Tuomas Kyrö: Aleksi Suomesta

Lukupinossani pari vuotta odottaneeseen kirjaan sain tartuttua vasta nyt, kun uutisissa kerrottiin surullisia. Ukrainassa vapaaehtoisena taistellut suomalainen Aleksi Lysander on kaatunut. 

Tuomas Kyrö tutustui Aleksiin halutessaan tehdä jotain sodanvastaista. Itse sotiminen ei tullut kysymykseen, kunto ja taidot eivät olisi riittäneet, joten hän päätti tehdä sitä, mitä osaa eli kirjoittaa. Mitä sotiminen käytännössä tarkoittaa, ammattisotilaan silmin?

"Sodan näkökulmasta siviilielämä on täynnä itse keksittyjä ongelmia, siviilin näkökulmasta sota on hulluutta. Kumpikaan ei valmista selviytymään toisesta."

Tutustuminen ja matka Ukrainaan avasivat kirjailijan silmiä todellisuuteen, jota hän kirjassa välittää lukijoille. Eikä se ole kaunista eikä edes sankarillista, kun sotiminen on arkista työtä. Jonkun se on tehtävä, voisi sanoa. Vapaaehtoisuus on silti hätkähdyttävä vaihtoehto, kun on mahdollisuus valita, sotivan maan kansalaisilla niin ei ole. Aleksi oli valinnut työnsä jo nuorena. Hän ei ole puhelias kaveri, vaikka tulee hyvin toimeen porukoissaan.

"Hänen mielestään ongelmilta välttyy, kun pitää suunsa kiinni."

Omista syistään hän liittyi Ranskan muukalaislegioonaan 18-vuotiaana eli heti, kun se oli mahdollista. Syitä olivat muun muassa kiusattuna oleminen, tummaihoinen ja isätön oululainen koki kovia ja menetti luottamuksensa ihmisiin. Maailman rankimmaksi sotakoulutukseksi sanotun legioonan viisivuotisena palveluaikana hän taisteli muun muassa Afganistanissa ja Afrikassa. Myöhemmin hän päätti lähteä Ukrainaan. 

"En tiedä voiko isoa metsäpaloa tai luonnonmullistusta verrata sotaan. Tai erottaa siitä. Molemmat ovat pelottavia, molemmissa pitää hoitaa oma tehtävänsä, ja lopulta sitä kuolee joka tapauksessa. En mie halua esittää mitään. Samaa työtä. En tiedä onko kuolemanpelko poistunut minusta, vaikka vuodet ovat kuluneet. Ei minulla mitään kuolemantoivetta ole ollut, mutta kentällä joutuu miettimään, että se olen minä tai seuraava. Sitten se on mieluummin minä. Sama asia se on kuolla legioonan riveissä metsäpalossa, tulvassa tai Ukrainassa." 

Mitä Aleksi alan kenttäasiantuntijana sanoo Ukrainan tilanteesta?

"Vapauden hintakin mitataan lopulta talouden ehdoilla. Miehet loppuvat. Ja he ovat loppu. Sen jälkeen politiikot istuvat neuvottelupöytää, kaivavat esiin kartan ja viivoittimen. Vedetään uudet rajat ja tuolla jossain, kuraportaan todellisuudessa, ihmisten pitää mukautua niihin.

Viivoja vetävien politiikkojen rinnalle löytyy puolueettomia todistajia ja neuvottelijoita, jotka toteavat, että parempi näin. Heille myönnetään seuraavan vuoden rauhanpalkinto."

Tekstiä kuljettaa kirjailijan minä-kertoja, mutta myös Aleksilla on oma ääni. Ja hänen äidillään, joka kertoo pojan lapsuudesta ja luonteesta. Pojan kanssa välit olivat lämpimät, vaikka harvoin nähtiin tai puhuttiin. Legioonasta äiti sanoo, että poika (alkuperäiseltä nimeltään Samuli) meni siellä rikki.

"Se on legioonan tapa: hajota ja hallitse. Tulijalta rikotaan persoonallisuus ja sitten aletaan rakentaa sitä uudelleen."

Aleksi sanoo, että hänen Suomen armeijan kunnioituksensa nousi Ukrainan kokemusten jälkeen. 

"Juuri tuohon sotaan Venäjää vastaan Suomessa annetaan paras koulutus, on kykyä ja valmiutta. Tähän on varauduttu. Hyvä upseeristo ja alikersantit, kaikin tavoin kunnioitettavaa toimintaa."

Niin, hän palasi Ukrainasta. Mutta meni takaisin, tunnetuin seurauksin. 

Kirja kannattaa lukea jokaisen, joka haaveilee ammattisotilaan urasta tai joka miettii, mitä sotiminen todellisuudessa on. Se on karu ja kaunistelematon uratarina, joka päättyi sotilaan kuolemaan. Tuomas Kyröltä kiinnostava ja hyvin toteutettu työ: näinkin voi sotaan osallistua, kirjoittamalla. Ja me muut lukemalla.

Tuomas Kyrö: Aleksi Suomesta. WSOY 2023. Kannen kuvat Jari Kivelä ja typografia Jussi Karjalainen. 

