Riikka Pulkkinen: Pienet joutsenet

Riikka Pulkkinen on superkirjoittaja, jonka tiheää tekstiä on nautinnollista lukea. Hän lataa tekstiin niin paljon painoja ja merkityksiä, ettei lukeminen käy lukaisemalla, on mietittävä ja sulateltava, lisäiltävä rivien väleihin. Ja jos oikein muistan entisistä lukukokemuksista, hänen teoksissaan myös loppu on usein jollain tavoin avoin, mikä jättää tilaa lukijan tulkinnoille.

Pienet joutsenet kokoaa kaiken tämän ja vuosien mittaan kertyneen kirjoitustaidon komeasti yksiin kansiin. Aihe, joka kantaa läpi kirjan, on baletti, josta en mitään tiedä, mutta nyt olen viisaampi, kun kertoja, nuori tyttö, treenaa balettia intohimoisesti. Kirja kuvaa harjoitusten äärimmäistä raskautta, yli voimien menevää fyysistä rääkkiä, kipuja ja nautintoa, jonka tekeminen, kehittyminen ja musiikki luovat.

"Levollisuus, vilpittömyys ja lempeä uhma ovat helppoja kantaa, mutta rakentuakseen ihmisen sisälle, heijastuakseen asenteena maailmaan, ne vaativat äärimmäistä harjoitusta, samoin kuin baletin ytimessä on illuusio helppoudesta, joka on rakennettu kärsimystä säästämättä."

Kertoja puhuu sinä-muodossa eikä hänen nimeään kerrota - ehkä siksi, että hän on yksi monista, ainakin yksi pienistä joutsenista, jotka tarvitaan Joutsenlampi-baletin esittämisessä. Ja sitä hänen ryhmänsä harjoittelee, venäläisen opettajansa johdolla Suomessa, 1990-luvun alun tienoilla.

Kolmikymppisenä tyttö viettää aikaa terveyskeskuksen vuodeosastolla mummojensa Sylvin ja Airin luona, jotka sattumoisin ovat joutuneet sinne yhtäaikaa hoitoon. Nuo lapsuuden sydänystävät, joiden välit jostain syystä katkesivat, kun kertojatyttö oli pieni. Miksi, tyttö, tai jo nainen, yrittää selvittää.

Isoäitien muistot vievät sotavuosiin, osin vieläkin pidemmälle, huolettomaan aikaan, kun Sylvi kolmen sisarensa kanssa oli lapsi, ennen sotaa, kun mentiin lammelle uimaan. 

"Niin, onko juhannus, ja nuo juhannusruusut puhkeamaisillaan haluavat tehdä taikoja, elää taiassa.
Tytöt haluavat olla unta.
Usva kohoaa heinikosta, on se aika yöstä.
Nyt tytöt ovat rannassa, riisuvat yöpaitansa, ja nyt nuo pienet joutsenet ovat valmiit pulahtamaan veteen, pörhistelevät, sukivat, ojentelevat, lipuvat."

Miksei Sylvi halua puhua lapsuudenkodistaan, ei edes kulkea palaneen talon läheltä, miettii nuori nainen. 

"Olen oppinut yhden asian elämäni aikana, Sylvi sanoo. On olemassa sellaistakin hätää, tuhoa ja hävitystä, josta ihmiset eivät kestä kuulla.
Ihmiset haluavat kuulla mieluummin sepitteitä ja juoruja, huhupuheita, eivät välttämättä sitä, mitä tapahtui todella, Sylvi sanoo."

Airi on toisenlainen mummo kuin tyylistään tiukasti kiinni pitävä Sylvi, opiskellut nainen. Airi on käytännön ihminen, joka on hoitanut pelkojaan ja tarkoituksen tunnettaan tekemällä, lapsena pikkulottana, aikuisena leipomon omistajana. Mummojen motiiveista tarkemmin on vaikea saada selvää - niin lukijan kuin nuoren naisenkin - , mutta molemmat rakastavat lapsenlastaan ja ovat tälle tärkeitä, se on selvää.

Kertojanaisen balettiaikoina Suomea alkoi kuristaa lama, josta tyttö näki merkkejä usein niitä ymmärtämättä. Eräänlainen sota sekin, vei monilta hengen ja vähintään omaisuuden. Mutta suurin muutos tapahtuu muualla: Berliinin muuri murtuu, Neuvostoliitto hajoaa, Gorbatsov vaihtuu Jeltsiniin venäläisenä johtajana. Aikakausi vaihtuu ryskyen. Mummot seuraavat uutisia tarkasti. 

Tytön balettiryhmä vierailee Leningradissa, Sylvi mukanaan. Tytöt näkevät paikan turisti- ja balettisilmin. Sillä koko kirjaa johtava juonne on baletti, Joutsenlampi. En tiennyt sen tuolloista poliittista merkitystä itänaapureillemme, eivätkä tytötkään, jotka rakastivat tanssia ja Tšaikovskin ylimaalliseksi kuvattua musiikkia, mutta sellainenkin yllättävä seikka juoneen kiinnittyy. Ja Joutsenlammen eri variaatiot, aina 1800-luvulta alkaen. Sen vaikeat koreografiat ja traaginen tarina ovat klassikoita: voittaako hyvä vai paha ja miten ne erottaa toisistaan. 

Teos pohtii samaa tai ainakin saa lukijan pohtimaan, mihin ja miksi ihminen rakastuu, mitä uskoo; käykö kaikki lopulta hyvin, kun on reipas ja rehellinen ja hoitaa hommansa kunnolla. Vai lankeavatko kaikki teot lopulta nykykorvissa heikosti havisevaan historiaan, kun käsillä ovat uudet ajat, uudet ihmiset, uudet virheet ja mahdollisuudet? Kuohuttavaa luettavaa, joka ei tyhjene kertalukemisella. 

