhuoltoa tarjoamme siis muillekin kuin senioreille. Nuoret aikuiset, 20 - 30 -vuotiaat tekevät itsemurhia suhteessa määräänsä niin paljon, että keikumme tilastojen kärkisijoilla; olisiko aika tehdä asialle jotain? Meillä ei ole muka varaa, mutta miten meillä on varaa menettää nuoria, joita on muutenkin liian vähän? Asia nousee välillä otsikoihin ja - unohtuu? En tiedä, ovatko tilastot jo paranemaan päin, löysin vain muutaman vuoden takaisia tietoja, kuten tämän surullisen. Toivon todella, että tilanne on muuttumassa!

"Itsemurha ei ole kaupankäynnin väline. Itsemurha ei ole huomiohuoraamista. Itsemurhaan on aina syy. Elämään ei ole aina syytä, mutta kuolemaan on aina syy, vaikka se olisikin tahaton."

Mutta kirjasta: kuten näkyy, se herättää. Huttunen käy läpi surun tasoja, "lusii elinkautistaan", pohtii äitiyttään, häpeää, kuvaa ympäristön reaktioita ja omia tuntemuksiaan. Huutia saavat terveydenhuollon lisäksi entiset ystävät, hankolainen optikkoliike ja Kela. Asioiden hoito ei ole helppoa, saamme tietää. Yritäpä vaikka vain poistaa kuolleen lapsesi LinkedIn-tili. Ihmiset ovat tökeröitä, tutut vastaantulijat eivät ole tuntevinaan.

"Vihaanko vielä muita? Vihaan. Vihaan kaikkia niitä jotka hylkäsivät minut ja kyselevät nyt kuulumisiani voidakseen kertoa omista kuulumisistaan. Vihaan sitä etten uskalla sanoa heille päin naamaa että suksikaa vittuun. Minut on pienenä hakattu hiljaiseksi, siksi en isonakaan  uskalla avata suutani. Sen sijaan uskallan kirjoittaa, ja nyt saavat selkäänsä kaikki. Eniten saan selkääni minä Tuntuu hyvältä. Piehtaroin masokismissani."

Katriina Huttunen on tekstityöläinen, tunnettu ja palkittu kääntäjä,"vain kääntäjä", kuten hän itse sanoo. Minusta vain-sanaa ei tarvita: kääntäjä on tärkein tekstintuottaja meille suomenkielistä kirjallisuutta lukeville, kotimaisten kirjailijoiden jälkeen; henkilö, joka luo tekstin kielelle, jota ymmärrämme, tavallaan tekee uuden taideteoksen, vaikkei sen sisältöä ole itse ideoinutkaan.

Työtä on tehtävä tässäkin tilanteessa, ja se on Huttuselle tärkeää. Hän kääntää muun muassa Naja Marie Aidtin kirjaa Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Hän on asemassa, jossa voi jonkin verran valita töitään, ja tuo osuu, heiltä molemmilta on kadonnut lapsi oman käden kautta. Hän viittaa usein lukemisiinsa, sururunouteen, Jo Nesbon Macbethiin (josta ei pitänyt mutta löysi tragediasta tuttua analogiaa) Jonas Hassen Khemirin uuteen kirjaan, jossa on kuollut nainen, isänsä tytär, oletan kirjan olevan tämän, ja moneen muuhun. Hän jättää väliin paikan Finlandia-palkinnon esiraadissa, kirjamessujen seminaarin ja käännöstyön käsikirjoituksesta, jota pitää kehnona. Hän ehkä menettää jotain - kuten illuusiot ystävistään - mutta myös löytää. Hietaniemen hautausmaa on hänen tärkein paikkansa. Ja niin, mainitsin Hangon: hän yrittää asua siellä, rauhassa, muttei pärjää ja muuttaa takaisin Helsinkiin.

Huttuselle oli luontevaa kirjoittaa kokemuksistaan, ei kertoa siitä mediassa. Aiheen rankkuuden vuoksi on vaikea ajatella kirjaa vain kirjana, mutta yritän: Huttunen kirjoittaa vaikuttavan hienosti. Lauseet ja kappaleet ovat kirkkaita, tehokkaita. Ammattiosaaminen näkyy. Olisipa vain hän saanut toteuttaa kirjailijuuttaan jonkin muun aiheen parissa.

"Kirjallisuuden sekatyöläinen ottaa omaan käyttöönsä kaikki sanat. Sanat tekevät todellisuutta. Minulla on sanoja. Kirjoitan niitä. Minun on pakko kirjoittaa. Ajatukseni ovat ajatuksia vasta kun niille on annettu sanat. Kieli tekee niistä näkyviä. Kirjoitan ne muistiin osana tätä surua. En voi puhua suruprosessista tai surutyöstä. Suru ei ole työtä, suru on yötä. Surun yötä. Yön surua. Puhun mieluummin surussa elämisestä. Suru asustaa sisälläni ja määrittelee minut. Suru on kanssani."

Kenelle: Itsemurhan tehneen omaisille, terveydenhuollon ammattilaisille ja päättäjille, nuorten pärjäämisestä huolestuneille

Muualla: Surulle ei ole kaavaa, toteaa Anneli Kirjojen kuisketta -blogissaan.

Katriina Huttunen: Surun istukka. S&S 2019. Kansi ja ulkoasu: Jussi Karjalainen

Helmet-haaste 2019 kohta 15: kirjassa käsitellään jotain tabua. Pidän lapsen itsemurhaa sellaisena.


perjantai 15. helmikuuta 2019

Heikki Kännö: Sömnö

Mitähän oikein juuri luin? Elämäkerran? Romaanin? Tietokirjan? Parodian jostain näistä? Oopperan...? Hämmästyneenä mutta riemastuneena suljen takakannen tiiliskivestä, jonka sisältö kurottelee niin moniin suuntiin, että harvoin moista komboa tapaa.

