sunnuntai 9. helmikuuta 2025

Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär. Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät.

Ulla Rask aloitti historiallisen seikkailuromaanisarjansa vetävästi: tutustumme Blanka Bergeriin, porvarin tyttäreen, joka on Räävelissä isänsä talossa tottunut hyvinvointiin ja huolenpitoon – jos raskaaseen työhönkin, mitä ajan naisten odotettiin hoitavan. Vaikka palvelijoita oli talo täynnä, emännälle riitti hommia, ja pitihän hänen osata kaikki itse, jotta osasi valvoa ja neuvoa henkilökuntaansa. Blankan ja hänen sisarensa Dorothean äiti on kuollut, joten vanhempana tyttärenä Blanka on paljosta vastuussa. Ja on tyytyväinen elämäänsä, aviomiehen vallan alle hän ei halua, ja isän kanssa pärjää hyvin. Blanka kiehuu sisäisesti, kun tuttu rouva hoputtaa häntä hyvään avioliittoon. 

"Miksi hän kuvitteli, että Blanka suostuisi menemään naimisiin? Naineiden naisten elämä oli kamalaa. Muiden palvelemista, lasten synnyttämistä henkensä uhalla, miesten mielivaltaisiin päätöksiin alistumista ja vaikenemista juuri silloin, kun sanottavaa olisi ollut."

Mutta kuinka ollakaan, mies tulee sekoittamaan hyvin hoidetun pakan. Ei romanttisessa mielessä, vaan taloudellisista ja sopimuksellisista syistä. Tyttöjen isä on pahasti veloissa, turkiskauppa sujui huonosti. Blanka ei ilahdu tajutessaan, että hänen on avioiduttava sisarelle järjestetyn miehen kanssa, sillä sisar kuolee yllättäen. Kaksi raskasta taakkaa hennoille mutta sitkeille hartioille peräperää! 

Avioituminen ulkomaille ei ollut pikku juttu 1500-luvulla: Blankan olisi muutettava Itämeren toiseen päähän Lyypekkiin, jätettävä läheisensä ja lähdettävä pitkälle matkalle kohti uutta kotiaan tietäen, että tuskin näkisi syntymänsä paikkaa ja ihmisiä enää koskaan. Onneksi hän onnistuu lykkäämään matkaa talven yli käytännön syistä. Häät eivät olleet riemukkaat.

"Karl Johannin olo oli ristiriitainen. Tästä päivästä puuttui kaikki odotus, ilo ja juhla, joka oli ollut läsnä hänen valmistautuessaan avioliittoon Blankan sisaren kanssa. Nyt he molemmat, sekä morsian että sulhanen, olivat alakuloisia."

Yhtyminen miehenä ja vaimona sentään saatiin suoritettua, vaivalla tosin. Blanka muistelee rouva Kadrin, äitihahmonsa, sanoja: "Kun täytät velvollisuuteesi muita kohtaan, täytät sen itseäsi kohtaan. Tässä ei ole kyse sinusta. Muista sen, sillä se helpottaa. Helpottiko se? Blanka ei ollut varma."

Piika Margo, joka oli luvattu ensin Dorothean ja sittemmin Blankan mukaan uuteen kotiin, puolestaan odotti tulevaa innolla. Pois pienestä Räävelistä, isommille, ehkä vapaammille maisemille! Blanka haraa kaikin voimin lähtöä vastaan, mutta ei auta, lopulta on astuttava laivaan.

"Matka kestäisi kaksitoista, ehkä viisitoista päivää. Se oli ensimmäinen oleellinen tieto, sillä sen verran Blankalla oli vielä armonaikaa." Tarkoitus on piipahtaa myös Riiassa. Matkaan tulee kuitenkin mutkia Ahvenanmaan ja Gotlannin kautta. Naiset ovat hengenvaarassa - mutta eihän sankaritar voi kuolla, sarja loppuisi alkuunsa, joten en liene juonipaljastaja kertoessani, että Blanka rantautuu Lyypekkiin ja perheenemännän rooliin. Mutkat eivät tietenkään siihen lopu, mutta niistä saamme lukea enemmän sarjan seuraavasta osasta.

Vauhdikasta ja vetävää historiaseikkailua - lukusukkula niin, että huomasin lukaisseeni koko kirjan suurinpiirtein yhteen putkeen. Kaari Utrion romanttiseen ja historialliseen henkeen, mutta modernimmin, nopeatahtisempana, suorasanaisempana, tapahtumia runsaammin tulvivana. Sopii myös meriseikkailujen ja Itämeren historian ystäville.

Ulla Rask: Blanka - Itämeren tytär. WSOY 2025. Kannen suunnittelu Ville Laihonen.


Vauhdin pyörteistä
rauhallisempaan historiakerrontaan: Virpi Hämeen-Anttilan Synnyinmaa-sarjaa aloin seurata nimenomaan tämän kakkososan vuoksi. Sen ilmoitettiin kertovan nälkävuoden ajoista Suomessa 1860-luvulla, ja ajankohta ja aihe kiinnostivat minua erityisesti. 

