Samuli Knuuti: Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä

"Suuruudenhullu esikoisromaani", sanoo lieve. 857 sivua hulluutta: kirjailijuutta, kustannustoimittamista, tulevaisuusvisiota, lukemista sekä (muista) uhkatilanteista selviytymistä satiirisesti, usein yllättävästi, ja tietysti huolella toimitetusti. Onhan kirjailija yksi merkittävistä suomalaisista kustannustoimittajista. Kun miehelle alkoi kertyjä elettyjä ja työvuosia, kehittyi myös haave omasta kirjasta todeksi kansien väliin saakka. Mikäpä siinä, antaa mennä! Uteliaana tirkistelen kustannusmaailmaa tätäkin kautta.

Ja Knuuti antaa mennä. Hänen henkilönsä elävät aikaamme edellä, ei kaukana, yhden tai pari vuosikymmentä. Moni asia on ennallaan, vaikka jotain on muuttunut: Kirjailijat ovat pitäneet vuoden mittaisen julkaisulakon parantaakseen asemaansa. Tom Cruise on tehnyt Mission Impossible 11:n. Don De Lillo on kuollut yli satavuotiaana. Timo Virtanen on Suomen presidentti, Taylor Swift USA:n. Afrikassa asuvat "ökyrikkkaat planeetantuhoajat", ja sitä rataa.

Minäkertoja, kirjailija Klaus Pettymys astuu kustantamon juhliin ja kulkee kuohuviinilaseineen odottelemassa uusimman kirjansa tulevaa ilmestymistä, uusien käännösoikeuksien myyntiä ja entisten teostensa uusintapainosten määriä. Luvut ovat tietysti häikäisevän suuria, ja kustantamon johtaja kaveeraa ilolla Klausin kanssa (ystävyys on molemminpuolinen). Kirjailija tapaa kollegoita, alan väkeä ja tietysti oman kustannustoimittajansa, Niku Nuutin. 

"Niku on se arkkityyppinen kustannustoimittaja, joka on epäonnistunut kirjailija (mihin T.S. Eliot, runoilija mutta myös kustannustoimittaja, aikanaan lisäsi, että niin ovat myös useimmat kirjailijat)."

Henkilöistä tulee kirjan mittaan tuttuja lukijalle. Alku on tätä tavallista. Klaus ja Paula odottavat vauvaa, tai ainakin Paula odottaa. Oodi järjestää kirjallisuustilaisuuksia, Amos Rex näyttelyitä. HS:n kriitikko moittii Klausin kirjaa. Uusi supervaarallinen huume leviää. Mutta oudot asiantilat alkavat vallata tarinaa. En kerro syytä, mutta Klausin on pakko lähteä Afrikkaan. Niku sanoo:

"Minusta Klaus oli eksyksissä, oli aina ollut. Kaikki kaunokirjailijat ovat, ainakin hyvät sellaiset. Jos tietää minne on matkalla, silloin todennäköisesti tajuaa myös, ettei määränpää ole sen arvoinen." 

Minäkertojat lisääntyvät (eivät keskenään). Kirjailija Sirita, Timo-presidentti ja muutama muu. Sitten ovat mukana tietysti "he". Ja Sanoinkuvaamaton, mekanismi, joka maailman on pidettävä käynnissä välttääkseen totaalisen luhistumisensa. Polttoaineena ovat tarinat.

"Näin rappeutuminen aina alkaa: pienistä asioista. Tartunnasta, jota ei kukaan huomaa, aivan samaan tapaan kuin flunssaviruksen levitessä."

Kirjan nykyhetkessä kirjat koostuvat yhä enemmän emojeista. "Emojit "ovat hieman samanlaisia kuin heroiini: niiden käytön aloittaminen on paljon helpompaa kuin lopettaminen." Muitakin uudistettuja kirjan ja niiden levityksen tekotapoja fantasioidaan. 

Samuli Knuuti oli Miki Liukkosen kustannustoimittaja ja ystävä, ja Mikin henki leijailee kirjassa. Oletan osan Klausin ja Nuutin keskusteluista ja ajatuksista olevan peräisin todellisuudesta, ehkä mausteisena ja hyvin sekoitettuna. Tiedän Mikin olleen normiarjesta ja käytännön asioista yhtä kiinnostunut kuin Klaus, eli ei lainkaan. Myös kirjailijuuden idea ja kunnianhimo, joka ei täysin saavuttanut huippuaan, vaikuttavat tutuilta, sekä hurjat ideat, kuten Klausin: "Kirjoitan siis postuumin kirjani silloin, kun tunnen olevani kaikista korskeimmin elossa, koska se sitten onkaan." Kirja käsittelisi sitä, millaista on olla elossa. Sillä Klausin mielestä "kuolema on aivan hirvittävän yliarvostettua". Myös alkoholismi kulkee kirjassa, ja mielenterveyden haaste - siitähän koko kirja oikeastaan kertoo. Vai sittenkin kirjallisuudesta ja taiteesta?

"Me emme koskaan tiedä, mitkä asiat päätyvät määrittämään meitä."

