maanantai 10. joulukuuta 2018

Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma

Nopolan sisarukset ovat tehneet yhdessä noin 70 kirjaa sekä näytelmiä, musikaaleja ja elokuvakäsikirjoituksia, kertoo kirjan takakansi. Sinikka ja häntä muutaman vuoden nuorempi Tiina ovat tuottoisa siskospari ja valottavat nyt lapsuuttaan ja yhteistyönsä juuria: miten ihmeessä sisarukset ovat pystyneet ja pystyvät moiseen yhteistyöhön ja tuotantoon, joka on kunnioitettavan laaja sekä yhteensä että erikseen - puhumattakaan suuresta suosiosta ja vankasta asemasta, jonka heidän tuotantonsa on saavuttanut saavuttanut etenkin lasten, heidän vanhempiensa ja huumorin ystävien sydämissä jo parissa sukupolvessa?

He ovat eläneet vauraan, lapsista välittävän lapsuuden ja nuoruuden ydinperheessä, kuten sanotaan: isä kävi töissä, äiti hoiti kotia ja lapsia. Kuvattu ajanjakso alkaa 1950-luvun lopulta Helsingistä, josta perhe muutti pian Tampereelle, ja kestää 1970-luvun opiskeluihin ja ensimmäisiin työpaikkoihin. Koska heidän isänsä oli mainostoimistomies, saivat tytöt jo pieninä toimia valokuvauksissa malleina, tosin ilman palkkaa. Vaikka olen heitä hieman nuorempi, muistan lapsuudestani monet mainokset, joihin kirja viittailee: Spikkespanit ja Havin hyvät sydämet. Huvitusta herättävät makkaramainokset ja reklaami, jossa tytöt katsovat iloisiksi käskettyinä kiinni olevaa Helkama-televisiota!

Kirja kuvaa tapoja ja arkea etenkin 1960-luvulla. Miten vaatteet teetettiin ompelijalla, miten kestittiin vieraita ja niiattiin aikuisille, leikittiin barbeilla ja kirjoitettiin Ystävä-kirjaan, ja lastenhuoneen seinällä vahti Suojelusenkeli-taulu. Kesät vietettiin mökillä niin tiukasti, että tyttöjen mielestä he eivät nähneet koskaan Tampereen Hämeenkatua kesäisenä.

Ja paljon harrastettiin: pianonsoittoa, partiota, jopa balettia - ja tietysti lukemista, piirtämistä ja muita taideaineita. Mielikuvitus lensi jo pienestä ja monet asiat kiinnostivat, kuten nuorena kuuluu. Ja vanhemmat kannustivat, vaikka sain käsityksen, että myös kuri oli ajan hengen mukainen ja tapoja edellytettiin. Hyvin (yli?)kilttejä sisarukset vaikuttavat olleen, ainakaan kaidan tien poikkeamia ei raportoida.


Arkielämän tuntemus, laaja tuttavapiiri ja tarkkaileva silmä jo pienestä lienevät peruskiviä myöhemmälle nokkelalle maailman käsittelylle lasten ja aikuisten rakastamalla tavalla. Moni kirjailijaparin tuotannosta tuttu yksityiskohta saa valotusta lapsuuden henkilöistä tai tapahtumista.

Sinikan ja Tiinan dialogina sekä Sinikan esseinä etenevä jutustelu on helppolukuinen, niin ajankuvaa kuin sisarusten erilaisia luonteita mainiosti kuvaava ja tietysti - heidän tuotantonsa tuntien ei-yllättävästi - viihdyttävä. Runsas valokuva- ja piirroskuvitus tuo teokseen päiväkirjamaisen tunnun, samoin erilaiset listat. Molempien erillinen sekä yhteinen teoslistaus kattaa kirjasta peräti 8 sivua. Ehkä tuotannon laajuus on asia, jonka he haluavat kirjalla tuoda esiin, juurien lisäksi. Elämäkerta kirja ei ole, vaan persoonallinen esittely, nostalgiapläjäys ja johdatus Nopola-maailmaan. Johon paljon lähilapsia omaavana olen ilokseni saanut tutustua jopa paremmin kuin olisin ikinä toivonut. (Toivoisin kovasti uutta Risto Räppääjä -elokuvaa, entiset osataan jo ulkoa.)

Kenelle: 60-luvun lapsille ja heidän lapsilleen, luovuuden lähteistä kiinnostuneille, sisaruksille ja sisarussuhteita pohtiville.

Muualla: Maija luki kirjaa koko ajan hymy naamalla Kirjojen keskellä.

Sinikka Nopola, Tiina Nopola: Siskossyndrooma. Tammi 2018. Toimitus: Sinikka Nopola. Kuvatoimitus: Markko Taina. Graafinen suunnittelu Emmi Kyytsönen. Henkilökuva omani, kuvattu Oodin avajaisissa.

EDIT: Sain juuri tiedon Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan 30-vuotistaiteilijatapahtumasta Kansallisteatterissa 23.1. 2019, klo 17, liput kympin. Fanit, sinne! Lisätietoa ja lippuvaraukset: https://kansallisteatteri.fi/esitys/taiteilijatapaaminen-sinikka-ja-tiina-nopola/


torstai 6. joulukuuta 2018

Oi Oodi, vielä kerran!

