Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä

Olli Jalonen on niitä kirjailijoita, joiden uutuus on varmasti lukulistalla. Näin ei ole ollut aina, totesin vanhoista bloggauksistani. Mutta kiinnostanut on, ja mestarikirjailijana häntä pidin jo ennen pankin räjäyttänyttä Taivaanpalloa. Sitä Puhdas viiruinen elämä itse asiassa hieman muistuttaa osin angusmaisella, lapsenomaisella kerronnallaan. Mutta aihe on muuta, kertojia ja elementtejä enemmän, ja ajanjakso rajoitetumpi. 

Sisällissota repii ja raastaa ihmisiä ja ihmisen välejä, jo ennen syttymistään ja varsinkin sen jälkeen, monessa sukupolvessa. Tuttu elämänmeno järkkyy, vaikka Kaarlon eli Kallen apteekkari-isä uskoi, ettei sota koskaan suomalaisia tavoita.

"Sodat on kaukana vaikka joskus ne tuppaa nousemaan yli äyräittensä. Silti sitä ei kannata liikaa puida koska se mistä on puhe lähtee tulemaan helpommin kohti." 

Kalle käy koulua ja tekee tavallisia poikien juttuja kavereidensa kanssa ja käy salaa partiossa, joka oli virallisesti tuolloin kielletty. Hämmästyttävän oppinut Musu-Pekka opettaa siellä pojille kieliäkin, muiden asioiden ohella. Punaisen ja valkoisen aatteen lisäksi mukana on siis kansainvälisempikin katsanto, hienoa! Pesäpallopelissä Kalle pistää merkille tytön, Kertun. 

Kerttu elää mummon ja Kielo-pikkusiskon kanssa äidin kuoltua, eikä mummoakaan pian ole eikä Kertulla naisen mallia, mutta kylillä oppii, vaikka väistelemään miesten kosketteluja. Maailmankuva on selkeä: "Kaikessa on selvä järki ja Jumalan tarkoitus, ihmisten halut ja pyrinnöt tulevat kaupan päälle. Näin olen ajatellut ja siksi näin varmaan on vaikka ihminen voi ehkä ajatella muutakin kuin mitä on."

Raittiusliike on vahva; Kallen äiti, samoin kuin Mikun, ovat aina mukana tapahtumissa, Kallekin joskus, ja Viktor vanhempineen. Lehti-ilmoituksilla jäseniä etsivät niin suojeluskunnat kuin työväen järjestyskaartit. Aitosuomalaisuus nostaa myös päätään, tämä kiinnosti. Mitä siemeniä he jättivät suomalaiseen yhteiskuntaan? Lehtosen Aino, jota ei voi olla ihailematta, huolestuu miehensä puolesta: "Joka aamu varoittelen Kustia että älä tänäkään päivänä sekannu sellaiseen mitä myöhemmin kadut äläkä ryntäile harkitsemaan muitten mukaan." 

Vaikea on kenenkään olla sekaantumatta noina sekavina aikoina. Sotaan joutuu Kallekin, eikä se ole helppo pala. Ei kuitenkaan Kerttua unohtanut, saamme havaita. 

Nitkutellen rinkelinmäkeläinen väki Lehtosineen, Appelgreeneineen ja muine "minuineen", kuten kirjailija alussa sanoo, jatkaa kuolemien ja veririitojen läpi nykyaikaa kohti sillä ihmeen kestävällä ihmisvimmalla ja elämän etenemisen aatteella. On siellä mukana Jalosiakin.

"Kaikki asettuu kun aika tasaa, Aino sanoo. Niin kai, minä sanon. Ei ole paljon muuta."

Väliin on vaikea tajuta, kuka henkilöistä puhuu, tunnistus vaatii tarkkaavaisuutta ja ajattelua, mikä somevyöryyn tottuneelle voi olla haastavaa - itsekin olen huomannut viime aikoina (en vain tämän kirjan kohdalla), että olen laiskistunut lukijana, keskittymiskyky pitkään mietintään on heikentynyt. Kaveri kertoi keskittyneensä tässä vain joihinkin tärkeimpiin henkilöihin ja seuranneensa heitä, hyvä vinkki! 

Mutta lukijan työn helpottamiseksi kirjan luvut ovat lyhyitä, ja niiden väliin on sijoiteltu lehtileikemäisiä uutisia sekä näytelmätekstin kaltaista dialogia. Viktorin äidillä on asiallinen pointti nykyihmisillekin - vaikkei vetäisi mukaan uskontoa, johon hän "hyvänsä" perustaa.

Viktor: Kyllä minä isän tiedän. Se on jääräpää.
Äiti: Virkansa arvoinen on eikä yhtään vähempää.
Viktor: En minä sitä.
Äiti: Meillä lyödään nykyään rivi aidanseipäitä ihmisten väliin ja korotetaan este aidaksilla ylemmäs, sieltä takaa sitten mulkoillaan muita ja kylvetään epäsopua ja riitaa. Sen vuoksi on puhuttava ympäriinsä hyvää.
Viktor: Minä voin koittaa.

