Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Kaupunki väreilee vaaleanpunaisena Aino Frilanderin esseissä. Niin konkreettisesti kuin kuvaannollisesti. Kirjoittaja haluaa uppoutua unelmakaupungin sielunelämään ja tutkii samalla omaansa kiinnostavalla koosteella elämyksistään ja havainnoistaan. 

Nostalgiasta lähdetään, elämäntavan etsinnästä: kirjailijat Eve Babitz (ei suomennettuja kirjoja) ja Joan Didion kiehtovat kirjoittajaa, ja heidän erilaiset Los Angelesinsa Hollywoodeineen 1970-luvulla. 

"Babitz ymmärtää Los Angelesin glamourin ja mauttomuuden, rähjäisyyden ja upeuden, ja levittää sen kaiken lukijan eteen. On nimittäin myös niin, että vaikka elämä Los Angelesin auringonpaisteessa voi olla helppoa, se sama aurinko on myös armoton." 

Frilander tutkii nykykaupunkia kiihkeästi, kävellen ja bussilla, molemmat outoja liikkumistapoja autoihinsa kasvaneille paikallisille. "Halusin tietää Los Angelesista kaiken, tuntea sen jokaisen kadun, säätilan ja valaistuksen." 

Mutta hän suuntaa myös kaupungin ulkopuolelle, tutkimaan maataidetta - valtavia nähtävyyksiä, joissa maasto on osa taideteosta. Niitä ei pääse katsomaan kuin autolla. Samalla hän kertoo suhteestaan taiteeseen, kokemuksistaan paikan päällä odotetun näyn vihdoin avautuvan, itkemisestä ja aavikosta. (Lukijatäti huolestuu: mahtaako moinen yksinäinen matka olla turvallinen?)

Los Angeles on suomalaiselle kulttuurisokki monin tavoin. Rasismi on jatkuvasti läsnä, ja kirjoittaja sanoo ymmärtävänsä vasta nyt, mitä sillä tarkoitetaan. Uskon täysin, hänen kuvauksensa ilmiöstä arjessa on niin aito ja tosi. Ja tämä on tuttu tunne rasismin, epätasa-arvon ja eri ihmisryhmien erojen kaltaisista vaikeista asioista puhuttaessa:

"Jään jumiin siihen, että jotain pitäisi tehdä, mutta en ole varma, miten se tehdään oikein."

Seuraan kirjoittajan matkaa ihastuneena raikkaaseen kerrontaan, yllättäviin näkökulmiin ja kekseliääseen sanankäyttöön, hihitellen usein ääneen ja nauttien runsaista kirjallisuus- ja muista taideviitteistä eläväisessä tekstissä. Viihdyn, opin uuttakin. 

Otin esseet matkalukemiseksi Italian-reissulle, ja se oli nappivalinta: kun itsekin on "välitilassa", kaukana kotoa, vieraan kaupungin lumoon on helppo uppoutua. Ja hyvään tekstiin aina. 

Kenelle: Reissaajille, Hollywood-faneille, Amerikan ystäville, rasisminäkökulmia hakeville, uteliaille, kirjallisille. 

Muualla: Reader why did you marry him -bloggaaja piti kirjasta valtavasti. 

Aino Frilander: Los Angeles -esseet. Kosmos 2023. Kansi osuvine värityksineen Anna-Mari Tenhunen.

Silja-Elisa Laitonen: Valinta

Menneet sodat tuottavat loputtomasti uusia tarinoita ja upeita sellaisia, kuten Karin Collins ja Anna-Kaisa Linna-Aho osoittivat. Silja-Elisa Laitosen Valinta pureutuu lotta-arkeen jatkosodassa kertoessaan Raakelista, varakkaan ullanlinnalaisperheen Suvirannan tyttärestä, joka ei halua jäädä maan puolustamisessa sivustakatsojaksi.

Raakel tahtoo lotaksi, vaikka äiti Greta on ehdottomasti vastaan. Tätinsä Elisabethin avulla hän saa järjestettyä itsensä lottaopistoon Tuusulanjärven rannalle, ja nopeammin kuin luulisi käy varsinainen haave toteen: tosi toimiin ensin viestilotaksi Hankoon, sitten "sinne jonnekin", itärajalle. 

"Elisabeth ei olisi uskonut, että Raakelista oli löytynyt niin paljon sisua ja seikkailunhalua, että hän oli uskaltautunut lähtemään hänelle täysin vieraaseen työtehtävään, vieraiden ihmisten joukkoon. Elisabeth oli saanut edes pienen hetken tuntea lämpöä, jonka hän oli ajatellut kuuluvan vain äideille ja isille. Yhteenkuuluvuutta Raakelin kanssa. Jos hänellä olisi ollut lapsi, se olisi voinut kasvaa Raakelin kaltaiseksi."

