Inka Nousiainen: Siniset koirat

"Ja mistä tahansa voisi aloittaa, ja se onkin yksi vaikeimmista tehtävistä kertojalla, jolla on käytössään kaikki alut, kaikki sanat, kaikki ajat ja äänet, miljoona pientä yksityiskohtaa, kumoon kellahtaneiden kameroiden nurinkurisia maisemia, ja minkä perspektiivin valitsee, katsooko läheltä kauas vai kaukaa lähelle, kaiken nähden vai omaan subjektiivisuuteensa kahlitun mielen kautta, puhuuko kirjuri, kyyhkynen vai kone, katsoako sittenkin näyttöä radiologin vastaanotolla,

ollako hereillä vai unessa, lääkkeissä vai niin kirkkaassa ymmärryksessä, että se on kuin puhdas valkoisuus, tosin voiko valkoista sanoa puhtaaksi - - -"

Kertoja katsoo Iiristä läheltä ja tarkkaan, mutta singahtaa välillä kauemmaksi, ei malta olla osoittelematta kaikkitietävyyttään, vaikka myöntää itsekin olevansa välillä hieman ongelmissa kertojuutensa kanssa. Mutta hän sanoo ottavansa tehtävänsä vakavasti. Uskotaan se.

Iiris rakastuu Lauriin, sinkkuuteen kyllästyneenä hän odottaa ihania asioita, yhdessäoloa, kotia jossa kummilapset voisivat käydä kylässä ja ystävät viettäisivät vappua mutta käy kuten usein käy, todellisuus ei ihan vastaa haaveita.

"Benediktiiniläismunkki Konstantinuskin jo tiesi, että rakkaus on aivoihin vaikuttava tauti."

Suoneniskentä, jota Konstantinus hoidoksi suosittaa, ei ehkä nyt toimi. Mutta myös sisäelimiin rakkaus voi vaikuttaa, Iiris joutuu toteamaan.

Iiris on yksityiskohtien ihminen, ammatiltaan rekvisiittajärjestäjä. Hänellä on hyvä muisti ja tarkka katse. Tarkkaa on tekstikin, päähenkilön työn takia mukana on paljon esineitä, sanavalinnat ovat yllättäviä ja tuoreita. Voiko käsi olla hämmentynyt ja missä tilanteessa linnut laulavat raivoisasti? Sanailut saavat lukijankin pohtimaan omia hassujaan, mietin muun muassa pitkään, ovatko poissaolon läsnäolo ja läsnäolon poissaolo sama asia. 

Sinisestä on moneksi, kertoja luettelee esimerkkejä vauvansinisestä kobolttiin, jota louhitaan idän kaivoksista."Sinisillä ovilla on pidetty poissa pahoja henkiä." Hyvä tietää, toimiikohan edelleen? Ja ne siniset koirat, ne hätkäyttävät.

Iiris elää läpi koronapandemian ja Venäjän hyökkäyssodan alun, joista jälkimmäinen järkyttää erityisesti. Suhde Lauriin mutkineen kolkuttelee varmasti monen lukijan kokemuksia, on niin inhimillistä yrittää ummistaa silmät muulta kuin hyvältä ja toimivalta. Mutta vain Lauria Iiris ei ehdi miettimään, sillä huolta on myös parhaasta ystävästä Lilistä sekä äidistä. Kertoja toteaa:"Tuolta äiti jo saapuukin, antaa äidin saapua ---" 

Vaikka tarinassa on paljon tragediaa, keveyttä tuovat kertojan ja sanailujen ohella Iiriksen riemastuttavat mietteet. Häntä muun muassa pohdituttaa, millainen on ihminen, joka haluaa ripustaa seinälleen hirvenpään. Ajatella, jos "heräisi yhtenä aamuna sellaisena ihmisenä." 

Kompakti kirja on kirjoitettu kappalein, ei luvuin. Pidin tekstin tyylistä ja sen lämpimästä katseesta. Ja siitä, että Iiris ei ole ressukka. Maggie Nelsonin Sinelmiä on tarinan selkeä verrokki, josta on alun motto ja hämmentävänkin paljon häiveitä tarinan juonessa. Olisiko pastissi, en osaa sanoa, koska en muista Nelsonin kirjaa niin tarkasti. Mutta Inka Nousiaisella on komeita näyttöjä omasta tyylistään aiemmissa teoksissaan, joten yhtenevyydet eivät haittaa, tiedän hänen taitonsa. Ja kuten Sinelmien kanssa, mieleeni tuli Margaret Atwoodin tapa käyttää sinistä väriä: liittyykö se hänellä aina seksuaalisuuteen? Onko sinisellä jokin tietty rooli Nousiaisen kirjassa, voi lukija miettiä. Tyyliverrokki voisi olla myös Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. 

Todetaan lopuksi perimmäinen totuus ihmisen toimista, rakastumisista ja mitä näitä nyt on, sillä sellaiseksi tämän Iiriksen ajatuksen miellän:

"Jokainen välttelee tavalla tai toisella ajatusta siitä, että suistumme kadotukseen hetkenä minä hyvänsä."

Kenelle: Sanoista tarkoille, lakonisen huumorin ystäville, irtipäästämisen vaikeutta pohtiville, rakastumista hakeville, sinisyydessä eläville.

Inka Nousiainen: Siniset koirat. WSOY 2026. Kansi Ville Laihonen.