Marian Keyes: My Favourite Mistake

Marian Keyes on chick-litin parhaimmistoa: hän yhdistää kepeyden vakavampiin aiheisiin vaivattoman oloisesti. Ja siten, että lukijan on turvallista uppoutua, sillä tilanteisiin aina löytyy ratkaisu, kuten lajiin kuuluu. Matkalla saa nauttia humoristisesta sanailusta ja monenlaisista sattumuksista. Sekä irlantilaisesta elämänmenosta suurperheen kuvioissa.

Irlantilaisen Walshin perheen jäsenet esittelevä sarja alkoi teoksella Naura, Claire, naura, jonka suomennos ilmestyi vuonna 2000. Viiden sisaruksen, Clairen, Rachelin, Maggien, Annan ja Helenin, elämästä kertovat kirjat ovat nyt edenneet riemastuttavasti ajassa, nuorista naisista on tullut keski-ikäisiä. Jopa toiseksi nuorin, Anna, on viisissäkymmenissä! Hän on pääosassa uusimmassa, vuonna 2024 englanniksi ilmestyneessä kirjassa My favourite mistake.

Rakkaus, työ ja ura, terveys ja ihmissuhteet aiheuttavat sisaruksille edelleen päänvaivaa, Annalle tällä kertaa erityisesti. Hän on menettänyt rakastamansa aviomiehen ja eroaa myös sen jälkeisestä rakastetustaan, kun koronasulku saa parin huomaamaan, etteivät he oikeastaan kestä toisiaan jatkuvasti. New Yorkissa upeaa PR-uraa kosmetiikan parissa tekevä Anna alkaa kaivata perhettään Irlannissa tajutessaan pandemian myötä, etteivät vanhemmatkaan ole ikuisia. Hän kuvailee alkutilannetta:

”There’s more to this story than the clickbait headlines, but yes, in simple terms, I had a dream life – then I took a flamethrower over it.”

Hän muuttaa takaisin Irlantiin, ainakin koemielessä. Viihtyisikö hän pienemmissä kuvioissa ja saisiko töitä? Työasia järjestyy ystävien kautta: nämä ovat perustamassa luksuslomakylää ja tarvitsevat apua markkinointiin. Yllättäen käy ilmi, että eräs hankkeen vaikuttajahahmo on Annan tuttu nuoruudesta, Joey, johon tyttö saattoi olla ihastunutkin (kukapa ei olisi ollut, sillä Joeyn ulkonäölle vetää vertoja vain Rachelin Luke – kirjoja lukeneet tietävät, mistä on kyse). Vaikkei homma pidemmälle koskaan edennyt, sillä Joeyllä on maine naistenkaatajana ja ikuisena itsekkäänä pikkupoikana.

”I was treated to a Joey Special – an unemotional assessment, his eyes flickering over me, trying to gauge my needs, wants, strengths and weaknesses. 

– There he is, I said. Meaning, The narky fucker I know of old. Holy mackerel, what had possessed me to agree to this?”

Nyt Annan on kuitenkin tultava tämän kanssa toimeen, kuten koko paikkakunnan asujaimiston kanssa, saadakseen heidät lomakylän rakennushankkeen puolelle. Vastustusta on nimittäin ilmassa, jopa fyysiseksi vaaraksi saakka. Mutta myös ystävyyksiä, ihastumisia ja juhlimisia.

Keyes kuljettaa tarinaa rönsyilevästi ja runsassanaisesti, kuten hänen tyyliinsä kuuluu. Takaumissa tutustumme Annan menneisyyteen, joskus tuskastuttavan tarkasti. Alkukielellä kirjassa on yli 500 sivua! Tosin fontti on iso, ehkä keski-ikäisyys myös lukijoiden keskuudessa on huomioitu.

Kiva kirjaa oli kuitenkin lukea, Keyes ei sorru lällyimpiin tylsyyksiin, vaan osuu pirskahtelevasti ja kevyesti soljuvalla kielellä arkisiin kohtiin, niin kipeisiin kuin huvittaviin. Seksiä kuvataan tyylikkäästi naisen kannalta: kirja toimisi hyvin kurssina mieslukijoille siitä, mikä heteroseksissä saattaa toimia ja mikä ehkä ei.

Ja hei, Suomi mainittu! Ei tosin seksin yhteydessä, vaan designin, lasiesineiden. Saanemme kirjan suomeksi hieman myöhemmin, ehkä jo syksyllä? 

Hyvän mielen luettavaa viihteen, romantiikan ja Irlannin nälkäisille.

Marian Keyes: My Favourite Mistake. Penguin Books 2024. 

Olen lukenut suurimman osan Keyesin tuotannosta ennen blogiaikoja, yhden maininnan sentään löysin: Rachelin paluu.

https://kulttuurikukoistaa.blogspot.com/2023/07/marian-keyes-rachelin-paluu.html

Jenni Kirves: He selvisivät sodasta

Sota-aihetta ei pääse pakoon todellisuudessa eikä kirjallisuudessa. Tieto auttaa pelottavissa tilanteissa, siksi Jenni Kirveen tutkimus suomalaisten sodankäyneiden tunnehistoriasta kiinnosti. Polttavin kysymys myös itselleni on tutkijan esipuheessaan lausuma:

"Minua kiehtoi valtavasti, kuinka kukaan voi henkisesti selvitä sellaisesta kokemuksesta kuin keskitysleiri tai sota."