Tytön välit oikeaan äitiin ovat surkeat. Greta kieltäytyy täysin näkemästä asioita Raakelin kannalta, isä Armas yrittää avuttomasti hyvitellä. Eikä Elisabethkaan mikään enkelimäinen hahmo ole. Raakel jää jokseenkin yksin, kunnes saa ystäviä uusissa työtehtävissään. Naisia ja myös miehiä, kuten Saiman ja erään Voiton, mutta suhdeasiat eivät etene helposti Raakelille sittenkään. Hänen tarinansa lottaelämästä ei muutenkaan ole kevyestä päästä. 

Eino-enon kuolema partisaanin luotiin vie Raakelin kotilomalle hautajaisiin. 

"- Missä Raakel-neiti on ollut lottana? Jalo kysyi ja vasta nyt Raakel oivalsi, että hänhän on ainut rintamalla toimiva koko seurueesta. Kaiken surun keskellä Raakel tunsi pienen ylpeyden pistoksen rinnassaan. - Tällä hetkellä Karhumäen pesulassa, Raakel vastasi. - Siellä asti? - Siellä, Raakel vastasi ja vilkaisi Elisabethia ja Armasta, mutta huomasi pettymyksekseen, ettei kumpikaan näyttänyt siltä, kuin olisi halunnut jatkaa keskustelua. Raakel huomasi toivovansa edes jonkun sanovan ääneen että niin, meidän Raakel onkin ollut monessa mukana. Ja saanut työstään Vapaudenmitalinkin! Mutta turhaa oli ajatella mitään sellaista."

Raakel siirtyy Hangon viestitöistä yhä raskaampiin tehtäviin itärintamalle. Jos kuolema siihen saakka vain koputti olkapäälle, lopulta se tulee kaiken keskiöön. Sodan julmuus iskee lujaa. Ryssän kukistamiseen uskotaan lujasti, mutta keväällä 1944 ilmapiiri muuttuu.

"Pelko levisi ihmisiin kulovalkean tavoin. Monet varakkaammat perheet olivat junailleet pakomatkan Ruotsiin Vaasan tai Tornion kautta, puheet Saksan häviöstä levisivät korsuista esikuntiin, toreilta kampaamoihin, ja jokainen mietti mielessään, oliko seuraava kesä viimeinen kesä tässä maailmassa. Kotirintaman vahvuus oli tipotiessään, etulinjojen miesten hermot riekaleina kuin pitsiliina, ja jotkut maalailivat jopa sisällissodan vaaraa. Yleisesti oli valloillaan tunne siitä, että jotain oli tekeillä, ja sen oikeammassa kukaan ei olisi voinut ollakaan. Neuvostoliitto valmistautui viimeiseen voimannäyttöönsä, jonka mittavuutta kukaan ei olisi osannut ennustaa."

Kylmäävää luettavaa. Miten pärjää Raakel, "topakka muija"? Entä kovia kokeva Voitto tai Raakelin vanhemmat? Eläydyin tytön aikuistumiseen ja tarinaan täysin, vain Elisabethin henkilökohtainen ratkaisu kummastutti. Monta kysymystä ja kohtaloa jää ilmaan, mutta tulossa on jatkoa, Suviranta-sarjan toinen teos Haavat ilmestyy jo lokakuussa 2023. Ensimmäisen osan perusteella sitä ei voi jättää lukematta.

Kenelle: Sotamuistoja sietäville, naisten työstä sodassa kiinnostuneille, naisen kasvukertomusten ahmijoille, sotatraumoja tutkiville, arkisen ja vetävän kerronnan ystäville.

Silja-Elisa Laitonen: Valinta. Tammi 2023. Päällys Emmi Kyytsönen.

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

En tiennyt sisällöstä etukäteen mitään. Nimen perusteella saattoi mielessä häivähtää jopa pelko söpöstelystä: ihania rakkaustarinoita, vakuuttelua rakkauden kaikkivoipaisuudesta ja noin.

Lukemisen aloitettuani taas arvelin, etten löydä tarttumapintaa kirjailijan maailmoja syleilevästä elämänkatsomuksesta. Minulla ei ole kansainvälistä ystäväpiiriä, olen matkustellut lähinnä vain turistina Euroopassa, en ole maailmanparantaja tai taiteilijan laajan näkemyksen omaava, intomielinen taistelija vääryyksiä vastaan, yhteiskunnan oloja korjaamaan pyrkivä aktiivikansalainen, tunteiden ehdoilla elävä suuri persoona, kuten kirjoittaja. Luen kuitenkin.

Miten unohdin sen, kuinka Elina Hirvosen kirjat vaikuttavat! Hänellä on aina ollut taito pistää teksteillään kipeästi lukijan arkoihin kohtiin, eikä se ole mihinkään kadonnut, vaikka esitystapa on nyt erilainen kuin aiemmissa romaaneissa. Vähemmän fiktiota, enemmän muistoja ja ajattelua. Joista löytyy myös yllättävästi samastumisen mahdollisuuksiakin, ainakin paljon tunteiden sanoitusta ja katsantoa laajentavia kulmia. 

