Helsingin kirjamessut 2020 - virtuaalisesti

Vuosi 2020 on poikkeus monin tavoin. Myös Helsingin kirjamessut siirtyivät verkkoon; tuleeko tästä uusi normaali?

Todennäköisesti jatkossa verkko on vahvasti mukana messutapahtumissa, vaikka niitä fyysisinä pystyttäisiinkin järjestämään. Nyt tilanne pakotti harjoittelemaan niin järjestäjät kuin osallistujatkin uuteen messuilutapaan. Miten se sujuu?

Alku ei ollut lupaava, liput ja kirjautuminen katsojaksi eivät toimineet. Messuorganisaatio teki ainoan oikean ratkaisun eli avasi keskustelut kaikille. Alkuhässäkkä vei harmittavasti aikaa itse katselulta, mutta verkon hyvä puoli tulee tässä apuun. Esityksiä voi katsoa tallenteina jälkikäteen, se on hienoa! Olen nauttinut HelsinkiLit-tapahtuman tallenteista monet kerrat myöhemmin kotisohvalta, joten tämä on tuttua.

Mutta kun yhteydet toimivat, keskustelujen seuraaminen on helppoa. Ei hälinää, ei tungosta - mikä on sekä hyvä että huono. Tuttuja ei tule vastaan, moikkailut ja spontaanit kohtaamiset jäävät pois. Olisi oikeastaan hauskaa, jos näkisi, ketkä kaikki keskustelua verkossa seuraavat, voisi paiskata viestillä. Ai säkin täällä! Hyvää messupäivää! Kavereiden, etenkin kanssabloggareiden, kanssa kyllä fb-ryhmissä käydään koko ajan vilkasta keskustelua siitä, mitä messuilla tapahtuu. Jos ruudun tuijottaminen tuntuu yksinäiseltä, suosittelen ryhmien käyttöä ja viestittelyä.

Hyvä puoli on siis keskittymisen mahdollisuus. Tosin koneella on muitakin houkutuksia eli tulee vilkuiltua samalla sähköposteja ja uutisia. Pitää hieman pinnistellä kuuntelun kanssa, ainakin silloin, jos keskustelu ei ole superkiinnostava. Toisaalta, samoin on fyysisilläkin messuilla. Nyt keskustelu kuuluu koko ajan yhtä hyvin ja samalla itse valitulla volyymilla, ja vaikkei sitä aktiivisesti kuuntelisikaan, korvaan tarttuu lauseita ja aiheita, joista voi napata kiinni, jos siltä tuntuu. Luulen, että tulee kuunneltua sellaisiakin keskusteluja, mitkä normimessuilla jäisivät väliin. Yleensä ohjelmasta on runsauden pula; nyt on vähemmän seurattavaa, kokonaisuus on helpompi hallita. 

Verkko toisi myös mahdollisuuksia uusiin palveluihin käyttäjälle: esimerkiksi suosikkiohjelmien etukäteen merkkauksen. Nytkin se on mahdollista, mutta kokeilleet kertovat suosikkien häviävän selaushistoriaa päivitettäessä tai koneelta toiselle siirryttäessä. Eikä suosikkeja voi lajitella ja laittaa haluamaansa järjestykseen. Tässä on selkeä kehityskohta. Mitä muuta verkko voisi tarjota? Niin, se messujen pääasia, kirjojen tarjonta ja ostaminen. Miten se onnistuu, kun kirjakasoja ei voi plärätä? Tätä pitää vielä tutkia.

Mutta ohjelmasta. Ensimmäisenä päivänä katsoin Kjell Westön haastattelun kirjasta Tritonus, jonka kirjoittaminen vei lähes neljä vuotta. Westö sanoo olevansa hidas kirjailija, mutta kohdentamisensa parantuneen vuosien myötä. Hän tietää paremmin, mitä haluaa kirjoittaa, sekä vaistot että itsekuri ovat toimivampia. Kirjoittaminen oli vaikeampaa nuorempana, hän sanoo. 

Tritonuksen piti olla Westön ensimmäinen feel good -romaani. Kirjailijassa asuva melankolia vei kuitenkin voiton. Vaikka perustunne kirjoissa pysyy samana, kehitystäkin tapahtuu: hän sanoo haluavansa porautua enemmän ihmisiin kuin ennen. "Kirjoitan siksi, että outoja ihmisiä ilmestyy pääni sisälle, ja ne alkavat puhua." Tritonuksen päähenkilöitä hän kuvaa näin: Brander on nomadi ja introvertti ja Lindell juurtunut, kömpelö ekstrovertti. Molemmat ovat muusikkoja, mutta aivan eri tasoilla: korkeakulttuuri ja populaarikulttuuri kohtaavat. Westö on aina rakastanut molempia. Taidetta voi tehdä eri kunnianhimoilla, mutta jotain siinä on aina yhteistä, hän sanoo.

Jos jalkapalloa harrastavan ja bändissä soittavan Westön pitää valita urheilun ja musiikin välillä, hän valitsee musiikin. "Siinä ei tarvitse pukeutua joukkuepaitaan ja vihata toista pelin ajan. Bändissä on yhteisyyyttä, jopa rakkautta. Kirjailijantyö on maailman yksinäisintä, ja bändissä soittaminen on ollut täydellinen vastapaino yksinäiselle luomistyölle."