Sarjan ensimmäinen osa Sarastus (2023) oli takuuvarman tasaista kuvausta 1800-luvun elämänmenosta, jossa maaseutu on pääelinkeino ja myös päätapahtumapaikka, vaikka Helsingforss alkoi jo maallekin näkyä tärkeänä tehdas- ja kauppapaikkakuntana - ja koulutuksen kehtona. Kaupungissa asuu Erik Roslund, joka ponnisti vaatimattomista oloista mahtimieheksi, hänen nuoruudenrakkauteensa kotikylän Briittaan ja heidän perheisiinsä ja ystäviinsä. 

Toisessa osassa maa suistuu karmeuteen: peräkkäiset katovuodet aiheuttavat nälänhädän ja joukkokuolemat, ja varakkaillakin on vaikeutensa. Olisiko katastrofia voitu estää? Sanaa huoltovarmuus ei vielä tunnettu, vaikka Erik seurapiireinen yritti varmistaa viljan ostoa ulkomailta hädän varalle kansaa varten. Sairaudet niittivät niin rikkaita kuin köyhiäkin, etenkin lapsia, koko maassa. Erikin ystävän Martin kautta saamme näkökulmaa myös pohjoiseen, Oulun seudulle, joten ihan pääkaupunkikeskeisiä ei olla.

Kiinnostavia ovat pohdinnat, kuten Erikin siitä, saako rikkaudesta iloita. Suuri kaunis talo Kronhagessa tuotti hänelle mielihyvää.

"Oliko hän itse kiintynyt heidän vaurauteensa? Kyllä oli. Sehän oli hänen elämänsä päämäärä. Hän halusi olla rikas, koska vauraus merkitsi riippumattomuutta ja valtaa. Se mitä hän oli eniten vihannut hämäläisessä kylässään nuorena torpparina ja puusepän kisällinä, oli ollut toisten valta ja voima hänen ylitseen."

Mutta Erikillä on muitakin kunnianhimon kohteita kuin varakkuus. Hän haluaa vaikuttaa kansakunnan asioihin ja sanoo viisaasti: "Jos luonto ei suosi meitä antamalla runsaasti aurinkoa ja hedelmällistä maata, meille on kuitenkin annettu aivojen lahjakkuutta yhtä paljon kuin muille kansoille. Siksi tuota hengen pääomaa on vaalittava ja kasvatettava ja otettava se mahtikeinoksi, jonka avulla maamme karuus voidaan kesyttää." Tämä kävisi ohjenuoraksi poliitikoille tänäkin päivänä! 

Uskon, että Erikin tästä puolesta kuulemme lisää sarjan jatkossa. Kunhan nälkävuosista päästään. Ne tappoivat järkyttävän määrän suomalaisia, noin 200 000, arvioidaan. Säälle ja viljakadolle ei ihminen paljon voi, mutta myös maan johdossa tehtiin virheitä, laaja tietämättömyys tappoi - ja tuttu asia tänäänkin, oman aseman varmistelu toisten tappioksi. Köyhimmät kärsivät eniten. Kirjailija tuo karut asiat hyvin esiin, ja välillä unohdin lukevani fiktiota, niin tarkkaa tietoa hän tarjoilee.

Hämeen-Anttilan rauhallinen tapa kertoa on miellyttävä (vaikka vauhdista pidänkin), ja hän selittää historiaamme monisanaisesti, mikä tuo tarinaan ja henkilöiden sitaatteihin paikoittain luennon tuntua. Kuka sanoisi nähdessään ystävänsä pitkästä aikaa: "Eikö niin että sait ostaa takaisin osuutesi Tervakosken paperivapriikista?" 

Mutta ajankuva tulee harvinaisen selväksi, sekä maan talouden että politiikan tilanne, teollisuuden alojen nousu ja maatalouden haasteet, ajan tavat ja naisten asema, säätyajattelun jäänteet, arkinen elämänmeno, sairaudet ja hoitokeinot yrtteineen, kulttuuriakin. Kuin historiankirja muunnettuna romaanimuotoon! Seikkailua vähemmän, faktaa enemmän kuin Raskilla - tässä hyvä pari historian ystäville kiinnostuksen mukaan.

Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät. Synnyinmaa-sarjan osa 2. Otava 2024. 


Kannen suunnittelu Piia Aho ja Päivi Puustinen, kuvat tekoälyterästeisiä kuvapankista sekä Museovirastosta.



























maanantai 3. helmikuuta 2025

Vuoden 2024 parhaat kirjat – Blogistania-voittajat ja omat suosikkini

Kirjasome on äänestänyt vuoden 2024 parhaat kirjat. Hurjasti onnea voittajille!

Blogistanian Finlandia
Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä (Otava). Lue lisää @sivujasivuja




Blogistanian Globalia
Chi Ta-wei: Kalvot (Hertta). Suomennos Rauno Sainio. Lue lisää Instagram @saanainthemaking




Blogistanian Kuopus/lapset
Salla Simukka: Poika ullakolla, poika kellarissa, kuvittanut JP Ahonen (Tammi). Lue lisää Instagramista @inspiraationjaljilla.



Blogistanian Kuopus/nuoret
Leena Paasio: Meren koskettamat (WSOY). Lisää blogissa Yöpöydän kirjat.




Blogistanian Tieto
Sissi Penttilä, Aku Varamäki: Planetaarinen vaatekaappi (Gummerus) Lue lisää Amman lukuhetkestä.



Menikö mielestäsi oikein?