Ajattelin tehdä teille koosteen keskustakirjasto Oodista, mutta toisaalta, sellaisen teki kollegani jo rakentajan sivuille, joten mitäpä turhaan kertaamaan. Sieltä näkyvät kommentit niin rakentajan, arkkitehdin kuin kirjastolaitoksenkin näkökulmista. Etenkin rakennustöitä johtaneen Teron kirje kirjastokävijöille, "Oodi on nyt teidän", liikuttaa!

Muutama kuva ja tunnelma kuitenkin avajaisista, joita on juhlittu tänään ja eilen, noin 55 tuhannen ihmisen voimin. Oodi on nyt livenä vielä upeampi kuin olisi voinut odottaa, jos mahdollista. Yläkerta on kirjaimellisesti taivaanomainen - ihmisten ilmeet siellä oli mahtava nähdä (itselläkin silmät kostui). Vaikka tila on valtava, hälyn tuntua ei ollut, akustiikka pelaa.

Tosin nyt avajaisjuhlallisuuksissa oli paljon ohjelmaa, joka näkyi ja kuului, koko talossa: kirjailijahaastatteluja, tanssiesityksiä, musiikkia. Jari Tervo veti väkeä tapansa mukaan, Anja Snellman ihasteli taloa, Sinikka ja Tiina Nopola saivat myös olla ensimmäisten joukossa esiintyjinä kirjataivaan haastattelutilassa, joita on muuten kaksi, molemmissa päissä.



Käyttäjät ottivat tilat hienosti heti haltuun, työ- ja harrastushuoneet täyttyivät hetkessä.



Presidenttipari piipahti myös sekä puhumassa että tutustumassa taloon. Vauhdikkaasti: sain jälleen kerran kuvan presidentin niskasta.



Tärkeitä Oodi-henkilöitä kuvissa: johtaja Anna-Maria Soininvaara kurkkaa, Tero Seppänen, arkkitehti Antti Nousjoki, joka yhtenä kolmen arkkitehdin ryhmästä suunnitteli koko komeuden.






Rakennusprojektina Oodi on ollut ainutlaatuinen monin tavoin. Kaikki on mennyt kuten piti ja aikataulussa ja budjetissa on pysytty, mutta rakentamisessa - varsinkin näin erikoisen talon - on aina yllätyselementtejä ja pientä säätöä, niin tässäkin. Ulkoverhous ei ehtinyt avajaisiin ihan valmiiksi, koska arkkitehtuuri ja palosuojauksesta vastaavat viranomaiset eivät täysin (yhden hehkulampun tehon verran) natsanneet, mutta ongelma on hoidettu, kuten Radio Rock kertoo. Ja avajaisissa huomattiin, että tilojen käytössä tulee yllätyksiä henkilökunnalle, mikä on ymmärrettävää ja odotettavissa, kun täysin uusista ratkaisuista puhutaan ja vasta opetellaan. Kirjastoväen intoa ja paloa oli hieno katsoa: miten ylpeitä he ovat Oodista ja tekemisestään, ja syystä. Uskon, ettei Oodin toimivuus jää tekijöistä kiinni. 

Kaupunkilaisten olohuone -ajattelu näyttää toimivan, jos näin varhaisessa vaiheessa voi asiaa arvioida. Juttelin kymmenien jos en satojen kävijöiden kanssa, ja palaute oli ylitsevuotavan hienoa. Ymmärrän, että ensimmäiset kävijät ovat kirjastomyönteistä väkeä ylipäänsä, eikä juhlassa oikein muuta voi sivistyneiltä ihmisiltä odottaakaan kuin kiitoksia. Tai tilanteessa, jossa näkee tuon kaltaisen rakennuksen ensi kertaa. Lähitulevaisuus näyttää, miten uuden ajan kirjasto oikeasti otetaan vastaan ja miten se toimii. 

Mitä Oodi tarjoaa minulle kirjahulluna? Työkiireissä en ole sitä ehtinyt aiemmin miettiä. Lainasin kirjan! Ainakin nyt alkuun uutuuksia on hyvin saatavilla. Kantsun kirjasto säilyy peruskirjastonani naapurissa, mutta luulen, että Oodissa tulee piipahdettua usein. Kurkkaamassa uutuustarjontaa, nautiskelemassa paikasta, joka on valoltaan ja näkymiltään kirjataivaassa aina erilainen ulkosään mukaan. Ylimmässä kerroksessa ei ole yhtään perinteistä seinää, vaan kaikki on läpinäkyvää, lasia, pilareita myöten. Valtava kansalaisparveke, josta on näkymä suoraan Eduskuntataloon, aukeaa kesäksi, mikä taas muuttaa tilaa ja sen näkymiä. 

Aivan varmasti vien sinne kaikki etenkin ei-helsinkiläiset vieraani, ja ensin tietysti laajennetun perheeni - kuten kummi- ja muuta lähilapset - nuoret ja pienimmät. Todennäköisesti myös työhön ja harrastuksiin liittyviä tapaamisia sijoittuu Oodiin jatkossa.

Mutta nyt sanoja on jo tarpeeksi tai liikaa: paras keino tutustua Oodiin on käydä paikan päällä. Oodi kannattaa kokea itse.  















maanantai 3. joulukuuta 2018

Tuomas Vimma: Enkeleitä ja yksisarvisia. Startup-Suomen tarina.

