Petra Rautiainen: Meren muisti

"Mitä kauemmaksi pääsemme, sitä syvemmin ymmärrämme, mitä täällä olo tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että kukaan meistä ei voi kääntyä enää missään kohtaa takaisin. 

Olemme täällä loppuun asti, vaikka emme haluaisikaan."

Tämän voisi sanoa yleisesti maailman ympäristötilanteesta tänä päivänä, mutta kirjassa näin ajattelee tutkija, lautalla kohti Pohjoista jäämerta. Hän on osa ryhmää, jonka tarkoitus on selvitellä öljyn vaikutuksia merivirtoihin ja sitä kautta meren eliöstöön, kuten valaisiin. 

Tutkijan matkapäiväkirjan sivuja saamme lukea kirjan 1980-luvun nykyhetkitarinan lomassa, jota varsinaisesti kertoo Aapa, Ruijassa syntynyt nainen, joka asuu Kaliforniassa mutta palaa synnyinpaikkakunnalleen isoäitinsä, ämmin, huonon kunnon takia. On viimeiset hetket tavata. Ja on Aapalla muutakin asiaa matkaansa, käy ilmi. Hän on luvannut esimiehelleen Garylle öljy-yhtiössä järjestää tuntemansa kokeneen öljynporaajan, Henrikin, haastattelun paikkakunnalla yhtiön markkinointifilmiä varten. 

"Kuuntele tätä, oli Garyn ääni kuulunut rätisevästä puhelinlinjasta. Hän on palannut takaisin Tromssaan. '2000-luvun puoliväliin mennessä Pohjoinen jäämeri tulee olemaan sula puolet vuodesta. Se ei ehkä jäädy enää kesäisin ollenkaan', hän selitti minulle. - Me voisimme käyttää tätä. 

- Tarkalleen ottaen miten sinä ajattelin käyttää tuota? tivasin ja puristin luuria niin että rystyset kuulsivat valkeina. - Sinä tiedät varsin hyvin, että ilmaston lämpenemiseen liittyviä asioita ei pidä tuoda julkiseen keskusteluun. Se on kaikkien öljy-yhtiön yhteinen linja."

Petra Rautiainen on erinomainen kirjoittaja, joka yhdistää hämmästyttävällä tavalla kauniin harkitun tekstin ja jopa hienoisen unenomaisuuden kovaan realismiin. Näinkin siis voi tehdä! Ympäristöaiheen ja yritystoiminnan vastuullisuuskysymysten ajankohtaisuutta ei voi kieltää, ja paljon on edistytty  kasarilta tälle vuosituhannelle. 

Pääteeman ympärille punottu juoni on rikas, vaikka hieman haeskelin henkilöiden rooleja ja paikkoja Aapan elämässä. Selvää on se, että Aapalla on arpia muuallakin kuin kasvoissa, näkymättömissä mutta kipeää tekemässä. Lisäksi kirja tuo kiinnostavasti esiin kveenejä ja Jäämeren rannan elämänmenoa.   

Öljyaiheesta on aiemmin komeasti kirjoittanut Emma Puikkonen kirjassaan Musta peili. Siinä missä Puikkonen on jo kokenut ja tunnustettu tekijä, Rautiainen on vasta uransa alussa, Meren muisti on hänen toinen romaaninsa. Ensimmäinen, Tuhkaan piirretty maa, ilmestyi vuonna 2020, voitti Savonia-palkinnon ja oli ehdolla Hesarin esikoiskirjapalkinnon saajaksi. 

Viimeistely ei ole valitettavasti onnistunut, tekstiin on jäänyt harmittavan paljon kirjoitusvirheitä (kuten sitaatista näkyy). Laitan oikolukijan piikkiin, en kirjailijan, omaa tekstiä pidän mahdottomana täydellisesti oikolukea. Toinen seikka, josta en pitänyt, on kursiivin ahkera käyttö myös muualla kuin erotuksena matkapäiväkirjan ja muun kerronnan välillä. Tehokeinon ylikäytössä sen painoarvo laskee. Ja lukeminen pysähtyy aina hetkeksi, mikä ei ole eduksi sujuvuuden tunnun kannalta. Mutta tämä on pieni asia muuten hienossa kokonaisuudessa.

Teos ei ole hyvän mielen kirja, vaikka on ehdottomasti ns. hyvä kirja. Ja mitkä kannet! Kultainen öljyvirta ei kuvassa pääse esiin kuten paperikirjassa. Luin uteliaasti mutta pelokkaasti; osui huonoon hetkeen, jossa muun muassa Venäjän toimet ja bloggarikollegan äkillinen menehtyminen loivat säikähtynyttä ilmapiiriä. Olemme eläneet toiveikkaampiakin aikoja, ja toivon, että vielä teemme niin tulevaisuudessa. Kirja antaa varovasti viitettä siitä, että ihminen osaa toimia viimeistään, kun on pakko.

Kenelle: Ajattelevalle, ympäristöahdistuneelle, höttöviihdettä välttäville.

Muualla: Kirjasähkökäyrän Mai suorastaan rakastui kirjaan heti alusta lähtien.

Petra Rautiainen: Meren muisti. Otava 2022. Upean kannen suunnittelu: Tuomo Parikka.

Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä

Japanilaisen Kikuko Tsumuran kirjan herkullinen otsikko on vetänyt lukijoita laajalti, ja kirja palkintoja. Nimettömäksi jäävä 36-vuotias nainen on palanut sosiaalityöntekijänä loppuun, ja nyt hän etsii kapasiteettiaan vastaavaa työtä. Mahdollisimman helppoa. 

Työnvälityksen virkailija Masakado ehdottaa tarkkailua. Se tapahtuisi näytöltä, joka kuvaa salaa erästä kirjailijaa (varokaa vain, alan ihmiset!). Naisella katsottiin olevan kykyä tehtävään ("Onko sitten ihmisiä, joille pelkkä monitorin tuijottaminen ei sovi? kysyin epäuskoisena.") ja homma hoituu hyvin, mutta vakituiseksi hän ei aio jäädä. Uusi työnhaku vie hänet bussikuulutusten laatijaksi. Siinä tapahtuu kummia käänteitä, mutta Masakado ei vaikuta pettyneeltä työnhakijaan tarjotessaan tälle jälleen uutta pestiä, tällä kertaa riisikeksivalmistajan pussitekstien kirjoittajana. Mahtaako Suomessa olla saatavissa yhtä paneutuvaa ja ymmärtävää palvelua työnvälitysvirkailijalta - epäilen. Myös esimiehet vaikuttavat asiallisilta, tosin hierarkia on tarkkaa. 

"Johtaja oli sanonut silmäilevänsä kaikki pussitekstit läpi, ja kun vein tuotokseni hänelle nähtäväksi, hän teki korjausehdotuksia, kuten 'performanssi on vaikea ymmärtää, muuta se kappaleen esittämiseksi' tai neuvoi, miten haven tuli kirjoittaa japanin lainasanoihin sovellettavalla katakana-tavustolla niin että vanhuksetkin sen ymmärtäisivät. Tein työtä käskettyä."

Muutaman muunkin erikoisen työrupeaman nainen ehtii kirjassa käydä läpi, mutta löytääkö hän koskaan täysin vaivattoman ja stressittömän työn? Hänen luonteellaan tuskin, sillä vakava ja tunnollinen puurtaja innostuu helposti liikaa, on kyse sitten keksipussiteksteistä tai julisteiden liimauksesta. Tulkitsen kirjan pääviestiksi sen, että jokaisesta työstä löytää syviä tasoja niin halutessaan, merkitystä ja isompaa tarkoitusta. Ja saattaa löytää, vaikkei haluaisikaan, mikä puolestaan tuo hankaluuksia jaksamisen kanssa. Merkityksen haku on silti olennaista, vaikka tasapainoilu vaikeaa.

Minä otin jutun huumorilla ja hykertelin pitkin matkaa siksi, että nainen on niin tosissaan ja hänen pikkutarkat pohdintansa töiden eri ulottuvuuksista ovat mainioita. Ei uskoisi, millaisia seurauksia pienilläkin teoilla ja niin sanotuissa hanttihommissa saattaa kehkeytyä. Etenkin keksipussitekstien kirjoittaminen puhutteli minua, teenhän tavallaan itsekin samaa työkseni (eli tekstejä kaupallisiin tai tiedonedistämisen tarkoituksiin).

Lukemissani japanilaisissa kirjoissa ruualla on aina suuri rooli, niin tässäkin. Saamme kuulla tarkasti, mitä ihmiset syövät ja kuinka ruokahuolto on järjestetty.

"Töihin tullessa oli niin kiire, etten aina ehtinyt ostaa eväitä matkalla, joten olin tuonut kotoa pakastettuja udon-nuudeleita ja valmistanut niitä valmiissa keittopohjassa, pakastekuivatulla purjolla höystettynä." 

Kulttuuri tapoineen on pohjoismaiselle niin vieras, että arkisetkin asiat tuntuvat kiehtovan eksoottisilta. Työelämän valoisat ja varjoisat puolet näkyvät muun muassa kollegoiden ja esimiesten käyttäytymisen kuvauksina. Sen suuremmin nainen ei analysoi, hän on enemmän käytännön toimija kuin suuri ajattelija, eikä kirja juuri kuvaa muita ihmissuhteita tai haasteita kuin työhön liittyviä. Mutta niitä kyllä riittää, ja arvelen, että nimenomaan Japanissa, jossa on perinne työlle omistautumisesta, aihe on kuuma ja kirja siksi suosittu. 

Muuten, Suomi on mainittu useaankin otteeseen. Lisäksi puistovahti-episodissa ollaan järjestämässä Skandinavia-messuja.

Hauska, erikoinen ja viihdyttävä työelämäkatsaus erään naisen eräästä elämänvaiheesta. Sopii välipalaksi vakavan ahmijoille, ja uupunutkin ehkä jaksaa sen lukea - on sillä tavalla harmiton, vaikka mielekkään työelämän kaltaisesta isosta asiasta puhuukin.

"Maailmassa on vielä töitä, joista minulla ei ole aavistustakaan."

Kenelle: Japanilaisuudesta kiinnostuneille, työuupuneille, työ- ja opiskelumotivaatiota hakeville, fiksua ja kilttiä viihdettä kaipaaville.