Pekka Hiltunen: Syvä valhe

Kovin veristen dekkarien ystävä en ole, enkä juuri innostu kansainvälisistä terrorismikuvioista tai huumekartelleista raakoine toimintatapoineen, mutta fiksu, ihmisiä painottava ja ajankohtaisia aiheita käsittelevä teksti toimii minulle rikostarinassakin. 

Sellaisia kirjoittaa Pekka Hiltunen, jonka Lontooseen sijoittuvan Studio-sarjan ahmin innolla. Uutuuskirja aloittaa Valheentappajat-sarjan, jossa on paljon samaa kuin Studiossa: joukko älykkäitä ihmisiä, jotka tekevät työtä epätotuuksia ja rikoksia vastaan. Päähenkilö on Miko, pienen Riston yksinhuoltajaisä, joka työskentelee Verum-faktantarkistusyrityksessä Dublinissa.

Faktantarkistaja, haluaisin heti olla tällainen! Yritykset ja organisaatiot tilaavat heiltä palveluja esimerkiksi varmistaakseen markkinointimateriaaliensa tai muiden käyttämiensä tietojen paikkansapitävyyden, mikä on olennaista vaikkapa pörssiyhtiöille tai sijoittajille. 

Sen tietää Verum, joka joutuu mukaan kummalliseen tapahtumaketjuun. Yksi Verumin työntekijöistä, Jeffrey, murhataan, joten jonkun arkaan paikkaan on tutkimuksissa osuttu? Vai onko kyse miehen omista hähmäisistä kuvioista? Toisaalta, paikan omistaja ja pomo Mega-Bob vaikuttaa hänkin toimivan erikoisesti. Firma tuntuu vetelevän viimeisiään, kun isoja asiakkaita alkaa murhan myötä kaikota. 

"Kirjailija George Orwell seurasi 1930-luvulla, miten Espanjan sisällissodassa levitettiin valheita ja kuvitelmia maailmalle totuuksina, ja hän kirjoitti esseessään: koko objektiivisen totuuden käsite on katoamassa maailmasta.
Siitä on pian sata vuotta. Mitä luulette noiden vuosien tehneen totuudelle?"

Mikon ja Riston elämästä ei vauhtia puutu, kun tapahtumat alkavat vyöryä. Hommaan nivoutuu suuryrityksiä ja pienempää bisnestä, joiden hämäryyksiä tai sokeita kohtia Miko kollegoineen pyrkii löytämään ja samalla selvittämään, kuka tai mikä taho Verumia mahdollisesti uhkaa ja miksi. Kun faktat ja valheet sekoittuvat, joku on väistämättä vaarassa.

Jotta pelkäksi työksi ei menisi, on mukana myös mutkikkaita ihmissuhteita. Miko ihastuu Deciin, josta myös Risto pitää, eikä lapsi tai kukaan muukaan Dublinissa kyseenalaista kahden miehen suhdetta: Dec on kotoisin pikkupaikkakunnalta, jossa oli ollut hankalampaa. Mutta Decin ammatti poliisina saattaa olla ongelma, tosin siitä on hyötyäkin - ja saamme tutustua myös Dublinin poliisipiireihin. 

Miko käy Riston kanssa myös Suomessa ja piipahtaa rapakon takanakin työasioissa (saamme viihdyttävän tuulahduksen luksuksesta upporikkaan asiakkaan yksityislennolla). Verum pitäisi saada kuntoon ja työpaikat turvatuiksi - tuttua aikalaisasiaa tämäkin, pelko työn menetyksestä - mutta asiaan kytkeytyy yhtä yhtiötä suurempia kuvioita, kuten ympäristöasiat ja energiantuotanto. Hyvin todentuntuista asiaa esimerkiksi voimalaitoksen rakentamisesta! 

Päähenkilöitä on rakennettu huolella, ja vaikka heitä on monta, jokainen on persoona. Tosin on niitäkin, jotka vain vilahtavat tekstissä, sarjan jatkon kannalta oletan näillä olevan merkitystä. Lapsen läsnäolo tuo tarinaan sydämellisyyttä, leikkisyyttä ja lapsiarjen haasteita; aikuisten välit, niin rakkaudelliset, ystävyydelliset kuin kollegiaaliset, tuovat syvyyttä ja inhimillisyyttä, moninainen tieto ja ajankohtaiset ilmiöt autenttisuutta. Taustatyötä on varmasti vaadittu paljon. 

Vaikka kirja sisältää paljon tarkasti ilmaistua asiaa, teksti rullaa sutjakasti ja jännitys kohoaa loppuun saakka. Dialogia on runsaasti, ja Jeffreyn jälkeensä jättämät tekstit faktantarkistuksesta kuvaavat työn olennaisuutta. On pelottavaa tietää, että tosiasioiden sijaan pelataan mielipiteillä ja valheilla, joilla jopa johdetaan kansakuntia, sytytetään sotia ja vaikutetaan maailmanpolitiikkaan ja -talouteen. Journalistina Hiltunen tuo mukaan myös median osuuden muuttuvassa ympäristössä. Fakta, katoava luonnonvara? Ei, jos Miko ja muut sen voivat estää. 

Tämä on niitä kirjoja, joiden lukeminen oli niin fiksua viihdettä, että sivujen loppuminen harmitti, mutta onneksi lisää on luvassa. 

"On paljon parempi tietää olevansa oikeassa kuin luulla olevansa oikeassa."

Pekka Hiltunen: Syvä valhe. WSOY 2026. Päällys Sami Saramäki.