Slush 2018 on alkamassa. Startup-yritysten joulu ja juhannus, verkostoitumisen ja rahoituksen keruun paikka aloitteville yrityksille, joilla on idea, mutta ei vielä rahaa: Slushissa kohtaavat ideoijat, tekijät ja lompakonomistajat, ja jokaisen toive on sama: idea nousee lentoon ja tuottaa mielihyvää ja maallista hyvää kaavailtujen ohjelmistojen käyttäjille, tekijöille ja rahoittajille, globaalissa mittakaavassa.

Tämä oli oma määritelmäni startupeille: Vimma kertoo pari muuta. Perusidea on kuitenkin sama. Supercellin ja Rovion kaltaiset yritykset eivät olisi syntyneet ilman ideoita, osaavia tekijöitä tai rahoittajia, ja niiden esimerkki rohkaisee yhä uusia yrittäjiä. Peleillä lähdettiin, mutta mitä muuta nämä tulevaisuuden tekijät voivat kehitellä - on ollut puhetta mikromuovia syövästä aineesta tai ilmastoa puhdistavista viherseinistä (ks. Wired-lehden listaus lupaavista suomalaisista startupeista 2017). Ehkä jokin osuu kymppiin tai kehittyy kelpo liiketoiminnaksi, joka saa niin tekijät, käyttäjät kuin rahoittajat tyytyväisiksi. Siksi startupit, siksi Slush.

Kirja ei keskity Slushiin, vaikka selostaa seikkaperäisesti sen synnyn: yllättävää kyllä, Slushin juuret ovat yrityksessä nimeltä HP. Toisaalta, kuten useimmissa parhaissa ideoissa, sama ajatus on kytenyt monella suunnalla, joten on mahdoton sanoa todellista syntymäpaikkaa. Joku osaa yhdistää pinnanalaiset ajatukset ja purskauttaa konseptin ilmoille, parhaassa tapauksessa menestyksekkäästi, kuten tässä.

Startup-yritykset tuskin piittaavat syntysijoista, eikä vanhuksen kannata enää mainita Nokiaa tai sen synnyttämiä varovaisia ohjelmistokokeiluja, vaikka kirja niihin kevyesti viittaa (kuka muka muistaa, mikä oli WAP? Minuakin pyydettiin alan firmaan - ja entä se aika, kun sain testata keksintöä nimeltä sähköposti, mikä oli tosi radikaalia! "Nyt ei tarvitse kopioida." Ja ekasta taskuun mahtuvasta puhelimesta suunniteltiin mainosta: silitysraudan kanssa heiluin silittämässä sitä paitaa, jonka rintataskuun laite sijoitettiin ja kuvattiin.... Ooh tätä nostalgiaa...). Mutta nyt ollaan eri sukupolvessa ja ajatuksissa, jotka ovat aidosti globaaleja alun alkaen. Hehkutellaan kuitenkin vähän lähempää historiaa: Angry Birds oli maailman nopeimmin kasvava kuluttajabrändi 2000-luvun alussa.

"Vuoden 2010 kesäkuussa se oli Yhdysvaltain App Storen parhaiten myyvä tuote 6,5 miljoonalla latauksellaan." (Ja muuten Suomen ladatuin peli jo julkaisuaan seuraavana päivänä 2009, kertoo Vimma.) Hämäläisen hitaat suomalaiset mediat huomasivat ilmiön vasta syksyllä, mistä herää kysymys medioimme vireystasosta: "Kauppalehti kirjoitti siitä ensimmäistä kertaa elokuussa 2010, Helsingin Sanomat kolme kuukautta myöhemmin." 

Mutta tähän päivään. Vimma kuvaa selkeästi sen, mitä startupit ovat, miksi ne ovat ja miten ne toimivat. Onko suomalaisilla yrityksillä saumaa maailmalla? "Alan korkeiden riskien vuoksi on täysin normaalia, että vain yksi tai kaksi kymmenestä sijoituskohteesta menestyy koskaan." Yleensä startup myydään suuremmalle kilpailijalleen, joka joko tappaa tuotteen tai satsaa siihen kunnolla. Suomessa julkista rahoitusta tarjoavat tahot ovat melko niukat ja Vimman mukaan byrokraattiset: hitaus ja jähmeys ei sovi startupeille, "jossa projekteja haudataan ja synnytetään lennosta ja toisinaan jopa koko yrityksen liikeidea saatetaan kääntää päälaelleen hyvinkin nopeasti." Nopea reagointi markkinoilla ei onnistu, ja Vimma käyttää Vigo-hanketta esimerkkinä siitä, "miksi virkamiehet tulisi pitää mahdollisimman kaukana startup-firmoista."

Jotenkin uskon tämän. Sitra on jo lopettanut rahoituksen, eikä Tekes saa paljon kiitoksia. En usko, että asiantuntijuudessa on vikaa, mutta keinot, säännöt ja tekemisen tavat ovat ehkä väärät startupien jatkuvasti elävään tarpeeseen, vaikka joskus jarruttelu voi olla eduksi. Kaikki ei ole nerokasta. Mutta mistä sen voi tietää? Vimma puhuu 2010-luvun startupien toimineen "Suomen sen aikaisen kahden tärkeimmän rahoitusinstrumentin - opintotuen ja pikanuudelien voimalla." Mikä kielii lievästä kritiikistä valtiovaltaan päin.