"Olin kertonut yleisölle kirjoittavani romaania, jonka kaunokirjallinen maailma rakentuu oikeiden ihmisten kanssa käytyjen keskustelujen pohjalle. Sanoin, että asetelma hirvittää minua syistä, jotka eivät liity taiteeseen vaan ihmisten välisiin suhteisiin. Kerroin, että ajattelen myös kertomisen etiikan lähtevän sieltä. Eettiset kysymykset on yritettävä ratkoa niin, että ihmisten kanssa on hyvä olla samassa huoneessa myös teoksen julkaisun jälkeen." 

Kirjailija kertoo matkoistaan ja eri maissa tapaamistaan ihmisistä, heidän tarinoistaan. Sambiassa, Irakissa, Afganistanissa, josta hänen ystävänsä pelastui viime hetkellä. Kokemuksistaan Suomessa eri-ikäisenä, yhteydenpidosta ystäviin koronasulkuaikana ja muulloinkin. Ja tietysti perhe, mies ja lapset kuuluvat mukaan, kun aihe on mikä on, kulkevat luontevasti mukana kaikessa. 

Yllättävästi kirja alkaa masennuksella. Se on ainakin tuttua. "Myös minä tiedän, miten sanat pakenevat suurimpia suruja." Kriisi - vaikeiden maailmantilanteiden esiin työntämä? - sysää kokoamaan kirjan, jossa kirjailija etsii ja todistaa hyvän olemassaoloa, ilon mahdollisuutta, huolimatta peloistaan ja aamuista, jolloin ei jaksa nousta.

"Kerron, että nautin yksinäisyydestä mutta uskallan olla yksin ainoastaan ihmisten lähellä. Muiden, tuntemattomienkin ihmisten läsnäolo antaa rajat mielelleni, niin että vältyn vajoamasta syvyyksiin, joista ei ole paluuta."

Siitä rakkaudesta ja rakkaudellisuudesta, mitä ihmiset voivat halutessaan luoda ja rakentaa. Vaikka maailma tuntuu olevan mieletön ja suru läsnä. Kipeitä asioita toisensa perään. Julmuudet, sodat, koteloinut kipu, jota pakolainen tuntee ikävöidessään kotia, jota ei enää ole. Entä mustan verhon taakse jääneet, kuten Afganistanin naiset ja tytöt? Olemme jo alkaneet unohtaa, sanoo kirjailija. Ja taas pistää. 

"Katseen kääntäminen pois muiden kärsimyksestä on yksi julmimpia asioita, joita ihminen joutuu tekemään. Uskon, että muiden elollisten olentojen kärsimyksen sivuuttaminen vaikuttaa meihin riippumatta siitä, onko kyse niistä, jotka miellämme omiksemme, vai niistä, jotka miellämme 'muiksi'."

Aika-, sää- ja kulkumerkinnät lukujen alussa paaluttavat teemoja, lokikirja siis. Tosin ei kovin lujasti, sisällöstä jää hieman hyppelehtivä vaikutelma. Kuulen mielessäni kirjailijan äänen: innostuneen, nopean, hengästyneen puheen hänelle tärkeistä aiheista. Kuin hän ei millään ehtisi kertoa kaikkea, mitä haluaisi. Aidosta purkamisen, sanomisen ja kertomisen halusta on kyse. Se on hyvä lähtökohta tunnustetun kirjoitustaidon lisäksi, joka vie tekstiä ripeästi eteenpäin.     

"- Miten matka liittyy masennukseen? T kysyy. Kerron olevani onnellisimmillani silloin, kun istun liikkuvassa välineessä matkalla paikkaan, jossa voi tapahtua mitä tahansa."

Kirja antaa lukijalleen tunteita ja ajatuksia laidasta laitaan. Ei söpöstelypuhetta, vaikka miksei sitä  saisi olla, mietin. Lienen sukupolvea, joka on tottunut vaitioloon tunteista, ja jos jotain on sanottu - yleensä negatiivista - se on sanottu kovaa ja töksäyttäen. Olen iloinen, että nuoremmat osaavat sanoituksen taidon myös myönteisille ja välittäville tunteille; näen selkeän muutoksen lähipiirissäkin, jossa jopa teinipojat voivat kertoa rakastavansa ja tytöt ja naiset kulkea käsi kädessä ilman muuta tarkoitusta kuin lähellä olo ja välittäminen. Ehkä kirja opettaa lukijoita, ainakin se pyrkii rohkaisemaan näkemään iloa ja olemaan tyytymättä pahaan. Kirja tuo monta myös lukuvinkkiä.

