sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Simone Buchholz: Verikuu

Dekkarit tosiaan sopivat hellelukemiseksi. Etenkin nopeasti etenevät, nokkelat ja vetävät, kuten Verikuu. Saksalainen kirjailija oli minulle uusi, näin suosituksen somessa ja nappasin. Ja nautin!

Näin täpäkkää tekstiä näkee harvoin. Yleinen syyttäjä Chastity Riley joutuu mukaan kummalliseen tapaukseen, jossa suuren mediatalon - kirjassa puhutaan kustantajasta - vihattu henkilöstöpäällikkö löydetään toimitalon edestä häkkiin lukittuna ja kidutettuna, nippanappa hengissä. "Vapaaehtoisuus loistaa kuvasta poissaolollaan." Käsi sydämelle, kukapa ei haluaisi tehdä saman pomolleen tai firmansa henkilöstöpäällikölle? Varsinkin yt-aikoina? 

Mehevä asetelma, mutta vaarallinen toki eikä suositeltava; olettaisin HR-henkilöiden suosittavan parempia tapoja hoitaa tulehtuneita henkilöstösuhteita ja irtisanomisia kuin mihin kirjassa on päädytty. Asiaa poliisin kanssa penkoessaan Chastityn luonne pääsee oikeuksiinsa. Hän ei hössötä eikä epäröi, paitsi yksin ollessaan, jolloin hän yleensä hoitaa ongelmat runsaalla alkoholilla, mutta työssään hän on tehokas. Jopa yhteistyökykyinen, yrittää ystävällisyyttäkin taitaville poliisikollegoilleen, vaikka sanoo olevansa kaikkea muuta kuin mukava.

"Yritän heittää hänelle hymyn, mutta en saa sitä oikein vauhtiin. Se osuu häkin takana lasiseen julkisivuun ja liukuu epämiellyttävästi vinkuen maahan. En usko, että tänään löytyy ketään, joka nostaisi sen."

Chastityn nasevat havainnot ja itseironinen ote pitävät yllä herkullisen lakonista huumoria koko kirjan mitalta. Luonnollisesti pääsemme kurkkaamaan naisen lievästi sanoen epämääräisiin ihmissuhteisiin. Jotain luottamusta herättävää hänessä silti on, paljonkin. Niin lukijan kuin muiden tapauksen parissa työskentelevien mielestä. Itse rikos kietoutuu meilläkin valitettavan tuttuun ilmiöön: vakitoimittajia irtisanotaan ja hommat siirretään alehinnoitelluille freelancereille. 

Saksalaisen teitittelyn ja sinuttelun käytännöt korostuvat suomennoksessa. Vaikka kieli on minulle tuttu, tuntuu aluksi hassulta lukea te-muotoista dialogia. Se puoltaa paikkaansa ihmisten välisten suhteiden selventämisessä. Vain hyvin tuttuja sinutellaan, vain sopimalla asiasta erikseen.  

Lukujen otsikointi on omaa luokkaansa. Ne on napattu useimmiten itse tekstistä, nasevasti ja mielikuvitusta kutkuttelevasti. "Asioita, joita tehdään ongelmien ilmetessä." "Säkki sementtiä." "Siinä tapauksessa en sano sanaakaan." Suomennos on kiitettävän luonteva, yhden luvun otsikkoa ihmettelin: Shadowrunner, miksei sitä ole suomennettu? Oletan sen olleen englanniksi jo originaalissa, myöhemmin kyllä puhutaan varjojuoksijasta. Mustat laatikot ovat asia erikseen, sellaisella otsikoidut luvut kertovat toista tarinaa. Myös kansi peilaa hyvin sisältöä pelkistettynä häkkinä ja päänä. Entä muuten kirjailijan nimi, onko siinä tosiaan kirja vai onko kyseessä taiteilijanimi?

Riemastuttava, terävä ja nasakka dekkari, joka saa kaipaamaan lisää Chastityn seikkailuita. Sarjassa on tällä hetkellä yhdeksän teosta, joista kolme on suomennettu, tämän lisäksi Revolveriyö ja Krokotiiliyö. Sarja on palkittu Saksassa kasalla merkittäviä dekkaripalkintoja. Jonkinlaista samanhenkisyyttä Antti Tuomaisen teosten kanssa löytyy, noir-piirteet, ja huumori. Saksalainen huumori on minua mietityttänyt aiemmin, mutta kautta nahkahousujeni, tämä on toista. 

"Ja kun kaikki lyhdyt ovat sammuneet, tulette huomaamaan, että sumua ei voi syödä."

Kenelle: Lakonisen huumorin ystäville, jaaritteluun väsyneille, nasevaa arvostaville. 

Muualla: Napakasti nakuttavaa ja sanakäänteillä ilottelevaa, herkullista tekstiä, joka ei turhiin jorinoihin taivu, sanoo Mummo matkalla kirjasta, jota oli myös hänestä ilo lukea.

Simone Buchholz: Verikuu. (Beton rouge) Huippu 2020. Suomennos Anne Kilpi. Kansi Taina Värri.


Naistenviikon kunniaksi liitän jutun osaksi Tuijatan vetämää haastetta, ovathan sekä kirjailija että päähenkilö naisia. Hyvää viikon jatkoa kaikille sukupuolille! 






perjantai 16. heinäkuuta 2021

Maritta Lintunen: Boriksen lapset

Kirkkaasti ja kaunistelematta, lupaa takakansi ja totta puhuu. Maritta Lintusen tapa kirjoittaa on persoonallinen, kiehtova ja älykäs, kuten hänen aiheenvalintansakin. Hän on kirjoittanut muun muassa arkeoakustiikasta, ja taiteesta, etenkin musiikista, enemmänkin.