Lähtökohta on se, että Isak Severin - kirjailija, jossa on omien sanojensa mukaan tutkijan vikaa - alkaa koostaa kirjaa kuulusta ruotsalaisesta kuvataiteilijasta ja mystikosta Werner H. Bergeristä. Tai oikeastaan lähtökohta on Richard Wagnerin oopperateos Siegfried. Tai ehkä tarina alkaa Franz Litsztin syntymäpäiviltä... No, oli miten oli, Isak tutustuu Bergeriin Per Erik Stenin kautta, jota Isak kuvaa vähemmän mairittelevasti mutta ilmeisen todenmukaisesti:

"Per Erikiä ei voi kuvailla sanoilla 'suloinen lurjus', koska vaikka hän nuorempana olikin suloinen ja lurjus, hänen todellinen persoonansa oli lähelle eksyviin ihmisiin reikiä syövä mato."

Mutta Werner on toista maata. Hän on eksentrinen, teosofisia oppeja noudattava renesanssi-ihminen, intohimoinen ja loppumattoman sinnikäs tiedemies, taiteilija ja bisnesmies, muun muassa. Kuvaan hänen ajatteluaan sitaatilla:

"Hän kertoi rakentavansa itselleen G.I. Gurdjieffin menetelmien avulla sielun ja myyvänsä sen Saatanalle vastineeksi vastaavanlaisista henkisistä voimista, jotka koituivat Dorian Greyn kohtaloksi, mutta jotka myös mahdollistivat hänelle pysyvän nuoruuden. Werner sanoi: - En tiedä, voiko tavoittaamani henkeä kutsua sielun viholliseksi, vaiko sen suurimmaksi ystäväksi, mutta tiedän, että jotain sen kaltaista on olemassa. Olen joutunut silmätysten merkillisten asioiden kanssa. Asioiden, joita voi tutkia ainoastaan mystiikan ja taiteen avulla, ja jotka lupaavat ihmiselle suurenmoisia mahdollisuuksia."

Kovin mystisiä asioita kirja ei silti sisällä, vaan vauhdikkaan sukutarinan, joka alkaa Samuelista, Wernerin isoisästä, sinkoilee Belgiasta Ruotsiin ja sieltä Afrikkaan, piipahtaa New Yorkissa, Ranskassa, Saksassa, Itävallassa ja Aasiassa ja palaa taas Belgian Kongoon ja Tukholmaan (ei välttämättä tässä järjestyksessä), matkailijoina milloin Per-Erik, milloin Ivar tai joku Bergerin suvun jäsenistä. Välillä liikutaan kulttuurin suihkuseurapiireissä, välillä ihmiskunnan syntymyyteissä tai natsien vallassa ja Ruotsin saaristossa, jossa Sömnö sijaitsee.

Tarina esittelee ohimennen erilaisia ajattelu- ja taidesuuntauksia sekä tapahtumia nykyvuosiin asti. Ja paljon "faktaa" nimineen, vuosilukuineen ja muine detaljeineen, jonka todellisuuspohjaa en edes yrittänyt alkaa googlailla, nautin vain kyydistä ja jännityksestä: miten tämä kaikki pysyy kasassa? Ja miten päättyy? Kertomus kuvannee yhtä paljon kuvitteellista kirjoittaajansa kuin varsinaista kohdetta. Tai ehkä oopperaa kaikessa rönsyilevässä melodramaattisuudessaan?

Selkeää juonta etsivä saattaa pettyä, vaikka sellainenkin on, kuten elämässä yleensä - alku, keskikohta ja loppu - tai oikeastaan niitä on kymmeniä, mutta kirjan anti on muualla: sen hersyvyydessä, yllätyksellisyydessä ja hauskuudessa. Ja poikkeuslaatuisessa sisällössä ja sen osaavassa käsittelyssä. Sen kunniaksi nostakaamme malja Wernerin suosimaa vetyä nro 384!

Erikoinen ja erikoisen riemastuttava, sähäkästi kulkeva älyllinen fiktio, joka piristää kummasti lukijan talvipäivää. Hymy ja ällistys jäävät päälle.

"Sitten suljin muistikirjan, työnsin kynän sen väliin ja poistuin kahvilasta tietoisena siitä, että uusi sukellus Bergereiden pökerryttävään maailmaan oli alkanut, ja että vaikenemisen aika oli vihdoin ohi."

Kenelle: Taiteen ja tieteen rakastajille, oopperan ystäville, mystiikkaan taipuvaisille tai sitä inhoaville, perusromaaneihin kyllästyneelle, Afrikasta kiinnostuneille.

Muualla: MarikaOksa piti kirjaa hieman vaikeana vaikka osin erinomaisena.

Heikki Kännö: Sömnö. Sammakko 2018. Ulkoasu Riikka Majanen.

Helmet-haaste 2019 kohta 5: kirja oli ehdolla Runeberg-palkinnon 2018 saajaksi - ja voitti. 

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Sinikka Vuola, Tommi Melender: Maailmojen loput

Hieman hirvittää alkaa puhua kahden huippusanataiteilijan ja intohimoisen tekstinrakastajan kirjasta, jonka luettuaan tuntee omat sanansa kovin vajavaisiksi, mutta ei auta: ken häpeää pelkää, hänen ei pidä kirjablogia pitämän, sanoo vanha blogistanialainen sananlasku.