Sana kiehtoa tuntuu tässä väärältä, liian myönteiseltä, vaikka ymmärrän, mitä hän tarkoittaa: suurta kiinnostusta ja tiedon etsimisen tarvetta. Ja sitä hän totisesti osoittaa koko kirjan ja uransa mitalta. 

Siinä missä Ville Kivimäki komeasti esitti meille sodassa murtuneita mieliä vuonna 2014, Kirves pyrkii positiivisempaan katsantoon, mikä on tervetullut näkökulma. Ei hän sotakokemuksista hyviä tee eikä niitä vähättele. Silkkaa kauheutta sotiminen on, ihan kaikille osapuolille.  

Mutta on myös totta, että suuri osa palasi sodista ja jatkoi elämäänsä, josta saattoi tulla hyvää. 

"Kaikki eivät kuitenkaan ajaneet perhettään kirveen kanssa humalassa hankeen vaan olivat kelpoihmisiä ja riittävän hyviä vanhempia."

Tätä todistavat faktat: Suomessa alkoi ennennäkemätön jälleenrakentamisen ja taloudellisen nousun kausi. Korvaukset piti maksaa, syntyivät suuret ikäluokat, konkreettinen hyvä alkoi olla arvossaan - materialismi nosti päätään, sanoo Kirves - kun lapsille haluttiin luoda parempi elämä. Vapaampi, varakkaampi, fiksumpi. Helpompi kaikin tavoin, kuten koulutuksen kautta. Sekin vaati rahaa ja uhrauksia. 

Ketkä sen tekivät? Nimenomaan sodasta palanneet, joille ei jäänyt aikaa surra traumojaan, kun oli hankittava töitä ja tuloja, perustettava perhe, rakennettava sille ja itselle koti. Jälleenrakennusta vaati niin ihmisten oma mieli kuin valtio. (Muistuma Anni Kytömäen kirjaan perheen perustamiseen painostuksesta.) 

Vuosia sodassa olleilta olivat normaalielämän rutiinit hukassa tai niitä ei ollut ehtinyt ikinä syntyä.  Armeijan käskytys vaihtui vastuuseen itsestä ja perheestä, joka oli tärkeä selviytymisen ja tekemisen motiivi. Perheellisille luvattiin tontti ja muuta avustusta, muut jäivät omilleen (yleistän). Valtio teki emämokan siinä, että nuorimmat joutuivat suorittamaan varusmiespalveluksensa, vaikka olisivat olleet oikeassa sodassa viisi vuotta. Se tuntuu todella epäreilulta.

Vielä isompi ja laajemmin koskettavampi epäreiluus oli se, ettei sodasta selvinneitä suinkaan kehuttu. Häviäjät! Sotahullut! Parhaat makaavat sankarihaudoissa, luuserit palasivat! Uskomaton asenne, mutta Kirveen mukainen yleinen heti sodan jälkeen, ennen veteraanien ylistysvaihetta. Aivan kuin sotineilla olisi ollut mahdollisuus valita. Kieltäytymisestä tai karkuruudesta seurasi vankeus tai jopa teloitus.

Yleinen asenne varmasti lujitti työtahtoa ja näyttämisen halua, mikä edisti jälleenrakennusta. Puhua ei osattu eikä haluttu, sanoja vaikeille tunteille ei ollut ja lapsia haluttiin suojella kuulemasta hirveitä. Vihat ja pahat mielet saattoi upottaa fyysiseen työhön, ja väsymyksestä vapisevat lihakset toimivat tehokkaasti traumojen purkamisessa, Kirves kertoo. Ihmiset osasivat luontaisesti toimia itseään eheyttävästi! Sitä paitsi, mikä tahansa oli parempaa kuin sodan kauheus oli ollut.

"Veteraanit olisivat vain olleet tyytyväisiä, jos heitä ei olisi suorastaan syyllistetty sotimisesta. Lähinnä oltiin kuitenkin iloisia, että oli käynyt sellainen onnenkantamoinen, että oli vältytty luodin osumalta."

Iloa ei riittänyt kaikille: moni hukkui pulloon tai kuoli ruumiin tai mielen sairauksiin, joita pitkäkestoinen stressi ja kehnot olot olivat aiheuttaneet. Mutta moni myös selvisi vanhaksi saakka. Siinä auttoivat rintamalla aseveljien lisäksi kirjeet, jopa kirjat, joita kuulemma nykysodissakin kulutetaan. Jotain elämää suurempaa haetaan, kun kuolema kurkkii olkapäällä. Kirves painottaa kulttuurin tärkeyttä, raamatusta rillumareihin, ja ryydittää tekstiään runonpätkillä, joissa osataan sanoittaa vaikeita tuntemuksia, ja sodankäyneiden kirjailijoiden sitaateilla. Kiintoisa veto kirjailijalta! Kalle Päätalon tuotanto on Kirveen tärkeä lähde ja innostaja.

