Helsingin kirjamessut 2026, kooste

Messukupla on täydellinen sana kuvaamaan kirjamessujen tunnelmiani joka vuosi, kiitos sen keksijälle, kuka liekään. Leijutaan, singahdellaan sinne tänne, joskus välähtää, joskus menee vähän ohi, aina tuo kuplivaa iloa ja jalkojen maasta irtautumisen tunnetta, eikä ulkopuolista maailmaa ole.

Kunnes pikkuhiljaa alkaa taas huomioida sään, ruokakaupan ja pesukoneen kaltaisia asioita. Kuten nyt, kun voi jo vilkaista myös varovasti taaksepäin messupäiviin. Olihan se huikeaa, pakko sanoa, vaikken käytä tuota sanaa "koskaan". Mutta yli 112 00 kävijää! Pohjoismaiden suurin kirjallisuutapahtuma! Yli tuhat ohjelmanumeroa, pari tuhatta esiintyjää 17 lavalla, kirjamyynti ennätysvilkas (ei ole kerrottu määriä, mutta enkat kuulemma tässäkin - oletetaan, että entinen sääntö pätee tai on ylitetty: keskimääräinen kirjamessukävijä ostaa 4 kirjaa eli kohta aletaan kivuta kohti puolta miljoonaa). 

Ville Blåfieldin viides ja viimeinen vuosi ohjelmajohtajana meni siis nappiin. Kun Ville aloitti, oli kävijämäärä vielä pandemian kutistama, mutta siitä nousu on ollut, niinpä niin, huikeaa. Ja väitetään, etteivät suomalaiset lue! Ostetuista kirjoista suurin osa tulee luetuiksikin, uskon, olemme sen verran järkevää kansaa, ettemme mistään turhaan maksa. Ja messutapahtuma ehkä innostaa ostamaan jonkin mieleen jääneen kirjan myöhemminkin. Kun se kirjailija siellä lavalla puhui niin hyvin...

Ja he puhuivat! Seurasin kolmen päivän aikana (suurimpana ruuhkapäivänä lauantaina pidin lepopäivän) toistakymmentä esitystä, joista mieleen jäi muun muassa filosofi Timo Miettisen, kääntäjä ja tietokirjailija Maximilian Murmann ja Frankfurtin kirjamessujen johtajan Juergen Boosin keskustelu, jossa pohdittiin maailman muutoksia kirjan näkökulmasta, moderaattorina kirja-agentti Tiia Strandén.  Keskustelun järjesti kirjavientiä edistävä FILI. 

Lopuksi he saivat kertoa omaa maailmaansa muuttaneita teoksia. Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär ja Tove Jansson mainittiin. Miettinen suositteli Hannah Arendtin teosta Vita Activa, joka kertoo Arendtin filosofiasta ja työstä, jossa hän painottaa "ihmisen toimintaa, vita activaa" maailmassa, jossa ihmiskunta on tieteineen nostanut itsensä maapallon valtiaaksi, mutta "yksilöiden toimintamahdollisuudet ja poliittinen vapaus ovat kaventuneet." Samaa kirjaa sanoi juuri lukevansa Boos ja piti myös teosta tärkeänä. Tämä täytyy lukea, mietin sännäten divaripuolelle, ja noin kuusi minuuttia keskustelun jälkeen omistin kirjan itsekin. (Lainaukset takakannesta.)

Vakavia aiheita oli paljon, mutta myös hauskaa. Kuten Miina Supisen, Riikka Pulkkisen ja Kjell Westön arvauskilpailu: he nostivat sokkona sitaattilappuja ja arvailivat, kenen kirjasta näytteet olisivat (siis näiden kolmen kirjoista). Keskustelu rönsyili kirjailijan työstä kirjallisiin tyylivalintoihin. Kjell Westö oli ihmetellyt suomalaista tapaa puhua "hyvästä lauseesta". Kuulemma ruotsinkielinen ei sanoisi niin, vaan puhuisi "hyvin kirjoitetusta". No, kaikilla kolmella on kyllä huippuhyvä lause, ja heistä näki, että myös keskustelussa oli mukava olla. Ilokseni kuulin, että koska se meni niin hyvin, järjestäjä Suomalainen kirjakauppa aikoo jatkaa esityskonseptia myymälässään Aleksilla (niin, Helsingissä tapahtuu kaikki kiva). Päivämäärää en muista enkä löytänyt netistä, joten jos joku tietää, olen kiitollinen tiedosta!  

Heikki Kännön - joka on kirjoittanut tämän kirjavuoteni ehkä parhaan kotimaisen romaanin, olen vielä vähän kesken luvussa, joten lisää siitä myöhemmin - rauhallista ja vakuuttavaa puhetta on miellyttävää kuunnella. Kyllä, kirjan päähenkilössä on häntä itseään, hän kertoi, etenkin käytännön sattumuksissa. (Hummerinäyt ja muut "houreet", kuten Kännö itse nimittää surrealistisia osuuksia, lienevät keksittyjä?) Tulta kirjailijat käyttävät hänen mielestään liian vähän (pilke silmäkulmassa): hän kertoi itse polttaneensa tynnyrissä satamäärin vanhoja, kelvottomiksi luokittelemiaan tekstejä. Haastattelija, WSOY-kustantamon edustaja Helena Kulmala (olikohan nimi oikein?) ymmärrettävästi tyrmistyi.

Messujen uutta Roihuvuori-lavaa joku (kirjailija) arveli rupulavaksi, koska se sijaitsee toisessa kerroksessa kuin muut lavat ja tungokset. Ei ollut rupulava, pidin siitä kovasti juuri sen rauhallisuuden vuoksi. Oli tilaa istuskella, kuuli hyvin, jonoton wc vieressä ja kahviakin sai ostaa ravintoloita etsimättä. Kerrassaan toimiva, ja ohjelma oli timanttia minulle eli kotimaisia uutuuksia esittelyssä. Siellä kuuntelin Kännön lisäksi muun muassa Anneli Kantoa, joka on aina hauska puhuja ja naurattaa yleisöä suorasukaisilla kommenteillaan. 