"Ajattelen, että lukeminen on vastarintaa. Vaikka kirjailija ei enää kirjoittaisi mitään, vaikka häneltä vietäisiin kaikki muu, kukaan ei voi viedä sanoja, jotka hän on kirjoittanut jo. Hänen maansa vallanneet miehet, jotka kivittävät kovaan ääneen puhuvat naiset ja pahoinpitelevät tai teloittavat ne, jotka kielloista huolimatta menevät kouluun tai töihin, eivät voi estää kirjailijan sanoja soimasta eri puolilla maailmaa. Jos hän ei enää voi kirjoittaa, meidän muiden tehtävä on lukea ja muistaa se, mikä säilyy silloin, kun häntä ei enää ole."

Mielenkiinnolla odotan kirjaan jatkoa: kiinnostavia tarinoita ja kokemuksia kirjailijalla riittää. Sarjana kokonaisuus mahdollisesti hahmottuu ja asemoi itsensä vankemmin. 

Kenelle: Maailmankansalaisille, epätasa-arvoisuutta vihaaville, sanoja etsiville, ajatteluaan laajentaville, aitoudesta vaikuttuville. 

Muualla: Tuijata sanoo kirjoittajan pohtivan etiikkaa monelta kannalta. 

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja. WSOY 2023. Ulkoasu Elina Warsta.

Nina Wähä: Babetta

Ruotsalainen Lou on saavuttanut monen nuoren naisen haaveen: hän on maailmankuulu filmitähti, joka asustaa rantahuvilassa Ranskassa ylellisyyden ympäröimänä. Lapsuudenystävä Katja saapuu lomalle Tukholmasta Loun pyynnöstä. Katja kertoo tarinaa kiinteästä suhteesta, jaetuista ja jakamattomista asioista, elokuvamaailmasta, unelmista ja todellisuudesta, joka on hänelle uutta. 

Jopa Lou tuntuu Katjasta välillä tuntemattomalta, vaikka he ovat aiemmin jakaneet kaiken. Silti Katja tukee ystäväänsä kaikin tavoin, solahtaa tuttuun rooliinsa heidän kahden välillä: luotetuksi, kannustajaksi, ihailijaksi.

"En suinkaan ole kykenemätön luomaan ihmissuhteita. Mutta luulen että usein ihminen valitsee roolin, ja se tapahtuu varhaisessa vaiheessa niin perhesuhteissa kuin rakkaussuhteissakin, mutta myös ystävyydessä. Lou on aina ollut se, joka kulkee edellä. Meidän kahden suhteessa. Se joka vetää puoleensa kuin magneetti. Minusta tuli jo varhain se, joka kulkee perässä. Tavallisesti en kulje perässä, siis muissa suhteissani."

Hän vakuuttaa lukijalle moneen kertaan rakastavansa Louta ja tekevänsä mitä ikinä tämä pyytää, kun vain saa olla tämän kanssa yhdessä. "Tosin helppoahan se on sanoa että uhraisi mitä tahansa jos ei ole mitään uhrattavaa." 

Huvilan omistaa elokuvaohjaaja Renaud, huomattavasti Louta vanhempi mies. Ermelinda ja nuori Romeo toimivat talonhoitajina ja hoitavat käytännön kotitaloustyöt.

Ihmettelen, ettei Katja uskalla kysyä parhaalta ystävältään mieltään askarruttavia asioita, kuten Renaud-suhteen luonnetta tai edes tavallisempia, kuten milloin Lou ehtii katsoa uutisia tai miksei hän koskaan kerro äidistään. Onko naisten ystävyys, saati rakkaus, sittenkään niin ehdotonta kuin hän kuvaa? Voisiko olla, että yksi suhteen kantava voima on kateus, puolin ja toisin? Katja on älykäs, mutta ei ole juuri menestynyt rakastamallaan elokuva-alalla tai muuallakaan. Lou on strategisempi, hän kertoo. 

"Lou on kurinalaisin ihminen jonka tunnen. Joskus mietin, onko hänellä edes tunteita kuorensa alla. Ei, se kuulostaa kauhealta, totta kai hänellä on tunteita, miten hän muuten voisi olla näyttelijä, mutta ilmeisesti hän osaa pitää tunteet todella hyvin kurissa. Hän pystyy ottamaan tunteet esiin tarvittaessa ja panemaan ne sivuun sitten kun niitä ei hänen mielestään enää tarvita. Oletan että siksi hän ottaa niin harvoin yhteyttä. Vaikka hän sanookin, että olen hänen paras ystävänsä."