Kirjaviitteiden (ja leffa-, peli- jne. viitteiden) määrä on iso ja palkitseva niitä tuntevalle ja tunnistavalle lukijalle. Rakkaus kirjallisuuteen on teoksen hieno kantava voima. Sen mukana sietää myös kokeilevaa, poikamaisen pikkunokkelaa, mutta monesti hymyilyttävääkin tekstinjuoksutusta. (Vaikka kun ninjat mainittiin, aloin pelätä.) Tekstiä erityisen kirjalliselta henkilöltä, joka tuntee vähintään lievää ikääntymispaniikkia. Pitänee mainita myös espoolaisuuden tuulahdus.

 Estävätkö tarinat maailmanlopun? Pitävät rattaat pyörimässä?

"- Maailma on jo loppunut. Me olemme vain eksyneet epilogiin...

 ---

- Tuota...Eikö kukaan aio syödä noita croissantteja? Voisinko minä ottaa...?" 

Samuli Knuuti: Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä. WSOY 2025. Kannen suunnittelu Sami Saramäki.

P.S. Aloin miettiä, onko kustannustoimittajista tehty aiemmin romaaneja. Monessa viihdekirjassa esiintyy ammatin edustaja, mutta työ on vain taustakulissia pääjuonelle. Tuttuja ovat Aino Vähäpesolan Suurenmoinen epävire, Anne Tylerin Jää hyvästi, Marian Keyesin Tarinan toinen puoli ja Nina Within Lähettäjä tuntematon. Blogistani löysin myös Jose Saramagon Lissabonin piirityksen kirjurin, joka on ihan pakko mainita tässä kohtaa! Vaikkei kustannustoimittajaa terminä kirjan tapahtuma-aikana tunnettu, päähenkilön työ oli samantapaista.

Hakukone ehdotti John Boynen Kuudes mies -teosta, jota en muista lukeneeni, ja ruotsalaista Johanna Schreiberia, jolta olen lukenut yhden viihdekirjan. Eli en löytänyt romaanipuolelta vastaavaa kustannustoimittajana elämistä kuin Knuutilla. Ainutlaatuista siis! Vai onko, tuleeko sinulle mieleen?

Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että kustannustoimittajan nimi mainittaisiin romaaneissa yhtenä tekijänä. Tosin siitä seuraa monenlaista, mitä Kirjamies pohti Journalisti-lehdessä. Ehkä vaikeinta olisi rajanveto, milloin kustannustoimittajan panos on ollut kirjan lopulliselle muodolle olennainen; jotkut tekevät työtä satoja tunteja, mutta olen kuullut kirjailijatutulta kustantamosta, jossa kirjaa ei edes oikolueta ennen painoon saattamista. (Vaikka oikolukijan mielestäni pitäisi olla eri henkilö kuin kusti, joka voi olla liian "inessä" kirjassa vahtiakseen kirjoitussääntöjä, ja hänen osaamistaan pitäisikin käyttää muuhun kuin tekniseen tarkistukseen.) Käytäntö pysynee entisenlaisena, kusti mainitaan kiitoksissa, jos hän antaa luvan ja kirjailija haluaa.

Chris Whitaker: Kaikki pimeän värit

Katoamismysteeri, sarjamurhaajatrilleri ja rakkaustarina, kertoo kirjan lieve. Ja paljon muuta, lisäisin. Lapsuuden traumat ja aikuiseksi kasvaminen, ystävyys ja sitoutuminen tai niiden vastakohdat, elämän ja kuoleman rajojen kolkuttelu, vapaan tahdon ja pakkomielteen suunnat, ainakin näitä runsas kirja sisältää. 

Teksti hengästyttää alusta saakka. Se vie lukijan pimeään, josta on vaikea pyristellä ulos. Kun 13-vuotias yksisilmäinen, merirosvoa leikkinyt Patch siepataan pikkukaupungissa Missourissa, muuttuu monien ihmisten elämä pysyvästi. Patch tarkoitti hyvää, pelasti sekaantumisellaan väkivaltatilanteeseen tytön, Mistyn, jota iso mies ahdisteli. Seuraus: poikaa pidetään kirjaimellisesti pimeässä kuukausia.  

Saint ei suostu menettämään ystäväänsä. Mutta hänkin on vasta lapsi, mitä hän muka voi tehdä? He ovat köyhää väkeä, tottuneet pärjäämään omin voimin, niillä vähillä eväillä, jotka onnistuvat elämältä tiristämään. Mietin, ylittikö Patch jonkin kielletyn rajan ja joutui sen vuoksi karmeaan tilanteeseensa? Esimerkit hyvistä aikuisista ovat nuorilla vähissä. Saintilla on sentään isoäitinsä, Norma.

"Saint ei ollut kokenut mitään sen ensimmäisen illan kaltaista.
Hän istui etukuistilla jalat ristissä, jalkapohjat likaisiksi tummuneina. Isoäiti nousi seisomaan, kun poliisiauto ajoi ohi lyhyet valot päällä. Norma ei tarjonnut lohtua eikä latteuksia. Saint ei tiennyt kovempaa naista pelättäväksi tai ihailtavaksi." 

