torstai 19. toukokuuta 2022

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

Käännöskirjojen luku-urakan jälkeen on ihanaa upota kotimaiseen, kirjallisuuteni kivijalkaan. Eilittän toisinkoinen kertoo nelikymppisestä Lotasta, joka tekee liikaa töitä. Mies ja lapset eivät katso touhua suopeasti. Lotan lisäksi kertojanääninä kuullaan hänen vanhempiaan Einoa ja Vuokkoa, jotka tulevat Lapista Helsinkiin lapsenhoitajiksi, kun pariskunta on lähdössä matkalle. Ihmettelyä riittää tyttären elämäntavassa, ruuatkin outoja. Mutta riittää myös ymmärrystä. Eino kertoo:

"Kun Lotta kertoi hänen ja Rikun tarvitsevan parisuhdeaikaa, Vuokko huudahti: - Rakkauen kaupunkhin insinöörin kans, mitä tuhlausta! Hän ei ole pitänyt Rikusta koskaan ja kutsuu tätä insinööriksi, vaikka eihän Riku insinööri ole vaan ekonomi niin kuin Lottakin. Minä tuumasin hänelle, että itselleenhän Lotta miehen valitsi eikä meille."

Matka ei ole aivan sitä, miltä kuulostaa. Lotan ura on vienyt avioliiton kehnoon jamaan. 

"Minulle valkeni melko varhain, mitä haluan elämältä, ja suunnitelmat päämäärieni saavuttamiseksi ovat olleet johdonmukaiset. Merkityksellistä on ollut pyrkimys nähdä riittävän kauaksi. Oli myös ystävystyttävä epäonnistumisen mahdollisuuden kanssa."

Katsooko Lotta liian kauas eikä tarpeeksi lähelle? Ehkä hän ei sittenkään ole niin jämpti ja tehokas kuin itse arvelee. Miten solmut suhteessa perheeseen saadaan siliämään, vai saadaanko? Huomaako hän läheisimpiensä murheet tai vanhempiensa ikääntymisen, jota Vuokko kuvaa kauniisti: 

"Kodissamme asuu kaksi vanhusta, jotka jo aamuun vastahakoisesti herättyään ryhtyvät odottamaan illan tuomaa armahdusta. Kahmalokaupalla lisääntyvä valo ei tunne sääliä, ja linnut laulavat sietämättömän riemullisesti. En ole ennen nähnyt Einon katsetta tuollaisena, nyt joudun väistelemään sitä. Miten sureva lohduttaa surevaa?"

Kaunis, tunnelmallinen ja ajassa elävä kirja, joka valottaa hienosti eri-ikäisten haasteita. Pala elämää, jossa kaikki ei ole aina helppoa; komeaa kieltä, osuvia havaintoja. 

"Vahvojen ihmisten murtumista on silti epätodellista seurata. Heikot alkavat silloin pelätä entistä enemmän."

Jo esikoisromaani kiinnitti huomion kirjailijaan, erittäin myönteisesti. Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa

Kenelle: Kotimaisen kirjallisuuden rakastajille, tyylikkään tekstin ystäville, ihmissuhderomaaneja ahmiville, työn orjille, vanheneville. 

Muualla: Herkkä pieni helmi, sanoo Kirja vieköön -Riitta 

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa. Atena 2022. Kansi Anna Makkonen.



sunnuntai 15. toukokuuta 2022

HelsinkiLit 2022 -kokemuksia

Suuresti odotettu HelsinkiLit 2022 lunasti odotukset kelpoisasti ja toi maailmantähtiä Bio Rexiin kirjanrakastajien lähietäisyydelle. Oli hieman epätodellinen olo törmätä keskustan kahviloissa ja kaduilla esimerkiksi Pulitzer-voittajaan (iik, olin samassa kahvilassa kuin Bernardine Evaristo, ja joku oli törmännyt Ruttopuistossa Douglas Stuartiin). Yleisönä olimme täpinässä parin vuoden kuivan kauden jälkeen, tunnelma oli innokas ja valmis mihin vain! 

Ensimmäisenä päivänä Niklas Natt och Dag kertoi aina hurmaavan Alma Pöystin haastattelemana urastaan historiallisten romaanien tekijänä (1795) ja muun muassa siitä, että hänen nimeään usein luullaan taiteilijanimeksi. Vaikka kyse on oikeasta aatelisnimestä, joka on Ruotsin vanhin. Suku ei silti omista kuulemma mitään erityistä, kuten Downton Abbey -tyyppistä kartanoa. Ruotsinkielisestä haastattelusta meni minulta osa ohi, kouluruotsi ei aivan riittänyt, vaikka etenkin Almaa oli helppo seurata. 