Teksti soljuu kiinnostavasti Katjan sisäisenä puheena, jota ryydittävät ja arkistavat mukavasti nuoren naisen puhekieliset sanonnat. All that jazz. What's in it for me? Elokuvista puhutaan paljon: Babetta on se elokuva, joka teki Loun kuuluisaksi ja jonka juonta seurataan kerronnan lomassa - se ei peilaa kirjan nykytilannetta, oikeastaan täysin päinvastoin. Seksi on luonteva osa päivien kulkua, ulkonäöstä huolehtiminen tietysti Loun ammatin huomioiden olennaista. 

"Mietin miltä tuntuu olla niin menestynyt tai viehättävä, että suhtautuminen ympäröivään maailmaan perustuu aina eräänlaiseen kannattavuuslaskelmaan."

Intensiivinen ja omalajinen teos. Ei kokeellinen, sitä välttäville tiedoksi. Tunnelma ja askarruttavaan loppunousuun (tai kahteen) päättyvä juoni jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Koin häivähdyksiä Elena Ferranten ystävyys- ja naiskuvauksista, pohjoismaisen viileällä katsannolla esitettynä. Hieman hidas rakentelu, mutta nautin hyvän tekstin lukemisesta, ei aina tarvitse olla kiire. 

Nina Wähä on ruotsalainen kirjailija, jolla on sukujuuria Pohjois-Suomessa Torniossa ja jonka hieno kirja Perintö oli - syystäkin - suurmenestys etenkin Ruotsissa.

Kenelle: Ystävyyskuvauksesta kiinnostuneille, toden ja epätoden eroja miettiville, elokuvaviittauksista pitäville, luksuselämän ihailijoille.

Nina Wähä: Babetta. WSOY 2023. Suomennos Sanna Manninen.

Helsingin Kaupunginteatteri: Pieni merenneito

Pienestä merenneidosta HKT:ssä on kirjoitettu paljon, mutta en malta olla minäkään siitä hiljaa. Niin upea esitys se on. Uskon, että vaikka lippua ei voi sanoa edulliseksi, sen lunastavat ovat tyytyväisiä sijoitukseensa. 

Lupasin lapsenlapsilleni jo vuonna 2019 esitykseen menemisen yhtenä joululahjana. Musikaalin esitykset olivat juuri alkaneet sinä syksynä. Maailmassa tapahtui sitten kaikenlaista, joten lupauksen lunastus venähti elokuuhun 2023, kun musikaali alkoi jälleen pyöriä. Entistä parempana, sanovat ensimmäisen version nähneet. 

Pääosan esittäjä on vaihtunut alkuperäisestä, enkä voi kuvitella parempaa Arielia kuin Yasmine Yamajako on: hänen enkelimäinen lauluäänensä on niin kaunis ja vaikuttava, että se lyö ällikällä. En ole itkijänaisia, mutta tunsin jotain outoa silmissä, kun merenneito haaveili prinssistä ja elämästä maan päällä. Upea ulkonäkö ja liikkuminen tansseineen ja uinteineen kruunaavat suorituksen. Yasminen ääntä lie moni kuullut radiosta tietämättään: hän on esiintynyt mm. Cheeckin kanssalaulajana esimerkiksi Syypää sun hymyyn -biisissä.

Ariel oli meistä - tytöt kohta 9 v ja 16 v seuranani - ylivoimainen ykkönen, mutta myös muut hahmot olivat mahtavia. Nuori Pärsky hurmasi kaikki ja Arielin isä kuningas Triton, Poseidonin poika, etenkin mieskomeutta ihailevat (katsomossa kuului ooh, kun hän ilmestyi lavalle lihaksineen). Prinssi oli sympaattinen ja lauloi komeasti hän(kin), Ursula-tädin tulo näyttämölle kaikkine mustekalajalkoineen herätti valtaisan yllätyksen kohinan. 

Kohinaa syntyi myös taidokkaissa uintikohtauksissa. "Näin että sillä on narut", kuiskasi pienin osallistujamme, mutta silti katsoi meidän muiden tavoin suu auki tanssia meressä, siis teatterin lava tosiaan muuttui mereksi. Jonne ykskaks putosi lokki - Lokki oli myös mainio hahmo, kaikkine lokkimaisuuksineen. Kokin rooli alaisineen puolestaan ei huumorillaan minua sytyttänyt, mutta yleisö nauroi makeasti kalaruokien laittamisen sekopäiselle tanssikuvaukselle.

Kaikki meren asukkaat olivat täydellisesti veden maailmassa joka eleellään. Teksti on hauska ja oivaltava merellisine sutkauksineen. Näyttämön muodonmuutokset toimivat ja tekniikka hämmästyttää; lavasteet, valot, puvustus - kaikki toimii uskottavasti ja tukee tarinaa ja sen esittäjiä hienosti. 

Musiikki soljui sekin kuin vettä vain, leffasta tutut laulut kuultiin suomeksi. Orkesterin hengittämiskyvyn puolesta hieman pelkäsimme, kun merisavua levisi laajalle (tai ehkä heilläkin on kidukset?). Toivottavasti orkesterikuopassa on erinomainen ilmanvaihto! Kukaan näyttelijöistä ei pudonnut kuoppaan, vaikka tytöt olivat alussa varmoja, että niin käy.