Vuola ja Melender pohtivat esseekirjassaan romaanien lopetuksia. He esittelevät itsensä sekä lukijoina että kirjailijoina ja ruotivat 30 esimerkkiromaanin avulla erilaisia lopetustapoja ja miettivät vaihtoehtoisia loppuja ja omia suosikkejaan. Huima paketti romaaninystävälle! Dialogin muotoon tehtynä kuitenkin helppolukuinen täyteydestään huolimatta.

Miksi romaanin lopetus on tärkeä? Myönnän, en kiinnitä niihin huomiota lainkaan yhtä paljon kuin aloituksiin. Loppua lukiessani tiedän jo, mitä kirja on syönyt ja millainen se mielestäni on; harvoin lopetus pystyy enää muuttamaan käsitystäni. Loppu unohtuu helpommin kuin alku, ja se saattaa usein olla pettymys, etenkin jos kirja on ollut erityisen hyvä. Melender toteaa:

"Romaanien alkukuvat vilauttavat tuntematonta mutta kiehtovaa maailmaa, kun taas sen loppukuvat sulkevat tutuksi käyneen ja arvoituksensa paljastaneen maailman. Alkukuvat viettelevät lukijan, loppukuvat pyrkivät tyydyttämään hänet. Jälkimmäinen on paljon vaikeampaa."

"Romaani voi alkaa lähes millä tahansa tavalla, mutta se ei voi loppua miten hyvänsä", sanoo Vuola.

Selvä. Olen monen kirjan kohdalla ajatellut lopetuksen olevan pettymys siksi, että kirjailijalta yksinkertaisesti loppuu puhti. Myös tämän havainnoi Vuola: "Ehkä kirjailijan kontrolli heikkenee, koska hänen voimansa ehtyvät maalin lähetessä." Kirjailijalle voi tulla kiire tai iskeä kyllästyminen, jolloin lopun käy kehnosti, ja tämä voi näkyä jo paljon ennen varsinaista loppua. Tunnistan lukijana ilmiön, jota Vuola kuvaa:

"Niillä main lukijalle alkaa valjeta, että romaani on jo paitsi näyttänyt myös monessa tapauksessa käyttänyt keinonsa, ja romaanin kielellisenkin ilmaisun mahdollisuudet alkavat umpeutua. Voisi myös puhua romaanin sulkeutumisvaiheesta, joka edeltää varsinaista loppua. Sulkeutumisesta oireilevaa kohtaa kutsun romaanin saturaatiopisteeksi."

Postaukseni oireilee sulkeutumistaan: kirjassa on niin paljon kiinnostavaa, etten pysty läheskään kaikkea mainitsemaan. Muun muassa kirjailijoiden omat näkemykset parhaista lopuista. Vuola kaipaa loppuja, jotka eivät vastaa kysymyksiin, vaan herättävät niitä.

"Ollakseen huikea lopun  pitäisi aueta eri suuntiin ja siten mahdollistaa useita, ehkä keskenään ristiriitaisiakin tulkintalinjoja. Avautuminen vaikuttaa siis olevan yksi lopetusmieltymyksilleni ominainen piirre. Onkin johdonmukaista, että tällaisista lopetuksista ei yleensä tule lopun mielikuvaa. Tavallaan en ajattele niitä lopetuksiksi vaan ennemminkin uusiksi aluiksi."

Myös Melender kammoaa suljettuja, reseptinmukaisista loppuja.

"Ne on viimeistelty niin varman päälle, että niiden maailma sulkeutuu viimeisellä sivulla eikä jatku lukijan tajunnassa. Kun romaanin rakenteessa kaikki osat tukevat millimetrin tarkasti toisiaan, minussa herää paranoidi kauhu. Olisi kamalaa, jos elämässä kaikki liittyisi kaikkeen jonkin pirullisen käsikirjoituksen mukaisesti. Yhtä kamalaa se on myös kertomakirjallisuudessa."

Molemmat muistuttavat myös, että lukija tavallaan luo kirjan itse.

TM: "Lukeminen on luomista siinä missä kirjoittaminen, ja siten lukemisen ilo on pohjimmiltaan samaa kuin kirjoittamisen ilo: itse tehdyssä maailmassa seikkailemisen riemua. SV: "Kuten tiedämme, kirjoittaminen ja lukeminen ovat saman asian eri puolet."

Yksi lukukerta ei tälle teokselle riitä; ammennettavaa riittää ja lukuvinkkejä sinkoilee keskustelun tuoksinasta. Lukija saa miettiä omia mieltymyksiään ja lukutapojaan samalla kun sivistyy ja nauttii kirjapuheesta ja asiantuntijakeskustelusta. Vaikka kirjan sanotaan olevan "kaikille kirjallisuuden ystäville", vaatii se ehkä kuitenkin tavallista lukijaa (joksi miellän vaikkapa vanhan äitini) enemmän tietämystä kielitieteestä ollakseen antoisin - ainakin alan termien tuntemusta. Ja keskimääräistä romaaninlueskelijaa enemmän teoriatiedon kaipausta. Mikä ei liene ongelma niille, jotka kirjallisiin opuksiin ylipäänsä tuntevat kiinnostusta tai jotka tätä postausta lukevat.

