sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Lukemisesta poikkeusoloissa, osa 2

Olo on levoton, samalla tavoin kuin viime keväänä 2020 oli. Keskittymisvaikeuksia, kirjan keskenjättökynnys on säädyttömän alhainen. Aika ahdistaa. Tai ei aika sinänsä, ihanaa että sitä on, ja viihdyn hyvin kotona, mutta tulevan sumuisuus saa projekteihin tottuneen ihmisen hermostuneeksi. Kun ei ole aikatauluja, ei selkeitä tavoitteita, ei toivottua tulosta kirkkaana mielessä. Päivä kerrallaan on yllättävän epämukava elämäntapa. 

Mutta paljon on iloakin. Olen aidosti pahoillani heidän puolestaan, jotka eivät osaa tai pysty käyttämään kirjoja todellisuudenpakoon, tiedonkeräykseen tai ajanviettoon: itse olisin hukassa pelkän tv:n ja somen varassa viihdykkeinä, vaikka molemmista pidän kovasti, suorastaan roikkuvasti. Etenkin somesta voin täysin yhtyä Pontus Purokurun kysymykseen hänen Römaanissaan:

"Olenko ainoa jolle internet on tärkeä hyvinvoinnin lähde?" 

Römaani on mainio, hulvaton ja osuu moneen kohtaan tässä päivässä. Kun pitää juosta "aktiivisuusranneke molemmissa käsissä ja podcastin teko on suorastaan välttämättömyys", onko ihme, jos nykyihmistä ahdistaa! Tiesitkö muuten, että poliisi takavarikoi Hakaniemestä 7,7 kiloa chatia? Hyvää oloa voi hakea niin monin tavoin, tai huonoa, pääasia on tehokkuus, kuten kirjan sponsoroitu sisältö osoittaa: 

"Optimoi uupumuksesi! Suorita loppuunpalaminen jopa 13 päivässä tehokkaalla intensiivikurssilla!"

Liketän kirjan contentia, vahva suositus somea ja muita nykyilmiöitä pohtiville ja heille, joilta on moti kateissa tai muuten vain ahdistaa. 

Onnistuisiko novellien luku tänä lyhytjänteisyyden aikana?

Marko Järvikallaksen tekstiä suosittelen ilman muuta, toimii! Mihin täällä voi mennä on 15 novellin paketti täynnä herkkupaloja, joiden lukemisen jälkeen "tuntuu kuin olisi sisälle satanut", sanoo Aina joku kesken -blogi. Jo teoksen nimi viittaa eksyilyyn ja yllätyskäänteisiin, ja niitä novelleissa riittää hämmästyttämään ja riemastuttamaan lukijaa. 

Tuija Takalan selkonovellit kirjassa Niin metsä vastaa vievät suomalaisuuden perusjuurille, metsään. Melkein tuntee havuntuoksun ja sammaleen jalkojen alla kulkiessaan kirjan kanssa, vaikka pelkkää maisemallista ihastelua tarinat eivät ole. Tapaamme muun muassa yhteenmuuttavia nuoria, vanhenevia perheenjäseniä, avioliiton salaisuuksia, tontun ja tannerta kumisuttavia suuria eläimiä. Hurmaavia, jännittäviä ja kauniilla, oivaltavalla kielellä esitettyjä novelleja voi suositella kaikille metsästä viehättyville. 

Sujuvien novellien jälkeen kävi sitten kehnommin. Yritin kuunnella äänikirjana Emma Rousin jännäriä Täydellisiä vieraita, mutta tipuin kärryiltä. Sen verran jäi vaivaamaan, että lainasin nyt kirjan kirjastosta, haluan tietää, kuka oli syyllinen! Kartano-olosuhteet kiehtovat, ja peli, jota niissä pelataan.  

Samoin aion pakertaa loppuun Barack Obaman Luvatun maan. Vaikka on siinä pakertamista. Maailmantila kuitenkin kiinnostaa isosti, viisaan amerikkalaisen (heitäkin on!) silmin katsottuna. Sopii hyvin iltakirjaksi: täynnä kiintoisaa tietoa ja jännittäväkin, niin ettei välittömästi tuo unihiekkaa silmiin, muttei tule liian lähelle valvottaakseen.

Jyrki Erran Lyijyvalkoinen voitti Vuoden johtolanka -palkinnon 2020. Hävettää sanoa, etten jaksanut lukea kirjaa loppuun; ensimmäiset 200 sivua kyllä, loput silmäillen. Vaikka trilleri sijoittuu taidemaailmaan ja pääosassa ovat Caravaggion maalaukset, juoni ja maalaustaiteen yksityiskohdat eivät jaksaneet pitää minua mukana. Mutta monelle varmasti kolahtaa, joten kirjaa ei kannata vältellä, jos teema kiinnostaa: huolella rakennetun kirjan valtava tietomäärä vaikuttaa. 

Lukaisin vielä yltiöromantiikkaa, Beth O'Learyn Kimppakämpän. Hauska ja lämmin nuoren rakkauden tarina, jota olisin rakastanut pari kolmekymmentä vuotta nuorempana. Aihe ei hienosti toteutettunakaan enää jaksa innostaa samalla tavoin, mutta lajista pitäville suositan. 

