Maggie O'Farrell: Land

Vuonna 1895 kartanpiirtäjä Tomás on 10-vuotiaan poikansa Liamin kanssa töissä, kartoittamassa Irlannin maaseutua punatakkien eli brittiarmeijan toimeksiannosta. Suuri nälänhätä on äskettäin päättynyt, monet perheet ovat menettäneet jäseniään tai kokonaan kadonneet kuoltuaan ravinnon puutteeseen. 

Karttoja on täydennettävä ja ajantasaistettava. Eräältä niemimaalta isä ja poika löytävät kartoille tuntemattoman metsikön ja lammen, jossa tapahtuu jotain peruuttamatonta. Hurja alku nykylukijalle niin aiheeltaan kuin tekstiltään: Maggie O'Farrell osaa hätkäyttämisen ja koskettamisen taidon.

Eikä jatkokaan petä odotuksia. Tomás tulee, no, hulluksi, miten sen kauniisti sanoisi. Oliko nälänhätä seurauksineen niin järkyttävä vai liittyykö metsään ja lampeen mystisiä voimia? Ehkä molemmista syistä, joka tapauksessa hän ei ole kartoitusreissun jälkeen sama mies kuin sinne lähtiessään.

Tomásin vaimo ja lapset - Liamin lisäksi Enda, Rose ja Eugene - järkyttyvät. Perhe muuttaa Tomásin vaatimuksesta Dublinista tuonne salaperäiselle niemimaalle. 

"- We will go out to the peninsula and live there. It is, 'he urges them all to see,' the answer.
- The answer to what? Enda demands.
Her father looks at her, for the first time, and he smiles. - To everything, he replies."

Tarina keskittyy perheen lapsiin ja heidän kohtaloihinsa. Endalla ovat muut asiat mielessä, joten Rose-parka joutuu kantamaan vastuun loppuperheestä, kun Liam lähtee kotoa ensin eikä äitiä enää ole. 

"I can't stay here, Rosie. I'm sorry. I simply can't take another second of Da and his nonsese."

Rutiköyhän perheen lasten elämä ei vuosien mittaan todellakaan kulje helpoimman kautta. Miten he pärjäävät, kukin omillaan loppujen lopuksi? Antavatko he anteeksi isälleen tai toisilleen kaiken kokemansa kurjuuden, pitäisikö edes? Perhe ja lapsuus eivät kuitenkaan katoa mielestä noin vain, vaikka haluaisi. Eikä niemi, kotiseutu, vaikka tiet veisivät muualle. 

Ihailen suuresti Maggie O'Farrellin tapaa kirjoittaa ilmavasti, intuitiivisesti ja kauniisti, karmeistakin tapahtumista. Kronologia saa hälvetä tarvittaessa, ja kaiken yllä leijuu jännittävä taianomaisuus, vaikkei fantasiasta ole kyse. Ehkä tunne tulee irlantilaisista myyteistä ja luonnonläheisyydestä, maisemista, jotka kiihdyttävät mielikuvitusta ja kätkevät satoja ja tuhansia vuosia kohtaloita, joista kirjan nykyhetkessä saadaan väläyksiä.

"...everything was once something else: nothing goes away."

Kukaan henkilöistä ei varsinaisesti mene ihon alle, ehkä Eugene eniten, mutta hänkin jää jonkin verhon taa. Saattaa johtua kirjoitustavasta, jossa kaikkitietävä kertoja katselee tapahtumia ikään kuin ylhäältä, zoomaa välillä johonkin yksityiskohtaisesti, mutta palaa asemiinsa. Pienistä tapahtumista ja aistimuksista tulee suuria. Luonto, perimä, tunteet ja fyysisyys ovat kaikki vahvoja O'Farrellin tekstissä, niin tässä kuin aiemminkin lukemissani.

Hyvin immersiivinen ja vahva lukukokemus, jonka tunnelmasta on vaikea päästä irti. On kuin olisin kohdannut jotain ikiaikaista. Perhetarina on sellainen aiheeltaan jo lähtökohtaisesti, O'Farrelin tapaan siihen liittyy haikeus, kaipuu johonkin nimeämättömään, ehkä menneeseen ja kadotettuun tai vielä löytymättömään. 

Kunhan tämä tulee suomeksi, luen ehdottomasti uudestaan. Upea teos, joka ei ehkä ole suoraviivaisinta juonta hakeville, mutta sopii sukupolvi- ja selviytymistarinoiden ystäville, Irlannista ja historiasta kiinnostuneille, hienoa omaperäistä tekstiä hakeville ja vahvaa elämystä etsiville. 

Myös Kirjaluotsi luki kirjan jo enkuksi. 

Maggie O'Farrell: Land. Alfred A. Knopf 2026.

Margaret Atwood: Elämäni. Eräänlaiset muistelmat

"Tietenkin minulla itse asiassa on kaksoisolento. Jokaisella kirjoittajalla on. Kaksoisolento tulee esiin heti, kun alkaa kirjoittaa. Kuinka muuten voisi ollakaan? On arkipäivän minä, ja sitten on se toinen minä, joka hoitaa varsinaisen kirjoittamisen. Ne eivät ole sama asia.
Minun tapauksessani kaksoisolentoja on kuitenkin enemmän kuin kaksi. Paljon enemmän."