Maggie O'Farrell: Land

Vuonna 1895 kartanpiirtäjä Tomás on 10-vuotiaan poikansa Liamin kanssa töissä, kartoittamassa Irlannin maaseutua punatakkien eli brittiarmeijan toimeksiannosta. Suuri nälänhätä on äskettäin päättynyt, monet perheet ovat menettäneet jäseniään tai kokonaan kadonneet kuoltuaan ravinnon puutteeseen. 

Karttoja on täydennettävä ja ajantasaistettava. Eräältä niemimaalta isä ja poika löytävät kartoille tuntemattoman metsikön ja lammen, jossa tapahtuu jotain peruuttamatonta. Hurja alku nykylukijalle niin aiheeltaan kuin tekstiltään: Maggie O'Farrell osaa hätkäyttämisen ja koskettamisen taidon.

Eikä jatkokaan petä odotuksia. Tomás tulee, no, hulluksi, miten sen kauniisti sanoisi. Oliko nälänhätä seurauksineen niin järkyttävä vai liittyykö metsään ja lampeen mystisiä voimia? Ehkä molemmista syistä, joka tapauksessa hän ei ole kartoitusreissun jälkeen sama mies kuin sinne lähtiessään.

Tomásin vaimo ja lapset - Liamin lisäksi Enda, Rose ja Eugene - järkyttyvät. Perhe muuttaa Tomásin vaatimuksesta Dublinista tuonne salaperäiselle niemimaalle. 

"- We will go out to the peninsula and live there. It is, 'he urges them all to see,' the answer.
- The answer to what? Enda demands.
Her father looks at her, for the first time, and he smiles. - To everything, he replies."

Tarina keskittyy perheen lapsiin ja heidän kohtaloihinsa. Endalla ovat muut asiat mielessä, joten Rose-parka joutuu kantamaan vastuun loppuperheestä, kun Liam lähtee kotoa ensin eikä äitiä enää ole. 

"I can't stay here, Rosie. I'm sorry. I simply can't take another second of Da and his nonsese."

Rutiköyhän perheen lasten elämä ei vuosien mittaan todellakaan kulje helpoimman kautta. Miten he pärjäävät, kukin omillaan loppujen lopuksi? Antavatko he anteeksi isälleen tai toisilleen kaiken kokemansa kurjuuden, pitäisikö edes? Perhe ja lapsuus eivät kuitenkaan katoa mielestä noin vain, vaikka haluaisi. Eikä niemi, kotiseutu, vaikka tiet veisivät muualle. 

Ihailen suuresti Maggie O'Farrellin tapaa kirjoittaa ilmavasti, intuitiivisesti ja kauniisti, karmeistakin tapahtumista. Kronologia saa hälvetä tarvittaessa, ja kaiken yllä leijuu jännittävä taianomaisuus, vaikkei fantasiasta ole kyse. Ehkä tunne tulee irlantilaisista myyteistä ja luonnonläheisyydestä, maisemista, jotka kiihdyttävät mielikuvitusta ja kätkevät satoja ja tuhansia vuosia kohtaloita, joista kirjan nykyhetkessä saadaan väläyksiä.

"...everything was once something else: nothing goes away."

Kukaan henkilöistä ei varsinaisesti mene ihon alle, ehkä Eugene eniten, mutta hänkin jää jonkin verhon taa. Saattaa johtua kirjoitustavasta, jossa kaikkitietävä kertoja katselee tapahtumia ikään kuin ylhäältä, zoomaa välillä johonkin yksityiskohtaisesti, mutta palaa asemiinsa. Pienistä tapahtumista ja aistimuksista tulee suuria. Luonto, perimä, tunteet ja fyysisyys ovat kaikki vahvoja O'Farrellin tekstissä, niin tässä kuin aiemminkin lukemissani.

Hyvin immersiivinen ja vahva lukukokemus, jonka tunnelmasta on vaikea päästä irti. On kuin olisin kohdannut jotain ikiaikaista. Perhetarina on sellainen aiheeltaan jo lähtökohtaisesti, O'Farrelin tapaan siihen liittyy haikeus, kaipuu johonkin nimeämättömään, ehkä menneeseen ja kadotettuun tai vielä löytymättömään. 

Kunhan tämä tulee suomeksi, luen ehdottomasti uudestaan. Upea teos, joka ei ehkä ole suoraviivaisinta juonta hakeville, mutta sopii sukupolvi- ja selviytymistarinoiden ystäville, Irlannista ja historiasta kiinnostuneille, hienoa omaperäistä tekstiä hakeville ja vahvaa elämystä etsiville. 

Myös Kirjaluotsi luki kirjan jo enkuksi. 

Maggie O'Farrell: Land. Alfred A. Knopf 2026.

Margaret Atwood: Elämäni. Eräänlaiset muistelmat

"Tietenkin minulla itse asiassa on kaksoisolento. Jokaisella kirjoittajalla on. Kaksoisolento tulee esiin heti, kun alkaa kirjoittaa. Kuinka muuten voisi ollakaan? On arkipäivän minä, ja sitten on se toinen minä, joka hoitaa varsinaisen kirjoittamisen. Ne eivät ole sama asia.
Minun tapauksessani kaksoisolentoja on kuitenkin enemmän kuin kaksi. Paljon enemmän."