Ja vielä yksi oma havainto: monessa kohtaa mieleeni tulivat nykyajan yt:t eli "muutosneuvottelut". Irtisanomiset aiheuttavat samantyyppisiä oireita kuin sota, vaikka pienemmässä, hengelle välittömästi vaarattomammassa mittakaavassa. Kuten kauhistuminen, turtuminen, jatkuva stressi ja pelko, syyllisyys selviämisestä, suru lähtevien puolesta. Päättäjät voisivat ottaa oppia siitä, mitä Kirves kertoo asioista, jotka saavat ihmiset selviytymään, ehkä vielä nousemaan entistä ehommiksi ihmisiksi ja työntekijöiksi. Kuten yksilönä kohtelu, ei tykinruokana. Aseveljeys eli ihmiarvoa ylläpitävä syvä ystävyys. Yhteinen naureskelu johdolle ja pokkuroinnille. Hauskanpito, kirjat ja musiikki. Perheen merkityksen huomiointi. Muutamana konstina. 

Kirja on helppolukuinen, osin jopa jutusteleva. Sopii luettavaksi kenelle vain aiheesta kiinnostuneille. Vaikka voin kuvitella, että kulttuurin vahva mukaanveto saattaa jonkun mielestä tuntua kevyeltä, kun olemme tottuneet järeämpiin, konkreettisesti näkyviin ja tuntuviin aiheisiin sekä juhlallisempiin puheisiin sota-aiheista.

Kuten sanottu, ei kirja sotimisesta hyvää tee, mutta muistuttaa, että siitäkin on mahdollista selvitä. Ihminen voi olla yllättävän sopeutuvainen olio.

"Sota vei paljon, mutta elämisen vimmaa ja iloa se ei saanut miehiltä nitistettyä. Miehet tiesivät, että onnellisuuteen ei paljoa tarvita. Riitti, että mikään ei tuntunut enää aivan erityisen sietämättömältä."

Liittyy aiheeseen: Ville Kivimäki, Murtuneet mielet.

Jenni Kirves: He selvisivät sodasta. WSOY.  Kannen kuva Esa Hilli / Otavamedia / JOKA / Museovirasto, kannen suunnittelu ja kuvankäsittely Ville Laihonen. 

Karsten Dusse: Murhat ja mindfulness

Tee näin, nyt heti: rentouta olkapäät. Pyöräytä niskaa. Hengitä pari kertaa syvään. Tuntuuko missään? 

"Ensitutustumiseni mindfulnessiin oli tolkuttoman stressaavaa. Vaimoni Katharina halusi pakottaa minut rentoutumaan. Käsittelemään alhaista sietokykyäni, kehnoa läsnäoloani ja kieroutunutta arvomaailmaani."

Björn jää mindfulnessin koukkuun. Loppuunpalamisen ja avioeron partaalla hikoileva puolustusasianajaja käy rentoutusgurun valmennuksessa ja havaitsee löytäneensä tavan käsitellä oikeastaan kaikkia ongelmiaan. Hänen oma suhtautumisensa, rentoutensa, ratkaisee, ei ongelman laajuus tai sisältö. 

"Mikään tapahtuma itsessään ei ole hyvä tai huono."

Loistava oivallus tilanteessa, jossa miehen on puolustettava pahimman luokan rikollisia päivisin ja öisin, joskus päivänvaloa kestämättömin keinoin, vaikkakin mittatilauspuku päällä, kallis kello ranteessa ja muhkea palkka tilillä. Hän oppii. Tärkein motivaattori on pikkuinen Emily-tytär, jonka kanssa isä haluaa viettää enemmän aikaa, olla läsnä.

Suurin ammatillinen haaste on asiakas nimeltä Dragan, rikollismaailman kiho. Sattumoisin käy niin, että Björn tulee tappaneeksi tämän. Hänen uusi tiedostava elämänsä joutuu koetukselle seurauksien järjestämisessä parhain päin. Tiukoissa tilanteissa hän turvautuu gurunsa oppeihin.

"Ensimmäisessä murhassani minua ilahduttaa yhä edelleen erityisesti se, että pystyin nauttimaan hetkestä arvottamatta ja antaumuksella. Juuri siten kuin valmentaja ensimmäisellä tapaamisellamme kuvaili tavoitetta, johon minun pitäisi pyrkiä."

Kirja irvistelee niin henkisen valmennuksen opeille - tai tavalle, jolla Björn niitä käyttää - kuin stressaantuneille suorittajille. Murhia, ryöstöjä, pahoinpitelyjä, kiristystä ja kieroilua: kaikki sujuu helposti mindfulness-asenteella! Kelvollisen höpsöä ja hymähdeltävää luettavaa, jonka nappasin Taikan suosituksesta Hesarissa. Tv-sarjaa Netflixistä en ole katsonut ja tuskin katsonkaan; tuskin voittaa kirjaa.

Nopeaan kevyen viihteen tarpeeseen hänelle, jota muutama mielikuvituksellinen murha ei häiritse.

Karsten Dusse: Murhat ja mindfulness. (Achtsam morden.) Aula 2024. Suomennos Anna Kilpi. Kansi Mika Tuominen. 