Myös ruodittujen 30 kirjan tuntemus on hyvä pohja, muttei välttämätön. Itse olen lukenut niistä puolet, useita laitoin lukulistalle. Kaikin puolin syvän antoisa, selkeä ja asiantunteva teos, jota on ilo lukea: esseemuoto henkilökohtaisine otteineen tuo mausteen, jota normioppaissa ei ole, dialogimaisuus suorastaan pakottaa osallistumaan keskusteluun mielessään. Osallistava siis myös, minkä ajattelen paitsi viihdyttäväksi lukijalle, hedelmälliseksi erityisesti kirjallisuuden tai kirjoittamisen opiskelijoille.

Lopuksi lyhyt visa: tunnistatko, mistä kirjoista nämä loppulauseet ovat? Kirja puhuu viimeisistä merkittävistä tekstikappaleista eikä näin simppelisti, oikaisen tässä yhteen lauseeseen, jotta asia ja kirja jäisi mieleesi pyörimään. Lauseista kolme on klassikoista, yksi viime vuosien kirjallisuudesta. Yksikään ei ole kotimainen, huomaan, ei tarkoituksella. Kirjan esimerkeissä on kyllä niitäkin.

1. - Kello on viisi neljäkymmentäyhdeksän.
2. - Onhan huomenna taas uusi päivä.
3. - Alhaalta kuului vaimeita pianon tai viulun ääniä.
4. - Ja kun hän muistelisi omaa lapsuuttaan ja sen onnellisia kesäpäiviä hän isonakin ymmärtäisi pienten kuulijoittensa lapsekkaita ja silti todellisia iloja ja suruja. 

Lue myös kirja aluista: Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito. Avain 2010. (Kas, olen käyttänyt visaideaa jo silloin.)

Kenelle: Taisi tulla sanottua jo edellä.

Muualla: Kirja lunastaa alkusanojensa lupaukset käytännönläheisyydestä, ilosta ja inspiraatiosta, sanoo Tuijata.

Sinikka Vuola, Tommi Melender: Maailmojen loput. WSOY 2018. Päällys Martti Ruokonen.

Helmet-haaste 2019 kohta 34: kirjassa on usean kirjailijan kirjoituksia. Kirjoittajien omien tekstien lisäksi lainauksia löytyy kymmeniltä muilta. 

lauantai 9. helmikuuta 2019

Merete Mazzarella: Varovainen matkailija

"Lähdin ja palasin, lähdin ja palasin, yhä uudestaan sain kokea, että oli onnellista palata." 

Merete Mazzarella kertoo viehättävällä ja ajatteluttavalla tyylillään matkustamisesta. Hän on tehnyt ja tekee sitä paljon, mutta ei levottomuudesta tai seikkailunhalusta. Miksi siis? Elämää ja maailmaa nähneen kirjailijan pohdintaa on nautinnollista lukea. Eikä aihe tietenkään - kirjailijan tavalle uskollisesti - rajaudu vain matkustamiseen, vaan syvenee sinne tänne ilmastonmuutoksesta isäsuhteeseen, ystävyyksistä vessan lukon toiminnan tärkeyteen.

Kirjailija on diplomaatin tyttärenä päättänyt jo 15-vuotiaana matkustamisen saavan riittää. Ihan niin eivät asiat ole menneet, mutta hänelle on kehittynyt omanlaisensa suhde paikanvaihtoon, jota matkailuksi kutsutaan. Tai hui sentään, turismiksi - jos ei onnistu olemaan "vierailulla", mikä on jo yleisesti hyväksyttävämpi matkailun muoto. Turistista vielä alempana arvoasteikossa on risteilyturisti, hän arvelee. Ja risteilyistä hänellä on paljon kokemusta.

Kieltämättä olen risteilyturismia itsekin ihmetellyt. Mikä saa ihmisen usein kerran toisensa jälkeen ahtautumaan laatikkoon, joka heitetään seilaamaan pitkin syviä meriä? Toimimaan ohjatusti ja aikataulutetusti, sen saman laatikon sisällä viikkokausia, korkeintaan pikaisin maissa piipahduksin? Puhun nyt, kuten kirjakin, pitkistä risteilyistä, en päivän tai parin lähiristeilyistä. Luulenpa nyt ymmärtäväni motiivia paremmin. Tuttuus, helppous, turvallisuuden tunne, kauniit maisemat, mukavat puitteet. En ole silti valmis vielä kokeilemaan.

"Camus saattoi pitää pelon hetkeä matkan tärkeänä - niin, ehkä suorastaan välttämättömänä - antina, mutta risteily ei ole siinä mielessä matka."

Mazzarella kuvaa risteilyjen historiaa, käytäntöjä ja kokemuksiaan asiantuntevasti ja usein hihityttävän herkullisesti. Havaintojensa lomassa muistelee tärkeitä ihmisiään sekä tekee mainion innovaation: koska risteilykansa on joka tapauksessa lähinnä seniori-ikäistä, voisiko risteily ratkaista vanhustenhoito-ongelman?

"Paljon pienenpieniä hyttejä, ei mitään luksusta mutta runsaasti matalapalkkaista henkilöstöä - ja sitten vain niin kauas merelle, että omaisten ei tarvitse enää välittää, ja koko hoito veroparatiisin mukavuuslipun alle." 

Saamme myös kuulla, miten hän ja hänen miehensä ihastuvat Australian no worries -meininkiin ja vierailevat siellä kirjan mittaan peräti kahdesti, eivät tosin laivalla.

"Kohtaamamme ihmiset ovat näet valtavan ystävällisiä ja luotettavia. 'Meidän täytyy tavata uudestaan', he sanovat kun on tavattu ensimmäistä kertaa, ja sitä luulee kohteliaisuusfraasiksi, mutta toisin kuin amerikkalaiset he tosiaan ottavat yhteyttä, usein jo seuraavana päivänä."