Margaret Atwoodin vanhemmat muuttivat Nova Scotiasta Kanadan länteen suurkaupunkeihin työn perässä monien muiden tavoin 1930-luvun laman vuoksi. (Tiedot suvun vanhasta maalaiselämäntavasta olivat muuten hyödyksi Atwoodin kirjassa Nimeltään Grace, kertoo kirjailija, joka syntyi vuonna 1939.)

Mutta isä yllätti ottamalla työpaikan hyönteistutkijana maatalousministeriölle, jolloin he alkoivat elää jälleen luonnon keskellä komennusten aikana. Tämä määritti suuresti kirjailijan elämää: hän tottui toimimaan metsässä ja vesillä, oppi linnut ja muut eläimet, ruuan kasvatuksen ja alkeellisissa oloissa pärjäämisen jo pienenä. Omatoimisuus ja -varaisuus olivat oletus, eikä tytöltä tekemisen halua ja fyysistä taitoa puuttunut vanhempanakaan. 

Itse asiassa hän vaikuttaa tehneen niin paljon monenlaista ja ottaneen pelottomasti vastaan kaikenlaiset käytännön haasteet (tyyliin talo, jossa ei ole vesijohtoa tai seiniä puuttuu: remontoidaan! Remontointia  on yllättävän paljon, samoin muuttoja ja taloja ja etenkin matkoja), että lukijan päässä vilisee vauhdissa pysytellessä. Jos kuvittelit (kuten minä taisin tehdä), että suuri taiteilija elää hämyisässä kammiossa sanoja sommitellen ja herkästä mielestään ammentaen piittaamatta arkisista asioista, se käsitys murenee välittömästi. 

Mutta kaiken aktiivisuuden ohella kirjoittamisen kutsumus avautui hänelle jo hyvin nuorena ja kulkee tiiviisti mukana kouluajoista muistelmien kirjoittamiseen saakka. Runoista hänkin aloitti (1964), ensimmäinen romaani, The Edible Woman, ei suomennettu, ilmestyi 1969. Opinnoissaan hän eteni niin pitkälle kuin kirjallisuuden saralla oli mahdollista. Kirjailijan ammatin valinnasta vanhemmat "eivät olleet kovinkaan innoissaan. --- Kuinka aiot ansaita elatuksesi?" 

Kolmas määrittävä asia, joka jäi mieleeni, ovat ihmiset, hurja määrä nimiä: lapsuudenperhe sisaruksineen, oma perhe, laaja ystävä-, tuttava- ja kollegapiiri, joilla on ollut suuri vaikutus kirjailijan työhön. Ensimmäinen avioliitto oli lähinnä kaveripohjainen ja päättyi eroon, mutta toinen mies, Graeme, oli suuri rakkaus, ja hänestä kirja kertoo paljon. Luonnollisesti luontomiehiä! He saivat yhden lapsen, ja havaittavissa on haikeutta siitä, ettei toista tullut hankittua. Lasten ja nuorten kanssa Atwood tottui toimimaan paitsi sisaruksena myös leiriohjaajana, hauskuttajana ja myöhemmin yliopiston opettajana; tässäkin rooleja oli monia. 

Kanadasta ja sen kirjallisuudesta ja kirjapiireistä saa lukija paljon tietoa. Tekstiä elävöittävät Atwoodin runot ja napakat kommentit elämänopeista, kuten: 

"Siitä lähtien en ole koskaan uskonut ketään, joka on yrittänyt kehittää minua sanomalla: 'Tarkoitan vain sinun parastasi.' Ei kukaan koskaan sitä tarkoita, sanoo vain omaksi ilokseen. Joka tarvitseen jonkun kehitettäväkseen, saa etsiä jostain muualta."

Omista kirjoista on tietysti asiaa, niiden alkuideasta, tekemisestä ja nimen valinnan taustoista, julkaisusta ja vastaanotosta. Kirjat saavat kukin oman lukunsa, Maddaddam-trilogia omansa. Orjattaresi-kirja (työnimi oli Offred) ei ollut alkuun kovin myyvä. Mutta sen jälkeen kun kirja pääsi Booker-palkinnon lyhytlistalle, ei myynnille ole loppua näkynyt, sanoo kirjailija. 

"Epäilemättä se on kauhistuttanut ja turmellut sukupolvikaupalla nuoria - se on helposti 'opetettavissa', niin minulle on sanottu, ja herättää paljon 'keskustelua'." 

Atwoodilla oli jopa leikkimielinen kisa kirjailijakollegan (Beryl Bainbridge) kanssa: kumpi saa enemmän Booker-ehdokkuuksia voittamatta palkintoa (Beryl taisi voittaa). Kollegoja tapaamme runsaasti, ja kirjallisuuden edistämisessä Atwood miehineen teki paljon työtä, kuten Kanadan PENin ja Kirjailijaliiton avainasemissa. 

Kiinnostavat sattumukset ja virstanpylväät vyöryvät tekstissä lukijan eteen, höystettyinä huumorilla niin, että päävireeksi jää valtava ilo, energia ja vauhti. Lukija hymyilee, saa hyvän ja tarmokkaan olon itsekin. Erinomaisen virkistävä ja omaääninen teos! 

Monivaiheinen elämä on tiivistetty lukijaa hyvin tyydyttävästi. Kirjailijaura on johtava teema, mutta kokonaisuus on laajempi, kuten kirjan nimikin kertoo. Tietysti kerrotut asiat on valittu huolellisesti, mutta pelkkää päivänpaistetta ei esitellä, saati saavutuksilla brassailla - vaikka olisi ollut syytä, onhan Margaret Atwood yksi aikamme Suurista Kertojista, ja ymmärsi terävän älynsä ja villin mielikuvituksensa tehokkaiksi välineiksi jo lapsena. Henkilönä hänestä jää maanläheinen, aktiivinen, älykäs ja omaa polkuaan seuraileva, villinpuoleinen kuva. 