Margaret Atwoodin vanhemmat muuttivat Nova Scotiasta Kanadan länteen suurkaupunkeihin työn perässä monien muiden tavoin 1930-luvun laman vuoksi. (Tiedot suvun vanhasta maalaiselämäntavasta olivat muuten hyödyksi Atwoodin kirjassa Nimeltään Grace, kertoo kirjailija, joka syntyi vuonna 1939.)

Mutta isä yllätti ottamalla työpaikan hyönteistutkijana maatalousministeriölle, jolloin he alkoivat elää jälleen luonnon keskellä komennusten aikana. Tämä määritti suuresti kirjailijan elämää: hän tottui toimimaan metsässä ja vesillä, oppi linnut ja muut eläimet, ruuan kasvatuksen ja alkeellisissa oloissa pärjäämisen jo pienenä. Omatoimisuus ja -varaisuus olivat oletus, eikä tytöltä tekemisen halua ja fyysistä taitoa puuttunut vanhempanakaan. 

Itse asiassa hän vaikuttaa tehneen niin paljon monenlaista ja ottaneen pelottomasti vastaan kaikenlaiset käytännön haasteet (tyyliin talo, jossa ei ole vesijohtoa tai seiniä puuttuu: remontoidaan! Remontointia  on yllättävän paljon, samoin muuttoja ja taloja ja etenkin matkoja), että lukijan päässä vilisee vauhdissa pysytellessä. Jos kuvittelit (kuten minä taisin tehdä), että suuri taiteilija elää hämyisässä kammiossa sanoja sommitellen ja herkästä mielestään ammentaen piittaamatta arkisista asioista, se käsitys murenee välittömästi. 

Mutta kaiken aktiivisuuden ohella kirjoittamisen kutsumus avautui hänelle jo hyvin nuorena ja kulkee tiiviisti mukana kouluajoista muistelmien kirjoittamiseen saakka. Runoista hänkin aloitti (1964), ensimmäinen romaani, The Edible Woman, ei suomennettu, ilmestyi 1969. Opinnoissaan hän eteni niin pitkälle kuin kirjallisuuden saralla oli mahdollista. Kirjailijan ammatin valinnasta vanhemmat "eivät olleet kovinkaan innoissaan. --- Kuinka aiot ansaita elatuksesi?" 

Kolmas määrittävä asia, joka jäi mieleeni, ovat ihmiset, hurja määrä nimiä: lapsuudenperhe sisaruksineen, oma perhe, laaja ystävä-, tuttava- ja kollegapiiri, joilla on ollut suuri vaikutus kirjailijan työhön. Ensimmäinen avioliitto oli lähinnä kaveripohjainen ja päättyi eroon, mutta toinen mies, Graeme, oli suuri rakkaus, ja hänestä kirja kertoo paljon. Luonnollisesti luontomiehiä! He saivat yhden lapsen, ja havaittavissa on haikeutta siitä, ettei toista tullut hankittua. Lasten ja nuorten kanssa Atwood tottui toimimaan paitsi sisaruksena myös leiriohjaajana, hauskuttajana ja myöhemmin yliopiston opettajana; tässäkin rooleja oli monia. 

Kanadasta ja sen kirjallisuudesta ja kirjapiireistä saa lukija paljon tietoa. Tekstiä elävöittävät Atwoodin runot ja napakat kommentit elämänopeista, kuten: 

"Siitä lähtien en ole koskaan uskonut ketään, joka on yrittänyt kehittää minua sanomalla: 'Tarkoitan vain sinun parastasi.' Ei kukaan koskaan sitä tarkoita, sanoo vain omaksi ilokseen. Joka tarvitseen jonkun kehitettäväkseen, saa etsiä jostain muualta."

Omista kirjoista on tietysti asiaa, niiden alkuideasta, tekemisestä ja nimen valinnan taustoista, julkaisusta ja vastaanotosta. Kirjat saavat kukin oman lukunsa, Maddaddam-trilogia omansa. Orjattaresi-kirja (työnimi oli Offred) ei ollut alkuun kovin myyvä. Mutta sen jälkeen kun kirja pääsi Booker-palkinnon lyhytlistalle, ei myynnille ole loppua näkynyt, sanoo kirjailija. 

"Epäilemättä se on kauhistuttanut ja turmellut sukupolvikaupalla nuoria - se on helposti 'opetettavissa', niin minulle on sanottu, ja herättää paljon 'keskustelua'." 

Atwoodilla oli jopa leikkimielinen kisa kirjailijakollegan (Beryl Bainbridge) kanssa: kumpi saa enemmän Booker-ehdokkuuksia voittamatta palkintoa (Beryl taisi voittaa). Kollegoja tapaamme runsaasti, ja kirjallisuuden edistämisessä Atwood miehineen teki paljon työtä, kuten Kanadan PENin ja Kirjailijaliiton avainasemissa. 

Kiinnostavat sattumukset ja virstanpylväät vyöryvät tekstissä lukijan eteen, höystettyinä huumorilla niin, että päävireeksi jää valtava ilo, energia ja vauhti. Lukija hymyilee, saa hyvän ja tarmokkaan olon itsekin. Erinomaisen virkistävä ja omaääninen teos! 