Kirjan lopussa on klassisen baletin sanasto. Siihen en juuri perehtynyt, teksti on ymmärrettävä ilmankin. Kehyksenä tarinalle se toimii yllättävän hienosti kyseistä taidemuotoa ymmärtämättömällekin. Olen nähnyt Joutsenlampi-baletin elävänä kahdesti: Lontoossa 1980-luvulla kirjassa paljon puhutun Kirov-baletin esityksenä ja reilut kymmenisen vuotta sitten Helsingin Oopperatalolla. Ehkä olen nähnyt Lontoossa jopa itsensä Natalia Makarovan, en muista enkä nuorena olisi tajunnut asian merkittävyyttä, vaikka olisinkin tiennyt! (Venäläinen ballerina loikkasi länteen 1970-luvulla ja palasi myöhemmin tanssimaan entisen kotibalettinsa kanssa nimenomaan Lontoossa.) Luulen, että tämän jälkeen on katsottava baletti vielä kerran, tarjolla on videota, elokuvaa ja eläviäkin esityksiä, kuten Helsingin Kulttuuritalolla tammikuussa 2027. 

Riikka Pulkkisen kaunis kieli ilahduttaa suomalaista lukijaa, varmat otteet antavat uppoutumisrauhan ja monisäikeinen sisältö taideaspekteineen tuo lumoa tarinaan, joka silti sisältää runsaasti koskettavaa todellista historiaa. Huima suoritus pitää paketti kasassa, mutta Pulkkinen onnistuu - ja jälleen jättää paljon kysymyksiä ja tulkinnanvaraa. Kirjailijan ramppikuume lopun edessä (viittaan kirjan viimeisten lukujen sisältöön) vai ovela keino jättää jälki lukijan mieleen? Ja nyt tuli mieleen, että kirja toimisi hyvin myös muualla maailmassa; asiat ovat yleisinhimillisiä, teemat ajattomia, uutiset tunnettuja.

Kenelle: Komean suomen kielen ystäville, monimerkityksellisyydestä innostuville, baletin rakastajille, klassisesta musiikista pitäville, entisille lotille ja heidän läheisilleen, isovanhempiaan muistaville, itänaapurin toimia ja kulttuuria seuranneille.

Riikka Pulkkinen: Pienet joutsenet. Otava 2026. Kansi Mirella Mäkilä.

Kjell Westö: Coda

Andy on kokenut kustannustoimittaja, joka nykyhetkessä kertoo vuosikymmeniä pitämänsä päiväkirjan pohjalta elämänsä tärkeistä ihmisistä. 1980-luvun nuoruuden tiivis kaveriporukka on hajonnut, mutta muutamia hän edelleen tapaa, halustaan tai sitä ilman. Vaimostaan hän on eronnut eikä lapsia ole: vapaa mies, joka tekee myös kirjallisuusarvosteluja ja esseitä lehtiin, haastattelee kirjailijoitaan kirjatapahtumissa ja viettää taloudellisesti turvattua elämää, lopulta johtaa pientä Behemot-kustantamoa ja omistaa siitä pienen osan. Intohimo sanoihin on pysynyt. 

Vanhojen ystäviensä kanssa he muodostivat aikoinaan taidetta juhlistavan Kronoopit-ryhmän, vietti aikaa niin kirjojen, kirjoittamisen kuin hummailun parissa, ja meno oli toisinaan hurjaa. Yksi ystävistä, Willy, on menestynyt kirjailija, jonka teoksia Andy kustannustoimittaa. Willyn tähti on laskussa, he molemmat tajuavat, kun kirja Coda ei saa huippuarvosteluja eikä nouse palkintolistoille. 

"Kilpailu, menestykset, vastoinkäymiset, kaikki ne kuuluvat taiteilijan ammattiin, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Minulla oli kuitenkin koko alkusyksyn ajan jonkinlainen aavistus, epäilys että jokin oli purkautumaisillaan."

Onko kyse normaalista ajan aallosta: uudet, luomisvoimiltaan energisemmät kirjailijat ohittavat entiset, vai onko syy Willyssä itsessään, uusiutumiskyvyn tai peräti lahjakkuuden puutteesta? Willy ottaa asian raskaasti, kolmas avioero lisää synkkyyttä. Andy pohtii tilannetta tyypillisellä pikkutarkalla havainnoinnillaan psykologisoiden.  

"Ehkä tragedia oli juuri siinä.
Siinä ettei löydä lievitystä ja iloa yhteydestä muihin ihmisiin, että kieltäytyy levosta ja ihmisten välisestä lämmöstä, että yhä useammin kokee ei vain työhön liittyvät ihmissuhteet vaan myös ystävyydet, jopa rakkauden, kuluttavana ja rasittavana pelinä."

Andy saa oivaltaa, ettei hän tiennyt ystävistään kaikkea. Kronooppien ydinryhmään kuuluivat Willyn lisäksi Corinne, Niko ja Jesse, joita maailma on vienyt eri suuntiin. Corinnesta tuli bisnesnainen, alansa huippuja, ja nuoruuden suhde Andyyn on luonut päättymättömän siteen, vaikkeivat he vuosikymmeniin olleet tavanneet. 

"...mieleeni juolahti ajatus että kun me Kronoopit olimme vuosikymmenten mittaan palanneet nuoruusvuosiimme 1980-luvulla tai aina lapsuuteemme asti, kyse oli aina ollut samasta asiasta ja niin oli nytkin: siitä ettei mikään ollut koskaan sitä miltä näytti."