Nyt pöydälläni on monta kiinnostavaa kirjaa, joihin palailen: Punaisesta planeetasta alkanut hulluuden, siis mielenterveyden ongelmien, teema näköjään toistuu. Mitä se lukijasta kertoo, pitäisikö huolestua... Ainakin on luettava jotain muunlaista väleissä. Kesken on Linda Boström Knausgårdin kertomus omasta sairaudestaan, Lokakuun lapsi, ja Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo vaikuttaa myös kuvaavan samantyyppistä aihetta (tosin olen vasta aivan alussa). Sami Hilvon Lajityypillistä käyttäymistä taas tuo hulluuden esiin absurdin kautta.

Lukuiloa, kiinnostavien aiheiden kanssa! 

Mainitut kirjat:

Pontus Purokuru: Römaani. Kosmos 2019. 

Marko Järvenkallas: Mihin täällä voi mennä. Siltala 2020.

Tuija Takala: Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021. 

Emma Rous: Täydelliset vieraat. Suomennos Taina Wallin. WSOY 2020. 

Barack Obama: Luvattu maa. Suomennos Seppo Raudaskoski, Kyösti Karvonen ja Ilkka Rekiaro. Otava 2020. 

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen. Otava 2020. 


keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Joonatan Tola: Punainen planeetta

Isoäiti ei halua muistella poikaansa, mutta pojanpoikaa kiinnostaa. Miten isästä tuli hullu?

Kirjailija kertoo lapsuutensa tarinan, ja samalla isoisänsä ja isänsä hullut tarinat. Käytän tahallisesti kansanomaista h-sanaa, sillä niin tekee myös kirjailija itse, ja se kuvaa täydellisesti olosuhteita, joissa Tolan perheen lapset joutuivat elämään. Kerronta perustuu todellisiin tapahtumiin, vaikka kaunokirjallisin keinoin somistettuna, mutta ei laimennettuna, tuskin liioiteltunakaan.  

Isoisä oli niitä, joita saatetaan arvella neroiksi sopivissa olosuhteissa. Äijä oli lääkäri - lääketieteen ja kirurgian tohtori, tarkemmin sanoen - ei huonoin naimakauppa upporikkaan kauppiassuvun tyttärelle.  Mies osallistui sotaan, kohosi 1950-luvun kirurgien kulta-aikana (kaikkiin sairauksiin oli keino: leikkaus!) kovatasoisimpiin virkoihin, kuten Helsingin Kirurgille. Viimeisin polioepidemian vaihe koitui hänen kohtalokseen siten, että halvaantuminen pakotti jättämään työt. Mutta aivokirurgina mainetta niittänyt isoisä ei luovuttanut.

"Viisi vuotta sairastumisensa jälkeen isoisäni tienasi elinikäisen sairauseläkkeen päälle jo enemmän kuin hänen tennistä pelaavat entiset kollegansa. --- Isoisäni vastoinkäymisten selättämisvimmassa oli lähes yli-inhimillistä sisukkuutta, tapaus oli niin poikkeuksellinen, että isoisästä kasvoi vuosien mittaan jonkinlainen halvauspotilaiden kansainvälinen ikoni."

Pääosa kirjasta kertoo kirjoittajan isästä. Siinä vasta tapaus! 

"Siinä tapauksessa sallinette minun ilmoittaa, että nimeni on Mikko J. Tola alias Ringo, ja minä tulen punaiselta planeetalta, siellä on minun todellinen kotini ja sinne minä lennän pian takaisin. Minä uneksin persoonallisuutta rajoittamattomasta elämäntavasta. Kannatan vapaata ihmistä jolla ei ole mitään yhteyttä niin sanottuun normaaliin ihmiseen. Kuuteentoista ikävuoteen mennessä olemme aivopesseet lapsesta puolihullun olion, enemmän tai vähemmän sairaaseen maailmaan sopeutuneen normaalin ihmisen."

Hän ei tuntenut minkäänlaisia rajoja - vaimonsa asettamia joskus noudatti sentään - vaan eli omassa mielikuvituksessaan ja aatteissaan todellakin irrallaan normaaliudesta; hämmästyttävää kyllä, hämmentävän usein todellisuus taipui hänen mielensä mukaan, esimerkiksi hänen päättäessään ryhtyä taiteilijaksi. Mihin älykkyys olisi johtanutkaan, jos mieli olisi pysynyt terveen puolella? 

Hirvittää ajatella pieniä lapsia  kaiken keskellä. Mutta eiväthän he muusta tienneet, saati että olisivat tunteneet skitsofrenian kaltaisia hienoja diagnooseja. Heille vanhemmat olivat vanhempia, jumalankaltaisia, ja he oppivat syntymästä asti siihen, että itse piti pärjätä, löytää ruokaa jos sattui onnistamaan ja pitää huushollia kunnossa jos  tuntui tarpeelliselta. Jo kuusivuotiaana vanhin tytär johti taloutta, muut kasvoivat ohessa miten kasvoivat.

Kenenpä meistä suvusta ei löytyisi kansantauteja, joiksi myös skitsofrenian voinee laskea. Tuttua, ei ole omakaan sukuni sitä ohittanut. Tolan perheessä tauti saa massiiviset mittasuhteet. Isoäiti ei halunnut myöntää pojassaan olevan mitään vikaa, ainakaan sairautta, ja selitti tämän käytöstä omilla tavoillaan.