Monivaiheinen elämä on tiivistetty lukijaa hyvin tyydyttävästi. Kirjailijaura on johtava teema, mutta kokonaisuus on laajempi, kuten kirjan nimikin kertoo. Tietysti kerrotut asiat on valittu huolellisesti, mutta pelkkää päivänpaistetta ei esitellä, saati saavutuksilla brassailla - vaikka olisi ollut syytä, onhan Margaret Atwood yksi aikamme Suurista Kertojista, ja ymmärsi terävän älynsä ja villin mielikuvituksensa tehokkaiksi välineiksi jo lapsena. Henkilönä hänestä jää maanläheinen, aktiivinen, älykäs ja omaa polkuaan seuraileva, villinpuoleinen kuva. 

Mikä valtava suomennostyö, jo pelkästään kasvien ja lintujen nimineen! Suomennoksen kanssa lie tullut kiire, koska osa lauseista on viimeistelyä vailla siten, että kuka tahansa editoija olisi voinut ne helposti korjata. (Kyse on nimenomaan suomen kielestä, ei käännöksestä; pronominiviittaukset, sanajärjestykset, lauseenmuodostukset jne.) Antakaa, kustantajat, ihmisille aikaa tehdä työnsä kunnolla! Tämän kirjan kaltaisten teosten tulisi kestää aikaa  ja olla viimeisen päälle viilattu, ei hätäisesti markkinoille tuupattu - kuten Atwoodin omatkin teokset, joita varmasti luetaan vielä vuosikymmeniä jos ei -satoja. Ei muistelmienkaan kanssa muutama viikko tai kuukausi lisää ratkaise myynnin määrää, uskon, mutta laatu saattaa ratkaista. 

Hilkka Pekkanen on suomentanut useita viimeisimpiä Atwoodin teoksia. Suomeksi kirjoja on ilmestynyt parikymmentä, eri kääntäjiltä. Pekkasta ennen hommassa oli Kristiina Drews ja ihan alkuun Matti Kannosto, sekä yksittäiset Tero Valkoselta, Hanna Tarkalta ja  Marja Haapiolta. Otavan soisin merkitsevän suomentajan nimen kirjan kanteen, pidän sitä olennaisena tietona käännöskirjojen lukijalle.  

Kirjan lopussa on Margaret Atwoodin isän Carlin kirjoittama teksti "Kuinka minusta tuli hyönteistutkija", piiitkät kiitokset ja teosluettelo. Alussa on sisällysluettelo, mistä ilahduin. Kuten koko kirjasta, jota luin täpinässä ahmien koko reilun 700 sivun verran. Tämä teos oli tarvittu ja toivottu! Tekisi mieli kerrata heti kaikki Atwoodin kirjat, ja ehkä sen teenkin. Kyllä, fanitan. 

"Onko 'omaelämäkerta' vain sarja sarja tapahtumia, jotka ihminen on kokenut fyysisessä maailmassa, vai onko se myös kertomus sisäisestä matkasta?"

Margaret Atwood: Elämäni. Eräänlaiset muistelmat. (Book of Lives 2025). Otava 2026. Kansi alkuperäinen. Suomennos Hilkka Pekkanen.

Tuija Takala: Korven sylissä

Opiskelin hieman romantasiaa jo Hanna Morren myötä, joten luontevaa on jatkaa: tänä vuonna ilmestyi ensimmäinen suomalainen selkokielinen romantasia! Uteloitti, miten taipuvat seksuaalisuus ja romantiikka selkokielelle. 

Päähenkilö on nuori mies Osma, ihminen, joka rakastuu metsän neitoon - joka ei ole ihminen, vaan kuulua Tapion väkeä. Fantasia ja mytologia ovat siten vahvasti kirjan henkeä. Osma on yksinäinen ja haluaa jäädä metsään, mutta miten suhde onnistuisi, sillä kuolevaisten ei kuulu mennä metsän pyhiin paikkoihin? Eikä etenkään juoda mustan lähteen vettä, sillä seuraukset voivat olla arvaamattomat.

Melkoisia vaikeuksia siis Osmalla. Mutta metsän väen, etenkin naisten, viisautta haasteiden kanssa ei sovi aliarvioida. Kirjan alussa Osma on vanha ja muistelee noita aikoja. 

Kirja on kaunista suomen kieltä ja perinteet perinpohjin tuntevaa otetta. Vahva tunnelma vie mukaansa, ja romantasiaan kuuluva erotiikka on hienovaraista, mutta tunnistettavaa. 

"Minun ihoni muuttui kuumaksi
ja vatsaani koski kipu 
kuin tuli sisälläni.
Kipu teki minut levottomaksi,
sillä se ei ollut vain pahaa kipua
vaan siinä oli paljon hyvää.
Se ei ollut nälkää ja janoa
vaan jotain muuta."

Harmitti, kun tarina päättyi, olisin mielelläni lukenut paljon enemmän! Mutta onneksi kirjan takakansi kertoo kyseessä olevan Korpi-kirjasarjan ensimmäinen osa eli lisää on luvassa. Metsä on loputtoman kiehtova ja ajankohtainen ympäristö ja aihe lukijalle, korpi vielä kiehtovampi - ehkä myös pelottavampi, ainakin yhdistettynä vanhoihin suomalaisiin myytteihin ja luonnonuskontoihin. Kirjassa on lisätietoa taustoista sekä tiedoksi vanhoja loitsuja tarpeen varalle.
 