Kirja-alan ystäville tarina on herkullinen, keskinäisine skismoineen ja sidoksineen. Kohuja syntyy ja laantuu, kirjapalkintoja jännitetään ja jaetaan, kirjatapahtumissa, kuten Helsingin kirjamessuilla, käydään. Alan nimistä on osa todellisia, suuri osa fiktiota. (Soisin kyllä Sanoman perustavan kirjassa kuvatun kirjatapahtuman!) Kustantajan "vuoden kaava" lienee edelleen suurinpiirtein sellainen kuin Andy sitä kuvaa, mutta kustannustoimittajan työ, luulen, ettei se ole enää samanlaista, nykyisine hulluine taisteluineen aikataulujen, kelvottomien oikolukuohjelmien ja somen suossa. Mutta ainakin näissä ajatuksissa voi olla totuutta edelleen: 

"Kirjailijani ovat hyvin herkkiä ja heidän egonsa ovat niin suuria ja helposti särkyviä, että en halua paljastaa liikaa sen enempää heistä kuin heidän teoksistaankaan. Joskus tuntuu kuin he istuisivat rivissä vasemmalla olkapäälläni ja tarkkailisivat minua nyt kun kirjoitan, kuin pikkuruiset mutta ankarat linnut orrella."

"Kaikkina alalla viettäminäni vuosina olen ihmetellyt että niin monet kriitikot ja kirjailijat kirjoittavat alastamme vain valituille suunnatulla ja mystifioivalla tavalla, aivan kuin he haluaisivat että kunnianhimoisempi kirjallisuus pysyy jonkinlaisena uskonlahkona."

Rakkaus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, tärkeiden ihmisten merkityksellisyys ja koko elämän kestävät siteet ja ajankulun tuomat muutokset, ne nousevat kirjan teemoiksi. Minua liikutti nuoren Andyn erään vaiheen kuvaus, jossa hän sulkeutuu viikoiksi pelkästään lukemaan: tunnistan lumon, intohimon ja sukelluksen tunteen. Andy lukee hullun lailla tuohon aikaan nousseita kirjailijoita ja klassikkoja: Yeats, Dylan Thomas, Cortázar, Tolstoi, Stephen King, Anja Kauranen, Anne Tyler, Ray Bradbury... 

Kjell Westöä lukeneita ilahduttavat väläykset aiempien teosten henkilöistä. Ainakin Riku Bexar ja Alex Rabell vilahtavat, miksi juuri he, mietin? Ainakin he liikkuivat samoissa suomenruotsalaisissa piireissä samoihin aikoihin kuin Andy kavereineen, mutta onko heillä ehkä erityistä merkitystä kirjailijalle? 

On vihjattu Westön lopettelevan romaaniuraansa (toivottavasti ei!), ja siksi Codan vire olisi haikea, taaksepäin katsova, ikääntymisestä puhuva. (Coda-termin merkitys musiikissa on päätösjakso.) Takaseinä häämöttää noin kuusikymppisillä, joita romaanin henkilöt nykyhetkessä ovat, vielä työiässä. Rajallisuus tuo oman raiteensa siihen, mitä elämästä ajatellaan, mitä on ehkä vielä tehtävä ja minkä voi jo jättää taakse. Kasari ei taida kuolla mielestä koskaan, nuoruutensa sillä viettäneellä, kuten minä. Ajan tutut paikat ja ilmiöt tuovat kotoisuutta, vaikka piirit olivat erilaiset. 

Westön teksti on yksityiskohtaista, hieman unenomaista, välillä jopa sievistelevän oloista mutta kummasti kiehtovaa, kuten aina. Osin tämä kirjassa esiintyvän kritiikin lause sopisi myös Codaan:

"Henkilöitä on hiukan liikaa jotta kaikki saisivat syvyyttä ja konkretiaa, mutta kerronnan ilo kasvaa ja kohtaukset käyvät sitä mehevämmiksi mitä pidemmälle kirjassa lukija ehtii. Ja leikkaukset aikatasojen välillä ovat huikeita."

Ja tämä voisi olla kirjailijan itsensä kokemus (en tiedä, arvailen vain!):

...jokainen kohtaaminen ja kaikki kokemukset olisivat menneet suoraan hänen sieluunsa ja kaihertaneet kunnes hän kirjoitti itsensä niistä vapaaksi."

Suomennos on myös tuttua tyyliä Westö-kielen perusteellisesti tuntevalta kääntäjältä. Tosin pidin hieman epätasaisena; eräässä jaksossa tuntui lokalisointi jääneen puolitiehen ja ruotsin kieli puskee läpi. Se näkyy pikkuseikoissa, kuten siinä, ettei suomen kielessä tarvitse kertoa aina tekijää (Me menimme,  kun riittäisi menimme), ja ei -lauseen voi korvata sanalla eikä eikä jokaista täytesanaa tarvitsisi kääntää, kun lauseen merkitys ja sävy tulevat muutenkin selväksi. (Käännösinhokkini on kamala, joka vaikuttaa olevan kääntäjien suosikki, mutta kuka suomalainen sanoo vaikkapa Odotin sinua kamalan kauan?)

Mutta kirja kaikkineen herättää paljon ajatuksia ja on herkullista luettavaa Westö-faneille ja etenkin 80-luvun nuorille, taiteesta lumoutuville, ystävyyden nimiin vannoville tai vanhoista kuvioista irti yrittäville, kirja-alasta kiinnostuneille ja heille, jotka uteliaina tarkkailevat suomenruotsalaista mielenmaisemaa ja kulttuuripiirejä.

Kjell Westö: Coda. Otava 2026. Suomennos Laura Beck.

Caro Claire Burke: Eilisvuosi

Kotimaisten herkkujen väliin piti hengitellä hetki ja ottaa lukuun jotain ihan muuta. Ja Eilisvuosi sitä totisesti on. Yesteryear-kirjan somenäkyvyydestä on huolehdittu raskaalla kädellä, ja päätin poikkeuksellisesti lukemisen sijaan kuunnella sen, mökillä pihahommissa.