Koska Messukeskusta laajennetaan parhaillaan, ensi vuonna lienee lavoja jälleen uusissa paikoissa. Joka vuosi on nähty pienempiä parannuksia siellä täällä, esimerkiksi opastuksessa ja sijoitteluissa. Kirjasomen kohtauspaikka toimi vapaaehtoisvoimin koko messujen ajan Töölönlahti-lavan vieressä kutsuen yleisöä juttelemaan kirjailijoiden kanssa, hakemaan signeerauksia tai valokuvaamaan itsensä kirjailijan kanssa tai muuten vain. Minulla oli hostausvuoro sunnuntaina, jolloin otin vastaan kirjailijat Mari Renko ja Tanja Brummer sekä ekstrana Tiina Lifländerin, kun kulki siitä ohi. Kiva kuhina aina tällä osastolla ja huipputyötä innostuneilta kirjasomettajilta! Kirjailijoille vinkiksi myös; siellä saa käydä, jutustella ja vaikka jättää kirjansa selattavaksi somettajien selattavien kirjojen hyllyyn (tai jopa antaa kirjan vaihtohyllyyn, toimii kuten kirjastojen vastaavat paitsi että saa tuoda vain hyviä kirjoja). 

Mitä muuta? Teos ja Siltala pitivät perinteisen oman tilaisuutensa kirjasomelle. Saimme kuulla kirjailijoita Maija Sirkjärvi, jonka Kiinteistö-kirjan aion lukea, Juhani Karila, Salli Kari ja Marjo Katriina Saarinen. Supersuositun Ester, teurastajan kirjoittaja Mariia Niskavaara esiintyi monella lavalla. Käännösoikeudet myyty jo 31 kielelle! Kansainvälisiä kirjailijoitamme olivat myös Iida Turpeinen ja Pajtim Statovci, joiden keskustelua en nähnyt, mutta tallenteena vielä mahdollista. 

Erilaisia tunnustuksia jaettiin, Suomen Dekkariseura antoi Hornanlinna-tunnustuksen Leena Lehtolaiselle tämän merkittävästä panoksesta dekkarikulttuurille. Kirja-alan edistämispalkinnon sai Eläköön Oppiminen Oy:n Reena Linna (rahoittaja Suomen Messusäätiö). Suomen Tolkien-Seuran jakama palkinto parhaalle suomalaiselle fantasiakirjalle meni Emmi Itärannalle, Tietokirjailijapalkinnot Kai Ekholmille, Markku Heikkilälle, Jenni Räinälle, Ilkka Taipaleelle ja Vappu Taipaleelle. 

 

Nyt on lukemista joksikin aikaa, hankin kuusi kirjaa messutarjouksista (ja sen yhden divarista): Anna Piiroisen Joan ja minä, Virginia Woolfin Orlandon uutena, Kaisa Katteluksen käännöksenä, Anu Kolmosen Paperijumalat ja Jessi Jokelaisen Epigenes-sarjakuvakirjan ja lahjakirjoja. Ensi vuotta odotellen! Yleiskuva messujen aukeamisesta alla Messukeskuksen/Omer Levin, muut omiani.

Tanja Brummer: Mitä en kertonut kenellekään

Maailman melskeiden ja uhkakuvien keskellä on lohdullista tarkentaa ihmisenkokoisiin asioihin: Tanja Brummerin esikoisromaani kertoo kahden tytön ystävyydestä ekaluokalta keski-ikään asti, suomalaisessa kaupungissa, 1980-luvulta alkaen.  

Elisen äiti on kuollut tytön ollessa pieni. Ainoana lapsena hän on yksinäinen, koti on hiljainen ja puhumaton, kuin vahingossa olemassa, kuten tyttö itsekin. Kun lähelle muuttaa värikäs Rauna, joka omii Elisen sydänystäväkseen, tytön yksinäisyys hellittää.

"Seitsemänvuotiaana Rauna oli parasta mitä tiesin.
Että joku oli kuten minä - eikä yhtään samanlainen. Aina askelen edellä, jo siellä minne minä olin vasta kurottamassa. Olimme samanikäisiä, mutta Rauna tuntui vanhemmalta isosiskolta, joka oli kokeillut jo kaikkea, kuullut jo kaiken, löytänyt kivoimmat vaatteet, karkit ja Tiimarista parhaat kynät, hajukumit ja magneettipenaalit, ja hän jakoi auliisti kaiken kanssani."

Miten ihanaa, tuo symbioottinen lasten ystävyys! Josta molemmat saivat tarvitsemansa, luulen: Elise tunteen, ettei ole enää yksin, vaan on valittu ja tarvittu; Rauna varauksetonta ihailua, tukea ja kuulevan korvan kaikkien ideoidensa selostamiseen ja toteuttamiseen.

Mutta lukiossa asetelma alkaa säröillä, kuten odotettua on. Eletään 1990-luvun alkuvuosia. Elisen ja Raunan kiinnostukset ja elämät alkavat eriytyä, onhan heillä kovin erilaiset taustat ja taipumukset.  Rauna pääsee Helsingin yliopistoon ja saa uusia ystäviä, viettää paljon aikaa ulkomailla. On eräs poika, joka on sykähdyttänyt molempien sydäntä. Peetu, joka oli ihastunut Raunaan ja jota Elise ajattelee ihan liikaa. Raunalta tippuu kirjeitä yhä harvemmin. 

"Kun syksyn myötä kaikesta yhteydenpidosta tuli enemmän pakkoa kuin halua ja silkkaa iloa, epäilin ystävyytemme olleen vain lumetta, yrittämistä ylläpitää ystävyyttä, koska tilanne nyt vain oli sellainen ja asuimme lähekkäin. Ei meitä ollut tarkoitettu toisillemme. Raunassa oli liikaa valoa, minussa liikaa hämärää."

Elise viettää välivuosia synnyinkaupungissaan, jonka lukija tunnistaa maamerkeistä, tekee töitä, tapaa joskus, kuin ohimennen, Peetua. Hän pääsee eroon menneestä vain vaivoin, vai pääseekö sittenkään? 