Samaa genreä, mutta vielä viihdyttävämmin soljuu Ylen sarja Queen of Fucking Everything. Tarina rikolliskierteeseen ajautuvasta luksusasuntojen välittäjästä iski lujaa huumorihermooni: ne tilanteet, joihin Linda joutuu! Ja niiden hurja tahti! Käsikirjoitus on hulvaton: kaikki eskaloituu aina äärimmäisyyksiin asti, niin ettei katsoja ehdi kuin kauhistua tai nauraa, kun ollaan jo seuraavassa. Ja mikä parasta, katsominen oli nautinto upean näyttelijäntyön ansiosta. 

Laura Malmivaara Lindana on tosiaan tehnyt parhaan roolityönsä ikinä, kuten kritiikeissä on kehuttu. Hänen kasvonsa ovat kauhistuneen Lindan pienintä vivahdetta myöten. Samoin Kristo Salminen loistaa Börjenä, kun tv-töistä puhutaan (näytelmissä hän on tehnyt muitakin hienoja), ja myös muut esittäjät, kuten Katja Küttner ja Sanna-Kaisa Palo, vakuuttavat ja riemastuttavat. 

Vaikka vuoteni vaikuttaa alkaneen viihteellisissä tunnelmissa, lukupinossani on kesken monta raskasta kirjaa, joten todella tarvitsin tätä lajia kevennykseksi, kiitos! 

Yle: Queen of Fucking Everything. Käsikirjoitus ja ohjaus Tiina Lymi. Tuotanto Rabbit Films.

Kuva Wikipedian sivulta.

Kirjavuoteni 2024

Kun nyt mietin vuotta, jää kiireen tuntu. Vaikka olin vain puolet vuodesta töissä - tosin se aika on sitä intensiivisempää, ja juuri nyt vuodenvaihteen tienoilla kiivaimmillaan. Nimittäin kaikkien yritysten vuosikertomusten pitää olla valmiit alkuvuodesta. Näpyttelyä riittää siis niiden kirjoittajalle, ja työ on älyttömän kivaa, mutta olen kai muutakin kirjaimiin liittyvää tehnyt tänä vuonna?

Keväällä oli ainakin kolme tärkeää ja ihanaa kirjallisuustapahtumaa: Kirjojen Kannelmäki -kävely (oliko jo kolmas kesä?) toukokuussa, uusintana elokuussa. Saimme mukaan paljon kirjailijoita, kuten Taina Latvalan, kuvassa vas. (Kantsun kirjastossa haastatteli Tuulikki Kuurne) ja Topias Haikalan, alemmassa kävelyllä kanssa organisoineen ja vetäneen Tuija Takalan kanssa.

Kävelystä on tullut hitti paikallisesti, joka kerran mukana on ollut kymmeniä osallistujia. Ja aina on hauskaa, kun samoista asioista eli kirjoista kiinnostuneet kerääntyvät yhteen. Mukana oli myös Anu Juvonen (alakuvassa kanssani), joka on julkaissut jo legendaarisen lähiölapsuuskirjan Lähiöoksennus.

Toinen olennainen kevään tapahtuma on HelsinkiLit, ainoa käännöskirjallisuuden tapahtumamme Suomessa, joka myydään loppuun vilauksessa, ja syystä. Hienoja vieraita ja maailmantähtiä, joita ei muualla näe! Tapasin muun muassa Kevin Chenin, jota haastatteli Ville Blåfield, ja Elizabeth Stroutin, haastattelijanaan Sirpa Kähkönen, kuva alla. Ehdottomia kirjavuoteni kohokohtia! Liput jo hankittuna seuraavaan, joka on 16. - 17.5.2025 Savoy-teatterissa Helsingissä. Ohjelma julkaistaan helmikuussa.

Kolmas tärkeä tapahtuma oli Blogistanian oma kirjaäänestys edellisen vuoden parhaista kirjoista. Huhtikuisen tilaisuuden järjesti Kirsin Book Clubin Kirsi. Tekstin Talossa Helsingin Sörnäisissä palkitsimme kotimaisten kirjojen parhaana Iida Turpeisen Elolliset (S&S). 

Käännöskirjoista parhaaksi äänestettiin Martha Wellsin Hälytystila – Murhabotin päiväkirjat 1 (Hertta kustannus, suomentaja Mika Kivimäki). Vuoden paras tietokirja oli Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon Huokauksia luokasta (WSOY). Minna ei päässyt paikalle, mutta häntä haastateltiin etänä.

Lasten ja nuorten kirjoista voittajiksi valittiin tasapistein kaksi: J. S. Meresmaa: Tytär hämärän, piika pimeän (Myllylahti) ja Leena Paasion Bengtskär Itä kahdeksan (WSOY). 

Alakuvassa myös WSOY:n kirjailija Tuomas Aitonurmi vasemmalla ja Anna-Riikka Carlson oikealla.