Westö ei suunnittele romaanien nimiä etukäteen. Kustantaja oli epäileväinen Tritonus-ehdotuksen suhteen; ymmärtävätkö lukijat nimen? (eivät, toim. huom.). Westö keskusteli Pajtim Statovicin kanssa, joka (viisaasti) totesi, ettei Bolla-nimeäkään ymmärretä muttei se ole estänyt lukijoita siihen tarttumasta.  

Mitä tritonus sitten tarkoittaa? Se on musiikkitermi, kuulin, intervalli, ei sointu. Sitä on käytetty klassisessa musiikissa sekä hevissä ja kauhuleffoissa, uhkaavan tunnelman luomiseen, Käyttö oli keskiajalla peräti kielletty, sillä sen katsottiin olevan ”paholainen musiikissa”! Niin, kirjassa on paljon musiikkia. "Palautetta on tullut, ettei tavislukija oikein pääse kiinni kirjan kaikkiin osiin, jos eivät tunne klassista musiikkia", sanoo Westö. (Allekirjoitan! Vaikka ihailen Westön hienoa kerronnan tapaa ja tuttua lumoa on tässäkin kirjassa, suuri osa meni minulta ohi juuri tuosta syystä.)

Kirjan henkilöissä asuu suru, luopumisen tuska, joka liittyy vanhenemiseen – onko se omakohtaista, kysyy haastattelija. 59-vuotias Westö vastaa olevansa eri ihminen nyt kuin kaksi-kolmekymmentä vuotta sitten. Tapa katsoa maailma kehittyy ja syvenee, hän sanoo. Tritonuksessa on surumielisempi luopumisen sävy kuin vaikka kirjassa Leijat Helsingin yllä. "Sitä kirjoittaa oman elämänkatsomuksensa mukaan, vaikka kuinka fiktiota kirja olisi", sanoo Westö. "Kirjailija ammentaa aina omasta kokemuksestaan, kuulemastaan ja näkemästään, ja sitä on nyt paljon enemmän kuin kirjailijan uran alkuaikoina." Hän myöntää kirjoittavansa teksteihinsä omia ristiriitojaan, mikä auttaa kuulemma kirjailijaa "pysymään järjissään". 

Ideoita on ainakin kahteen seuraavaan romaaniin päässä, ja niin kirjailija kuin me lukijatkin toivomme, että hän saa ne tehdä. 

Toisena messupäivänä Pontus Purokuru veti paneelin kirjasta Tartunta, johon 13 kirjailijaa on kirjoittanut muistiinpanojaan korona-ajasta. Tarkoitus oli dokumentoida, millaista on elää poikkeustilassa, pienistäkin asioista, joita historia ei yleensä kirjaa, nettimeemeistä rottien näkemiseen. Onhan kyseessä meidän elämämme suurin yksittäinen tapahtuma ja poikkeustila, sanoi Purokuru. Puhuttiin mm. "esteettisestä väreilystä" - esimerkkinä se, miten ihmiset pukeutuvat etäpalavereihin tai -bileisiin. Kirjassa on käytetty niin päiväkirjamuotoa kuin novellia ja muita tyylilajeja. Tämän kirjan haluan lukea. 

Ohjelmien välissä tulee kirjamainoksia. Olisipa kätevää, jos mainosta klikkaamalla voisi ostaa kirjan! Välipaloiksi tulee myös hauskoja videokoosteita, joissa on haastateltu erilaisia vastaantulijoita esimerkiksi pyytämällä vastausta kysymykseen missä kirjassa haluaisit elää. Tai jos elämäsi olisi kirja, mikä olisi tyylilaji? Joillakuilla oli dekkari, joillakin jopa trilleri, aika monella komediallinen draama. Dystopiassa sanoi joku elävänsä, hui, ja eräs elää fantasiaa. 

Ohjelma jatkuu, siirryn seuraamaan. Jari Järvelän kirjasta postasin jo, samoin Selja Ahavan, jonka haastattelu alkoi juuri. Iltapäivällä on myös muun muassa JP Koskisen haastattelu, ja dekkareista enemmänkin. Ja Juha Hurmeen! Ja Pasi Pekkolan! Ja David Foster Wallacen niille, joille kotimainen ei niinkään nappaa. 

Jari Järvelä: Klik

Klik vie lukijan läpi 1900-luvun Iriksen syntymästä vanhuuteen, valokuvauksen maailmaan, josta tulee Iriksen maailma. 

Iris syntyi lyhytkasvuisena, ja hänen odotettiin kuolevan nuorena. Varakas perhe hoiti bisneksiä ikävästi haittaavan asian, viallisen lapsen, omalla tavallaan, Iris omallaan. Kymmenvuotiaana hän tapaa neiti Signe Branderin, joka on palkattu kuvaamaan kartanoita eri puolilla Suomea. Yksi kohde on Iriksen lapsuudenkoti. Neljän päivän vierailullaan Signe avaa Irikselle uuden maailman.

"Rintaani puristaa. Juuri kun olen saanut ystävän, hän hylkää minut. En halua poistua taikalaatikosta."

Eikä hän poistukaan siitä, koskaan. Kamera kiehtoo, juuri oikealla hetkellä saatu kamera, juuri oikealla hetkellä otettu kuva. Itsenäistyneenä Iris muuttaa Ranskaan, jossa tutustuu hengenheimolaisiinsa. Heistä tärkeimpiä ovat Henri Cartier-Besson ja Robert Capa, joiden kanssa kilpaillaan parhaista valokuvista, julmastikin. Iris oli helppo ohittaa. Hän kuitenkin kuulee ja näkee enemmän kuin muut.