Mutta jos metsä ja mystiikka eivät kiinnosta, kävisikö kaupunki ja kerrostalo? Vinkkaan saman kirjailijan selkokielistä novellikokoelmaa viime vuodelta. Aamusta yöhön kertoo nimensä mukaisesti kerrostalon asukkaiden kokemuksista eri vuorokaudenaikoina. Kokemukset vaihtelevat humoristisista jännittäviin ja ne kertovat arkisesta elämästä - no, ehkä viimeisintä novellia lukuunottamatta - johon voi hyvin samastua niin teini kuin aikuinen, lapsiperheen vanhempi, eronnut tai ikääntyvä, kuka vain. Nautinnollisia yllätyskäänteitä ja hienoa kieltä tarjoaa tämäkin teos. Miten käy, kun pyytää naapuria matkan ajaksi kastelemaan kukkia? Tai kun lapsi muuttaa kotoa omilleen? Tai kun kävely on jo vaikeaa? Entä miten saa juuri oikean syntymäpäivälahjan?

Kirjailija Tuija Takalan historiallinen romaani Sormus on valittu parhaaksi suomalaiseksi selkokirjaksi. Ykkössijan yleisöäänestyksessä jakoi Satu Leiskon Ihmisenhaltija, joka on suunnattu nuorille aikuisille siinä missä Sormus sopii joka ikään. Tuija on kirjoittanut kymmeniä selkokirjoja itse ja mukautuksina,  joissa klassikoita ja moderneja romaaneja on käännetty selkokielelle. 

Joskus vieläkin kuulee puhuttavan selkokielestä jotenkin "huonona" tai idiooteille suunnattuna kielenä. Viimeksi luin oudon kommentin Kari Heiskasen muistelmista: ilmeisesti selkokieli ei ole hänelle tuttua eikä lie asiaa miettinyt sen enempää. Samaan on joskus syyllistynyt myös esimerkiksi HS:n toimitus, mutta kaikkien ja etenkin vaikuttajien pitäisi olla tarkkana termien kanssa. Yksinkertaisesti: älä käytä, jos et ymmärrä sen sisältöä itse.

Selkokielestä saa lisätietoa vaikka Selkokeskuksen sivuilta. Siinä on omat sääntönsä, tekniikkansa ja tavoitteensa. Ja tekijänsä, joita maassamme on useita, etenkin nuorille suunnatussa kirjallisuudessa. Tarkoitus on auttaa niitä lukijoita, joille lukeminen on eri syistä vaikeaa tai vastenmielistä. Mutta hyvä selkokirja antaa myös muille lukijoille tasoja ja syvyyttä, jota ei aloitteleva lukija ehkä huomaa. Ja kunnollinen suomen kieli on perusvaatimus, eikä sitä liian moni pysty tuottamaan.

Tuijan ansiosta uskalsin muuten vihdoin lukea John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa -kirjan, jota välttelin kuultuani sen olevan hyvin järkyttävä. Se olikin, myös selkokielellä, mutta lyhyempänä sen juonen ja tunnelman parissa meni vähemmän aikaa ja siten arvelin hieman vähentäväni painajaisia kuin alkuperäisen version kanssa olisi käynyt. Enpä tiedä, toimiko tuo, tarina jäi kyllä lähtemättömästi mieleen näinkin. Oliko kirja muuten se, joka käynnisti raidallisten kansien ja keskitysleiriaiheen kirjatulvan? 

Selkokirjojen ongelma on (toistaiseksi) pieni levikki ja ilmeisesti siksi korkea hinta. Valitettavasti ovat kaupoissa kalliimpia kuin normikirjat. Mutta rahalle saa ainakin kielen huolellisuuden puolesta vastineen, mikä huippumyyvien kirjojen kanssa ole ollenkaan itsestään selvää. 

Lue lisää selkokielestä ja tekijästä hänen sivultaan.

Tuija Takala:
Korven sylissä. Avain 2026. Kansi Emmi Kyytsönen.
Aamusta yöhön. Avain 2025. Kansi Jussi Jääskeläinen.

Kristiina Wallin: Laituri. Riitta Jalonen: Henkivakuutus

Sattumoisin luin peräkkäin kaksi herkkää ja syvää teosta samasta aiheesta, taiteen tekemisestä. Tarkemmin, sen lopettamisesta tai lopettamisen mahdottomuudesta. Onko taiteilijuus valinta vai ominaisuus, pohtii lukija (jälleen kerran). 

Kristiina Wallin kertoo vanhasta parista, Hannasta ja Einarista, jotka eivät jaksa enää ylläpitää isoa taloaan ja suunnittelevat muuttoa kerrostaloon. Merenranta vaihtuisi katunäkymään, kuvataiteilija Hannan ateljeesta luovuttaisiin. Kirjailija Einar on jo luopunut kirjoittamisesta. 

"Hän väsyi sanoihin. Väsymys mursi lauseita sisältäpäin ja Einar kirjoitti yhä pidempiä päiviä."

Kunnes ei enää jaksanut. Ja muutoksen voima yllätti molemmat.