Mikä valtava suomennostyö, jo pelkästään kasvien ja lintujen nimineen! Suomennoksen kanssa lie tullut kiire, koska osa lauseista on viimeistelyä vailla siten, että kuka tahansa editoija olisi voinut ne helposti korjata. (Kyse on nimenomaan suomen kielestä, ei käännöksestä; pronominiviittaukset, sanajärjestykset, lauseenmuodostukset jne.) Antakaa, kustantajat, ihmisille aikaa tehdä työnsä kunnolla! Tämän kirjan kaltaisten teosten tulisi kestää aikaa  ja olla viimeisen päälle viilattu, ei hätäisesti markkinoille tuupattu - kuten Atwoodin omatkin teokset, joita varmasti luetaan vielä vuosikymmeniä jos ei -satoja. Ei muistelmienkaan kanssa muutama viikko tai kuukausi lisää ratkaise myynnin määrää, uskon, mutta laatu saattaa ratkaista. 

Hilkka Pekkanen on suomentanut useita viimeisimpiä Atwoodin teoksia. Suomeksi kirjoja on ilmestynyt parikymmentä, eri kääntäjiltä. Pekkasta ennen hommassa oli Kristiina Drews ja ihan alkuun Matti Kannosto, sekä yksittäiset Tero Valkoselta, Hanna Tarkalta ja  Marja Haapiolta. Otavan soisin merkitsevän suomentajan nimen kirjan kanteen, pidän sitä olennaisena tietona käännöskirjojen lukijalle.  

Kirjan lopussa on Margaret Atwoodin isän Carlin kirjoittama teksti "Kuinka minusta tuli hyönteistutkija", piiitkät kiitokset ja teosluettelo. Alussa on sisällysluettelo, mistä ilahduin. Kuten koko kirjasta, jota luin täpinässä ahmien koko reilun 700 sivun verran. Tämä teos oli tarvittu ja toivottu! Tekisi mieli kerrata heti kaikki Atwoodin kirjat, ja ehkä sen teenkin. Kyllä, fanitan. 

"Onko 'omaelämäkerta' vain sarja sarja tapahtumia, jotka ihminen on kokenut fyysisessä maailmassa, vai onko se myös kertomus sisäisestä matkasta?"

Margaret Atwood: Elämäni. Eräänlaiset muistelmat. (Book of Lives 2025). Otava 2026. Kansi alkuperäinen. Suomennos Hilkka Pekkanen.

Tuija Takala: Korven sylissä

Opiskelin hieman romantasiaa jo Hanna Morren myötä, joten luontevaa on jatkaa: tänä vuonna ilmestyi ensimmäinen suomalainen selkokielinen romantasia! Uteloitti, miten taipuvat seksuaalisuus ja romantiikka selkokielelle. 

Päähenkilö on nuori mies Osma, ihminen, joka rakastuu metsän neitoon - joka ei ole ihminen, vaan kuulua Tapion väkeä. Fantasia ja mytologia ovat siten vahvasti kirjan henkeä. Osma on yksinäinen ja haluaa jäädä metsään, mutta miten suhde onnistuisi, sillä kuolevaisten ei kuulu mennä metsän pyhiin paikkoihin? Eikä etenkään juoda mustan lähteen vettä, sillä seuraukset voivat olla arvaamattomat.

Melkoisia vaikeuksia siis Osmalla. Mutta metsän väen, etenkin naisten, viisautta haasteiden kanssa ei sovi aliarvioida. Kirjan alussa Osma on vanha ja muistelee noita aikoja. 

Kirja on kaunista suomen kieltä ja perinteet perinpohjin tuntevaa otetta. Vahva tunnelma vie mukaansa, ja romantasiaan kuuluva erotiikka on hienovaraista, mutta tunnistettavaa. 

"Minun ihoni muuttui kuumaksi
ja vatsaani koski kipu 
kuin tuli sisälläni.
Kipu teki minut levottomaksi,
sillä se ei ollut vain pahaa kipua
vaan siinä oli paljon hyvää.
Se ei ollut nälkää ja janoa
vaan jotain muuta."

Harmitti, kun tarina päättyi, olisin mielelläni lukenut paljon enemmän! Mutta onneksi kirjan takakansi kertoo kyseessä olevan Korpi-kirjasarjan ensimmäinen osa eli lisää on luvassa. Metsä on loputtoman kiehtova ja ajankohtainen ympäristö ja aihe lukijalle, korpi vielä kiehtovampi - ehkä myös pelottavampi, ainakin yhdistettynä vanhoihin suomalaisiin myytteihin ja luonnonuskontoihin. Kirjassa on lisätietoa taustoista sekä tiedoksi vanhoja loitsuja tarpeen varalle.
 