Vaikka kirjailija on varovainen matkailija, hän ei kulje silmät ummessa. Hän tietää hyvin muun muassa niin Australian alkuperäiskansojen ongelmat kuin matkailun ilmastovaikutukset, jotka eivät risteilijällä ole juuri lentoa pienemmät.

"Kuinka paljon juuri meillä, jotka olemme jo saaneet niin paljon, oikeastaan on oikeus nauttia? Nauttia kuluttamalla - elämyksiä ja resursseja?"

Kirja antaa paljon lukuvinkkejä, sillä - jälleen tutulla tyylillään - kirjailija ripottelee tekstiin runsaasti siteerauksia. Hämmästelen aina hänen muistiaan, tai ainakin erinomaista arkistoa, josta hän osuvasti teosten ja kirjailijoiden nimiä ja otteita suoltaa. Ja myös hänen jatkuvaa uteliaisuuttaan oikeastaan kaikkea kohtaan, etenkin ihmisiä. Kohottava, virkistävä ja fiksu teos, jonka lukemisesta jää hyvä ja vilkas mieli.

Olin erityisen iloinen tästä kirjasta juuri nyt, koska tuskastuin jo luettaviini alkuvuonna. Yritän lukea Lars Sundin Missä musiikki alkoi -teosta, Finlandia-ehdokasta, mutta takkuilee pahasti. En tunnu pääsevän pikkutarkan elämänkuvauksen imuun (yritän edelleen). Katja Kärjen esikoinen Jumalan huone on komea ja vahva romaani, jonka luin sujuvasti mutta jäin vaikuttumatta: kolmen sukupolven näkökulma ja kuljetus sotien kautta tähän päivään kaikkine kasautuvine traumoineen tuntuu niin loppuun kalutulta aiheelta. (Vaikka kuinka jokainen perhe on onneton omalla tavallaan.) Johanna Laitilan Lilium regale taas vieraannutti heti fyysisyydellään, kielellään, joka rehevyydessään väsytti minut alkuunsa. Tunsin itseni inhoksi nirppanokaksi: kirjailijat ovat tehneet vuosien työn ja hienot teokset, ja minä vain valitan, ettei "oikein nappaa". Pelkäsin jo, että lukuelimeni on jotenkin vinksahtanut enkä vain enää pysty keskittymään kunnon kirjaan - mutta Mazzarella pelasti, ja lukeminen alkoi taas tuntua antoisalta. Monta kovaa nimeä odottelee yöpöydällä!

Kenelle: Matkustaville tai siitä haaveileville varovaisille, risteilyjen iloja ihmetteleville, maailmasta ja ihmisistä kiinnostuneille sivistyksen ystäville.

Merete Mazzarella: Varovainen matkailija. Tammi 2019. Suomennos Raija Rintamäki. Päällys Emma Strömberg.

Helmet-haaste 2019 kohta 49: 2019 julkaistu kirja. 

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Alf Rehn: Johtajuuden ristiriidat

Alf Rehn on johtamisen (ja innovaation ja designin) professori, jota seurailen somessa ja aina kuuntelen, jos kohdalle sattuu, kuten viimeksi kirjamessuilla: hänen virkistävän suorasukaiset ja perusjärkevät ajatuksensa ovat aina antoisia ja puhetapansa sytyttävä.

Sama koskee kirjaa, jossa hän pohtii johtajuuden ristiriitaista olemusta. Johtajuus on "mahdoton kysymys", edes professori ei pysty suoraviivaisesti sanomaan, "miten johtajuutta luodaan". Se ei ole insinööritiedettä, jossa on valmis kaava, vaan hämyistä, epäselvää ja moninaista, sanoo hän. Eikä se Rehnin mielestä johdu tutkimusmaailman hörhöilystä tai kyvyttömyydestä selittää asioita käytännössä:

"Minä väitän, että se johtuu siitä, että itse maailma on hämyinen."

Johtajuus on paradoksi, huutamista hyvin hiljaa, hän sanoo. Se on nopea ja hidasta, tunnetta ja järkeä, miehekästä ja kovaa, pehmeää ja naisellista - kertakaikkinen paradoksi. Johtaja voi olla näkyvä sankarihahmo tai näkymätön ohjaaja, joskus yksi joukosta mutta usein yksin.

"F. Scott Fitzgerald on todennut: 'Ensiluokkaisen älyn koetinkivi on kyky pitää mielessä kaksi vastakkaista ideaa ja silti säilyttää kyky toimia.' Väittäisin että sama pätee johtajuuteen. Suuret johtajat eivät ole putkiaivoja, vaan kykeneviä pitämään mielessään ei vain kaksi vaan monen monta vastakkaista ideaa ilman, että tämä vähentää heidän toimintakykyään."

Johtaja epäonnistuu aina, mutta sen kanssa on osattava elää, Rehn sanoo.

"Hän [johtaja] epäonnistuu kommunikaatiossa ja päätöksissä ja johtamisessaan. Silti hän kommunikoi ja tekee päätöksiä ja johtaa. Koska hän tietää, ettei muutakaan voi." Eikä johtaja voi eikä hänen pidä tietää kaikkea. "Olisi hyvä, että hän osaa palkata ihmisiä, jotka tietävät ja osaavat, mutta ennen kaikkea hänen tehtävänsä on luottaa alaisiinsa ja mahdollistaa se, että nämä voivat tehdä ja saada aikaan isoja asioita. Helppoa tämä ei aina ole, koska se edellyttää juuri luottamusta ja aika ajoin mojovaa riskinsietokykyä."