Novellikokoelma Boriksen lapset kerää yhteen kokemuksia itärajan tuntumasta. Millaiset ovat välit perivihollisena pidettyyn naapuriin nyt? Sotaankin kurkotellaan, tästä päivästä käsin. Tai pitäisikö sanoa lapioin ja raivoin... Ainakin novellissa Luupartio. Jarin vaimo on Irina, joka haaveilee talosta Kurjet-kertomuksessa.

"(Jari nimittää näitä vieri viereen rakennettuja rintamamiestaloiksi. Rintama. Mies. Talo. Outo sanajono, en opi ainakaan yhdessä päivässä sitä. Piha on sievä, mutta miksi ei ole täälläkään kasvimaata. Minä laittaisin sen heti. ....)

Rajantakainen kahvila arvostaa hyvää ravintolakulttuuria. Sitä suomalaiset eivät välttämättä hallitse.

"Tulkaa vain tänne, Käkisalmen Kafe Alligatorissa voi syödä ja juoda, vessassa on paperia ja kiharatukkainen nuori mies soittaa levyltä Madonnaa ja Rammsteiniä!" 

Niminovellissa etsitään Suloa, Darja-novellissa jo kuolleen isoisän ja isän jälkiä. Äiti innostuu sukututkimuksesta:

"Minäkin haluan kannettavan tietokoneen, semmoisen kuin sinulla, hän ilmoitti ja koppasi lukulasit pois nenältään. Ensin Facebook ja sitten uusi kone. Vaatimukset vain kasvavat, piikittelin kyllästyneenä. Ei kai vanheneminen tarkoita sitä, että pitää käyttää muille kelpaamattomia koneenrouskuja, äiti äyskäisi ja hätisti minut pois sängyltään."

Neljän Tuulen Portti on talo, jonka hankintaa siivittää Edith Södergran.

"- Tulee mieleen viime kesä, mies totesi hajamielisesti. Kysymykseni puhahti kuin tuhkasta. - Mitä viime kesästä? - No se Kannaksen matka. Kun oltiin Raivolassa. Sen runoilijan pihamaalla. Jossakin helähti kirjosieppo. Siinä se tuli. Sinetti."

Sukupolvet loittonevat toisistaan novellissa 6.12. ja lähentyvät jollain tapaa aloitusnovellissa Sirpaleet. Pitäähän Karjalassa käydä suvun vanhoja asumapaikkoja katsomassa! Ja vaikka puhua murteella koko matka! Vaikka novellissa Karkuri joku pyrkii rajan takaa pois. 

Lintusen tekstiä on aina ilo lukea, on aihe mikä hyvänsä. Kaunis kieli ja yllättävyys vetoavat. Lopputulos ole tärkein, vaan matka. Ehkä omien juurien etsinnässäkin? 

Muualla: Kirjallisuustoimittaja kertoo tarkemmin novelleista ja kirjailijasta. Maritta Lintunen tarttuu rohkeasti suomalaisten ja venäläisten yhteisen historian kipukohtiin, sanoo Kirja vieköön. 

Maritta Lintunen: Boriksen lapset. WSOY 2021. Päällys Mika Wist.



keskiviikko 14. heinäkuuta 2021

Suvi Auvinen: Kaltainen valmiste

Kirjan lukemisesta jäi hyvä mieli, melkein hymynkare suupieleen. Mikä hämmästytti, olin varautunut nostelemaan kulmia anarkistin, talonvaltaajan ja mielenosoittajan tekstiä lukiessani, näin tätinä, lihatuotteiden syöjänä ja konservatiivisen varovaisena henkilönä.

Toisin kävi: Auvinen on taitava. Kirja onnistuu juuri siinä, missä pitääkin. Se saa kuuntelemaan toisenlaisen henkilön ajatuksia ja maailmankuvaa rauhanomaisesti. Kulmat saivat ansaitun levonsa, kun seurasin esseistä, miten kirjoittaja on ajatuksiinsa ja tekoihinsa päätynyt. Argumentit ovat loogisia, taustat tulevat selviksi, eikä tulevaisuus vaikuta toivottomalta. Kohtelias, itseä korostamaton - no, toki omakohtaisessa kerronnassa kuten esseessä omat mielipiteet ovat keskiössä, mutteivat ärsyttävästi - ja sutjakka, harkitusti rakennettu teksti on kiitollista luettavaa. Tekstityöläinen ja viestijä Auvinen osaa!

Olemme päätyneet hyvin erilaisia reittejä yllättävän monessa samoihin ajatuksiin. Minä en ole kääntynyt uskoon (ja sieltä pois), uhmannut poliisin kehotuksia tai yöpynyt putkassa, en varastanut ruokaa enkä edes dyykannut eli kerännyt poisheitettyjä elintarvikkeita:

"Kukaan joka ei ole dyykannut, ei ole todella katsonut kulutusyhteiskuntaa silmästä silmään. Dyykkaajan ensimmäinen ajatus onkin: me olemme liian rikkaita ja liian hyvinvoivia."

Vaan olen ottanut turvallisemman - ehkä vähemmän pelottoman ja vähemmän tunneperäisen - tien järkeilyn ja toisten kokemusten kautta. Silti ajattelen Auvisen tavoin, että uskonto ei ole ratkaisuni tai että yhteiskunnan ja virkavallan toiminta ei aina ole rationaalista vaan perustuu usein vanhoihin tapoihin ja tottumuksiin enemmän kuin oikeaan tehokkuuteen ja järkeen. Ja siten, että maailma ei pelastu, jos näitä tottumuksia ei olla valmiita muuttamaan, vaikka se pelottaisi tai rikkoisi perinteisiä hierarkioita. 