"Sanat katosivat, siltä Einarista tuntui, kun kosketus kielen tiedostamattomaan hiipui. Sinne, missä merkitykset kerrostuivat, työntyi hiljaisuutta.
Ja surua.
Tietysti kyse oli surusta, mutta myös levosta, lepoa Einar kaipasi eikä hän löytänyt enää rauhaa kirjoituksessa, hän haroi assosiaatioiden rihmastossa ja tunnusteli sanojen merkityksiä, kunnes uupui.
Silloin tuli hiljaista."

Surua syntyy paitsi voimien myös ajan vähenemisestä. On pakattava vuosikymmenien kerrostumat talossa ja mielessä, heitettävä suuri osa pois, käytävä läpi kaikki se nostalgia, jota Hanna inhoaa, lapsuudesta ja nuoren parin alkutaipaleelta saakka. Hän ei ole luopunut taiteestaan, tuskin luopuu koskaan: ennen muuttoa hän maalaa kiihkeästi viimeisen näyttelynsä viimeisiä teoksia, mutta kokee kipeästi fyysiset rajansa, hämmentyy ajan kulumisesta.  

"Onko jossakin raja, jonka ylitettyään on helpompi ajatella mennyttä kuin tulevaa? Milloin minusta tuli taaksepäin katseleva vanhus?"

Mielensä rajoja Hanna tutkii edelleen, Einarista tuntuu tyhjältä.

"Syntyy onkaloita, onttoja tiloja kaivertuu sinne, missä mielensisäisistä kuvista syntyi ennen sanoja. 
Vaikka eivät ne oikeastaan kuvia olleet, enemmänkin aavistuksia, kirjoitusta edeltäviä liikahduksia. 
Tai jos eivät liikahduksia, niin suuntia sinne, missä kieli rakensi omalakisia reittejään."

Mutta on ollut antoisa elämä, josta voi olla ylpeä. Hanna miettii: "Ja kiitollinenkin olen, tietysti olen kiitollinen, minulla on ollut mahdollisuus jättää jälki, ei se ole itsestään selvää, mikään ei ole itsestään selvää paitsi maalaamisen välttämättömyys ja pakko."

Molemmilla on yksi läheinen, puoliso, jonka ajatukset ymmärtää sanomatta. Lapsia ei ole. "Meille lapsettomuus on enemmänkin ominaisuus kuin valinta tai päätös." On arki, joka on kantanut ja mahdollistanut. "Arkisten asioiden merkityksellisyys. Merkillisyys." Rakkaudesta ei leperrellä, ehkä sekin on itsestään selvää, heidän ominaisuutensa. 

On yhteinen tieto siitä, että aika käy vähiin. Einar miettii:

"Mutta tyytymistä vanhuus on opettanut. Tyyntymistä. Itseään on helpompi sietää, siitä kai tässä on kyse, sietämisestä enemmänkin kuin mistään ylevästä itsetuntemuksesta."

Se tuo haikeutta, mutta kirja ei ole mustanpuhuvan surullinen, vaan kaunis ja tarkkanäköinen kuvaus taiteilijaparin vanhenemisesta. Pelkäsin hieman kirjan nimeä: uhkaako se? Teksti lomittaa sopivasti mielikuvitusta reaalimaailmaan pääasiassa Hannan mielikuvituksen myötä, näkyjen, jotka myös Einar tietää ja näkee. Ihastuttava teos, joka kattaa paljon ajatuksia taiteesta, parisuhteesta, iästä, ihmisyydestä. 

Kristiina Wallin: Laituri. S&S 2026. Kansi Elina Warsta.

Riitta Jalonen kertoo omasta kokemuksestaan. Hän suunnitteli lopettavansa kirjojen tekemisen Omat kuvat -romaanin jälkeen. Mutta se ei vielä onnistunut (lukijoiden onneksi), ja muistiinpanot jatkuvat nyt romaanissa Henkivakuutus. 

Kirja nostaa esiin muistoja elämän varrelta ja ajatuksia kirjoittamisesta. Miksi lopettaminen ei onnistunut. Millaisia mietteitä ei-kirjoittavalle kirjailijalle herää ja mikä on ollut pakko kirjata ylös. Kertojana on Elise, jonka pitkä avioliitto Johanin kanssa kulkee yhtenä juonteena. Hetkinen, eivätkös nämä nimet ole tuttuja kirjailijan aiemmista teoksista? 

Kertoja puhuu fiktiivisestä minästä, siitä joka kirjoittaa, kun "minä" elää normielämää. "Sen jälkeen kun lopetin kirjoittamisen, olen kaivannut eniten fiktiivisen minän ja oman minän kanssa jaettua aikaa." Jotenkin ymmärrän tuon hyvin, vaikken ole taiteilija: solahtamisen johonkin muualle, yllätyksen siitä, mitä "se toinen" saa aikaan, sen toisen kannattelun ja tarpeen.

Juonitarina tämä ei ole, vaan kokoelma muistiinpanoja, johdonmukainen kyllä, lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista iäkkääseen äitiin ja jo edesmenneisiin sukulaisiin saakka. Jalosen teksti on tutusti kirkasta ja kuulasta ja tuo mieleen Joel Haahtelan, ja myös Merete Mazzarellan pelkistetympänä, ilman rönsyäviä kirjallisia viitteitä ja anekdootteja. Harkittua, hiottua lausetta ja kappaletta, kokemuksen kantamia. Niin elämän- kuin kirjoittamiskokemuksen. 