Hollantilaisen Hanna Bervoetsin Sopimatonta sisältöä todellakin on ilmiöromaani, kuten kustantaja sitä markkinoi. Kiinnostava katsaus somen syvään päähän ja siihen, mitä pahin digitörky tekee ihmisen mielelle. Tarinassa erään tunnetun somealustan - jota ei mainita kirjassa mutta joka on kuulemma Fb - moderaattorit tarkistavat postauksiemme sääntöjenmukaisuutta. Alastomuus, väkivalta, rikokset, inhottavimmat ihmisten purskaukset: harvoin tulee ajatelleeksi, että oikea ihminen joutuu katsomaan läpi julkaisut, joista joku tekee häiriöilmoituksen. Ei kuulosta lokoisalta hommalta. Ville Blåfield jututti Hannaa (nimmarijonossa nappaamassani kuvassa alla), ja se oli oikea kunnon keskustelu se. Moni kertoi ostaneensa kirjan erinomaisen haastattelun vuoksi, itse olin ehtinyt sen lukea jo. Kirjailijan nimi muuten lausutaan paljasjalan tapaan "Barefoots".Suosittelen kaikille, jotka ovat ajan ilmiöistä kiinnostuneita. 




Ruotsinsaamelaista Ann-Helén Laestadiusta haastatteli Juha Itkonen ruotsiksi ja algerialaista Kamel Daoudia Sampsa Peltonen ranskaksi, jota kaunista kieltä oli ilo kuunnella, vaikkei siitä paljon  ymmärtänytkään. Peltonen referoi keskustelua suomeksi, joten kärryillä pysyi. Nämä kaksi kirjailijaa ovat minulta korkkaamatta. Mutta Maaza Mengisten kirjan tunsin - ja kyllä, vähän häpesin nihkeyttäni, niin vakuuttavasti hän teosta esitteli. Booker-palkittua Douglas Stuartia fanittava Kirjaluotsi odotti tämän haastattelua niin, että pelkäsi puhkeavansa kyyneliin kaverin nähdessään (tarjosimme nenäliinoja). Juttuni kertoo kirjasta Shuggie Bain enemmän. 

Toisena päivänä jysähti kunnolla minun makuuni. Heti alkuun saimme kuulla Huonesiivoojanvalloittavan Mollyn, synnystä eloisasti ja hauskasti kirjailija Nita Proselta, joka on torontolainen kustantaja ja nyt siis myös esikoiskirjailija. Onnistuneesti, sillä kirjasta tuli bestseller ja  tulossa on myös leffa, pääroolissa Florence Pugh. Tältä Molly siis näyttää, tosin ilman nenäkorua, sillä viiden tähden hotellin työntekijälle sellaista tuskin sallittaisiin. Kuva on näyttelijän omasta Facebookista. Dekkaristi Elina Backman haastatteli, ja kirjan menestyksen syitä ruotii perusteellisesti Kirsin Book Club. 


Norjalaisen Marie Aubertin kirjan Mikään ei voisi olla paremmin päähenkilö Ida on epämiellyttävä. Hänellä on lapsensaantipaniikki, ja nelikymppisenä aikoo nyt pakastaa munasolujaan siltä varalta, että sopiva isä vielä ilmaantuisi. Idan pikkusisko Marthe on perheen "vauva", jota on aina paapottu ja jolle Ida on kitkerän kateellinen parisuhteesta ja monesta muusta asiasta. Perheenjäseniään ei voi valita eikä heistä automaattisesti välttämättä edes pidä, sanoo kirja, joka virkistävän ja epätavallisen suoraan ilmaisee ajatuksia, joita yleensä ei sanota ääneen. Kamala ja hyvä kirja, josta on kirjoittanut tarkemmin muun muassa Kirjakimara. Sisko Savonlahti koki kirjan teeman paniikkeineen tutuksi ja hoiti haastattelun kivasti ja eläytyvästi.

Sara Osmanin kirja Kaikki mikä jäi sanomatta on samaa tyyppiä, siis kamala ja koukuttava, ja kertoo nuorten naisten keskinäisestä ystävyydestä, lue: inhosta ja kateudesta. Mikä ihme ihmisiä oikein vaivaa? Miksi olemme rakentaneet yhteiskunnan, jossa ulkonäkö- ja suorituspaineet nujertavat naisia näin? Ilmiö näkyy nyt kirjallisuudessa vahvasti, uskon, että syksyllä myös kotimaisessa kirjallisuudessa. Samaa teemaa käsittelee kuulemma etäyhteydellä mukana olleen Tune Schunessonin kirja Päivät, päivät, päivät,jota en ole lukenut vielä, enkä löytänyt muiltakaan postauksia. Kirjailijoita haastatteli Anna Laine. 