Teos on muistelmankaltainen kunnianosoitus menneille sukupolville enemmän kuin juonivetoinen tarina, vaikka paljon tapahtuu ja dramaa totisesti riittää. Jotain syvästi inhimillistä, ihmisyyden ydintä, Jalonen onnistuu tekstillään aina tuomaan esiin, ja se koskettaa. Pyritään puhtauteen monenlaisin aattein ja keinoin, mutta viiruja ja roiskeita ei kukaan voi välttää.

Aiempia Olli Jalosia:

Stalker-vuodet (2022)
Merenpeitto (2019, jatko Taivaanpallolle)
Taivaanpallo (2018)

Miehiä ja ihmisiä (2014)
Karatolla (2012)
Poikakirja (2010) 
Isäksi ja tyttäreksi (1990)

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä. Otava 2026. Kansi Anna Lehtonen.

Anna-Leena Härkönen: Mykkien pöytä

Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut paljon sekä hauskaa että vakavaa, yleensä niitä makoisasti sekoitellen. Jos mistään hänen kirjastaan ei nainen löydä samastumispintaa, se on ihme! Aiempaa tuotantoa muistellessa mietin, että kertojaääni on vuosien saatossa muuttunut ja - superyllätys - muuttunut vanhemmaksi. Muttei kyynisen puolelle sen enempää kuin nyt yleensä iän myötä muututaan. 

Kertoja on kuitenkin jotenkin aina sama, pisteliäs naispuolinen totuudentorvi, joka pyrkii ymmärtämään ihmisiä ja ilmiöitä eikä arkaile lausua niistä mielipiteitään lukijoiden ihastukseksi. Ja kun tyyli jatkuu, lukijalle tulee tuttuuden tunne, eikä se ole huono, jos ei etsi yllätyksiä. Lukijan illuusio kaverista, jopa ystävästä, on yksi syy Härkösen kirjojen tasaiseen suosioon, uskon. Sujuvaksi ja helposti luettavaksi laaditun tekstin ja nokkelan ajattelun lisäksi, tietysti; ei ammattilaisura tyhjästä synny, eikä työnteotta, mikä on kunnioitettavaa sekin, kun pitkää julkaisulistaa katsoo. Hänen kirjojaan on luettu ja ostettu jo muutamassa sukupolvessa; niitä on sovitetty näytelmiksi, tv-sarjoiksi ja leffoiksi. Kirjat ovat innoittaneet myös monia opinnäytetöitä, joista yhdessä olin itsekin blogillani lähteenä mukana, kirjasta Onnen tunti.*

Mykkien pöydässä 56-vuotias Leni on saanut yllättäen potkut, joten nyt on aikaa. Työnsaannista ei ole toivoa eikä pelkoa. Työkkärin vaatimiin työhakemuksiin kukaan ei vastaa paitsi joskus harvoin kahteen kirjaimeen tiivistettävällä viestillä, vaikka kuinka piilottelisi syntymäaikaansa - mitä Leni ei halua tehdä, sehän olisi huijausta! Satunnaisia ansioita hän hankkii kirjoittelemalla lehteen ihmissuhdepalstaa, jossa "Amalia" antaa vastauksia lukijoiden visaisiin ongelmiin räväkkään tapaansa. (Nyt kai tällainenkin olisi laitonta, koska työtön ei saa ansaita edes sitä kolmeasataa kuussa ilman todennäköistä ansiosidonnaisen menetystä. Näin aktivoidaan.) Onneksi ei ole lapsia tai muita elätettäviä.

On siis otollinen hetki keskittyä muihin asioihin. Vaikka riittävään viinin ja seksin nauttimiseen. Leni on järjestänyt nämä molemmat, jälkimmäisen ex-puolisonsa Juhan kanssa kaveripohjalta. Näin kävi, pandemia-aikaan kun ei voinut uusia tuttavuuksia solmia. "Jotka Jumala on erottanut, voi vain korona yhdistää." Järjestely toimii jotenkuten, vaikka Leni yrittää lopettaa suhteen: "Että eksät osaavat vituttaa. Juuri sen takia he ovat eksiä." 

Mutta kun Leni tapaa Lassen, se on menoa. Hurja, arvaamaton, vahva, huoleton, lässytystä inhoava mies (eli päinvastainen kuin Juha) on juuri sitä, mitä on kaivattu. Plussapuoli on sekin, että Lasse on varattu, joten päivää pidemmälle ei tarvitse miettiä. Ystävä paheksuu, sillä hänestä naisen pitää etsiä sitä oikeaa ja ainakin olla rikkomatta perheitä. 

"Siru muljauttaa silmiään.
- Etkö sä ole ansainnu enempää?
- Ei meistä kukaan oo ansainnu mitään. Kaikki on bonusta.
- Sä muuten rakastut aina täysin vääriin miehiin.
- On ne kaikki ollu hetken oikeita. Ja ne hetket riittää mulle."

Vaikka usein naurattaa, hieman kirpeästi tosin, lukija alkaa huolestua: pysyykö Lenin varmojen mielipiteiden varaan rakennettu elämä hallinnassa? Se alkaa näyttää nurjia puoliaan; tuttavien ihmettelyä, karmeita krapuloita, ahdistusta. 

"Päätä särkee. Tavallista pahempi kankkusahdistus. On minun syytäni, että kaikki lähtivät. Minun syytäni ovat myös sademetsien tuho, Pol Potin pääkallot ja kotimaisten vihannesten korkea hinta."