"Tjaa, isoäitini mutisi itsekseen, pojalta sydän särkynyt, ei se nyt niin kamalalta kuulostanut. Sinnehän se sopi listan jatkoksi: hänellä oli jo tärähtänyt pikkusisko, alkoholisoitunut pappa ja hysteerinen aviomies. Enpä usko, että hän aavisti millainen noitavaino, oikein kunnon loppuelämän jahti häntä odotti."

Kirja on vahva, elävä, kauhistuttava ja viisas kuvaus perheestä ja lapsuudesta, ja kaikessa hirveydessään erinomaista luettavaa, joka jättää jäljen. Kirpakka huumori, jota voi syntyä vain matkan päästä asioita tarkastellessa ja niitä ymmärryksellä muistellessa, keventää kerronnan inhimillisiin mittoihin. Ei surkuttelua eikä sääliä, näytä, älä selitä -periaate toimii hienosti. 

Muistelmissa on tapana etsiä tasapainoa muistojen luetteloinnin ja kerronnan sujuvuuden välillä eritasoisin tuloksin: jos kirjan on tarkoitus olla sekä jälkipolvien tietokirja että yleisöä kiinnostava luettava, painotuksen on oltava oikea ja tekijän osaava. Tässä siihen on ylletty hienosti, ja jään odottamaan tulevia osia, joita on kuulemma tulossa trilogiaksi saakka. Ei tämän perheen tarina yksiin kansiin mahdu! Paitsi itse tarinaa odotan myös Tolan taitavan työn jatkoa kirjailijana. Taiteellisia taipumuksia suvussa on siis edelleen, onhan kirjailijan lisäksi yksi sisaruksista näyttelijänä ja ohjaajana ansioitunut Pamela Tola. 

Kirja tuo mieleen vahvasti Nina Wähän Perinnön samoine teemoineen. Molempia voin suositella luettavaksi, joka ei jätä kylmäksi. 

Kenelle: Perhetarinoita ahmiville, lapsuutta pohtiville, mielenterveysongelmia perheessä miettiville, vaikuttavan teoksen etsijälle, muistelmien kuluttajille.  

Muualla: Amma piti teoksesta tavattoman paljon. Eikä kyse ole pelkästään uskomattomasta tarinasta, vaan ennen kaikkea siitä, kuinka se on kerrottu. Hätkähdyttävä, humoristinen ja pohjattoman surullinen, hän sanoo. Mummo matkalla ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa.

Joonatan Tola: Punainen planeetta. Otava 2021. 


Kansi Tuomo Parikka, kannen kuva kirjailijan kotialbumista.

Helmet-haasteessa 2021 kirja sopii muun muassa kohtiin 4, omat muistot, 6, kertoo rakkaudesta (kyllä, siitäkin ja siihen kohtaan sen itse sijoitan), 11, kertoo köyhyydestä, 49, julkaistu tänä vuonna. 

perjantai 26. helmikuuta 2021

Anu Patrakka: Häpeän aukio

Portugaliin reissulle? Sopii minulle!

Anu Patrakan Portugaliin sijoittuvat dekkarit ovat erinomaisia nojatuolimatkaan (ja paikkojen googlailuun). Koska kirjailija on itsekin sijoittunut kyseiseen maahan, autenttisuuden tuntu on vahva; merenrannat, vanhat ylväät rakennukset, kiviset kadut kujineen, portaineen ja kulkukissoineen sekä herkulliset ruuat tulevat kätevästi tarjolle rikostarinan ohessa.

Rikosetsivä Rui Santos selvittää jälleen murhatapauksia pohjoisessa Portugalissa. Hänen suhteensa entiseen kollegaan Ritaan on edennyt suotuisasti, mutta muiden ihmisten väleissä riittää selvittelemistä. Kun viisikymppinen, viiniinmenevä rouva löytyy kuolleena pienen kylän historiallisen häpeäpaalun juurelta, käynnistyy tapahtumaketju, jossa mahdollisia tekijöitä ja motiiveja sinkoilee poliisien tarkistaessa pienimpiäkin yksityiskohtia. Lukija saa yllin kyllin arvailla syyllistä - tai syyllisiä - matkan varrella, virusvapaasti ja muutenkin turvallisesti kotioloissa, veri ei lennä matkanojatuoliin saakka. 

Motiivit ja ihmisten käyttäytyminen ovat antoisia pohdittavaksi noin ylipäänsä: mikä lopulta on rikosten ja väärinkäytösten vahvin motiivi? Eivät portugalilaiset eroa muista pyrkimyksineen. Henkilöt ovat inhimillisiä, jopa arkkityyppejä, joita voi mielessään sijoitella vaikka omaan tuttavapiiriinsä. Vallanhimo, kateus, raha, pakit rakkaudessa, välinpitämättömyys, itsekorostuksen tarve, häpeä, johon kirjan nimikin viittaa; ainakin viimeksi mainittu on suomalaisellekin hyvin tuttu. 

Vaikka pääosin hommat sujuvat, kokee Rui Santos välillä riittämättömyyttä ja turhautumista, etenkin työn ja yksityiselämän yhdistämisessä. Tuttua ja inhimillistä sekin. 

"Omat huolet oli työnnettävä sivuun, työt oli hoidettava, tapahtui yksityiselämässä mitä tahansa. Sillä hetkellä poliisin työ tuntui rangaistukselta."