Entä Patch, mustassa vankilassaan? Juonipaljastus ei ole pojan selviäminen ulos hengissä, siitä tarina vasta alkaa. Sillä hän on aistinut lähellään auttajan, tytön, joka pitää hänet elossa tarinoillaan, rohkaisullaan, satunnaisilla kosketuksillaan. Oliko tyttö oikea vai hallusinaatio?

"Se oli ensimmäinen päivä.
Patch hytisi ja itki ja haparoi silmäänsä, joka oli kyllä auki, mutta mitään nähtävää ei ollut, sillä hän oli löytänyt maailmansa äären ja tuijotti sen loppua."

Patch haluaa löytää tytön: siitä tulee hänen ainoa tehtävänsä.

"Ja niin hän eli poikkeustilassa, elämisen ja elämättömyyden, elämän jatkamisen ja elämän pysähtymisen välitilassa." 

Moni ei usko tytön olemassaoloon, mutta sana leviää ja käy ilmi, että tyttöjä on seuduilla kadonnut useita. Paljon. "Eksyneet elämästään", sanotaan. Patch tapaa epätoivoisia vanhempia. Poliisit tekevät työtään. Mutta vinkit ovat liian hataria, elämä jatkuu nilkuttaen niillä joilla jatkuu. Patch ja Saint kasvavat aikuisiksi. Pimeys Patchissa pysyy, mutta hänen maalauksissaan loistavat värit, joita tyttö vankeudessa hänen mieleensä sanoin väritti, epätoivoinen toivo pysyy yllä. Vihjeitä löytyy lisää, kun tarina vie paikasta toiseen, kaupunkeihin, vankiloihin, taidenäyttelyihin, pankkeihin. Kuluu 30 vuotta.

Teksti on upean painavaa ja vaikuttavaa, sujuvasti luettavaa silti, vaikka sitä on paljon ja monia pieniä viittauksia palasin välillä takaisinpäin tarkistamaan. Älykkäästi laadittu teos pitää tunnelman yllä tehokkaasti. Sain samanlaisia tuntemuksia lukiessani Hanya Yanagiharan kirjaa Pieni elämä, osa teemoistakin on samoja. 

Mutta Whitaker ei ole lukenut sitä: kysyin tästä kirjailijan vieraillessa Helsingissä (pääsin samaan kuvaan onnistuneessa uudessa HelsinkiNoir-tapahtumassa). Hän kertoi yleisölle kokemuksistaan, joista tarina kumpusi. Pahoinpitelyistä ja tappeluista, huonouden tunteesta, järjettömistä ja epäonnistuneista keinoista sen selättämiseen. Ensimmäinen menestynyt kirja muutti hänen elämänsä täysin. Voisi siis siteerata häntä itseään kirjan sanoin, jotka joku sanoo Patchille:

"Olet siis valossa nyt, mutta olet pimeästä tullut."

Kirja on englantilaisen Whitakerin viides romaani ja ensimmäinen suomennettu, lisää on tulossa. Tarinasta on tulossa myös tv-sarja.

Chris Whitaker: Kaikki pimeän värit. (All the Colours of the Dark.) WSOY 2026. Suomennos Arto Schroderus. 

Suomen Kansallisteatteri: Nämä juhlat jatkuvat vielä

Saatiin näytelmä Turusta Helsinkiin, Kansallisteatterin ja Turun kaupunginteatterin yhteistuotantona, ja se on erinomainen juttu se: itse asiassa jo koko näytelmän lähtökohta on melkoisen ainutlaatuinen. Äkkiseltään ei tule mieleen toista kirjaa tai näytelmää, jossa yksi päähenkilöistä on ihailemastaan ihmisestä alkuperäisteoksen kirjoittanut tekijä. Onko sellaisia? Asetelma on jännittävä, mutta toimii. Teatterintekijöiden ammattitaito näytti jälleen voimansa.

Eeva Kilven tuntevat nekin eli mekin, jotka vähemmän runoutta lukevat. Tiedämme hänen elämäntehtävänsä olleen taiteilijuus, kirjoittaminen, ja aiheitaan luonnon ja ihmisyyden, etenkin naiseuden, merkityksen esiintuonti ja aforismimaisen tarkka havainnointi. Näytelmän (ja sen innoittaneen kirjan) pohjalta vasta tajusin Kilven visionäärisyyden.

Hänen mielensä tuntuu olevan huimasti laajempi kuin taviksella, joka ahertaa arjessaan eikä malta nosta katsettaan kauemmaksi. Saati osaa muotoilla ajatuksiaan Eevan tavoin viisaaseen, terävään ja usein humoristiseenkin muotoon, vaikka tekstien perusvire saattaa olla haikea monista syistä. Kuten siitä, että taiteilija joutui lapsena perheineen sodan jalkoihin ja evakoksi Karjalasta. Kuolema ja yksilöä suuremmat uhat iskostuivat mieleen jo pienenä.

Luonto kaiken perustana ja sen suojelun tarve oli runoilijalle selvää jo aikana, kun muu maailma vasta alkoi ajatukseen herätä. Sanomana pidän sitä, ettei ihmistä ole ilman kaikkea muuta elävää eikä ihminen ole kaiken valtias, vaan pieni osa suurta kokonaisuutta. Mikä ei tarkoita sitä, että yksilön arki olisi turhaa tai mitätöntä. Eeva Kilpi tarkkaili antropologin tarkkuudella niin omaa kuin muiden elämää, mutta pyrki yhä enemmän katsomaan asioita vähemmän ihmiskeskeisesti. 