Kaikesta en ole samaa mieltä, mutta tajuan kirjoittajan ansiosta logiikan, ja se on jo paljon se. Ydinajattelu on kirkasta ja kovaa. Kuten ajatukset väkivallasta ja itsensä huijaamisesta:

"Et sinä tuomitse kaikkea väkivaltaa, lakkaa sanomasta niin. Sinä tuomitset vain sen väkivallan, joka horjuttaa niitä rakenteita, joiden varaan maailmankuvasi rakentuu."

Maailma on anarkistin silmin pahasti rikki, vähintään kesken. Mikä saa jatkamaan, selittämään jatkuvasti samoja asioita "ihmisille, jotka eivät vaivaudu itse hankkimaan alkeellisintakaan tietoa"? Vastaus on toivo.

"Toivo on kamppailulaji, jossa epätodennäköisyydet taklataan, epätoivo otetaan kuristusotteeseen ja toivottomuutta levittävät tahot potkitaan kauemmas. Aktivisti näkee maailman, jota ei vielä ole, mutta joka voisi olla. Jos sen näyn kadottaa, kadottaa toivon. Kadotettu toivo on aktivismin loppu."

Auttamisen realiteeteista voi lukea lisää Mari Mannisen kirjasta. Auvinen puhuu samasta. Globaali köyhyys on täysin muuta kuin suomalainen köyhyys. Auttamisen voi tehdä väärin tai vääristä syistä. Lisäksi hän muistuttaa, ettei aktivismi ei voi rakentua säälille eikä vihalle, vaikka viha on tärkeä voima. "Mutta jos aktivisti haluaa olla tehokas, oma viha pitää niellä." Onko onnellisuus sitten aktivismin loppu, hän pohtii. Kun laiskuus iskee, on kasvettava henkilökohtaisen yli ja käyttää keinoja, jotka ovat ulottuvilla, kuten Suomen Eläinsuojeluyhdistys perustamisaikoinaan teki (tähän liittyy kiinnostava tarina) tai kuten kirjoittaja itse tekee: lahjoittaa hyväpalkkaisesta työstään niille, jotka hoitavat auttamista paikan päällä asiantuntevasti.  

Voiko aktivisti nauttia elämästä kaiken keskeneräisyyden ja epäkohtien keskellä? Nähtävästi, sillä Auvinen kirjoittaa paljon myönteisistä asioista. Rakkaudesta, seksistä. Suorittamisen alta selviytymisestä, mielekkyyden hakemisesta. "Menestystä ei mitata euroilla tai burnouteilla vaan mielekkyydellä." 

"Voittajatunti ei koita aamuviideltä, kun uupunut yksilö yrittää repiä itsestään enemmän tehoja irti. Todellinen voittajatunti on yhdeksän tunnin yöunien jälkeinen aamuhetki, joka vietetään sängyssä rakastajan kanssa ilman puhelimia. En minä ole tekemättä mitään silloin, kun en tee töitä. Minun elämäni jatkuu muumiuden, kirjailijuuden ja konsulttielämän yli, ja virtaa kaikkialla ympärilläni. Ei ole erikseen töitä ja elämää."

Kermaperseistä ituhippeilyä? Kun kaikilla ei ole mahdollisuuksia valita samoin? Vai onko? Seuraako paheksunnan vyöry? Ja mitä väliä sillä olisi? "Elämä on kuitenkin kenraaliharjoitus, eikä ensi-iltaa tule koskaan." Sekin on kirjoittajan mukaan myönteistä, vapauttavaa: "Kuvitelma yleisöstä on harhainen ja saa ihmiset ottamaan itsensä aivan liian vakavasti."

Asioita kannattaa pohtia, ainakin kirjan lukemisen verran. 

Kenelle: Ajatteleville, muiden ajatuksia kestäville, maailman tilaa miettiville, wokeille ja heille, jotka eivät tiedä, mitä sana tarkoittaa.

Muualla: Mitä luimme kerran sanoo: Auvisen nokkeluus ja terävä itsereflektio pitävät kuitenkin huolen siitä, ettei tässä nyt pysähdytä vain huokailemaan yhden aktivistianarkistin elämäntarinalle.

Suvi Auvinen: Kaltainen valmiste. Kosmos 2021. Kansi Tero Ahonen.



sunnuntai 11. heinäkuuta 2021

Antti Tuomainen: Jäniskerroin

Mitä maailman hauskin mies, Ismo Leikola, sanoikaan suomalaisten huumorintajusta? Asia on huomattu laajemminkin, ja ansiokkaasti asiaa ajaa maailmalla (suomennoksia 30 kielelle) Antti Tuomainen, jota brittien The Times-lehti sanoi Euroopan hauskimmaksi kirjailijaksi. 

Mutta mitä hauskaa muka on vakuutusmatematiikassa? Vastaus: todennäköisyydet. Tai kirjaa ajatellen paremminkin epätodennäköisyydet, joita kunnon matemaatikkokin voi joutua kokemaan. On hauska ajatus, että voisi elää vain laskemalla todennäköisyyksiä ja valitsemalla niistä kokonaistaloudellisesti ja -tehokkaasti parhaan vaihtoehdon, on kyse sitten työstä, asunnonhankinnasta, sisustamisesta, liikkumisesta, ihmissuhteista...