Patrakka kirjoittaa koukeroimatta fiksun sujuvasti ja tarjoaa lukijalle vaivatonta viihdettä, juuri tähän aikaan sopivasti. Kirja on jo viides dekkari sarjasta, josta olen lukenut muutaman aiemman, ainakin Syyllisyyden ranta -nimisen. 

Kenelle: Etelänmatkalle halajaville, aivolepoa kaipaaville, psykologisten dekkareiden ystäville. 

Muualla: Kirjojen kuisketta pitää Patrakan tunnelmanrakentamisesta ja sanoo olevan "ilo lukea tekstiä, joka on loppuun asti mietittyä ja josta näkee, että siihen on panostettu. Portugalinkieliset ilmaisut siellä täällä ovat kiva lisä tekstissä." Samaa mieltä, myös siitä, että sarja vain paranee edetessään. 

Anu Patrakka: Häpeän aukio. Into 2021. Kansi Perttu Lämsä.


Helmet-haaste 2021 kohta 46: kirjassa syödään herkkuja. 


maanantai 22. helmikuuta 2021

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni

Kirja on julkaistu alunperin 1987, nyt saamme sen suomeksi.

Gornick on nykkiläinen toimittaja, kirjailija ja feministi, etenkin esseistään tunnettu, piti heti googlailla. Muita suomennoksia en löytänyt, mutta mainiota, että nyt yksi on saatavilla. 

Sillä onhan hän häkellyttävän hyvä kirjoittaja. Muistelma kertoo hänen elämänsä ihmisistä ja maailmankuvansa muodostumisesta sitä kautta. Keskiössä on äiti, tai pitäisi kirjoittaa Äiti, niin suuri rooli tällä on tyttäreensä nähden. 

Voi äidit, millaisia jumalia olettekaan! Vivian kasvaa naisten ympäröimänä naapurustossa, jossa kaikki tietävät kaikkien asiat. Miehet jäävät taustaksi. Tieto kulkee naisten kautta, samoin tarttuvat ajatukset, asenteet ja toimintamallit, kuten kirjailija kuvaa:

"Ja minä - tyttö, joka kasvoi heidän keskuudessaan ja muokkautui heidän kuvakseen - minä imin heidät itseeni kuin kloroformin kasvoilleni painetusta kankaasta. Minulta on vienyt kolmekymmentä vuotta ymmärtää, kuinka paljon heistä ymmärsin."

Äiti hallitsee perheen arkea, tuo draama queen, jolla on selkeät mielipiteet kaikesta ja joka oli kotirouvana oloon "pitkästynyt ja ahdistunut", mutta jäi pois töistä miehen niin edellyttäessä lasten tultua. Äiti rakensi itsestään tärkeän niillä keinoilla, joita hänellä oli käytössään. Hän ei piitannut koulutuksista tai muista hienouksista - tytär toki koulutettiin, mutta seuraukset olivat muuta kuin äiti oli odottanut - vaan saneli arvionsa niin ihmisistä kuin asioista varmasti ja nopeasti eikä suostunut ajattelemaan muita näkökantoja. 

Jos joku käyttäytyi eri tavoin (kuin hän), hän piti näitä "kehittymättöminä". Hänen lempikommenttinsa asiaan kuin asiaan oli "naurettavaa". Vivian sanoo syntyneensä tuo sana suussaan ja tajusi vasta aikuisena käyttävänsä sitä itse samalla tavoin. Hän häkeltyy jutellessaan lapsuudenystävän kanssa, joka muistelee: 

"Olit aina niin kriittinen. Niin nuoreksi lapseksi olit uskomaton. Ihan kuin olisit tiennyt, että olet älykkäämpi kuin kukaan muu ja aina nähnyt, miten hölmöä tai tai naurettavaa - lempisanasi - kaikki oli. Äitisikin oli niin paljon muita parempi. Ja olihan se, olihan se. Isäsi palvoi sitä." 

Myös äidin avioliitto oli parempi kuin muiden, ja kun Vivianin isä kuolee, hän viettää loppuikänsä  leskeyttä, vielä dramaattisemmin kuin aikaisempaa rouvakautta, jos mahdollista. Raivostuttava tyyppi, eikö? Ei ihme, että perheessä räiskähtelivät rajut riidat äidin ja tyttären välillä.

"Hän pani kädet nyrkkiin, puristi silmänsä visusti kiinni ja ulvoi: - Minä tapan sin-u-u-u-t! Sinä kyy povellani, minä tapan sinut. Miten kehtaat puhua minulle noin? Ja sitten hän lähti tulemaan kohti. Hän oli pieni ja tanakka. Niin olin minäkin. Mutta olin kolmekymmentä vuotta häntä nuorempi."

Vivian kertoo myös tärkeimmistä miehistään. Jäävätkö miehet taka-alalle jälleen, lukija miettii. Miksi hän valitsee kumppaneita, joilla ei vaikuttaisi olevan taipuvaisuutta pysyvään suhteeseen? Psykologisoinnin voi jokainen lukija tehdä itse. Hieman saamme myös valaistusta aikuisen Vivianin työn tekemisen tapaan. Hän puhuu sisällään olevasta tilasta, jonka seinät siirtyilevät:

"Se tila. Se alkaa keskeltä otsaa ja päättyy keskelle nivusiani. Sen leveys vaihtelee: toisinaan se on yhtä leveä kuin ruumiini, toisinaan kuin rako linnanmuurissa. Sellaisina päivinä, kun ajatus juoksee vapaana, tai vielä parempaa, kirkastuu ponnistuksen myötä, tila laajenee upeasti. Sellaisina päivinä, kun ahdistus ja itsesääli saartavat, se kutistuu, voi miten nopeasti se kutistuukin!"