Nappiin meni, sillä myös minä äänestin Pajtim Statovcia Finlandiassa ykköseksi. Seuraaviksi rankkasin Heikki Kännön Kädet ja Helmi Kekkosen kirjan Liv! Kaikki kolme ovat suomen kielen juhlaa ja mielikuvituksen, tunteen, tiedon ja kokemuksen upeita yhdistelmiä – ja täysin erilaisia keskenään.

Jos olisi saanut äänestää useampaa kuin kolmea, listallani olisivat olleet hieno ja ajassa elävä Anna Soudakova, jännittävän ja vetävän tarinan osaaja JP Koskinen ja historiafantasioija Niilo Sevänen.

Myös Globalia osui: voittaja, korealaisen Chi Ta-wein ällistyttävä scifi-tarina Kalvot oli kolmen parhaan joukossani – ne muut olivat ikisuosikkini mösjöö Pierre Lemaitre kirjallallaan Vaikeneminen ja vimma sekä vaihteleva suosikki Haruki Murakami pitkästä aikaa hurmanneella teoksellaan Kaupunki ja sen epävakaa muuri

Vaihtoehtoja olisi ollut paljon, sillä loistavia olivat myös australialaisen Eleanor Cattonin Birnamin metsä, taiwanilaisen Kevin Chenin Aavekaupunki ja britti Tessa Hadleyn Kun on ilta, amerikkalaisista Ann Napolitanon Kaunokaisia ja Nathan Hillin Wellness sekä Miranda Julyn Nelinkontin.

Äänestin Tieto-kategoriassa, sillä luen tietokirjoja melko paljon – jos 15–20 vuodessa on paljon. Vaikuttavin oli Johanna Aatsalon Paljastus doping-skandaalista median näkökulmasta, kirjanystävää riemastuttanein Kirjojen kaipuu ja elämäkerroista kohottavin Marja Toivion Agnes, ensimmäisestä suomalaisesta naisjuristista. 

Myös Mape Morottajan Missä on puolet minusta? oli hurjan mielenkiintoinen, DNA-tutkimusten ja tv-sarjan suosion myötä. Ja Anna-Riikka Carlsonin Rakas Eeva Kilpi, joka tuli äänestyksessä toiseksi ja valottaa hienosti ystävyyttä, lempeyden ja runon voimaa. Kuin vastakohtana tasaäänet saaneelle ”parilleen”, saatananpalvonnasta kertovaa Katri Ylisen Saatanallista paniikkia, jota en ole vielä lukenut, kuten en kategorian voittajaakaan, Planetaarista vaatekaappia

Mutta lukeminen jatkuu, jatkukoon sinullakin!

Blogistania palkintojenjako on Helsingissä Rikhardinkadun kirjastossa 28.2.2025 klo 17. Tervetuloa mukaan!

perjantai 31. tammikuuta 2025

George Eliot: Daniel Deronda. Kirjabloggaajien klassikkohaaste 20.

 


Juhlavuosi kirjabloggaajien klassikkohaasteelle: se on elänyt kymmenen vuotta, ja nyt on vuorossa 20:s kerta, kun luemme klassikoita. Hieno ja innostava haaste! 

Nimi George Eliot kilautti klassikkokelloani ja hälytti myös intoilemastani brittikulttuurista, joten teoksen valinta oli helppoa, varsinkin kun sain kirjan kaverilta pitkään lainaan. Reilut 900 sivua vie sentään aikansa muun lukemisen ohessa, mutta raskas homma se ei pääsääntöisesti ollut. 

Etenkin alkuosa sujui vauhdikkaasti: siinä kirjailija tutustuttaa lukijan Gwendoleniin, hemmoteltuun ja huolettomaan neitoseen, jonka kasvukertomuksesta kirjassa oikeastaan on kyse, vaikka nimi viittaa toiseen henkilöön. Nuorten tapaan neito olettaa maailman pyörivän vain hänen vuokseen. Häntä kuvaa hyvin idea esiintyä maalauksessa pyhänä Ceciliana. Vaikka perhe on juuri saanut kuulla taloudellisen tilanteensa muuttuneen ratkaisevasti huonompaan suuntaan, sievä Gwendolen ei osaa murehtia:

"- Pyhimyksillä ei kai ikinä ole pystynenää. Voi kun olisin perinyt maman suoran nenän: se olisi kelvannut mille hahmolle tahansa - oikea jokapaikannenä. Minulla on pelkästään iloinen nenä, se ei soveltuisi tragediaan. 
- Kulta pieni, onneton voi tässä maailmassa olla nenällä kuin nenällä, rouva Davilow huokaisi syvään ja uupuneesti..."

Hän on iloinen ja osin ärsyttävä luonne, jota kirjailija kuvaa pitkään ja yksityiskohtaisesti - siinä Eliot on omimmillaan, ihmisen persoonallisuuden luomisessa, tarkkailussa ja havaintojen välittämisessä. Tarkkuudessa on tenhoa, joka pitää lukijan kiinni kirjassa, jonka mehevän rikasta tekstiä siivittää kuiva huumori.

"Ei hän suinkaan huonolla tuulella ollut: maailma ei vain vastannut hänen hienovireisen temperamenttinsa vaatimuksiin." 