Kesä! Mökillä oloa, saunomista, uintia, lueskelua - parasta nuorison kanssa. Pienin lapsenlapsi osaa ottaa rennosti. Hän tykkää lukea sarjakuvamuotoisia kirjoja. Vanhimmalla lapsenlapsella oli inttivuosi, haimme häntä Vekarajärveltä mökille viikonlopuiksi. Hän on tietokirjojen lukija, romaanit eivät vedä. Kummityttö vieraili Mäntyharjulla. Kirjamakumme on samantapainen, myös hän lukee paljon.

Kirjailijahaastatteluissa kävin, kun tilaisuus tuli. Jukka Viikilää haastatteli Salla Pulli.

Ja kirjajulkkareita, kiitos kutsuista! Sinikka Vuolan Myrskyn anatomiaa juhlittiin Kirjailijaliiton Villa Kivessä, jossa tapasin myös kaksi muuta suuresti ihailemaani: Elina Hirvosen ja Helmi Kekkosen. 

 

Keväällä tutustuin myös uuteen kulttuurikeskus Kasarmiin Pohjois-Savon liiton illassa, jonka päätähti oli Sirpa Kähkönen. Hyvää puhetta ja verkostoitumista. Mistä tuli mieleen Sirpan käsikirjoittama UKK-musikaali Kapsäkissä, hulvaton kokemus!

Kesällä kävin Lontoossa keskimmäisen lapsenlapseni kanssa. Kolusin tietysti kirjakauppoja, kuten Euroopan kai ainoan vedessä kelluvan Word on the Water -kirjakaupan. Vähemmän salaisella agendallani oli innostaa tyttöä kieliopinnoissa, ja se toimi! Itse sain innoituksen alkaa lukea englanninkielistä kirjallisuutta; etenkin hieman vanhemmat brittikirjat kiinnostavat. Tästä projektista kerron lisää myöhemmin. Maistiaisia on jo blogissa, kuten Muriel Spark. Mistä tuli mieleen, että menetimme vuoden mittaan monta tärkeää henkilöä, kuten Maggie Smithin, joka teki elokuvadebyyttinsä Sparkin kirjaan pohjautuvassa leffassa Miss Brodie.

Tärkeä kulttuurikokemus oli Abba-konsertti Lontoossa! Hologrammit olivat hämmästyttäviä, musiikki ja esillepano takuuvarmaa. Olimme illassa keskellä viikkoa arkena, ja halli oli tupaten täynnä.

Kesällä käväisin myös Tallinnassa ja viihtyisässä kirjakaupassa Rahva Raamat. Kulttuurista nautin myös Kaija Koon konsertissa.

Tampereen kirjamessuilla vietin viikonlopun. Ystävällinen ja täysi tapahtuma, huippuvieraita, kuten tässä Heli Laaksonen, Antti Tuomainen, Magdalena Hai ja Salla Simukka, alakuvassa Markus Nummi. Tampere-talon sijainti on junailijalle otollinen, tiloja talossa on erilaisia, mikä tarkoittaa aika lailla portaita, mutta hissikin on. 

Ja vuoden päätapahtuma, Helsingin kirjamessut, joka ylitti kävijäennätykset ja oli Pohjoismaiden suurin kirjallisuustapahtuma! Suuri rooli oli kirjasomella, jolla oli oma osasto ja ohjelmaa, joka veti täysiä katsomoita. Teemaksi siinä nousivat viihdekirjat, messujen varsinainen teema oli tulevaisuus - ehkä näen näissä jotain linkkiä, näinä aikoina?

Messuja varten lämmiteltiin etkoilla monissa tilaisuuksissa, kuten Ateneumissa, joka ylitti itsensä tänä vuonna upeilla näyttelyillään ja kävijämäärillään) ja kuvassa Oodissa, jossa Ville Blåfield haastatteli Mikko Kauppilaa ja Heikki Aittokoskea. Messupostaus löytyy. (En nyt sano sitä toista sanaa, jos suinkin maltan olla sanomatta. 😁)

Maunulan kirjamessut järkkäilee Heikki Valkama. Osallistuin talkoisiin haastattelemalla kirjailija Anne Vuori-Kemilää kivassa lähiötapahtumassa Maunula-talossa. Maahan viilletty raja on hänen viimeisin julkaisunsa, ja lisää on tulossa.

Loppuvuodesta näin hienosta kirjasta Lempi tehdyn hienon näytelmän Helsingin Kaupunginteatterissa. Kuvassa kirjailijan Minna Rytisalon kanssa, oikealla Tarukirja-blogin pitäjä Margit. Ensi vuonna Jenny Hill! 

Myös Q-teatterissa on aina antoisaa käydä. Pulu huoneessa oli rentouttava ja ahdistamaton esitys! Ja Studio Pasilan Shedin Prinsessa Ruusunen sulatti sydämiä. 

Tässä tärkeimpiä vuodelta 2024: merkittävimmistä kirjoista lisää Blogistanian äänestyksen yhteydessä myöhemmin. Luin suurinpiirtein parisataa kirjaa, kuten aina. Noin 165 kirjan vuosikeskiarvoani nostivat englanninkielisten ahminta ja muutama kymmenen lukuaikapalvelusta luettua. En oikein vieläkään osaa hahmottaa niitä oikeiksi kirjoiksi, mutta opin koko ajan.