Tytär sanoo nääntyvänsä, koska imee itseensä kaikki äidin mielentilat; ahdistukset, kateudet ja pelot. Mutta häntä myös ruokitaan ja hänet sytytetään. Aikuisena hän pystyy katsomaan äitiään toisena naisena, ei vain äitinä, ja tuntee ymmärrystä. Ainakin yhteenkuuluvuutta.  

"Kun tällä tavoin seisomme näyteikkunan edessä ja joudumme ymmärtämään, että on olemassa harkiten pukeutuvia naisia, tulemme tietoiseksi yhteisestä kyvyttömyydestämme ja käy niin kuin usein käy: muutumme äidistä ja tyttärestä kahdeksi samalla tavoin rajoittuneeksi naiseksi, joita sitoo yhteen se, että he ovat viettäneet lähes koko elämänsä toistensa vaikutuspiirissä."

Kirja on kirjoitettu kauan ennen Elena Ferrantea, jonka tyyli muistuttaa Gormickia. Molemmat kuvaavat naisten välisiä suhteita levottomassa kaupunkiympäristössä, jonka merkitys on suuri. Yhteistä on myös tunnelma ja sen intensiivisyys, intiimiys, tumma, terävästi tarkkaileva mutta ymmärtävä sävy sekä huolella rajaten valittujen yksityiskohtien huolellinen kuvailu. Hieno, hymistelemätön ja harkittu teos, johon ajankuva 1980-luvun New Yorkista tuo oman lumonsa. 

Kenelle: Äitiään ajatteleville, irti pyristeleville, Ferrantesta pitäville, naisille ja heitä ymmärtämään pyrkiville. 

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni. Muistelma. (Fierce Attachments). Gummerus 2021. Suomennos Arto Schroderus. 

Kansikuva Vivian Gornickin perhealbumi. Kustantajan lukukappale.


lauantai 20. helmikuuta 2021

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Ensin kiinnitän huomiota kieleen. 

Se muistuttaa kauneudessaan, kuvailussaan ja huolellisuudessaan muinaista runoa tai jotain, joka kumpuaa kaukaa menneestä. Kuitenkin tarinassa ollaan täysin toisaalla, hamassa tulevaisuudessa, jossa ihmiskunta on asuttanut lähiuniversumin. Vastakohta on hämmentävä ja tehokkaan toimiva. Se sysää lukijan heti oudolle, etäisen tuntemattomalle mutta toisaalta hyvin tutulle alueelle.

"Nyt keskityn välähdyksiin, jotka syttyivät ja sammuivat taivaalla kuin nuotiosta yöhön lentävät kipinät tai kaukaiset ajatukset. Kirkas, hämärä, kirkas: pimeään piirretty polku, joka kutsui kulkemaan ja katosi vieraiden usvien väliin. Hengitin näkyä sisääni, halusin sulkea sen silmieni taakse, jotta voisin kutsua sen esiin milloin halusin. En ole koskaan nähnyt valoja näin selvästi, sanoin."

Lumi kirjoittaa päiväkirjaa, jonka hän osoittaa suoraan Solille, kuin puhuisi tälle. Sol ei ole paikalla, eikä Lumi tiedä, missä puoliso on. Ei välttämättä missään, josta voisi viestiä ajantasaisesti suurten etäisyys- ja aikaerojen takia, vaikka tietäisikin. Teksti on pysyvää, luettavissa kun tilaisuus tulee. 

Sol on joutunut olemaan ennenkin poissa pitkään työssään etnobotanistina. Lumilla on myös oma työnsä, joka on täysin muuta kuin tiedettä. Tieteilijä ja sielueläimiä rummuttamalla avukseen kutsuva parantaja: epätodennäköinen pariskunta? Lumi huolestuu Solin katoamisesta ja tekee kaikkensa tämän löytääkseen. Etsintä ei ole vaaratonta kenellekään tai millekään osalliselle. 

"Ne ovat pelkkiä naarmuja, sanoin. Ne ovat siitä huolimatta haavoja, Vivian sanoi. Sielueläimesi tehtävä on suojella sinua, mutta se on vastavuoroista. On myös sinun tehtäväsi suojella sitä. Hän kosketti olkapäitäni kevyesti. Hänen silmänsä olivat tumman himmeässä valossa, ja niiden katse näki syvemmälle kuin olisin halunnut. Se ei ollut vihainen, ainostaan huolta täynnä. Lumi, Vivian sanoi. Mikään ei ole kiellettyä, mutta kaikella on seurauksia."

Samalla kun seuraamme Lumin ja Solin vaiheita ja katoamisen arvoitusta, eteen piirtyy kuva tulevaisuudesta. Se on osin kiehtova ja hämmästyttävän ihailtava suoritus ihmislajilta - kun nykyistä maapallon tilannetta katsoo - mutta siinä on myös varjonsa. Tarina on ajankohtainen ekologinen kannanotto ihmisen toimiin maapallolla, samalla ihmisluonteeseen. Eräät ominaisuudet eivät ihmisellä näytä muuttuvan, ideointi- ja selviytymis- ja teknologiakyvyistä "toisten" pelkoon ja itsekkyyteen.

