Helena Immonen: Horros

Helena Immosen pelottavan todentuntuisen maanpuolustuksellisen Kettu-sarjan päättyessä jätimme jäähyväiset suomalaiselle pariskunnalle, puolustusvoimien tiedustelulaitoksen Mikael Koivulle ja hänen vaimolleen, Supon Riina Koivulle, tehtävissään geopolitiikan keskiössä räjähdysaltteilla alueilla.

Horros aloittaa uuden Havu-trillerisarjan, joka on vielä ajankohtaisempi jos mahdollista: kun Yhdysvallat ja Kiina kilpailevat maailman herruudesta, Antto Havu sotkeutuu kuvioon työssään turvallisuusalan yrityksessä. Hän alkaa epäillä työnantajansa toimia, kun kiinalaisia tutkijoita kuolee epämääräisissä olosuhteissa, ja ottaa yhteyttä entiseen kollegaansa, M16:ssa palvelleeseen Sandraan, jonka kontaktien avulla he alkavat tutkia outoja sattumuksia.

"- Tarpeeksi hyviä tutkijoita ja osaajia Kiinassa kyllä riittää jonoksi asti, Lin hymähti katkerasti. - Ei muutamasta eroon hankkiutuminen vaikuta mihinkään. Ihmisten korvaamisen kommunistinen järjestelmä kyllä osaa."

Nopeasti Antto ja Sandra huomaavat olevansa suurvaltapolitiikan pahimpien salaisuuksien jäljillä, joissa hyvisten ja pahisten erottelu on vaikeaa - sama teema kuin Immosen aiemmassa sarjassa. Kiina kehittää sotateknologiaa: mitä se aikoo Taiwanin suhteen? Mitä tekee Amerikan presidentti? Entä Stubb ja Suomi? Miten britit tai korealaiset liittyvät asiaan? Miten käy Grönlannin? Ja ennen kaikkea, miten Antto ja Sandra selviävät armeijoiden, ulkomaantiedustelujen, tutkijoiden, poliitikkojen ja kaupallisten toimijoiden hähmäisessä, arvaamattomassa ja julmassa verkostossa? 

Vauhdikkaiden tapahtumien ohella Immonen piirtää henkilökuvat Antosta ja Sandrasta lähipiireineen. Molemmilla on taitoja, joita harvalta löytyy, ja taustalla mutkikkaita ihmissuhteita.

"- Mitä hittoa oikein ajattelit? Hän on naimisissa!
Antto pudisti päätään.
- Siitä on jo aikaa. Meillä oli lyhyt suhde ennen kuin... No, ennen kuin asiat menivät päin helvettiä.
- Ja nyt olette ystäviä?
- Jotakuinkin niin. 
Aleksi huokaisi.
- En halua sinun sotkevan elämääsi.
- Liian myöhäistä."

Maanpuolustuksen osaajana ja muilta alan asiantuntijoilta tietoja keränneenä Immonen osaa ladata tekstiin vaikuttavuutta ja faktaa, vaikka pääjuoni on fiktiota. Jälkisanat kertovat kirjan kuvaavan "sotilaallisia suorituskykyjä, jotka eivät vielä ole todellisia, mutta hyvinkin pian voivat olla." Droonien nopea kehitys on todellista, eivätkä muutkaan kirjan esittelemät kehitysaskeleet ole mahdottomia. Antton ja Sandran kaltaisia toimijoita tarvittaisiin kipeästi uuden maailmanjärjestyksen rakentamisen melskeissä - sillä melskettä se on ja tulee olemaan. 

Hurja seikkailullinen teos, jonka lukee henkeä pidätellen. Immosen teksti on entistä sutjakampaa, kasvanut kokemus kirjoittajana näkyy lukijaystävällisenä etenemisenä, jännityskärki edellä.

Helena Immonen esiintyy Helsinki Noir -tapahtumassa helmikuun 2026 viimeisenä viikonloppuna Aleksanterin teatterissa. Saattaa olla, että piipahdan näkemässä ja kuulemassa huippudekkaristeja. 

Helena Immonen: Horros. Docendo 2025. Kansi Jussi Jääskeläinen.

Laura Porola: Yövilkka

Luin hyvän kirjan. (Yllätys?) Yövilkka on esikoisromaani, hämmästyttävän valmis ja vaikuttava kertomus Sonjasta, jolle on tapahtunut lapsena kauheita. Nyt hän on aikuinen, biologi ja tutkijatohtori, joka asuu Joonaksen kanssa ja tekee mielellään paljon töitä; toteuttaa jäkälien tutkimushankkeita näytekeräysreissuineen, kirjaa tuloksia, kirjoittaa artikkeleita. 