Säästin herkut loppuun: Colson Whitehead on niin cool kuin nykkiläinen Pulitzer-voittaja voi olla. Kaveri on saanut palkinnon peräti kahdesti. Olen lukenut vasta yhden, Nickelin pojatmutta tuskin jää siihen. Harlem Shuffle kertoo 1960-luvun Harlemista, josta kertomiseen Colson teki paljon taustatyötä huomatakseen, että olisi päässyt paljon vähemmällä vain kysymällä omalta äidiltään tämän muistoja. Haastattelijana toimineen Sirpa Kähkösen kanssa heille on yhteistä paitsi upea ura ja kirjoittamisen ammattitaito myös se, että molemmat kuvaavat menneiden vuosikymmenten paikkoja, joita ei enää ole. Colsonin New York, Sirpan Kuopio, mainio rinnastus ja antoisa haastattelu. Aplodeista ei ollut tulla loppua.


Ja Bernardine Evaristo! Tuo kirjallisuuden rokkitähdeksikin nimitetty nainen on juuri niin upea, hurmaava ja viisas kuin kirjasta Tyttö, nainen, toinen saattoi päätellä. Etenkin häntä ja Colsonia olisi voinut kuunnella tunteja. Myös muut kansainvälisesti menestyneet kirjailijat ovat loistavia esiintyjiä, joiden lavakarismaa voi vain ihailla ja ihmetellä, millaisen koulutuksen he esiintymiseen ovat mahtaneet saada - ainakin se toimii. (Kiinnitimme huomiota jopa jalkojen asentoihin, jotka olivat harkittuja mekoissaan istuneille, kuten Sara Osman ja keijumainen Ann-Helén Laestadius, joka heilutteli iloisesti tossujaan liian korkealla tuolillaan). 

Evariston tapa kirjoittaa on aivan omanlaisensa, ja hän kertoi kehittäneensä tyylin erään aiemman teoksensa kautta, jossa osa kirjasta oli tätä pisteetöntä, vapaasti virtaavaa mutta silti erittäin helppolukuista tekstiä. Hän huomasi sen toimivan, tuovan vapauden tunteen myös kirjoittajalle, joka yhdistelee mielellään runoutta ja proosaa tai kuten nyt, teki proosateoksen mutta runoa ja visuaalisuutta ajatellen. Keskustelussa Koko Hubaran kanssa hän kertoi urastaan ja ajatuksistaan mustien naisten näkymättömyydestä kirjallisuudessa: keittiöpuheet, joiksi hän naisten arkisia keskusteluja sanoo, harvoin nousevat kaanonissa esiin. Näkyvyyden varmistamiseksi Evaristo tekee parhaansa, eikä se ole vähän.

Lue tapahtumasta ja sen kirjoista lisää blogeista Tuijata ja Yökyöpeli hapankorppu lukee.



sunnuntai 8. toukokuuta 2022

Maaza Mengiste: Varjokuningas

Tarkkasilmäiset lienevät havainneet, että tahkoan läpi HelsinkiLit-tapahtumassa 2022 käsiteltäviä kirjoja. Ja kieltämättä meni hieman työksi ja tahkoamiseksi Varjokuninkaan kanssa. 

Siis kirjahan on upea, runsas ja elävä kuvaus Etiopian sodasta toisen maailmansodan alla, eli paljon historiatietoa antava myös. 

Haile Selassie on legendaarinen nimi, kuin satua, vaikka oli aivan todellinen henkilö, Etiopian keisari ja kuningas, 1930-luvulla. Ei ole Italian komeimpia hetkiä se, että se hyökkäsi Etiopiaan varoja saadakseen. Kuvitteli kai olevansa jokin siirtomaavalta. Näitä sairaita kuvitelmia näemme tänäänkin, ikävä kyllä. Ilmiö ei ole vaaraton. Italia on päässyt vähällä, ei ole maalitettu tyhmistä taannoisista teoista. Koska nyt ovat uudet ajat ja hallinnot. En silti valitse matka- tai lomakohdetta miettimättä maan taustoja ja yhteiskuntarakennetta, enkä oikein ymmärrä ihmisten intoa lomailla vaikkapa Dubaissa. 

Asiaan eli kirjaan: Sen tapa kertoa Etiopiasta on harkitun kuvaileva, verkkaan etenevä - se pysähtelee, katsoo hetkiä kuin valokuvia. Antaa tilaa miettiä ja ajatella. 

Mutta kun en oikein malttaisi, etenen mieluummin nopeasti, pitkästyn pysähtyviin kohtiin. Hieno tapa kirjassa on sanoa sana Valokuva, ja sitten kertoa sanoin kuvan sisältö. Ilman kuvaa. Joudun pysähtymään ja katsomaan sanoin kerrottua kuvaa, omassa mielessä. Oiva keino kirjailijalta, arvostan. Ja tarina on kerta kaikkiaan kiehtova ja nostaa upeasti naisten roolin sodassa Hirut-tytön kautta. 