Kirja on erinomainen perusteos startup-toiminnasta Suomessa, ja tulee tarpeeseen. Se selvittää keskeiset käsitteet ja (lyhyehkön) historian, toimintamekaniikan sekä nostaa esiin vaikuttajat henkilötasolla. Vuoden kuluttua tilanne on toivottavasti jälleen viime mainituissa jotain enemmän, mutta perustieto ei vanhene. Meillä on osaajia ja ideoita, maailmalla on rahoitusta, ja ne täytyy saada kohtaamaan. Siinä ansiokkaasti toimii Slush ja Helsingin startup-kampus Maria, jota Helsingin kaupunki aikoo laajentaa voimakkaasti. Mahdollisuuksien luomiseen on herätty ja pallo heitetään siihen päähän, josta tekijöitä löytyy. Kun Vimman kirjaa lukee, nousee toivo: heitä yllättävästi löytyy. Ei vain kahmimaan rahaa tilille, vaan myös kehittämään ratkaisuja maailman isoihin ongelmiin tai viihteen tarpeeseen, joka on loputon, eikä sekään ole huono keino kehittää Suomen mainetta osaajana tai nostaa BKT:tämme. Joista hyödymme kaikki.

Kirjan lopussa on asiallisesti henkilöhakemisto. En osaa arvioida listauksen relevanttiutta; päätän uskoa Vimman asiantuntemukseen. Melko perusteelliselta se tuntuu. Lisäksi olisi voinut olla tiivis termihakemisto, niin omanlaistaan toiminta on, jos tarkoitus on kertoa tavikselle, mistä startupeista on kyse. (Venture capital? Exit? Hire & fire? Maria?) Vaikka asiat tulevat kirjassa hyvin esille, ja teksti on Vimman tapaan vetävää. Ja innostavaa: koska uskon lujasti suomalaiseen osaamiseen ja nuoriin, ei ole vaikea nousta mukaan kannustamaan ideoiden nousua. Helsinkiläisenä olen myös ylpeä Marian startup-kampuksen kehittämisestä ja kaupungin panostuksesta yritystoimintaan, josta voi syntyä mitä tahansa. Vaikka niitä ratkaisuja globaaleihin haasteisiin.

Tuomas Vimma: Enkeleitä ja yksisarvisia. Startup-Suomen tarina. Otava 2018. Kansi Piia Aho, kuva Sami Heiskanen. Sain kirjan pyynnöstäni arvostelukappaleena kustantajalta. 

perjantai 30. marraskuuta 2018

Hanna Velling: Kirjosieppo

Anna ja Make asuvat Isokaarella Helsingin Lauttasaaressa, ja heillä on vauva nimeltä Nuppu. Annan haave perusperheestä rikkoutuu rajusti, kun Make ilmoittaa muuttavansa pois. Makella on entisestä liitosta poika, Jami, jonka kautta Anna kuulee asioita, joita iskä ei tule avovaimolleen ja tyttärensä äidille maininneeksi. Tilanne on traaginen.

"- Yritetään nyt mennä tää siirtymävaihe rauhallisesti. Mulla on yksi kämppä jo kiikarissa. Mä asun tässä kuitenkin siihen asti, että asia varmistuu. Voin nukkua sohvalla, Make selosti. - Muutatko sä yksin asumaan, Anna sai kysyttyä. - Niin olis tarkoitus tässä totutteluvaiheessa. Se on varmasti kaikille helpompaa niin. Siirtymävaihe ja totutteluvaihe. Rauhallisesti ja helpompaa. Mistä Make repi määritelmiään? Kuulosti ihan joltain amerikkalaiselta TV-psykologilta. Anna ei jaksanut sanoa mitään. Odotti vain, että joku herättäisi ja sanoisi, ettei tämä ollut totta. Että tämä ei tapahtunut Annalle. Ei hän ollut tilannut siirtymävaiheita tai muuta sontaa."

Mutta totuuteen on taivuttava, vaikka kaikki Annan unelmat menevät uusiksi. Miten hän pärjää yllättävässä tilanteessa? Miten järjestää oleminen, asuminen ja työnteko vauvan kanssa, ilman toista aikuista? Ja kuka selittää asian koiralle?

"Kun Make lähti Nupun kanssa eteisestä, hämmentynyt koira jäi tuijottamaan sulkeutuvaa ulko-ovea. Sille oli mahdotonta selittää, miksi lauma hajaantui taas eri osoitteisiin."

Velling kuvaa Annan tuntoja sympaattisesti, tuskaa halveksumatta mutta huumoria unohtamatta. Tarina antaa vertaistukea eron kokeneille ja käytännönläheisiä selviytymiskeinoja, eteerisistä öljyistä lempeään anopille irvailuun asti. Terttu-anoppia nimittäin ero myös harmittaa, ja hän tukee Annaa omalla tavallaan.

"- Me ollaan nyt kokeiltu yhden yön käyntejä muutaman kerran ja on sovittu kokonainen viikonloppu ensi viikolle, Anna sanoi. - Lähde Anna sinäkin vähän rimpsalle, että piristyt, Terttu kevensi. Lapsenvahdiksi Terttu ei kuitenkaan tarjoutunut, sillä hän oli isovanhempi täysin omilla ehdoillaan."

Annaa tukevat äiti, kollegat ja ystävät. Ja päiväkirjan kirjoittaminen. (Make voisi olla mieluummin kuollut. Niin olis helpompaa." Eniten häntä surettaa Nuppu, joka joutuu ilman omaa syytään kahden kodin lapseksi, jatkuvaksi pakolaiseksi tavallaan - mistä Annalle tulee mieleen oma mummo, joka joutui pakkaamaan ja jättämään Karjalansa, pääsi takaisin ja joutui taas keräämään kimpsunsa ja kampsunsa ja lähtemään.