"Miten me kaikki olemme kerroksiksi kasaantunut lapsuutemme, nuoruutemme, aikuisuutemme järkevät valinnat, aivan sama miten kovasti yritämme kasvaa ulos menneisyydestä. Emme yksinkertaisesti voi päättää, että tarinamme on toisenlainen, sillä se on aina ja lopulliseti näiden kerroksien muodostuma. Todellista mahdollisuutta valita kerroksiaan ei ole.
Kannamme muistojamme kuin ihoa ihon päällä. Ei sitä voi kuoria pois."

Vuosikymmenien kuluttua Rauna julkaisee esikoisteoksensa (hän, eikä kirjoja aina rakastanut Elise?), ja kolmikko tapaa kirjajuhlissa. Millaisilta ihmiset, ystävyys ja ihastus näyttävät nyt? Mitä ihmissuhteiden takana piileskelee ja millaisia tunteita tapaaminen 35 vuoden jälkeen herättää? 

Realistisen tarkkanäköinen ihmissuhteiden kuvaus ja raikas, huolellinen suomen kieli vievät lukijan mennessään. Pakko mainita verrokki, joka tuli vahvasti mieleen lukiessa ja johon moni muukin lukija on viitannut: Elena Ferrante ja Napoli-sarja. Ystävyys kahden eritaustaisen tytön kesken ja aikuistumisen kiemurat ovat samanlaisia Italiassakin - ja tässäkin toinen tytöistä kirjoittaa romaanin, mutta se on hieman yllättäen Rauna eikä Elise. 

Brummerin kirja kuvaa hyvin myös suomalaisuutta italialaisiin verraten näkyvästi vaimeammilla reaktioilla ja vähemmällä räiskeellä, mutta tragediat, ilot ja surut ovat ihmisillä kaikkialla yhtä vahvoja, uskon, vain eri tavoin ilmaistuja. Ja siinä esikoiskirjailija onnistuu hienosti. Oma ääni kuuluu ja näkyy jo. Pidin myös uteliaisuutta herättävästä kirjan nimestä. Laadukas esikoinen, odotan lisää!  

Kenelle: Ystävyyttä pohtiville, 1990-luvun nuorille, Helsinkiin muualta maasta muuttaneille, arkipsykologeille, hyvän suomen kielen ystäville. 

Tanja Brummer: Mitä en kertonut kenellekään. Avain 2026. Kansi Anna Makkonen.

Elli Valtonen: Vieraslaji

Vieraslaji kertoo tulevaisuudesta, ei niin kovin kaukaisesta, mutta arki on jo toisenlaista kuin meillä. Mutta samoja kysymyksiä pohditaan. Kuten ihmisen ja eläimen yhteiseloa ja sitä, missä kulkee inhimillisyyden raja. Lemmikkejä omistavat tietävät, että monet eläimet ymmärtävät paljon ihmisestä, vaikkeivat osaa puhua. 

Jymy-yllätyksenä maapallolta löytyy uusi elävä laji, jota ei voi luokitella mihinkään tuttuun kategoriaan. Se on osin kuin lintu, osin kuin iso kissa, ja sillä havaitaan myös ihmisyyteen liittämiämme piirteitä, kuten ilmeitä, jopa puhettakin, väittävät jotkut. Uutta lajia kutsutaan sfinkiksi sen ulkonäön vuoksi, tosin virkavalta keksii sille vähemmän tuttavallisen nimityksen: siipihärkä. Tarinaa kertoo minä-muodossa valtioneläinlääkäri Siina:

"'Sfinksi' on jotain täysin käsittämätöntä. Se on ennennäkemätön, se on luokkien ja lahkojen välissä, se haastaa evoluution kirjoitetun historian ja ihmisen piirtämän elämänpuun.
Sen fysiologia on uutisaihe melkein kolme päivää."

Siinäpä probleemaa maailmalle, jossa liha on käynyt harvinaiseksi ja kalliiksi ja se tuotetaan pääosin laboratorioissa, sillä pandemiat ovat pakottaneet hävittämään eläinkasvattamot, tilat ja tarhaukset, lopettamaan niin tuotantoeläimet kuin lemmikitkin. Tuontitarkastuksia ja eläinvalvontaa tekevät enää harvat, sillä yt:t ovat karsineet osaajat. Tässä on tuttua meille monelle:

"Tehtävät sullottiin yhdeksi möykyksi, aina vain harvemmat työntekijät hoitivat kaiken eläimiin liittyvän valvonnan, ja ohuen ohut moniosaaminen oli kaulittava entistäkin leveämmäksi."

Ihmiskunta toipuu nopeasti ihmetyksestä ja käyttäytyy itselleen (pedoille) luonteenomaisesti. Mitä arvelet tapahtuvan? Totta kai uusi laji otetaan tehotuotantoon ruuan valmistamiseksi! Mutta entä ne inhimilliset piirteet? Jos meillä olisi muiden elävien kanssa yhteinen kieli, voisimmeko syödä lihaa? 

Maa- ja metsätalousministeriö, Tulli, Eläinlääkäriliitto, MTK, EU ja muut tahot syytävät raportteja, strategioita ja toimenpidesuosituksia. Ensin mainitulla on hyviäkin pointteja, jotka enteilevät yhteiskunnan isoa muutosta, jos kävisivät toteen.

"Sosiaalityön ytimen muodostava humanismin ja ihmisoikeuksien ensisijaisuuden eetos pakottaa kysymään, miten kerran eläimeksi määritelty voidaan nostaa ihmisyyteen ja miten välttää eläimen perusteeton inhimillistäminen. Toisaalta muuttunut ympäristö korostaa tarvetta inhimillisyyden käsitteen kriittiselle tarkastelulle ja uusille rajauksille." 

Eettiset kysymykset ja käytännön työ joukkoteurastuksineen saavat Siinan stressaantumaan. Hän kokee jollain lailla tajuavansa sfinksien sanatonta kieltä, eikä ihme, että hänen on mentävä työterveyspsykologin pakeille. Se ei taida kuitenkaan riittää ratkaisuksi ahdistukseen. Mutta mikä riittäisi? 

Siinan kertomaa rytmittävät viralliset tekstit, joista osa on todellisia, suurin osa fiktiota. Teksti vie vetävän sujuvasti ja jännite kohoaa, vaikka suurin hätkäytys on jo saatu alussa, uuden lajin löytäminen. Todella tärkeää pohdintaa näinä aikoina ja skenaario, joka näyttää ikävästi ihmisen ajattelun kaavamaisuuden ja rajallisuuden, kun toislajisista puhutaan. Ruuan ja materiaalien niukkuus maailmassa on sekin yksi tulevaisuuden suuria haasteita, joita mm. VTT pyrkii ratkomaan.