Silti kirja jäi minulle kaukaiseksi. Ehkä sen pelottavuuden ja huippuajankohtaisuuden takia - miten köyhä maa joutuu kohtaamaan raa'an hyökkäyksen ja miten naiset siitä joutuvat kärsimään. Ehkä sen verkkaisuuden ja pikkutarkan kuvailevuuden takia. Varmaan myös siksi, että sen kertoma on kaukana niin ajallisesti kuin maantieteellisesti. Luulen, että häpeän tätä ajatusta myöhemmin. Odotan kovasti kuulevani taustoista lisää HelsinkiLitissä, jonne kirjailija tulee. 

Kenelle: Rauhallisen kerronnan ystäville, historiahulluille, naisen asemaa etenkin sodassa miettiville, maailmankansalaisille. 

Maaza Mengiste: Varjokuningas (The Shadow King). Suomennos Aleksi Milonoff. Atena 2022. 

Kirjailija vierailee Suomessa HelsinkiLit-tapahtumassa 13.5.2022. 

maanantai 2. toukokuuta 2022

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

Hurmaava kirja, ja erittäin hereillä pitävä - kuin se läpsisi lukijaa kasvoille tasaisin väliajoin kirpeillä huomioillaan. On pakko pitää näistä naisista, joita yhdistää musta tai ruskea ihonväri, Iso-Britanniassa, Brexit-aikana, siis tässä ajassa, mikä hämmästyttää. Vieläkö tosiaan kysellään maassa syntyneiltä tulomaata tai ihastellaan tämän hyvää englannin kielen taitoa? Auts, taas läpsähti poskeen...

Evaristo avaa hienosti toiseuden ja vähemmistössä olon ongelmia, enkä sano niitä vain haasteiksi. On vaikea ponnistaa eteenpäin maassa, jossa suku ja suhteet määrittelevät paljon ("heidän DNA:ssaan oli koodattuna hienompia postinumeroita") ja jossa on totuttu tiettyyn hierarkiaan, tai pitäisikö sanoa, geeniperimään:

"nykyään hän ottaa kernaasti paikkansa kakofonisessa orkesterissa Lontoon vilkkaimmalla asemalla, jolla askeltaa vuosittain lähes 150 miljoonaa jalkaparia, paikkansa osana anonyymia työmatkalaisten joukkoa joka on geeneiltään 99,9-prosenttisesti identtinen huolimatta siitä minkä näköiseen pakkaukseen geenit on pakattu tai miten psykologiset piuhat päässä risteilevät - ovat ne sitten takussa, kieroutuneet, oikosulussa tai kärähtäneet kokonaan"

Kirjailija esittelee tusinan verran naisia. Yksi raiskataan lapsena, mutta etenee menestyväksi sijoituspankkiiriksi, toisesta tulee teatteriohjaaja

"Amma hei, sinun pitäisi viedä näytelmäsi kulttuurikeskuksiin ja kirjastoihin eikä kansallisteatterin keskiluokkaisten kusipäiden nähtäväksi 

Amma vastasi että viimeksi kun hän oli esittänyt näytelmäänsä kirjastossa, yleisönä oli ollut enimmäkseen kodittomia jotka parhaassa tapauksessa nukkuivat, pahimmassa kuorsasivat

siitä oli viitisentoista vuotta ja hän oli vannonut että se sai olla viimeinen kerta"

ja äiti, joka haluaa antaa tyttärelleen kaiken ja antaakin (vaikka tytärtä nolottavat äidin tietyt ominaisuudet, kuten alastomat naiset kuljeksimassa kotona joskus aamuisin), kolmannen liha on altis ja synnyttää kolme isätöntä lasta vahingossa mutta mikäpä siinä, työtä ja tekemistä tämä nainen ei pelkää vaan kerää aina "pisteet kotiin!" 

Niin ja nainen, joka kahden löytämänsä ihanan aviomiehen jälkeen "tuli siihen johtopäätökseen, ettei ollut erityisen hyvä ajatus mennä naimisiin silloin kun oli rakastunut, että kannattaisi odotella muutama vuosi (kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä, ikuisesti?) nähdäkseen oliko kumppani sopiva vielä sittenkin kun intohimo oli laantunut ja arkielämä asettunut uomiinsa" 

Joukossa kuin joukossa on aina yksi mätä omena. Oli kuinka tiedostava musta tai aito "radikaali separatistinen lesbofeministi", voi silti olla paska tyyppi. Kun yksi naisista joutuu (väkivaltaiseen) seuraan ja käy eron jälkeen terapiassa, sanoo ystävä hänelle, "että huonosta tuurista siinä oli ollut kyse eikä käsittelemättömistä lapsuudenaikaisista traumoista, sinusta on tulossa liian amerikkalainen, Dom"