Rehn kertoo runsaasti esimerkkejä elävästä elämästä, yrityksistä, joissa hän on pyrkinyt auttamaan johtajia työssään. Hän siteeraa myös kuuluja ajattelijoita ja muita johtamisen asiantuntijoita, joista ilokseni löysin Annastiina Mäen, jonka valmennettavana olen itsekin saanut olla (vaikken ole johtaja, vaan asiantuntijatyössä).

Rehn tekee muun muassa huomion, jonka tunnistan: jos ihminen ei pysty hoitamaan pieniä asioita, hän tuskin pystyy hoitamaan isoja. Sillä "kaikkein useimmat niistä asioista, joiden kuvittelemme olevan isoja ja ihmeellisiä, ovat oikeasti vain iso rykelmä varsin piskuisia asioita jämptisti hoidettuna." Oman kokemukseni mukaan isot johtajat vastaavat aina sähköposteihin nopeasti, tekevät muistiinpanoja - ja ylipäänsä tekevät. Pienemmät pomot eivät aina vaivaudu.

"Asiat on näytettävä teoilla", Rehn toteaa. Johtajan yksi tehtävä on jatkuva reagointi, vaikka joskus asioiden on annettava kehittyä hitaasti. On tietysti osattava valita asiat, joiden tekemiseen keskittyy kaiken sälän joukosta! Paradoksi jälleen... Tulkisen mutkat suoriksi: tärkeintä on tehdä, vaikkei päätösten taustalla ole sadan prosentin varmuutta onnistumisesta.

Tekoälystä hän muuten ei ole huolissaan, sillä "ihmisten johtaminen on ennen kaikkea tunnetta, fiilistä, empatiaa - asioita, joita emme ihan hetkessä voi siirtää tietokoneisiin. Ennen kaikkea siksi, että emme edes itse tiedä, miten nämä toimivat."

Johtajuus ei vaikuta helpolta hommalta - mutta mikä nykyisin sellaista olisi. Ei Rehn silti anna kuvaa, etteikö siinä voisi onnistua, päinvastoin. Kunhan hyväksyy epätäydellisen ja sen, ettei johtamista voi toteuttaa oppikirjan mukaan. (Tosin hän suosittelee johtajille vahvasti lukemista, etenkin kaunokirjallisuuden, sen ilmeisten etujen takia, joita tämän jutun lukijoille tuskin tarvitsee kerrata.) Hän muistuttaa, miten johtajat ympärillämme ovat saaneet ja saavat jatkuvasti miljoonat ihmiset toimimaan yhdessä ja saavuttamaan paljon.

Pidin kirjan valoisasta ja kannustavasta otteesta - sen tutun suorasukaisuuden ja kommervenkittömän lähestymisen lisäksi. Mainiota, innostavaa ja ajatuksia herättävää luettavaa paitsi johtajille myös asiantuntijoille ja muille työntekijöille; samoja periaatteita voi soveltaa moneen. Mutta jottei liian ruusuiseen kuvaan jäädä lillumaan:

"Heti kun johtaja alkaa olla liian varma johtajuudestaan, hänen pitäisi harkita muutosta."

Rehn työskenteli aiemmin Åbo Akademissa Turussa, mutta perhetilanne ja suomalainen yliopistojen ja yhteiskunnan ilmapiiri saivat hänet muuttamaan Tanskaan. Harmi meille, mutta onneksi hänen sanomisiaan voi lukea kirjoista ja kolumneista tai kutsua miehen vaikka puhumaan Speaker´s Forumin kautta.

Kenelle: Johtajille ja sellaisiksi aikoville, johdettaville, bisneselämästä kiinnostuneille.

Muualla: Jukka Niittymaa löysi monta oivallista oivallusta. Olli tuumailee kirjan ajatuksia oman johtamiskokemuksensa kautta.

Alf Rehn: Johtajuuden ristiriidat. Miksi johtaja aina epäonnistuu ja miksi se ei ole ongelma. Docendo 2018. Kansi ja taitto Jyri Alanne.

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Hans Rosling: Faktojen maailma

Ruotsalainen kansantalouden professori Rosling kirjasi kaikille tiettäväksi alansa viime vuosien kehityksen – hyvin myönteisen sellaisen. Luento- ja opetusmatkoillaan hän nimittäin oli huomannut, että jopa huippujohtajien tiedot maailman nykytilasta ovat hämmästyttävän hatarat, puhumattakaan sijoittajista, opettajista, toimittajista, bisnesväestä…

Hän kertoo muun muassa, että maailman ihmisistä suurin osa (75 %) on keskituloisia. Äärimmäinen köyhyys (tulot alle 2 dollaria per päivä) on puoliintunut viimeisen 20 vuoden aikana. 60 % matalan tulotason maiden tytöistä käy peruskoulun loppuun, ja 80 % yksivuotiaista rokotetaan. Lapsikuolleisuus laskenut 1900-luvulla dramaattisesti, samoin sotatoimissa kuolleiden tai ydinkärkien määrä.

Kirja räväyttää esiin vakuuttavia lukuja ja taulukoita kymmenistä ilmiöistä, jotka ovat muuttuneet ihmisten elämän ja terveyden kannalta hyvään suuntaan. Silti moni tuskailee ja kiroaa maailman jatkuvasti pahenevan – mikä voi olla totta joissakin asioissa, luulen, mutta isoa kuvaa katsottaessa se ei Roslingin mukaan pidä paikkansa. Me vain haluamme uskoa vanhentuneisiin tietoihin tai pelkkiin oletuksiin, hän viestittää, ja kuvaa ihmisen 10 vaistoa, jotka saavat meidät tekemään niin.