Aloin jo ihmetellä, miksei herra Derondaa oikeastaan lainkaan näy, ennen kuin tarina on pitkällä. Ei edes siinä vaiheessa, kun Gwendolen tajuaa, että hänen on joko ryhdyttävä palkkatyöhön tai mentävä rikkaisiin naimisiin perheen rahatilanteen takia. Kyse ei siis ole ilmeisimmästä juonesta eli romanssista näiden henkilöiden kesken. Uteliaisuuteni kasvoi lukiessa.

Deronda on myös vasta aikuisuutensa saavuttanut, mietiskelevä ja pohtiva - liikaa, sanoo kirja - ja jonkinlaista kutsumusta tai tehtävää etsiskelevä mies. "Hyvä on nähdä suunta, mutta toista on raivata tie." Hän ei täysin innostu mistään, mutta kun hän tapaa intomielisen juutalaisen Mordecain ja yllättäen pelastaa nuoren Miriam-neidon hengenvaarallisesta tilanteesta, elämään alkaa muotoutua merkitystä.

Teologiset pohdiskelut ja pitkät puheet, joita Deronda käy Mordecain kanssa, kieltämättä pitkästyttivät. Onko Mordecai ihan järjissään - meneekö Deronda huijarin ansaan, mietin. Mutta molemmat miehet vaikuttavat vilpittömiltä, vaikken ymmärrä heidän suurta innostustaan. Kirjailija tyylilleen uskollisena selostaa juutalaista maailmankatsomusta tarkasti ja ihanteellisesti: Mordecailla on suuria suunnitelmia ja unelmia "rotunsa" (sanaa käytetään kirjassa) puolesta. Hän on mystinen hahmo, joka elää ideaaleista ja aatteista, ei arjen asioista. 

Mirah on hänkin eteerinen hahmo, jonka tausta on surullinen, mutta luonteen jalous kuin oppikirjasta.

"Ne joita onni on suosinut ja jotka ovat aina ajatelleet, että kohtalon iskuja tapahtuu vain muille, tuntevat sokeaa, epäuskoista raivoa tilanteen kääntyessä heitä vastaan ja miltei uskovat, että heidän hurjat huutonsa vielä muuttavat myrskyn kulkua. Mirahille sen sijaan ei ollut mikään yllätys, kun tuttu Suru palasi oltuaan vähän aikaa poissa ja istui kuin vanhasta tottumuksesta hänen seuraansa."

Mainittujen henkilöiden väliset suhteet, elämäntilanteet, toiveet, haaveet ja pyrkimykset kirjailija kuvaa pitkällisesti ja yksityiskohtaisesti, ja kyllä, jossain vaiheessa ne risteävät. Sivuhenkilöistä löytyy herkullisia hahmoja, kuten taiteilija Klesmer: 

"Nerous ei alkuvaiheessaan ole juuri muuta kuin poikkeuksellista kykyä kurinalaisuuteen."

Tai muutamat viisaat kypsät naiset, kuten rouvat Arrowpoint tai Meyrick, jotka edustavat tiettyjä arkkityyppejä, ja Derondan ystävä Hans. Ystävyyden kuvauksessa kirjailija iskee terävästi: 

"On totta, että Hans-parka oli aina lähinnä halunnut uskoutua Derondalle eikä ollut osoittanut mitään kiinnostusta vastavuoroisuuteen; mutta kukapa omia asioitaan vuolaasti selittävä ei tunne kiusausta pitää pientäkin viitettä ystävän kuulumisista itsekeskeisen asiaankuulumattomana?"

Juutalaisuus nousee tarinassa suureksi teemaksi. Kaikista sivuista huolimatta en voi väittää ymmärtäväni siitä edelleenkään enempää kuin sen, miten merkityksellisiä uskonto ja henkisyys voivat ihmiselle olla, ratkaisevan tärkeä päätöksissä ja elämäntavan valinnassa. Henkilöt olivat jokseenkin epäkiinnostavia Gwendolenin kehityskaarta lukuunottamatta. Ehkä meillä jokaisella on muistissa hetkiä, jolloin maailma näyttäytyi äkkiä uudella tavalla ja kaikki on toisin, kuin aiemmin oli luultu? Hänelle kävi niin, rajulla tavalla. 

Herkullisen kielen, ajankuvauksen, kertojan huomioiden ja huumorin ansiosta kirja kannatti kuitenkin lopulta suomentaa - ja lukea. Olisin lukenut sen ilman haastettakin, mutta helpottavaa on tietää, ettei olisi ollut pakko. Kuten kertoja sanoo:

"Jos kalenteria ei olisi keksitty, mitä ihmettä me kaikki tekisimme silloin, kun tekee mieli lykätä jotakin vastenmielistä velvollisuutta? Aurinkokunnan kaikin puolin ihailtavat järjestelyt, joiden mukaan aikamme mitataan, osoittavat meille aina ajankohdan, jota ennen ei juuri kannata ryhtyä siihen, mitä ei huvita tehdä."

Georg Eliot: Daniel Deronda. WSOY 2019. Suomennos Alice Martin.

Englanninkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 1876. Georg Eliot eli Mary Ann Evans kirjoitti salanimellä, netin mukaan ujoudesta ja siksi, etteivät naiset tuohon aikaan juuri julkaisseet, joten uskottavuutta haettiin. Daniel Deronda on hänen viimeisin romaaninsa; tunnetuin lienee sitä edeltänyt, vuonna 1966 suomennettu Middlemarch.

Sitaattien suomennokset on kerrottu erikseen laajassa selitysosassa kirjan lopussa, jossa on myös avattu lukukohtaiset viitteet ja termit. Ja niitä on paljon - lähes oma kirjansa, josta tiedonhaluinen lukija löytää halutessaan paljon, kuten viittaukset ja suomennokset klassikkorunoista ja -näytelmistä.

Kirjabloggaajien klassikkohaasteen 20:ttä kierrosta vetää Tuulevin lukublogi

tiistai 28. tammikuuta 2025

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Maailman ympäri 80 päivässä




Jules Vernen klassikkotarina näyttämöllä, pitihän se nähdä! Kapsäkki väläytteli jälleen parasta osaamistaan. Vaikka mietin, että koko perheen näytelmä voi olla konseptina hankala, kun on miellytettävä kaikkia seitsenvuotiaista meihin mummoihin. Ja osaavatko nuorimmat katsojat edes eläytyä kirjan maailmaan siirtomaavallan aikaisine Englanteineen ja tuolloisine teknologioineen, kun autojakaan ei vielä ollut? 

Mutta se oli lasten aliarviointia, osaavathan he heittäytyä mitä kummallisimpiin ympäristöihin niin oman mielikuvituksensa kuin satujen ja leffojen myötä. Suuria vaikeuksia ei katsominen vaikuttanut tuottavan, vaikka muutama alkoi ensimmäisen osan lopulla hieman kiemurrella tuolissaan (taisin vähän itsekin tehdä niin), ja enteilin jo joitakin poistumisia – kunnes toinen osa räjähti käyntiin.

Sen aikana ei pysty kuin ihailemaan tekijöitä ja jännittämään, miten herra Phileas Foggin ja kumppaneiden käy. Ehtivätkö he ajoissa Lontooseen? Tarinan tuntevat tietävät, että kyseessä oli vedonlyönti ja suuret rahat, jotka herra Fogg menettäisi, jos ei vetonsa mukaisesti ehtisi kiertää maapalloa 80 päivässä. 

Viitteitä nykyaikaan aikuisia varten riitti, mutta myös lapset näyttivät nauttivan. Herkulliset hahmot kasvoivat kokoaan suuremmiksi loppua kohti, etenkin Antti Korhonen, joka on palvelija Passepartout. Itse herra Fogg, jota esittää Paavo Kerosuo, jää hieman taka-alalle näyttelemisessä, sillä hän soittaa niin monia instrumentteja: hämmästelimme seuralaisen kanssa moninaisia taitoja, joita lavalla lähtiin. Myös Jussi Nikkilä on noita (ärsyttäviä) tyyppejä, jotka osaavat mitä vain: hän dramatisoi, ohjaa, laulaa, soittaa ja näyttelee. Tässäkin esityksessä nähtiin kaikkia näitä, rooleja hänellä oli runsaasti. 



Etenkin nauratti ”ruotsalainen” (milloin ei naurattaisi, kun irvailun aiheena ovat rakkaat naapurimme) komealla asullaan ja viehkolla esiintymisellään. Harmillista, mutta ymmärrettävää, ettei siitä ole kuvaa. Yläkuvassa Phileas Fogg eli Paavo Kerosuo punaisessa takissaan, Jussi Nikkilä keskellä ja kitaran varressa myös mainion monitaitoinen Antti Korhonen, seuraavassa kuvassa Veera Railion kanssa.



Muutenkin meno kiihtyi loppua kohti siihen, missä Kapsäkki on parhaimmillaan: tunnelmaansa vastustamattomasti kietovaan intensiiviseen ja tarttuvan intohimoiseen lavatekemiseen. Tällä kertaa satumaisen ja historiallisen komedian tyylilajissa. Anu Hostikka on salapoliisi Fix: mainio veto, että vimmainen etsivä on nainen. Molempien naisesiintyjien äänet ja esiintymiset lunastivat paikkansa. 

Toivottavasti koulut löytävät tämän näytelmän, sillä esitys olisi mainio tapa tutustuttaa oppilaita klassikkotarinaan! Ja sopii erityisen hyvin (iso)vanhemmille ja lapsille yhdessä katsottavaksi. 


Monitoimimies Nikkilä (kuvassa oikeassa reunassa) on kirjoittanut kelpo kirjankin nimeltä Näyttelijä, ja tässä näytelmässä olin havaitsevinani muutamia samoja teemoja. 

Jules Verne ja musiikkiteatteri Kapsäkki: Maailman ympäri 80 päivässä. Uusintaensi-ilta 23.1.2025.

 Ensimmäisen kerran näytelmää esitettiin Kapsäkissä vuonna 2019. 