Päivä kerrallaan -konsepti ei enää toimi Lenille, ja loppupuolen käänne yllättää lukijan vaihtamalla tarinan hengen. Kaiken uhoamisen takaa löytyy menneisyydestä jotain, mikä ehkä selittää naisen tilannetta. Tai ainakin hän joutuu toteamaan, ettei kaikkea tapahtunutta voi vain unohtaa. Lukija tehköön omat tulkintansa. Mikään moraliteetti kirja ei ole, eikä ryppyotsainen maailmanparannus Härkösen tyyliin sopisikaan. Hän kertoo tarinan, notkeasti ja kunnollisella suomen kielellä. Mikä sopii mainiosti tänäiseen suomen kielen ja Mikael Agricolan päivään. Hyvä, suomi! Omaa kieltä kannattaa juhlia, kun se vielä on olemassa.

Lue myös Anna-Leena Härkösen

Rikospaikka (2021)
Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia (2018)
Valomerkki (2017)
Kaikki oikein (2014)
Ihana nähä! Ja muita kirjoituksia (2014)
Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia (2012)
Onnen tunti (2011)
Juhannusvieras (1996) 

Kirjailija on tavattavissa Helsingin Vuosaaren kirjastossa 21.4. klo 18. Häntä haastattelee Tuija Takala. 

Anna-Leena Härkönen: Mykkien pöytä. Otava 2026. Kansi Kirsti Maula.

* Etenkin blogien huippuaikoina tuli usein pyyntöjä osallistua erilaisiin tutkimuksiin. Kannustan toimintaa, sillä mikäpä olisi parempi aihe kuin kirjallisuus, ja blogeista saattaa löytyä hyvinkin paneutuneita ja yllättäviä näkökulmia. Mutta tekijöille vinkiksi: olisi kiva saada valmiista työstä tieto tai jopa työ luettavaksi, sellaista en muista tapahtuneen. Tässä mainitun tutkimuksen löysin kaverin vinkistä aikanaan ja pääsin sen lukemaan, mutten enää löydä sitä netin syövereistä. 

Påskekrim!

Hyppäsin norjalaisten kirjamarkkinoijien keksimän hauskan termin matkaan minäkin: påskekrim on jo yli sata vuotta kuulunut Norjan lukuperinteeseen. Harmillista, ettei suomen kieli taivu yhtä napakkaan ilmaisuun, pääsiäisdekkari ei kuulosta ollenkaan samalta, pääsiäisrikos vielä vähemmän. Ja dekkarimainen arvoitus sesongin maitopurkeissa, mainio idea! Miten olisi, Valio ja WSOY, yhteistyön paikka? (Tämän vuoden purkkiarvoitus löytyy netistä paikallisen "Valion" Tinen sivulta. Teemakuva yllä on oslolaisen kaverini Les! Lue! -blogista luvalla lainattu, kiitos Reeta siitä ja purkkilinkistä!) 

Aloitan kuitenkin kotimaasta: Matti Laineen Kovaset-sarjan kakkososa Verilinja vie mukanaan vauhdikkaaseen rikosten selvittelyn maailmaan Oulusta Berliiniin ja muuallekin. Rene ja Kata Kovasen jokseenkin olematon isä-tytär-suhde alkaa kehittyä suorastaan luottamuksen tasolle ainakin hetkittäin, mitä hämmästyksellä ja ilolla seurasin. Lappiin erakoitunut Rene auttaa satunnaisesti tytärtään tämän työpaikan, Armadillo-järjestön,  operaatioissa, joilla suojellaan maalitettuja toimittajia ja muita vaikuttajia. 

Monet maalitetut ovat hengenvaarassa paljastettuaan asioita, joita lain pimeällä puolella kulkevien mielestä ei pitäisi. Eräs uhkauksia saanut henkilö päätetään viedä turvataloon, mutta operaatio epäonnistuu ja kohde kuolee. Sinnikäs Kata ei jätä hommaa sikseen, vaan alkaa tutkia taustoja auttaakseen rikostutkija Olivia Sutta murhaajan selvittämiseksi.

Mutta tämä on vasta alkua, niin monenlaista kierrettä tarinaan mahtuu. Komeasti ollaan nykyhetkessä paitsi maalitusteemalla myös vieraiden valtojen vaikutusyrityksinä muiden politiikkaan ja teknologisen kehityksen rikollisina hyödyntämisinä. Uskon näiden aiheiden todellisuuden olevan tarua ihmeellisempää, myös Armadillo-järjestöä tarvittaisiin tosielämässäkin. Tutkimuksissa paljastuu lisäksi kytköksiä Kovasen perheen henkilökohtaiseen historiaan, joka ei ole suinkaan selkeä, saa Kata todeta. 

Hyvä kun kirja kädessä pysyi, niin hurjaksi vauhti yltyy - ja huippukohtaukset on helppo nähdä mielessään elävänä kuvana, mikä on tv-käsikirjoituksia tekevän Laineen kerronnalle ominaista. Vauhdikas, runsas ja kirjasarjan ensimmäistä osaa jäntevämpi ja hiotumpi (myös kieleltään, ei tarvitse nillittää!) dekkari toiminnan ystäville. Tekeillä olevaa tv-sarjaa ja seuraavaa kirjaa odotellessa. 

