tiistai 21. toukokuuta 2024

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa

Knut on setämies, se on todettava heti. Hän on kirjoittanut yhden menestyskirjan ja useita ei-menestyneitä, mutta on identiteetiltään vahvasti kirjailija ja osa Norjan kulttuurieliittiä. Tai ainakin haluaa olla, mutta käytännössä se on hankalaa. Rahasta on jatkuvasti pulaa eikä kirjoittaminen luonnistu, keskittymiskyky on hukassa.

Alkoholia kuluu runsaasti, ja ex-vaimo Lene on edelleen mielessä, vaikka tämä on ollut naimisissa Terjen kanssa jo kauemmin kuin aikoinaan Knutin. Poika on jo omillaan, eikä halua pitää yhteyttä. Huippuajat ovat siis ohi. 

"Vasta kun kaikki oli ohi ja Knutista oli tullut menneen talven lumia, hän oli oppinut yhtä ja toista, jonka avulla hän olisi pystynyt käsittelemään sitä mikä oli ohi. Sama pätee kaikilla elämänalueilla: sinä päivänä kun ihminen on täysinoppinut, hänen taitojaan ei yleensä enää tarvita."

Knutin on vaikea pysyä mukana ajan ilmiöissä. Ei siinä, että seksuaalisuus pusketaan naamaan taiteessa mitä kekseliäimmin keinoin:

"Knut on nähnyt tämän monta kertaa 80-luvulta lähtien: nuoret naiset esittelevät itseään aggressiivisella tavalla, ainakin Knut kokee sen aggressiivisena, kuin he kääntäisivät sukuelimensä nurin koko maailman nähtäväksi vuotoineen ja kuukautisverineen, kovassa valossa ja voimakkain kontrastein. Näissä tilanteissa Knutista tuntuu aina että hänet tehdään naurunalaiseksi, että hänen haluaan pilkataan karrikoimalla hänen himonsa kohdetta, esittämällä se vastenmielisenä."

Mutta monessa muussa, kuten siinä, että koululainen voi luvalla laatia kirjallisuusesitelmän kirjaa lukematta. Tai että Knutista kiinnostuneilta vaikuttavat naiset saattavat asettaa hänet narrin tai jopa ahdistelijan rooliin. Knut ei ole rikollinen, mutta hänellä on taipumus innostua helposti, ainakin naisista. Eikä osaa varautua siihen, että näiden motiivit eivät aina ole hyväntahtoisia. 

"Minusta on pitkään tuntunut, että olen irrallani ihmiskunnasta, olen kuin sivuraiteelle jätetty junavaunu, ja nyt myös sivuraide on irrotettu rataverkosta."

Sääliä hän ei tarvitse, sillä tilanteisiin hän ajautuu ihan itse, muttei osaa toimia uuden ajan säännöillä.  Kun naiskirjailija Lillehammerin kirjallisuusfestivaaleilla - ja kirjassaan - syyttää häntä ahdistelusta, asia kulminoituu. Onko ok, että nainen väittää tilannetta ahdisteluksi, kun Knut muistaa sen aivan toisin? Kenen totuus on totuus? 

"- Minä kirjoitin oman totuuteni. Oman totuuteni. Ja minulla on täysi omistajuus omaan totuuteeni. 

- Kaikkea kanssa. Kuka tahansa voi puolustella ihan mitä tahansa sanomalla noin."

Norjalainen Nina Lykke on fiksu ja hauska kirjoittaja, joka on harkinnut sisältönsä tarkkaan. Hän tökkii aluetta, jolle on suorastaan kyseenalaista mennä metoo-aikana, tuomalla esiin setämiehen näkökulmaa. Setämiehiä on monenlaisia, ja Knut on yhden alalajin edustaja. Onko tämä ihmislaji ärsyttävyydestään huolimatta jotenkin ymmärrettävä tai siedettävä? Napakka teksti kirvoittaa naurua ja myötähäpeää. Ehkä myös rajojen ja hyväksikäytön mietintää eri kulmasta kuin yleensä.

Aiemmin Lykke on viihdyttävästi kirjoittanut väsyneistä viisikymppisistä naisista, kuten Kohonnut riski -kirjassa lääkäri Elinistä ja kirjassa Ei, ei ja vielä kerran ei opettaja Ingridin kolmiodraamasta, jossa jokainen osapuoli saa kertoa näkökulmansa. 

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa. Gummerus 2024. Suomennos Sanna Manninen. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti.

lauantai 18. toukokuuta 2024

Psykologisia trillereitä

Otsikon termi on hirviö, mutta vähäverinen jännitys kiinnostaa. 

Matthew Blaken Anna O. hyödyntää ainakin Ruotsissa havaittua outoa ilmiötä (ja tämä on ihan totta), jossa maahanmuuttajaperheiden lapsia on tavattu tajuttomana pitkiä aikoja, kuin unessa, vuorokausia tai viikkoja. Tosin monet on havaittu huijauksiksi, sillä lapset vaikuttavat heräävän heti, kun perhe saa oleskeluluvan maassa. Ehkä heidät on huumattu, ehkä homma on vain teeskentelyä, tosin vatsalle tiputetut jääkuutiotkaan eivät ole aiheuttaneet reaktiota tutkijoiden käsittelyssä. Totta tai ei, todella kummallista tämä on.  