Kummallinen kirja, oli ensireaktioni, joka jäi pysyväksi. Ei se niinkään kerro tämän päivän perinteisestä vaimoudesta, tradwife-ideologiasta, kuten mainoksista olisi voinut päätellä, vaan siitä, miten somemaailma vie ja valtaa alaa ihmisten mielissä. Ahneudesta, itsekkyydestä ja tarkoitus pyhittää keinot -ajattelusta. 

Natalie on influensseri, joka esittää somessa vanhan ajan supervaimoa. Hän asuu miehensä Calebin ja lapsilaumansa kanssa hulppealla maatilalla, joka toimii täydellisenä kuvaustaustana idylliselle, maanläheiselle ja perinteitä noudattavalle elämälle. Eläimiä ja vihanneksia kasvatetaan itse, leivät leivotaan, vaatteet ommellaan ja niiden kankaat värjätään, saippuat valmistetaan, lapset saavat oppia kotikoulussa ja niin edelleen. Natalie itse on aina hymyilevä, kaunis ja huoliteltu, lapset tyytyväisiä ja puhtaita, Caleb komea ja miehekäs cowboy (jonka äveriään isän varoilla maatila on hankittu, mutta siitä ei julkisesti puhuta). Tässäpä naisille elämisen mallia!

Someseuraajat ovat lumoutuneita: miten ihmeessä Natalie pystyy kaikkeen tähän? Ja miten kaunista hänen kotonaan on! On ihanaa katsella hänen elämäänsä Instassa ja saada siitä itsellekin pieni osa ostamalla tilan verkkokaupasta tyyliin sopivia Yesteryear-tuotteita. Voi myös seurata tiliä ihan vain kadehtimisen ilon vuoksi tai ivailevien kommenttien jättöpaikkana.

Todellisuudessa keittiön rustiikkisten kaapinovien takana lymyää viimeisin huipputeknologia, ruokatarpeet ja vaatteet tuodaan muualta ja apulaiset hoitavat lapset sekä kodin ja tilan askareet. Sometilejä päivittää palkattu avustaja, Shannon. 

Mutta sitten tapahtuu käänne. Eräänä aamuna Natalie ei herääkään laadukkaan peittonsa alta tutun tyylikkäässä makuuhuoneessaan, vaan huomaa kauhukseen siirtyneensä rinnakkaistodellisuuteen, jossa kaikki on köyhää, väritöntä ja aidosti perinteistä: talossa ei ole sähköä, koneita tai palvelijoita ei ole, pyykit on pestävä käsin, ruuat laitettava omin voimin ja lapset hoidettava itse! Perhekin näyttää Nataliesta vieraalta. 

Mitä tapahtui? Siirtyikö Natalie ajassa 1800-luvulle? Innostuin, aikamatkustus aiheena kiinnostaa! Vai onko tämäkin vain some-esitystä? Tai naisen pään lopullista sekoamista feikkiesityksensä käydessä ylivoimaiseksi? Itse hän on varma, että kyseessä on lavastus ja että häntä kuvataan koko ajan. Kaikki nöyryyttävät hetket raskaissa töissä, jopa intiimielämä; koko ajan on muistettava olevansa katseen kohteena. Ehkä tämä on tosi-tv:n testi, ehkä jopa jumalallinen väliintulo - Jumalasta perinteinen vaimo ja perhe puhuu (suomalaista lukijaa hämmästyttävän) usein. Mutta joskushan tämänkin vaiheen täytyy loppua, eikö niin?

Aihe kiihotti uteliaisuutta, mutta hyväksi kirjaa ei voi kuvailla. En tiedä, millä resursseilla se on tehty,  tekoälyn ja kehnon kirjoitustaidon voimin, arvelen, mutta siinä on toistoa, jankkausta ja yksityiskohtien tuskallista pyörittelyä aivan liikaa. Eikä perusidea selvinnyt väsyttävän suuren sivumäärän kahlauksen jälkeenkään. Irvailua somekulttuurille ja sen lumoissa eläville, irvailua tradwife-tyypeille ja "Amerikka takaisin" -tyyppisille ajatuksille: näitä voi halutessaan nähdä, ja satiiriksi sitä kannessakin kuvataan. Huumoria kirjassa ei ole, jos ei koko asetelmaa näe huvittavana. Muttei sitä voinut keskenkään jättää tietämättä, miten Natalien kävi, eli koukutuksessa se onnistuu.

Noin puolessavälissä tuli jotenkin nihkeän likainen olo, kuin koskettelisi jotain niljaista ja kiellettyä, hieman häpeillen kuuntelin rumia rivejä, Natalien ajatuksia. Koukutus saattoi kasvaa siitä, ja toiston ja yksityiskohtien määrästä. Joten taitavasti tehty, jos tämä oli tarkoitus. 

Vaikka kaikki vaikuttaa robottimaisen kolkolta. Kukaan kirjan aikuisista ei tunnu todelliselta eikä kehenkään tee mieli samastua. He vaikuttavat kaikki sekopäisiltä, ehkä joitakin apulaisia lukuunottamatta. Ökyily, ahneus, teennäisyys, uskonnon vetäminen mukaan aina kun se on itselle edullista, loputon itsekkyys ja pyrkyryys, ne ovat kirjan maailman arvoja, kuin mielikuva amerikkalaisuudesta pahimmillaan. 

Todella outo ja hieman puistattava kirja. En keksi ketään, kenelle sitä suosittelisin, ehkä influenssereille tai sellaisiksi pyrkiville? Amerikkalaisuuden vihaajille? Tekoälytuotannosta kiinnostuneille? Kolkkojen arvojen ja synkän satiirin ystäville? Kaltaisilleni uteliaille ja mainosten uhreille?

Caro Claire Burke: Eilisvuosi (Yesteryear). Gummerus 2026. Suomennos Outi Järvinen. 