Matti Laine: Verilinja. Bazar 2026. Kansi Kristiina Kaksonen.

Lontoo! Aikamatkustus! Historia! Lempiaiheitani kirjoissa, joten Elly Griffithsin uusi Ali Dawson -dekkarisarja on kuin minulle tehty. Ali on rikosylikonstaapeli, joka värvätään brittihallinnon ylimmän johdon alaiseen huippusalaiseen yksikköön tutkimaan menneisyyden murhia. Matkustamalla ajassa.

Kuten tiedetään (ainakin aikamatkustuksesta lukeneet), menneisyydessä ei saa muuttaa mitään, joten matkaajat voivat vain havainnoida tapahtumia. Olen epäluuloinen idean suhteen, sillä aikaikkuna menneeseen on kovin lyhyt, tunnista kahteen. Miten tutkija onnistuu saapumaan paikalle juuri oikealla hetkellä? Mutta jos ei anneta tylsien loogisuusseikkojen häiritä, kokeneen kirjailijan ammattitaitoinen teksti juoksee kuten kuuluu, sujuvasti lukemaan houkutellen ja kiinnostusta herättäviä elementtejä mukaan tuomalla. Taiteilijanimiä. Outlander-tyyppistä sukupolvikokemusta ja 1800-luvun elämää. Vilautetaan jopa outoja voimia, joita paraskaan teknikko - eli Jones, aikamatkailutekniikan keksijä ja Alin kollega - ei pysty selittämään. 

Aliin on mukava tutustua: hän on keski-ikäinen yhden lapsen äiti, joka suhtautuu mutkattomasti haasteisiin, kuten elatuksen ja koulutuksen hankkimiseen lapselleen aikanaan yksinhuoltajana, siivoojan töillä. Nyt Finn on aikuinen ja hyvässä työssä peräti parlamenttitalossa, ministerin avustajana. Selviteltävän historiamurhan vuoksi Ali joutuu tutustumaan Finnin työnantajaan lähemmin kuin toivoisi. 

Vaaratonta historian penkominen ei ole, vaan se johtaa kuolemiin myös nykyajassa. Ali kollegoineen saa selvitettyä asioita, mutta jotain jää auki, kakkososaan, jossa päästäneen syvemmin itse toimintaan, kun keskeiset henkilöt on ykkösessä saatu esiteltyä. Historiallisen Lontoon kuvaus oli minulle kirjan kiintoisin anti, kuljin mielessäni samoja katuja kuin Ali. Ja jännityksellä odotan, miten tarina jatkuu ja sarja kehittyy. 

Ellen Griffiths: Kuolema ei katso aikaa (The Frozen People). Suomennos Riina Vuokko. Tammi 2026.  Päällys Tuomo Parikka.

Islanti-dekkareista kuultiin Helsinki Noir -tapahtumassa, jossa mukana oli muiden muassa Skúli Sigurdsson. Hänen esikoiskirjansa Isoveli palkittiin Islannissa vuoden 2022 parhaana dekkarina. Jos miehen esikuvia ovat Alistair McLean ja Raymond Chandler, tietävät dekkarien ystävät jo, minkätyyppisistä rikostarinoista on kyse. Rosoa, suorasukaista väkivaltaa, selkeitä hyvis-pahis-asetelmia. Rikostutkija Hédinn ei silti ole ylivoimaisen ylevä, vaan inhimillisen virheellinen ihminen, töissä Reykjavikissä kansallisessa rikospoliisissa, pomonaan tunnollinen Markús. Jonka toimiin ministeritaso yllättäen puuttuu.  

"- On aika iso asia jos poliisi jättää tapauksen tutkimatta, etenkin, kun kyse on murhasta.
- Ymmärrän sen, Markús, ymmärrän sen, Júliús sanoi ja vaikka hän tosiaan tuntuikin ymmärtävän, hän ei piitannut. - Mutta olosuhteet ovat aivan erityiset."

Olosuhteet tarkoittavat sitä, että natsien johtohahmoja epäillään piileskelevän Islannissa. Kirjan nykyhetki on 1970-luvun loppu, mutta tarina alkaa vuodesta 1941 ja taistelusta Neuvostoliitossa, jossa lääkäri Mengele pelastaa erään saksalaissotilaan hengen. Tiedämme, miten sota eteni ja miten natseja sen jälkeen pakeni ainakin Etelä-Amerikkaan. Onko mahdollista, että heitä olisi livahtanut myös Islantiin? 

"Hän otti Viceroy-pakkauksensa pöydältä; savukkeita oli enää jäljellä viisi. Hédinn päätti, että hän polttaisi ne kaikki ennen kuin hänet tapettaisiin, ja häntä nauratti tämä yrityksensä hallita olosuhteita."

Suoraviivaisen sujuvaa kerrontaa ja yksityiskohtaista poliisitoiminnan kuvausta, mausteena todellinen natsihistoria ja Islannin maisemat. 

Skúli Sigurdsson: Mies varjoista. Docendo 2025. Suomennos Marjakaisa Matthíasson. Kansi Justine Florio, Taittopalvelu Yliveto.