Alkuperäisteksti: Jules Verne
Ohjaus ja dramatisointi sekä sanoitukset: Jussi Nikkilä
Musiikki: Työryhmä
Puku-, naamiointi- ja lavastussuunnittelu: Riitta Röpelinen
Valosuunnittelu: Tuittu Teivainen
Äänisuunnittelu: Jan Noponen

Esiintyjät: Anu Hostikka, Paavo Kerosuo, Antti Korhonen, Jussi Nikkilä ja Veera Railio

Kuvat Sanna Breilin, paitsi omani loppukumarruksista. 


sunnuntai 26. tammikuuta 2025

Maire Lankinen, Nazzareno Sifo: Hänen Majesteettinsa palveluksessa

Maire Lankinen muutti Espoosta Englantiin vuonna 1960. Savolaisesta maalaisperheestä kotoisin oleva Maire teki töitä kampaajana, kun näki lehti-ilmoituksen, jolla haettiin maahan kotiapulaisia. Toimeen tarttuvana hän järjesti itsensä haastatteluun ja tuota pikaa pakkaamaan matkalaukkuaan, määränpäänä Windsorin kaupunki Lontoon lähellä. Työn saanti tuolloin vaikuttaa ällistyttävän helpolta.

"- Sitä minä vain mietin, että tarvitseeko kotiapulaisen työssä osata sitä englantia? Maire kysyi.

 - Olisihan se hyvä, mutta ei mikään pakko." 

Muistelmia kertoessaan Maire korostaa usein tuuria: hän sai heti hyvän työpaikan. Mahtavin tuuri kävi, kun hänelle tarjottiin sisäkön paikkaa Buckinghamin palatsista! Juttu kuulostaa satumaiselta, mutta on totta. Ilmeisesti Maire tuli ihmisten kanssa hienosti toimeen ja hoiti työnsä moitteetta, sillä pelkällä onnella tuskin hän olisi saanut monivuotista pestiä Elizabeth II:n kuninkaallisesta huushollista. 

Hurjan mielenkiintoista lukea hänen arjestaan Lontoossa palatsin työntekijänä. Työmäärä ei näyttäydy raskaana, huvituksiinkin on aikaa, ja kaupunkiin tutustumiseen. Maire saa ystäviä muiden suomalaisten lisäksi paikallisista, joiden kanssa käydään kävelyillä ja tanssimassa (vähemmän kuin Maire olisi toivonut) tai vietetään iltoja palatsin ylellisissä tiloissa. Työyhteisön ilmapiiri on lämmin ja kannustava. Ja miksei olisi, sillä olot ovat anteliaat, ihmiset sivistyneitä, työt jaettu tarkasti ja koneisto toimii tehokkaasti kellon tavoin: varmasti nuori nainen oppi paljon organisoinnista ja hyvän käytöksen voimasta. Työporukasta kirja sanoo: "Maire tunsi itsensä tässä seurassa onnelliseksi ja etuoikeutetuksi." 

Työstään tai kuninkaallisista hän ei puhu muuta kuin julkista tietoa, vaikka varmasti herkullista kerrottavaa olisi, mutta tässäkin on tarpeeksi ihmeteltävää meille tasavaltalaisille. Joulujuhlat lahjoineen ja kesäretket, kuninkaallisten perheenjäsenten näkeminen ja vierailut muissa heidän asumuksissaan, etikettisäännöt ja pukeutuminen: kaikki on kuin unta ja valtava vastakohta silloiseen Suomeen. Jossa, kuten kirja kertoo, "vaikka oltiin jo uudella vuosikymmenellä, 1960-luvulla, puolillakaan suomalaisista ei ollut juoksevaa vettä ja vesivessakin löytyi vain joka kolmannesta kodista." 

Vaikka Maire oli lähtiessään köyhä, vaatteita riitti, sillä hän oli taitava ompelija. Siitä oli huomattavasti hyötyä, kun tarvittiin asu milloin tanssiaisiin, milloin häihin tai työnantajan järjestämiin tapahtumiin. Työvaatteet toki tarjottiin talon puolesta. 

Aviomiestä Maire ei metsästänyt, mutta ihastuksia tietysti ilmaantui. Bobby oli poikaystävä, joka kävi Suomessakin kesälomareissulla Mairen kanssa. Lopullinen muutto ulkomaille ei Mairea houkutellut, sillä sisaruksia oli ikävä, eikä perheenemännyys myöhemminkään: hän ei avioitunut edes poikansa italialaisen mutta Suomessa tapaamansa isän kanssa. Poika, Reno, on muuten kirjan toinen kirjoittaja. Ennen perhettä Maire vietti vielä työjakson Amerikassa, mutta ei viihtynyt, vaan palasi Kauklahden kampaamoon. Kuninkaantielle. (Hauska enne oli myös Englannin ensimmäisen työpaikan osoite, King´s Road.) 

Oli ihastuttavaa lukea näin elämänmyönteinen ja kannustava tarina tosielämästä! Ymmärrän, että osa on suodatettu, mutta optimismi ja elämänilo välittyvät ja ehkä innostavat nuoria tavoittelemaan unelmiensa asioita. Joskus voi käydä tuuri - jos sitä itse osaa auttaa, kuten Maire osasi. Toivottavasti ilo ja myönteisyys jatkuivat hänen elämässään. Kirjan lopussa hän kertoo viimeisimmistä yhteyksistään kuninkaalliseen perheeseen, ja mainitsee myös saaneensa jo kolme lapsenlasta. Kiitos tarinan kertomisesta molemmille kirjoittajille!

Maire Lankinen, Nazzareno Sifo: Hänen Majesteettinsa palveluksessa. Johnny Kniga 2024.