 "-Minä en maalaa tauluja vaan tunteita, Matisse ärähtää. - Pariisi on tänään impressionistinen maalaus." 

Tarina kuljettaa lukijan Iriksen mukana kuvausretkille Ranskasta Espanjaan, maailmansotaan, Normandian maihinnousuun ja Espanjan sisällissotaan, lopulta Amerikkaan asti. Se vilauttaa tuttavuuksissa merkkihenkilöitä George Orwellista Pablo Picassoon, Edith Piafista Amelie Earhartiin. 

"Orwell kohottaa kynänsä kohti taivasta kuin Kullervo katkenneen puukkonsa taulussa josta jäin jäljennöksen lapsena. Orwell kiroaa. Miten helvetissä on mahdollista voittaa sota, jos omistautunein sotilas varustetaan tällaisin asein?" 

Iriksen "näkymättömyydestä" oli myös paljon hyötyä, niin kuvauksessa kuin sotatoimissa.  

"Henri ottaa yhteyttä. Minä tarvitsen apuasi, hän sanoo. Zucca ottaa yhteyttä. Minä tarvitsen apuasi, hän sanoo. Kunpa ne käyttäisivätkin sitä vain verukkeena luikerrella sänkyyn kanssani. Mutta ne haluavat oikeasti apua."

Valokuvaukselle omistautunut Iris tekee tunnollista työtä. Siksi olisi vaikea uskoa, ettei kuvia olisi löydetty ja nähty laajemmin - miksei hänen nimensä loista Cartier-Bessonin rinnalla alan mestarina tai miksei Ateneum ole järjestänyt hänen kuvistaan suurta näyttelyä? Kirjailija luo Iriksestä ja hänen kuvistaan hämmästyttävän tarinan, jossa lukija saa katsoa historiaa uusin silmin. Pidän erityisen paljon tarinoista, joissa fakta ja fiktio, mennyt ja nykyisyys yhdistyvät; niistä punotut arvoitukset kiehtovat vastustamattomasti! Suurin arvoitus kihelmöi lukiessa: mihin Iriksen kuvat joutuivat? 

Minä-muotoinen muistelu tuo Iriksen lähelle - niin lähelle kuin hänen kaltaisensa voi ketään päästää eli ei aivan iholle. Teksti ei menetä salaperäisyyttään. Tunnelma on latautunut ja jännitteinen, mikä uskon kuvaavan erityisesti levotonta sota-aikaa että Iriksen asemaa ja itsenäisyyttä: häntä ei voi sanoa vakiintuneeksi muussa kuin valokuvauksen rakastamisessa. Tunnelman lisäksi tekstissä vakuuttaa tekijän valtaisa tietomäärä aiheestaan. Yksityiskohtia on jopa ruuhkaksi asti. Kun Marilyn Monroe tilaa Irikselta kuvauksen, mieleeni vilahtaa Enni Mustosen Pukija. Romantiikkaa, huumoria ja kotoista läheisyyttä tästä kirjasta ei sen tavoin silti kannata etsiä. 

Erityisesti hurrasin Signe Branderin suurelle roolille. Olen ihaillut hänen kuviaan vuosikymmenet ja kuulun moniin Helsinki-aiheisiin fb-ryhmiin, joissa niitä ruoditaan säännöllisesti. Muuten, hänen kartanoista ottamistaan kuvista koottiin näyttely Kansallismuseoon vuonna 1912. Klik sai kaivelemaan kuvat esiin taas kerran  ja googlaamaan muitakin mainittuja kuvia ja tapahtumia. Se on antoisan teoksen merkki. Esimerkiksi Robert Capa oli todellinen sotavalokuvaaja, ja muun muassa tämän kuvan ottamisesta kirja kertoo oman tarinansa. 

Kenelle: Historiahulluille, arvoitusten rakastajille, valokuvaustaidon arvostajille, sivusta katsojille. 

Muualla: Valokuva voi viedä sielun, kirjoittaa Tuijata. 

Jari Järvelä. Klik. Tammi 2020. Päällys Markko Taina.

Jari Järvelä Helsingin Kirjamessujen haastattelussa pe 23.10.2020 14.00 - 14.30, lavalla Senaatintori.

Heikki Herlin: Tuollapäin on highway

Tiesin Niklas Herlinin nimeltä, toimittajana ja kustantajana, tunnistettavalta lookilta ja yhden Suomen rikkaimpien perheiden jäsenyydestä, en muuten. 

Julkikuva oli melko arrogantti ja antoi käsityksen paremman väen hemmotellusta lapsesta, jolla oli varaa tehdä mitä halusi, jonka ei ollut ikinä tarvinnut taistella mistään, joka saattoi tehdä mitä halusi ja rikkoa rajoja miten tahtoi. Ja joka riitantui lapsuudenperheensä kanssa tunnetussa perinnönjaossa. 

Onneksi hänen poikansa Heikki kirjoitti isästään tarkemman ja asiantuntevamman analyysin; sen kyseinen persoona on ansainnut, samoin kuin hänen läheisensä. Ehkä myös me uteliaat lukijat, joiden käsityksiä kohdehenkilöstä kirja laajentaa ja syventää merkittävästi. Niklas Herlin kuoli vuonna 2017.  

"Minä kerron tässä kirjassa mielestäni tärkeimmät isääni liittyvät asiat, jotta voisin piirtää hänestä elävän kuvan sekä itselleni että lukijalle."