Romaanissa Anna O nukkuu neljä vuotta. Hänen epäillään murhanneen kaksi ystäväänsä, verinen veitsi ja muut jäljet viittavat vahvasti syyllisyyteen. Mutta olisiko hän voinut tehdä niin unissaan, tietämättään? Se on polttavin kysymys ja ratkaisee myös oikeuden päätöksen asiassa. Mutta miten tuomita ihminen, joka nukkuu? 

Blake on taitava kieputtamaan lukijan arvailua syyllisestä henkilöstä toiseen, jokainen käydään läpi, niin Annan ystävät kuin perheenjäsenet ja muut osalliset. Pinne pysyy yllä melkein koko kirjan mitan, loppupuoli alkoi jo mennä kikkailuksi - jota toki piisasi pitkin matkaa välillä kliseisestikin, lajityypin standardin mukaan. Mutta nukkumisilmiö on niin outo ja tarkasti kuvailtu, että jännite riitti loppuun saakka.

Matthew Blake: Anna O. Gummerus 2024. Suomennos Markus Myllyoja.


Grace eli köyhän mutta onnellisen lapsuuden äitinsä kanssa siihen saakka, kun äiti kuoli ja tyttö joutui tämän ystävän hoiviin. Gracen isänään pitämä mies oli menehtynyt jo aiemmin, jolloin tytölle selvisi, että hänen biologinen isänsä onkin joku aivan muu. Äidin liian varhaisesta kuolemasta alkaa muotoutua kostosuunnitelma isälle ja tämän ökyrikkaalle perheelle, joka ei ollut piitannut poikansa lehtolapsesta.

"Pintapuolisesti äidin kuoleman ja suunnitelmani toteutuksen aloittamisen välissä elämässäni ei tapahtunut juuri mitään ihmeellistä. Kuka tahansa minuun sen vuosikymmenen aikana törmännyt olisi pitänyt minua aika lailla keskivertona millenniaalina. Tavallaan olinkin."

Niinpä hän aloittaa perheen järjestelmällisen murhaamisen. Kekseliäitä murhatapoja pohditaan ja toteutetaan, hämmästyttävän helposti kyllä. Yksi tavoista on erityisen inhottava mielestäni. Siihen liittyy kodin älytekniikkaa, ja lähellä on, ettei Grace jää kiinni. Itse asiassa hän joutuu vankilaan, mutta se on yksi juonne äkkikäänteisessä tarinassa. Mutkiin liittyy hänen lapsuudenystävänsä, ainoa ystävänsä, Jimmy. Mutta edes Jimmy ei tiedä Gracen todellista elämäntehtävää: kostoa. 

Kihelmöivää jännitystä monisanaisesti rakentava kostotrilleri, joka onnistuu yllättämään lähes täydellisesti. Kirja on turhan paksu pehmeisiin kansiin, piti käyttää voimaa saadakseen aukeaman pysymään auki niin, että rivit näki lukea alusta alkaen. 

Bella Mackie: Näin päästin perheeni päiviltä. (How to kill your family.) S&S 2024. Suomennos Helka Sivill. Kansi Caroline Young (original).

Kostoteemasta on mainittava myös alan herkullisin teos, jo vuonna 1955 alunperin julkaistu ja 1984 suomeksi ilmestynyt Patricia Higsmithin Lahjakas herra Ripley (suomennos Jorma-Veikko Sappinen) seuraajineen. Kyseisestä herrasta on tehty monia leffoja, mutta nyt Netflixissä näkyvä tv-sarja on näkemistäni hienoin. Sen mustavalkoinen visuaalisuus on upeaa, jokainen ruutu on kuin taidevalokuva tai maalaus. Juonen hidastempoisuus ei haittaa, sillä silmäkarkkia riittää, jopa niin, että kelailin usein taaksepäin nähdäkseni italialaisia näkymiä uudestaan. Myös casting on huippuonnistunut.  

Tv-sarjoista onnistunut, kuumottavan jännittävä on myös Netflixin Kolmen kappaleen probleema. Se perustuu Liu Cixinin sci-fi-kirjaan, johon eroja on jonkin verran tv:ssä mutta perustarina on sama. Jos sci-fi yhtään uppoaa, suosittelen.

Mitä muuta jännittävää olen lukenut tänä vuonna? Ainakin Shari Lapenaa ja Ruth Warea, joilla yleensä on toimivia trillereitä makuuni hetkiin, jolloin kielestä tai syvällisistä pohdinnoista ei jaksa innostua. Juonista ei mitään jää kyllä mieleen, ei ainakaan loppuratkaisuista. Freida McFaddenin Kotiapulainen-sarjaa (suomennos Jussi Tuomas Kivi) seurailen, alku oli niin vetävä ja ilkeän riemastuttava. Marraskuussa 2024 ilmestyy jo kolmas osa, Kotiapulainen valvoo. Toinen osa ei tietenkään peitonnut ensimmäisen yllättävyyttä, viihdytti silti.


Mitä ihmettä, en ole koskaan blogannut Celeste Ngn kirjoista, kaikki kolme suomennettua on sentään luettu. Siispä muistiin: tarinat ovat persoonallisia ja mielestäni hyvin jännittäviä, vaikkei niitä trillereiksi lasketakaan. Teemoina ovat perhesalaisuudet ja kiinalaisuuden lomittuminen enemmän tai vähemmän onnistuneesti amerikkalaiseen yhteiskuntaan. 