"Tekoäly ei ole parantanut ihmisen älyttömyyttä. Kehitys on juuttunut moneen sellaiseen mutkaan, joka sen piti suoristaa. Ihminen pelkää edelleen kuolemaa, jumalat eivät vastaa, kerran tuhottua ei osata korjata, ja resurssien niuketessa taistelu muuttuu vain raivoisammaksi."

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, jos lihantuotannon ja inhimillisyyden kysymykset kiinnostavat ja tulevaisuus mietityttää. Minuun vaikutti vahvasti, hätkäytti suorastaan.  

Helsingin kirjamessujen keskustelujen yksi aihe on toislajisuus, kieli siinäkin keskeistä. Voiko toisen lajin kieltä oppia ymmärtämään? 

Aiheesta keskustelevat Iida Turpeinen ja Pajtim Statovci to 22.10. klo 19 Senaatintori-lavalla. Tietääkseni he ovat vastauksesta eri mieltä, joten kiinnostavaa kuulla perusteluja kumpaankin suuntaan!  Haastattelijana Ville Blåfield. 

Elli Valtonen: Vieraslaji. Kosmos 2026. Kansi: Pauliina Nykänen

Riikka Pulkkinen: Pienet joutsenet

Riikka Pulkkinen on superkirjoittaja, jonka tiheää tekstiä on nautinnollista lukea. Hän lataa tekstiin niin paljon painoja ja merkityksiä, ettei lukeminen käy lukaisemalla, on mietittävä ja sulateltava, lisäiltävä rivien väleihin. Ja jos oikein muistan entisistä lukukokemuksista, hänen teoksissaan myös loppu on usein jollain tavoin avoin, mikä jättää tilaa lukijan tulkinnoille.

Pienet joutsenet kokoaa kaiken tämän ja vuosien mittaan kertyneen kirjoitustaidon komeasti yksiin kansiin. Aihe, joka kantaa läpi kirjan, on baletti, josta en mitään tiedä, mutta nyt olen viisaampi, kun kertoja, nuori tyttö, treenaa balettia intohimoisesti. Kirja kuvaa harjoitusten äärimmäistä raskautta, yli voimien menevää fyysistä rääkkiä, kipuja ja nautintoa, jonka tekeminen, kehittyminen ja musiikki luovat.

"Levollisuus, vilpittömyys ja lempeä uhma ovat helppoja kantaa, mutta rakentuakseen ihmisen sisälle, heijastuakseen asenteena maailmaan, ne vaativat äärimmäistä harjoitusta, samoin kuin baletin ytimessä on illuusio helppoudesta, joka on rakennettu kärsimystä säästämättä."

Kertoja puhuu sinä-muodossa eikä hänen nimeään kerrota - ehkä siksi, että hän on yksi monista, ainakin yksi pienistä joutsenista, jotka tarvitaan Joutsenlampi-baletin esittämisessä. Ja sitä hänen ryhmänsä harjoittelee, venäläisen opettajansa johdolla Suomessa, 1990-luvun alun tienoilla.

Kolmikymppisenä tyttö viettää aikaa terveyskeskuksen vuodeosastolla mummojensa Sylvin ja Airin luona, jotka sattumoisin ovat joutuneet sinne yhtäaikaa hoitoon. Nuo lapsuuden sydänystävät, joiden välit jostain syystä katkesivat, kun kertojatyttö oli pieni. Miksi, tyttö, tai jo nainen, yrittää selvittää.

Isoäitien muistot vievät sotavuosiin, osin vieläkin pidemmälle, huolettomaan aikaan, kun Sylvi kolmen sisarensa kanssa oli lapsi, ennen sotaa, kun mentiin lammelle uimaan. 

"Niin, onko juhannus, ja nuo juhannusruusut puhkeamaisillaan haluavat tehdä taikoja, elää taiassa.
Tytöt haluavat olla unta.
Usva kohoaa heinikosta, on se aika yöstä.
Nyt tytöt ovat rannassa, riisuvat yöpaitansa, ja nyt nuo pienet joutsenet ovat valmiit pulahtamaan veteen, pörhistelevät, sukivat, ojentelevat, lipuvat."

Miksei Sylvi halua puhua lapsuudenkodistaan, ei edes kulkea palaneen talon läheltä, miettii nuori nainen. 

"Olen oppinut yhden asian elämäni aikana, Sylvi sanoo. On olemassa sellaistakin hätää, tuhoa ja hävitystä, josta ihmiset eivät kestä kuulla.
Ihmiset haluavat kuulla mieluummin sepitteitä ja juoruja, huhupuheita, eivät välttämättä sitä, mitä tapahtui todella, Sylvi sanoo."

Airi on toisenlainen mummo kuin tyylistään tiukasti kiinni pitävä Sylvi, opiskellut nainen. Airi on käytännön ihminen, joka on hoitanut pelkojaan ja tarkoituksen tunnettaan tekemällä, lapsena pikkulottana, aikuisena leipomon omistajana. Mummojen motiiveista tarkemmin on vaikea saada selvää - niin lukijan kuin nuoren naisenkin - , mutta molemmat rakastavat lapsenlastaan ja ovat tälle tärkeitä, se on selvää.

Kertojanaisen balettiaikoina Suomea alkoi kuristaa lama, josta tyttö näki merkkejä usein niitä ymmärtämättä. Eräänlainen sota sekin, vei monilta hengen ja vähintään omaisuuden. Mutta suurin muutos tapahtuu muualla: Berliinin muuri murtuu, Neuvostoliitto hajoaa, Gorbatsov vaihtuu Jeltsiniin venäläisenä johtajana. Aikakausi vaihtuu ryskyen. Mummot seuraavat uutisia tarkasti. 