Näytelmä kuvaa Eeva Kilven elämän ja hänen ajattelunsa ja tuotantonsa kehittymisen kaaren alusta tähän päivään, jolloin taiteilija on jo hauras, osin sanojen tavoittamattomissa. Kun Anna-Riikka Carlson alkoi vierailla tämän luona kustantajan edustajana, he löysivät toisistaan sukulaissielut tekstien rakastajina ja ymmärtäväisinä ystävinä. Eeva halusi Anna-Riikan kirjoittavan tapaamisten sisällöt muistiin, ja niistä syntyi kirja, vaikka Anna-Riikka oli epäileväinen - eihän hän kirjailija ole! (Oli kuitenkin, Eeva näki tämänkin jo ennalta.)

Lavalla Eija Ahvo loistaa Eeva Kilpenä. Hän on täysin samastunut rooliinsa, luontevuus on häkellyttävää. Anna-Riikkaa, tai siis näytelmässä kustannustoimittaja Aadaa,  esittävä Jonna Järnefelt on erilainen kuin se Anna-Riikka, jonka tunnen, ehkä tarkoituksella etäännyttäen, ehkä tuoden esiin puolia, joita en tunne. Tutut kirjassa eläminen ja tekstirakkaus käyvät selviksi. Musiikista vastaava Maija Ruuskanen on mainio niin muusikkona kuin esittäminään sivuhenkilöinä ja toi lavalle tuoreen tuulahduksen muisteloiden oheen. 

Pelkistetty näyttämö ja valaistus saivat elävyyttä vanhoista valokuvista ja videoista. Näytelmä on pitkähkö, mutten kertaakaan ehtinyt katsoa kelloa, kuten kärsimättömänä usein katsomossa teen. Toinen puoliaika nosti kierroksia riemastuttavan räväkästi. Avioeronsa jälkeen Eeva Kilvellä oli aistillisena naisena toki miessuhteita, mutta kuka niitä muistaa - ja Kilpi-tietäjät tietävät, mikä on kolmen sanan lause, joka summaa mieskokemuksia. Kiusallanikaan en toista sitä tässä, mutta jos tiedät, sillä voi brassailla, sanotaan se yhteen ääneen!

Taiteilijuus eli yli perhe-elämän. Kolme poikaa saivat viettää kesiään Savon-mökillä, joka tulee Kilven kirjojen lukijalle tutuksi. Äidin ja lasten suhde jäi kaukaiseksi, mitä Eeva suri myöhemmin. Monia tunteita näytelmä herättää myös katsojassa, surusta ihailuun ja nauruun, monenlaisen olennaisen miettimiseen. Hieno, kohottava ja viihdyttävä kokonaisuus kaikkine elementteineen, ideoineen ja ihmisineen, jotka tekevät elämäntarinan todelliseksi ja elämänmakuiseksi. 

Suomen Kansallisteatteri: Rakas Eeva. Nämä juhlat jatkuvat vielä. 

Näyttämöllä Eija Ahvo, Jonna Järnefelt ja Maija Ruuskanen
Alkuperäisteos Rakas Eeva. Nämä juhlat jatkuvat vielä. Anna-Riikka Carlson
Teksti Kati Kaartinen
Sävellys Maija Ruuskanen
Lyriikat Eeva Kilpi ja Kati Kaartinen
Ohjaus Laura Mattila
Visualisointi ja valosuunnittelu Veli-Ville Sivén

Helsingin ensi-ilta Kansallisteatterissa 26.2.2026. Kantaesitys Turun Kaupunginteatterissa 23.10.2025.

Teatterin kuvapalvelun kuvat Otto-Ville Väätäinen paitsi alun julistekuva Satu Kemppainen.

Lina Wolff: Lihan aika

Ei ole kirja lihansyönnistä eikä teurastusta dekkaritapaan, vaan vie ajatukset perinteisemmin lihan ja hengen suhteeseen. Kumpi ihmistä määrää ja määrittää? Uskonnostakaan ei ole kyse, vaikka yksi keskeisistä kertojista sattuu olemaan nunna. 

"- Älä anna lihan sanella ratkaisuja, äiti sanoi. - Etsi ylevämpi päämäärä. Monilla ihmisillä lihan voima on suurempi kuin sielun, ja monille ihmisille elämä siksi on lihan aika eikä sielun. Lucia, varo lihan aikaa.
Olisipa äiti aavistanut, miten tunnollisesti noudattaisin hänen kehotustaan."

Ruotsalaisen maaseutulehden toimittaja saa apurahan Madridin matkaa varten. Ehkä matka toisi elämään sisältöä, jota nainen kiihkeästi kaipaa - ja ehkä niin käykin, mutta odottamattomilla tavoilla. Baarissa hän kuulee mieheltä nimeltä Mercuro uskomattoman elämäntarinan, johon nainen sotkeutuu, niin, lihan vai hengen vetämänä? 