"- Marsin varaus ja hyvinvointi perustuvat systemaattiseen Maan luonnonvarojen hyväksikäyttöön. Meidän on aika tunnustaa osamme Maan ongelmien pahentamisessa. On elintärkeää muistaa, että ihmislajin selviytymisen kriisitilanteissa, kuten sotien ja pandemioiden aikana, on mahdollistanut ennen kaikkea kyky myötätuntoon ja avun tarjoamiseen. - Tuosta voidaan varmastikin olla montaa mieltä."

Komea ja viisas tarina, tekstin voiman ylistys, toisiin maailmoihin vievä mielikuvittelun taitava leikki. Jollain tavalla rauhoittava, mutta samalla kiihdyttävä. Koukeroisimmat kuvailukohdat eivät ole lempilukemistani, ja niitä joudun hieman tankkaamaan, mutta kokonaisuutena ihailen ja kiitän vaikuttavasta lukukokemuksesta. Tervemenoa vuoteen 2168 (Marsin aikaa)!

"Tule Kuunpäivän taloon, kun haluat nähdä minut. Osa minusta on aina siellä, kanssasi."

Kenelle: Arjesta pakeneville, ihmislajin tulevaisuutta miettiville, hiotun tekstin ystäville, romantikoille. 

Muualla: Voimakas teos, jossa tulevaisuuden vaihtoehdot näyttäytyvät meille tässä ajassa teosta lukeville, kuvailee Kirjakko ruispellossa. Tuijata sanoo lukeneensa kirjaa lopulta rakkausromaanina, vaikka siihen on upotettu jännityskirjaelementtejä spefi-ympäristöön.

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet. Teos 2020. Kannen suunnittelu Jussi Kaakinen.


Helmet-haasteessa 2021 sopii ainakin kohtiin 1, kirjoitetaan päiväkirjaa ja 6, kertoo rakkaudesta. Siinä ollaan myös metsässä, kohta 12, ja tarkkaillaan luontoa, kohta 34. Etnobotanisti ja parantaja ovat molemmat harvinaisia ammatteja, kohta 20. Kirjassa on reseptejä (ainakin yksi resepti), kohta 44 ja julkaistu 2021, kohta 49.


keskiviikko 17. helmikuuta 2021

Tuomas Niskakangas: Roihu

On tehokas trilleri, sanottava heti. Osaamista, hyviä elementtejä.

Suomessa eletään talouden romahtamisen jälkeisiä lama-aikoja joidenkin vuosien päässä tulevaisuudessa. Väestö on ikääntynyt, viruspandemia aiheuttanut suurtyöttömyyden, innovaatiomme jääneet ajastaan jälkeen. 

"Parissa vuodessa Suomeen oli syntynyt uusi alaluokka, johon vajosi iso joukko aiempaa keskiluokkaa. Työttömyys vain paheni, ja monien työntekijöiden palkat jäivät niin heikoiksi, ettei niillä käytännössä pystynyt elämään. Kun massoittain ihmisiä valui sosiaalitukien käyttäjiksi, valtion voimat loppuivat."

Valtaa pitää oikeistolainen Kilta, pääministerinään nuori ja energinen Leo Koski, mutta vasenliike on vahva ja yhä vahvistumassa, kun sen johtoon nousee terävä Emma Erola.

"Emma Erola olisi kasvonpiirteidensä puolesta käynyt kiltistä naapurintytöstä, mutta hänen katseensa sanoi kaikkea muuta: se oli päättäväinen ja viisas. Se kertoi, ettei tälle naiselle voinut puhua pehmoisia."

Molemmat johtajat taustajoukkoineen työskentelevät aktiivisesti muuttaakseen maan tilannetta parempaan päin. Keinot ovat rajuja alusta asti, ja muuttuvat koko ajan rajummiksi. 

"Metso sai selvät ohjeet siitä, miten, missä ja milloin murha tuli suorittaa, jos Peregrino antaisi lopullisen käskyn. Tämä ei ole pelkkä murha, Peregrino selitti. - Ymmärrätkö Metso? Kyse on kansakunnan perimmäisten etujen mukaisesta tehtävästä."

Kumpi puoli vetää pidemmän korren ja keiden etua oikeastaan ajetaan? Hommaan sotkeutuvat niin poliisi- kuin puolustusvoimienkin ylin johto, ja lukijaa harhautellaan ovelasti aivan loppuun saakka siitä, mitä oikeastaan on tekeillä. Median työtä kaiken raportoijana seurataan klikkejä saalistavan toimittaja Vilma Variksen kautta. 

Helsingin tutut kulmat vilahtelevat tapahtumapaikkoina Kesärannasta Korkeasaareen, josta eläintarha on lakkautettu ja paikka on muuttunut asunnottomien valtakunnaksi. Johtokeskus Keskuspuiston alla ja maanalaiset reitit ovat jännittäviä, koska yleisö niihin ei normaalisti pääse. Juuri tänään uutisoitiin uudesta tunnelin rakentamisesta Laakson sairaalalta Meilahteen - ajassa ollaan! 