Muualla: Unien silta -blogi ruotii teosta ja sen hienoa suomennosta tarkasti. 

Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä. Into 2022. Suomennos Raisa Porrasmaa. Kansi Greg Heinimann & Emmi Kyytsönen.

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit

Maija on ollut kotirouva vuosikymmeniä, asunut itäsuomalaisessa taajamassa miehensä Juhanin ja
kahden nyt jo aikuisen lapsensa kanssa. Kun Juhani jää työkyvyttömyyseläkkeelle, tämä haluaa muuttaa lapsuudenkotiinsa, mutta kun kuopus muuttaa kotoa pois, Maijalla alkaa kyteä ajatus: Olisiko vihdoin hänen aikansa tehdä jotain muuta kuin palvella perhettä? Onko pakko muuttaa miehen mukana peräkylille? 

Maijan haave on liikuttava, vaatimaton ja tosielämästä kumpuava. Marja-Leena Tiainen kirjoittaa kirjoja, joissa kuvataan naiselämää todella tavalla, normicorea, kuten aiemmin sanoin. Tunnistan monia asioita äitini kautta, vaikka Maija on häntä iäkkäämpi. Tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle, josta kirja piirtää todenmukaista ajankuvaa. Ruuat, harrastukset, tv-ohjelmat, Ruotsin-risteilyt ja naapurussuhteiden hoito riemastuttavat tuttuudellaan kasaria elänyttä.  

"Minä tylsistyn, jos en ala jotain, Maija ajatteli."

Koska Maija on aikansa lapsi ja emäntäkoulun käynyt nainen, hän hallitsee kotitaloustaidot. Siksi kahvilayrittäjä Asta pyytää häntä avukseen tilaisuuksien järjestämiseen ja kahvilan pyörittämiseen. Mutta miten se onnistuisi niin, että Juhani ajatuksen hyväksyisi? 

"Miten avuton mies minulla onkaan, Maija ajatteli seuratessaan tyttöjen nukkeleikkejä. Se oli hänen omaa syytään. Hän ei ollut koskaan laskenut Juhania keittiöön. Ruuanlaitto, siivous ja pyykinpesu olivat taitoja, joita Juhani ei osannut. Olisiko edes halunnut?"

Ero nykyisiin perheenisiin on onneksi valtava, edistytty on, kaikkien eduksi. Vaikka toki oli edelläkävijöitä, ei kertomuksen aikoina maaseudulla usein kouluttamattomien keski-ikäisten naisten kuulunut toivoa omaa uraa ja rahaa. Mies antoi ne markat, mitä raaski. Eikä tunteista juteltu eikä niitä näytetty. 

"- Meidän liitossa Juhani on pitänyt jöötä, ja minä olen totellut. Paitsi viime aikoina olen alkanut pitää puoliani. - Rakastatko sinä Juhania? - Kysymys tuli Tuijan suusta luontevasti, mutta Maija hätkähti silti. Hän antoi kiertelevän vastauksen: - En minä halua siitä erota. Me ollaan kasvettu yhteen."

Kirja on aikamatka 1980-luvulle ja maalla asuvien äitiemme ja isoäitiemme tarina ajasta, jolloin miehet määräsivät mutta jolloin roolit alkoivat hitaasti muuttua ja naisten tekemä työ piirtyä näkyväksi. Pääkaupungissa alkoi nousukausi ja juppiaika, maalla taloudellinen menestys näkyi vilkkaana rakentamisena ja yritysten ja yrittäjien pärjäämisenä, kuten Astan kahvilan. Ihanaa ja tärkeää Maijalle on se, että lapset pärjäävät elämässään. Mutta miten käy Maijan ja Juhanin natisevan avioliiton? 

Maija miettii veroilmoitusta täyttäessään sanan "kotirouva" ammatin kohdalle: "Tuloja nolla, arvostus sama." Fiksuna naisena Maija osaa tehdä päätöksensä, jotka eivät ole ehkä niitä, joita lukija arvailee. 

Muuta kirjailijalta:

Sydänystäväni Kirsti aloitti kolmen kirjan sarjan, josta Lauantaitanssit on kakkososa.

Kanslian naiset

Kenelle: Naisten työelämätarinoista ja tasa-arvosta kiinnostuneille, lähihistoriasta hullaantuville, maaseudusta kiinnostuneille, äitinsä tai mummojensa elämästä kiinnostuneille.

Mahtaako kirjasta tulla Savonia-palkintoehdokas 2022? Se saadaan tietää marraskuussa Kirjakantti-tapahtumassa.

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit. Icasos 2022. Kansi T. P. Kekäläinen.

Jonna Riikonen: Nainen on naiselle tuki

"Vaikka Suomessa mielellään ajatellaan, että yhteiskuntamme on tasa-arvoinen, on todellisuus toinen. 

- Me elämme erilaisissa yhteiskuntaluokissa, se on ihan selvää, ja valtavirrasta poikkeavia ryhmiä on todella monta. On aivan eri asia olla ihminen, jota ei kommentoida ja kyseenalaisteta jatkuvasti, verrattuna ihmiseen, jota ei hyväksytä osaksi valtavirtaa."