Tytön balettiryhmä vierailee Leningradissa, Sylvi mukanaan. Tytöt näkevät paikan turisti- ja balettisilmin. Sillä koko kirjaa johtava juonne on baletti, Joutsenlampi. En tiennyt sen tuolloista poliittista merkitystä itänaapureillemme, eivätkä tytötkään, jotka rakastivat tanssia ja Tšaikovskin ylimaalliseksi kuvattua musiikkia, mutta sellainenkin yllättävä seikka juoneen kiinnittyy. Ja Joutsenlammen eri variaatiot, aina 1800-luvulta alkaen. Sen vaikeat koreografiat ja traaginen tarina ovat klassikoita: voittaako hyvä vai paha ja miten ne erottaa toisistaan. 

Teos pohtii samaa tai ainakin saa lukijan pohtimaan, mihin ja miksi ihminen rakastuu, mitä uskoo; käykö kaikki lopulta hyvin, kun on reipas ja rehellinen ja hoitaa hommansa kunnolla. Vai lankeavatko kaikki teot lopulta nykykorvissa heikosti havisevaan historiaan, kun käsillä ovat uudet ajat, uudet ihmiset, uudet virheet ja mahdollisuudet? Kuohuttavaa luettavaa, joka ei tyhjene kertalukemisella. 

Kirjan lopussa on klassisen baletin sanasto. Siihen en juuri perehtynyt, teksti on ymmärrettävä ilmankin. Kehyksenä tarinalle se toimii yllättävän hienosti kyseistä taidemuotoa ymmärtämättömällekin. Olen nähnyt Joutsenlampi-baletin elävänä kahdesti: Lontoossa 1980-luvulla kirjassa paljon puhutun Kirov-baletin esityksenä ja reilut kymmenisen vuotta sitten Helsingin Oopperatalolla. Ehkä olen nähnyt Lontoossa jopa itsensä Natalia Makarovan, en muista enkä nuorena olisi tajunnut asian merkittävyyttä, vaikka olisinkin tiennyt! (Venäläinen ballerina loikkasi länteen 1970-luvulla ja palasi myöhemmin tanssimaan entisen kotibalettinsa kanssa nimenomaan Lontoossa.) Luulen, että tämän jälkeen on katsottava baletti vielä kerran, tarjolla on videota, elokuvaa ja eläviäkin esityksiä, kuten Helsingin Kulttuuritalolla tammikuussa 2027. 

Riikka Pulkkisen kaunis kieli ilahduttaa suomalaista lukijaa, varmat otteet antavat uppoutumisrauhan ja monisäikeinen sisältö taideaspekteineen tuo lumoa tarinaan, joka silti sisältää runsaasti koskettavaa todellista historiaa. Huima suoritus pitää paketti kasassa, mutta Pulkkinen onnistuu - ja jälleen jättää paljon kysymyksiä ja tulkinnanvaraa. Kirjailijan ramppikuume lopun edessä (viittaan kirjan viimeisten lukujen sisältöön) vai ovela keino jättää jälki lukijan mieleen? Ja nyt tuli mieleen, että kirja toimisi hyvin myös muualla maailmassa; asiat ovat yleisinhimillisiä, teemat ajattomia, uutiset tunnettuja.

Kenelle: Komean suomen kielen ystäville, monimerkityksellisyydestä innostuville, baletin rakastajille, klassisesta musiikista pitäville, entisille lotille ja heidän läheisilleen, isovanhempiaan muistaville, itänaapurin toimia ja kulttuuria seuranneille.

Riikka Pulkkinen: Pienet joutsenet. Otava 2026. Kansi Mirella Mäkilä.

Kjell Westö: Coda

Andy on kokenut kustannustoimittaja, joka nykyhetkessä kertoo vuosikymmeniä pitämänsä päiväkirjan pohjalta elämänsä tärkeistä ihmisistä. 1980-luvun nuoruuden tiivis kaveriporukka on hajonnut, mutta muutamia hän edelleen tapaa, halustaan tai sitä ilman. Vaimostaan hän on eronnut eikä lapsia ole: vapaa mies, joka tekee myös kirjallisuusarvosteluja ja esseitä lehtiin, haastattelee kirjailijoitaan kirjatapahtumissa ja viettää taloudellisesti turvattua elämää, lopulta johtaa pientä Behemot-kustantamoa ja omistaa siitä pienen osan. Intohimo sanoihin on pysynyt. 

Vanhojen ystäviensä kanssa he muodostivat aikoinaan taidetta juhlistavan Kronoopit-ryhmän, vietti aikaa niin kirjojen, kirjoittamisen kuin hummailun parissa, ja meno oli toisinaan hurjaa. Yksi ystävistä, Willy, on menestynyt kirjailija, jonka teoksia Andy kustannustoimittaa. Willyn tähti on laskussa, he molemmat tajuavat, kun kirja Coda ei saa huippuarvosteluja eikä nouse palkintolistoille. 

"Kilpailu, menestykset, vastoinkäymiset, kaikki ne kuuluvat taiteilijan ammattiin, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Minulla oli kuitenkin koko alkusyksyn ajan jonkinlainen aavistus, epäilys että jokin oli purkautumaisillaan."

Onko kyse normaalista ajan aallosta: uudet, luomisvoimiltaan energisemmät kirjailijat ohittavat entiset, vai onko syy Willyssä itsessään, uusiutumiskyvyn tai peräti lahjakkuuden puutteesta? Willy ottaa asian raskaasti, kolmas avioero lisää synkkyyttä. Andy pohtii tilannetta tyypillisellä pikkutarkalla havainnoinnillaan psykologisoiden.  

"Ehkä tragedia oli juuri siinä.
Siinä ettei löydä lievitystä ja iloa yhteydestä muihin ihmisiin, että kieltäytyy levosta ja ihmisten välisestä lämmöstä, että yhä useammin kokee ei vain työhön liittyvät ihmissuhteet vaan myös ystävyydet, jopa rakkauden, kuluttavana ja rasittavana pelinä."

Andy saa oivaltaa, ettei hän tiennyt ystävistään kaikkea. Kronooppien ydinryhmään kuuluivat Willyn lisäksi Corinne, Niko ja Jesse, joita maailma on vienyt eri suuntiin. Corinnesta tuli bisnesnainen, alansa huippuja, ja nuoruuden suhde Andyyn on luonut päättymättömän siteen, vaikkeivat he vuosikymmeniin olleet tavanneet. 