Ja vielä on pakko mainita norjalainen kirjasarja Jo Nesbøn Harry Hole, jonka Veritimantit-kertomuksesta tehty 9-osainen tv-sarja Netflixillä on tehokas ja jännitettä loppuun asti nostava. Sarja on niin synkkä ja paineinen, etten voinut katsoa sitä kahta jaksoa enempää yhteen putkeen, vaikka kokonaisuus on hienosti ja linjakkaasti toteutettu. Harrya esittävä Tobias Santelman (alla) on nappivalinta rooliinsa, eikä muussakaan osajaossa tai puitteissa ole valittamista. Pelottava, komea ja tummantumma sarja. Kuva Netflixin sivulta. 

Ben Markovits: The Rest of Our Lives

Kun poika Michael asuu jo omillaan ja tytär Miriam muuttaa kotoa New Yorkista, iskee Tom-isälle kriisi. Hän on suunnitellut jättävänsä vaimonsa tässä kohtaa elämää, sillä tämä oli ollut uskoton aiemmin. Myös Tomin työuralla on tapahtumassa muutoksia. 

Kun Tom on vienyt Miriamin opiskelija-asuntoon Pittsburghiin, hän ei suuntaakaan suoraan kotiin, vaan lähtee road tripille, katsomaan veljeään, vanhoja kavereitaan ja poikaansa, ehkä myös isänsä hautaa Kaliforniassa. Amerikkalaiset ja autoilu! Pienetkin matkat kuljetaan autolla, kunnonkohotus hoidetaan muualla. Auto on olennainen osa tarinaa: mies ajaa hurjia päivämatkoja Pohjois-Amerikkaa laidasta laitaan, joten hänellä on aikaa muistella ja pohtia elämäänsä. 

Hän päättää vierailla myös ex-tyttöystävänsä luona. Tuhoontuomittu idea, ajattelen, siitä ei voi seurata mitään hyvää! Mutta yllättäen se sujuu, Jill on hienotunteinen henkilö, vaikka suorapuheinen. 

"My general experience of ex-girlfriends is that one part of you is always attracted to them, regardless of what stage of like they're at or what they look like. But also, it doesn't matter very much, it's one of those dumb facts about someone.
My main feeling was sadness, which I tried to cover up."

"I forgot what you're like," she said. "You don't really care about anything."

Samaa taitaa sanoa Tomin vaimo, siitä avio-ongelmat. Tom yrittää selittää asennettaan Jillille: "I have this feeling like, I want to go ahead unscathed. Does that make sense? - Get through what? - I don't know. The next twenty years, the next two months, whatever it is. - That sounds like a dumb way to live, she said."

Tällä hetkellä Tom ja hänen vaimonsa eivät kommunikoi. Kodissa "the emotional temperature" on korkealla, toteaa Michael. Auttaako matka Tomia selvittämään tilanteensa, jossa tosiaan vaikuttaa olevan monenlaista selvitettävää? Keski-iän kriisi, onko se luonnonlaki? Ainakin fyysisiä vaikutuksia iällä on, terveysongelmia on Tomillakin. 

Kirja oli Booker-palkinnon short-listalla vuonna 2025. Ja kiinnostava se onkin, arkisia tapahtumia, perheen asioita ja ajan ilmiöitä miehen näkökulmasta, ilman ylilyöntejä tai pakkoviihdettä. Uteliaana tarkkailen, miten ja mistä amerikkalaiset juttelevat keskenään. Kieli on selkeää, modernia englantia, helppoa luettavaksi. Jossain verrattiin kirjaa Miranda Julyn Nelinkontin-romaaniin, jossa keski-ikäinen nainen etsii itseään, mutta Markovits on vakavampi ja seksittömämpi. 

Alkuun ihmettelin Tomin tapaa arvioida tapaamiensa henkilöiden ulkonäköä - mitä sillä on tekemistä minkään kanssa - kunnes tajusin syyn. Tom on koripallohullu, joten ensimmäinen asia, mitä hän ihmisessä näkee, on tämän pituus. Ja koreja kirjassa heitellään paljon. Kirjailija itse suunnitteli jopa uraa koripalloilijana. 

"It's one of those stories where you can't really explain to other people why it was interesting, but it was just a very intense time in my life."

Ben Markovits: The Rest of Our Lives. Faber 2025. 

Kristiina Saha: Kriitikko

Kristiina Saha viiltää terävästi kirja-alaa ja sillä vuosikymmeniä kannuksensa kerännyttä kriitikkoa. Tämä on nainen, ei nuori muttei vielä eläkkeellä (vaikka työkaverien mielestä kuuluisi), ehkä 60-, 90- tai 120-vuotias, erittäin omanarvontuntoinen kirjallinen henkilö. Hän tarkkailee kirjapiirejä ison lehden kulttuuritoimituksesta käsin vankalla kokemuksella ja purevilla kommenteilla. 

"Kompetenssia löytyy yhtä paljon kuin koko muulta toimitukselta yhteensä."

Ensimmäiset satakunta sivua ovat tuttua kirja-alaa seuraaville, kuten kirjamessujen kamaluudet, superjulkkisten elämäkertojen supermäärät, kirjakriittikkien väheneminen, seksikohtaukset kirjoissa ja muut ilmiöt. Kriitikon missio on pelastaa suomalainen kirjallisuus! Samalla luodaan minä-kertojasta henkilökuvaa. Hän on ollut aviossa muutaman kerran, lapsiakin on, kuka näitä niin tarkkaan laskee - tyylilleen uskollisena hän ei pitäydy menneessä, vaan on "tässä ja nyt". 