Ei poika pyri tekemään isästään pyhimystä, mutta kertoo rehellisen oloisesti, millainen isä hänellä oli. Näillä kahdella oli erittäin läheinen suhde, käy kirjasta ilmi. Kirjoittaja kertoo Nikoksi kutsutusta Niklas Herlinistä hienolla, rakastavalla ja lämpimällä tavalla, joka henkilökohtaisuudessaan koskettaa. Yksi suuri johtopäätös on, että Niko Herlin oli aina sama ihminen, kaikkien kanssa. Hän ei vaihdellut kasvojaan seuransa mukaan, kuten kirjoittaja sanoo esimerkiksi isoisänsä Pekan tehneen. Kirjoittaja kuitenkin muistuttaa:

"...minun näkökulmani on vain yksi puoli moniulotteisesta ihmisestä. Faija nimittäin oli parhaimmillaan minun ja isosiskoni isänä."

Heikki Herlin on tehnyt vaikuttavan työn tutkiessaan materiaaleja, haastatellessaan isänsä tunteneita ja kootessaan niistä elämäkerran, joka piirtää kuvan aidosta ihmisestä ja siitä, mitkä seikat tämän elämän kulkuun vaikuttivat, mikä tälle oli tärkeintä ja millainen hän luonteeltaan ja temperamentiltaan oli. 

"Oliko hän minulle hyvä esikuva? Tuolla hetkellä, myrskyssä uhkien ympäröimänä, hän oli esimerkillisin tuntemani ihminen. Hänen kanssaan kykenin kasvamaan ihmiseksi, joka ymmärtää pelon olevan luonnollinen osa elämää. Kun ajattelen isältäni saamia asioita, niin ensimmäisinä tulevat mieleen tiedonjano ja kiinnostus ympäröivää maailmaa kohtaan."

Isän ja pojan suhteessa korostuu läheisyys ja vuorovaikutus, joita Niko itse jäi omalta isältään vaille. Yhteisyyttä rakensi tiivis yhteydenpito ja muun muassa yhteiset matkat, kuten autoreissut Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, joita kirja kuvaa elävästi. Puhuminen, keskustelut, opastukset mitä moninaisimmista asioista luonnosta tunteiden käsittelyyn. Moneen poika osaa samastua, mutta pelkoon ei: hän sanoo isänsä pelänneen kaikkea. 

"Mutta faijaa määritti eräs toinen voima vielä enemmän kuin pelko. Se voima on rohkeus, kyky mennä eteenpäin, vaikka koko maailma olisi uhka ja jokaisessa tilanteessa olisi mukana ennen jostakin onnettomuudesta." 

Kirja kertoo Niklas Herlinin elämänvaiheet lapsuudesta koulunkäyntiin ja opiskeluun, kiihkeät työvuodet, perhesuhteiden ja terveydentilan muutokset. Se kertoo paljon riveillä ja rivien välissä myös pojasta. Avoimuus ja analysointi saa lukijan liikuttumaan mutta myös pohtimaan omia perhesuhteitaan ja läheistensä tarinaa. Henkilökohtainen sanan kaikissa merkityksissä, hieno, viisas ja rakastava teos. 

"Jokainen faijan kokemus oli muuttanut häntä, ja suuri osa hänen kokemuksistaan vaikutti muodossa tai toisessa minuunkin." 

Kenelle: Elämästä kiinnostuneille, perhesuhteita pohtiville, sukupolvia tutkiville. 

Muualla: Vaikka Heikkikään ei moneen ehtivää isäänsä loppuun saakka tuntenut eikä ymmärtänyt, silti hänen pohdintansa isänsä mahdollista ajatuksista ja vaikuttimista elävöittävät ja syventävät tarinaa, sanoo Kirjasta kirjaan. 

Heikki Herlin: Tuollapäin on highway. Teos 2020. Ulkoasu Jenni Saari.

Kirjailija esiintyy Helsingin kirjamessuilla la 24.10.2020 klo 15.30 - 16.00, haastattelijana Juha Hurme.

Sijoitan kirjan Helmet-haasteessa 2020 kohtaan 18, sillä kohdehenkilö (aihe) oli minulle tuntematon. 

P.S. Jos osallistuit blogissani kirjamessulippujen arvontaan, kurkkaa voittajat arvontapostauksen kommenteista ja jos voitit, ota pikapikaa yhteyttä! 

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit

Onpa hauskaa tavata jälleen Reija! Suosittelen tuttavuutta, vaikka hänellä onkin ensivilkaisulla kuiva ammatti ja pelottava luonne. 

Havaintokyvyssä ei ainakaan ole vikaa: "...tarkkaavaisuus oikeastaan on sisäisen tarkastajan ammattitauti, samoin kuin sairaalloinen uteliaisuus ja kiinnostus merkityksettömiä pikkuasioita kohtaan." 

Saattaa olla totta - en tunne kovin montaa sisäistä tarkastajaa henkilökohtaisesti - mutta he ovat ilmeisesti myös räväkän rohkeita ja itsenäisiä kosmopoliitteja, jotka eivät pistä pahakseen hengenvaarallisia seikkailuja, komeiden miesten huomiota ja vodkan naukkailua tilaisuuden tullen. Tai ainakin Reija on sellainen. 