Ei se täydellisesti onnistu Henri Koskiseltaan, saa hän havaita perittyään veljeltään seikkailupuiston työntekijöineen. Tarina käynnistyy elokuvallisen vauhdikkaasti takaa-ajolla, johon liittyy väkivaltaa. Ruumiiden ilmaantumista ei voi välttää, mutta dekkarilukijoita ne eivät hätkäytä. Humoristinen ote siivittää kerrontaa, jonka erikoiset henkilöt erikoisine ongelmineen seikkailevat bisneksissään vaihtelevasti menestyen. Koskinen aloittaa työnsä seikkailupuiston (huom. ei siis huvipuiston) johtajana ja omistajana vähin tiedoin mutta luottavaisuudella, joka rapisee nopeasti.  

"Miten vaikeaa asiakaspalvelu voi ylipäätään olla? 

Asiakaspalvelu on hyvin vaikeaa. Se johtuu asiakkaista."

Koskinen huomaa pian, että puisto tuottaa kohtuullisesti, mutta rahaa on kadonnut mystisesti. Tosin tuota viimeistä sanaa hän ei uskoakseni tunne. "Asiat varmasti järjestyvät järkiperäisesti, sanoin." Kuka vetää välistä? Ja miten Koskinen saa hommat rullaamaan, itselleen epätyypillisissä tilanteissa, sanotaan nyt vaikka ruumiin piilottamisessa tai jäniksenkorvan korjaamisessa? 

"Se miten toimin viime yönä oli optimaalisinta juuri sillä hetkellä. Tiedän sen."

Antti Tuomaisen velmuileva mutta taiten harkittu teksti kuljettaa tarinaa vastustamattomasti ja ammattitaitoisesti, mitä ihailen erityisesti. Höpsöä kelpo viihdettä. Jotenkin samastun Koskiseen, kun hän tuskailee ihmisten epäloogisuutta.  

"Katso valintojamme. Jos olemme terveitä, poltamme tupakkaa ja juomme viinaa ja ylensyömme tullaksemme sairaiksi. Kun haluamme yhteiskunnallista muutosta, äänestämme sellaisten vaihtoehtojen puolesta, jotka huonontavat tilannettamme. Kun pitäisi miettiä mikä on järkevää, kaikki ryhtyvät kertomaan miltä heistä tuntuu. Tärkeintä on, että mitään järkevää ei vahingossakaan saada aikaiseksi. Parhaiten menestyy se, joka puhuu vähiten järkeä ja syyttää siitä muita."

Ainakin Koskinen nukkuu hyvin, sen verran hänellä on työtä puistonsa kanssa. Eikä hänen elämästään  puutu romantiikkaa, vaikkei hän tuotakaan sanaa tunne, luulen. Osaa hän kuitenkin käytellä rakastaa-verbiä, ainakin työntekijänsä Lauran tekemistä maalauksista. Muraalit lumoavat miehen (taas verbi, jota hän tuskin tuntee). 

Lisäpisteitä siitä, että Koskinen asuu naapurinani Kannelmäessä. Sivuutan tylysti ironian ja hehkutan: 

"Kannelmäki syyskuussa. En tiennyt mitään kauniimpaa. Hehkuvat lehdet, kaupungin kokonaisjärkevimmät neliöhinnat." 

Vauhdikas ja viihdyttävä tarina, jonka Hollywood on napannut käyttöönsä. Upeaa! Jälleen saa olla ylpeä suomalaisesta osaamisesta. Elokuvan aikataulu ei ole vielä tiedossa, mutta Henri Koskisesta kertovan trilogian kakkososa, Hirvikaava, ilmestyy elokuussa 2021. Tuomaisen kirjasta Mies joka kuoli tehdään parhaillaan kotimaista tv-sarjaa, Jussi Vatanen vaikuttaa juuri oikealta valinnalta pääosaan. 

Tule katsomaan Kannelmäkeä ja kirjailijaa 30.8. klo 18 Kanneltaloon! Helppo tulla, juna-aseman vieressä, 13 minuuttia Helsingin keskustasta. Kirjailija ja kirjabloggari Tuija Takala haastattelee Antti Tuomaista. Näkemisiin! 

Kenelle: Niille, jotka ottavat kevyesti. Ammattitaitoa arvostaville. Suomalaista huumoria sietäville. 

Muualla: Tuomaisen rikosromaanien maailma on jollain kummallisella tavalla vähän vinossa, sanoo Kirsin kirjanurkka ja miettii hauskuuden syntyvän lakonisen kielen ja toteavan tyylin ristiriidasta kuvattujen tapahtumien kanssa. 

Antti Tuomainen: Jäniskerroin. Otava 2020. Päällys Elina Warsta. 


torstai 8. heinäkuuta 2021

Alex Schulman: Eloonjääneet

Alex Schulman on mestari kertomaan niin, että lukijaa kouraisee syvältä, kuten hänen aiemmista teoksistaan Unohda minut ja Polta nämä kirjeet on saatu havaita. 

Nuo kirjat perustuvat oikeisiin kokemuksiin kirjailijan perheessä, mutta tietääkseni Eloonjääneet on uusi aluevaltaus, fiktiivinen kertomus - joka voisi olla totta, niin todentuntuinen se on. Ilmeisesti omia muistoja on hyödynnetty, sillä kirjailija on itsekin yksi kolmesta veljeksestä, jollainen sisarussarja on kirjan keskiössä, ja muitakin yhtäläisyyksiä perheeseen aiemmin kerrotun perusteella löytyy. Nyt veljekset kokoontuvat lapsuutensa kesämökille haudatakseen sinne äitinsä tuhkat tämän toiveen mukaan. Isä on kuollut jo aiemmin. 