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

Tommi Kinnusen Pitkä aukea on upea kirja. Oli yllättävän koskettavaa palata vanhojen tuttujen, kuten Johanneksen ja Kaarinan, elämäntarinoihin, joista Neljäntienristeys ja Lopotti kertoivat aiemmin. Kuin kauan kadoksissa olleiden läheisten seuraan olisi palannut! 

Mutta se ei ole kirjan tärkein anti, sillä kirja toimii itsenäisenäkin, aiempia lukematta tai muistamatta. Niin taitavasti Kinnunen on sisällön sommitellut, että pääkohdat aiemmista käyvät esiin luontevana osana tarinaa, hienovaraisesti, itsestään melua pitämättä. 

Vaan tärkeintä on vavahduttavan tosi ja tarkkakatseinen tarina eräistä elämistä ja niiden käänteistä, joista uskon löytyvän jokaiselle jotain kautta tuttua, omakohtaisesti tai toisten. Sillä puhutaan perustavanlaatuisista asioista: perheestä, rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta, sukupolvien painosta, kodista, työstä, henkilökohtaisista onnistumisista ja ongelmista, seksuaalisuudesta, onnesta ja onnettomuuksista, luonnostakin. 

Enemmän surumieliseen sävyyn kuin iloiseen, vaikka Johanneksen elämässä on paljon hyvää. Hän kertoo omaa tarinaansa ja samalla Kaarinan, ja osin sitä kertoo Johanneksen sisko Anna (miten en oikein edes muista Annaa aiemmista kirjoista?) omaakin tarinaansa sivuten. 

Sillä Johannes on jo iäkäs, kun kirja alkaa, hukkumassa ajan virtaan. Mutta vielä löytyy jotain, jota emme aiemmin tienneet. Sen tiesimme, että lapsuus oli rankkaa Johannekselle, Helenalle ja Annalle.

"Sen takia mies jo lapsena päätti Helenan kanssa, etteivät he ikinä puhuisi keskenään lapsuudesta. Siinä ei ollut mitään muistamisen arvoista, ja yhteisestä sopimuksesta siihen ei enää koskaan palattaisi."

Mutta sitä en tiennyt, millaisiksi ihmisiksi lapsuus heitä muovasi. Kaarinan kanssa Johannes löysi rauhan paikan ja sai perheen, jota toivoi. Ja rakastamastaan valokuvauksesta ammatin, äitinsä Lahjan peruja. Muuta hyvää Lahja ei nimestään huolimatta antanutkaan, hirviöanoppi ja vaativa äiti hallitsi perhettä miten suinkin pystyi. 

Johanneksesta kasvoi vaatimaton, hyväntahtoinen ja ajatteleva mies, joka pystyi omista peloistaan huolimatta jopa ymmärtämään äitinsä käyttäytymisen taustoja. Olihan hän kasvanut tarkkailemaan ihmisiä omana selviytymiskeinonaan pienestä pitäen. 

"Ehkä jokainen lapsi lopulta pettyy vanhempiinsa, sillä kasvaessa mieli muuttuu ja lapsuuden ajan ihannekuva vääjäämättä särkyy. Hiljaksiin sitä huomaa, että toisen harkituiksi luullut päätökset ovat pikaistuksissa tehtyjä ja järjettömiä tai syvä rakkaus onkin vain takertumista. Ensin aitona pitämäänsä isään tai äitiin suuttuu, mutta ehkä lopulta ymmärtää ja antaa anteeksi. Parhaansa kai ne ovat yrittäneet, vaikkei se ole kaikkien kohdalla vielä kovin paljon."

Helenasta jäi lukijalle vielä kysymyksiä, ehkä nekin saavat joskus vastauksensa, tai löytyvät piilotettuina riviväleihin. Oli lohdullista lukea Johanneksen rakkaudentäyteistä kertomusta, ja surullista seurata pariskunnan ikääntymisen merkkien tiuhentumista. Vaikka hyvin tietäisi niin käyvän kaikille.

"Et välitä, miltä näytän tai mitä olen elämässäni tehnyt tai jättänyt tekemättä, vaan sinulle tärkeintä on että vieressäsi olen juuri minä. Sinä täydennät minut ja minä sinut, niin että yhdessä olemme enemmän kuin kaksi puolikasta. Enemmän kuin kaksi puolisoa. Olemme sellaista, mihin sanat eivät yllä."

Johannes muistaa isäänsä Onnia haikeudella. Niin tekee lukijakin: miten tuskallista Onnille oli olla erilainen mies, "laisensa", kuten joku keksii homoutta kuvata, aikana jolloin se oli rikos ja toi perheelle paarialeiman ja sylkemistä perään. Katkeroitunut Lahja purkaa vihaa lapsiinsa, mutta kuten Johannes toteaa, mistäpä hän olisi rakkautta oppinut, kun ei ollut koskaan sellaista kokenut. Seuraavat sukupolvet saavat kokea asiat toisin. 

Vanhenemista Kinnunen kuvaa komean todenoloisesti ja koskettavasti, ja tutut yhteiskunnalliset ilmiöt tapahtuvat kerronnan myötä eri vuosikymmenillä. Kiinnostava juonne on rakennusten kuvailu, onhan kirjailija tunnettu myös remontointiharrastuksestaan ja kiintymyksestään vanhoihin taloihin.  

Kirja teki vahvan vaikutuksen. Se liikutti, ilahdutti ja hämmästytti; miten hienosti ja vähäeleisesti Kinnunen kuvaa valtavia asioita ihmisenkokoisesti ja runsain sisällöin vain reilussa 350 sivussa, selkeällä ja kauniilla kielellä, ilman imelyyden makua. Taitavasti suunniteltu rakenne kertojavaihteluineen ja ajan etenemisineen on tyylikäs ja helposti seurattava, mukaansa liimaava. Ehkä Tommi Kinnusen paras kirja tähänastisista. 