Mutta jos metsä ja mystiikka eivät kiinnosta, kävisikö kaupunki ja kerrostalo? Vinkkaan saman kirjailijan selkokielistä novellikokoelmaa viime vuodelta. Aamusta yöhön kertoo nimensä mukaisesti kerrostalon asukkaiden kokemuksista eri vuorokaudenaikoina. Kokemukset vaihtelevat humoristisista jännittäviin ja ne kertovat arkisesta elämästä - no, ehkä viimeisintä novellia lukuunottamatta - johon voi hyvin samastua niin teini kuin aikuinen, lapsiperheen vanhempi, eronnut tai ikääntyvä, kuka vain. Nautinnollisia yllätyskäänteitä ja hienoa kieltä tarjoaa tämäkin teos. Miten käy, kun pyytää naapuria matkan ajaksi kastelemaan kukkia? Tai kun lapsi muuttaa kotoa omilleen? Tai kun kävely on jo vaikeaa? Entä miten saa juuri oikean syntymäpäivälahjan?

Kirjailija Tuija Takalan historiallinen romaani Sormus on valittu parhaaksi suomalaiseksi selkokirjaksi. Ykkössijan yleisöäänestyksessä jakoi Satu Leiskon Ihmisenhaltija, joka on suunnattu nuorille aikuisille siinä missä Sormus sopii joka ikään. Tuija on kirjoittanut kymmeniä selkokirjoja itse ja mukautuksina,  joissa klassikoita ja moderneja romaaneja on käännetty selkokielelle. 

Joskus vieläkin kuulee puhuttavan selkokielestä jotenkin "huonona" tai idiooteille suunnattuna kielenä. Viimeksi luin oudon kommentin Kari Heiskasen muistelmista: ilmeisesti selkokieli ei ole hänelle tuttua eikä lie asiaa miettinyt sen enempää. Samaan on joskus syyllistynyt myös esimerkiksi HS:n toimitus, mutta kaikkien ja etenkin vaikuttajien pitäisi olla tarkkana termien kanssa. Yksinkertaisesti: älä käytä, jos et ymmärrä sen sisältöä itse.

Selkokielestä saa lisätietoa vaikka Selkokeskuksen sivuilta. Siinä on omat sääntönsä, tekniikkansa ja tavoitteensa. Ja tekijänsä, joita maassamme on useita, etenkin nuorille suunnatussa kirjallisuudessa. Tarkoitus on auttaa niitä lukijoita, joille lukeminen on eri syistä vaikeaa tai vastenmielistä. Mutta hyvä selkokirja antaa myös muille lukijoille tasoja ja syvyyttä, jota ei aloitteleva lukija ehkä huomaa. Ja kunnollinen suomen kieli on perusvaatimus, eikä sitä liian moni pysty tuottamaan.

Tuijan ansiosta uskalsin muuten vihdoin lukea John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa -kirjan, jota välttelin kuultuani sen olevan hyvin järkyttävä. Se olikin, myös selkokielellä, mutta lyhyempänä sen juonen ja tunnelman parissa meni vähemmän aikaa ja siten arvelin hieman vähentäväni painajaisia kuin alkuperäisen version kanssa olisi käynyt. Enpä tiedä, toimiko tuo, tarina jäi kyllä lähtemättömästi mieleen näinkin. Oliko kirja muuten se, joka käynnisti raidallisten kansien ja keskitysleiriaiheen kirjatulvan? 

Selkokirjojen ongelma on (toistaiseksi) pieni levikki ja ilmeisesti siksi korkea hinta. Valitettavasti ovat kaupoissa kalliimpia kuin normikirjat. Mutta rahalle saa ainakin kielen huolellisuuden puolesta vastineen, mikä huippumyyvien kirjojen kanssa ole ollenkaan itsestään selvää. 

Lue lisää selkokielestä ja tekijästä hänen sivultaan.

Tuija Takala:
Korven sylissä. Avain 2026. Kansi Emmi Kyytsönen.
Aamusta yöhön. Avain 2025. Kansi Jussi Jääskeläinen.

Kristiina Wallin: Laituri. Riitta Jalonen: Henkivakuutus

Sattumoisin luin peräkkäin kaksi herkkää ja syvää teosta samasta aiheesta, taiteen tekemisestä. Tarkemmin, sen lopettamisesta tai lopettamisen mahdottomuudesta. Onko taiteilijuus valinta vai ominaisuus, pohtii lukija (jälleen kerran). 

Kristiina Wallin kertoo vanhasta parista, Hannasta ja Einarista, jotka eivät jaksa enää ylläpitää isoa taloaan ja suunnittelevat muuttoa kerrostaloon. Merenranta vaihtuisi katunäkymään, kuvataiteilija Hannan ateljeesta luovuttaisiin. Kirjailija Einar on jo luopunut kirjoittamisesta. 

"Hän väsyi sanoihin. Väsymys mursi lauseita sisältäpäin ja Einar kirjoitti yhä pidempiä päiviä."

Kunnes ei enää jaksanut. Ja muutoksen voima yllätti molemmat.

"Sanat katosivat, siltä Einarista tuntui, kun kosketus kielen tiedostamattomaan hiipui. Sinne, missä merkitykset kerrostuivat, työntyi hiljaisuutta.
Ja surua.
Tietysti kyse oli surusta, mutta myös levosta, lepoa Einar kaipasi eikä hän löytänyt enää rauhaa kirjoituksessa, hän haroi assosiaatioiden rihmastossa ja tunnusteli sanojen merkityksiä, kunnes uupui.
Silloin tuli hiljaista."