"...mieleeni juolahti ajatus että kun me Kronoopit olimme vuosikymmenten mittaan palanneet nuoruusvuosiimme 1980-luvulla tai aina lapsuuteemme asti, kyse oli aina ollut samasta asiasta ja niin oli nytkin: siitä ettei mikään ollut koskaan sitä miltä näytti."

Kirja-alan ystäville tarina on herkullinen, keskinäisine skismoineen ja sidoksineen. Kohuja syntyy ja laantuu, kirjapalkintoja jännitetään ja jaetaan, kirjatapahtumissa, kuten Helsingin kirjamessuilla, käydään. Alan nimistä on osa todellisia, suuri osa fiktiota. (Soisin kyllä Sanoman perustavan kirjassa kuvatun kirjatapahtuman!) Kustantajan "vuoden kaava" lienee edelleen suurinpiirtein sellainen kuin Andy sitä kuvaa, mutta kustannustoimittajan työ, luulen, ettei se ole enää samanlaista, nykyisine hulluine taisteluineen aikataulujen, kelvottomien oikolukuohjelmien ja somen suossa. Mutta ainakin näissä ajatuksissa voi olla totuutta edelleen: 

"Kirjailijani ovat hyvin herkkiä ja heidän egonsa ovat niin suuria ja helposti särkyviä, että en halua paljastaa liikaa sen enempää heistä kuin heidän teoksistaankaan. Joskus tuntuu kuin he istuisivat rivissä vasemmalla olkapäälläni ja tarkkailisivat minua nyt kun kirjoitan, kuin pikkuruiset mutta ankarat linnut orrella."

"Kaikkina alalla viettäminäni vuosina olen ihmetellyt että niin monet kriitikot ja kirjailijat kirjoittavat alastamme vain valituille suunnatulla ja mystifioivalla tavalla, aivan kuin he haluaisivat että kunnianhimoisempi kirjallisuus pysyy jonkinlaisena uskonlahkona."

Rakkaus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, tärkeiden ihmisten merkityksellisyys ja koko elämän kestävät siteet ja ajankulun tuomat muutokset, ne nousevat kirjan teemoiksi. Minua liikutti nuoren Andyn erään vaiheen kuvaus, jossa hän sulkeutuu viikoiksi pelkästään lukemaan: tunnistan lumon, intohimon ja sukelluksen tunteen. Andy lukee hullun lailla tuohon aikaan nousseita kirjailijoita ja klassikkoja: Yeats, Dylan Thomas, Cortázar, Tolstoi, Stephen King, Anja Kauranen, Anne Tyler, Ray Bradbury... 

Kjell Westöä lukeneita ilahduttavat väläykset aiempien teosten henkilöistä. Ainakin Riku Bexar ja Alex Rabell vilahtavat, miksi juuri he, mietin? Ainakin he liikkuivat samoissa suomenruotsalaisissa piireissä samoihin aikoihin kuin Andy kavereineen, mutta onko heillä ehkä erityistä merkitystä kirjailijalle? 

On vihjattu Westön lopettelevan romaaniuraansa (toivottavasti ei!), ja siksi Codan vire olisi haikea, taaksepäin katsova, ikääntymisestä puhuva. (Coda-termin merkitys musiikissa on päätösjakso.) Takaseinä häämöttää noin kuusikymppisillä, joita romaanin henkilöt nykyhetkessä ovat, vielä työiässä. Rajallisuus tuo oman raiteensa siihen, mitä elämästä ajatellaan, mitä on ehkä vielä tehtävä ja minkä voi jo jättää taakse. Kasari ei taida kuolla mielestä koskaan, nuoruutensa sillä viettäneellä, kuten minä. Ajan tutut paikat ja ilmiöt tuovat kotoisuutta, vaikka piirit olivat erilaiset. 

Westön teksti on yksityiskohtaista, hieman unenomaista, välillä jopa sievistelevän oloista mutta kummasti kiehtovaa, kuten aina. Osin tämä kirjassa esiintyvän kritiikin lause sopisi myös Codaan:

"Henkilöitä on hiukan liikaa jotta kaikki saisivat syvyyttä ja konkretiaa, mutta kerronnan ilo kasvaa ja kohtaukset käyvät sitä mehevämmiksi mitä pidemmälle kirjassa lukija ehtii. Ja leikkaukset aikatasojen välillä ovat huikeita."

Ja tämä voisi olla kirjailijan itsensä kokemus (en tiedä, arvailen vain!):

...jokainen kohtaaminen ja kaikki kokemukset olisivat menneet suoraan hänen sieluunsa ja kaihertaneet kunnes hän kirjoitti itsensä niistä vapaaksi."

Suomennos on myös tuttua tyyliä Westö-kielen perusteellisesti tuntevalta kääntäjältä. Tosin pidin hieman epätasaisena; eräässä jaksossa tuntui lokalisointi jääneen puolitiehen ja ruotsin kieli puskee läpi. Se näkyy pikkuseikoissa, kuten siinä, ettei suomen kielessä tarvitse kertoa aina tekijää (Me menimme,  kun riittäisi menimme), ja ei -lauseen voi korvata sanalla eikä eikä jokaista täytesanaa tarvitsisi kääntää, kun lauseen merkitys ja sävy tulevat muutenkin selväksi. (Käännösinhokkini on kamala, joka vaikuttaa olevan kääntäjien suosikki, mutta kuka suomalainen sanoo vaikkapa Odotin sinua kamalan kauan?)

Mutta kirja kaikkineen herättää paljon ajatuksia ja on herkullista luettavaa Westö-faneille ja etenkin 80-luvun nuorille, taiteesta lumoutuville, ystävyyden nimiin vannoville tai vanhoista kuvioista irti yrittäville, kirja-alasta kiinnostuneille ja heille, jotka uteliaina tarkkailevat suomenruotsalaista mielenmaisemaa ja kulttuuripiirejä.

Kjell Westö: Coda. Otava 2026. Suomennos Laura Beck.

Caro Claire Burke: Eilisvuosi

Kotimaisten herkkujen väliin piti hengitellä hetki ja ottaa lukuun jotain ihan muuta. Ja Eilisvuosi sitä totisesti on. Yesteryear-kirjan somenäkyvyydestä on huolehdittu raskaalla kädellä, ja päätin poikkeuksellisesti lukemisen sijaan kuunnella sen, mökillä pihahommissa.