Hän työskentelee (omien sanojensa mukaan nyhertää raportteja) Turussa suomalaiselle rakennusalan yritykselle, mutta hakee jännittävämpää työtä globaalisti toimivasta jenkkifirmasta, joka järjestää suurelliset strategianjulkaisujuhlat Kyproksella. Reijan on tarkoitus muuttaa avaamaan monialayrityksen toimipistettä Pietariin ja valmistella uuden työnantajan ensimmäinen yrityskauppa Venäjällä, mutta asiat mutkistuvat heti alkuunsa. Enkä nyt tarkoita vain Reijan asua juhlassa, josta aiheutuu omat ongelmansa.

Reija ei ole ihminen, joka antaa käytännön asioiden haitata olennaiseen keskittymistä, mistä ihailuni. Takaisin entiseen kotikaupunkiinsa Pietariin päästyään hän kertoo työpaikkansa kuvioista ja ohessa kuvaa runsaalla kädellä venäläisiä tapoja. Sekä maisemia: lukijan silmiin piirtyvät Pietarin keskustan nähtävyydet niin elävästi, että normioloissa olisin varmaan jo varannut matkan. Eremitaaši, Verikirkko, ratsastajanpatsas... Oli pakko vähän googlailla kirjan jälkeen, vaikka muutaman olen onnistunut itsekin näkemään esimerkiksi ikimuistoisella työmatkallani vuonna 2012 suurkaupunkiin. 

Reijalla on onneksi ystäviä paikan päällä, Inna ja tämän poikaystävä Ivan, jotka ottavat Reijan sydämellisesti vastaan entiseen asuntoonsa, jossa pari on pitänyt majaa Reijan keikkaillessa muualla. 

"Venäläisten standardeilla olin ollut matkoilla lähes ikuisuuden, ja se huomioitiin asianmukaisesti. Venäläisillä oli vahva traditioiden tarve; traditiot mitä ilmeisimmin lisäsivät ennustettavuuden ja turvallisuuden tunnetta, joka oli historian valossa ollut harvinaista valuuttaa." 

Suomalaisen poikaystävän kanssa suhde on ohi, uuteen ei ole kiirettä. Eikä hän ehtisikään, niin paljon uusi työ vie aikaa ja osin terveyttäkin. Houkutuksia toki on. 

"Mutta Konsta oli minulle vähän kuin pokeri, silakat tai olut: vaikka olisin vetänyt överit, aina paheet alkoivat jossakin vaiheessa taas himottaa."

Onnistuuko Reija selvittämään ostettavan yhtiön hämäriksi osoittautuvat taustakuviot? Ja viihtyykö hän uudessa työpaikassaan? Entä työpaikka hänen kanssaan? Entisiltä tutuilta ei voi välttyä, vaikka: 

"Olin mestari piiloutumaan ja piilottamaan menneisyyden tapahtumat uusien ihmisten takinliepeisiin ja tuntemattojien kujien kuppiloihin. Mutta kuten Excelissäkin, piilotetut rivit jäivät tiedostoon. Jos oli oikein tarkkasilmäinen, huomasi, ettei lukujono ollut enää täydellinen."

Eikä sisäinen tarkastaja tietenkään jätä lukujonoa epätäydelliseksi eikä rikosepäilyjä epäilyksen tasolle. Reija antaa mallia ammattimaisuudesta ja uranaisena pärjäämisestä. 

"Tiesin kuitenkin, etten toiminut niin. En sietänyt salaisuuksia tai keskenjääneitä asioita."

Vetävää, reipasta viihdettä, jota lukee mielellään naureskellen samalla suurfirmojen käytännöille ja bisneskuvioille. Reija ei kävele, hän suihkii ja pujottelee, ja kieli on muutenkin mukavan elävää ja vaihtelevaa - no, ehkä nähtävyyskuvaukset hieman opaskirjamaisia, mutta muuten luontevaa. Ja juoni on täynnä kiinnostavia yksityiskohtia paikallisesta kulttuurista ja työn tekemisestä. Hymyilevän hyväntuulinen teos! 

Anniina Tarasovan ensimmäinen sarjan kirjan: Venäläiset tilikirjani 

Kenelle: Hymyä hakevalle, uraa rakentaville, konsernitoimihenkilöille, ekspatriaateille, venäläisyydestä kiinnostuneille, Pietariin (mielessään) matkustaville. 

Muualla: Takakansi-blogin podcast kirjasta. Yökyöpeli hapankorppu löysi uuden dekkarisuosikin. 

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit. Gummerus 2020. Kansi Timo Numminen. 

Kustantajan lukukappale.

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Joel Haahtelan kuulaan kaunis teksti ihastuttaa aina vain. 

Mies lähtee Kreikkaan etsimään isäänsä, jota ei ole tavannut sen jälkeen, kun isä otti ja häipyi pojan ollessa pieni. Pojan suuri kysymys on: miksi? 

Isä löytyy helposti, se ei ole ongelma. Hän asuu saarella pienessä hengellisessä yhteisössä, johon poika tutustuu pitkällä vierailullaan ja samalla selvittää, mitä menneisyydessä oikein tapahtui ja etenkin sitä, millainen mies isä on, millainen hän itse.

"Olen vaivihkaa asettunut saaren rytmiin. Kaikki tapahtuu kuuliaisena luonnolle, ja jokaiselle työlle on juuri oikea hetkensä, ei liian aikaisin, eikä liian myöhään. On oltava valpas, mutta samaan aikaan kärsivällinen."

Lukija saa paitsi turvallisen Kreikan-matkan kirkkaisiin, turkooseihin merimaisemiin myös kuvauksen erityisestä elämäntavasta. Luin paljon uusia sanoja. Skiitta. Kelja. Lokum. Ja sanoja, jotka ymmärrän mutta jotka eivät ole osa arkista kielenkäyttöä. Tuohus. Laakeripuu. Mantteli. 