Tarinan myötä lähdemme seuraamaan netin liveshow'ta, nimeltään Lihan aika, ja miestä, joka joutuu ohjelmaan pelastaaksen avioliittonsa julkisin tunnustuksin mokailuistaan. Kuka hullu lähtee suoraan lähetykseen kertomaan intiimejä asioitaan, ajattelin, kunnes muistin realitysarjat, joita tuutista oikeasti tulee jatkuvasti. Aika moni siis. Mercuron mukaan pakotti vaimo. 

"En ole pohtinut, kadunko vilpittömästi vai olenko tosiaan vain kauhuissani seurauksista. Sillä mitä vilpitön katumus edes on? Tajuan, että lähinnä minua todellakin hirvittävät seuraukset. Minulle sopisi oikein hyvin, jos voisin pitää uskottomuuden mutta vapautua seurauksista. Sisimmässäni olen tyytyväinen, etten tunne aitoa katumusta, koska katumus on mielestäni hyödytöntä. Pelolla, jota nyt tunnet, sen sijaan on ilmeinen funktio: seurausten pelosta syntyy halu tehdä parannus. Parempaan ei ihminen pysty."

Hauskasti kirjailija tuo esiin nykypäivän julkisten anteeksipyyntöjen onttouden. (Mieleeni tuli erään saarivaltion ex-prinssin kuuluisa BBC-haastattelu.) Mutta se on vain yksi ilmiöistä, joihin kirjailija tökkää kynänteränsä ihmisten räpiköinnissä mitenkuten kohti jotain, mitä he eivät itsekään osaa määritellä. Räpiköinti ei välttämättä vie mihinkään, mutta tarina vie surrealistisille rannoille, kun mies ei pääse eroon show'n tekijöistä ja pyytää lehtinaista auttamaan. Nainen, Bennedith, on omaa merkitystään etsiessään tutustunut Madridissa ihastuttavaan pariskuntaan. Sen rooli nousee yllättäväksi Bennedithillekin, ja hänen toimistaan kiinnostuu nunna Lucia. 

Terävä, tekstiltään taitava teos viihdyttää ja jättää häiritsevän olon - plussaa sekin. Langanpäitä ei solmita, joten selkeän juonivetoista hakevalle en suosittele. Mutta ajankohtaisen pohdiskelun ja ronskinpuoleisen proosan ystäville kyllä.

Lina Wolff kertoo itse kirjoistaan HelsinkiLit-tapahtumassa toukokuussa 2025, kiinnostavaa nähdä! 

Lina Wolff: Lihan aika. Otava 2025. Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom. Kansi Jenni Saari.

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro - Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen

Kirja voitti Tieto-Finlandian 2025, ja se oli oikein. Paavo Teittinen on tehnyt valtavan työn selvittääkseen ihmiskauppaa, joka on saanut Suomessa käsittämättömät mittasuhteet, salaa ja näkymättömissä niin suurelta yleisöltä kuin viranomaisiltakin, kirja osoittaa. Miten ihmeessä näin on päässyt käymään?

Tutkiminen alkoi ravintola-alasta, jossa orjuus on kirjan mukaan suorastaan "normaalia". Hyväksikäyttäjät - sekä suomalaisia että muunmaalaisia - lupaavat köyhien maiden varattomille työn, palkan ja olosuhteet, joihin kotimaassa ei olisi mahdollisuuksia. 

Totuus on kuitenkin usein toinen. Palkkoja ei makseta lainkaan tai kituliaasti. Työtä teetetään koko valveillaoloaika, kotina voi olla ohut patja yhteismajoituksessa, ruokaa saa haeskella roskiksista. Työntekijä velkaantuu työnantajalle oleskelu- ja työlupaa vastaan, jota usein ei saa. Tai sen menettämisellä voi uhkailla ja kiristää työntekijää loputtomasti. Työnantaja ottaa passin ja palkan haltuunsa. Kielitaidoton, Suomen lakeja tuntematon ihminen on täysin työnantajan armoilla. Orja. 

Jos joku uskaltautuu ilmoittamaan poliisille maksamattomista palkoista, siitä ei seuraa pääsääntöisesti mitään. Tai se on ollut tähän asti tilanne. Ehkä tämän kirjan jälkeen käytännöt ovat muuttuneet tai muuttuvat, mutta "perinteinen" vastaus ilmoittajalle on ollut:

"Kyse on siviilioikeudellisesta työnantajan ja työntekijän välisestä riita-asiasta eikä rikoksesta."

Tämä kolahtaa lukijaan, joka on syönyt tyytyväisenä nepalilaisissa ravintoloissa, joita mainitaan kirjassa nimeltä ja joiden pitäjät ovat hyödyntäneet (ja hyödyntävät?) viranomaistemme välinpitämättömyyttä tai heidän tietämättömyyttään orjuusilmiöstä ja sen laajuudesta.

Toinen Teittisen tutkima ala ovat siivouspalvelut. Sama meno siellä. Jos vastaat työssäsi palvelujen hankinnasta, tähän kannattaa tutustua, jotta et tietämättäsi osallistu ihmiskauppaan ja huijaukseen, joka on inhimilliseltä kannalta julmaa ja kestämätöntä. Ehkä me käyttäjätkin - lastemme kouluissa ja päiväkodeissa, kaupoissa, laivoilla, hotelleissa - voisimme olla aktiivisempia kyselemään palvelujemme lainmukaisen tuottamisen perään?