Näin sanoo DI Katarina Engblom, Microsoftilla työskentelevä johtaja, joka on myös perustanut Iltavuoron, eri alojen naisten yhdistyksen, jossa voi verkostoitua ammatillisesti. Hän mainitsee esikuvakseen Ensto Oy:n omistajan ja Enston sekä Teknologiateollisuus ry:n hallituksen puheenjohtajan Marjo Miettisen, Women in Tech -verkoston perustajan. Naisten poluissa onkin paljon samaa, kuten asenne, jossa autetaan muita naisia eteenpäin omien mahdollisuuksien mukaan. 

Jonna Riikonen on kirjoittanut asiallisen ja tervetulleen kirjan naisten tuesta toisilleen. Esimerkkihenkilöiden kautta hän osoittaa, miten tukea voi konkreettisesti antaa ja saada ja miten se on auttanut pärjäämään maailmassa, jossa päättäjien valtavirta on ollut miesvaltainen. Kelkka on kääntymässä tasa-arvoisempaan suuntaan, mutta vielä ei maailma ole valmis, sanoo Riikonen, ja olen samaa mieltä.

Kirja sopii elämäänsä suunnitteleville ja etenkin työelämässä toimiville esimerkkien ja rohkaisun löytämiseen paineisena koettuun maailmaan. Myös näin uran loppupuolella olevalle se on antoisa katsaus ja kooste tilanteesta. Olen hämmästellyt asiaa, josta puhuu yliopistolehtori Iiris Ruoho. Median naiskuva on vielä kapeanpuoleinen. Ruohon mukaan esimerkiksi iäkkäitä naisia tuodaan esille vähän. 

"Tilanne on hämmentävä, koska vanhenevat naiset ovat suuri kuluttajaryhmä. Eläkkeelle jäätyään heillä on aikaa ja yhä enemmän myös rahaa, jonka luulisi kiinnostavan mediayrityksiä." 

Tulkitsen tätä omalta kannaltani: mummoina maksamme paljon lasten ja lastenlasten laskuja, hankimme heille sitä ja tätä. Kuitenkin markkinointi, esimerkiksi kirjojen, keskittyy yhä enemmän verkkoon ja kanaviin, joista ikääntyviä löytyy vähän. Mutta takaisin Riikosen kirjaan: Ruohon mukaan myös nuorista naisista annetaan mediassa helposti ohut kuva, some vahvistaa mölyjä ja pinttyneitä käsityksiä ("köyhyys on oma vika"), mutta toisaalta sen moniäänisyys tuottaa myös monenlaisia kuvastoja ja voi kyseenalaistaa vallitsevia ihanteita. 

Kirjan esimerkkinaisten alueet on valittu monipuolisesti ja alojensa kärjestä: tekniikasta tutkijamaailmaan, politiikasta vammaisedustukseen, maahanmuutosta opetusalaan, urheilusta uskontoon. Kirsikkana on presidentti Halosen haastattelu; hänen ajatuksensa ovat ennestään tutumpia, joten muiden osuuksia oli mielestäni kiinnostavampi lukea. Ekonomisti Anni Marttinen esittelee uuden käsitteen, feministisen taloustieteen, joka "ei aja vain naisten asiaa vaan sen lähtökohtana on ihmisten eriarvoisuuden tunnustaminen." 

Vaikka pehmeämpien arvojen tuomista taloustieteeseen pyritään hakemaan, kova fakta on edelleen, että naisen palkkaeuro on 84 senttiä. Tai se, että julkisuudessa olevia naisia kommentoidaan eri tavalla kuin miehiä, usein ulkonäön tai muun ulkoisen käytöksen kautta, ei osaamisen tai tulosten. Monia kirjan ilmiöitä tietää, muttei ehkä ole tullut syvällisesti ajatelleeksi. Ajattelun herättämisestä pisteet helppolukuiselle ja konkreettiselle teokselle. 

Toivon kirjan kannustavan naisia uralla tai eri elämäntilanteissa, mikä se sitten onkin. Ja rohkaisevan tukemaan naisia, sillä se on tehokkain ja hyödyllisin tapa tasa-arvon edistämiseen, uskon. Lasikattoja ei jokaisen tarvitse rikkoa, mutta niitä voi koputella ja katolle kiivetä monin tavoin. Kuten Katarina Engblom sanoo:

"Jonkun täytyy tehdä muutoksia. Minä voin ihan hyvin olla se joku."

Kenelle: Uraa miettiville, etenemään pyrkiville, tasa-arvoa puolustaville, epäreiluudesta ärsyyntyville, paineita kokeville, esikuvia etsiville, hyvään elämään pyrkiville. 

Muualla: Kirjoittaja on kirjablogeista tuttu Kirjakaapin kummitus. Mutkattoman luistavaa kerrontaa, toteaa Tuijata.

Jonna Riikonen: Nainen on naiselle tuki. Tärkeitä esikuvanaisia. Atena 2022. Kansi Anna Makkonen.

Olli Jalonen: Stalker-vuodet

Stalker-vuodet kertoo nimensä mukaisesti urkinnasta (stalker sanakirjassa: vaanija, kyttääjä, ahdistelija, häirikkö). Sitä lie tehty valtioiden välillä historian alusta saakka, mutta 1970-luvulla, kiihkeimpänä kylmän sodan aikana, historiatietojen mukaan runsaasti. 