Rankkoja asioita kerrotaan ihmeellisellä keveydellä ja sinnikkäällä elämänilolla: henkilöitä ei voi olla ihailematta eikä iloitsematta niiden puolesta, jotka löytävät tapansa elää ja olla, omaa tilaansa raivaten silmänkantamattoman avarassa miesten ja valkoisten pellossa. Ilmava teksti on terävän osuvaa ja pisteetöntä (paitsi lukujen lopuissa), mikä luo avoimen, vimmaisan eteenpäin menon tunnun, ja sitä tässä tehdään, kaikesta huolimatta. Läpsiminen tekee hyvää ja avaa silmiä, ilmeikästä suomennosta on ilo lukea. Brittiläinen yhteiskunta raottuu aivan uusilta kulmilta. Häikäisevä, koskettava ja kupliva teos. 

Kenelle: Naisen roolia etsiville, vähemmistöjä ajatteleville, toivoa hakeville, tiedostaville, silmiä avaaville, maahanmuuttajien/evakkojen jälkeläisille, tasa-arvon ystäville, nyky-Brittilää opiskeleville.

Muualla: Kirjan rakenne, kerronta ja kieli säväyttivät Tuijaa.


Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen (Girl, Woman, Other). Suomennos Kaijamari Sivill.


Kirjailija vierailee Suomessa HelsinkiLit-tapahtumassa 14.5.2022. 


sunnuntai 1. toukokuuta 2022

Merete Mazzarella: Violetti hetki

Merete Mazzarella jatkaa omaelämäkerrallista sarjaa, joka tuttuun tapaan kertoo paljon perheestä, kirjoista, rakkaudesta ja ystävyydestä, ajankohtaisista maailmantapahtumista, ikääntymisestä, surusta ja kuolemasta. Kirjailijan Tanskassa asunut veli Martin menehtyy yllättäen. Kriittiseen tilaan joutumisesta ilmoittaa sisarelle eräs ystävistä, joka kertoo, ettei veli halunnut sisarensa tietävän sairauden vakavuudesta, vaikka tiesi tämän sairaalaan joutumisesta. 

"Muistiinpanoja olin tehnyt jo pitkään, jo Jørnin soiton jälkeisenä päivänä aloin kirjata asioita etten unohtaisi, saadakseni Martinin talteen. Ja vallankin siksi, että minulle kerta kaikkiaan on luontaista käsitellä kokemuksiani kirjoittamalla."

Martin oli pikkuveli, ja aikaa piti vielä olla paljon, välien selvittelyyn, vaikeiden kysymysten käsittelyyn, yhteisiin muisteluihin. Niitä ei ehtinyt olla, kuten oli ajateltu tai ehkä ei edes ajateltu, takaraivossa kuitenkin tuntu siitä, että veli on olemassa "aina". Etähautajaiset, nekin koettiin, olihan korona-aika. 

Suuri lohtu sisarelle on Martinin tiivis ystäväpiiri, "Huoliryhmä". Se piti nimensä mukaisesti miehestä huolta, oli tämän seurana loppuajan, järjesti hautajaiset ja muistamiset, ja ennen kaikkea tuki veljeä loppuun saakka. Miten hienoa omata tuollainen ryhmä! Martin oli yksi ensimmäisiä kaapista tulleita homoseksuaaleja Suomessa (ja Setan perustajia) eikä hankkinut omia lapsia: hänen tapansa olla osa yhteisöä ja tehdä itsensä tarpeelliseksi oli toinen. 

Martin saattoi raivostua nopeasti, kuten silloin, kun sisar sijoitti vieraansa väärään pöytäjärjestykseen syömään. Merete ei ymmärtänyt, mistä meteli nousi, mutta selvitti asian itselleen myöhemmin. 

"Tuolloin Martin kertoi, millaista vierauden tunnetta hänessä herätti se, että koko kulttuurimme - kirjallisuus, popmusiikki, elokuvat, seurustelu arjessa ja juhlissa - perustui käsitykseen rakkaudesta miehen ja naisen välisenä rakkautena ja oletukseen, että mies halusi ehdottomasti istua naisen vieressä päivällisellä ja tanssia naisen kanssa juhlissa. Nyt ymmärrän hänen puhuneen tuolloin heteronormatiivisuudesta, mutta silloin en vielä tuntenut koko sanaa."

Paljon jäi muita kysymyksiä vaille vastausta. Kuten, oliko veli onnellinen? Omassa erikoisessa elämässään, jonka kaikkia puolia sisar ei ymmärtänyt, eivätkä lähimmät ystävätkään. 