Nuorin Benjamin, keskimmäinen Pierre ja vanhin veli Nils eivät ole läheisiä, mutta heitä yhdistävät muistot tiukasti, tiukemmin kuin he toivoisivat, arvelen. Sillä kaikki muistot, jotka nyt vyöryvät päälle äitiä hyvästellessä, eivät ole kauniita, vaikka pelkkää ankeutta lapsuus ei ollut. Vai oliko? Vanhemmat heittivät vapaalle lomillaan ja vaikuttavat kiinnostuneemmilta väkijuomista kuin lapsistaan. Eikä heillä ole aavistustakaan poikien keskinäisistä jännitteistä tai tunteista, jotka sivuutetaan suorastaan järkyttävän välinpitämättömästi. Kuten se uintikilpailukin, johon isä pojat usutti... Jatkuva nahinointi kuulostanee tutulta monilapsisia perheitä tunteville. 

"Äiti katsoi poikiaan silmät puoliavoimina, inhoten ja tyrmistyneenä. - Kammottavat mukulat, hän sanoi, kääntyi ja meni eteiseen. Benjamin kuuli hänen raskaat askelensa portaissa. Hän istui vieläkin lattialla, mutta kuuli äidin avaavan ja sulkevan Nilsin huoneen oven. Sitten Nils kuului latelevan valheitaan hiljaa mutisten." 

Pojat puuhailevat mökillä mitä puuhailevat, tekevät aikakapselia (jonne laitetaan muun muassa kynnenpalasia tulevien sivilisaatioiden ihmeteltäviksi), seikkailevat metsässä, käyvät ongella, kiusaavat toisiaan, etenkin kaksi nuorempaa Nilsiä, joka pitää saada ärsyyntymään, eikä se ole vaikeaa. Aikuisenakaan. Tuhkauurnaa kantaessakaan.

"Pitäisikö tässä nyt sanoa jotain vai miten tässä toimitaan? hän [Nils] kysyy. - En minä tiedä, Benjamin sanoo. - Joku seremonia tai jotain...? - Sen kun aloitetaan, mitä tässä muutakaan. - Odota, Pierre sanoo. - Pakko käydä kusella. Hän astuu muutaman askeleen eteenpäin, kääntyy kohti järveä ja avaa vetoketjunsa. - Hei älä viitsi, Nils sanoo. - Eikö tätä nyt voisi hoitaa arvokkaasti. - Ilman muuta, pitää vaan kusta ensin."

Mietin jo, mikä oikein on jutun pointti - siis kuvataan "vain" lapsuutta ja tuhkanlevitystä? - kunnes tulee käänne. Tapaus, joka yllättää lukijan ja saa kaiken kerrotun näyttämään erilaiselta. Ja jää mieleen kaihertamaan, suorastaan ahdistamaan. Eli Schulman teki sen taas. Jos ei tarina kulje yhtä vahvana kauttaaltaan kuin aiemmissa kirjoissa, vaikuttavasti silti. En jättäisi tämän kirjailijan teoksia lukematta. Onneksi niitä on tulossa lisää. Suomalaiset kirjablogit valitsivat Polta nämä kirjeet vuoden 2020 parhaaksi käännösromaaniksi, ja syystä. 

Kenelle: Perhetarinoita ahmivalle, psykologisen romaanin ystäville, vaikuttavaa pelkäämättömille, ruotsalaisen kirjallisuuden lukijoille. 

Muualla: Kirsin Book Club keskusteli kirjasta suomentaja Jaana Nikulan kanssa. 

Alex Schulman: Eloonjääneet. (Överlevarna). Nemo 2021. Suomennos Jaana Nikula. Kansi Sara R. Acedo.


maanantai 5. heinäkuuta 2021

Angelika Leikola, Ismo Leikola: Suo, kuokka ja Hollywood

Kirjan nimi on osuva; pioneerityöstä on kyse, uuden alan valtauksesta suomalaisille, tässä tapauksessa myös uuden maan valloittamisesta. Ismo ja Angelika Leikola muuttivat koiransa Kityn kanssa Los Angelesiin vuoden 2015 lopulla, hatarin tiedoin mutta sisukkaina katsastamaan, millaisia mahdollisuuksia Amerikka voisi stand up -taiteilijan urakehitykselle tarjota ja millainen maa Yhdysvallat oikeastaan on. 

Ismo Leikola kertoo tarinaa minä-muodossa, vaikka korostaa toimittajan ja muita kirjallisia töitä tehneen vaimonsa osuutta kirjan synnyssä ja tekemisessä; se oli ratkaiseva. Ismon näkökulman tulkitsen yhteiseksi, Angelika ei kerro omia kantojaan erikseen. Kronologinen eteneminen on luonteva valinta, sillä kyseessä on matkakertomus, kehityskertomus ja uratarina.

"Maahantulon ensimmäiset viikot oli tarkoituksella varattu jet lagin ja käytännön asioiden hoitoon sekä sopeutumiseen ja asettumiseen, ja kaiken säädön määrä yllätti meidät kyllä pahemmin kuin talvi Suomen autoilijat."