"Työssä minulla on koko ajan tehtävää, minulla on selkeä tehtävä, alituinen tarve onnistua, ja työ rajaa kuin koelinjat muun maailman ulkopuolelle..."

Hänellä on joskus ihan hyvä olo, usein ei. Nukkuminen on ongelmallista. Se tuo paljon hankaluutta,  epävarmuutta. Nyt puhutaan todellisesta traumasta, ei vain ikävän kokemuksen muistosta, jollaisiin traumakirjat joskus vaikuttavat pohjautuvan ja jäävät siihen itsesäälivästi vellomaan. Vaan pelon ja häpeän ainaisesta läsnäolosta, niiden voittamisesta päivä ja hetki kerrallaan, koko olemassaolon ja minuuden osatekijästä. Jota Sonja ei haluaisi muistaa tai muistella, mutta.  

Kirja jakautuu silloin- ja nyt-lukuihin. Pikkuhiljaa, uteliaisuutta kutkuttavasti lukijalle avautuvat niin menneet tapahtumat kuin Sonjan nykyarki. Hän on fiksu ja ajatteleva ihminen, joka toimii, juoksee paljon, viihtyy ulkoilmassa. Kuin koko ajan pakenisi. "Paikallaan pysyminen on mahdotonta. Ei ole mitään missä olla paikallaan."

Silloin: "On outoa, että päivät todella seuraavat toisiaan. Syömme, nukumme, hengitämme, ulostamme, aivan kuin mikä tahansa eläin. Seuraan päivien mukana itseäni, kuinka käyn luennoilla, joissakin bileissä jos Veera on menossa niihin, iltaisin vaatekaupassa myymässä farkkuja, minusta on tullut erinomainen farkkujen myyjä. Kaupan omistaja sanoo, että olen hyvä asiakaspalvelija. Ja jos minulla ei ole muuta, juoksen. Juostessa voi ajatella, että selviydyn tästä kaikesta." 

Koska tapahtumiin liittyy lapsuudenperhe, terapeutti kehottaa Sonjaa kohtaamaan tunteitaan vaikka kirjoittamalla perheenjäsenelle kirjeitä. Normilääkäreiltä Sonja saa loputtomasti unilääkereseptejä. Sonja on raskas ystävänä ja parisuhteessa kumppanina. Hän on omissa maailmoissaan, saa raivokohtauksia, joita sitten pyytelee anteeksi ja touhuaa entistä enemmän. Ottaminen ja antaminen menevät yli. Hän itkee paljon, hänen on helppo kyyneltyä; onko se hyvä merkki tunteiden purkamisesta, niistä lapsesta asti kasvatetuista?

Silloin: "Pikkuveli ja minä vetäydymme iltaisin aikaisin huoneeseemme, pikkuveli tekee lattialle valtavaa legorakennelmaa, minä uppoudun kirjoihin. Välillä leikimme yhdessä pikkuveljen He-Manilla ja minun vanhoilla barbeilla eikä meitä edes nolota. Muualla koti täyttyy epämääräisellä purkautumattomalla energialla, energia vain lisääntyy, ja aina kun puhelin soi keittiössä, adrenaliini lävistää meidät kaikki. Äiti vastaa, jähmetymme pikkuveljen kanssa hetkeksi paikoillemme, terästämme kuuloamme, mutta puhelimessa onkin joku muu. Silloin käännymme sisäänpäin, ja se jokin, mitä odotamme, kaivautuu syvemmälle mahan perukoille, painavaksi kivuliaaksi kiveksi."

Teksti on tehokasta, tavoitan Sonjan hädän ja ahdistuksen, paljon ristiriitaisia tunteita, elämänhalua ja kuoleman kiehtovuutta. Hän pohtii kesäisiä hukkumisia uimarannoilla. "Hukkuminen tapahtuu muilta huomaamatta. Ihminen vajoaa hiljaisuudessa veteen. Ympärillä olevat katsovat pois päin, jatkavat kahvin juontia, selaavat kännykkää, vaihtavat pikkuhousuihin pyyhkeen alla." Voiko myös henkinen vajoaminen tapahtua kenenkään huomaamatta? 