"- Ei tämä Annan yhden perheen sota ihan niin dramaattista ollut. Piti vain jaksaa pakata."

Pidin paljon Vellingin lämpimästä ja realistisesta otteesta: hän kuvaa tuntojaan, muttei vello niissä, sillä arkielämän järjestäminen on ykkösenä. Kirjassa voisi olla nuori vihainen nainen, mutta hän on tässä kirjassa myös ymmärtävä nuori nainen. Erittäin virkistävä näkökulma: ei kaikki mulle heti nyt, vaan otetaan asiat omiin käsiin. Voi johtua siitä, ettei Anna voi ajatella vain itseään, koska Nuppu on olemassa.

Harvinaisen lämmin ja sympaattinen teos, josta jää hyvä ja toiveikas mieli kaikista hankaluuksista ja riipovuuksista huolimatta. Ne ymmärtävät, joille erokokemus on osinkin tuttua, muut lukenevat kirjan silkkana viihteenä. Sutjakkaa ja helppolukuista tarinaa rytmittävät Annan päiväkirjamerkinnät, kuten liikuttava yh-äidin iltarukous ja tarinat muista pareista, joita hän ympärillään seuraa.

Kenelle: Yh-äideille ja heidän lähipiirilleen, nuoren naisen elämästä kiinnostuneille ja kirjan takakantta lainaten parisuhteessa eläneille ja muuten suhteisiin sotkeutuneille.

Muualla: Villi kortti ja yllättävän vetävä, sanoo Mitä luimme kerran.

Hanna Velling: Kirjosieppo. Bazar 2018. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

tiistai 27. marraskuuta 2018

J. Pekka Mäkelä: Hunan

Hunan on suuri teos kaikin tavoin, niin kooltaan kuin sisällöltään. Se vie erääseen suurimmista maista, Kiinaan, ja kertoo isoista teemoista, kuten vallasta, uskonnosta, maailmaa muovaavasta historiasta ja ihmisen perusolemuksesta todellisuuteen pohjautuvan tarinan kautta.

Kirjailijan kummitäti Helvi Söderman oli kristitty lähetyssaarnaaja, joka asui Kiinassa pitkään. Käännytystyön lisäksi tuolloinen länsimainen lähetysväki teki paljon konkreettista hyvää paikallisen köyhän kansan joukossa, piti muun muassa kouluja ja työllisti monia, mitkä näen kirkollisen työn parhaaksi anniksi. Mäkelä perustaa kirjansa tätinsä päiväkirjoihin vuosilta 1935 - 1946, mutta tuo mukaan paljon lisää, kuvaa kokonaisen maailman, jossa törmäävät länsimaisuus ja aasialaisuus, hengen himo ja maallisen ahneus, äärimmäinen laupeus ja julmin julmuus, rikkaus ja köyhyys, sota ja rauha, viha ja rakkaus - ja kaikkien näiden erilaiset ilmentymät laidasta laitaan.

Helvi kertoo tarinaansa päiväkirjoissaan kuin olisi arvannut jonkun ne myöhemmin lukevan. Hän ei mene henkilökohtaisuuksiin, jos harrasta uskoa ei lasketa, niistä asioista kertovat muut. Heistä tärkein on varakas sveitsiläinen Johann Caspar Wulff, joka levottomana etsiytyy Kiinaan hakemaan jotain, mitä häneltä puuttuu: sielunrauhaa. Helvin kollegoista mainitaan muun muassa Arvi Mäkilä, joka siirtyi myöhemmin uuden uskonnon pariin, mutta tutustui kiinalaisiin lähetystyössä hänkin. Saamme lukea ikiaikaisia havaintoja myös kiinalaisin silmin.

"Kiinalaiset hymyilevat ollessaan kohteliaita, ollessaan hämmentyneitä ja silloin kun jokin on heistä hauskaa. En tiedä mistä on kyse tällä kertaa. - Kaikki perinteet eivät ole säilyttämisen arvoisia. Se on viisas huomio."

"- Silloin keisarin aikana, Chan Yen sanoo. - Silloin oli täälläkin kunnollista. Ei ulkomaalaisia eikä sotaherrojen rosvojoukkoja. Eikä, Ma Yang viittaa alavirran suntaan, - joessa kellunut roskia eikä ruumiita. - Ja sadot ja säätkin olivat parempia ja naiset kauniimpia, Chan Yen sanoo pilkallisesti."

On liikuttavaa nähdä niin lähetysväen kuin paikallistenkin ihmettely ja oudontuntu toisiaan kohtaan, asteittainen läheneminen ja luottamus, joka vaati vuosien läsnäolon, puolin ja toisin. Kun olot alkoivat muuttua levottomiksi Japanin ja Kiinan keskinäisen vihanpidon myötä, joutuivat myös lähetysasemat keskelle taisteluja.

Sodan julmuus todentuu jälleen, moneen kertaan. Mikään tai kukaan sen kokenut ei ole ennallaan. Vaikka rikkinäinen ruumis säilyisi hengissä, sisus voi kuolla, kuten Liu Chin-Chihille kävi. Hänen tarinansa on koskettavan kammottava, ja valitettavasti myös uskottava. Samoin Chan Yenin tarina. Hän seuraa kommunismin nousua aitiopaikalta ystäviensä parissa.