"Kaihoisana ajattelen, että hänellä olisi voinut olla kokonainen verkosto täällä Suomessa, jos hän olisi välittänyt pitää yhteyttä."

Arvid Järnefeldtin Vanhempieni romaani herättää kirjailijassa paljon ajatuksia. Kuvaus eräästä avioliitosta ja perheestä. "Siitä, miten lapset kokevat vanhempansa ja sisarukset kokevat toisensa." Miksei perheen sisaruksista Ellistä ole kerrottu enempää, missään? Jätettiinkö hänet näkymättömäksi myös perheessä? Entä jäikö Martin jotenkin Mereten varjoon? Ellin kohtalo oli traagisempi, hän päätti päivänsä itse. 

Kirjan nimen tulkitsen yhdistettäväksi myös kuolemaan, tai ainakin myöhään iltapuhteeseen: The Violet Hour -nimisen kirjan on kirjoittanut amerikkalainen Katie Roiphe jo aiemmin, ja Merete sanoo sen viittavan iltahämärään ja siirtymiseen tilasta toiseen. 

Kaunis muistelu ja "ajattelukirja" runsaine sitaatteineen, anekdootteineen ja kannanottoineen, jotka ovat jopa yllättävän kärkeviä, kirjailijan taidolla muotoilemia. Tällaista on rauhoittavaa lukea. 

Kenelle: Iltapuhdetta pohtiville, perheenjäseniä menettäneille, päiväkirjamaisuudesta pitäville. 

Muualla: Pia Valkonen kertoo kirjasta ja erityisesti kirjailijan veljen pitkäaikaisista elämän miehistä.


Merete Mazzarella: Violetti hetki. (Den violetta timmen.) Tammi 2022. Suomennos Raija Rintamäki. Päällys Fredrik Bäck, kuva ehkä perhealbumista?



torstai 28. huhtikuuta 2022

Niklas Natt och Dag: 1795

Aatelissuvun vesa Niklas Natt och Dag on toimittaja ja kirjailija, jonka 1700-luvun lopun Tukholmaan sijoittuva dekkaritarina on edennyt kolmanteen osaansa. Kerrassaan kiehtova sarja: kaikessa rumuudessaan ja raakuudessaan komeaa tekstiä, älykästä juonenpunontaa ja filosofointia. Suomennos on nautittavaa kieltä, jonka uskon vastaavan hyvin alkuperäistä tyyliä. 

Kruununraakki Jean Michael Cardell taistelee aiemmista osista tuttujen ongelmien kanssa. Hän etsii oikeutta ja mitä nyt ihminen yleensä etsii, elämisen oikeutusta, rakkautta ja sen sellaista. Käsi on mennyt, samoin tyttö, joka hänen ajatuksiaan vaivaa, ja pääpiru on kateissa. Cardell etsii kahta viimeksimainittua ystävänsä Wingen kanssa ja joutuu myös taistelemaan syyllisyydentuntonsa kanssa. Käden lisäksi myös mieli on kärventynyt tulipalossa. 

"- Sanotaan että mittaamme toisiamme itsemme mukaan. Vaunuissa minulla oli monta tuntia aikaa pohdiskella, kuinka suuressa määrin oma lapsuuteni on tehnyt minusta sellaisen kuin olen ja kuka olisin voinutkaan olla, jos asiat olisivat olleet toisin. Entä sinä, Jean Michael? 

Cardell katsoo pois ja seisoo hetken vaiti ennen kuin saa taas puhekykynsä takaisin. - Kärventynyt raajarikko minusta tuli ihan omin avuin."

Olen pitänyt sarjasta aina vain enemmän, vahva ilmaisuvoima tekee vaikutuksen. Ja tuon ajan kaupungin kuvaus: Tukholma on rähjäinen, haiseva, hämärä ja vaarallinen, mutta tuttujakin paikkoja löytyy. Cardell ei liiku vallasväen saleissa, vaan enemmistön joukossa, rahvaan ja sitäkin köyhemmän joukon, joka asuu kaduilla ja kellareissa. Ympäristön kuvailu on voimallista sekin:

"Öisin keskikaupungin lyhdyt pysyvät sammuksissa. Aurinko vie kierroksensa päätökseen niukin naukin horisontin alapuolella, tarpeeksi lähellä taivasta jättääkseen jälkensä sinen, jota vain tähdistä voimakkaimmat kykenevät haastamaan. Vasta kun syksyn lähestyvä pimeys saattaa kujat varjoonsa, tulet sytytetään uudelleen, hennot valopilkut, jotka opastavat tien korttelista toiseen lampunsydänten rätisevien kuiskausten ja naurisöljyn pistävän tuoksun saattelemana."