Luonto on vahvasti mukana koko kirjan mitalta. Kymmenet jäkälälajit! Pienenpienet ötökät, linnut, kasvit (myös yövilkka on kasvi), puut. Metsä. Jossa hän sanoo tulevansa vaistonvaraiseksi.

Nyt: "Yritän antaa aamuisen metsän huuhdella ylitseni, huuhdella väsyneen ruumiini. Jostain kuuluva linnun liverrys valelee ja tuntuu keuhkoissa asti."

Pidin kirjan hieman toisteisesta tyylistä, se sopii aiheeseen, mielenliikkeisiin, sekä realismista ja voimakkaista tunnekuvauksista, kasvin tavoin varovasti mutta varmasti kasvavasta tarinasta. Niin tyyli kuin aiheet käsittelyineen tuovat vahvasti mieleen Anni Kytömäen. Lohdullista tai ei, ihminen on osa itseään suurempaa organismia.

"Olen kuin pieni sinilevän piste, metsän valtava vihreys kietoutuu minuun, sydämeni syke laskee ja suljen silmäni. Metsä alkaa syödä minua. Metsä voi aina aloittaa alusta." 

Laura Porola: Yövilkka. Otava 2025. Kannen suunnittelu Piia Aho, kuva Terhi Heinon teoksesta Häkki.

Helsingin Kaupunginteatteri: Hildur

Satu Rämön luoma islantilaispoliisi Hildur on tullut vastaan monesta suunnasta: kirjahyllyn lisäksi tv-sarjana Nelosella, näytelmänä Turussa ja nyt myös Helsingin Kaupunginteatterin rikoshenkeen erikoistuneella Arena-näyttämöllä Hakaniemessä. Olen oppinut, että kirjat yleensä toimivat loistavasti teatterina. Tarina ja hahmot ovat "valmiita", ja kun niihin yhdistää teatterin omat keinot, tulos on joskus jopa enemmän ja isompi kuin kirja yksinään. 

Myös Hildur viihtyy stagella hyvin. Tarina etenee sutjakasti, ja paljon ehtii tapahtua, kuten kirjasta tiedämme. Hildurin maailma rakentuu kokonaiseksi, mutta tietenkin jättää paljon jännitettävää - onhan kirjoja jo viisi, ja näytelmä keskittyy ensimmäiseen, jossa sarjan keskeiset henkilöt, arvoitukset ja ympäristö esittäytyvät. 

Hildur tekee työtään, asuu ja surffaa Länsivuonoilla, Islannin perukoilla. Hän saa kollegakseen suomalaisen poliisiharjoittelijan, Jakobin, jolla on omat syynsä vaihtaa maata ja maisemaa. Hän joutuu heti tositoimiin: lumivyöryn seurauksena löytyy ruumis, joka avaa rikostutkinnan useammasta kuolemantapauksesta, sillä niillä on jotain yhteistä. Samalla se avaa Hildurin vanhoja haavoja: hänen lapsina kadonneiden pikkusiskojensa arvoitus on ollut ratkaisematta jo neljännesvuosisadan. 

Päähenkilöt tulevat tutuiksi. Elena Leeve on uskottava, omanlaisensa Hildur, ja kollega Jakob (Paavo Kinnunen) neuleineen on yhtä ihana kuin aina (kuva alla.) Heidän ystävyytensä ja yhteistyönsä kehittyy kauniisti ja konstailemattomasti. Ei romanttisessa mielessä, sillä molemmilla on omat kuvionsa sillä suunnalla. Saimme tutustua myös kirjasarjan myöhemmissä osissa enemmän vaikuttavaan Tinnaan (Ursula Salo). 

Myös poliisien pomo, Beta, ja muut kollegat ja asianosaiset työskentelevät ahkerasti - ja vetävät näyttelemisen välillä överiksi, tarkoituksella, mutten ole varma, sopiiko (lievä) farssimaisuus dekkarijuoneen, jossa kuitenkin ollaan tässä ajassa ja vakavien asioiden (rikosten) äärellä. Kuvassa monen roolin mies Jari Pehkonen.
 

Huumorista katsojat kyllä pitivät, ja siitä, että juoni noudattaa uskollisesti kirjaa jopa pienissä yksityiskohdissa, jotka eivät aina tuntuneet kovin oleellisilta. Mutta kuulin yleisöstä asiantuntevia ja innostuneita kommentteja; kirja on selvästi luettu tosi tarkasti ja muistettiin paremmin kuin itse tein, lukemisesta on jo aikaa. Ja mikä sen palkitsevampaa kuin vertailla versioita samasta tarinasta! 