Surua syntyy paitsi voimien myös ajan vähenemisestä. On pakattava vuosikymmenien kerrostumat talossa ja mielessä, heitettävä suuri osa pois, käytävä läpi kaikki se nostalgia, jota Hanna inhoaa, lapsuudesta ja nuoren parin alkutaipaleelta saakka. Hän ei ole luopunut taiteestaan, tuskin luopuu koskaan: ennen muuttoa hän maalaa kiihkeästi viimeisen näyttelynsä viimeisiä teoksia, mutta kokee kipeästi fyysiset rajansa, hämmentyy ajan kulumisesta.  

"Onko jossakin raja, jonka ylitettyään on helpompi ajatella mennyttä kuin tulevaa? Milloin minusta tuli taaksepäin katseleva vanhus?"

Mielensä rajoja Hanna tutkii edelleen, Einarista tuntuu tyhjältä.

"Syntyy onkaloita, onttoja tiloja kaivertuu sinne, missä mielensisäisistä kuvista syntyi ennen sanoja. 
Vaikka eivät ne oikeastaan kuvia olleet, enemmänkin aavistuksia, kirjoitusta edeltäviä liikahduksia. 
Tai jos eivät liikahduksia, niin suuntia sinne, missä kieli rakensi omalakisia reittejään."

Mutta on ollut antoisa elämä, josta voi olla ylpeä. Hanna miettii: "Ja kiitollinenkin olen, tietysti olen kiitollinen, minulla on ollut mahdollisuus jättää jälki, ei se ole itsestään selvää, mikään ei ole itsestään selvää paitsi maalaamisen välttämättömyys ja pakko."

Molemmilla on yksi läheinen, puoliso, jonka ajatukset ymmärtää sanomatta. Lapsia ei ole. "Meille lapsettomuus on enemmänkin ominaisuus kuin valinta tai päätös." On arki, joka on kantanut ja mahdollistanut. "Arkisten asioiden merkityksellisyys. Merkillisyys." Rakkaudesta ei leperrellä, ehkä sekin on itsestään selvää, heidän ominaisuutensa. 

On yhteinen tieto siitä, että aika käy vähiin. Einar miettii:

"Mutta tyytymistä vanhuus on opettanut. Tyyntymistä. Itseään on helpompi sietää, siitä kai tässä on kyse, sietämisestä enemmänkin kuin mistään ylevästä itsetuntemuksesta."

Se tuo haikeutta, mutta kirja ei ole mustanpuhuvan surullinen, vaan kaunis ja tarkkanäköinen kuvaus taiteilijaparin vanhenemisesta. Pelkäsin hieman kirjan nimeä: uhkaako se? Teksti lomittaa sopivasti mielikuvitusta reaalimaailmaan pääasiassa Hannan mielikuvituksen myötä, näkyjen, jotka myös Einar tietää ja näkee. Ihastuttava teos, joka kattaa paljon ajatuksia taiteesta, parisuhteesta, iästä, ihmisyydestä. 

Kristiina Wallin: Laituri. S&S 2026. Kansi Elina Warsta.

Riitta Jalonen kertoo omasta kokemuksestaan. Hän suunnitteli lopettavansa kirjojen tekemisen Omat kuvat -romaanin jälkeen. Mutta se ei vielä onnistunut (lukijoiden onneksi), ja muistiinpanot jatkuvat nyt romaanissa Henkivakuutus. 

Kirja nostaa esiin muistoja elämän varrelta ja ajatuksia kirjoittamisesta. Miksi lopettaminen ei onnistunut. Millaisia mietteitä ei-kirjoittavalle kirjailijalle herää ja mikä on ollut pakko kirjata ylös. Kertojana on Elise, jonka pitkä avioliitto Johanin kanssa kulkee yhtenä juonteena. Hetkinen, eivätkös nämä nimet ole tuttuja kirjailijan aiemmista teoksista? 

Kertoja puhuu fiktiivisestä minästä, siitä joka kirjoittaa, kun "minä" elää normielämää. "Sen jälkeen kun lopetin kirjoittamisen, olen kaivannut eniten fiktiivisen minän ja oman minän kanssa jaettua aikaa." Jotenkin ymmärrän tuon hyvin, vaikken ole taiteilija: solahtamisen johonkin muualle, yllätyksen siitä, mitä "se toinen" saa aikaan, sen toisen kannattelun ja tarpeen.

Juonitarina tämä ei ole, vaan kokoelma muistiinpanoja, johdonmukainen kyllä, lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista iäkkääseen äitiin ja jo edesmenneisiin sukulaisiin saakka. Jalosen teksti on tutusti kirkasta ja kuulasta ja tuo mieleen Joel Haahtelan, ja myös Merete Mazzarellan pelkistetympänä, ilman rönsyäviä kirjallisia viitteitä ja anekdootteja. Harkittua, hiottua lausetta ja kappaletta, kokemuksen kantamia. Niin elämän- kuin kirjoittamiskokemuksen. 

Elisellä ja Wallinin Einarilla on hämmentävän samanlaisia ajatuksia, eri tavoin ilmaistuina. Einar puhuu esimerkiksi tekstin hiljaisuudesta. "Aukkoja, joissa merkitykset syntyvät ja syvenevät. Ei kyse ollut milloinkaan vain siitä, mikä rakentui näkyviin." Elise sanoo: "Harvat sanat erottuvat toisistaan ja antavat tilaa sille mitä ei sanota." Tunteita ei aina tarvitse sanoittaa ja lukija voi luoda sanoille omia merkityksiä. Ja se taiteilijuus, poistuuko kirjoittajuus ikinä ihmisestä, johon se on asettunut? Elise:

"Kirjoittamisen idut kasvavat hiljaisuudessa kuoren alla ja vaikuttavat elämään pelkällä olemassaolollaan. Ne eivät kuole niin kuin kärpäset. Fiktio muuttaa menneestä nykyhetkeen vaikka käyttäisi mitä aikamuotoa tahansa. Imperfektin osa on olla preesensin tausta."