Päällys Ville Laihonen, kannen ja useimmat sisäsivujen kuvat Maire Lankisen kotialbumista.



tiistai 21. tammikuuta 2025

Rachel Kushner: Luomisen järvi


Kirja on vilahtanut monilla ”parhaiden” listoilla, kuten BBC:n ja Booker-ehdokkaiden. Hieman erilainen trilleri, ymmärsin, kertoo menneestä ja tulevasta, joten kiinnostuin! Kiitos kirjaston, sain sen nopeasti lukuun ja luettuakin; lukemisen jälkeen pää oli hetken pyörällä. Siis mitä juuri luin?

Alku on
tosi vetävä, sillä neandertalilaisista lähdetään. Eksentrinen oppi-isä Bruno kertoo seuraajilleen ”taaleista”: miten viisaita he olivat ja erilaisia, kuin olemme perinteisesti kuvitelleet. Iso kallo täynnä aivoja, laji, joka osasi hyödyntää luontoa ja ajatteli ajasta aivan toisin kuin Homo Sapiens, jonka kilpailuvietti vei meidät turmioon viljelyn ja maanomistamisen ahneuden alkamisen myötä.

Brunon seuraajat ovat ekoaktivisteja, joiden epäillään suunnittelevan mielenilmausta tai jopa väkivaltaista sabotaasia nyky-yhteiskuntaa kohtaan Ranskassa, Marseillen lähettyvillä. Aikaan osuvasti hallinto kaavailee vesivarojen ottamista pääoman hallintaan. Aktivisteja vakoilemaan on palkattu Sadie, entinen FBI:n agentti, jonka on tarkoitus selvittää ryhmän aikeet soluttautumalla joukon lähipiiriin. Kuka epäilee ja kuka palkkasi, sitä Sadie ei tiedä, mutta tekee työtään hyvällä hinnalla. Jopa niin tunnollisesti, että järjestää romanssin erään ryhmän vaikuttajan ystävän kanssa, jotta häneen luotettaisiin. Juoni toimii, vaikkei amerikkalainen Sadie edes puhu kummoista ranskaa. (Sitä paitsi hän pitää englannin kieltä ilmaisuvoimaltaan ylivoimaisena.)

Brunon mietteet ovat kiehtovia, sekä lukijasta että Sadiesta, joka jää niihin osin koukkuun vakoillessaan miehen sähköposteja. Sadie tarkkailee eri kuplia, kuten rikkaita päättäjiä, jotka hyödyntävät huoletta luontoa rahan hankintaan, ja toisaalta ympäristöaktivisteja:

”Nämä ihmiset hokivat jatkuvasti maailmanloppua koskevaa mietelausetta, jonka mukaan on helpompaa kuvitella maailman loppu kuin kapitalismin loppu. Mietteen perusajatus on se, että kapitalismin kaataminen vaatisi enemmän mielikuvitusta. Mutta vaikka jokin onkin vaikeampi kuvitella, ei se tarkoita että se pitää paikkansa.”

Kylään on tulossa maatalousmessut, joilla ilmeisesti tapahtuu jotain, mitä Sadie odottaa. Hän suorastaan lietsoo aktivisteja toimintaan, jotta heidät voitaisiin tuomita. Ei kovin eettistä, mutta Sadie ei välitä. Onnistuuko hän tehtävässään ja kuka lopulta hyötyy? Tuo amerikkalainen ylimielisyys ja hälläväliä muista -asenne on juuri nyt todella pinnalla, tiedätte kyllä miksi. Jos lajit eroavat toisistaan, niin eroavat kansatkin. Mutta tuntemamme ihminen on kuitenkin vain yksi laji, tuntuu kirja sanovan. 

Juoni ei ole kirjan pääanti, vaan ajatukset ja anekdootit mitä yllättävimmistä aiheista, joita teksti tarjoilee hykerryttävinä lauseina, usein Sadien:”Se valkoviini oli kuin silkkinen vaatekappale neitsyen kapiokirstussa.” Tai terävänä ihmishavainnointina, kuten koulutetuista ”kaikkitietävistä naisista”: ”Kun kuuntelin heidän lässytystään ja katselin heidän ilmaan harottuja ironisia lainausmerkkejään, jotka korvasivat tiedon kyynisyydellä, kuvittelin toisinaan mielessäni terän, joka kiitäisi huoneen poikki tietyllä korkeudella ja silpaisisi heiltä sormet poikki.” 

Teos on pirskahteleva kokoelma kevyesti kosketeltuja aiheita ja erilaisia tyylejä, jännityksestä huumoriin ja kevytfilosofiasta yhteiskuntakritiikkiin, ottamatta lopullista kantaa mihinkään, mutta viihdyttämällä lukijaa omintakeisella tavallaan. Se tuo mieleeni Birnamin metsän, mutta on häilyvämpi ja irvailevampi. Muistuttaako se somea? En ihastunut varauksetta - muutama kohta ihmetytti - mutta sen verran kiinnostavana pidin, että laitan kirjailijan nimen muistiin jatkotutustumista varten. Jäi jotenkin ajankohtainen, hieman levottoman kihelmöivä tuntu.