Kenelle: Perhetarinoiden ystäville, ylisukupolvisia perintöjä miettiville, ikääntyville tai sellaisten läheisille, kauniin suomen kielen ystäville, Helsinki-keskeisyyttä vieroksuville, vanhojen talojen tuttaville, ajan kulua ihmetteleville.

Aiempia Tommi Kinnusen teoksia:

Neljäntienristeys (kirja)
Neljäntienristeys (näytelmä)
Lopotti
Pintti
Kaarna

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea. WSOY 2026. Päällys Martti Ruokonen.

Sirpa Kähkönen: Marius

"Lili heräsi aamun koitteessa. 

Kaihdin oli jäänyt auki, ja punerva valo täytti puutarhamökin. Lili liikahti kiertyneen lakanan alla, jäsenet olivat raukeat, hellettä oli jatkunut pitkään."

Aloin lukea kirjaa mökillä, eräänä aamuna. Kuinka sopivaa! Solahdin vaivatta Lilin viereen ja melkein kuulin Rauha-koiran tassutuksen ovelta. Lili tekee aamutoimiaan, miettii mökillä vieraillutta Mariusta, kaunista nuorta miestä. Lili itse on kuudenkympin tietämissä, on nähnyt ja tietää jo paljon.

"Yhtäkään päivää ei saanut takaisin. Niitä oli hänellä enää rajallinen määrä, kaikilla oli, mutta ikä auttoi käsittämään sen konkreettisesti. Niin moni oli jo lähtenyt."

Miehistä ja etenkin naisista, siitä kirja kertoo, mutta onko tämä rakkaustarina? Romanssi?

"Marius tuoksui tuoreelta puulta, pihkalta, tuleentuneelta heinältä ja siltä joltakin, jolla ei ollut nimeä ja joka oli hullaannuttavaa."

Lilin puutarhamökki vaikuttaa hurmaavalta, puutarha kukkii kesän hekumassaan, ehkä jo kukoistuksensa loppua enteillen, kuten Lili itsekin. On omat tomaatit, salaatit, marjat, kukat, pensaissa lintuystävät ja naapurissa väsynyt ystävä, Paul. Lilin työpaikka on myös kasvien hoitoa, siinä hän tapasi Mariuksenkin, joka tekee Lilin levottomaksi, saa odottelemaan tekstiviestiä innokkaan tytön tavoin. Vaikka paljon on muuttunut nuoruudesta, jossa halun ja rakkauden raja saattoi häilyä. Muistot heräävät, ne matkat Euroopassa, se eräs etenkin, joka täytti kehon nautinnolla miehen hotellihuoneessa. Ei kehon tarve katoa vuosien myötä. Miehen ja taiteen edessä mykistyminen, onko se saman intohimon eri ilmentymää? "...halu päästä sen [kauneuden] äärelle oli suuri elämänvoima."

"Ei hän tahtonut myllerryksiä eikä kamppailuja enää. Halu oli olemassa mutta se oli temperoitunut lempeäksi.

Lili ilahtuu aikuisten lastensa viestistä, vaikka odottaa sitä yhtä tiettyä. Hän miettii usein isoäitiään, jo lähtenyttä. Hän oli hyvä esimerkki naiseudesta, filosofi melkein, tuumii Lili, vaikkei ollut kouluja käynyt. Isoäiti säilöi paljon syötävää, Lili säilöö muistojaan ja sanojaan muistivihkoihin. Sellaisenkin Lili muistaa, että isoäiti pyysi apteekista matalalla äänellä oudonnimistä lääkettä. 

"Siveyspuun siitepölyä, sitä isoäiti oli niellyt päästäkseen vaivoistaan. Jottei olisi naurettu hikoilulle, mielen liikahduksille, itkulle, raivolle, uuden murrosiän hormonikohinalle. Jotta saisi olla huomaamaton, elää ilman huomautuksia, niistä naisen elämä oli tehty, ruumiin kommentoinnista, mielen liikahdusten ivaamisesta, koko olemisen painamisesta ja vähättelystä."

Päivän mittaan Lili liikuskelee asioillaan puutarhan ulkopuolella, lenkittää Rauhaa, käy uimassa meressä, ostaa herkkuja, tervehtii naapuria ja herra Kottaraista. Tutut Helsingin paikat saavat olon tuntumaan kodilta, tunnistan tämän, samoin lintujen kanssa juttelun. (Ja olen varma, että ne ymmärtävät, vaikkei yhteistä kieltä olekaan.)

Kun tulee ilta ja yö, Liliä ei nukuta. Ina on soittanut, he puhuivat. Taiteen tekemisestä, kolmesta toiveesta elämälle, isoäidin sitruunakekseistä. Eivät siitä, mikä Inaa runtelee. Eivät Paulista, joka sanoo, että hänen pitää mennä. Seurana on sentään Rauha. Vaikka on myös hiljainen levottomuus. Huoli tulevasta häivähtää, mutta vielä on kesä ja voimia. 

Kaunis, aistillinen ja hypnoottisen tunnelmallinen tarina, joka vie aamusta yöhön, mutta välissä ehditään elää elämä, useitakin. Sirpa Kähkösen tapaan tekstissä on muistelua, sukupolvien painoa, naiseuden pohdintaa, taidetta. Ja luontoa, sen kanssa sopusoinnussa elämistä, vaikkei se aina olisi lempeä. Kauneuden tärkeys, hetkistä nauttiminen, pysähtyminen, ne nousevat merkityksellisiksi. Tärkeää tässä maailmanajassa, tärkeää ihmisen omassa ajassa. 