Kadonneissa sydämissämme on dystooppinen juoni, jossa kiinalaisuus on uhka ja rikos. Pojan äiti, kiistanalainen kiinalaistaustainen runoilija, joutuu katoamaan maan alle, jotta poika ja isä saisivat elää viranomaisilta ja naapurin ilmiannoilta rauhassa. Poika ei kuitenkaan unohda äitiään. 

Hienoisesta makeushuurusta huolimatta (lienee yksi niistä suomalaisuuden ja kiinalaisuuden kulttuurieroista) aiheet ovat koskettavia, ja kirjoihin on helppo upota. Vahva suositus helppoa muttei höpöä hakeville juonivetoisten ystäville. 

Celeste Ng: Kadonneet sydämemme. (Our missing hearts.) Gummerus 2023. Suomennos Taina Helkamo. 



tiistai 14. toukokuuta 2024

Milja Sarkola: Psykiatrini

Näytelmäkirjailija tarvitsee psykiatrikäyntejä työkyvyttömyyslausuntoa varten. Työstä on kadonnut iloa ja motivaatiota, oleminen tuntuu muutenkin epäonnistuneelta, vaikka asiat ovat päällisin puolin hienosti. On lapsia, tiivis suhde Eevaan, selätetty avioero takana, talous kunnossa. Mikä on ongelma?

Kirja avaa asiaa lukijalle riemukkaan haastavasti. Yllätyksekseen nainen ihailee psykiatria, joka tekee teräviä havaintoja ja tarkkoja kysymyksiä. 

"Tämä, ettet pidä itsestäsi, kuten sanot, se on osa sinua, siitä sinun luonteesi on rakentunut. Se ei poistu sinusta terapiankaan myötä. Mutta terapia voi auttaa sinua hyväksymään tämän piirteen itsessäsi."  

Mistä kielteinen minäkuva muodostuu, mikä vaikutus on lapsuudella tai tunteeko nainen kateutta heterosuhteita kohtaan. Lukija voi vain päätellä asioita, vaikkei ole varma, milloin kyseessä on naisen kuvitelma, milloin tosihavainto. Onko psykiatrin ja hänen vaimonsa Liisan avioliitto ideaali? Ainakin kirja intoutuu kuvaamaan sitä tarkasti parin seksitapoja ja -fantasioita myöten.  

Liisa on koulutukseltaan teologi ja psykologi, joten psykiatri käy tämän kanssa syvällisiä keskusteluja potilaistaan, nimettöminä tietysti, ja tarjoaa viisauttaan myös ystävilleen, joiden kanssa illallispyödässä (eettisesti tuotetun poropaistin ääressä) voidaan pohtia vaikkapa taiteen valtavaa merkitystä yksilölle ja ihmetellä taidemaailman keskiluokkaisuuden halveksuntaa. Porvarillisuutta sanoo vihaavansa myös kertojamme. 

"- Mitä pahaa siinä on? 

- Ei kai mitään, paitsi että se on itseensä käpertynyttä elitismiä, jossa ydinperheen kulissien ylläpitäminen on tärkeintä, vaikka maailma miten muuttuisi ja romahtaisi ympärillä --- Enkä koe mahtuvani siihen, kelpaavani. Ainakaan parisuhde-elämäni osalta." 

Ristiriitaisia haluja, täydellistä viiniä paahtovanukkaan kanssa, kertoja on eksyksissä, alkaa lukija miettiä. Mutta missä ihmisen ylipäänsä pitäisi olla, mihin keskittyä? Onko elämälle olemassa käyttöohjeita? Myös naisen vanhemmat, jo kauan sitten toisistaan eronneet, pistäytyvät tarinassa kiinnostavalla tavalla.

Keskusteluista psykiatrin ja potilaan, psykiatrin ja tämän vaimon ja ystävien, potilaan ja Eevan sekä muiden kanssa muodostuu kuvio, jota ei selitetä auki, vaan se jää lukijalle esiin kaivettavaksi. Paljastinko nyt kirjasta liikaa? Se kyllä tavallaan itsekin kertoo tämän, useissakin kohdissaan.  

"...minulle on ehkä ominaista tarkastella elämää etäisyyden päästä, kuvana. En pysty mitenkään täysin rinnoin astumaan kuvan sisään, olemaan osa sitä. Ikään kuin katsoisin ihmisiä liian läheltä, enkä silti tarpeeksi läheltä." 

Mahtavasti rakennettu teos, joka riemastuttaa moniäänisillä havainnoillaan ihmissuhteista ja psyykestä, kaikkine rasittavine tunteineen. Ketäpä ei kiinnostaisi ruotia omaa tai läheisen luonnetta, kuten vaikka erityisherkkyyttä tai seksuaalisuutta, jopa päästä vertailemaan itseään kirjan henkilöihin? 