Elisellä ja Wallinin Einarilla on hämmentävän samanlaisia ajatuksia, eri tavoin ilmaistuina. Einar puhuu esimerkiksi tekstin hiljaisuudesta. "Aukkoja, joissa merkitykset syntyvät ja syvenevät. Ei kyse ollut milloinkaan vain siitä, mikä rakentui näkyviin." Elise sanoo: "Harvat sanat erottuvat toisistaan ja antavat tilaa sille mitä ei sanota." Tunteita ei aina tarvitse sanoittaa ja lukija voi luoda sanoille omia merkityksiä. Ja se taiteilijuus, poistuuko kirjoittajuus ikinä ihmisestä, johon se on asettunut? Elise:

"Kirjoittamisen idut kasvavat hiljaisuudessa kuoren alla ja vaikuttavat elämään pelkällä olemassaolollaan. Ne eivät kuole niin kuin kärpäset. Fiktio muuttaa menneestä nykyhetkeen vaikka käyttäisi mitä aikamuotoa tahansa. Imperfektin osa on olla preesensin tausta."

Henkivakuutuksen voi ostaa alan yrityksiltä ja saada sen mukana lahjaksi vaikkapa kellon (tai entiseen aikaan sai, nykyisin kai kytkylahjat ovat enimmäkseen kiellettyä markkinointia). Henkinen henkivakuutus on toinen asia, muodostuu muusta kuin rahasta. Se on myötätunnon ja toivon vaalimista, muun muassa, olen ymmärtävinäni Elisen sanoista. Kirjallisuutta rakastavan on helppo yhtyä tähän: 

"Paras henkivakuutukseni on kaunokirjallisuuden antamaa, kirjoittamista ja lukemista." 

Nämä kaksi kirjaa toivat lukijan aivoille pureskeltavaa ja mielessä pyörivää pitkäksi aikaa, ja ne voi hyvin lukea monta kertaa, uskon, että merkityksiä löytyy aina. 

Riitta Jalonen: Henkivakuutus. Tammi 2026. Kannen suunnittelu Laura Lyytinen.

Florence Knapp: Nimet

Kiehtova ajatus: vaikuttaako sinulle annettu nimi elämääsi? Jopa siihen, millainen ihminen sinusta tulee? Ei tietenkään, on spontaani vastaukseni, mutta tarkemmin ajatellen asia ei ole niin suoraviivainen. 

Brittikirjailija Florence Knapp on ajatellut tarkemmin. Hän kertoo pojasta, tai oikeastaan kolmesta pojasta, jotka ovat sama henkilö mutta elävät erinimisinä. Bear, Julian ja Gordon ovat versioita Coran vuonna 1987 syntyneestä pojasta, jolla on isosisko Maia, isän nimi on myös Gordon. 

Mainittakoon heti - sillä kirjassakin asia käy selväksi hyvin pian -, että isä-Gordon ei ole ihana mies, vaan perheen despoottinen komentaja. Hän haluaa pojalleen oman nimensä. Cora on kuitenkin se, joka käy rekisteröimässä vastasyntyneen nimen. Ja valitsee sen kolme kertaa eri tavoin. Mitä kustakin valinnasta seuraa, saamme lukea tarinan edetessä ja vaihdellessa pojan versiosta toiseen tämän kasvaessa ja kehittyessä aina aikuisuuteen saakka. Näkökulmat vaihtelevat pojan omasta Maiaan ja Coraan, hieman isovanhempiin ja ystäviinkin. 

Kirjailija pitää uskottavasti poikien polut erilaisina, ja muidenkin perheenjäsenten. Lukija alkaa miettiä, onko nimellä tosiaan vaikutusta siihen, millaisena lapsi nähdään ja koetaan ja miten hänet kasvatetaan. Etenkin poika-Gordon joutuu miettimään, mitä hänessä ja isässä on samaa nimen lisäksi. 

Maia rakastaa pikkuveljeään joka versiona, samoin äiti lapsiaan. Mutta poika ja koko perheen tilanne vaikuttaa väistämättä heidänkin valintoihinsa ja ihmissuhteisiinsa, eniten Coraan äitinä, vaimona ja ihmisenä. Jonka alistuvuutta miehensä mielivaltaiseen hallintoon on vaikea hyväksyä. Mutta onko hänellä vaihtoehtoja, missään versiossa? 

"Luopuisitko omasta elämästäsi lapsesi vuoksi, maailma kysyy äänettömästi. Kyllä, niin hän on tehnyt. Mutta hän ei ollut arvannut, että tulisi toinenkin taitekohta, jossa se lupaus merkitsisi lopulta päätöstä laskea kaikki äitiyden aseet: varovaisuus, ennakointi, tarkistaminen, muistuttaminen, hoivaaminen, avoin välittäminen. Jotain kytkintä on näet käännetty, ja jos hänen rakkautensa olisi liian näkyvää, se ei pitäisi hänen lastaan turvassa, vaan saattaisi tuhota kaiken. Se saattaisi musertaa pojan. Niinpä hänen on yritettävä kutistaa läsnäolonsa Bearin mielessä, tehtävä tilaa muille, jotta nämä voisivat siirtyä etualalle."