Pelkistetty lavastus ja näyttämö valaistuksineen ja asuineen toimi erinomaisesti, lumivyöryineen ja kivisine maastoineen, videoin elävöitettyinä ja väritettyinä. Huomion saivat ne kohdat, joiden pitikin.

Osaavaa teatteria dekkariviihteen ystäville. Arena oli täpötäysi, vanhan arvotalon tunnelmalliset puitteet tuovat omaa charmiaan. 

Helsingin Kaupunginteatteri: Hildur. Arena-näyttämö.

Ensi-ilta 28.1.2026. Valokuvat HKT, Mitro Härkönen. 

Rooleissa:
Hildur: Elena Leeve
Jakob: Paavo Kinnunen
Tinna, Maria, poliisi: Ursula Salo
Freysi, Jonas: Mauno Terävä
Beta, Kolfinna: Sari Haapamäki
Gudrun, Marta: Sanna Jude Hyde
Lisa, Audrun, Lian, assistentti: Linda Hämäläinen
Örn, Kirves-Haakon, Gustav, poliisi: Unto Nuora
Jon, Heidar, Magnus, tutkija: Jari Pehkonen
videolla ja ääninä Leena ja Matias: Vappu Nalbantoglu ja Aapo Korhonen
Rosan ja Björkin äänet: Emma Räsänen ja Vilja Paasila

Alkuperäisteos: Satu Rämö
Dramatisointi: Satu Rasila
Ohjaus: Tuomas Parkkinen
Lavastus: Antti Mattila
Puvut: Elina Kolehmainen
Valot: Petteri Heiskanen
Videot: Toni Haaranen
Äänet: Eradj Nazimov
Naamiointi: Jutta Kainulainen
Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

Risto Isomäki: Krakenin saari

Olisipa tämä kirja ollut olemassa jo ennen nuoruuden Teneriffan-matkaa. Nyt tiedän, miten merkittävä paikka saaren rannikko on maailman ekologialle. Siellä on tavattu erittäin harvinaisia meren eläviä, ja Isomäki tuttuun tapaansa kertoo asioista niin uskottavasti ja tieteeseen pohjautuen, mielikuvituksellaan ja kannanotoillaan tarinaa maustaen, että jälleen kerran lukija on ällikällä lyöty.

Meribiologi Martti Ritola työskentelee Azorin saarilla ja iloitsee ammatinvalintaansa.

"Häntä olivat aina kiehtoneet kaikki ne muut elävät, tuntevat ja ajattelevat olennot, jotka jakoivat planeetan ihmisten kanssa. Jotka kaikki aistivat ja hahmottivat saman tilan aivan eri tavalla kuin ihminen."

Seitivalasta Martti pitää hetulavalaiden kuningatterena. 

"Seiti- ja sillivalas olivat joka tapauksessa varmaankin kaikkein hirvittävimmät ja tehokkaimmat maapallon biosfäärin koskaan tuottamat tappokoneet. Ne olivat musertavan nopeita ja ylivoimaisia suhteessa saaliseläimiinsä..."

Rausku on yksi lajeista, joilla ei ollut mitään tekemistä ihmisten kanssa. Se voisi yhtä hyvin olla kotoisin vaikka toisesta galaksista, miettii Martti.

"Oudosta ulkönäöstään huolimatta rausku vaikutti uteliaalta, älykkäältä ja ystävälliseltä. Sitä oli hyvin vaikea ajatella kalana. Rauskut olivat ennemminkin kuin suunnattomia, monen sadan kilon painoisia lintuja, ja oli jonkin verran todistusaineistoa siitä, että ne saattaisivat olla lähes yhtä älykkäitä kuin linnut. Vaikka kaloja ne tietysti silti olivat. Se oli hyvä muistutus siitä, miten vaarallista eläinten yksiviivainen luokitteleminen tiukkiin kategorioihin oli."

Mutta Martin miellyttävä mietiskely katkeaa äkisti, kun hän saa naisystävältään, merivoimalaitoksia kehittävältä Camillalta kutsun saapua heti Portugaliin. Sillä Teneriffan rannikolla on tehty merkillisiä havaintoja. Ja tästä alkaa seikkailu! Siihen liittyy sukellusveneitä ja kilometrien syvyisiä sukelluksia, kansainvälisiä tutkijoita - kuten meksikolainen Isabella, Martin ex-tyttöystävä, joka saa Camillan kihisemään mustasukkaisuudesta - huipputekniikkaa, uudenlaisia energiantuotantomuotoja, mafiaa ja kyllä, tuntemattomia lajeja. 