Jalonen kertoo opiskelijapojasta, joka tulee vetäistyksi mukaan vakoilutoimintaan hieman vahingossa. Helppo duuni, hyvä palkka, vaikuttajan paikka - nämä houkuttelivat. Sen enempää ideologioita tai toiminnan syvempiä tarkoituksia ja tuloksia poika ei pohdi. 

"Vaikka koko juttu oli alusta asti outo ja se olisi pitänyt ymmärtää, enemmän olin vain imarreltu huomiosta. Sellainen sokaisee oli minkä ikäinen tahansa ja vielä enemmän nuorena. En kysellyt mitään, ihmettelin vain hiljaa itsekseni miksi juuri minut oli valittu."

Liikutaan Tampereella ja Helsingissä. Jalonen luo ajan ja paikan kuvaa herkullisesti, ilmeisesti omasta nuoruudestaan ammentaen ja yksityiskohtia runsaasti tarjoillen, mikä nostaa myös lukijassa muistoja tarinaa rikastamaan. Ja paljon on uutta. Tuntuu hurjalta, että 70-luvulla oikeasti oltiin huolissaan uudesta jääkaudesta ja tulevasta kylmyydestä! Se on totta, allamainitusta en tiedä:

Poika kertoo lehdessä kirjoitetun, että "neuvostotiedemiehet olivat jo ratkaisseet kyseisen tulevaisuuden ongelman. Koko valtava Neuvostoliiton alue jaettu kymmenen kilometrin kokoisiin ruutuihin, ja ilmaston ruvetessa kylmenemään niissä jokaisessa kulotettaisiin joka kuukausi aina hehtaari kerrallaan metsää tai aroa niin että ilma yläpuolelta lämpenisi ja auringon lämpö imeytyisi tehokkaammin mustaan poltettuun maahan." 

Tuleviin keksintöihin viitataan viitataan myös kiinnostavasti, siis ylipäänsä, ei vain kyseisen maan. Satelliittipaikannus tai tietokoneet ja niiden yhdistäminen jonkinlaiseksi maailmanlaajuiseksi verkostoksi olivat c-kasettien aikana vielä tieteiskirjallisuuden tasolla tavallisen tallaajan näkökulmasta, vaikka niitä jo kiivaasti kehitettiin.

Leppoisan pohdiskelevaan tapaansa Jalonen ujuttaa luontevasti tarinaan paljon, myös pojan perhetaustaa. Mahtoiko äidin opeilla olla vaikutusta vakoilijan "uran" valintaan?

"Äiti myrkytti meitä toistelemalla tosiasioita, niin kuin hän sanoi. Että yhteenkään mieheen ei voi luottaa."

Nuoruuden itsevarmuudella poika käy sovitut koulutukset ja alkaa opiskelun, myöhemmin varsinaisen työn, ohessa, salaisiin hommiin, joissa pitää itseään melko hyvänä, tulkitsen, vaikka palaute työnantajapuolelta on niukkaa. Hän on älykäs, miksei pärjäisi, teknisesti ainakin, mutta miten on oman pään laita? Lukemisen edetessä alan todella huolestua hänen puolestaan. Jos elämä ja ihmissuhteet perustuvat valheille, ei siitä hyvä heilu. 

"Jos alussa ei ole mitään yhteistä, ei ole mistä alkaisi rakentaa koska perustusta ei ole. On eri asia jos jokin alkaa yhteisesti ja molemmilla melkein kuin nollasta. Jos alku on muualta määrätty tehtävä ja ihmissuhde suoritusta ja työ, vaikea sen on kasvaa paremmaksi. Se on surkea yhtälö jossa ei ole ratkaisuja ollenkaan. Ei sekään ole hyvä että luulee tietävänsä toisesta paljon koska silloin ajattelee että toinen on juuri sellainen kuin hänen tietää olevan. Jos toinen ei olekaan, silloin pettyy..."

Mies alkaa itsekin ymmärtää, ettei vakoilutoiminta ole pelkkää puuhastelua, vaan siitä saattaa jopa olla hänelle haittaa, muista puhumattakaan. Irrottautuminen ei kuitenkaan ole läpihuutojuttu. Ei käytännössä eikä henkisesti. 

"Olin oppinut liian hyvin. Tein vain työni jonka osasin."

Tarkka ajankuva ja ilmiönkuva, ja Jalosen taidoilla kirjattuna kiinnostava, inhimillinen tarina. Kasvutarinana ja psykologisena romaanina sen voi myös lukea. Tai eri yhteiskuntamuotojen kamppailuna: mies pääsee töihin Indonesian lähetystöön, jonka myötä mukaan tulee täällä koetun kapitalismi–kommunismi-kamppailun lisäksi tiukka oikeistodiktatuuri omine piirteineen. 

Teoksessa käytetyt dokumentit ovat aitoja, luen kustantajan sivulta. Se on pelottavaa, ja unohdan hetkeksi lukevani fiktiota, en faktaa. Olisi kiinnostava tietää, miten monia suomalaisia tarina saattaa omakohtaisesti koskettaa, jollain puolella ajan hengen mukaisia raja-aitoja olleina. Hyvä, että se on nyt kansien välissä, ja lukeminen palkitsee, vaikken laskisi Jalosen parhaiden teosten joukkoon, ehkä sen ajallisen rajallisuuden vuoksi. Ehkä ajattelen sen olevan mennyttä aikaa. 