Jännite purkautuu asiaankuuluvan näyttävästi suureen huipennukseen siellä, missä sen paikka Suomessa on jos missä: Senaatintorilla. 

Nautin vauhdista, yllätyskäänteistä ja sisällön monipuolisuudesta, joka syntyy pienin yksityiskohdin aina Erolan lempikirjailijan (Jane Austen) pohdinnasta aateliston asemaan. Taideheitot ovat hyviä täkyjä kulttuuria kuluttaville. Toimijoiden erilaiset motiivit ovat kiinnostavia, jopa uskottavia - no, sen verran kuin trillerissä tarvitaan. Keinoissakin löytyy kekseliäisyyttä, ja yhteiskunnallisuus on kiinnostavaa.

Lievä äijämäisyys vaivaa. Keskeisten naispäähenkilöiden ilmiasua kuvaillaan vaatekappaleita myöten, minkä tarpeellisuutta en tajunnut, paitsi Variksen kohdalla, joka käyttää ulkonäköään härskisti hyväkseen työssään. Miesten kohdalla ollaan suurpiirteisempiä, ulkonäkömainintaa ilmenee lähinnä silloin, kun se ei ole mairittelevaa. Ajatellaan vaikka hotellinjohtaja Harri Holstia, josta törttöilyineen tulee oikeistolle riesa. 

Tuleeko mieleen Ilkka Remes? En osaa sanoa, yhtään Remestä en ole saanut luettua, aloitellut turhaan paria. Hesarin politiikan ja talouden toimittajana aihepiiriinsä perehtynyt Niskakangas on kertonut ihailevansa myös Dan Brownin Da Vinci -koodia, mikä ei ole huono juttu hengästyttävän vauhdin ja näyttävien käänteiden osalta. Jos ei tässä koko maailmaa olla pelastamassa, yhtä valtiota ja kansakuntaa sentään. Toivottavasti se ei oikeasti ole vastaavan tilanteen edessä ja pelastuksen tarpeessa tulevaisuudessa. 

"Kaksi muuta ensi-iskua Ullanlinnassa ja Jollaksessa olivat lastenleikkiä: ne kohdistuivat vanhoihin herroihin, joilla oli vaikutusvaltaa, mutta ei aseellista suojaa. - Odotamme käskyänne, kuului ääni langan päästä. - Olkaa valmiina. Viisi minuuttia h-hetkeen. Kylmät väreet kulkivat miehen selkäpiitä pitkin. Vain viisi minuuttia. Kaikki oli valmista. Kansan tuki oli kaiken perusta. Oli aina ollut. Ja se oli heidän takanaan."

Kenelle: Vauhdin ystäville, politiikoille, tulevaisuutta pelkääville tai siitä haaveileville.

Muualla: Niskakankaan kokemus ja asiantuntemus taloudesta ja politiikasta näkyvät Roihussa joka tasolla, sanoo Kirsin kirjanurkka, joka sanoo kirjailijan haastavan jopa kotimaisen trillerikentän kuninkaat Ilkka Remeksen ja Taavi Soininvaaran.

Tuomas Niskakangas: Roihu. Otava 2021. 

Helmet-haaste 2021 kohta 31, jännityskirja.


maanantai 15. helmikuuta 2021

Annamari Marttinen: Häiriömerkintä

Annamari Marttinen on taitava löytämään ihmisten arkeen vaikuttavia ilmiöitä.

Hän on kertonut kirjoissaan muun muassa triangelidraamasta, sukupuoli-identiteetin löytämisen vaikeudesta, auto-onnettomuudesta, pakolaisuudesta ja ikääntymisestä

Nyt Marttinen kertoo maksuvaikeuksista, jälleen todella ajankohtainen aihe. Korona-aika tietää rahapulaa monelle töiden vähenemisen myötä, ja jo aiemmin on uutisoitu erityisesti nuorten ja pienituloisten vanhusten lainakierteistä, jotka syöksevät ihmisen velkahelvettiin ja sen myötä monenlaisiin isoihin ongelmiin, ei vähimpänä mielenterveyden kannalta. 

"Se kun tajusin, että ei ollut mitään, mikä auttaisi minua, eikä ketään. Että päivät vain tulivat ja menivät ja niissä oli 24 tuntia. Ne tunnit minun täytyi elää ilman että mitään tapahtui, ilman että kukaan tuli ja puuttui siihen. Seurasin sivusta miten pinta, jolla seisoin, kallistui. Kallistuminen oli hidasta, mutta pysähtymätöntä, ja joka päivä tunsin sen pienen, karmean liikkeen, vaikka sitä ei pystynyt näkemään."

Häiriömerkintä ei kuvaa ääripäitä, vaan aivan tavallisen naisen elämää. Sekin voi suistua kuiluun, pelottavan helposti. Avioero, kahden asunnon loukku ja työttömyys on yhtälö, jonka Karoliina kohtaa. Kun rahat eivät riitä perustarpeisiin, hän turvautuu pikavippeihin, noihin perkeleisiin. 

"Sinä torstaipäivänä, kun hain kahdentuhannen euron pikavipin, minulla oli lipaston laatikossa viisitoista avaamatonta ikkunallista ja ikkunatonta kirjekuorta. A5-kokoisia, valkoisia. Ne niputtuivat hyvin, mutta laatikko ei mennyt enää kunnolla kiinni. Olin vienyt kuoret laatikkoon sitä mukaa kuin ne tulivat. Lumi ei ollut nähnyt montaakaan kuorta eteisen ovimatolla. Lumi todennäköisesti luuli, että meille ei tullut postia enää ollenkaan." 