Thaimaalaisten marjanpoimijoiden kohtelu tuli julki jo aiemmin. Kotimaisia vihanneksia ja marjoja myyvät kaupat eivät ole välittäneet ottaa selvää, miten ja kuka tuotteet kerää. Kesti 20 vuotta, ennen kuin orjien hyväksikäyttöön ja korruptioon perustuvaan liiketoimintaan puututtiin kunnolla, mutta tilanne ei ilmeisesti ole vieläkään ohi. Suurten S- ja K-ketjujen tulisi ottaa tähän pikaisesti tiukka ote, jos haluavat oikeasti panostaa vastuullisuuteen, josta korulausein puhutaan! Eikä raksa-alakaan ole ollut puhdas, ja orjuus tunnetaan myös muun muassa metsänhoidossa. 

Eräs erityisen räikeä tapaus koski työpajaa, jossa autoja purettiin osiksi. Halli oli sähkötön ja lämmittämätön jopa pakkasilla. Ja jos työntekijöille on maksettu niin vähän palkkaa kuin he sanovat, he olivat oikeuden mielestä todennäköisesti tehneet töitä pääasiassa jonkun muun hyväksi - vaikka juttu nimenomaan käsitteli sitä, että asianomistajat olivat tehneet töitä mitättömällä palkalla! 

Onko kirjasta ollut apua orjuuden kitkemisessä? Ensimmäinen Teittisen juttu ilmestyi Hesarissa vuonna 2021. Sisäministeri kuvasi tapauksia surullisiksi, poliisitarkastaja Puumalainen muistutti poliisin liian pienestä rahoituksesta, mutta totesi myös, etteivät uhrien oikeudet ja rikosvastuu toteudu. Hän epäili siis vahvasti, että poliisi on rikkonut lakia, sillä tutkimuksia keskeytettiin "hyvin kevyin ja epäasiallisin perustein" ja juttuja seisotettiin vuosia, jopa vanhentumiskynnyksen yli. Puumalaisen tutkinnassa kävi selväksi, "että ihmiskauppa oli rikollisuuden ilmiö, jonka tutkintaan liittyi poikkeuksellisen paljon ongelmia." Miksei poliisissa sisäisesti huomattu ongelmia? Saati toimittu niiden ratkaisemiseksi? 

Jutturuuhka. Resurssien puute. Myös mahdollinen viranomaisten asenneongelma. Kun näin on aina tehty ja mitä väliä muualta tulleiden köyhien asialla on? Teittinen kertoo:

"Mietin myös, mistä kertoi se, että sama tutkinnanjohtaja oli päättänyt useita ihmiskauppaa koskevia rikostutkintoja kuulematta asianomistajaa, epäiltyä tai todistajia, tai selvittämättä asiaa muutenkaan juuri lainkaan."

Varmasti hyväksikäyttäjiä on myös työntekijäpuolella, mutta jos "pelkkä" lehtitoimittaja saa selville näin paljon työnantajien rikollista toimintaa, miten paljon sitä ilmenisi oikeissa, lain mukaan tehdyissä tutkinnoissa? 

"Ihmiskaupan uhrit olivat jo lähtökohtaisesti hyvin haavoittuvia, Puumalainen sanoo. He eivät tunteneet suomalaista yhteiskuntaa eivätkä pystyneet omin voimin hakemaan apua. Se korosti entisestään viranomaisten velvollisuutta toimia."

Absurdia, kafkamaista. Rikokset saavat jatkua ikään kuin luvalla, kun niitä ei tutkitä eikä syyllisiä rankaista. Kyse ei ole siitä, etteivätkö viranomaiset tietäisi nyt tilannetta, ongelma on vain niin suuri, ettei siihen osata tai haluta tarttua. Yksittäiset virkamiespuurtajat eivät siihen riitä, sillä kyse on rakenteista ja järjestelmistä. Poliittisista päätöksistä. Liittyy myös erittäin vahvasti työllisyystilanteen hoitamiseen: monet mainituista yrityksistä eivät halua suomalaisia tekijöitä, sillä heille pitäisi järjestää kunnolliset olot ja maksaa laillista palkkaa. Kilpailukyky perustuu siis rikoksiin, kuin mafiameiningissä ikään. Tätäkö me tosiaan haluamme pitää yllä?

Nyt Teittinen on tarttunut uuteen aiheeseen, joka koskettaa vielä suurempaa ihmisjoukkoa Suomessa. Lähisuhde- ja seksuaaliväkivaltatapauksissa on havaittu vastaavia laiminlyöntejä ja tutkimatta jättämisiä. Ajokorttien palautus ne menettäneille on kiireellisempää kuin pahoinpitelyjen, raiskausten ja tappouhkausten tutkiminen. Enkä nyt edes mene siihen, miten julman hitaasti oikeuslaitos toimii, vaikka juttu vietäisiin sinne saakka. 