"- Lähetyskoulussa, Huang-toveri toistaa. - Aika monet meikäläiset ovat olleet sellaisissa. Kumma juttu. Eivät lähetyssaarnaajat tykkää kommunisteista. Vihaavat meitä, pikemmin. - Koska me olemme ateisteja. Eivät tietenkään tykkää. Mutta heidän oppinsa... sekään ei ole meidän esi-isiemme oppia. Niin kuin ei kommunismikaan. Lähetyskoulussakin voi oppia, että on muutakin kuin vain esi-isien oppi. Että voi ajatella eri tavalla ja on vaihtoehtoja. - Ehkä niin, Huang-toveri urahtaa. - Ja samoista maista ne ovat kotoisin, kommunismi ja kristinusko. Kaipa niillä sitten on jotain tekemistä keskenään. Vaikkei sitä päältä katsoen niin huomaa."

Kirja on seikkailua ja jännitystä, mutta myös älyllinen sukellus länsimaisuuden ulkopuolelle ja hieno historiikki eräästä ajanjaksosta. Vaikka henkilöt ja tapahtumat ovat suurelta osin fiktiota, niiden todellisuuspohja vakuuttaa, ja toivoisin Aasiassa matkailijoiden tutustuvan kivojen ruokalajien lisäksi myös todellisuuteen, josta maat ovat ponnistaneet ja näkökulmaan, jossa länsimaisuus ei ole normi.  Monen näkökulman kertomus vetoaa myös tunteisiin: se on kiehtova kaleidoskooppi, joka pysyy hienosti hallinnassa suuresta henkilömäärästä huolimatta ja jonka epilogi punoo lankoja yhteen lukijaa tyydyttävällä tavalla (ja saa googlaamaan monenlaista). Kansi on sopivan mahtava kultakirjaimineen ja komeine kuvineen.

Kenelle: Kiinasta kiinnostuneille, historiaa ymmärtämään pyrkiville, tosipohjaista jännitystä hakeville, Aasiassa matkaileville.

Muualla: Hallittu, moniulotteinen tarina, sanoo Suketus, jonka suosituksesta kirjan ostin ja luin. Kiitos!

J. Pekka Mäkelä: Hunan. Like 2018.

Hunan on yksi Finlandia 2018 -ehdokkaista. Muut jutut lukemistani ehdokkaista alla. Pian kuulemme Seppo Puttosen valitseman voittajan.

Olli Jalonen: Taivaanpallo
Katja Kettu: Rose on poissa
Jari Järvelä: Kosken kahta puolta 

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Dekkareita!

Ei ole helppoa olla pappi, varsinkaan itäsuomalaisessa pikkuseurakunnassa, varsinkin jos joutuu vartioimaan taivaalta tipahtanutta miljoonan arvoista meteoriittia museossa öisin, varsinkin kun sitä himoitsee moni rahapulaansa näppärän ratkaisun oivaltanut, varsinkin kun ei voi luottaa kehenkään, ei edes vaimoon, kylän kauppiaaseen tai Joensuun poliisiin. Juoppoon rallikuskiin nyt ei tulisi mieleenkään luottaa.

"En tiedä miksi päähäni juuri nyt tulvii niin paljon kaikkea sellaista, jota siellä ei tarvita ja joka aiheuttaa ylimääräistä hankausta, ja niin vähän sellaista, mitä todella tarvitsen. Se on toki yksi ihmisyyden keskeisiä ongelmia, eikä välttämättä vain minun osani, mutta juuri nyt kaikki tuntuu jollakin uuvuttavalla tavalla syvältä, henkilökohtaiselta loukkaukselta."

Tuomainen luo hykerryttävät puitteet pappi Joel Huhdan hankalalle tilanteelle ja suoltaa lauseita omaan tyyliinsä lakonisella huumorilla. Lauseista kasvaa kelpo kertomus, joka viihdyttää ja onnistuu tuomaan tiiviiseen sivumäärään liudan niin ikuisia ihmisyysasioita kuin ajankohtaisimmat pelkomme pohdittaviksi - tai mietittäväksi, mitä ylipäänsä kannattaa pelätä. Supertulivuoren purkausta, väestöräjähdystä, juoppoja rallikuskeja, venäläistä järjestäytynyttä rikollisuutta, vaimon menetystä vai päähän putoavia meteoriitteja?

Usein kotimaiset dekkarit ovat jotenkin suoraviivaisen kulmikkaita ja terävine kulmineen minulle vaikeita niellä, mutta Tuomaisen teksti on sulavaa, olematta lörpöttelevää. Arvostan sitä ja omintakeista otetta. Kirjailijakuva viime vuoden kirjamessuilta.


Antti Tuomainen: Pikku Siperia. Like 2018.

Kenelle: Perusdekkareiden kieltä vieroksuville, mielikuvituksen ja omintakeisen tyylin arvostajille.

Muualla: Kirja oli Kirsille naulitseva ja hykerryttävä lukukokemus.

Salaa olen ihmetellyt, miten jotkut jaksavat lukea kotimaisia dekkareita paljon ja jatkuvasti. Jotenkin tunsin nyt (vasta) tajuavani dekkariuden ytimen (kiitos Koskinen!). Helpot luettavat antavat heittäytyä silkkaan viihteeseen, sen kummemmin tasoja ja näkökulmia pohtimatta. Jos teksti onkin sitä yllämainittua kulmikkaampaa laatua, kuten tässä, sillä on pointtinsa lukijan kannalta. Turvallinen ja tuttu tyyli helpottaa lukemisesta entisestään. Olen sen järjellä tiennyt, mutta nyt annoin mennä ja heittäydyin itsekin. Konkari Koskinen toki kirjoittaa sutjakan tarinan vaikka lipputangon narusta. Tällä kertaa aihe on kuitenkin kosmetiikkateollisuus ja sen ihmiskokeet, jollaiseen entinen malli Jonna suostuu hyvää korvausta vastaan. Sivuoireita ilmenee.