Molemmat pitivät esityksestä hurjasti. "Superhieno", oli teinin kommentti, kun lähdimme hieman pökerryksissä tummassa elokuun illassa kotia kohti. Samaa mieltä! Uskon, että pienemmän kanssa leikimme vielä monet kerrat merenneitoa, ja hän aikoi heti katsoa kotona leffan uudestaan (tosin nukahti jo autossa). Lähes oman ikäistään Pärskyä hän ihaili, kaveri kun osasi tanssia, laulaa ja rullalautailla. Päätimme myös lukea alkuperäisen Anderssenin sadun pikimmiten ja verrata sitä musikaalin juoneen.

Ikäraja 7 vuotta on asiallinen, sillä Ursula voi hieman pelottaa, riippuu tietysti lapsestakin: kuka jaksaa kahden ja puolen tunnin esityksen yhden väliajan voimin. 

Kenelle: Kaikille musiikista, saduista ja näyttämötaiteesta innostuville. Yleisössä oli paljon lapsia, mutta vielä enemmän aikuisia jopa keskenään tai yksin, joten lasta ei tarvitse rekviitaksi halutessaan nähdä jotain kaunista ja satumaista. 

Helsingin Kaupunginteatteri: Pieni merenneito -musikaali. Ohjaus Samuel Harjanne. 

Päärooleissa: 

Ariel - Yasmine Yamajako
Prinssi Erik - Martti Manninen

Kuningas Triton - Mikko Vihma

Ursula - Sanna Saarijärvi
Pärsky - Aleksi Johansson (näyttelijä vaihtelee)

Lainaan teatterin tiedotteesta lisää tietoa:

"Näyttämöllä nähdään jälleen huikeaa lentoteknologiaa, nukkeja Star Wars -elokuvien tekijöiltä, Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemia pukuja, Peter Ahlqvistin lavastus, Toni Haarasen suunnittelemat videoprojisoinnit sekä Gunilla Olsson-Karlssonin näyttäviä koreografioita. Naamiointi ja kampaukset ovat Milja Mensosen käsialaa. Äänisuunnittelusta vastaa Kai Poutanen ja valosuunnittelusta William Iles. Suomennoksen ovat tehneet Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila (laulut). Kapellimestarina toimii Risto Kupiainen. Lennätysten suunnittelijoina vierailevat maineikkaan Flying by Foyn asiantuntijat James Veitch ja Nick Porter. Vedenalaisen maailman hahmoihin liittyvät nuket on suunnitellut englantilaisen Stitches and Glue -yhtiön huippuammattilaiskaksikko Becky ja Paul Vincett."

Lisätietoja teatterin sivuilta. Kuvat Robert Seger. 

Musiikki Alan Menken, laulujen sanat Howard Ashman & Glenn Slater sekä käsikirjoitus Doug Wright. Perustuu H. C. Andersenin satuun ja Disney-elokuvaan (tuottajat Howard Ashman ja John Musker, käsikirjoitus ja ohjaus John Musker ja Ron Clements). Alkuperäinen tuotanto Disney Theatrical Productions. 

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi

Upea Paperijoutsen sai jatkoa! Muistatteko vielä Helsingistä maalle Hämeeseen muuttaneen Lydian ja hänen ystävänsä Annan ja Ellenin? En minäkään tarkoin, kertailin vähän. 

Nyt jatkosota on päättynyt. Jotkut istuvat kiikkustuolissaan tyytyväisinä, ettei juuri mikään ollut muuttunut. Monelta oli muuttunut kaikki. Jos ei mies ollut kuollut, saattoi hän silti jäädä mieleltään sotimaan.

"Talo juorusi Ellenille sen, mistä Lydia vaikeni. Verannan ikkunasta oli mennyt lasiruutu rikki, ovet huoneisiin oli suljettu. Piirongin päältä oli kadonnut kaunis, kultareunuksinen vaasi, josta Lydia oli aina ollut ylpeä. Särkynyt, tai rahapulassa myyty pois. Ellen tarkkaili Lydiaa syrjäkarein."

Ellen on palannut kaupungista Gunhildin avuksi Korpivuorelle tilanpitoon. Esikoispojan kaaduttua tekemätöntä työtä on paljon, eikä Gunhild luota toiseen poikaansa Valdemariin. Ellen saa syyn selville lapsikatrastaan kasvattavalta Elviiralta.  