Henkivakuutuksen voi ostaa alan yrityksiltä ja saada sen mukana lahjaksi vaikkapa kellon (tai entiseen aikaan sai, nykyisin kai kytkylahjat ovat enimmäkseen kiellettyä markkinointia). Henkinen henkivakuutus on toinen asia, muodostuu muusta kuin rahasta. Se on myötätunnon ja toivon vaalimista, muun muassa, olen ymmärtävinäni Elisen sanoista. Kirjallisuutta rakastavan on helppo yhtyä tähän: 

"Paras henkivakuutukseni on kaunokirjallisuuden antamaa, kirjoittamista ja lukemista." 

Nämä kaksi kirjaa toivat lukijan aivoille pureskeltavaa ja mielessä pyörivää pitkäksi aikaa, ja ne voi hyvin lukea monta kertaa, uskon, että merkityksiä löytyy aina. 

Riitta Jalonen: Henkivakuutus. Tammi 2026. Kannen suunnittelu Laura Lyytinen.

Florence Knapp: Nimet

Kiehtova ajatus: vaikuttaako sinulle annettu nimi elämääsi? Jopa siihen, millainen ihminen sinusta tulee? Ei tietenkään, on spontaani vastaukseni, mutta tarkemmin ajatellen asia ei ole niin suoraviivainen. 

Brittikirjailija Florence Knapp on ajatellut tarkemmin. Hän kertoo pojasta, tai oikeastaan kolmesta pojasta, jotka ovat sama henkilö mutta elävät erinimisinä. Bear, Julian ja Gordon ovat versioita Coran vuonna 1987 syntyneestä pojasta, jolla on isosisko Maia, isän nimi on myös Gordon. 

Mainittakoon heti - sillä kirjassakin asia käy selväksi hyvin pian -, että isä-Gordon ei ole ihana mies, vaan perheen despoottinen komentaja. Hän haluaa pojalleen oman nimensä. Cora on kuitenkin se, joka käy rekisteröimässä vastasyntyneen nimen. Ja valitsee sen kolme kertaa eri tavoin. Mitä kustakin valinnasta seuraa, saamme lukea tarinan edetessä ja vaihdellessa pojan versiosta toiseen tämän kasvaessa ja kehittyessä aina aikuisuuteen saakka. Näkökulmat vaihtelevat pojan omasta Maiaan ja Coraan, hieman isovanhempiin ja ystäviinkin. 

Kirjailija pitää uskottavasti poikien polut erilaisina, ja muidenkin perheenjäsenten. Lukija alkaa miettiä, onko nimellä tosiaan vaikutusta siihen, millaisena lapsi nähdään ja koetaan ja miten hänet kasvatetaan. Etenkin poika-Gordon joutuu miettimään, mitä hänessä ja isässä on samaa nimen lisäksi. 

Maia rakastaa pikkuveljeään joka versiona, samoin äiti lapsiaan. Mutta poika ja koko perheen tilanne vaikuttaa väistämättä heidänkin valintoihinsa ja ihmissuhteisiinsa, eniten Coraan äitinä, vaimona ja ihmisenä. Jonka alistuvuutta miehensä mielivaltaiseen hallintoon on vaikea hyväksyä. Mutta onko hänellä vaihtoehtoja, missään versiossa? 

"Luopuisitko omasta elämästäsi lapsesi vuoksi, maailma kysyy äänettömästi. Kyllä, niin hän on tehnyt. Mutta hän ei ollut arvannut, että tulisi toinenkin taitekohta, jossa se lupaus merkitsisi lopulta päätöstä laskea kaikki äitiyden aseet: varovaisuus, ennakointi, tarkistaminen, muistuttaminen, hoivaaminen, avoin välittäminen. Jotain kytkintä on näet käännetty, ja jos hänen rakkautensa olisi liian näkyvää, se ei pitäisi hänen lastaan turvassa, vaan saattaisi tuhota kaiken. Se saattaisi musertaa pojan. Niinpä hänen on yritettävä kutistaa läsnäolonsa Bearin mielessä, tehtävä tilaa muille, jotta nämä voisivat siirtyä etualalle."

Vanhemmuus, identiteetti ja henkilökohtaisen valinnan vapaus kulkevat kirjan teemoina. Kovin syvällisiin luotauksiin ei mennä, liikutaan viihteen ja trillerin rajamailla, mutta pointti tulee selväksi. Kieli on tosin perusviihdekirjaa kunnianhimoisempaa.  

Onneksi luvut ovat lyhyehköjä ja niiden sisältö huolella karsittua, jotta lukija pystyy pitämään muistissa kolme eri tarinaversiota henkilöineen. Kuin lukisi kolmea kirjaa yhtäaikaa. Lukijaystävällisyyttä ja koukuttavuutta on haettu osaavasti, hieman jopa laskelmoidun tuntuisesti. Kirjaa ei silti ollut helppo laskea käsistään ennen loppua. Vetää ja viihdyttää, vaikkeivat tapahtumat ole keveitä. 

Florence Knapp: Nimet. (The Names.) WSOY 2026. Suomennos Irmeli Ruuska.