Ällistyttävää säädön määrä tosiaan on. Kun mietitään amerikkalaisten suuria keksintöjä tietokoneista viihteeseen, he eivät silti ole saaneet arkeaan toimivaksi ja helpoksi, vaan byrokratia on valtaisa, aikaavievä ja välillä täysin järjetön, on kyse sitten elatuksen hankkimisesta, raha-asioiden hoidosta tai politiikasta, kuten äänestämiskäytännöistä. Leikolat arvelevat, että paikalliset ovat tottuneet asiaintilaan niin, etteivät edes itse huomaa järjettömyyksiä, mutta hämmästelevät kuullessaan pohjoismaisista tavoista vaikkapa siirtää rahaa tililtä toiselle saati yhteiskunnan turvaverkosta, jollaista heillä ei tunneta.

Mentaliteetti on erilainen monessa. Työtä ja yrittämistä arvostetaan yli kaiken. Ideat ja ajatukset jaetaan, niitä ei pantata eikä kynttilää pidetä vakan alla, mikä ruokkii itseluottamusta ja kehitystä, niin henkilön kuin yhteiskunnan tasolla. Hyväntekeväisyys on niin sanotusti vapaaehtoista (eli käytännössä ei ole), mikä korvaa osaltaan puuttuvaa turvaverkkoa. Vaikka olen lukenut paljon kyseisestä maasta ja tiedän keskeiset erot meihin suurinpiirtein, on silti tosi mielenkiintoista kuulla henkilökohtaisia kokemuksia pienistä suuriin saakka. 

Mukana on myös pohdintaa elämänmenosta ja sen ilmiöistä, mikä hieman hämmensi. Mitä hiton kyökkipsykologiaa nyt, kesken matka- ja uratarinan? Sitä juuri, myöntävät kirjoittajat. Eipä siinä, tervejärkisten ihmisten näkemyksiin on helppo yhtyä. Uumoile viisasta taka-ajatusta. Jos stand upista kiinnostunut henkilö, joka ei paljon lue tai muutenkaan toisten ajatuksia kuuntele, tarttuu kirjaan, saa hän enemmän kuin pelkän urakuvauksen. On lukija mitä mieltä tahansa näkemyksistä tai Ismo Leikolasta koomikkona, ainakin hän saa näkökulmaa. 

Se tärkein asia, ura, lähtee hienosti käyntiin, onhan pohjalla jo näyttöjä ja hyödyllisiä suhteita, joiden avulla Ismo Leikola saa ensimmäiset keikkansa. Hän selostaa tapahtumat tarkasti, mutta oikaisen: seuraa menestys, jonka tähänastinen huipentuma on yhteistyö Conan O'Brienin kanssa, mikä räjäyttää tunnettuuden. Töitä riittää ja niitä tehdään, suorastaan hullun lailla. Ei Amerikkaan lepäilemään ole tultu! Töitä on tehty hurjasti jo aiemminkin, mikä näkyy. Mies löytää oman erityisen lokeronsa stand up -koomikkona, ja se toimii. Mutta jos mennään suomalaisten helmasynnin, kateuden, puolelle, on hyvä muistaa, ettei menestys tule ilman lahjakkuutta, opittuja taitoja, ankaraa harjoittelua ja raakaa tekemistä, jopa täysin uuteen heittäytymistä tarvittaessa. Sisäisen motivaation on oltava kirkas ja kova.

"Varsinkin raha motiivina on pöljä."

Tekemistä voi seurata voi taloudellinen menestys, jos edellä mainitut ovat kunnossa. Leikoloita ärsyttää pohjoisen kotimaan rahakeskeisyys ja ansioiden kyselyt. Ei, niitä ei kerrota, sillä ne ovat seuraus, ei syy, kun kyseessä on intohimotyö. (Ei koske esim. hoitoalaa valitettavasti, mutta jos nyt puhutaan kaupallisista aloista.) Tämän ehdottomasti myös allekirjoitan. Taito, tahto ja työnteko tuovat tulosta. Etenkin henkistä. Tunnettuus aiheuttaa omat ilmiönsä: oma rauha nousee kunniaan. 

Kun synnyinmaata katsoo kaukaa, näkee sen erilaisena. Pienistä kauneusvirheistä huolimatta Leikolat eivät väsy kiittämästä Suomea ja suomalaisia ja ihailuaan yhteiskuntaamme kohtaan. He muistuttavat, miten hyvin asiamme pääosin ovat amerikkalaisen jatkuvassa pelossa elämisen rinnalla ja kuinka pienestä kansastamme nousee jatkuvasti maailmanluokan osaajia eri aloilta (kannattaisi heidän muuten lukaista myös kirja suomalaisista tiedenaisista). Kuten nyt eräs Leikola stand upin saralta, mutta sitä hän ei sano eikä kehuskele muutenkaan, vaikka syytä olisikin, vaan kertoo kokemuksistaan ja painottaa työnteon merkitystä, ehkä myös rivien välissä suomalaisen yleissivistyksen ja maalaisjärjen.  

"Suomalaiset eivät pelkästään ole poikkeuksellisen lahjakkaita ihan maailman mittakaavassa, vaan myös paljon, paljon muuta. Esimerkiksi huumorintaju."