"Muistaminen ja muisteleminen ovat yliarvostettuja tapahtumia."

Vuosien unohtamisessa on hankaluutensa: kaikki eivät tajua sitä, että hameet voivat lyhentyä ja kaula-aukot laajeta iän myötä - siitäs saavat! Ja uudet kollegat näyttävät tettiläisiltä. Tarina nostaa kierroksia hienosti, aletaan hipoa surrealismia. Eikös se juuri kuvaa vanhenemista?

"Joku kaamea kysymys vanhenemisen takana piilottelee, mutta kukaan ei ole löytänyt vastausta. Aion onnistua mahdottomassa. Olen pioneeri, visionääri, maestro."

Ei hän malta olla piipahtamatta muistoihinkaan, vaikka niitä rajusti vastustaa. Ensimmäisen avioliiton jälkeen oli ollut kumma kausi.

"En ollut tasapainossa, mutta kaiketi oli kivaa. Päätän, että oli, koska se kuulostaa paremmalta, aidosti kypsän ihmisen analyysilta. Ei ihmistä ole luotu katumaan, ei se mitään hyödytä."

Mitään kaduttavaa ei ole. Mutta alkaa ilmetä outoja oireita, jostain. On hän aiemminkin ollut sairaalassa ja siteerannut Sinuhea kuukausikaupalla, kun muita sanoja ei löytynyt, mutta tämä on jotain muuta. Hän saa kotiapua ja pelastuslaitokselta moitteet liiasta kirjojen määrästä kotona, kun on se paloturvallisuusasia. Jälleen lipsahdetaan muisteluun, nyt liittoon karmean kakkosaviomiehen kanssa.

Onneksi hän kertoo pitkin matkaa myös työstään ja lukutottumuksistaan, jotta lukijan kiinnostus pysyy hyvin yllä. Tekstejä siteerataan ja kirjaviittaillaan ahkerasti, totta kai, ovathan ne kriitikon elämän sisältö. Kirjailijoiden nimiä ei mainita, mutta ahkera tai vähän huolettomampikin lukija tietää kyllä, keistä on kyse. Vankkumaton kirjallisuuden ja taiteen puolustaja kriitikko on aina ollut ja tulee olemaan! Ja "kylmänviileä tuomari", kuten hän itse luonnehtisi. 

Kirjailija uskaltaa riemastuttavasti sukeltaa riittävän pitkälle kriitikon maailmaan, joka on absurdi muttei hölmö, päähenkilönsä tavoin. Ironiaa ja elämänmakua on rutkasti, ja huomioita, joihin tekee mieli yhtyä kaikessa hulluudessakin. Vähintään saa hämmästellä naisen mielen käänteitä, tai hänen lähipiirinsä, paheksuvasti tai hyväksyvästi, kummin haluaa. Onhan parasta ennen -päiväyksensä jo ohittanut nainen otollinen kohde molemmille. 

Myös loppukohtaus on odotetunlainen; tosin en tiennyt, mitä odottaa. Nauroin kirjan mittaan usein, ja tajusin kyllä nauravani samalla itselleni, vaikken maestro olekaan. Hyvää teki, hymyilin vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Mainion räväkkä teos uskaliaalle, ajan ilmiöistä kiinnostuneelle tai niistä ärsyyntyneelle kotimaisten kirjojen lukijalle.

Kristiina Saha: Kriitikko. Otava 2026. Kansi Elina Warsta.

Ian McEwan: Mitä voimme tietää

Herkkua McEwanilta, kerrassaan upottava kirja. Ainakin jos viihtyy oxfordilaisessa ympäristössä ja kirjallisissa piireissä. Kertoja Tom elää 2100-luvulla, ja ilahduttaa kuulla, että vielä silloinkin yliopistot, kirjastot ja museot ovat olemassa. Tom pohtii: 

"Humanistiset alat ovat aina kriisissä. En enää usko, että se on instituutioiden vika - se johtuu älyllisen elämän luonteesta, ajattelusta itsessään. Ajattelu on aina kriisissä. Me pidämme kuitenkin itseämme onnekkaana sukupolvena. Luonnontieteet ja teknologia - jotka ovat pitkälti omistautuneet materiaalien ja näiden korvikkeiden etsintään - ahmivat suurimman osan niukan juhlapöydän antimista, ja meille jäävät pelkät murut." 

Tämä on tuttua, mutta maailma on muuttunut: lukuisien tuhoisien sotien ja luonnonmullistusten jäljiltä väkiluku on pudonnut alle puoleen nykyisestä. Britanniasta on "merennousun" jälkeen tullut saaristo, jossa korkeimmat kohdat ovat asuttuja, muu on veden alla. Tuntemamme merenrantakaupungit ovat kadonneet kaikkialta. Lajikato on edennyt dramaattisesti. Nigerian imperiumi kukoistaa, Pohjois-Amerikka, "josta ei juuri saatu uutisia", on vajonnut sisäisiin jengisotiin ja pimeyteen. Mutta ihmiskunta sinnittelee edelleen. Ehkä tämä on nyt se utopia, jota olemme kaivanneet kaiken dystooppisen synkistelyn rinnalle?