Kummallinen kirja, oli ensireaktioni, joka jäi pysyväksi. Ei se niinkään kerro tämän päivän perinteisestä vaimoudesta, tradwife-ideologiasta, kuten mainoksista olisi voinut päätellä, vaan siitä, miten somemaailma vie ja valtaa alaa ihmisten mielissä. Ahneudesta, itsekkyydestä ja tarkoitus pyhittää keinot -ajattelusta. 

Natalie on influensseri, joka esittää somessa vanhan ajan supervaimoa. Hän asuu miehensä Calebin ja lapsilaumansa kanssa hulppealla maatilalla, joka toimii täydellisenä kuvaustaustana idylliselle, maanläheiselle ja perinteitä noudattavalle elämälle. Eläimiä ja vihanneksia kasvatetaan itse, leivät leivotaan, vaatteet ommellaan ja niiden kankaat värjätään, saippuat valmistetaan, lapset saavat oppia kotikoulussa ja niin edelleen. Natalie itse on aina hymyilevä, kaunis ja huoliteltu, lapset tyytyväisiä ja puhtaita, Caleb komea ja miehekäs cowboy (jonka äveriään isän varoilla maatila on hankittu, mutta siitä ei julkisesti puhuta). Tässäpä naisille elämisen mallia!

Someseuraajat ovat lumoutuneita: miten ihmeessä Natalie pystyy kaikkeen tähän? Ja miten kaunista hänen kotonaan on! On ihanaa katsella hänen elämäänsä Instassa ja saada siitä itsellekin pieni osa ostamalla tilan verkkokaupasta tyyliin sopivia Yesteryear-tuotteita. Voi myös seurata tiliä ihan vain kadehtimisen ilon vuoksi tai ivailevien kommenttien jättöpaikkana.

Todellisuudessa keittiön rustiikkisten kaapinovien takana lymyää viimeisin huipputeknologia, ruokatarpeet ja vaatteet tuodaan muualta ja apulaiset hoitavat lapset sekä kodin ja tilan askareet. Sometilejä päivittää palkattu avustaja, Shannon. 

Mutta sitten tapahtuu käänne. Eräänä aamuna Natalie ei herääkään laadukkaan peittonsa alta tutun tyylikkäässä makuuhuoneessaan, vaan huomaa kauhukseen siirtyneensä rinnakkaistodellisuuteen, jossa kaikki on köyhää, väritöntä ja aidosti perinteistä: talossa ei ole sähköä, koneita tai palvelijoita ei ole, pyykit on pestävä käsin, ruuat laitettava omin voimin ja lapset hoidettava itse! Perhekin näyttää Nataliesta vieraalta. 

Mitä tapahtui? Siirtyikö Natalie ajassa 1800-luvulle? Innostuin, aikamatkustus aiheena kiinnostaa! Vai onko tämäkin vain some-esitystä? Tai naisen pään lopullista sekoamista feikkiesityksensä käydessä ylivoimaiseksi? Itse hän on varma, että kyseessä on lavastus ja että häntä kuvataan koko ajan. Kaikki nöyryyttävät hetket raskaissa töissä, jopa intiimielämä; koko ajan on muistettava olevansa katseen kohteena. Ehkä tämä on tosi-tv:n testi, ehkä jopa jumalallinen väliintulo - Jumalasta perinteinen vaimo ja perhe puhuu (suomalaista lukijaa hämmästyttävän) usein. Mutta joskushan tämänkin vaiheen täytyy loppua, eikö niin?

Aihe kiihotti uteliaisuutta, mutta hyväksi kirjaa ei voi kuvailla. En tiedä, millä resursseilla se on tehty,  tekoälyn ja kehnon kirjoitustaidon voimin, arvelen, mutta siinä on toistoa, jankkausta ja yksityiskohtien tuskallista pyörittelyä aivan liikaa. Eikä perusidea selvinnyt väsyttävän suuren sivumäärän kahlauksen jälkeenkään. Irvailua somekulttuurille ja sen lumoissa eläville, irvailua tradwife-tyypeille ja "Amerikka takaisin" -tyyppisille ajatuksille: näitä voi halutessaan nähdä, ja satiiriksi sitä kannessakin kuvataan. Huumoria kirjassa ei ole, jos ei koko asetelmaa näe huvittavana. Muttei sitä voinut keskenkään jättää tietämättä, miten Natalien kävi, eli koukutuksessa se onnistuu.

Noin puolessavälissä tuli jotenkin nihkeän likainen olo, kuin koskettelisi jotain niljaista ja kiellettyä, hieman häpeillen kuuntelin rumia rivejä, Natalien ajatuksia. Koukutus saattoi kasvaa siitä, ja toiston ja yksityiskohtien määrästä. Joten taitavasti tehty, jos tämä oli tarkoitus. 

Vaikka kaikki vaikuttaa robottimaisen kolkolta. Kukaan kirjan aikuisista ei tunnu todelliselta eikä kehenkään tee mieli samastua. He vaikuttavat kaikki sekopäisiltä, ehkä joitakin apulaisia lukuunottamatta. Ökyily, ahneus, teennäisyys, uskonnon vetäminen mukaan aina kun se on itselle edullista, loputon itsekkyys ja pyrkyryys, ne ovat kirjan maailman arvoja, kuin mielikuva amerikkalaisuudesta pahimmillaan. 

Todella outo ja hieman puistattava kirja. En keksi ketään, kenelle sitä suosittelisin, ehkä influenssereille tai sellaisiksi pyrkiville? Amerikkalaisuuden vihaajille? Tekoälytuotannosta kiinnostuneille? Kolkkojen arvojen ja synkän satiirin ystäville? Kaltaisilleni uteliaille ja mainosten uhreille?

Caro Claire Burke: Eilisvuosi (Yesteryear). Gummerus 2026. Suomennos Outi Järvinen. 

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

Tommi Kinnusen Pitkä aukea on upea kirja. Oli yllättävän koskettavaa palata vanhojen tuttujen, kuten Johanneksen ja Kaarinan, elämäntarinoihin, joista Neljäntienristeys ja Lopotti kertoivat aiemmin. Kuin kauan kadoksissa olleiden läheisten seuraan olisi palannut! 