Toisaalta aihe on erittäin ajankohtainen: urkinta vain kasvaa maailmassa - vaikka eri keinoin - ja siitä on tarpeen puhua. Eikä ainakaan uskoa sinisilmäisesti, ettei vakoilua esiintyisi edelleen, aivan kenen tahansa lähiympäristössä. Kyberturvallisuudesta ja -uhkista puhutaan syystäkin paljon, mutta mahtavatko nykykeinot ulottua jopa tietoverkkoja pidemmälle? 

Kenelle: Lähihistoriaa lukeville, vakoojatoiminnasta uteliaille, 1970-lukua fiilisteleville, nuoren miehen kasvusta kiinnostuneille.  

Muualla: Jorma Mellerin blogista luen, että kirjailija Jalonen on oikeasti työskennellyt Indonesian suurlähetystössä.

Olli Jalonen: Stalker-vuodet. Otava 2022. Kannen suunnittelu Anna Lehtonen.

Emma Kantanen: Jos sataa, älä tule

Tiesin etukäteen kirjan olevan autofiktiota, mutta sitä en arvannut, miten rankkoja kokemuksia se sisältäisi kertoessaan nuoresta suomalaisesta naisesta, joka muuttaa opiskelemaan valokuvausta Australiaan, Melbourneen. 

Muutaman opiskeluvuoden jälkeen hän löytää jotain uutta: urbaanilegendana pidetyn ryhmän nimeltä Lost Boys, joka vaeltaa ja valloittaa kaupungin alla risteilevää valtavaa sade- ja hulevesien tunneliverkostoa. Salaa, näkymättömissä, omaa maailmaansa kartoittaen, riskit tietäen mutta adrenaliinisyöksyistä nauttien. 

"Mutta kun tunnelissa oli sisällä, se ei ollut enää outo, vaan sen pimeys oli luonnollinen kuin yö. Hengitin tasaisemmin, näköni tarkentui. Mitä syvemmälle menin, sitä paremmin tunsin hallitsevani tunnelin pimeää syliä ja itseäni."

Pikkuhiljaa hän saa yhteyttä Kadonneisiin poikiin ja tutustuu tuohon outoon, yhteiskunnan sääntöjä uhmaavaan joukkioon. 

"Se hetki, kun Lost Boys huomasi ensimmäisen merkkini, oli ollut voitto. Hetki, kun he näkivät valokuvani. Mutta niin kuin peto näkee ihmisen tuhat kertaa useammin kuin ihminen pedon, olin näyttäytynyt heille jo aiemmin tahtomattani, ja minulla oli ensivaikutelmassani paljon korjattavaa."

Naisella on etunimi piste sukunimi, mutta yksityisesti hän käyttää nimeä North. Ökykalliin koulun lisäksi North tarvitsee rahaa elämiseen, vaikka kuluttaa kuin hiiri. Jo kotimaassa häntä oli kiehtonut seksityö riskeillään, ja nyt siitä oli tullut pääasiallinen elatuskeino. Tilanteen syntyyn ei ole yksinkertaista selitystä. Miksi huippuälykäs, monitaitoinen, hyvästä kodista tuleva nuori nainen ryhtyy seksityöhön? 

"Elämäni oli taipuvaista monimutkaisuuteen", sanoo North. Siltä todella vaikuttaa! Hän ei edes pidä heteroseksistä. Mutta on jotenkin hukassa ilman ystäviä, kiintopisteitä, suuntaa - eikä ainakaan ole ihminen, joka tyytyy vaivattomiin, turvallisiin ratkaisuihin. 

Tiedämme tämän kaiken minä-kerronnasta, jota täydentävät kuvaukset terapeutin vastaanotolta. Terapeutti on pääosin pihalla - enkä ihmettele. Tarina ällistyttää, myös pelottaa ja vieraannuttaa, mutta suorapuheisuudessaan ja erikoisuudessaan kiehtoo. 

"Kaikki asiakkaani elivät elämäänsä ymmärtämättä millaisia jälkiä he jättivät. Heille seksin ostaminen oli arkista, niin kuin minulle oli arkea seksin myyminen, ja minun arkeni oli kamalaa."

Tunneleissa liikkuminen tutustuttaa Northin Longreachiin ja muihin, joiden hyväksynnän hän pyrkii saavuttamaan. Ehkä jotain enemmänkin. Ainakin oman lauman. Ja vaaran uhmaamisen tunteen, rajojen rikkomisen ja kuoleman - joka on aina mahdollisuus tunnelissa - voittamisen tuoman vallantunteen.

"- Kuulut niihin henkilöihin, jotka tarvitsevat heimon, terapeutti sanoi. Vaikka hän ei koskaan ymmärtänytkään, mitä yritin sanoa, hän osui joskus oikeaan kuin pysähtynyt kello. " 

Emma Kantanen kirjoittaa terävästi ja napakasti, draaman kaari ja suomen kieli ovat hallussa. Esikoiskirjaan nähden toisinkoinen on tiiviimpi kokonaisuus, jonka virkkeet ovat täysiä ja koristelemattomia, välillä jopa niin, että ne on luettava kahteen kertaan, jotta koko ajatuksen ehtii sisäistää. Vaikealukuinen kirja ei silti ole, vaan etenee vauhdikkaasti, enkä lukijana pysty mitenkään ennakoimaan suuntaa tai loppuratkaisua.