Jos olet lukenut Isomäen Con ritin, tiedät jo jotain siitä, millaiset oliot ovat kirjailijaa viimeksi tarinoihin innostaneet. Myyttiset tai ehkä sittenkin todelliset merihirviöt, joista kirjan esittely sanoo:

"Jättiläiskalmari eli viikinkien Kraken on ensimmäisen kerran kuvattu lajina juuri siellä, ja suurin osa kaikista maailman jättiläiskalmareita koskevista havainnoista tehdään edelleen joka vuosi juuri Teneriffalla."

Onko tosiaan niin, että maapallon biosfäärissä on eniten elämää valtamerissä? Ainakin se on totta, ettemme tunne kaikkia eläinlajeja tai valtamerien ekosysteemejä vimmaisesta teknologisesta kehityksestämme huolimatta, joten syvyyksissä voi elää mitä vain. Martti sanoo siellä olevan toisen todellisuuden,

"...jota emme koskaan kohtaa. Mutta joka voi olla, monella eri tavalla mitattuna, vielä kovin paljon suurempi ja merkittävämpi kuin oma maailmamme. Ikään kuin maapallon hallitseva todellisuus.
Camilla katseli rannan valomerta. Valot tuikkivat ja elivät, ilma väreili lämpöä ja kosteutta, vaikka aurinko oli laskenut kauan sitten.
- Maapallon...hallitseva todellisuus? hän kysyi.
Martti nyökkäsi.
- Mitä sinä tuolla tarkoitit?
Martti ei vastannut suoraan vaan heitti Camillalle oman kysymyksensä.
- Jos joku kertoisi sinulle, että hei, me olemme erehtyneet, ihminen ei taida ollakaan maapallon runsaslukuisin suurikokoinen eläinlaji, vaikka me olemme aina luulleet niin... mitä sanoisit?
- Sanoisin että ihminen, joka väittää jotakin sellaista, on päästään vialla.
- Niin minäkin olisin vielä jokin aika sitten ajatellut, myönsi Martti. - Mutta, niin epäuskottavalta kuin se ehkä kuulostaakin, ihminen joka sanoisi niin... olisi todennäköisesti oikeassa."

Ehkä sittenkin hyvä, ettei kirjaa ollut matkani aikaan tehty. Uiminen olisi saattanut olla liian jännittävää! Loppusanoissa Isomäki kertoo tarkemmin tietolähteistään ja siitä, mikä kirjassa perustuu todelliseen tietoon ja miten meriä maailmalla suojellaan tai pitäisi suojella: Azoreilla tämä on hoidettu hyvin. Ekoturismistakin puhutaan. 

Kenelle: Luonnon ystäville, merta rakastaville, matkustaville, seikkailusta nauttiville, faktan ja fiktion sekoitusta sietäville, jännitystä etsiville, tieteen saavutuksia ja sen ideoita ihaileville.

Kirja on yksi vuoden 2025 Johtolanka -palkinnon ehdokkaista. Voittaja julkistetaan 3.2.2026.

Risto Isomäki: Krakenin saari. Into 2025. Kansi Jussi Karjalainen.

Virginia Woolf: Vuodet. Klassikkohaaste 22.

Vuodet ei ollut tuttu teos Woolfilta kuuluisien Mrs. Dallowayn (uutta Rouva Dalloway -käännöstä en ole lukenut) tai Oman huoneen tapaan, mutta kolahti minuun mainittuja kovemmin: kerrassaan hurmaava kirja!

Se kertoo eversti Pargiterin perheestä Lontoossa alkaen vuodesta 1880. Seitsemän lasta, neljä tyttöä ja kolme poikaa, kasvaa tarinassa aikuisiksi, iäkkäiksi saakka, ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Päivät, vuodenajat, vuodet, elämät... Ne kulkevat ja kieppuvat lukijan silmien edessä vääjämättömästi ja vastustamattomasti. Kuin kaikki olisi satunnaista tai äärettömän tärkeää, elämää eläessään ei sitä voi tietää. 