Kirja kertoo häpeästä, sosiaalisesta eristyksestä ja pelosta, jota rahattomuus aiheuttaa. Lainailu ei suinkaan helpota, päinvastoin. Karoliinan ahdistusta ja kauhua Marttinen kuvaa kivistävän todentuntuisesti. Lapselle ei tuntemuksia voi näyttää tai huolta tartuttaa, mutta voiko siltä välttyäkään?

Lukijaa alkaa ahdistaa, niin realistisesti Karoliinan tunteet tulevat esille. Kirja ei ole opas rahavaikeuksien tai lainojen hoitoon eikä poliittinen tai edes rahapoliittinen kannanotto, vaan nimenomaan tarina siitä, millaista velkakierteessä on olla ja millaisia seurauksia sillä on jokaiseen arkipäivän hetkeen. Ystäviä on lähes mahdoton tavata.

"Avasin tekstarit yksi kerrallaan, keskityin lukemaan koska olin kauhean tärkeä, minulle tuli tärkeitä kiireellistä reagointia vaativia tekstareita perjantai-iltaisin. - Mitäs tekstareita sulle tulee? Sähän punastut. Nyt kerrot kyllä kaiken. Me arvattiin että sulla on joku mies. Kun ystävä katoaa, sillä on mies. Kikatuksenkaltainen nauru tuli sisältäni, kauan sitten opittu. Tungin kännykän kainalooni piiloon kuin aseen. Eini ja Mira pyörittelivät päätään ja seurasivat Oliviaa baaritiskille. .... Otin kännykän kainalosta. Miehet nimeltä luottokorttiyhtiö ja pikavippifirma perjantai-illassa. 'Emme ole saaneet suoritustasi avoinna olevaan laskuun. Maksathan suorituksen välittömästi käyttäen oheista linkkiä.' '2. maksumuistutus. Aikaisemmasta muistutuksesta huolimatta...'"

Tehokasta kerrontaa, tärkeä aihe ja todentuntuinen tarina. Pikavippejä yritetään suitsia lainsäädännöllä. Mielestäni ne pitäisi kieltää kokonaan, niin suurta tuskaa ne tuottavat etenkin nuorille siinä vaiheessa, kun maksujen kasautuminen on jo mahdotonta pysäyttää. Häiriömerkintä luottotiedoissa estää vuokra-asunnon saamisen, ehkä työnsaanninkin, pitkäksi aikaa. Ulosotto vie tulot, köyhyys on pahimmassa tapauksessa monikymmenvuotinen vieras ja häpeän aihe. Sitä ei vipinottaja välttämättä tajua riittävän varhain. Normaalin lainan pankista pitäisi olla ensisijainen ja mahdollinen pelastuskeino, kun lainaa on pakko saada.

Mutta Karoliinan tapaus ei ole pahinta lajia, tarina antaa toivoa. Hänellä on omaisuutta, vaikkei asuntokauppa juuri nyt käykään. Sitä ihmettelin, miksi hän pitää autoa, vaikkei ole varaa ostaa ketsuppia? Auto on rahasyöppö, ja kerronnan mukaan Karoliina asuu kaupungissa, joten käytettävissä voisi kuvitella olevan julkistakin liikennettä. Työmatkoihin hänellä ei ole tarvetta, eikä lapsi, Lumi, ole enää pieni, välttämättä autokyytiä tarvitseva (tai yhteishuoltajana isä voi kuskata). Ei hän myöskään ainakaan vielä myy muita tavaroitaan, kuten hyvinä aikoina hankkimiaan kalliita vaatteita, joita voisi ehkä muuttaa rahaksi. 

Pystyin eläytymään, vaikken ole vastaavaa kokenut, mutta sen verran nuoruuden ainainen huoli toimeentulosta on vielä mielessä. Mietin, että aika paljon ihmiseltä vaaditaan, jotta edes normiarjen saa toimimaan. Jokainen, joka siinä onnistuu, voi olla ylpeä itsestään! Mutta ei kopea, sillä rahavaikeudet eivät suinkaan aina ole itse aiheutettuja. 

Ammattikirjoittajan teksti kulkee helposti luettavana. Luotettavasta laadusta kertoo se, ettei tekstiin sinänsä kiinnitä huomiota, vaan lukija jää pohtimaan sisältöä, kuten minäkin tein. Hyvää työtä. 

Kenelle: Arkielämän haasteista kiinnostuneille, ahdistukselleen sanoitusta etsivälle, lainanottoa miettivälle, tunnekuvausta kestäville. 

Muualla: Kirjarouva suosittelee kirjaa, joka oli hieman erilainen kuin hän etukäteen kuvitteli. 

Annamari Marttinen: Häiriömerkintä. Tammi 2021. Graafinen suunnittelu Anna Makkonen.

Helmet-haaste 2021 kohta 11: kirja kertoo köyhyydestä. Tosin tässä kirjassa toivon mukaan vain lyhytaikaisesta rahapulasta, mutta kuvatunkaltainen köyhyyteen joutuminen on isompi ilmiö yhteiskunnan tasolla.