Tom tutkii englantilaista kirjallisuutta vuosilta 1990 - 2030, meidän aikojamme siis. Hänellä on suorastaan pakkomielle Francis Blundyn legendaarisesta runosta, jonka Blundy teki vaimolleen Vivienille tämän 54-vuotissyntymäpäivälahjaksi, illallisjuhlien kohokohdaksi. Mies oli kuulu runoilija, mainittu muun muassa T.S. Eliotin tai Tennysonin kanssa samoissa lauseissa, ja hänen koronamuotoon (ei liity mitenkään virukseen tai tauteihin, vaan on tiukkasääntöinen runotyyppi) kirjoittamaansa sonettikokoelmaa hän itse piti parempana kuin John Donnen vastaavaa. 

Tutkimuksen ongelma on se, että runoa ei ole enää olemassa. Uniikin lahjan on lukenut vain Vivien, ja sen saivat Blundyn ääneen lukemana kuulla synttärijuhlien vieraat. Heidän mukaansa työ oli erikoislaatuisen hieno, mutta ainoa kirjoitettu kappale on kadonnut. Runon aiheeksi kuulijat arvelivat rakkaudentunnustusta vaimolle ja ylistystä luonnolle, mutta ihan varmoja ei olla. Lukuisat tutkijat metsästävät johtolankoja runon jäljistä, Tom ja hänen kollegansa Rose etunenässä. 

Kuulostaa dekkarimaiselta mysteeriltä, ja sitä se onkin. Ja paljon enemmän. Tulevaisuudenkuva, rakkaustarina (tai useita), taiteen ja kielen merkityksen pohtija, kirjallisuuden kirjon esittelijä (ja väistämättä brittiläisyyden painottaja), tutkijan ja elämäkerturin työn kuvaus, sukupolviromaani... Mutta ennen kaikkea tutkielma aikojen välisestä ymmärryksestä; siitä, mitä pystymme ja haluamme muistaa. Miten teot ja muistot säilyvät tai eivät säily, ja miten tätä kaikkea voi kuvata. 

Upeasti, todistaa McEwan. Kirjan rakenne on erityinen: McEwan kertoo Tomin ajasta mutta enemmän hänestä katsoen sadan vuoden takaa, Tomin kuvauksina Francisin ja Vivienin elämästä. Kirjassa ei ole tavanomaista vuosiluvuin tai silloin-ennen-merkinnöin varustettua lukuohjeistusta, vaan se sekoittaa kahden aikakauden tarinat niin taitavasti, että lukija pysyy huomaamatta mukana, sukeltaa Tomin kanssa menneeseen eli meidän aikaamme ja jännittää 2100-luvulla, löytyykö Blundyn runo vielä jostain. Lisäkierteenä vielä kertojan vaihdos loppupuolella: tarinaa jatkaa Vivien. Aivan kuin hän ei vain olisi malttanut pysyä enää hiljaa, kuten teki elinaikanaan. 

Saattaa kuulostaa hankalalta, mutta ei ole: olin tosi vaikuttunut kirjan luettuani. Luin äskettäin dekkaria, jossa tekstiä vaihdeltiin eri aikatasoihin niin usein, että ärsyynnyin pomppimiseen. Mutta näinkin tyylikkäästi sen voi tehdä, jos on mestarikirjoittaja!  

Kirja sisältää niin paljon viitteitä omaan juoneensa, maailmantilaan ja taiteeseen, etenkin kirjallisuuteen, etten varmasti kaikkia tajunnut ahmiessani (ja kun jonkin vihjeen tajusin, riemu oli suuri): ei tyhjene kertalukemalla. Kaikki sen henkilöt eivät ole nirsoja akateemisia professoreita tai taiteilijoita. Kuten Tom kuvaa erästä syntymäpäivävierasta, Chrisiä, joka oli käytännön miehiä:

"Runous veti hänen mielensä matalaksi. Samoin klassinen musiikki. Niiden kulttuurinen painoarvo, vakavuus ja tärkeily ahdistivat häntä. Hän epäili, että ihmiset oli hienovaraisin keinoin painostettu teeskentelemään, että he pitivät kaikesta sellaisesta, jotta eivät näyttäisi oppimattomilta typeryksiltä."

Herkullisia sitaatteja on Tomilta helppo löytää.

"Rose halusi, että olin onnellinen. Minä myönsin, että valitin pilalle menneestä maailmastamme liian usein. Maailma oli mennyt pilalle aina, ja sen kanssa oli vain elettävä." 

"Kuinka vaikeaa on nähdä selvästi, kun tuntee niin vahvasti."

"Tiesin kyllä, mitä järkevät aikuiset sanovat - nykyhetki katosi jatkuvalla syötöllä ahnaan menneisyyden kammottavaan kitaan."

Päivämme ja hetkemme katoavat tuohon kitaan koko ajan, lujaa vauhtia. Sen ajatteleminen ja tämän hienon kirjan lukeminen on haikeaa, hieman järkyttävää, mutta myös jännittävää, jopa toiveikasta. 

Kenelle: Muistojen säilyttäjille, tulevaisuutta miettiville, kirjallisuuden rakastajille. 

Ian McEwan: Mitä voimme tietää. (What We Can Know) Otava 2026. Suomentanut Jaakko Kankaanpää.