Olin paikalla, kun Finlandia-ehdokkaat julkistettiin. Vaikka harmittelin Heikki Kännön puuttumista, ehdokkaista löytyi valinnanvaraa lukijoille. Kuvassa vas. Pajtim Statovci, Kaj Korkea-aho, Tommi Kinnunen, Hanna-Riikka Kuisma, Anna-Kaari Hakkarainen ja Helmi Kekkonen. 

Ensi vuoteen - hyvää sellaista sinulle ja paljon kulttuurin kokemista: tekee ihmiselle hyvää! 

Aiemmat vuosikoosteet täällä.

Colm Tóibín: Long Island

Eilis muutti Irlannin köyhyydestä Amerikan luvattuun maahan kirjassa Brooklyn. Samastuin vahvasti, maalta Helsinkiin teininä muuttaneena. Hämmästelin keski-ikäisen kirjailijamiehen taitoa asettua nuoren naisen asemaan. Kosketuin, ymmärsin, tiesin tarkoin, mitä Eilis kokee. 

Kun jatko ilmestyi, riensin lukemaan, miten Eilisin elämä jatkui. Älä jatka lukemista, jos et halua tietää!

Olisi voinut tapahtua niin monenlaista. Lainaan itseäni Brooklyn-postauksesta: 

"Silti joskus itsekin miettii, missä olisi nyt, jos olisi jossain vaiheessa elämäänsä tehnyt jonkin toisen valinnan."

Eilis on naimissa Tonyn kanssa. Nelikymppinen vaimo ja äiti, jolla on kaksi teini-ikäistä lasta. Tyytyväinen ja pätevä elämässään, jota hallitsevat miehen ja lasten lisäksi miehen italialaisperhe ja Long Islandin kotikatu, jossa suku asuu vierellä. Eilis ei ole nähnyt lapsuudenperhettään sen kesän jälkeen, kun hän kerran kävi nuorena kotiseudullaan. Ei edes äitiään.

"- Mikset kutsu häntä käymään?
- En usko, että hän tulisi. Hän täyttää pian kahdeksankymmentä.
- Kuinka kauan siitä on, kun olette tavanneet?
- Yli kaksikymmentä vuotta.

- Hän ei ole nähnyt lapsiasi koskaan.
- Ei niin.
- Se on hänestä varmaan surullista."

Taakse oli jäänyt myös nuoruudenrakkaus Jim. Mutta miten käy, kun Eilis vihdoin vierailee Irlannissa? Jimin pää on pyörällä, vähän myös lukijankin. Tiedämme, että Eilis on tyytymätön nykytilanteeseensa ja ahtaaseen aviokuvioonsa. Ja sen, että Jimille kaikki naiset ovat vain Eilisin korvikkeita (lukijan päättelyä). Eilis raportoi:

"Kirjeessä hän kertoi Rosellalle Miriamin häistä ja lisäsi, että ajatteli ostaa uuden leningin tai ehkä kokonaisen asun niitä varten, jos onnistuisi löytämään jotain mieleistään. Hän kirjoitti, että äiti ei jättänyt koskaan väliin kello kuuden uutisia, ja sitten kun yhdeksän uutiset alkoivat, hän valitti, jos niissä ei ollut mitään uutta. Hän aikoi kirjoittaa Martinista ja siitä, miten veli kulki jatkuvasti oman rantakalliolla sijaitsevan talonsa ja äidin keskustassa sijaitsevan talon välillä, mutta päätti sitten säästää sen Larryn kirjeeseen. Frankille hän vihjasi, miten vieraalta hänestä tuntui talossa, joka oli aikoinaan ollut niin tuttu. Tonya hän ei maininnut yhdessäkään kirjeessä. Hän ei halunnut sanoa Tonystä mitään."

En osannut enkä edes halunnut arvailla, miten käy. Tehköön Eilis oman ratkaisunsa, ja kaikki kunnia sille! Mutta kieltämättä kirjan luettuani tunsin lievää pettymystä: en ratkaisun takia, vaan ehkä siksi, että vaihtoehdot kapenevat iän myötä, tai siltä se tuntuu nuoruuteen verrattuna. Kun kaikki oli avoinna ja mahdollista, kun maailma oli auki joka suuntaan - se säkenöivä toivo, tulevan tuntemattomuus ja  äärettömyys puuttuvat, kun keski-ikä koittaa ja elettynä on jo puoli elämää. Ehkä vaihtoehtojen valikoima on pienempi, mutta rohkeus ja itsetunto suuremmat. Jos hyvin käy. 

Eikä Eilis ole ainoa valinnan eteen joutuva; niin käy myös hänen läheisilleen Irlannissa ja Long Islandilla. Kuten nuoruudenystävä Nancylle tai tyttärelle Rosellalle. Yhden ihmisen valinnat vaikuttavat vahvasti myös muihin, mikä tukevoittaa muuten hieman heiveröiseksi, osin hapuilevaksi jäävää tarinaa. Naisen sielunelämän kuvaus ei nouse samalle tasolle kuin nuoren tytön aiemmin. Kirjoitustaidoissa tai käännöksessä ei ole vikaa. En lainkaan panisi pahakseni kolmattakaan osaa, jossa Eilisin tarina etenee edelleen hänen ikänsä myötä, mutta kaipaisin lujempaa otetta naisen katsantoon. Ulkoisten tapahtumien kuvaus ei riitä, ja se voi olla liian suuri haaste tälle kirjailijalle.