Vaikka puhutaan perivakavia, enimmäkseen hymyilin kirjaa lukiessani sen nerokkaan esitystavan ansiosta. Ehkä nauratti myös mielleyhtymä itsekeskeiseen autofiktioon lajina. Onko tässä jopa parodiapiirteitä? Lukeminen on helppoa, paljon dialogia, kuten näytelmäkirjailijalta voi odottaa. Pelkistys on onnistunutta. Teksti ei ota kantaa, vaan näyttää. Kirja, jota voi lukea tosissaan ja leikillään samaan aikaan. 

Kenelle: Porvareille ja taiteilijoille, homoille ja heteroille, psykologiajargonia inhoaville ja siitä innostuville, itseään etsiville ja sen löytäneille, oivalluksia hakeville. 

Milja Sarkola: Psykiatrini. Teos 2024. Kansi Ulla Donner. 



sunnuntai 12. toukokuuta 2024

Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä

Anna-Riikka Carlson on tuntenut Eeva Kilven pitkään. Ystävyys on syventynyt yli kustantajan ja kirjailijan kumppanuuden läheisyydeksi, kunnioitukseksi ja välittämiseksi tavalla, jota voinee kutsua jopa, niin, rakkaudeksi. Intohimo ajattelemiseen, tekstiin, luontoon ja läheisiin sekä asioista haltioituminen ja ymmärtävä, lempeä katsanto yhdistävät heitä, halu kertoa maailmalle kaikesta sen hyvästä tarjoamasta niin, että mahdollisimman moni voi ottaa siitä osansa.

Kirja käy läpi Eeva Kilven elämää - ja ohessa ystävyyden kehittymistä - tähän päivään saakka. Runoilija on jo hauras, muistot välillä häilyviä, mutta elämänviisaus tai sanojen arvo ei ole hävinnyt mihinkään. Niitä Anna-Riikka poimii taitavasti esiin johdatellessaan lukijaa Kilven tuotantoon ja vaiheisiin, jotka eivät aina ole olleet helppoja. Jo alku oli järisyttävä, kun sota pakotti perheen muuttamaan Karjalasta, kun Eeva oli lapsi. Kotikylä Hiitola jäi ikuiseksi kaipaukseksi ja perusmielenmaisemaksi. 

Myöhemmin Eeva tapasi elämänsä rakkauden, Mikko Kilven, joka oli "erittäin kaunis mies." Runoilija hänkin, ja kustannustoimittaja. Syntyi lapsia. Työn ja perheen yhdistäminen vaati epäsovinnaisiakin ratkaisuja: kirjoittaminen vaatii omaa aikaa ja rauhaa, ja sitä Eeva Kilpi löysi kesäisin Piskolan mökiltä, Mikkelin kupeesta. Suruja ja pettymyksiäkin on matkan varrella luonnollisesti ollut, vaikka ilo on yksi kantava voima. Juhlat voivat syntyä milloin vain! Ehkä juhlaa arvostaa sitä enemmän, mitä enemmän on joutunut tutustumaan elämän synkkään puoleen. Usein olen ajatellut taiteilijuuden vaatimaa luonnetta, tätäkin: 

"Yksinäisyys sinussa on ollut vahva tunne myös silloin, kun ympärilläsi on ollut ihmisiä. Se on ollut usein vapautta ja joskus vankeutta."

Piskolassa hän kirjoitti tärkeimmät teoksensa, kaiken - hänen elämäntapansa on ollut kirjoittaa koko ajan, kirjata ajatuksia lähimmälle paperilapulle, mihin tahansa. Kirjassa keskustellaan niin ääneen kuin ajatuksin. Ja tietysti tekstien kautta. Kokoelmasta Perhonen ylittää tien sitaatti, jota kirjan kirjoittaja kommentoi.  

"Lempeys on miltei poikkeuksetta älykkyyttä.
Älykkyys usein julmaa.

Minä rakastan tätä. Että lempeys saa tällaista kunniaa. Ettei se ole jokin pakotettu käyttäytymismalli vaan valinta: kohdella lempeästi ihmisiä. Sinä olet radikaali ja rohkea ja herkkä ja lempeä samaan aikaan."

Radikaali ja rohkea, niitä Eeva on totisesti ollut. Ja ällistyttävän näkemyksellinen. Luonnon ja ihmisen suhteen hän on nähnyt aina niin, että me tarvitsemme luontoa - kaikella elävällä on yhteys. Me muut olemme vasta heräilemässä ajatukseen siitä, ettei ihminen olekaan kaiken herra. Jopa Putinin vaarallisuuden hän totesi jo 1990-luvulla. Naisten asema tasaveroisina miesten rinnalla on ollut hänelle selvää, puolustettavaa. Ja naisten tekemä kirjallisuus! Ei minua pidetty oikeana kirjailijana, hän sanoo. Ihan uskomatonta, sanoo Anna-Riikka, ja lukija myös. Nyt kirjassa mainitaan ihailijoita Jenni Haukiosta Juha Hurmeeseen, siteerataan kymmenittäin lukijoita, joista kirjailijoita suuri osa. Lähdeluettelo on pitkä. Samoin on Eeva Kilven palkintolistaus, jota netistä kurkkasin. 

"Tässä me olemme, kaksi eri-ikäistä naista, ja niin moni asia maailmassa on ollut minulle helpompaa kuin sinulle, koska ajat ovat muuttuneet ja sinä olet ollut niitä muuttamassa. Olenko sanonut riittävän usein kiitos?" 