Hullunrankan työnteon jatkuessa alan aplodien välissä jo huolestua kaverin terveydentilasta, kunnes tulee käänne. Koronavirus pakottaa pysähtymään. Ja saa kirjoittajat miettimään maailmantilannetta laajemminkin kuin oman työnsä kannalta. Pandemia "näyttää viimein sen [Yhdysvaltojen] raadolliset puolet rankoja myöten. Etenkin koskien tukiverkottomuutta ja terveydenhuoltoa." ... "Tämä ja moni muu seikka on paljastanut meille, minkälainen kehitysmaa Amerikka monella tapaa on, ja se on kaikkea muuta kuin vahingonilon aihe. Se on huolenaihe, myös Euroopassa. Kaikista arveluttavista puolistaan huolimatta USA on toiminut tarpeellisena maailmanpolisiina ja likaisen työn hoitajana. Vaikka hommaa ei ole aina hoidettu täydellisesti, sen lopettaminen tuntuu huonommalta vaihtoehdolta. " 

Jos maa kääntyy edellisen presidentin ja koronan jäljiltä sisäänpäin, herää kysymys, kuka ottaa maailmanpoliisin aseman, sillä uskon samoin kuin kirjoittajat: joku sitä varmasti tavoittelee, eikä vaihtoehto ole välttämättä Euroopalle saati Suomelle edullinen.

Leikolat lentävät Suomeen vuonna 2020 määrittelemättömän pituiseksi ajaksi, ja tähän kirja päättyy. Medioissa on vihjailtu, että kirjaan saattaa tulla jatkoa. Mikäpä siinä. Tarina on komea, kirja kiinnostava ja ura satumainen. Heidän kokemuksensa nostattavat ihailua näitä ja muita älykkäitä ja tekeviä ihmisiä, etenkin suomalaisia, kohtaan. Kirjakieleen tottuneena minua vaivasi aluksi "mulle"-muodot, mutta siihen tottuu, jutustelun tuntua haetaan. Mutta tekstissä ei juuri vitsailla, vaikka letkeän rennosti kerrotaan. Mitä pidän hyvänä ratkaisuna, sillä huumorin tekeminen ammattina saati maanvaihto ei ole vitsi. Sellaisia siitä toki voi tehdä runsaasti, ja on tehtykin. 

Pelkkää hyvää heille jää toivomaan, ja jotenkin oma "ass feeling" kertoo, että he jos ketkä homman hanskaavat ja lisää kuullaan. 

Kenelle: Uraa rakentaville, kunnianhimoisille, Amerikkaan muuttaville tai siitä haaveileville, nojatuolimatkailijoille, suomalaisuudesta ylpeille, show-maailman ystäville.

Muualla: Etelä-Suomen Sanomissa lisää kirjasta ja kirjoittajista. 

Angelika Leikola, Ismo Leikola: Suo, kuokka ja Hollywood. Siltala 2021. Kansi Rudi Rok.


sunnuntai 20. kesäkuuta 2021

Nina Lykke: Kohonnut riski ja muuta naiselämää

Lääkäri sanoi minulle, että arvot ovat normaalien rajoissa, mutta vaara on niiden kohotessa. Kolesterolit, verenpaineet ja mitäniitänyton. Riski on myös se, mitä päässä tapahtuu, kun ikää kertyy. Yli viisikymppinen Elin kokee sen konkreettisesti. 

Oslolainen kirjailja Nina Lykke kirjoittaa räävittömän räväkästi, överisti toki mutta varsin virkistävästi Elinin ajatuksista tämän toimiessa omalääkärinä ja pohtiessaan avioliittonsa tilaa. Lapset ovat jo omilla teillään, joten Elin tulee pyytäneeksi (!) Facebook-kaveriksi nuoruutensa poikaystävän Bjørnin (kuulemma kaikki keski-ikäiset googlettavat entisiä kavereitaan, pitääkö paikkansa? Tunnustan...). 

Ja niin alkaa salasuhde, jota Elin kutsuu varoventtiilikseen. Sen avulla hän kestää arjen Akselin kanssa, rasittavien potilaidensa kanssa, dementikkoäitinsä kanssa, vanhenevan itsensä kanssa. Hän vaihtaa aiemmin "venttiilinään" käyttämänsä alkoholin ja tv-sarjat seksiin. 

"Levottomuus ja neuroosit eivät ole poikkeuksia tai sairauksia vaan perustila, sillä jos ihmisellä olisi luonnollinen, synnynnäinen kyky elää harmonisesti tässä ja nyt, esi-isämme olisi syöty ja hävitetty sukupuuttoon kauan ennen kuin he ehtivät ryömiä merestä maalle." 

Aksel on ihan hyvä mies, mutta Elin on kyllästynyt. Myös kotitöihin. 

"Aksel kykeni sekä huolehtimaan että muistamaan, toimimaan ja hoitamaan, jos vain oli kyse jostain mistä hän oli kiinnostunut. Edellytyksiä kyllä oli, mutta tahtoa ei. Tämä oli tilanne. Aksel teki sitä mistä hän oli kiinnostunut, minä tein kaiken muun." 

Potilaiden - luulosairaiden, outojen ja älyttömien, joskus harvoin tavallistenkin - käsittelyyn Elinillä on jo rutiininsa, joita hän selostaa tavalla, joka takuulla tulee mieleen seuraavan kerran lääkärikäynnillä. Mitä lääkäri mahtaa oikeasti miettiä ja haluta sanoa, mutta ei sano? Tämä on miedoimmasta päästä:

"Menkää kotiin ja ottakaa rennosti, haluan huutaa kaikille jotka istuvat odottamassa ja luulevat saavansa apua. --- Päivä päivältä tulen epävarmemmaksi siitä, onko meillä todella pyrkimys harmoniaan ja hyvinvointiin, tavoittelemmeko ennen kaikkea onnea, iloa ja nautintoa. Minä epäilen että havittelemme jotain muuta, eikä tämä muu ole välttämättä erityisen miellyttävää."

Joskus hän ei malta olla sanomatta, ja siitä seuraa palautetta, minkä jälkeen Elin yrittää "olla kunnolla." "- Aivan, tiedän. Minun täytyy ryhdistäytyä, sanon ennen kuin soittaja ehtii sanoa mitään. - Minulla on huono päivä. Olen aika väsynyt."