Vanhemmuus, identiteetti ja henkilökohtaisen valinnan vapaus kulkevat kirjan teemoina. Kovin syvällisiin luotauksiin ei mennä, liikutaan viihteen ja trillerin rajamailla, mutta pointti tulee selväksi. Kieli on tosin perusviihdekirjaa kunnianhimoisempaa.  

Onneksi luvut ovat lyhyehköjä ja niiden sisältö huolella karsittua, jotta lukija pystyy pitämään muistissa kolme eri tarinaversiota henkilöineen. Kuin lukisi kolmea kirjaa yhtäaikaa. Lukijaystävällisyyttä ja koukuttavuutta on haettu osaavasti, hieman jopa laskelmoidun tuntuisesti. Kirjaa ei silti ollut helppo laskea käsistään ennen loppua. Vetää ja viihdyttää, vaikkeivat tapahtumat ole keveitä. 

Florence Knapp: Nimet. (The Names.) WSOY 2026. Suomennos Irmeli Ruuska.

Hanna Morre: Maankutsuja. Lakerta 1.

Hanna Morre on erikoistunut mytologiaa, uskontoja ja fantasiaa hyödyntäviin romaaneihin: Tuonen tahto oli ensimmäinen, Maankutsuja uusin, joka aloittaa kokonaisen sarjan. Tyylilaji on romantasia, joka on puettu historialliseen kaapuun; todellista historiaa se ei sorki, mutta käyttää aineksia tarinoista ja uskomuksista lennokkaalla mielikuvituksella luodun rakkaustarinan loimilankana. 

Päähenkilö on Trina, äpärätyttö, joka on onnekkaasti saanut apulaisen paikan iäkkään Moiran kirjapuodissa. Nuoren ihmisen tavoin Trina ei mieti, miksi, kunnes hän omien kokemustensa myötä saa tietää ja oppia asioita, myös sen, miten varaton Moira on puotinsa hankkinut. Sillä kaiken ytimessä on tietysti rakkaus. Trinan kohdalle osuessaan se järisyttää nuoren naisen elämän totaalisesti. Lääninkuninkaan poika Lugaid osuu puotiin, ja kipinä roihahtaa.

Mutta nuoret eivät tiedä, mitä romanssista seuraa, ja lukija saa yllättyä yhtä lailla. Pelkkää ihanaa kuhertelua ei ole luvassa. Parin yhdessäoloa ei haittaa vain yhteiskunnallinen ero, joka jo sinänsä on ylivoimainen este lailliselle suhteelle - onhan Lugaid hallitsijan ainoa perijä, jonka on huolehdittava suvun kunniasta ja jatkuvuudesta asianmukaisesti. Onnettomuudeksi hänen vanhin veljensä on kadonnut lapsena, joten velvoittava perintö lankeaa Lugaidille. 

Ulkoisten asioiden ohella tarinassa vaikuttavat näkymättömät salaisuudet. Trinalla on voimia, joiden hän uskoo olevan peräisin maan jumalattarelta ja joilla hän auttaa ihmisiä terveysongelmissa, usein yrittien kautta. Jumalatonta, suorastaan noituutta!

Aivan aluksi vierastin tekstin monisanaisuutta, mutta se unohtui, kun juoni alkoi juosta lujaa. Hanna Morre on luonut kokonaisen omalakisen maailman ja aikakauden henkilöineen ja käänteineen, joita lukija ei osaa ennakoida. Komea suoritus, jonka uskon vaatineen paljon ajattelua, kirjoittamista, lukemista ja musiikin kuuntelua, ylipäänsä vaikutteita ja tiedon omaksumista vuosien mittaan monelta suunnalta.

Olin vaikuttunut. Siksikin, ettei romantasia lajina ollut minulle tuttu eikä edes kiinnostava, mutta nyt tajuan asian paremmin. Genreen kuuluva seksin kuvaus on tyylikästä ilman niljaista tuntua tai alatyylisyyttä, myös välttämättömät taistelukohtaukset tuntuvat luontevilta, vaikken niitä haluakaan visualisoida mielessäni (kelaan väkivallan usein ruudullakin ohi). Tarina kaikkineen nousee kuitenkin fyysisen tason yli. Tunnelma on vahva ja kiihkeä, runsaat harkitut yksityiskohdat täyteläistävät kokonaisuuden. Tiedän monen ahmivan englanninkielistä romantasiaa, mutten ole edes varma, riittäisikö bisnesenglannilla kasvatettu kielitaitoni intiimien asioiden ja tunteiden lukemiseen vieraalla kielellä niin, että illuusio säilyisi notkahtamatta.

Mutta näinkin voi romantasiaa kirjoittaa, tai ainakin Hanna Morre voi. Hänen kielensä on jotenkin hyvin suomalaista, kaunistelemattoman sievistelemätöntä, mutta kirja voisi olla minkämaalainen hyvänsä, esimerkiksi henkilönimiltään. Seuraavaa osaa odotellen. Haluan todellakin tietää, miten Trinan tarina jatkuu.

Hanna Morre: Maankutsuja. Lakerta 1. Osuuskumma 2026. Kansi Maria Carole.