Kahden naisen vuoropuhelu on hurmaavaa luettavaa: aito tunne välittyy vahvana, sitaatit jäävät mietityttämään. Eeva Kilvestä piirtyy kuva, joka saa kunnioittamaan hänen työtään entistä enemmän. Kirjailija Carlson kokee olevansa viestinvälittäjä enemmän kuin kirjailija, vaikka hän tämänkin tehtävän hoitaa kunniakkaasti. Eevan huumori näkyy tämän kutsuessa kirjoittajaa muun muassa erikoiseksi kokemukseksi ja käyttökelpoiseksi, kirjallisuudelle. 

"- Sinä olet taiteilija ja minä ehkä sitten sanansaattaja. Sinä olet mestarikirjailija. Sinun on nyt vain hyväksyttävä se.

- Sinä teet minusta sellaisen.

Ei. Sinä olet sellainen ja minä sanon sen ääneen."

"- Sinä et ole pelännyt tunteita ja olet sanonut, ettei kannata sanoa mitään, mikä ei tule sydämestä."

Sanansaattaja tekee paljon töitä kirjan eteen. Ja sen, että Eeva tietäisi merkityksensä ja arvonsa. Eikä työ lopu tähän, sillä runoilijan muistiinpanot, ne lukuisat laatikolliset, on siirretty Anna-Riikan haltuun. Paljon perkaamatonta tekstiä ja ajattelua.  

Katsoin soveliaaksi lukupaikaksi kirjalle mökkimme, joka sijaitse viitisenkymmentä kilometriä Piskolasta etelään, Etelä-Savossa. Luonto hallitsee siellä kaikkea ja vie tunnelmaan. Ei sillä, etteikö kirja veisi mukanaan muutenkin. Luin ja nautiskelin hitaasti, usein kerraten. Kirjailijan äiti oli miettinyt, voiko tunnelmaa kuvata "tiheäksi" - onko sana liian konkreettinen. Todellakin voi! Kirja on tiheä, mikä on erittäin kiittävä adjektiivi. Tämä kirja ei kertalukemisella tyhjene. 

Hurmaava teos kaikille tekstin ystäville, kirjoitustyötä tekeville, ystävyydestä lohtua saaville, elämänviisautta janoaville, lempeyttä kaipaaville, luonnon ja Lapin ystäville, naisten asemaa pohtineille, kokeneille ja kokemattomille, sanojen rakastajille.

Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä. WSOY 2024. Päällys Ville Laihonen, kannen kuva Hanna Weselius. 


tiistai 7. toukokuuta 2024

Topias Haikala: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot

Hymyilyttää kirjaa ajatellessa. Aivan liian harvoin saa lukea olennoista, jotka liikkuvat pimeän jälkeen Helsingin tutuilla kulmilla! Kyllä, se on myös hieman pelottavaa, mutta pääosin olennot vaikuttavat hyvin sivistyneeltä sakilta. 

Kuten karhu, jonka haagalainen luokanopettaja Mikko tapaa Thalianaukiolla. Mikon mielihyväksi se hyväksyy ihmisen luontevasti ystäväkseen, kutsuu jopa saunomaan, ja he löytävät yhteisiä mielenkiinnon kohteita, kuten kielitieteen.

"- Minä olen lukenut aika paljon vertailevaa kielitiedettä. Olen tehnyt myös omaa tutkimusta, karhu sanoi. 

- Ai? - Joo. - Miten nyt niin?

Karhu oli hetken hiljaa. Se mietti."

Karhun oppineisuus ei ole ihme, periytyyhän se vanhasta eurooppalaisesta aatelissuvusta. Mikon on ihmisenä vain hieman vaikea ymmärtää sen puuhia, kuten kahden litran kokistölkkejä - mistä sellaisia muka saa? 

"- Karhujen kaupasta, karhu tuhahti. - Älä viitsi olla niin antroposentrinen. - Sori." 

Toista laitaa edustavat varjomainen, veren haistava Helmi ja läpikuultava Toivo-poika, joiden elämän- tai paremminkin olentotilanteiden juuret yltävät sotavuosiin. (Varjoihmisistä on muuten olemassa oma arkistonsa, käy ilmi.) Lisäksi tarinassa esiintyy painavaa yhteiskunnallista vastuuta tunteva hiiri sekä Kristus, jonka mielipuuhaa on käydä näkymättömänä päiväkodissa kuiskimassa hauskoja ajatuksia lasten korviin. Sillä hän on sitä mieltä, että "lasten nauru on täsmälleen sama asia kuin Jumalan valtakunta". 

Jumalasta puheenollen, myös hänet mainitaan tapauksessa, jossa Estonia-laiva uppoaa. Sen "jälkeisinä päivinä Jumalan henki kulki vetten yllä ja oli poissa tolaltaan. Hän ei koskaan tottunut tällaisiin tilanteisiin. Aina tuli suru, ja vaikka Hän aina ajatteli, että ensi kerralla Hän olisi varautunut paremmin, tunnevyöry tuli yhtä raskaana. Hän lohduttautui vain sillä, että ei voinut kulua psyykkisesti, koska oli Jumala."