Juttukaverina työpaikalla, jonne hän majoittuu salaa suhteen paljastuttua Akselille - avioliitto on mennyttä - hänellä on muovinen luuranko Tore, joka ei ole kovin lohduttava ystävä. 

"Epäilen että Bjørn suunnittelee paluuta entiseen, siis että pysymme turvallisesti avioliitoissamme ja jatkamme tapailua Oscars gatella kuten ennenkin. Ja miksipä ei, Tore kommentoi. Oikeastaan se toimi aika hyvin. Mutta sitten sinä menit pilaamaan kaiken sillä tekstiviestillä."

Viihdyttävä, kipeästikin osuva ja suorapuheinen Elin on kiinnostavaa kesäseuraa. Hän suomii herkullisesti meitä kaiken haluavia ja kaiken saaneita mutta silti tyytymättömiä, hyvinvoinnista turpeita kansalaisia, jotka emme enää tiedä, mitä tehdä ollaksemme onnellisia, mutta vaadimme oikeuksiamme varmuuden vuoksi kaikessa mahdollisessa. Niinhän Elin toimii itsekin.

Kenelle: Ikääntymistään pohtiville, kyllästyneille, varoventtiiliä kaipaaville, eronneille ja karanneille. 

Muualla: Mustalla tavalla hauska mutta myös yhteiskunnallisesti kantaaottava ja keski-ikäisten, keskiluokkaisten elämään nasevasti pureutuva, sanoo Kirjan jos toisenkin.

Lue myös Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei.

Nina Lykke: Kohonnut riski. Gummerus 2021. Suomennos Sanna Manninen. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 

- - - - - 

Sattumalta saman aiheen kirja osui käteen seuraavaksi: jälleen seuraamme viisikymppistä naista, nimeltään Satu, joka jää työttömäksi. Myös hän on eronnut, muttei enää yksin. Uusi mies Tommi on ihana ja saa naisen houkuteltua kesäksi tämän vanhaan, autioon kotitaloon maalle. Ehkä jopa pidemmäksi aikaa? Käytännöllinen Tommi alkaa rempata paikkoja.  

Epäröivä Satu myöntää hankkeen edut, kuten säästöt asumiskuluissa, ja löytää paikkakunnalta pian muutaman ystävän - joskin myös niitä toisia, mieluiten unohtuneita koulukavereita. Elämä näyttää hyvältä tässä hetkessä, kunnes Tommi sairastuu vakavasti. Ei koronaan, vaikka sekin vyöryy maan ylle samaan aikaan, mikä ei helpota Sadun tilannetta. 

Mies sairaalassa, ei ansiotyötä, remonttia vaativa koti ja palvelut pitkien matkojen päässä. Kaiken huipuksi Elinin Espanjassa asuva äiti miesystävineen päättää tulla koronan ajaksi kotimaahan, kotitaloon! Ei vaikuta herkulta, miten Satu selviää? Itseäni lievänä klaustrofoobikkona kauhistutti eniten kohtaus, johon liittyy ullakon luukku...

Hommaan kietoutuu myös mysteeri, erään kyläläisen kuolema, josta Satu saa tietää enemmän kuin toivoisikaan. Mukava kesäkirja laiturille makoiluun, pikkuisen jännittävä arkidraamoineen ja sutjakasti etenevä, henkilöitään nasakasti rakentava ja ymmärtävä Paavilaisen tapaan. 

Kenelle: Helppoa luettavaa hakevalle, tässä ajassa viihtyville, naisten ystävyydestä nauttiville, toisen kierroksen avioliittoilijalle, sitku-elämää elävälle.   

Muualla: Kirja jäi Suttastiinan mieleen ensimmäisenä luettuna, jonka tapahtumia kattaa korona. 

Ulla-Maija Paavilainen: Kuin muuttolinnut. Otava 2021. Kansi Tuuli Juusela. 

- - - - - 

Ja mainitaan vielä yksi samasta teemasta: Härkösen Rikospaikkaa olen vasta lukemassa enkä ole vielä päässyt nimen mukaiseen paikkaan asti, mutta tähänastinen tarina uppoaa paremmin kuin hänet muutamat edellisensä. Tuttu viisasteleva kertojaääni on läsnä, naisten ystävyyksiä ja ihmisten käytöstä analysoidaan pakinatyyliin. Jos ei ihan niin räväkästi kuin Lykke tekee eikä uusiutuen ja yllättäen, ymmärrettävästi kuitenkin. 

Irina ja hänen kaksi ystäväänsä potevat suhde- ja terveysongelmia, ja ilmeisesti joku päättää jotain ainakin ensimmäiselle asialle. Irinan poika, jonka kanssa hän on asunut kaksin, lähtee armeijaan, mikä asettaa Irinan uuteen elämänvaiheeseen viisikymppisenä. Ilmeisesti tämä vaihe on merkittävä, niin monta kirjaa nyt osuu tähän aiheeseen! Ja mikäs siinä, kyllä se kiinnostaa tätäkin lukijaa. 

Sopii kuten edellisetkin kirjat lomalaisille, suuria yllätyksiä vältteleville ja kevyttä kivahkoa kotimaista naistarinaa etsivälle. Helteen pehmittämä kesäpää kestää kelvosti nämä lukemiset. 

Tuijata on lukenut kaksi viimeksi mainittua kirjaa ja sanoo dialogia Härkösen vahvuudeksi.  

Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka. Otava 2021.