Kenelle: Naisen kehityskertomusten ystäville, siirtolaisuuden ymmärtäjille, perhetarinoista innostuville, Amerikan ja Irlannin oloista kiinnostuneille, lievää romantiikkaa sietäville.

Colm Tóibín: Long Island. Tammen Keltainen kirjasto 2024. Suomentanut Kaijamari Sivill. Päällys Markko Taina. 

Helsingin Kaupunginteatteri ja Shed: Prinsessa Ruusunen - paluu tulevaisuuteen

Moderni versio Prinsessa Ruususesta kuulosti kiinnostavalta kolmen sukupolven tytöistä, ikävuosiltamme 10, 17, 39 ja 62, eikun katsomaan! Hyisen kylmänä talvi-iltana Studio Pasilassa näimme hurmaavan lämpimän musiikkiteatteriesityksen, johon ihastuimme kaikki. 

Näytelmän nimi tuo juuri oikean mielleyhtymän leffaesikuvansa mukaisesti: joku palaa ajassa vanhempiensa nuoruuteen. Nimittäin sadan vuoden nukkumiskirous saatiin tällä kertaa vaihdettua tehtävään, jonka onnistuminen pelastaisi 16-vuotiaan Ruususen odottelemasta prinssin suudelmaa kalvaana elottomana epätoimijana. Sillä tässä Ruusunen on täysin päinvastainen kuin Grimmin veljekset ehdottivat!

Hän on uhmakas ja toimelias teini, joka ei voi tajuta, miksi vanhemmat suojelevat, siis kyttäävät, teinielämää häiritsevästi. Kaikki muut saavat mennä kavereiden kanssa juhlimaan jo 15-vuotiaana! Jotain hiton haavaa pitää varoa. Mutta neuvokas Ruusunen on saanut satumaisilta kummeiltaan lahjaksi muun muassa viestintätaidot ja onnistuu ystävystymään jengiinsä vanhempiensa tietämättä. (Muita syntymälahjataitoja olivat muuten muun muassa musikaalisuus ja putkityöt.) 

Kuten tiedämme, paha haltiatar - jolla muuten on saksien kuvalla varustettu mekko, mikä huvitti minua suuresti viime aikojen hallituksen leikkauksia miettien - pääsee silti iskemään, kuten Ruususen ristiäisissä lupasi. Mutta kun kirous saadaan muutettua tehtäväksi hyvien velhokummien avulla, on vain tytön omasta ällistä kiinni, miten tarina jatkuu. 

Esitys kirvoitti paljon naurua ajanmukaisuudellaan ja yllättävyyksillään, ihastusta nuorten näyttelijöiden taidoilla ja liikutusta siitä, miten hienoa yhteisöllisyyttä ja luontevaa monimuotoisuutta näimme. Kaiken ikäiset, muotoiset, väriset ja kehitysasteiset olivat mukana lavalla. Näin aitoa iloa ja yhteisyyttä harvoin näkee. 

Shed-yhteisö oli minulle tuntematon, mutta olen tosi iloinen, että se tuli tutuksi. Lontoossa perustettu Shed-säätiö on hienosti laajentanut toimintaansa Helsinkiin, jossa myös Ruusus-näytelmän kirjoittaja ja musiikin säveltäjä Dave oli katsomossa ja kertoi meille työstään. Suomessa säätiötä edustaa Helsingin Kaupunginteatteri, joka kokoaa nuoria teatteriharrastuksen pariin. Luulen, että näimme lavalla useita tulevaisuuden tähtiä!

Paikalla oli teineineen myös Suzanne Innes-Stubb, joka on lupautunut toiminnan suojelijaksi jatkossa. Hienoa, ja tätä haluamme nähdä lisää!

Jos kaipaat elämääsi iloa ja koskettavuutta, suosittelen vahvasti kokeilemaan Shed-esityksiä. Sama koskee myös muuta nuorten teatteria, jota Helsingissä tarjoaa Narri näyttämöineen Sörnäisissä. 

Näistä esityksistä et koskaan lähde kylmänä pois, ja sopivia löytyy joka ikään. Ruusunen päättyi jo, mutta uutta on tulossa vuonna 2025 niin Shediltä kuin Narrilta. 

 

Lainaan Studio Pasilan sivulta:

Shed Säätiön musiikkiteatterihanke yhteistyössä Helsingin Kaupunginteatterin kanssa antaa erilaisille 10–19-vuotiaille lapsille ja nuorille mahdollisuuden harrastaa ja tehdä musikaalia yhdessä Helsingin Kaupunginteatterin ammattilaisten kanssa. Shed-musiikkiteatteriryhmässä harjoitellaan teatterin tekemistä, laulamista, tanssimista ja näyttelemistä. Toiminnan mahdollistaa Elisan vuonna 2017 perustama Shed Säätiö, joka tukee monimuotoista ja erityislapset huomioivaa lapsi- ja nuorisotyötä.