Omanlaisiaan olentoja ovat ihmisetkin, kuten Merenlahden veljekset. Juhani on Kannelmäen seurakunnasta eläköitynyt pappi, jolla on haasteita pitää päänsä kasassa. Olavi on luotsi, Antero taas Helsingin yliopiston uskontotieteen professori, joka työskentelee hullun suntio Borgin kanssa. Joka puolestaan tuntee salakäytävät ja katakombit Tuomiokirkon alla. Samuel on hirviönmetsästäjä, mutta sitä eivät perheenjäsenet tiedä. Työnsä luonteen vuoksi Samuel pitää etäisyyttä.

"Kyse on siitä, että kun pimeys raapaisee ihmistä, ihminen alkaa nähdä maailman pimein silmin."

Maijaa auttaa nokkela varis hänen tehtävässään löytää Yön kissa. Vain suorittamalla tehtävän Maija saisi muistinsa takaisin! Variksen jutut hämmentävät Maijaa.

"- On myös toinen sanonta: jokainen, joka on nuorena idealisti, on vanhana nihilisti. Minulle ei kuitenkaan ole käynyt niinkään. - Mitä tarkoitat? Maija kysyi."

Tarinaan kietoutuvat olentojen ja ihmisten lisäksi Helsingin historia, lasten merkitys, oman pään sisällön tutkiminen, raportointi, sitaatit niin Tomas Tranströmeriltä, Simone Weililtä ja monelta muulta. Muun muassa. Kuulostaa sekametelisopalta, mutta ei ole; teksti kulkee sutjakasti ja viihdyttävästi. 

Hauska, fiksu, filosofinen ja lämminhenkinen maagisrealistinen kirja, joka on mustavalkopiirroksin kuvitettu ja joka kiihottaa mielikuvitusta ja jää mieleen kummittelemaan. 

"Setäni sanoisi, että tämä on juuri meille ainoa mahdollinen maailma. Niin tai näin, tällainen se juuri on. Ei toisenlainen."

Tartuin kirjaan, koska kuulin, että siinä liikutaan kotikulmillani, Haagassa ja Kannelmäessä. Onneksi kuulin, mutta harmi kyllä vasta kun olimme jo tehneet Kirjojen Kannelmäki -kävelykierroksen kartan ja sisällön kirjaston ja kirjailija, opettaja, selkokielen asiantuntija ja kirjabloggari Tuija Takalan (lue lisää ensimmäisestä kierroksesta linkin takaa) kanssa. Toivottavasti saadaan karttaan päivitys joskus! Mutta kierroksella on jo 12 rastia, jotka tavalla tai toisella liittyvät alueeseen. 

Kävelykierroksia voi tehdä omatoimisesti kirjastosta saatavan kartan avulla (tai netin). Tai tulla yhteiskävelylle su 19.5. klo 14, jolloin mukana on Anu Juvonen, joka on kirjoittanut kirjan Lähiöoksennus lapsuudesta Kannelmäessä lähiön kasvun aikoihin 1980-luvulla. 

Lähtö ja paluu Kanneltalon portailta. Yhteiskierroksia on tehty kolme viime kesinä, ja viimeksi mukana olivat kirjailijat Juha Itkonen ja Tuomas Aitonurmi, sitä ennen dekkaristi Markus Ahonen. Suosio on ollut yllättävän suuri, mukana on ollut kymmeniä kirjanystäviä. Tervetuloa mukaan! Ja suosittelen toteutusta myös muiden kirjastojen ja alueiden kirja-aktiivien mukaviksi yhteishankkeiksi. 

Topias Haikala: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot. Enostone 2021. Kansi ja kuvitus Kalervo Sammalvehrä. 



perjantai 3. toukokuuta 2024

Johanna Aatsalo: Paljastus. Tarina doping-uutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa

Suomalaisen maastohiihdon romahdus doping-skandaaliin vuonna 2001 vaikuttanee tänäänkin, ainakin päätellen Hiihtoliiton kehnosta taloustilanteesta. Sponsoreita lie ollut vaikea saada tuon surkean tapahtuman jälkeen. Surkuhupaista on mielestäni se, että eräs doping-vyyhtiin sotkeutuneista haki aivan äskettäin liiton toimitusjohtajuutta. (Ei sentään tullut valituksi. Toisaalta voisi sanoa, että hän ainakin tietää nyt, mitä pitäisi työssä varoa.)  

Johanna Aatsalo teki jo vuonna 1998 STT:n julkaiseman uutisen hiihtäjä Jari Räsäsen kasvuhormonihankinnoista. 

"- Johanna, tämä on raju juttu! - Huh, Johanna, kova uutinen. Toimituksen käytäviltä kuului hyväksyviä kommentteja. Se tuntui tietysti mukavalta, koska takana oli pitkä urakka. Asioiden selvittelyyn oli kulunut kuukausia, ja olin tehnyt työtä aina, kun minulla oli ollut aikaa ja lisäksi suuren osan vapaa-ajallani."

Aatsalo oli tiennyt, että asia nousee ykkösuutiseksi. Mutta sitä ei arvannut kukaan, millainen rähäkkä siitä nousee! Uutinen sai absurdit mitat, kun Hiihtoliitto ja hiihtäjät aloittivat oikeustoimet. Toimitus vastaanotti pommi- ja tappouhkauksia. Uhkaavista soitoista, tekstareista ja kirjeistä puhumattakaan. 