Vaikka aika kulkee kirjassa kronologisesti, henkilöiden ajatukset, muistot ja toisiinsa liittyvät tapahtumat muodostavat elävän mosaiikin, jonka jokaisella pienellä palalla on tausta ja merkitys. Tajunnanvirta soljuu vaivatta, lukijan uteliaisuus pysyy herpaantumattomana, kun hänet yllätetään vaikkapa aloittamalla uusi kappale sanoilla: Juhlat majalla olivat ohi. Mitkä juhlat, missä ollaan, mitä nyt tapahtuu...

Luulen, etten kahdellakaan lukemisella huomannut tarkastella jokaista palaa riittävän huolella. Silti sain kiehtovan kuvan henkilöiden maailmasta ja luonteesta sekä heidän välisistään suhteista. Niiden kehittymistä oli antoisaa seurata, samoin sitä, miten tietyt sisarukset muistuttivat toisiaan tai vanhempiaan ja kuka taas oli täysin erilainen. 

"Jokaisella takapihalla, viimeisiä harvoja pelargonioita suojaavien muratintäyteisten muurien nurkissa, lehdet oli koottu kasoiksi, joita kiivaat liekit nakersivat hampaillaan. Tuuli tuiversi savun kadulle, aamulla auki oleviin salin ikkunoihin. Oli näet lokakuu, vuoden syntyaika.
Eleanor istui kirjoituspöytänsä ääressä pidellen kynää kädessään."

Lisäksi mukana on serkkuja ja ystäviä sekä vahvasti Lontoo, sen kadut ja säät, koko ympäristö niin näyttämönä kuin kohinana taustalla. 

"Strandin metakka, sekamelska ja laajuus hyökyivät hänen ylleen ja huojensivat häntä. Eleanor tunsi avartuvansa. Ulkona oli yhä valoisaa, ja kiireisen, kuohuvan ja kaoottisen elämän myllerrys riensi häntä kohti. Tuntui kuin jokin olisi riistäytynyt vapaaksi - sekä hänessä että maailmassa."

Kuulostaa sekavalta ja mahdottomalta vain 449-sivuisessa kirjassa, mutta tarinaa on silti helppo seurata, sillä Woolf kutoo kaiken kokoon mestarillisesti. Teksti ja juoni etenee riuskasti tarpeen vaatiessa, mutta pysähtelee hetkiksi ihmistensä pohdintoihin. Turhaa ei ole, vaikka pienetkin asiat pulpahtavat pinnalle ajan virrassa. Martinin äidilleen antama mursunmuotoinen harja. Morrisin kuluneet kengät. 

"Mutta hetken se kaikki tuntui Kittystä joutavalta, pinnalliselta ja typerältä. Tavallinen opiskelija lakissaan, kaavussaan ja kasa kirjoja mukanaan näytti hölmöltä. Ja mahtipontiset vanhat ukot liioiteltuine piirteineen muistuttivat veistettyjä gargoileja, keskiaikaisia ja epätodellisia. Kittystä tuntui kuin ihmiset olisivat sonnustautuneet näyttelemään jotain roolia. Sitten hän jo seisoi kotiovensa takana ja odotti hovimestari Hiscockin laskevan jalkansa tulisijan ristikolta ja lyllertävän ylös. Mikset voi puhua niin kuin ihmiset puhuvat, Kitty ajatteli, kun mies otti vastaan hänen sateenvarjonsa ja mutisi tavallisen huomionsa säätilasta."

Ajan kuluminen. En kokenut tarinaa surullisena, vaikka jossain sen sanottiin enteilevän kirjailijan itsemurhaa: kirja jäi viimeiseksi, jonka julkaisun Woolf eläessään näki. Haikeana pidin kyllä, mutta myös kauniina ja totena kuvauksena elämästä yleensä ja Pargitereista sen esimerkkeinä omassa ajassaan, jolloin yhteiskunta järisi ja muuttui. Ehkä kirjoittaja oli liian tarkkanäköinen kestääkseen kaiken, tuhannet pienet ja suuret asiat, joilla maailma on täytetty. 

Upeasti hän kirjassa tuo esiin ajatuksia - omiaan, muiden - ja etenkin kirjallista taituruuttaan. Kieli, tässä suomennoksena, on herkullista luettavaa. Se on arkista, silti kaunista ja eloisaa, rytmiltään elämänkaltaista, se kulkee, aistii, pysähtelee ja etenee varoittamatta. Suru on kyllä kirjan loputtua läsnä, siksi, ettemme saaneet lisää mestariteoksia eikä kirjailija ehkä ehtinyt käyttää kaikkea potentiaaliaan. Mitä olisi vielä voinut tullakaan!  