Sirpa Kähkösen päätuotanto romaaneineen ja tietokirjoineen kertoo vaikuttavia juonitarinoita suurista asioista, kansakunnan kaarista ja järistyksistä, aina toki ihmisen kautta. Kirjasta 36 uurnaa alkanut henkilökohtaisempi, herkempi, pohdiskelevampi ja realismin rajoja rikkova tyyli jatkuu Mariuksessa. Maailma on näennäisesti pienentynyt, mutta siirtyneenä uusille urille, sisäiseen katsantoon.

On hyvä levätä tunnelmassa, tunnustella oloaan, jossa ikä tuntuu, kuten Lilillä ja Rauhallakin, nukahtaa mökillä tuulen ja puiden huminaan.

Kenelle: Aikuisille, naiseutta pohtiville, pakoa maailmanmenosta kaipaaville, ajatteleville, tunnelmaan uppoaville. 

Sirpa Kähkönen: Marius. Siltala 2026. Ulkoasu Jenni Saari.

Inka Nousiainen: Siniset koirat

"Ja mistä tahansa voisi aloittaa, ja se onkin yksi vaikeimmista tehtävistä kertojalla, jolla on käytössään kaikki alut, kaikki sanat, kaikki ajat ja äänet, miljoona pientä yksityiskohtaa, kumoon kellahtaneiden kameroiden nurinkurisia maisemia, ja minkä perspektiivin valitsee, katsooko läheltä kauas vai kaukaa lähelle, kaiken nähden vai omaan subjektiivisuuteensa kahlitun mielen kautta, puhuuko kirjuri, kyyhkynen vai kone, katsoako sittenkin näyttöä radiologin vastaanotolla,

ollako hereillä vai unessa, lääkkeissä vai niin kirkkaassa ymmärryksessä, että se on kuin puhdas valkoisuus, tosin voiko valkoista sanoa puhtaaksi - - -"

Kertoja katsoo Iiristä läheltä ja tarkkaan, mutta singahtaa välillä kauemmaksi, ei malta olla osoittelematta kaikkitietävyyttään, vaikka myöntää itsekin olevansa välillä hieman ongelmissa kertojuutensa kanssa. Mutta hän sanoo ottavansa tehtävänsä vakavasti. Uskotaan se.

Iiris rakastuu Lauriin, sinkkuuteen kyllästyneenä hän odottaa ihania asioita, yhdessäoloa, kotia jossa kummilapset voisivat käydä kylässä ja ystävät viettäisivät vappua mutta käy kuten usein käy, todellisuus ei ihan vastaa haaveita.

"Benediktiiniläismunkki Konstantinuskin jo tiesi, että rakkaus on aivoihin vaikuttava tauti."

Suoneniskentä, jota Konstantinus hoidoksi suosittaa, ei ehkä nyt toimi. Mutta myös sisäelimiin rakkaus voi vaikuttaa, Iiris joutuu toteamaan.

Iiris on yksityiskohtien ihminen, ammatiltaan rekvisiittajärjestäjä. Hänellä on hyvä muisti ja tarkka katse. Tarkkaa on tekstikin, päähenkilön työn takia mukana on paljon esineitä, sanavalinnat ovat yllättäviä ja tuoreita. Voiko käsi olla hämmentynyt ja missä tilanteessa linnut laulavat raivoisasti? Sanailut saavat lukijankin pohtimaan omia hassujaan, mietin muun muassa pitkään, ovatko poissaolon läsnäolo ja läsnäolon poissaolo sama asia. 

Sinisestä on moneksi, kertoja luettelee esimerkkejä vauvansinisestä kobolttiin, jota louhitaan idän kaivoksista."Sinisillä ovilla on pidetty poissa pahoja henkiä." Hyvä tietää, toimiikohan edelleen? Ja ne siniset koirat, ne hätkäyttävät.

Iiris elää läpi koronapandemian ja Venäjän hyökkäyssodan alun, joista jälkimmäinen järkyttää erityisesti. Suhde Lauriin mutkineen kolkuttelee varmasti monen lukijan kokemuksia, on niin inhimillistä yrittää ummistaa silmät muulta kuin hyvältä ja toimivalta. Mutta vain Lauria Iiris ei ehdi miettimään, sillä huolta on myös parhaasta ystävästä Lilistä sekä äidistä. Kertoja toteaa:"Tuolta äiti jo saapuukin, antaa äidin saapua ---" 

Vaikka tarinassa on paljon tragediaa, keveyttä tuovat kertojan ja sanailujen ohella Iiriksen riemastuttavat mietteet. Häntä muun muassa pohdituttaa, millainen on ihminen, joka haluaa ripustaa seinälleen hirvenpään. Ajatella, jos "heräisi yhtenä aamuna sellaisena ihmisenä." 

Kompakti kirja on kirjoitettu kappalein, ei luvuin. Pidin tekstin tyylistä ja sen lämpimästä katseesta. Ja siitä, että Iiris ei ole ressukka. Maggie Nelsonin Sinelmiä on tarinan selkeä verrokki, josta on alun motto ja hämmentävänkin paljon häiveitä tarinan juonessa. Olisiko pastissi, en osaa sanoa, koska en muista Nelsonin kirjaa niin tarkasti. Mutta Inka Nousiaisella on komeita näyttöjä omasta tyylistään aiemmissa teoksissaan, joten yhtenevyydet eivät haittaa, tiedän hänen taitonsa. Ja kuten Sinelmien kanssa, mieleeni tuli Margaret Atwoodin tapa käyttää sinistä väriä: liittyykö se hänellä aina seksuaalisuuteen? Onko sinisellä jokin tietty rooli Nousiaisen kirjassa, voi lukija miettiä. Tyyliverrokki voisi olla myös Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. 

Todetaan lopuksi perimmäinen totuus ihmisen toimista, rakastumisista ja mitä näitä nyt on, sillä sellaiseksi tämän Iiriksen ajatuksen miellän:

"Jokainen välttelee tavalla tai toisella ajatusta siitä, että suistumme kadotukseen hetkenä minä hyvänsä."