"Tajusin, että olimme tökänneet kansallisesti erittäin arkaan paikkaan. --- Muualla ymmärrettiin, että huippu-urheilu on oikeasti varsin likaista, dopingin käyttö on paljon yleisempää kuin haluttiin tunnustaa, mutta Suomessa ja Hiihtoliitossa elettiin kuplassa. Aivan kuin kielletyt aineet eivät koskisi suomalaisia urheilijoita mitenkään."

Urheilutoimittajat - jotka olivat tottuneet hyvä veli -meininkiin urheilijoiden ja lajiliittojen kanssa - olivat raivoissaan. Absurdi piirre jutussa sekin, kollega hylättiin omien etujen vuoksi. STT:n hallituksessa ja medioiden johdossa, joissa tapaa olla paikallisesti ja poliittisesti vaikutusvaltaisia henkilöitä, raivottiin. 

Puhuttiin "sekoilusta", poliittisista salaliitoista, olympiajoukkueen valmistautumisen häirinnästä, salasuhteista - ja tietysti nuoren naistoimittajan "osaamattomuudesta". Johon muun muassa liiton asianajajat vetosivat jutun mennessä oikeuteen (noloa jutun nostajille jo sekin). Mutta mikä hulluinta ja kafkamaisinta: oikeus tuomitsi Aatsalon ja STT:n maksamaan korvauksia "julkisesta herjauksesta"! 

Tosiasiassa Aatsalo oli ja on sekä ammattimainen toimittaja että liikuntafysiologiaa opiskellut, tiiviisti urheilussa elänyt ja sitä seurannut henkilö, jota pätevämpää tuskin löytyy tutkimaan ja kertomaan juuri tästä aiheesta. Kaikki saimme tietää viimeistään vuonna 2001 kipeästi, miten asiat hiihdon parissa oikeasti olivat, mutta harva lokaa syyttä heittänyt on pyytänyt anteeksi vieläkään. Vastuuhenkilöt selittelivät, luikkivat karkuun tai vaikenivat. Yksi taisi pahoitella mutkan kautta.  

Kun jo kolmas oikeudenkäynti mahdollisesta hiihtäjien dopingin käytöstä pidettiin, jokunen tuomittiin, suurin osa pääsi pälkähästä, vaikka asema ja tietämys olisivat kansanomaisen oikeustajun mukaan olleet selkeästi tuomittavat. Nimiä ja oikeusjuttujen käänteitä en tässä käy luettelemaan, mutta kirjassa kaikki on kirjattu tarkasti. 

Miten Aatsalo kesti koko karmean pyörityksen, haukkumiset ja oikeustoimet? Sen, että hänestä tuli media-alalla persona non grata? Henkilökohtaisessa elämässään hän sai lapsia, erosi miehestään ja löysi uuden suhteen. Hän vaihtoi työpaikkaa ja sittemmin haki töihin mm. Yleen. Yle ei voinut palkata häntä, koska suhteet Suomen Liikuntaan ja Urheiluun olisivat kärsineet! Vielä vuonna 2010 loanheitto jatkui ja juttu avattiin oikeudessa jälleen. Syytetyt valitsivat edelleen taktiikaksi kieltämisen. Vei aikaa, ennen kuin saatiin todellisten syyllisten tuomioita aikaan, mutta osa syytteistä oli jo ehtinyt vanhentua. Aatsalo menetti avioliittonsa ja urheilutoimittajan asemansa jupakan vuoksi. Henkisesti hän kirjan perusteella kesti silti yllättävän hyvin, vaikka tilanne oli äärimmäisen vaikea. Myös STT:n silloinen päätoimittaja, Aatsaloa tukenut Kari Väisänen, menetti työpaikkansa. 

Jotenkin ymmärtää sen, että todellisuudentaju hämärtyy, kun muistaa sen, miten itsekkyys nousee pintaan kovaan tavoitteeseen pyrkiessä ja miten helppo omaan kuplaan on upota - pätee niin urheilussa kuin muillakin aloilla. Ja meihin kaikkiin, kun tilanne on otollinen, uskon. 

"Jotta voittaminen oli ylipäätään mahdollista, oli urheilijoiden ja valmentajien uskottava kaikkeen siihen, mitä he tekivät. Uskossa oli tietysti aina myös riskinsä. Se voi sokeuttaa ja hämärtää omat rajat. Voi syntyä käsitys, että pystyy mihin vain ja tuntuma tai yhteys maahan katoaa jalkojen alta." 

Siksi on todella hyvä saada herätys asiaan myös tämän kirjan avulla: se on tarpeellinen, monelle ja monin tavoin. Hyvä veli -verkostot arveluttavat minua edelleen. Kukaan työelämässä pitkään ollut tuskin on välttynyt niihin törmäämiseltä. Oikeustajua, moraalia ja jopa lakeja väistävät keinot hankkia etuja suhteilla tai rahalla eivät ole kadonneet mihinkään. Päästäänkö niistä eroon vasta vanhimman sukupolven siirtyessä eläkkeelle vai jatkuvatko käytännöt heidän perillisissään? 