Claire Lombardo: Onnen päiviä

Kaipailin kevyempää. Mutta ilman murhia tai muita arjessa outoja käänteitä. Onnen päiviä oli tarkoitukseen juuri sopiva perheromaani. Se on amerikkalaisen Claire Lombardon vuonna 2019 julkaistu esikoinen, joka oli ehdolla New York Timesin Women's Prize for fiction -palkintoon. Samana vuonna HBO osti kirjan filmausoikeudet, mutta se on jäänyt toistaiseksi tekemättä.

Kirja kertoo Davidin ja Marilynin rakastumisesta 1970-luvulla ja heidän perustamastaan perheestä, jossa neljä tytärtä kasvaa aikuisiksi. Porukkaa on paljon tytärten omien läheisten myötä, joten alussa nimiä piti hieman hapuilla, mutta kun henkilöt tulivat tutuiksi, homma alkoi luistaa erinomaisen koukuttavasti. 

Pääjuoni on kuitenkin Marilynin ja Davidin suhteen pysyvyys. Tyttärillä ei ole ollut yhtä hyvä onni parisuhteissa, joten vanhemmat joutuvat tai pääsevät huolehtimaan näistä eri tavoin vielä aikuisinakin. Myös tyttöjen keskinäiset välit ja roolit perheenjäseninä muuttuvat ja elävät, eivätkä aina hyvällä tavalla. 

Kaksi vanhinta, Violet ja Wendy, ovat lähinnä riidoissa. Siinä missä Violet elää Wendyn mielestä teennäistä unelmaelämää, Wendy kohtaa haasteita, ja heidän on vaikea ymmärtää toisiaan. Toiseksi nuorin, Liza, on sovitteleva. Kuopus, Grace, kokee paineita pärjätä ja vetäytyy. 

"Violetista ei ollut koskaan tarvinnut murehtia. Wendy sen sijaan oli kovin ailahteleva, eikä elämä muutenkaan ollut kohdellut häntä silkkihansikkain. Liza puolestaan oli varsinainen jääräpää, minkä Marilyn arveli johtuvan syntymäjärjestyksestä. Liza oli kuin kahden auton väliin pysäköity auto, jota tönittiin molemmista suunnista. Grace taas oli perheen ikuinen vauva."

Suuria asioita tapahtuu noin neljänkymmenen vuoden aikana: lapsia, lapsettomuutta, yllätyksiä, sairauksia ja kuolemaa, kaikkea, mitä elämään kuuluu. No, rahahuolia ei tällä perheellä ole, ankeustarinasta ei ole kyse - mikä tuntui vaihteeksi raikkaalta ja mahdollisti miellyttävän turvallisen todellisuuspaon, kuten lukuromaani parhaimmillaan tekee. 

Vaan puhutaan rakkaudesta tai siihen pyrkimisestä, perhesuhteista, aikuisuudesta ja vanhempien roolista. Ovatko vanhemmat antaneet tytöille lujalla liitollaan liian kovan esimerkin seurattavaksi? Voiko omia vanhempiaan kadehtia, siskoista puhumattakaan? 

"Marilyn oli pitkään vaiti. - Tuntuuko sinusta koskaan siltä, ettemme keskittyneet heihin tarpeeksi? David saattoi aistia Marilynin jännittyneisyyden kädellään, joka edelleen lepäsi vaimon harteilla. - Että keskityimme liikaa toisimme?
- Ei tunnu, David vastasi."

Dialogi ja ajatukset ovat suorasukaisia, amerikkalaiseksi romaaniksi. Vaikka Marilyn puhuu sekasortoisesta kodista lasten ollessa pieniä, suurta sekasortoa en havaitse, paitsi "normaalit" hässäkät väsymyksineen. Miten sitä sanotaan: pienten kanssa pienet huolet, suurten kanssa... Kun tytöt ovat aikuisia, eräs perheeseen tutustuva toteaa perheen väleistä:

"Todella rasittavaa porukkaa. Kuin polttopallopeliä seuraisi."

Tytöistä Liza jäi minulle kaukaisimmaksi, pääosan vei Wendy. Tai kuusikymppinen Marilyn, johon iän puolesta oli helpoin samastua, jos kehenkään. Miehet ovat sivuosissa, vain Davidin ajatuksia seurataan.

"- Olit muuten oikeassa, Marilyn huomautti.
- Kiitos, David sanoi. - Oikeassa mistä?
- Siitä ettei tämä ikinä lopu. Maaliviivaa ei tule. Lasten kanssa. Aina on jotain."

Kirjaa on verrattu Anne Tylerin tyyliin, ja siinä saattaa olla jotain perää. Yhtä kirkasta ja syvää ajattelua se ei kuitenkaan tarjoa, ja Tylerin lämpö ja huumori puuttuvat, muttei kirja ole myöskään Blue Sistersin tapainen pinnallisempi ja uskomattomampi neljän sisaruksen kuvaus. Lähinnä se muistuttaa Ann Napolitanon Kaunokaisia. Viihdyin hyvin tarinassa, jonka loppuminen suorastaan harmitti. Oikea kirja oikeaan hetkeen! 

Kenelle: Perheromaanien ystäville, sisarussuhteita tutkiville, eskapisteille, amerikkalaisuutta sietäville. 

Claire Lombardo: Onnen päiviä. Tammi 2026. (The Most Fun We Ever Had) Suomennos Terhi Vartia. Kansi Tuomo Parikka.