Haahtelan tyyli tekee viehättävän vanhahtavan vaikutelman, mutta on oikeastaan ajatonta. Toisaalta ihan tässä ajassa ollaan, myös siitä tuttuja ilmiöitä, kuten Frasier, Kallion kirjasto ja Rytmi-baari mainittu. Yllättävän paljon kirja sisältää sivumääräänsä, 176, nähden!

"Mutta eniten pidin siitä, että kirjastossa jokaiselle kirjalle löytyi aina paikkansa, oli aihe miten eriskummallinen tahansa. Yksikään kirja ei jäänyt ajelehtimaan orpona, vaan hyllyt hyväksyivät takaisin jokaisen maailmaan eksyneen kodittoman."

Vaikka kirjassa harjoitetaan paljon uskontoa, sen voi lukea enemmän henkisenä kuin hengellisenä, kuten minä tein. Pohdintana perimmäisten totuuksien kaipuusta, rakkauden olemuksesta, anteeksiannon vaikeudesta; siitä, miten ihminen pystyy elämään - hengittämään. Kaunis, jopa harras kirja, joka antaa lukijalle lepotauon hälinöistä. 

"Meidän valitsemamme tarina on vain yksi mahdollinen tarina, ja samaan aikaan meidän elämämme voisi olla aivan toisenlainen, jos vain osaisimme poimia toisenlaiset muistot."

Kenelle: Rauhallisen ystäville, etsijöille, pysähdystä kaipaaville, kielen rakastajille. 

Muualla: Melankolian ja valon kirjallisuutta, sanoo Lumiomena. 

Joel Haahtela: Hengittämisen taito. Otava 2020. Kansi Päivi Puustinen.

Helmet-haaste 2020 kohta 38: kirjan kannessa on puu. Arvostelukappale. 

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Kukapa ei perhosia ihailisi, muut ötökät ja toukat eivät niin kiehdo, iholle tullessaan. 

1600-luvulla syntynyt Maria Sibylla Merian, todellinen henkilö, oli toista maata. Samoin kirjan Maria, joka kurottaa omaan aikaamme ja oli ehkä edellä mainittu henkilö, ehkä ei, mutta samankaltainen ja samassa sai alkunsa noitavainojen ajassa: hän havainnoi, tutki ja piirsi hyönteisiä pienestä saakka. Halusi niitä iholleen, katseeseen. Ja hänen haituvaisenoloinen ja jatkuvasti muuttuvainen mutta päämäärätietoinen elämänsä on nyt kirjattu kansien väliin, koko metamorfoosin mitalta, ovumista excidiumiin, munasta katoavaisuuteen. 

"Olen myöhemmin ajatellut, että vaikeneminen oli kaunein asia, jonka isäpuoleni Jacob minulle antoi. Ateljeen hiljaisuudessa, paperin tyhjyydessä minä olin vapaa, ja opin kuuntelemaan omaa katsettani. Sillä koska olin tyttö enkä oikea oppilas, minua eivät sitoneet ulkopuoliset vaatimukset eivätkä asiakkaiden toivomukset. Sain maalata mitä itse halusin, sillä tavalla kuin oma katseeni minulle kuiskasi."

Maria oli tiedonhaluinen tyttö, jolle elämisen ensimmäisiä askelmerkkejä asetti isoäiti. Isä kuoli varhain, tyttö kasvoi kuolevia pikkusisaruksia synnyttävän äidin ja isäpuolen hoivassa. Hyönteisten ja kasvien piirtäminen eteni pikkutytön harrastelusta ammatiksi, josta piirroksista sai maksun, minkä myös aviomies hyväksyi. 

"Olen kuullut, ja eräissä piirustuksissa myös nähnyt, että kun asioita suurentaa vielä suurennuslasia enemmän, niissä avautuu uudenlainen kauneus ja paljaalle silmälle tuntematon elämä."

Maisemia hän ei taidoistaan huolimatta välitä maalata, eikä ihmisiä. Ne eivät kiinnosta, läheisetkään, niin paljon kuin hyönteisten tutkiminen, kehittymisen seuraaminen ja kirjaaminen. Mutta se ei sovi kaikille. Ei sittenkään, vaikka hän pakenee rohkeasti aviomiehen vallan alta, yhteisöön, jonka arvelee arvostavan tieteellistä työtä. 

"- Jos kirjaan ylös sen minkä näen ja havainnoin, vain sen enkä mitään muuta, mitä sopimatonta siinä on? - Ei se ole sinun asiasi sanoa, Maria! - Se, mitä itse havainnoin, ei ole minun asiani sanoa? - Ole vaiti. Sinä leikit vaarallisilla asioilla."

Tieteen teko rikkoo orastavan tieteentekijätoukan kuorta, ja perhettä. Mariaa koskettaa lintujen yhteispeli, ei perheenjäsenten. Hän muuttaa taas, Amsterdamiin, sieltä Japaniin, jossa suorittaa tutkimusmatkoja ja miettii herra Darwinin sanoja hitaasta eliöiden muutoksesta. Tsunami ei ole hidas muutos! 

Japanin meluisat kaupungit, puutarhat, rannat ja eliöt, puut! Maria elää, tutkii, julkaisee toukkakirjan, epäilee muuttuvansa läpikuultavaksi. Tai jäkälänsyömäksi. 