"- Tietääköhän Valde tästä itse mitään? Elviira kohautti olkapäitään. - Tuskin hän tietää. Ei tällaisista asioista ole tapana puhua, ei siinä talossa ainakaan. Ellen oli kuunnellut hievahtamatta, kahvi oli jäähtynyt haaleaksi. Elviiran katse karkasi ikkunasta ulos. - Minä olen usein miettinyt niitä poikia, ja sitä, millaisia heistä tuli. Ei kai sellainen, joka ei ole koskaan saanut lämpöä osakseen, voi kovin hyväksi tulla." 

Ellenin oma suuri salaisuus ei ole kylällä enää varsinaisesti salaisuus: hän ei ole mies eikä nainen, tai on molemmat. Virkamiehiä, kuten kansanhuoltolautakuntaa, on välteltävä, oikeiden papereiden puutteessa. Hänen sotilaspassinsa on annettu ihan muulle nimelle, eikä sitä uskaltaisi muutenkaan esitellä. Maalla on helpompi olla suojassa kuin kaupungissa, vaikka uhkansa on sielläkin. 

"Mikä siinä olikin, että Valden mukana huoneeseen tuntui tulevan hämärä? Ja eivätkö sitä enää muut huomanneet, Lydia vain?"

Linna-Ahon teksti on varmaa, kauniin puhdasta ja paljon dialogia sisältävää, helppoa lukea. Ajanjakso toipuvasta Suomesta on tärkeä, talous muuttuu täysin, viimeisetkin rippeet näkeistä ja maahisista ovat arkipuheista kadonneet, aletaan kurottaa kohti hyvinvointia, uusi teknologia tekee tuloaan. Mutta miten päät kestävät, muuttuvatko ihmisten ajatukset ja normit yhtä nopeasti? Miten muutoksessa pärjäävät Ellen, Lydia ja muut? Ihan Paperijoutsenen kaltaista täräystä en tämän kohdalla tuntenut, mutta odotan jo innolla seuraavaa osaa. 

Kenelle: Sota-ajasta ja jälleenrakentamisen ajasta kiinnostuneille, perhetarinoiden ystäville, sukupuoli-identiteettien moninaisuutta tutkiville, niille, jotka laillani ihmettelevät ja ihailevat, miten ihmiset sinnittelivät parempaa tavoitellessaan.  

Muualla: Hienolla tavalla kuvattu kertomus historian vaietuista ihmiskohtaloista ja selviytymistarinoista, sanoo Kirjamuuri-blogi.

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi. Otava 2023. 

Kirjahajantoja

Muutama hajanainen havainto, hajanto, luetuista kirjoista muistiksi. 

Harry Salmenniemen novellit ovat kauniita, tarkkoja ja yllättäviä, siksi oli luettava myös miehen ensimmäinen romaanimuotoinen teksti. Myös siinä on mainiota oivaltavuutta ja arkisten havaintojen kuvailua uudesta kulmasta. Vähemmän luovan työn tuskailua kuin luulin, mikä on hyvä.

Pystyn samastumaan moneen ajatukseen, kuten siihen, että "Minulla on liikaa ajatuksia." Myös seuraava puhutteli minua:

"Lattialla maatessani alan yhtäkkiä sääliä kaikkia, jotka kokevat elämää, sillä elämä on masentavaa. Se on onnettomuus. Värikäs ja tapahtumarikas elämä on kaikkein suurin onnettomuus. Kokemukset ovat rasittavia. Matkustelu, uudet ihmiset, juhlat, sukkahousut, drinkit - pohjimmiltaan masentavia. Vasta lattialla olen ymmärtänyt todellisen logiikan: mitä enemmän kokemuksia, sitä masentuneempi ihmisiä. Mitä enemmän matkustelua ja kumppaneita, sitä lasittuneempi katse. Mitä enemmän harrastuksia, sitä pahemmat uniongelmat."

Ironista, totta kai. Huokaan hivenen kyllästyneenä, mutta uskon, että takakannessa parodiseksi autofiktioksi kuvattu teksti on itse asiassa totta, kuten autofiktiot aina käsittääkseni ovat; enemmän autoa, vähemmän fiktiota. Eli siis suurin piirtein tosissaan ollaan. Kuin autofiktio-käsitteen taakse voisi mennä piiloon todellisuudelta. Ei voi, eikä parodiankaan. Ilman näitä suojakääreitäkin tekstiä on hyvä lukea, jos erään miehen mietteet kauppakeskuksista, ihmisistä, kovien arvojen politiikasta, kirjallisuudesta tai perheestä kiinnostavat. Minua kiinnostivat. 

Harry Salmenniemi: Varjotajunta. Siltala 2023. Graafinen suunnittelu Mikko Branders, kansikuvat Mikko Rikala.

Toinen teos, jonka idean lukija joutuu itselleen selittämään ironian takaa, on Patricia Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä. Ajattelen näin: se kuvaa vääristynyttä, ruudun takaa elettyä maailmaa, jossa elämme, eli somea ja siitä riippuvaisia. Somen häilyvyys, järjettömät mutta pakottavat klikkiyhteydet ja ihmisen pakottava tarve seurata niitä tulevat selviksi, Jukka Viikilän Taivaallisen vastaanoton tapaan, mutta sata kertaa hullummin. Kunnes tämä kaikki törmäytetään todelliseen elämäntapahtumaan, jota ei voi virtuaalisesti paeta. 