Kaduilla liikkuu monenlaista kulkijaa, huumaa hakevia, elämänlangassa kiinni sinnitteleviä, hetkessä eläviä, koska muuta ei ehkä ole. Eläimellistä, inhimillistä. Ja on heitä, jotka yrittävät ja ymmärtävät katsoa asiaa kauempaa - ei sillä, että se heitä tekisi paremmaksi. Ei pahinta rikollista ainakaan. 

"Hänen kohtaamansa ihmiset ällöttävät häntä. Ne näyttävät rumilta lapsilta, jotka tarpovat vailla päämäärää läpi elämänsä ilman ainuttakaan järkevää ajatusta. Ne jotka kynnelle kykenevät nauttivat lihasta, joka liian pian on pettävä heidät, ne jotka jo kärsivät tukahduttavat tuskansa viinalla. Häntä pelottaa se voima, jolla ne takertuvat elämäänsä, vaikkei se näytä minkään arvoiselta."

Onko Cardell, päähenkilöksi tuomittu, perivihollistaan parempi tai sankarillisempi, sitä saa lukija jännittää ja päättää itse. En olisi itse uskonut pitäväni näin raadollisesta tarinasta, jossa tekee mieli hetkittäin sulkea silmät ja muut aistielimet, mutta siitä huolimatta ihailuni on vain kasvanut sarjan myötä. Komean kiehtovaa kerrontaa, vahvaa tunnelmanluontia. 

Aiemmista osista: 1793, 1794 

Kenelle: Historiahulluille, kielestä innostuville, Tukholman ystäville, älykkään dekkarin hakijoille. 

Niklas Natt och Dag: 1795 - Petojen naamiaiset. Johnny Kniga 2022. Suomennos Kari Koski.

HelsinkiLit 13. - 14.5. 2022: Niklas Natt och Dag kertoo kirjoistaan. 




sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Mikko Kuustonen: Omaelämäkerta

Ilahduin, kun luin kirjaa ja vielä enemmän, kun kuuntelin siihen liittyvää levyä. Olen seuraillut kaverin uraa alusta alkaen, mieltänyt hänet musiikintekijäksi enemmän kuin viime vuosien sanavalmiiksi juontajaksi tai milloin missäkin viihdeohjelmassa esiin pomppaavaksi vieteriukoksi. 

Nyt ollaan itse asiassa: musiikissa ja elämässä, jossa tunnen tapaavani pitkästä aikaa oikean Mikko Kuustosen. Kuin tapaisi vanhan ystävän, joita emme ole, siitäkään huolimatta, että kävimme samaa koulua Savossa - hän oli joitakin vuosia edellä. Kiinnostavaa on silti lukea hänen lapsuudestaan tuttujen paikkojen ja nimien valossa. 

Mutta se musiikki: ensikosketus ei ollut lupaava, korkeintaan lupaavahko. Meidät käskettiin koulussa hienhajuiseen jumppasaliin kuuntelemaan hengellistä bändiä, jonka laulaja oli paikallinen ja bändi nimeltä yhtä hämärästi tuttu. Pro Fide oli aikansa huippuja lajissaan ja sen soittajat oikeita muusikoita, mitä kyllä arvostimme. Salin lattialla kyyhöttäessä jalat puutuivat. Laulajaa piti kohteliaasti hehkuttaa, vaikka tämä esiintyi ujosti, itseään korostamatta. Mukana oli myös traagisen nuorena auto-onnettomuudessa kuollut Juha Kela, Anssin isä, joka Mikko Kuustosen bändiin värväämällä sysäsi tämän muusikko-uraa aimo harppauksen eteenpäin. 

Kristilliset piirit näyttivät Mikolle myös nurjat puolensa. Kun hän halusi jatkaa matkaa, hänet hylättiin tylysti, mitä kuulemma on myöhemmin kyllä pyydetty anteeksi. Haavat tulivat ja jäivät silti.

"Tunnen yhä fyysistä kipua palatessani tähän kokemukseen, ja muistutan itseäni yhä uudelleen siitä, että kyse oli ihmisten keskeneräisyydestä ja yhteisön vääristymästä, ei vakaumuksestani. Olen joutunut työskentelemään vuosia terapeuttien kanssa löytääkseni armollisen maailmankuvan ja elämäni osana sitä."   

Mikko oli muuttanut pk-seudulle ja elätti kasvavaa perhettään yksin keikkaillen, kunnes seurasivat menestykselliset Q.Stone-bändin vuodet. Café Metropol Helsingissä oli tärkeä paikka - oi, ne hullut nousuvuodet kasarilla! - ja tunnettuus kasvoi. Alkoi myös sooloalbumien aika, ja artistin asema vakiintui Suomen musiikkikartalle. 