Mutta se ei ole kirjan tärkein anti, sillä kirja toimii itsenäisenäkin, aiempia lukematta tai muistamatta. Niin taitavasti Kinnunen on sisällön sommitellut, että pääkohdat aiemmista käyvät esiin luontevana osana tarinaa, hienovaraisesti, itsestään melua pitämättä. 

Vaan tärkeintä on vavahduttavan tosi ja tarkkakatseinen tarina eräistä elämistä ja niiden käänteistä, joista uskon löytyvän jokaiselle jotain kautta tuttua, omakohtaisesti tai toisten. Sillä puhutaan perustavanlaatuisista asioista: perheestä, rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta, sukupolvien painosta, kodista, työstä, henkilökohtaisista onnistumisista ja ongelmista, seksuaalisuudesta, onnesta ja onnettomuuksista, luonnostakin. 

Enemmän surumieliseen sävyyn kuin iloiseen, vaikka Johanneksen elämässä on paljon hyvää. Hän kertoo omaa tarinaansa ja samalla Kaarinan, ja osin sitä kertoo Johanneksen sisko Anna (miten en oikein edes muista Annaa aiemmista kirjoista?) omaakin tarinaansa sivuten. 

Sillä Johannes on jo iäkäs, kun kirja alkaa, hukkumassa ajan virtaan. Mutta vielä löytyy jotain, jota emme aiemmin tienneet. Sen tiesimme, että lapsuus oli rankkaa Johannekselle, Helenalle ja Annalle.

"Sen takia mies jo lapsena päätti Helenan kanssa, etteivät he ikinä puhuisi keskenään lapsuudesta. Siinä ei ollut mitään muistamisen arvoista, ja yhteisestä sopimuksesta siihen ei enää koskaan palattaisi."

Mutta sitä en tiennyt, millaisiksi ihmisiksi lapsuus heitä muovasi. Kaarinan kanssa Johannes löysi rauhan paikan ja sai perheen, jota toivoi. Ja rakastamastaan valokuvauksesta ammatin, äitinsä Lahjan peruja. Muuta hyvää Lahja ei nimestään huolimatta antanutkaan, hirviöanoppi ja vaativa äiti hallitsi perhettä miten suinkin pystyi. 

Johanneksesta kasvoi vaatimaton, hyväntahtoinen ja ajatteleva mies, joka pystyi omista peloistaan huolimatta jopa ymmärtämään äitinsä käyttäytymisen taustoja. Olihan hän kasvanut tarkkailemaan ihmisiä omana selviytymiskeinonaan pienestä pitäen. 

"Ehkä jokainen lapsi lopulta pettyy vanhempiinsa, sillä kasvaessa mieli muuttuu ja lapsuuden ajan ihannekuva vääjäämättä särkyy. Hiljaksiin sitä huomaa, että toisen harkituiksi luullut päätökset ovat pikaistuksissa tehtyjä ja järjettömiä tai syvä rakkaus onkin vain takertumista. Ensin aitona pitämäänsä isään tai äitiin suuttuu, mutta ehkä lopulta ymmärtää ja antaa anteeksi. Parhaansa kai ne ovat yrittäneet, vaikkei se ole kaikkien kohdalla vielä kovin paljon."

Helenasta jäi lukijalle vielä kysymyksiä, ehkä nekin saavat joskus vastauksensa, tai löytyvät piilotettuina riviväleihin. Oli lohdullista lukea Johanneksen rakkaudentäyteistä kertomusta, ja surullista seurata pariskunnan ikääntymisen merkkien tiuhentumista. Vaikka hyvin tietäisi niin käyvän kaikille.

"Et välitä, miltä näytän tai mitä olen elämässäni tehnyt tai jättänyt tekemättä, vaan sinulle tärkeintä on että vieressäsi olen juuri minä. Sinä täydennät minut ja minä sinut, niin että yhdessä olemme enemmän kuin kaksi puolikasta. Enemmän kuin kaksi puolisoa. Olemme sellaista, mihin sanat eivät yllä."

Johannes muistaa isäänsä Onnia haikeudella. Niin tekee lukijakin: miten tuskallista Onnille oli olla erilainen mies, "laisensa", kuten joku keksii homoutta kuvata, aikana jolloin se oli rikos ja toi perheelle paarialeiman ja sylkemistä perään. Katkeroitunut Lahja purkaa vihaa lapsiinsa, mutta kuten Johannes toteaa, mistäpä hän olisi rakkautta oppinut, kun ei ollut koskaan sellaista kokenut. Seuraavat sukupolvet saavat kokea asiat toisin. 

Vanhenemista Kinnunen kuvaa komean todenoloisesti ja koskettavasti, ja tutut yhteiskunnalliset ilmiöt tapahtuvat kerronnan myötä eri vuosikymmenillä. Kiinnostava juonne on rakennusten kuvailu, onhan kirjailija tunnettu myös remontointiharrastuksestaan ja kiintymyksestään vanhoihin taloihin.  

Kirja teki vahvan vaikutuksen. Se liikutti, ilahdutti ja hämmästytti; miten hienosti ja vähäeleisesti Kinnunen kuvaa valtavia asioita ihmisenkokoisesti ja runsain sisällöin vain reilussa 350 sivussa, selkeällä ja kauniilla kielellä, ilman imelyyden makua. Taitavasti suunniteltu rakenne kertojavaihteluineen ja ajan etenemisineen on tyylikäs ja helposti seurattava, mukaansa liimaava. Ehkä Tommi Kinnusen paras kirja tähänastisista. 

Kenelle: Perhetarinoiden ystäville, ylisukupolvisia perintöjä miettiville, ikääntyville tai sellaisten läheisille, kauniin suomen kielen ystäville, Helsinki-keskeisyyttä vieroksuville, vanhojen talojen tuttaville, ajan kulua ihmetteleville.

Aiempia Tommi Kinnusen teoksia:

Neljäntienristeys (kirja)
Neljäntienristeys (näytelmä)
Lopotti
Pintti
Kaarna

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea. WSOY 2026. Päällys Martti Ruokonen.