Kannen maalaus: Sail to the Sky, Louise Body, kannen suunnittelu Suzanne Dean.

Vuoden 2025 parhaat kirjat, Blogistania-ääneni

 

Kirjasome valitsi äänestämällä vuoden 2025 parhaat kirjat, kuten joka vuosi. Himolukijoiden parhaiksi valikoituneet huiput ja omat ääneni saaneet kirjat alla. 

Blogistanian Finlandian voittaja on Emmi Itärannan Lumenlaulaja (Teos). 

Lumenlaulajan olemassaolosta olen todella iloinen: uutta katsetta Kalevalaan upeasti naisen silmin, jo oli aikakin! Omat ääneni annoin vielä enemmän koskettaneille Jenni Räinän Vainolle, Marjo Niemen Pienen budjetin sotaelokuvalle ja Marisha Rasi-Koskisen Kesuuralle. 

Vaikeita valintoja. Juha Itkosen Huomenna kerron kaiken ja Milla Ollikaisen Mathilda ovat kovia kotimaisia ja voisivat yhtä hyvin olla kolmen parhaan joukossa. Komea on Paula Nivukosken Pimeät päivät, valkeat yöt ja riemastuttava Mariia Niskavaaran Ester, teurastaja. 

Ja jos viihdekirjallisuus olisi omana kategorianaan, olisin äänestänyt Kaisa Viitalan historiallista romantiikkaa edustavaa Klaani-sarjaa. Tai ehkä Ulla Raskin Blanka, Itämeren tytärtä. 

Lisää Finlandia-äänestyksen tuloksista Mirkalla instatilillä @sivujasivuja.

Blogistanian Globalia (käännöskirjat), voittaja on Jacqueline Harper, En ole koskaan tuntenut miehiä, suomennos Nana Sironen (Hertta-kustannus).
 

Käännöskirjoissa oli valinnanvaraa runsaasti, voittaja oli viiden kärjessä omallakin listallani. Päädyin innoissani äänestämään yhtä väärän vuoden kirjaa (mutta kun luin Hamnetin vasta viime vuonna!) sekä Pierre Lemaitren Säteilevää tulevaisuutta, suomennos Susanna Tuomi-Giddings ja V. E. Schwabin Addie LaRuen näkymätöntä elämää Maria Lyytisen upeana suomennoksena. 

Vahvana ehdokkaana pidin myös Liz Mooren Metsien jumalaa, Aleksi Milonoffin suomentamana. Samantha Harveyn Kiertoradalla luin englanniksi jo aiemmin, joten sen käännöstä en tunne, mutta ehdottomasti kirja kannattaa lukea, niin häkellyttävän hieno se on.

Lisää Globalia-äänestyksen tuloksista blogissa Kirjakaapin kummitus.
 

Blogistanian Tieto -voittaja 2025 on Paavo Teittinen, Pitkä vuoro (Gummerus).

Nykyorjuudesta kertova Teittisen kirja oli omakin ykköseni. Laaja, kuin vahingossa maan tavaksi noussut karu ja rikollinen ilmiö on syytä jokaisen tiedostaa ja vaikuttaa sen hävittämiseen siten kuin itselle on mahdollista. Etenkin viranomaisten kirjapinoon suorastaan pakollinen. 

Äänestin Alexander Stubbin Vallan kolmiota sen jäntevän ja huippuajankohtaisen maailmanjärjestyksen tilannekatsauksen ansiosta. Ja lisäksi nostin kirjarakkauden, lukuisat kirjavinkit ja asiantuntevat, mukavan letkeästi muotoillut analyysit ja esimerkit, jotka riemastuttavat lukevaa ja kirjoittavaa kansaa, eli Jani Saxellin Aiheiden kirjan. 

Tietopuolella antoisia minulle rakkailla aiheillaan olivat myös Henrik Meinanderin Helsinki ja Topias Haikalan Kielet ennen meitä. Ilmari Käihkön 10 oppia sodasta todella opetti ajattelemaan sotaa laajasta näkökulmasta; sota Ukrainassa on esimerkkinä, mutta opit ovat yleispäteviä. Teos valittiin Vuoden tiedekirjaksi, Suomen tiedekustantajien liiton raadin valitsemana. Ja Riina Tanskasen Tympeät tytöt - Luokkakipuja oli myös listallani korkealla. 

Lisää Tieto-äänestyksen tuloksista: Jotakin syötäväksi kelvotonta.

Lanu-kirjallisuuden kategorioissa en äänestänyt, koska luin sopivia niin vähän. Voittajat ovat:

Blogistanian lastenkirjallisuuden Kuopus
Nora Dåsnes: Sydän vasta puolillaan (WSOY, suomentaja Kati Valli)
Blogistanian lastenkirjallisuuden Kuopuksen tulokset instassa: inspiraationjaljilla

Blogistanian nuortenkirjallisuuden Kuopus
Annukka Salama: Sulamispiste (WSOY)
Blogistanian nuortenkirjallisuuden Kuopuksen tulokset: Yöpöydän kirjat

Suuri kiitos äänestyksen järjestäneille somettajille! Palkintojen jako ja kirjailijahaastatteluja nähtävissä paikan päällä keskustakirjasto Oodissa pe 24.4. klo 17 - 19, avoin tilaisuus kaikille!