Arvostan Aatsaloa paitsi sinnikkäästä, ammattimaisesta ja perusteellisesta työstä sekä rohkeudesta, myös siitä, että hän vielä jaksoi kirjata asiat kansien väliin. Tapaus ja siihen suhtautuminen on silti käsittämätön fiasko, jossa sananvapaus ja oikeus ottivat iskuja. Ja toimittaja Aatsalo tietysti eniten. Hänet tuomittiin alkuun, älytöntä kyllä, maksamaan korvauksia STT:n aikaisen esimiehensä Kari Väisäsen kanssa tietyille henkilöille. Tuomiota ei ole koskaan kumottu tai rahoja perätty takaisin, eikä Aatsalo halunnut enää jatkaa puimista (ymmärrettävästi), vaikka nyt tiedämme hänen olleeen alusta saakka oikeassa. Hän osui jäävuoren huippuun. Alkuperäisiä lähteitään hän ei ole koskaan paljastanut. 

Tänään on kansainvälinen sananvapauden päivä: International Press Institute (IPI), joka edistää lehdistön ja sananvapauden toimintaa, on myöntänyt Suomen ryhmän sananvapauspalkinnon Johanna Aatsalolle ja Kari Väisäselle. Paljon onnea! 

Kenelle: Toimittajille, kirjoittaville, mediasta kiinnostuneille, urheilijoille ja urheilun ystäville, uutisia lukeville, valeuutisia kauhisteleville, kuplassa eläville tai sieltä ylös pyrkiville. 

Johanna Aatsalo: Paljastus. Tarina doping-uutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa. WSOY 2024. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka.



perjantai 26. huhtikuuta 2024

Tommi Kinnunen: Kaarna

Tiesitkö Neuvostoliiton partisaanihyökkäyksistä Suomeen sodan aikana? Minä en, mutta nyt tiedän. Vuosina 1941 - 1944 itärajan kyliin tehtiin kymmeniä järjestäytyneitä iskuja, joissa on arvioitu tapetuksi vajaat parisataa suomalaista ja viedyksi rajan taakse määrän, jota ei tiedetä. Suurelta osin he olivat naisia ja lapsia, miehethän olivat rintamalla. Sodankäynti voi olla tällaistakin. 

Ei pitäisi enää yllättyä mistään itänaapurin toimista, mutta silti Kinnunen hätkäyttää kertomuksellaan Lainasta ja pojasta Martista, joka oli tuolloin taapero. Nyt aikuisena hän valmistelee äitinsä pian odotettavaa poismenoa. Siskot tulevat myös katsomaan Lainaa, vielä viimeisen kerran ja silkasta velvollisuudesta, eivät rakkaudesta. Äidistä jäi heille kovat, ikävät muistot, mutta Martti haluaa muistaa Lainasta muutakin. Hän haluaisi rakentaa perheyhteyttä, kertoa tytöille omasta kokemuksestaan äidistä, lievittää näiden jyrkkyyttä, mutta ei osaa. Kirkon viereen istutettujen eri sukujen muistopuut puhuttavat sisaria.

"- Pitäisikö meidänkin? Eeva nauroi. - Onhan se hyvä, ettei muisto unohdu. Marjaa ei naurattanut. - No ei kyllä unohdu, vaikka yrittäisi."

Sodasta saatiin takaisin "silpoutuneita miehiä, joiden mielet oli pelko rampauttanut". Mutta entä muut pelon, nälän, perheenjäsenten menetysten ja väkivallan kokeneet? 

"Ikään kuin sota olisi tapahtunut vain niille, jotka saivat turvakseen kiväärin. --- Kukaan ei kuitenkaan puhunut kotirintaman tapahtumista, vaan kokous toisensa jälkeen kuolleita sotilaita oli kunnioitettu niin kovasti, etteivät elävien murheet tuntuneet tärkeiltä."

"Lainakin tahtoisi puhua omasta sodastaan, mutta ei tiennyt, kenelle." Niinpä hän ei puhunut, kenellekään. Lapset saivat karvaasti kokea puhumattomuuden seuraukset. Ja taas väliin faktaa. Luin netistä, ettei sotarikoksiin ole puututtu valtionkaan tasolla, poliittisista syistä eli lue: naapurin pelosta. Yllättävää ei ole se, ettei Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen yritelty yhteistyö asiassa ole johtanut mihinkään. 

Tarina on tosi ja vaikuttava, eikä Tommi Kinnusen taitavalta tekstiltä muuta odottaisikaan. Tunnelma on tiivis ja painava, Pimeiden kuiden tapainen, mutta mustempi. Toivoa on vaikea repiä sieltä, minne valo ei yllä. Eivät edes muistot olleet lohduttamassa Lainaa, jonka puolesta lukija jää surulliseksi. Ja lasten. Näin siirtyvät ylisukupolviset traumat, joista nykyisin paljon uskalletaan puhua.

"Hän olisi valmis luopumaan jokaisesta huomisesta, jos saisi vaihdossa edes yhden kelvollisen eilisen."

Kirjan nimi kuvaa läpitunkematonta suojakilpeä rikkoutuneen ihmisen yllä. Kannen kuva on turhankin konkreettinen, mutta en osaa ehdottaa, miten asiaa olisi voinut kuvata ilman suoranaista sotakuvaa tai ihmishahmoa. Vai onko ihminen sittenkin siellä, piilossa? 

Tommi Kinnunen: Kaarna. WSOY 2024. Päällys Martti Ruokonen.