"Mitä pitempään Japanissa vietin, sitä suuremmaksi ja käsittämättömäksi maailma avautui, sitä pienemmäksi ja avuttomammaksi itse muutuin."

Aika vierii huomaamatta, hieman kuin kello silloin, kun sitä ei tarkkaile. Saattaa kulua tunteja, vuosia, vuosisatoja. Vähän kuin hienossa Orlando-leffassa.

"Meistä suurin osa epäonnistuu." Silti meistä voi jäädä tarina, sanoja, muistoja. Syöpäkontrollit ja lajien kato ovat arkeamme. Hämähäkit ovat sentään olemassa, sillä:

"- Kuule, tiedätkö, että jos hämähäkit katoaisivat äkkiä maailmasta, maailmanloppu koittaisi kahdessa viikossa. - Ai miten niin? - Ilman hämähäkkejä kestäisi vain kaksi viikkoa ennen kuin maa peittyisi metrien korkuiseen hyönteismassaan ja happi loppuisi, kun kaikki yhteyttävät kasvit olisi syöty pois."

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä. Gummerus 2020. Kansi Jenni Noponen.

Kenelle: Luonnonrakastajille, kokonaisuuksien kerääjälle, ajankulua miettiville.

Muualla: Romaani on yhtä aikaa vahvasti kiinni ajassa ja ajasta täysin irrallaan, sanoo Kirjaluotsi. 

Helmet-haaste 2020: suhtauduin ennakkoluuloisesti - hyönteiset eivät houkuttaneet, vaan taitavaksi tietämäni kirjailija - eli kohta 3, mutta ensisijaisesti kohta 20, luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja. Sopii lisäksi kohtiin 25, ollaan saarella, ja 29, liittyy Japaniin, 33, tapahtuu muodonmuutos, ja 34, kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa, kohta 37, ja  isovanhempia on, 42. Sekä kohta 49, vuonna 2020 julkaistu kirja.

Helsingin Kirjamessut 2020 verkossa: näin se käy. Arvonnassa messulippuja ja kirjoja!

Yksi arkeani eniten vavahduttavia koronaseurauksia ovat kirjamessujen peruutukset.* 

Olen ajoittanut lomanikin niiden mukaan vuosikymmenet, joten tyhjältä tuntuu syksy! Junamatka Turkuun ihana ois, ja miten messuhullu selviää lokakuusta ilman Messukeskuksessa hengailua aamusta iltaan vuorokausikaupalla niin, että jalat ovat kipeät ja mieli täysi kaikesta vähintään viikon sen jälkeen... 

Lääkettä on luvassa. Helsingin Kirjamessut pidetään, mutta virtuaalisesti, eli seurataan verkossa. Olisiko niin, että kotoa seuraaminen nouseekin jopa fyysistä vierailua suositummaksi helppoudessaan ja turvallisuudessaan? Saa nähdä, mielenkiintoinen ihmiskoe niin itselleni kuin messujärjestäjällekin, uskon. 

Ohjelmaa selatessani kiinnittyi katseeni seuraaviin alla. Todennäköisesti käy niin, kuten fyysisilläkin messuilla, että suunnitelmani muuttuvat lennossa, kun huomaan jotain pakko nähdä -tyyppistä tai ajelehdin innostavan seuran mukana. Mutta tällä hetkellä ajattelen katsovani näitä:

Torstai 22.10.

Klo 10. Avajaiset, ohjelmajohtaja Ronja Salmi. Jotenkin kiva saada virallinen lähtölaukaus: nyt saa sukeltaa kirjojen maailmaan! Olen seurannut aina Rakkaudesta kirjaan -palkinnon jakoa, joka nähdään tässä samalla. Pidän tärkeänä huomionosoituksena niille, jotka tekevät, usein jopa pyyteettä, lujasti töitä kirjojen näkyvyyden eteen. Viime vuonna sen voittivat HelsinkiLit-kirjatapahtuman järjestäjät, sitä edellisenä Helmet-lukuhaasteen keksijä jne. Eli ansiosta annetaan!

Klo 13 - 13.30 puhuvat isä Petri Tamminen ja poika Antti Rönkä. Jos joku ei ole kuullut heidän juttelevan, suosittelen. Kahden sukupolven kirjailijat kertovat kiinnostavia tarinoita kirjoistaan ja elämästään.

Klo 13.30 - 14.00 Eero ja Sakari Huovinen muistelevat lapsuuttaan ja vanhempiaan. Kirjat Äitiä ikävä ja Isän kädestä ovat minulla vielä lukematta, pinossa odottamassa!

Kahdesta puoli kolmeen haastateltavana on Outi Pakkanen, puoli viideltä Lars Kepler! Ja viideltä Antti Heikkinen kertoo Kari Tapion elämäkerrasta. Samoin odottamassa lukemista pinossani. 

Perjantai 23.10.

Klo 12.30 Selja Ahava ja Nainen joka rakasti hyönteisiä. Klo 13.30 Satu Vasantola ja Kaikki kadonneet, klo 14 Jari Järvelän Klik. Kaikista postaus blogissani nyt tai lähiaikoina. Suosittelen!

Klo 15.30 Pasi Pekkola! Ja heti perään klo 16 Karo Hämäläinen ja Kansalliskirjailija, kirja Väinö Linnasta. (Huoh, sekin yöpöydällä - miten ikinä ehdin nämä kaikki? Ja miksi haalin ne kaikki?) Siitä luontevasti puolituntinen jatko klo 16.30 JP Koskisen seurassa.