Virginia Woolf: Vuodet. (The Years, 1937). Savukeidas 2013 / Rosebud Books 2025. Suomennos Ville-Juhani Sutinen. Ulkoasu Tex Hänninen. 

Liitän postauksen osaksi kirjabloggareiden klassikkohaastetta 22 (logo Niina Tolonen). Lue kuvaukset muiden lukemista klassikkokirjoista haasteen koonnista. 

 #klassikkohaaste

Klassikkohaaste 22, koonti

 

Miten hieno lista klassikkoja haasteesta kasvoi! Klassikkohaasteen kierrokselle 22 osallistui 28 kirjoittajaa ja 29 kirjaa. Suuri kiitos klassikoita lukeneille ja lukemastaan postanneille! 

Tässä postauksessa on koonti osallistuneista ja linkki luettuihin klassikkokirjoihin kunkin blogissa. Laitathan linkkisi kommenttina alle tai minulle muun kanavan (fb, insta, meili) kautta. 

Ennakkotietojen perusteella etenkin brittikirjallisuus kiinnosti, mutta mukaan luvattiin myös jotain kotimaista, jotain ranskalaista, hieman amerikkalaista sekä itäaasialaista. Miten lukuaikeet toteutuivat? Sen näet päivittyvästä listasta alla. 

Suosituin kirjailija oli Virginia Woolf, jonka oli valinnut neljä kirjoittajaa, minä muiden joukossa. Syy lienee uusien käännösten, jotka ovatkin mahtavia ja tervetulleita. 

Lista toimii myös aiempien koontien tavoin innoituksena klassikoiden lukuun, omaksi iloksi tai seuraavalle yhteiskierrokselle. Sen numero on 23, ja postaukset julkaistaan 31.7.2026. Haasteen  käynnistää ja koostaa Gregorius blogista Jotakin syötäväksi kelvotonta. 

Sometunnus #klassikkohaaste. 

Luetut klassikot ja jutut:

Tarukirja: Robert Louis Stevenson, Aarresaari
Kirjamies: Virginia Woolf, Rouva Dalloway

Sanoja elämän sivuilla: Richard Adamson, Ruohometsän kansa
Jotakin syötäväksi kelvotonta: Benedicta Idefelt, Viipurista Vatikaaniin

Ankin kirjablogi: Agatha Christie, Idän pikajunan arvoitus

Kirjasähkökäyrä: L M Montgomery, Sininen linna

Tuulevin lukublogi: William Shakespeare, Loppu hyvin, kaikki hyvin

Ja kaikkea muuta: Virginia Woolf, Kiitäjän kuolema

Tuijata: Aldous Huxley, Uljas uusi maailma
Donna Mobilen kirjat: Louis-Ferdinand Celine, Niin kauas kuin yötä riittää

Kirjaluotsi: Thomas Hardy, Under the Greenwood Tree

Luettua elämää: Herman Melville, Moby Dick
My Book Carousel: Rudyard Kipling, The Jungle Book
Kirjakaapin kummitus: Daphne du Maurier, Rebekka
Kirsin konttuuri: Han Suyin, Päivien kimallus

Tainan ja Tommin aarrearkku: Mary Shelley, Frankenstein

Tainan ja Tommin aarrearkku: James Joyce, Dublinilaisia
Prosperon kirjat: Honoré de Balzac, Kurtisaanien loisto ja kurjuus - A Harlot High and Low
Kirsin Book Club: Albert Camus, Putoaminen

Tekstiluola: Nathanael West, Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts

Hemulin kirjahylly: Volter Kilpi, Alastalon salissa
Kartanon kruunaamaton lukija: Seicho Matsumoto, Tokyo Express
Amman lukuhetki: Eino Leino, Helkavirsiä

Kirjahamsterin lukuvinkit: A. A. Milne, Nalle Puh
Kirjan pauloissa: Arto Paasilinna, Jäniksen vuosi
Reader why did I marry him: Virginia Woolf, Rouva Dalloway

Yöpöydän kirjat: Jacqueline Harpman, En ole koskaan tuntenut miehiä ja Marlen Haushofer, Seinä

Kulttuuri kukoistaa: Virginia Woolf, Vuodet

Niina Niskanen: Harakanmuna

Suomen menneisyydestä riittää kirjoitettavaa: jatkuvasti hämmästelen sitä, miten moneen kertaan kuultuja tapahtumia voi katsoa aina uusin silmin ja tehdä niistä raikkaita tekstejä, kuten nyt Niina Niskanen. Hän kertoo köyhän kodin lapsista Elliidasta ja Amildasta, jotka joutuvat hyvin nuorina lähtemään töihin maalta kasvavaan kaupunkiin, Helsinkiin, vuonna 1915.