Niihin kuuluvat esimerkiksi yleistämisvaisto (jos jokin asia menee huonoon suuntaan, yleistämme sen koskemaan muitakin asioita) tai viivasuoruusvaisto, jonka mukaan uskomme kehityksen jatkuvan samanlaisena kuin se on jatkunut tähän asti, vaikka faktatieto ei ajatusta tukisi – tämä pätee hänen mukaansa esimerkiksi maailman väestönkasvun suhteen. Helposti myös lankeamme mustavalkoiseen kuiluajatteluun, jossa on vain kaksi (ääri)päätä. Me ja muut – ikään kuin maailma jakautuisi siististi kahtia, vaikka todellisuudessa esimerkiksi keski- ja suurituloisissa maissa asuu 91 % väestöstä. Roslingin kohtalovaistoksi nimittämä ajattelu taas perustuu yleistyksiin kulttuurien mukaan. Afrikka on sitä, islam tätä, tämäntyyppinen luokittelu, johon hän vastaa:

”Yhteiskunnat ja kulttuurit eivät ole muuttumattomia ja mahdottomia muuttaa kuin kivet. Ne ovat liikkeessä. Läntiset yhteiskunnat ja kulttuurit ovat liikkeessä ja ei-läntiset yhteiskunnat ja kulttuurit ovat liikkeessä – usein paljon nopeammin. On vain niin, että kaikkein nopeimmat kulttuurimuutokset – internetin leviäminen, älypuhelimet ja sosiaalinen media, esimerkiksi – tapahtuvat usein hiukan liian hitaasti ollakseen havaittavia ja uutisarvoisia. Tämä tai tuo uskonto tai kulttuuri tai kansakunta ei koskaan muutu tai ei saa muuttua sen perinteisten ja muuttumattomien arvojen takia. --- Ylevät toteamukset ovat usein yksinkertaisesti faktoiksi naamioituja tunteita.”

Afrikasta löytyy äärimmäistä köyhyyttä, mutta niin löytyi Ruotsistakin vielä alle sata vuotta sitten. Afrikka kuitenkin kirii, esimerkkinä lapsikuolleisuus vähenee nopeammin kuin Ruotsissa koskaan. Intia ja Kiina ovat osoittaneet nopeaa talousnousua, kun taas länsimaat haluavat uskotella itselleen olevansa vain tilapäisesti talouslamassa tai taantumassa, vaikkeivat viralliset kasvuodotukset ole täyttyneet vuosiin. Ja niin edelleen.

Kuvio on varmaan selkeä? Tässä kohtaa on syytä muistaa hänen erikoisalansa, kansanterveys. Vaikkapa ilmastonmuutoksen kaltaista vaikeasti määriteltävää hahmotettavaa saati mitattavaa uhkaa se ei mittaa. (Rikkidioksidipäästöjen ja otsonia kuluttavien aineiden käyttöä kyllä.)

Viestiä tukevat kaaviokuvat, joista Rosling pitää tärkeimpänä tulotasoa, terveyttä ja elinikää osoittavaa karttaa, johon on sijoitettu maailman maat tulojen vaaka- ja eliniän pystyakselille. Kaikki Afrikan maat eivät suinkaan ole yhdessä kasassa, vaan pitkin karttaa, huomaamme. Ihmisten oloja ei siis voi luokitella maan tai maanosan nimen mukaan, vaan tulotason - jolla on suora yhteys terveyteen ja elinikään. Ja nimenomaan köyhät maat petraavat koko ajan. 

"Yhteenvetona: matalan tulotason maat ovat paljon kehittyneempiä kuin ihmiset luulevat. Ja niissä asuu valtavasti vähemmän ihmisiä. Käsitys kahtia jakaantuneesta maailmasta, jossa enemmistö ei pääse pois kurjuudesta ja puutteesta, on harhaluulo. Täydellinen väärinkäsitys."

Hämmästyttävä määrä hämmästyttävän väärää tietoa meidän keskuudessamme jyllää, ja sen kitkemiseksi Rosling on hyvä muistutus siitä, ettei mitään kannata uskoa ilman todellista tietoa. Ja myös siitä, että ihmiset ovat nokkelia löytämään keinoja ja ratkaisuja isoihinkin ongelmiin, kuten tilastot osoittavat. Meidän ei tarvitse siis jäädä epätoivoon, vaikka jokin mittari juuri nyt punaista näyttäisikin.

Kenelle: Tulevaisuuden uskoa hakevalle, pelkäävälle, pessimistille, tosiasioita arvostavalle.

Muualla: Kirsin Book Club keskusteli kirjasta vilkkaasti ja suosittelee sitä kaikille maailmankuvan päivittämiseen.

Hans Rosling: Faktojen maailma (Factfulness). Otava 2018. Suomennos Matti Kinnunen.

Helmet-haaste 2019 kohta 8: kirjan lukeminen kuuluu mielestäni yleissivistykseen.

torstai 31. tammikuuta 2019

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu. Klassikkohaaste.



Mukan romaani ilmestyi 1964 ja oli kirjallinen sensaatio, nuoren miehen esikoisteos, jota paheksuttiin aikanaan, mutta jota on ihailtu siitä lähtien. Paheksuntaa ei enää tarvita; paatuneina lukijoina olemme vuosien varrella nähneet paljon "pahempaa", niin väkivallan, uskonnonharjoittamisen kuin seksin rankempia kuvauksia. Mutta ihailu jatkuu eikä ihme, voin todeta, nyt kun vihdoin sain sen luettua. Lapin Martan tarina on rujo ja hellä - ja kaikessa olemisessaan ajaton ja vaikuttava.