Lauantai 24.10.

Klo 10.30 Iik, Samu Haber, josta on tehty elämäkerta! Sitä ennen klo 10 on muuten kirjailijuudesta haaveileville omaa ohjelmaa. Jotenkin aavistelen, että moni lukemisen ystävä tällaista miettii. 

Klo 12.00 upea ulkomainen vieras: Elizabeth Strout. Yksi koskettavimpia viime vuosien kirjailijoita maailmalta. Jolla tarkoitan tässä Yhdysvaltoja. 

Lauantaina esiintyy niin paljon kovia nimiä, että listaus alkaa tuntua mahdottomalta. Tommi Kinnunen, Anni Kytömäki, Minna Lindgren, Camilla Grebe...

Sunnuntai 25.10. 

Klo 11 on kiinnostava keskustelun aihe: Sensuroitu! Mistä kirjailija vaikenee? Keskustelemassa Heikki Kännö ja Essi Tammimaa. Klo 12.30, auts, hankalasti kaksi scifi/dystopia/tulevaisuushenkistä kirjailijaa yhtäaikaa! Hassua sikälikin, että messujen teema on tulevaisuus. Luulen, että yleisö molemmille olisi paljolti sama, mutta nyt täytyy valita Emmi Itärannan ja Johanna Sinisalon välillä. Molemmat ovat huippuja, joten entten tentten...  Johanna Sinisalo kuvassa, Frankfurtin kirjamessuilla, kuten alla. 

Klo 12 on utopian aika. Jani Saxell ja Piia Leino keskustelevat tulevaisuudesta, mikä mainio aihe! Onko se aina dystopiaa? Haastattelija historian tunteva Paula Havaste. Herkullista! 

Yksi ulkomaisista huippuvieraista on Ken Follett, klo 13. Etähaastiksena tietysti. Retostelenpa taas kerran nähneeni miehen livenä  vuonna 2014 ... Huippuammattimainen, charmantti esiintyjä. 

Tuttuja nimiä niin politiikasta, musiikista kuin urheilusta vilahtelee ohjelmassa. Tulee olemaan valinnan vaikeutta loppujenkin kanssa. Anssi Kela on nähtävä, ehkä Tarja Halonen, ehkä Jo Nesbø... Ja nyt pitää muistaa, että listani on puutteellinen: tietokirjoja, lasten ja nuorten kirjoja ja muita on esittelyssä myös, vaikka lanua kuulemma tänä vuonna vähän. Ohjelman näkee verkossa osoitteissa alla.

https://issuu.com/messukeskus/docs/kirja20verkossa_messulehti_issuu

www.helsinginkirjamessut.fi/ohjelma

Helsingin Kirjamessut verkossa -tapahtuma nähtävillä 22.–25.10.2020, torstaista lauantaihin klo 10-20 ja sunnuntaina 25.10. klo 10–18. 

Näemme suorana kahden lavan ohjelmat, yhden lavan ohjelma on kuvattu etukäteen. Tarjolla on 200 ohjelmaa, 400 esiintyjää. Kokoaikalipun ostaneille taltioinnit ovat nähtävissä netissä 8.11.2020 saakka. Samaan päivään asti ovat voimassa kirjatarjoukset, jotka julkaistaan 19.10. On hyvä muistaa messujen johtava idea: pitää kirja-alaa hengissä eli kassan tulee käydä eli sinun ja minun ostaa, jos aiomme saada laadukkaita kirjoja jatkossakin, suomen kielellä. 

Jännä nähdä, mitä ja millä hinnalla on tarjolla! "Messuhinta" ei yleensä tarkoita halvinta, mutta elämyksestä pitää ja kannattaa maksaa. Paitsi jos voitat messuliput, saat sen ilmaiseksi: arvon neljä Helsingin Kirjamessujen kokoaikalippua kommentoijien kesken. 

Kjell Westö kertoo kirjastaan Tritonus messuilla useampaankin otteeseen. Kommentoimalla tätä postausta osallistunut kirjan arvontaan. Lisäksi arvon Joel Haahtelan kirjan Hengittämisen taito. Kerro kommentissasi, kumman kirjan haluaisit, vai messulipun mieluummin? Kommetoithan viimeistään 19.10. 

Jos et osallistu arvontaan lainkaan, vaan kommentoit messuasiaa muuten vain, sekin olisi tervetullutta! Miltä virtuaalimessuajatus tuntuu? Aiotko seurailla? Jos et, miksi et? Tai jos aiot, mitä odotat?

Somessa voi seurata ja postailla tunnisteella #kirjamessut

Facebook: facebook.com/HelsinginKirjamessut
Twitter: @kirjamessutHKI
Instagram: @helsinginkirjamessut

* Siltä varalta, että vaikutan huolettomalta. Ei, en ole. Ja tajuan olevani onnekas, kun pandemian pahimmat seuraukset ovat toistaiseksi tässä. Ja siinä, että en tavannut Elastista, kuten piti! Hänet oli buukattu esiintymään eräälle työkeikalle, mutta se peruuntui. Läheisten ja ympäristön terveys on tietysti tärkein. Käytän hurjasti käsidesiä ja maskia kirjastossa, kaupassa ja postissa sekä julkisissa liikennevälineissä, jos niissä on pakottava tarve liikkua. Usein ei ole. Kotona kökötys saa tervetullutta vaihtelua virtuaalimessuista.