Rachel Kushner: Luomisen järvi (Creation Lake). Tammen Keltainen kirjasto 2024. Suomentanut Arto Schroderus. Päällys Oliver Munday.

perjantai 17. tammikuuta 2025

Tuomas Kyrö: Aleksi Suomesta

Lukupinossani pari vuotta odottaneeseen kirjaan sain tartuttua vasta nyt, kun uutisissa kerrottiin surullisia. Ukrainassa vapaaehtoisena taistellut suomalainen Aleksi Lysander on kaatunut. 

Tuomas Kyrö tutustui Aleksiin halutessaan tehdä jotain sodanvastaista. Itse sotiminen ei tullut kysymykseen, kunto ja taidot eivät olisi riittäneet, joten hän päätti tehdä sitä, mitä osaa eli kirjoittaa. Mitä sotiminen käytännössä tarkoittaa, ammattisotilaan silmin?

"Sodan näkökulmasta siviilielämä on täynnä itse keksittyjä ongelmia, siviilin näkökulmasta sota on hulluutta. Kumpikaan ei valmista selviytymään toisesta."

Tutustuminen ja matka Ukrainaan avasivat kirjailijan silmiä todellisuuteen, jota hän kirjassa välittää lukijoille. Eikä se ole kaunista eikä edes sankarillista, kun sotiminen on arkista työtä. Jonkun se on tehtävä, voisi sanoa. Vapaaehtoisuus on silti hätkähdyttävä vaihtoehto, kun on mahdollisuus valita, sotivan maan kansalaisilla niin ei ole. Aleksi oli valinnut työnsä jo nuorena. Hän ei ole puhelias kaveri, vaikka tulee hyvin toimeen porukoissaan.

"Hänen mielestään ongelmilta välttyy, kun pitää suunsa kiinni."

Omista syistään hän liittyi Ranskan muukalaislegioonaan 18-vuotiaana eli heti, kun se oli mahdollista. Syitä olivat muun muassa kiusattuna oleminen, tummaihoinen ja isätön oululainen koki kovia ja menetti luottamuksensa ihmisiin. Maailman rankimmaksi sotakoulutukseksi sanotun legioonan viisivuotisena palveluaikana hän taisteli muun muassa Afganistanissa ja Afrikassa. Myöhemmin hän päätti lähteä Ukrainaan. 

"En tiedä voiko isoa metsäpaloa tai luonnonmullistusta verrata sotaan. Tai erottaa siitä. Molemmat ovat pelottavia, molemmissa pitää hoitaa oma tehtävänsä, ja lopulta sitä kuolee joka tapauksessa. En mie halua esittää mitään. Samaa työtä. En tiedä onko kuolemanpelko poistunut minusta, vaikka vuodet ovat kuluneet. Ei minulla mitään kuolemantoivetta ole ollut, mutta kentällä joutuu miettimään, että se olen minä tai seuraava. Sitten se on mieluummin minä. Sama asia se on kuolla legioonan riveissä metsäpalossa, tulvassa tai Ukrainassa." 

Mitä Aleksi alan kenttäasiantuntijana sanoo Ukrainan tilanteesta?

"Vapauden hintakin mitataan lopulta talouden ehdoilla. Miehet loppuvat. Ja he ovat loppu. Sen jälkeen politiikot istuvat neuvottelupöytää, kaivavat esiin kartan ja viivoittimen. Vedetään uudet rajat ja tuolla jossain, kuraportaan todellisuudessa, ihmisten pitää mukautua niihin.

Viivoja vetävien politiikkojen rinnalle löytyy puolueettomia todistajia ja neuvottelijoita, jotka toteavat, että parempi näin. Heille myönnetään seuraavan vuoden rauhanpalkinto."


Tekstiä kuljettaa
kirjailijan minä-kertoja, mutta myös Aleksilla on oma ääni. Ja hänen äidillään, joka kertoo pojan lapsuudesta ja luonteesta. Pojan kanssa välit olivat lämpimät, vaikka harvoin nähtiin tai puhuttiin. Legioonasta äiti sanoo, että poika (alkuperäiseltä nimeltään Samuli) meni siellä rikki.

"Se on legioonan tapa: hajota ja hallitse. Tulijalta rikotaan persoonallisuus ja sitten aletaan rakentaa sitä uudelleen."

Aleksi sanoo, että hänen Suomen armeijan kunnioituksensa nousi Ukrainan kokemusten jälkeen

"Juuri tuohon sotaan Venäjää vastaan Suomessa annetaan paras koulutus, on kykyä ja valmiutta. Tähän on varauduttu. Hyvä upseeristo ja alikersantit, kaikin tavoin kunnioitettavaa toimintaa."

Niin, hän palasi Ukrainasta. Mutta meni takaisin, tunnetuin seurauksin. 

Kirja kannattaa lukea jokaisen, joka haaveilee ammattisotilaan urasta tai joka miettii, mitä sotiminen todellisuudessa on. Se on karu ja kaunistelematon uratarina, joka päättyi sotilaan kuolemaan. Tuomas Kyröltä kiinnostava ja hyvin toteutettu työ: näinkin voi sotaan osallistua, kirjoittamalla. Ja me muut lukemalla.

Tuomas Kyrö: Aleksi Suomesta. WSOY 2023. Kannen kuvat Jari Kivelä ja typografia Jussi Karjalainen.