Häpeällistä meille, jotka luulimme asuvamme onnellisessa maassa ja olevamme rehtejä suomalaisia, jotka maksavat velkansa ja kulkevat pystypäin missä vain ylpeinä rehellisyydestään ja ahkeruudestaan. Valitettavasti mielikuva ei vastaa todellisuutta. Teittisen kirja päivittää mielikuvan (ikävästi). Tärkeä teos, jonka soisin kaikkien politiikkojen, virkamiesten ja työntekijävaltaista palvelua käyttävien yritysten ja organisaatioiden hankinta- ja vastuullisuushenkilöiden lukevan ensin, sitten kaikkien muidenkin. 

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro - Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Gummerus 2025.

Coco Mellors: Blue Sisters

Lankesin somen houkutukseen nimeä myöten vetävän kuuloisesta kirjasta. Tietysti virhe siltä osin, että olen väärää ikäluokkaa booktokin ja osin kirjagraminkin suosituksille, kirjamaku on erilainen kuin nuoremmilla lukijoilla. Mutta ikinä ei kirjan lukeminen harmita, ei nytkään, vaikka tajusin pian, etten kuulu ydinkohderyhmään.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti sisaruksista suuressa maailmassa, Los Angelesissa, New Yorkissa ja Lontoossa. Tässä ajassa, mutta ajattomien perhesuhdekuvioiden keskellä, mikä on kirjan viehätys. Tai ehkä kiinnostavinta on kirjan rakenne: Suurin tragedia on jo koettu, kun kerronta alkaa. Yksi neljästä siskosta, Nicky, on kuollut.

"Sisko ei ole sama kuin ystävä."

Tiivis sisaruspiiri on nyt vajaa, ja jäljelle jääneet Avery, Bonnie ja Lucky käsittelevät asiaa kukin tavallaan. Avery vanhimpana kokee vastuuta siskoistaan, puurtaa tunnollisesti menestyvänä asianajajana ja on päihdekoukussa, siinä missä Bonnie rakentaa elämänsä päinvastaisesti, tiukan fyysisen suorittamisen kautta huippunyrkkeilijänä. Lucky taas on tunnettu malli ja kaunotar, joka elää tunteella ja heilahtelee vaarallisesti nautintojen ja mielialojensa aalloilla. 

Jep, kaikki ovat huippujotain, mutta lapsuus ei sitä ollut. Vanhemmat ovat aina olleet kaukaisia - ehkä se ajoi tytöt suorittamaan vimmatusti mutta myös hitsasi nelikon yhteen? Jos unohdetaan huippuasemat ja muu kuorrutus, asetelmat ovat todentuntuisia ja loogisiakin, sisaruksia omaavalle samastuttavia. Keskinäisiä hankauksia väistämättä syntyy, perusrakkaudesta huolimatta. 

Luonteiden ja ristiriitojen kuvaus on tarkkaa, välillä pitkästyttävästikin, ja myös siskojen muut suhteet, kuten Averyn ja hänen vaimonsa Chitin tilanne, tulevat tutuiksi. Aineksia on sen verran, ettei lukemista tee mieli lopettaa, ja loppupuolella annoin mielessäni aplodit: kiinnostavin ja antoisin kohta oli minulle katkeran Averyn ja äidin välienselvittely. 

"Avery oli harjoitellut junassa avausrepliikkiä: Mikä vittu sinua riivaa, senkin narttu? Mutta nyt, kun hän seisoi äidin edessä, sanat tuntuivat naurettavilta. Mitä Avery oli oikein odottanut? Että hän sanoisi äidille suorat sanat ja... mitä sitten? Äiti hyppäisi junaan ja palaisi kaupunkiin Averyn kanssa, neuvottelisi rauhan siskojen kanssa, hukuttaisi heidät äidilliseen rakkauteen, jonka oli evännyt heiltä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajan, ja kaikki olisi taianomaisesti kunnossa? Heillä oli kullakin oma roolinsa, eivätkä nuo roolit koskaan muuttuisi. Heidän äitinsä ei ollut mikään kunnon äiti, ja Avery hoiti aina tämän roolia; heidän isänsä ei ollut mikään oikea isä, ja heidän äitinsä hoiti tämän roolia."

Pitkin kirjaa ajattelin Ann Napolitanon Kaunokaisia: neljän sisaruksen tiivis piiri iloineen ja ongelmineen, jopa urheilun mukanaolo ja lajin perinpohjainen kuvailu, tässä nyrkkeily, siinä koripallo. Kaikki vain jotenkin teinimäisemmässä ja ronskimmassa muodossa. Coolimmassa, sanoisi kustantaja, ja varmasti moni lukijakin. Ehkä niin ja hyvä niin. Kirjaa voi hyvin suositella hohtoa ja rosoa kaipaaville sisaruskertomusten ystäville, viisautta viihteellisessä paketissa. 

Coco Mellors: Blue Sisters. Gummerus 2026. Suomennos Cristina Sandu.