Martta asuu pienessä kylässä köyhässä kodissa, joskus viime vuosisadan alkupuoliskolla tai puolenvälin tienoilla. Mukka piirtää kylän ja kyläläiset eläviksi varmoin vedoin, sinnittelyn elämisen perusehtojen kanssa, mökit hajuineen ja makuineen. Silakkaa syödään jos saadaan, juodaan paljon kahvia ja usein pontikkaa. Isä-Juhani tekee metsätöitä hevosensa kanssa, äiti Alli on sairaalloinen, Martan ukki, äijä, auttelee, mutta iso osa kotitöistä jää Martan harteille.

"Kun oli syöty, kysyi Alli: - Sie et sitten pyhänä tule? Ei tiä oottaa? - En. Saattaa mennä kuukausiksi, sanoi isä-Juhani. Hän röyhtäili, käveli edestakaisin pirtin lattialla, joi lasillisen vettä. Sitten hän painoi karvalakin äkisti korvilleen ja suori kintaat muurin päältä. Alliin tuikeasti katsoen hän toivotti ovelta: Noh... jaksakaa nyt hyvästi! - Ja äijä se vissiin pittää huolen pirstoista, että niitä on. Äijä hypähti istualleen penkille. - Kyllä mie... kyllä mie puut... mutta ei aijaa orhiita märäksi alkumatkasta, hän sanoi. Isä-Juhani paukautti oven kiinni ja painui ulos."

Martta on pystyvä naisenalku, joka lypsää, kantaa kaivolta vettä ja lämmittää saunaa: hänellä ei mene sormi suuhun eikä luu kurkkuun herkästi, tyttö on tottunut ronskeihin otteisiin ja puheisiin. Kun kyläläiset juhlivat, usein päädytään puukkohippasille; vaatimattomassa elämässä ilot otetaan irti sieltä mistä saadaan. Helppo ja halpa tapa on iloa etsiä vastakkaisen sukupuolen sylistä. Yksi keino on uskonto jumalisine seuroineen, joissa väki hurmioituu ja nousee kiimaan, saarnaajaa myöten. Seurojen kuvaus on hurja tarina tarinan sisällä!

Mutta Martta myös haaveilee, kuten nuoren kuuluu. Verevä neito vetää miehiä puoleensa, mutta Martta ei kelpuuta kaikkia. Romanttisia ajatuksia herättää lappalainen, joka käy kylällä poronerotuksissa. Martta rakastuu.

Juuri kun lukija on tottunut kaiken niukkuuteen, surkeuteen ja seksinvonkaamiseen, hän yllättyy. Sillä yhtäkkiä lentävät joutsenet.

Kauniinhaikeat runot nostavat tekstin toiselle tasolle; ne näyttävät mielenmaisemaa, etsivät ja löytävät kauneutta kaiken arkisen yläpuolelta. Runot soivat taustalauluna tarinalle, josta ei dramatiikkaa puutu, kun isä-Juhani saa selville Martan ja lappalaisen suhteen.

Mukka kuvaa komeasti Lapin luontoa ihmisluonnon lisäksi. Maiseman voi nähdä, paukkuvan pakkasen tuntea tai ihmetellä taivaan ilmiöitä.

"Keskitalvella, kun vuosi on vaihtunut uudeksi, ilmaantuvat revontulet joinakin pakkasöinä hulmuavina Siskonrannan taivaalle. Ensin on taivaan läntisellä laidalla kirkas valo, joka väliin heikkenee melkein näkymättömäksi ja katoaa Niesaroan taakse. Mutta sitten se roihahtaa leimuamaan äkkiä Kotivaaran itäisellä loitolla ja hulmuu siitä yli koko taivaanrannan ylimaallista tanssia tanssien. Valon hulmuavat liepeet lentävät leviten kaikille ilmansuunnille - eteläänkin, haipuen aivan alas asti Kotivaaran kaukaiselle tyvelle. Ja koko ajan on valon värikäs vyö löysästi laskettuna taivaan mahalle idästä länteen ja se kuin aaltoava vesi läikehtien ja vaahtopäitä sylistään kiehtoen liikkuu kupunsa pullistaneen taivaan koristeena, kukkivana tulena." 

Eläytymään kutsuva, upeasti kerrottu melankolinen tarina; kasvutarina ja rakkaussellainen, Lapin kuvaus ja ajankuvaus, joka jättää oudosti surullisen ja voimaantuneen olon yhtä aikaa.

Kenelle: Kotimaisten kertomusten ystäville, Lappia rakastaville, komean kerronnan arvostajille.

Muualla: Samanlaista ikiaikaista, luonnonvoimaista ja peräänantamatonta kerrontaa kuin Kalevalassa, sanoo Amma. Väkevää tekstiä, kerronnasta henkii aitous ja rehellisyys, sanoo Jokke.

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu. Gummerus, kahdestoista painos, 2013 (alkuperäinen ilmestymisvuosi 1964). Kansi: Markus Pyörälä.

Postaus on osa Kirjabloggaajien klassikkohaastetta numero 8, jota vetää Tarukirja. Haastesarja on loistoidea, josta kiitän ja teen aaltoja Tuijalle ja Ompulle aina kaksi kertaa vuodessa haasteeseen osallistuessani. Ilman sitä tämäkin helmi olisi jäänyt lukematta. Logo on Tuijan.