"Ei se tietenkään ihan tavatonta ollut, mutta silti. Rotta oli juossut Mannerheimintien yli ja livahtanut viemäriaukkoon. Aamulla porraskäytävässä oli kuulunut heinäsirkan siritystä. Valkoiseksi meikattu miimikko oli ilmehtinyt ratikkapysäkillä. Helsingissä oli aina ripaus hulluutta. Niin sen täytyi olla, Jonna vakuutteli itselleen kiiruhtaessaan porttikongiin. Nyt pää kasaan ja rahat pois tyhmiltä." 

Helppoa, sujuvaa eikä liian veristä jännitysviihdettä. Pientä narinaa siitä, että henkilöistä ei kukaan oikein nouse kunnolla "päätähdeksi", vaikka Jonna on varsin elävä kaikessa ärsyttävyydessään. Ja hänen miehensä nimen valinta, Erkki, antoi mielikuvan siitä, että hän on aviossa isänsä kanssa - nimi kun oli suosituimmillaan vuosina 1940 - 1959. (Jonnat taas ovat syntyneet pääosin 1980-90-luvuilla.) Ikäeron korostaminen lienee tahallista. Tapahtumapaikkana kotikaupunkini Helsinki nostaa pisteitä.

Kenelle: Helpon jännitysviihteen ystäville. Tämän ajan ilmiöistä kiinnostuneille.

Muualla: Kirjarouva kertoo kirjailijan tuotannosta enemmän.

JP Koskinen: Helppoa rahaa. Like 2018.

Mari Pyy on uusi dekkaristi, joka tutustuttaa meidät Sandra Matssoniin, rauhanturvaajan ja psykologin, matkaan Helsingistä Egyptiin selvittämään äitinsä taannoista kuolemaa. Sandran isä oli diplomaatti, ja perhe vietti matkalaukkuelämää tytön lapsuudessa. Äiti, Helena oli uutistoimittaja, joka murhattiin Egyptin komennuksella, mutta poliisi ei saanut syyllistä koskaan selville. Nyt Sandra saa uusia tietoja äidin entiseltä ystävättäreltä Roselta, mikä pakottaa hänet jatkamaan tutkimuksia vuosikymmenien jälkeen.

Pian hän huomaa olevansa muslimimaan politiikan ja vehkeilyjen pyörteissä, eikä ole varmaa, voiko kehenkään luottaa, sen enempää amerikkalaiseen Timiin, paikalliseen armeijan mieheen Malekiin kuin edes Roseen. Kotimainen luottoystävä Miko sentään auttaa, minkä voi, kun tulee tiukka paikka. Ja niitä tulee useita. Vauhtia ja kansainvälisyyttä riittää, samoin kulttuurieroja ja ilmiöitä viime vuosilta, joten mielenkiinto pysyy hyvin yllä, jos käänteissä jaksaa pysytellä mukana. Yksityiskohtia tuntuu välillä olevan liikaakin, mutta teksti soljuu luontevasti. Sandran tarina jatkuu seuraavissa kirjoissa; kirjamessuilla Pyy kertoi kirjoittavansa lisää ja pitävänsä Sandran liikkuvaisena maailmalla jatkossakin.

Kenelle: Naisdekkarisankarien ystäville, modernin seikkailullisen dekkarin ystäville, nojatuolimatkailijoille.

Mari Pyy: Minä katoan. Into 2018. Kansi: Emmi Kyytsönen. Kustantajan lukukappale.


Jos pidät perinteisistä brittijännäreistä, aatelisen elämän jälkimainingeista ja sutjakasta sanottavasta, tämä on kirjasi. Ei jää juoneltaan mieltä kaihertamaan, mutta soljuu sujuvasti lukiessa. Komean kauhtunut ympäristö ja henkilöhierarkia ylhäisyydestä alhaiseen on tuttu ja viihtyisä.

Kirja toistaa perustarinaa, jossa köyhä tyttö nousee arvoon arvaamattomaan. Sillä Louise on sellainen; hän pääsee kotimökistä lastenhoitajaksi kartanoon, jonka tyttären kanssa hän ystävystyy. Louisan tarina Nancyn uskottuna ja talon palvelijana upottaa. Kuin jatkoa nuoruuden romaaneille, joissa tyttö haaveissaan pyrkii johonkin muualle syntymäpaikastaan. Tarina todistaa, että myös aikuinen voi kokea perustarinan lumon uudellen.

Mutta miten voikin tarinan unohtaa niin äkkiä. Parin viikon kuluttua lukemisesta en muista, mitä kirjassa tapahtui. Kirja on kuin pumpulia, joka lennähti poskelle jonkun puhaltamana. Pumpuliin tuo lasivillan terävyyttä tieto siitä, että kirja perustuu tositarinaan. Ja tämä on vasta kirjasarjan ensimmäinen. Toimivaa, seurantaan!