Alana S. Portero: Paha tapa

Kirja kertoo espanjalaisen transnaisen tarinan lapsuudesta aikuisuuteen, 1980-luvulta 2000-luvulle. Samalla se kuvaa työväenluokan elämää Madridin lähiössä ja keskustan kortteleissa, joissa meno oli melkoista, väkivallan, huumeiden ja turvattomuuden arkea. Tyttö oli huomannut jo pienenä olevansa erilainen kuin muut pojat, jollaisen kehoon hän oli syntynyt. Hän janosi naisten seuraa, tunsi kuuluvansa heidän maailmaansa, vaikkei voinut sitä olla. Hän oli ulkopuolinen.   

"Perheeni naisten, naapurin rouvien ja luokkani tyttöjen seurassa aika hurahti yhtä nopeasti kuin se olisi liuennut lämpimään kylpyvyteen. En voinut olla yksi heistä enkä päässyt käsiksi siihen elämään, mutta saatoin vaalia sitä, mitä he huomaamattaan opettivat minulle."

Hän kokeili meikkejä salaa vessassa ja haaveili naisten vaatteista. Kasvatus pikku machoksi piti julkisivua yllä, kunnes hän teininä tapasi Jayn. He tiesivät vaistomaisesti toistensa taipumukset.

On raskasta elää (ja lukijana kuvitella) elämää jatkuvaa pelossa ja häpeässä, vaaran äärellä, ja sellaiseksi lapsuus ja nuori aikuisuus muodostuivat. 

"Kasvatuksemme perustuu ennen kaikkea varoituksiin ja negatiivisiin ennustuksiin, joiden ainoa funktio on, että joku pääsee nälväisemään meille 'mitäs minä sanoin'. Kenenkään ei pitäisi kasvaa aikuiseksi ajatellen, että teki hän mitä tahansa, jossain vaiheessa hän joka tapauksessa tekisi katastrofaalisen virheen. Ja juuri niin minä vartuin, pyhittäen sydämeni vastaanottamalla puukoniskuja ja palamalla roviossa, ilman pakotietä, peruuttaen taaksepäin yhtä monta askelta kuin olin aiemmin edennyt, lukiten kaappini sisältä käsin, läimien itseäni öisin ja anoen apua vainajilta, jotka olivat kerääntyneet vuoteeni ympärille kalpeina, läpinäkyvinä ja surullisina."

Tyttö vietti kaksoiselämää, juhli öisin porukoissa, joissa häntä haluttiin, haki seksistä hyväksyntää. Varotoimet olivat tarkat kulkureittejä myöten, kun hän vihdoin uskalsi liikkua ulkona pikkuhiljaa yhä naisellisemmiksi muuttuvissa vaatteissaan ja meikeissään.

"Mikä määrä adrenaliinia minussa vapautuikaan nähdessäni ensimmäistä kertaa kuvani näyteikkunasta tai bussipysäkin suojalasista. Päättäväisyyteni ei järkkynyt, vaikka minua pelotti edelleen. Rituaali, joka piti sisällään pukeutumisen, ehostamisen ja astumisen uudessa olomuodossa ihmisten ilmoille, on verrattavissa ehtoollisen transsubstantaatioihmeeseen. Se merkitsi siirtymää haamuelämästä ruumiillisuuden tilaan." 

Kirjailija kuvaa elävästi persoonia, joihin hän tutustui. Kadun päässä asuva peruukkitäti, pinkissä aamutakissa kadulla kulkeva outo nainen, seksiä myyvät naiset ja miehet hämärillä kulmilla - ne tuntuivat tutummilta kuin oma perhe. Joka kyllä rakasti, mutta oli kaukainen. Kaduilla tyttö ei välttynyt väkivallalta, johon himon erilaisuus jotkut ihmiset herättää. Hänet lyödään maahan, monin tavoin.

"Mutta kuilu, joka oli avautunut minun ja maailman väliin, oli liian syvä ylitettäväksi. Minusta oli tullut jälleen yksi elämäänsä katkeroitunut homo, liian varhain nujerrettu transseksuaali, yksi traaginen transu lisää, jonka tarina oli liian vähäpätöinen kiinnostaakseen ketään, joka olisi halunnut tai osannut auttaa minua. Minusta oli tullut lihaa, joka kelpasi ainoastaan metrokiskoille heitettäväksi."

Koulu, yliopisto, työ kirjakaupassa. Hitaasti minuus alkaa lujittua. Näen lopussa toivoa. Ja kuvittelen tarinaan jatkon, aikuisuudesta. Sellaisen mahdollisuudesta ja kirjan omaelämäkerrallisuudesta, jota oletan runsaasti mukana olevan, kuulemme lisää HelsinkiLit-tapahtumassa toukokuussa, kun kirjailija saapuu kertomaan itse. 

"Sitä tietää rakastavansa ilman komplekseja, kun huomaa lakanneensa pelkäämästä lemmekkäitä eleitään."

Espanjassa ja muuallakin menestykseksi nousseen kirjan teksti on maalailevaa, koristeellistakin. Lyyristä proosaa, sanoo kustantaja. Rumat konkretiat on jätetty pois, keskiössä on ulkopuolisuus ja identiteetin kehitys vaikeimman kautta. Raju kasvutarina avaa silmiä, vaikken tekstin tyyliin tai suomennokseen ollut varauksetta ihastunut. 

Alana S. Portero: Paha tapa. (La mala costumbre.) Into 2026. Suomennos Sari Selander.