Kenelle: Sanoista tarkoille, lakonisen huumorin ystäville, irtipäästämisen vaikeutta pohtiville, rakastumista hakeville, sinisyydessä eläville.

Inka Nousiainen: Siniset koirat. WSOY 2026. Kansi Ville Laihonen.

Pekka Hiltunen: Syvä valhe

Kovin veristen dekkarien ystävä en ole, enkä juuri innostu kansainvälisistä terrorismikuvioista tai huumekartelleista raakoine toimintatapoineen, mutta fiksu, ihmisiä painottava ja ajankohtaisia aiheita käsittelevä teksti toimii minulle rikostarinassakin. 

Sellaisia kirjoittaa Pekka Hiltunen, jonka Lontooseen sijoittuvan Studio-sarjan ahmin innolla. Uutuuskirja aloittaa Valheentappajat-sarjan, jossa on paljon samaa kuin Studiossa: joukko älykkäitä ihmisiä, jotka tekevät työtä epätotuuksia ja rikoksia vastaan. Päähenkilö on Miko, pienen Riston yksinhuoltajaisä, joka työskentelee Verum-faktantarkistusyrityksessä Dublinissa.

Faktantarkistaja, haluaisin heti olla tällainen! Yritykset ja organisaatiot tilaavat heiltä palveluja esimerkiksi varmistaakseen markkinointimateriaaliensa tai muiden käyttämiensä tietojen paikkansapitävyyden, mikä on olennaista vaikkapa pörssiyhtiöille tai sijoittajille. 

Sen tietää Verum, joka joutuu mukaan kummalliseen tapahtumaketjuun. Yksi Verumin työntekijöistä, Jeffrey, murhataan, joten jonkun arkaan paikkaan on tutkimuksissa osuttu? Vai onko kyse miehen omista hähmäisistä kuvioista? Toisaalta, paikan omistaja ja pomo Mega-Bob vaikuttaa hänkin toimivan erikoisesti. Firma tuntuu vetelevän viimeisiään, kun isoja asiakkaita alkaa murhan myötä kaikota. 

"Kirjailija George Orwell seurasi 1930-luvulla, miten Espanjan sisällissodassa levitettiin valheita ja kuvitelmia maailmalle totuuksina, ja hän kirjoitti esseessään: koko objektiivisen totuuden käsite on katoamassa maailmasta.
Siitä on pian sata vuotta. Mitä luulette noiden vuosien tehneen totuudelle?"

Mikon ja Riston elämästä ei vauhtia puutu, kun tapahtumat alkavat vyöryä. Hommaan nivoutuu suuryrityksiä ja pienempää bisnestä, joiden hämäryyksiä tai sokeita kohtia Miko kollegoineen pyrkii löytämään ja samalla selvittämään, kuka tai mikä taho Verumia mahdollisesti uhkaa ja miksi. Kun faktat ja valheet sekoittuvat, joku on väistämättä vaarassa.

Jotta pelkäksi työksi ei menisi, on mukana myös mutkikkaita ihmissuhteita. Miko ihastuu Deciin, josta myös Risto pitää, eikä lapsi tai kukaan muukaan Dublinissa kyseenalaista kahden miehen suhdetta: Dec on kotoisin pikkupaikkakunnalta, jossa oli ollut hankalampaa. Mutta Decin ammatti poliisina saattaa olla ongelma, tosin siitä on hyötyäkin - ja saamme tutustua myös Dublinin poliisipiireihin. 

Miko käy Riston kanssa myös Suomessa ja piipahtaa rapakon takanakin työasioissa (saamme viihdyttävän tuulahduksen luksuksesta upporikkaan asiakkaan yksityislennolla). Verum pitäisi saada kuntoon ja työpaikat turvatuiksi - tuttua aikalaisasiaa tämäkin, pelko työn menetyksestä - mutta asiaan kytkeytyy yhtä yhtiötä suurempia kuvioita, kuten ympäristöasiat ja energiantuotanto. Hyvin todentuntuista asiaa esimerkiksi voimalaitoksen rakentamisesta! 

Päähenkilöitä on rakennettu huolella, ja vaikka heitä on monta, jokainen on persoona. Tosin on niitäkin, jotka vain vilahtavat tekstissä, sarjan jatkon kannalta oletan näillä olevan merkitystä. Lapsen läsnäolo tuo tarinaan sydämellisyyttä, leikkisyyttä ja lapsiarjen haasteita; aikuisten välit, niin rakkaudelliset, ystävyydelliset kuin kollegiaaliset, tuovat syvyyttä ja inhimillisyyttä, moninainen tieto ja ajankohtaiset ilmiöt autenttisuutta. Taustatyötä on varmasti vaadittu paljon. 

Vaikka kirja sisältää paljon tarkasti ilmaistua asiaa, teksti rullaa sutjakasti ja jännitys kohoaa loppuun saakka. Dialogia on runsaasti, ja Jeffreyn jälkeensä jättämät tekstit faktantarkistuksesta kuvaavat työn olennaisuutta. On pelottavaa tietää, että tosiasioiden sijaan pelataan mielipiteillä ja valheilla, joilla jopa johdetaan kansakuntia, sytytetään sotia ja vaikutetaan maailmanpolitiikkaan ja -talouteen. Journalistina Hiltunen tuo mukaan myös median osuuden muuttuvassa ympäristössä. Fakta, katoava luonnonvara? Ei, jos Miko ja muut sen voivat estää. 

Tämä on niitä kirjoja, joiden lukeminen oli niin fiksua viihdettä, että sivujen loppuminen harmitti, mutta onneksi lisää on luvassa. 

"On paljon parempi tietää olevansa oikeassa kuin luulla olevansa oikeassa."

Pekka Hiltunen: Syvä valhe. WSOY 2026. Päällys Sami Saramäki.