Kannen kuvaa etsiskellessäni jouduin SSKK:n sivulle (josta kuvan lainasin): kuuluin itsekin kirjakerhoon kymmeniä vuosia, kunnes totesin, että se on liian hidas keino hankkia luettavaa tai lukuvinkkejä tällä lukutahdilla ja uteliaisuudella. Eikä kuukaudenkirja ollut koskaan se, mitä halusin. Kirjoihin liittymätön oheiskrääsä alkoi myös ärsyttää. Mutta kenelle sen rytmi ja tarjonta sopii, siitä vain mukaan, helppoa sen kautta on paitsi tulla hankkineeksi kirja kuukaudessa, myös pysyä jäsenlehden verran kärryillä siitä, mitä uutta on ilmestynyt.

Kenelle: Perusviihdekirjaa hakevalle, tyylikkään ystävälle, verisiä kuvauksia välttävälle, brittihistoriassa viihtyville. Ja kai se on pakko sanoa: Downton Abbeyn faneille, onhan kirjailija kirjoittanut nekin kirjoiksi, ja tyyli sitä samaa. Yritin muuten lukea varsinaisen DA-luojan, tv-sarjan käsikirjoittaneen Julian Fellowesin (Jessican setä) kirjaa Belgravia. Sitä en jaksanut loppuun asti.

Muualla: Ja kaikkea muuta -Minna tietää taustoista enemmän.

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat. Otava 2018. Suomennos Laura Beck. 

maanantai 19. marraskuuta 2018

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Sarja koukutti hitaasti mutta varmasti. Italialaisten Elenan ja Lilan ystävyys ja maailma ovat yleismaailmallisia, ja niihin on helppo samastua, pohjoisenkin asukin. Vaikken ole kokenut vastaavaa ystävyyttä, ymmärrän täysin; ehkä olisin halunnut samaa?

Kadonneen lapsen tarinaa himoitsin. Elena ja Lila vanhemmalla iällä, sarjan neljännessä ja viimeisessä osassa. Kun tajuat, mitä on jäänyt taakse ja miten se on ihmisiin vaikuttanut. Ja sinuun itseesi. Yritä paeta, vieraantua - mutta onnistuuko se koskaan? Saammeko tyynen lopun?

"Hän kävi kimppuuni, ja pelkäsin, että hän todella aikoi ottaa minut hengiltä. Noina hetkinä tajusin, kuinka pohjattoman syvän pettymyksen olin hänelle tuottanut, kuinka kaikki se äidinrakkaus, jolla hän epätoivoisesti yritti pakottaa minut siihen minkä näki parhaakseni - toisiin sanoen elämään, johon hänellä ei koskaan ollut mahdollisuutta, mutta minulla oli, ja se seikka oli tähän päivään saakka tehnyt hänestä korttelin onnekkaimman äidin - oli valmis muuttumaan vihaksi ja tuhoamaan minut rangaistukseksi Luojan lahjojen tuhlaamisesta. Silloin työnsin hänet pois ja huusin vielä raivokkaamin kuin hän."

Sydäntä särkee tyttöjen taistelu (ei liity edelliseen). Vaikkei heidän asemansa ole huono, maailman mittakaavassa. Länsimaisessa katsannossa ehkä.

"Eletttiin vaikeita vuosia. Maailmanjärjestys, johon olimme kasvaneet, oli hajoamassa."

Upea kirjasarja, joka vie mukanaan. Elenan ja Linan tarina alusta loppuun neljänä koukuttavana kirjana, joista tänään alkaa HBO:lla tv-sarja. Sarja on kuvattu Italiassa Napolin lähellä, ei itse kaupungissa jostain syystä: lavastemaisuus näkyy, samoin ohjaajan innostus nuoriin tähtiinsä. Lapsi Elena Grecon naamaa näytetään isona vähän väliä. Kaunis ja ihana tyttö, mutta jatkuvat lähikuvat hänen kasvoistaan alkavat tuntua jo rivoilta.

Kaunista on muuten kaiken kaikkiaan: ovet, ikkunat, maisemat, asusteet - ja tytöt, joista Lina (Ludovica Nasti) nousee ensimmäisen kahden jakson katsannolla tähdeksi, Elenaa esittävän Elisa del Genion kauneudesta huolimatta. Erinomaiset näyttelijävalinnat. Valinnanvaraa oli, sillä 2 000 tyttöä haki paikkaa, viitisensataa aikuisten rooleihin. Koko tuotanto lavasteineen on massiivinen: Napolin ulkopuolelle rakennettiin kokonainen kortteli koteineen ja kouluineen. Tekijöitä tuotannossa oli mukana parisen tuhatta. Ja italian kieli! Kuten naiset tietävät, on aivan sama, neuvooko mies reitin vessaan vai sanooko jotain kaunista, kunhan se on italiaa. Kiitos HBO:lle etukäteiskurkkauksesta.

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina. WSOY 2018. Suomennos Helinä Kangas.

HBO: My Brilliant Friend. Kirjasarjan ensimmäisen teoksen osan tarina tv-sarjana. Näemme Loistava ystäväni -kirjasta kaksi jaksoa viikossa yhteensä 8 jaksona. Luvassa on myös sarjan loput neljä kirjaa tv:ssä tulevina vuosina. Kannattaa koukuttua siis.

Aiemmat osat: Napoli-sarja, osat 1 - 3

Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Ferranten Hylkäämiset päivät ja sen vastapaino:  Domenico Starnone: Solmut.

Kuvat alla: omani ja loistava ystäväni Kirsi Kirsin Book Clubista.