Nautin kirjan yllätyksellisyydestä, erityisyydestä sekä suorasta ja viilatusta kielestä. Se tuntuu heijastavan kirjoittajansa luonnetta tarkkuudessaan, nopeudessaan ja epäperinteisessä sisällössään. Tekstin rehellisyys hätkähdyttää, itseinho piiloutuu osin itseironiaksi, haasteet ovat rankkoja ja itsevalittuja: Northin voisi sanoa etsivän rajojaan, mutta en sano. Sanoisin, että hän etsii rajattomuuttaan. Ja on toivottavasti sen nyt jo ainakin osittain löytänyt. Sen enempää en lähde kyökkipsykologian tielle. Parempi, että jokainen lukee ja tekee tulkintansa itse.

Kuulin, että kun kirjoittaja oli pohtinut, voiko tunneliasian julkaista vai olisiko siitä ryhmälle haittaa, Pojat eivät olleet olleet huolissaan: ei tällaista tarinaa kukaan kuitenkaan usko. 

Kenelle: Ennakkoluulottomille, oman tiensä kulkijoille tai sitä arvostaville, uteliaana toisten elämään kurkkaaville, Australian ystäville, extreme-harrastajille tai heitä ymmärtämään pyrkiville, rajojen rikkomisesta viehättyville. 

Muualla: Kirjaluotsin mukaan Emma Kantanen kirjoittaa aseistariisuvasti.

Emma Kantanen: Jos sataa, älä tule. Gummerus 2022. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Piia Leino: Aarteidesi aikakirjat

Mihin aikaan sinä haluaisit matkustaa? Minä toivon usein pystyväni kurkkaamaan sata vuotta eteenpäin tulevaisuuteen. Olemmeko oppineet mitään, missä jamassa on maailma ja ihmiskunta, entä jälkeläisten elämä? Mitä uusia upeita tai vähemmän upeita keksintöjä on tehty?

Kirjallisuus on tehokkain tuntemani aikakone toistaiseksi, ja Piia Leinon kirjan myötä pääsen 2100-luvulle, jossa Oula koukuttuu muistojen louhimiseen. Muistoja louhitaan niiden ihmisten mielestä, jotka ovat antaneet syväjäädyttää itsensä meidän aikanamme siinä toivossa, että myöhemmin keksitään keino herättää heidät henkiin, ehkä parantaa heidät tappanut sairaus. Googlaten löydän tiedon, että maailmassa todella on tällaisia ihmisiä. 

Mutta ihminen on äärettömän kekseliäs löytämään taloudellisen hyödyn paikkoja kaikkialta: kirjassa kryoniikka-alan yritys Kryoria keksii myydä louhinta-aikoja niille, joita kiinnostavat toisten mieli ja muistot. Myös tässä tavoitellaan uteliaisuuden tyydyttämisen lisäksi rahallista voittoa, sillä jonkun muistoista saattaa löytyä tietoja kätketyistä omaisuuksista, rahoista, arvopapereista tai vaikkapa timanteista, ken tietää. Oulastakin tulee aarteenetsijä, sillä hän haaveilee paikasta syväyhteisössä ja tarvitsee siihen rahaa.

"'Louhinnassa saat tietää, miltä todella tuntuu olla joku toinen ja herätät tämän kauan sitten sammuneen mielen henkiin.' Kryoria sai louhimisen kuulostamaan suorastaan hyveelliseltä, mutta nyt, valtavan Raphael-koneen juurella, minua epäilytti. Jos hän olisi voinut päättää, olisiko hän halunnut minun kaivelevan muistojaan?"

Motiivini eivät täysin kestä päivänvaloa, miettii Oula. Kun hän tutustuu valitsemansa henkilön, Raphael Elon, muistoihin, hän löytää niistä erilaisen maailmankuvan kuin oman aikansa ihmisillä on. Omaisuus oli hyvästä, samoin kuluttaminen, toisin kuin Oonan aikana, jolloin ruoka tulostetaan, kaikki kierrätetään, luonnon rippeitä suojellaan. Lapsenhankinta on muuttunut geenipankin käytöksi, hyvästä syystä: syrjittyjä ryhmiä ei näin synny ainakaan geenien kautta. Moni muukin asia on toisin; suurin osa paremmin kuin nyt, ainakin pinnalta katsoen. 

"Kun ahneus oli hyvä, rikkauksien haalimista ja ikuisen elämän tavoittelua pidettiin täysin kunniallisina päämäärinä. Vasta kun maapallon resurssit alettiin nähdä rajallisina, ryhdyttiin unelmiltakin vaatimaan kohtuullisuutta."

Ihmiskunta viisastuu? Viisastuvatko myös koneet - jopa niin pitkälle, että sillä voisi olla oma tietoisuus? Ajatuskulku on huima: jos kone olisi tietoinen itsestään, eikö silläkin pitäisi olla ihmisoikeudet, oikeus elämään ja vapauteen? (Kirjan ajassa ihmisoikeuksiin on muuten lisätty myös eläinten oikeudet.) Oona pohtii asiaa paljon ja tulee tiettyyn johtopäätökseen. 