Kirja heille (meille), joille some on liian kiinnostava ja niille, jotka haluavat ilmiötä ymmärtää. 

Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä. (No One Is Talking About This). Tammen Keltainen kirjasto 2022. Suomennos Einari Aaltonen.

Jatkumoksi kirjalle Kukaan ei puhu tästä sopii otsikko Siitä ei voi kertoa. Aihe on päinvastainen: siinä missä Lockwoodissa ollaan virtuaalimaailmassa, Pihlajamäen todellisuus on karu ja väkivaltainen. Sota Euroopassa, naiset vankileirillä, tiedätte mitä varten. Taustalla on Kroatian sota, arvelen.

Nuori Mirjana oli vankina äitinsä ja muiden naisten kanssa. Heitä ei kohdeltu hellästi. Nyt Mirjana todistaa sotaoikeudenkäynnissä tapahtumia, sitä, mitä hänelle ja muille on tehty. Olen kyyninen: olisiko moinen oikeudenkäynti nykyisin edes mahdollinen? Haagissa vielä käsiteltiin Kroatian sodan tapahtumia, mutta ajat ovat erilaiset. Olen silti toiveikas: kun Ukrainan sota on ohi, toivottavasti edes yritetään etsiä syyllisiä kärsimykseen ja väärinkäyttöön. Kirja on julkaistu 2003. Nuoren tytön tarina koskettaa ja tuntuu ajattomalta. Suosituksena sodan oikeutusta ja seurauksia miettiville.

Tiina Pihlajamäki: Siitä ei voi kertoa. Atena 2003. 

Urheilua seuraan mieheni ja lapsenlapseni myötä pakosta ja miellyttämisen halusta, ilman omaa kipinää. Petri Tammiselle se puolestaan on iso osa elämää, minkä varassa voi kirjoittaa vaikka elämäkerran. Ja hyvä niin: halusin lukea kirjan aiheesta huolimatta, sillä ihailen pelkistyksiä ja lakonista huumoria, ja yritän oppia tiivistyneistä lauseista ja ajatelmista, joita Tammiselta olen tottunut saamaan.

Oivallan, ettei urheiluhulluus ole vain fyysistä suorittamista, omaa tai toisten. Oikeastaan enemmän muuta: Yhteisöllisyyttä, ystävyyttä. Onnistumisen ja pettymyksen tunteita, niiden purkua. Vuosikymmenien mittaisia muistoja, oman maantieteen paaluttamista. Kiinteä osa ihmiseksi kasvua ja olemista. Muun muassa. Hienosti Tamminen kuvaa myös sen, että perhe ja sen rakastaminen on silti tärkeintä. Prioriteetit ovat kohdallaan, ja mietin: jos rakkaus ja intohimo ovat ihmisessä olemassa, vahvistuvatko ne kohteesta riippumatta, kun jokin osa-alue ne sytyttää? Voiko urheilurakkaus olla väylä perherakkauteen, tai toisinpäin? 

Sain mitä hain, ja pikkuisen riemastuttavaa lisää. 

Petri Tamminen: Urheilijaelämäkerta. Otava 2023. Kannen suunnittelu Piia Aho.

Emma Clinen esikoinen Tytöt kertoi joukkoon kuulumisen tarpeesta ja armottomasta ulkopuolisuudesta - vähän muuten kuin kotimainen Petra Forstén kirjoitti kirjassaan Kadonneet tytöt; en niin vaikuttunut siinä käytetystä kielestä, mutta aihe ja idea ovat kiinnostavat ja loppukohtaus hienoimpia ikinä! - ja samalla aiheella Cline jatkaa toisinkoisessaan. 

Alex haahuilee. Nuori nainen ajelehtii tilanteesta toiseen, paikasta toiseen, henkilöstä toiseen kuin kevyesti tuulen mukana lentävä pölypallo. Symboliikkaa ajan ihmiskuvauksessa on liiankin kanssa: elämänhallinnan puute, päämäärättömyys, kontaktien solmimisen vaikeus, realistisen minäkuvan puuttuminen ja vaikka mitä voi ajatteleva lukija löytää. 

Yhden idean juttu paisuu liikaakin, pitkä novelli olisi riittänyt. Vaikuttavan häiritsevä se silti on. Tarina jättää epämukavan olon, tarkoituksella. Clinen Tytöt on muuten Moskovan kiellettyjen kirjojen listalla, jonne sujahtanee tämäkin.

Emma Cline: Vieras. Otava 2023. Suomennos Christina Sandu.