Tärkeä henkinen merkkipaalu oli Q.Stonen vierailu Afrikassa. Miehen sosiaalinen omatunto on herkkä, ja matka avasi silmiä. Mikko alkoi sekä opiskella että tehdä toimittajan töitä matkustaakseen ja tukeakseen hankkeita, jotka muuttaisivat maailmaa oikeudenmukaisemmaksi. Tästä alkoi yhteistyö kansalaisjärjestöjen, ulkoministeriön ja lopulta YK:n kanssa, hän kertoo ja sanoo kokemusten kehitysmaista jättäneen syvemmän jäljen kuin musiikki ja menestys. Eli todella syvän, tulkitsen.

"Mitä enemmän näin, sitä selkeämmin ymmärsin, kuinka vähän tiesin. Rakenteellinen köyhyys, korruptio, eriarvoisuus, väestökysymykset ja väkivallan historian massiiviset painolastit näyttävät raporteissa tyrmääviltä. Paikan päällä näkymä on usein toinen: toivolla on kasvot ja ihmiset työskentelevät mahdollisuuksiensa mukaan paremman tulevaisuuden eteen."

Arvostan kokemukseen, ajatteluun ja herkkyyteen perustuvaa ajattelutapaa, johon on helppo samastua. Hän viittaa Einhornin kirjaan Aidosti kiltti ja tämän termiin eettinen älykkyysosamäärä. Kyllä, se on Mikko Kuustosella erittäin korkea! Ja uskon samoin kuin hän: 

"Terveellä kiltteydellä, ystävällisyydellä ja rohkaisulla on anarkistinen voima arjen ytimessä. Se rikkoo itsekkyyden spiraalin ja synnyttää hyvää. Ilkeydestä taas ei seuraa mitään arvokasta."

Niin, on ollut hienoja hetkiä, iloa musiikista, vaikuttamistyöstä, rakkaudesta ja elämän valoista, lapsista. Mutta paljon sitä toistakin puolta. Ristiriitoja, vääriä valintoja, vaikeuksia. Raskas avioero. Myös niistä hän kertoo, sopivalla tasolla. Lööppipaljastuksia on turha odottaa - niiden aika lienee jo ohi. Tummuus kuuluu hänen musiikissaan. Riemastun kommentista, jota olen itsekin viljellyt: 

"Päivääkään en vaihtaisi pois. Paskanmarjat, vaihtaisin vuosia."

Kun ensialbumin julkaisusta on kulunut yli 40 vuotta, oli oikea aika kirjoittaa tämä kirja. Kirja on kaunis, samoin uudet biisit. Tätä on hyvä lukea ja hyvä kuunnella. Ei ryvetä omassa hienoudessa muttei itsesäälissäkään, vaan kerrotaan elämä- ja uratarinan lomassa oikeita, matkan varrella kasvaneita ajatuksia, mikä hyvässä lykyssä saa lukijankin ajattelemaan. 

"Katseen oli tarkennuttava myös taaksepäin, jotta voin olla olemassa nyt. Ja lopulta pirstaleisista muistoista koostui palapeli, joka kiinnosti yhä enemmän. Tätä kaiketi kutsutaan ikääntymiseksi." 

Kuustos-retriittini saa koomisfanaattisen piirteen, kun huomaan tätä kirjoitellessani tv:ssä uusinnan parisuhdeohjelmasta, jossa pariskunta Brotherus-Kuustonen esiintyy. Molemmat näkyvät paljon, ja hyvä vain, että töitä riittää myös taiteilijoille, joilla ei ole ollut viime vuosina helppoa. "Hyvinvointimme tarvitsee sekä urheilua että taidetta", toteaa Kuustonen tähän. Ehdottomasti näin, TV:n päivittäistä Kulttuuriruutua odotellessa! 

Ja kuten muistelija itsekin arvelee, on yhteiskunnalle edullisempaa pitää hippi lavalla kuin hoitolaitoksessa, joten toivotan taiteilijalle tuottoisia ja kaikin tavoin antoisia tulevia vuosia. Jäämme kuulolle. 

Kirjan lopussa on tekijän musiikin ja tv-tuotantojen listaus ynnä henkilöhakemisto. Luin paperikirjan, jonka kolmoskanteen on liitetty kymmenen uuden biisin levy nimeltään Omaelämäkerta. 

Kenelle: Elämästä kiinnostuneille, tarkoitusta etsiville, ajatteleville, musanystäville. 

Muualla: Blogissa Miehen sanoin syntyi odottava olo Mikko Kuustosen tulevaa tuotantoa kohtaan, on se sitten musiikkia tai jotain muuta. 


Mikko Kuustonen: Omaelämäkerta. Johnny Kniga 2022.