Piia Leinon vahvuus on yhdistää jo olemassa olevia keksintöjä fiktioon uskottavasti. Hän käyttää paljon yksityiskohtia ja harkiten henkilöitä, jotka edustavat riittävän erilaisia katsantokantoja, mikä tuo tarinaan dokumentoinnin tuntua. Kirjan kuvaama aika on virkistävän utooppista, mikä tuntuu hyvältä kaiken luetun dystopian jälkeen. 

"- Viisaus ei ole sama kuin informaatio, muutenhan verkon asentaminen aivoihin tekisi meistä viisaita. Informaatio voi muuttua viisaudeksi vain, jos meillä on sen lisäksi aikaa, Arhippa selitti."

Mutta lisäksi mukana on seikkailun piirteitä ja yllättäviä ihmissuhteita, huumoriakin. Minua huvitti Oonan ja hänen ystävänsä Joen meille tavallisen avaimen ihmettely - sellaisiakin vielä on, vaikka harvassa.

"- Ajattele, että noiden väkästen ansiosta se sopii vain yhdenlaiseen lukkoon. Miten niitä voikin olla niin monenlaisia, Joe sanoi. - Kieltämättä nerokasta. - Kuka tahansa voi ottaa tuon avaimen ja kulkea ovesta. Ei mitään kasvontunnistusta tai äänikomentoa. Mieti, millaista se on ollut aikoinaan, Joe totesi. 

Yritin kuvitella mykkien ja sokeiden esineiden maailman, jossa saattoi liikkua jättämättä jälkiä ja tehdä jopa murhia ilman, että jäi kiinni. Sen täytyi olla hurja ja villi, anonyymi todellisuus."

Kirja on uskottava kevyt-utopia, joka laittaa lukijan pakosti miettimään maailmaa, johon olemme menossa. Ja Leinon teksti pysyy napakasti linjassaan, jossa sanotaan suoraviivaisesti juuri sen verran kuin sanotaan. Syvälle tulevaisuuden yhteiskunnan toimivuuteen ja rakenteisiin se ei yllä eikä pyri. 

Teoksen nimeä pohdin pitkään, pidin sitä hieman vaikeana: kuvittelen nyt ymmärtäväni ensimmäisen sanan omistusliitteineen. Kyseessä ei ole kenen tahansa aarre, ja aarteen voi ymmärtää konkreettisena asiana tai henkilökohtaisina muistoina ja tietoisuutena, joka lienee kallein aarteemme. Aarteesi. Aikakirjat-sana taas viittaa viehättävästi menneeseen aikaan ja kieleen, mutta myös vuosien tapahtumien kirjaamiseen (ja ehkä hiukan uskonnollisuuteen, jota Leinon ei teos ei sivua), joten sinänsä se sopii kahdessa eri ajassa - Oonan ja Raphaelin - tapahtuvaan tarinaan. Vaikka voi olla nykylukijalle hankalasti avautuva, kaunis sana sinänsä. 

Kenelle: Tulevaa miettiville, inhimillisten sci-fi-tarinoiden ystäville, edistynyttä tekoälyä odottaville tai pelkääville, kulutusyhteiskunnan loppua toivoville tai pelkääville, kuolemattomuutta tavoitteleville.

Muualla: Mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää on kirjassa kuvattu yhteiskunta ja kulttuuri, sanoo Mustelmiinan mietteitä -blogi.

Piia Leino: Aarteidesi aikakirjat. S&S 2022. Kansi Tuomo Parikka.

P.S. Utopiainnostuksessa tulin lukeneeksi myös Anthony Doerrin tuoreimman suomennoksen Taivaanrannan taa. Suomentaja Seppo Raudaskoski tekee raudanlujaa työtä, kuten Hanna Tarkka Doerrin edellisissä, mutta edelleen Doerrin maisemat jäävät minulle vieraiksi. En löytänyt kirjasta mitään varsinaisesti uutta. 

Eletään kolmessa aikatasossa: keskiajalla, jossa tyttö oppii lukemaan, se on erikoista kyllä; nykyisyydessä, jossa kirjaston tapahtumaan liittyy pelottava juonne, ja tulevaisuudessa, avaruusaluksessa. Ikään kuin jo joskus luetut tarinat olisi liitetty yhteen Doerrin maalailevan haaveksivalla tyylillä ja nimetty kirjojen ja kirjastonhoitajien kunniaksi paketiksi, joka ei mielestäni täysin pysy kasassa. Mutta uskon sen viehättävän uppoutuvia, kirja- ja lukemisaiheisten tiiliskivien lukijoita. Ja utopia, sitä peukutan lajina! (Kirjallisuuden lajina, ihmislajina.)

Anthony Doerr: Taivaanrannan taa (Cloud Cuckoo Land). Suomennos Seppo Raudaskoski. WSOY 2022. Kansi Martti Ruokonen.

Muualla: Tarinoiden ja kerronnan ylistys, sanoo kirjaa kauniisti kuvannut Kirjakaapin kummitus.