Junantuomat ihmettelevät ihmispaljoutta, hevosrattaiden ja sotilaiden määrää, ja Milda-isosisko yrittää olla toljottamatta maalaisesti. Hänelle on luvattu palveluspaikka, jonne veli Helge tytön vie - kun veli lopulta löytyy. Milda on kiukkuinen siskolleen, jota sanotaan Leluksi. Lämpimästä sisarusrakkaudesta ei ole tietoakaan: isosisko yrittää päästä pienemmästään eroon, on aina yrittänyt. Lelu on vielä lapsi ja tottunut olemaan outo, alituisesti moitittu, mutta muitakaan hänellä ei ole kuin Milda.

"Minä tyhmätär rumukka risalelu seison siinä pitkään jalat kylminä ja suu raollaan, ja pikkuharakka kiipeää olkapäälleni ihan hiljaa kaikki sulat pörhössä, nokka kiiltävänvalppaana."

Valmaan tutustuminen auttaa Lelua, jonka pää toimii toisin kuin useimmilla ja usein särkee. "Miksi miksi miksi. Olen näin kauhea. Miksei kipu lopu koskaan. Haisuräsy ja rumukka ja väärä, ihan turha."

Työtä hänkin saa henkensä pitimiksi ikää isommaksi valehtelemalla. Arki on karua ja nälkäistä, mutta tytöt pärjäilevät, tekemistä pelkäämättöminä. Mielessään Lelu elää omissa maailmoissaan eikä tiedä elämisestä edes perusasioita. Niinpä hän on otollinen hyväksikäytölle. Ei palvelijan ja herrasväen välinen juopa jälkimmäisten vapauksineen ole kenellekään naiselle vieras asia.

"Lyön itseäni rintaan ja vatsaan,  katson itseäni niin kuin Milda katsoisi tai niin kuin äiti katsoi, vaihdokaspenikka revi itsesi kahtia. En luule olevani mikään, lupaan että en."

Helsingin esittely saattaa tyttöjen tarina. Ja ajan isojen tapahtumien: jälleen tsaari syöstään vallasta, jälleen syttyy punainen lyhty Hakaniemeen työväentalon ikkunaan, jälleen ryöpsähtävät vihat ja veret ja syntyvät surut ja traumat, joista pyristelemme irti edelleen. Tapahtuvatko pahimmat teot silti piiloissa ja varjoissa? 

"Lelu se oikeastaan todellinen peto oli eikä tämä kaupunki. Se näännytti kaikki, jos sen yhtään päästi lieastaan."

Tarinaa kertoo Milda tarkkaavampana, aikuisempana, myös itsensä ulkopuolisten tapahtumien kertojana; Lelu tyylillään, päänsä ja mielensä vankina. Arvostan ratkaisua: vaikka aineksia voisi olla useampaan näkökulmaan, kirjailija on pitäytynyt vain kahteen. Ja se riittää mainiosti, romaanin näkökulmien runsaus voi olla väsyttävää luettavaa.  

Komea ja eläväinen suomen kieli on kirjan suola. Arvostan myös vakavaa aihetta, tyttöjen ja naisten hyväksikäyttöä, joka lienee ennen ollut maan ja maailman tapa muttei täysin kadonnut: jokainen nainen varmasti tunnistaa tilanteita, joihin yksin kulkevana saattaa joutua, kuten tytöt kirjassa.

Yhteiskunnan muutos ja kaupungistuminen ovat siinä kiivaassa alussaan, mutta tarina ei kannattele ihanaa nostalgiaa, päinvastoin. Noista ajoista on onneksi edistytty, mutta nykypäivänä herää pelko siitä, miten kauan saamme hyvän kehityksen pitää, kun maailma kertoo muusta kuin tasa-arvon ja väkivallattomuuden vähenemisestä. 

Tasokas historiallinen romaani aloittaa uuden Palvelijattaret-sarjan.  

Niina Niskanen: Harakanmuna. Otava 2025.