Lempeitä dekkareita: R&R: Vainajat vailla armoa; Heidi Airaksinen: Vaarallisia unia

Herkullista rikostarinaa lempeään tapaan, jos niin voi dekkarista sanoa. Cozy crimessa ei väkivallalla juhlita, mutta joku kuolee ja joku selvittelee, mitä tapahtui. Lajissa valtteja ovat nokkelat juonet, persoonallinen ote tekstiin ja kiinnostavat henkilöhahmot sekä tapahtumien sijaintipaikat ja -ajankohdat. Molemmissa seuraavissa kirjoissa kaikki valtit on käytetty hienosti.

Oikeuslääkäri Viola Kaario ja rikosylikonstaapeli Ville Karila nousevat keskushenkilöiksi, kun Helsingin Tähtitorninmäeltä löytyy ruumis. Käy ilmi, että kuolema herättää hämmennystä muistisairaiden hoitokodissa, jonne poliisien käynnit alkavat tihentyä. Ja ammattilaiset alkavat saada selville yllättävyyksiä hoitokodin asukkaiden elämästä sekä Violan omista salaisuuksista. 

"Vaikka kuinka varovainen yritti olla, kertoa kuinka vähän tai kuinka valikoituja asioita tahansa, aina oli ihmisiä, joille muuttui pienenkin avautumisen jälkeen avoimeksi kirjaksi. Sellaiset ihmiset osasivat lukea ilmeitä, aistia tunnemia ja vetää johtopäätöksiä. Niin kuin esimerkiksi Ville Karila ja Erkki Laine osasivat." 

Dekkari on nautinnollista luettavaa, sillä se ei keskity vain actioniin, vaan ruotii rauhassa henkilöidensä persoonia ja ajatusmaailmaa. Tapahtumat selkenevät pikku hiljaa, ja kaiken ohessa myös lenkki naisia huijanneen auervaaran ympärillä kiristyy: hänet tavattiin jo sarjan aiemmissa osissa. Samalla  tutustumme muistisairaiden elämään Manderley-hoitokodissa, joka vaikuttaa ihanteelliselta: olisipa se oikeasti olemassa! Laitoksen johtaja Sulo Salomaa sanelee muistiinpanojaan ahkerasti nauhalle, joten lukija pysyy hyvin kärryillä paikan tapahtumista. Vai pysyykö sittenkään...

"Pidettäköön väkivaltaiset kuolemat ja murharyhmän konstaapelit kaukana Manderleysta. Tätä harrasta toivetta koskien minulla on pieni suunnitelma."

Yllätyskäänteitä, perhesalaisuuksia, lievää mystiikkaa Violan ruumiinavaustyössä (hän "kuuntelee" kuolleita asiakkaitaan), pelkojen selättämistä ja romantiikkaa, kaikkea löytyy. Kirja on sarjan kolmas osa, mutta sen voi lukea itsenäisenä, sillä paljon kerrataan ja asioita toistetaan, jopa samojen kansien välissä. Ehkä lukijan työn helpottamiseksi siltä varalta, etteivät kaikki käänteet pysy muistissa koko pitkää matkaa. Mutta rauhallinen, silti tapahtumantäyteinen juoni etenee koko ajan kiinnostavasti ja tuo mieleen jopa parhaat klassiset brittidekkarit.

Sari Rainio & Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat vailla armoa. Mortuí non silent #3. Siltala 2025.  Ulkoasu Elina Warsta.

Laventelimurhat-sarjan kolmas osa vie aina kiehtovaan Lontooseen 1930-luvulla. Osassa 2, Vierge Moderne, tutustuimme sisar Kerstiniin, joka on nyt lähtenyt Helsingin Diakonissalaitokselta opiskelemaan lisää sairaanhoitoa St. Thomasin sairaalaan Thamesin varrella. Innoituksen tähän hän sai samaisen opiskelun suorittaneelta Sophie Mannerheimilta, jonka koulutus on historiallinen fakta, samoin opiskelupaikka. Kenraalin sisar uudisti merkittävästi lasten sairaanhoitoa Suomessa ja perusti omilla varoillaan Lastenlinnan, joka toimi alkuun turvakotina, sittemmin lastensairaalana myöhemmin perustetun Mannerheimin Lastensuojeluliiton alaisuudessa. 

Mutta tämä kirja ei kerro siitä, vaan Kerstinistä ja hänen ystävistään Lontoossa. Piirit ovat epäperinteiset sateenkaarevuudessaan, enkä välillä edes muistanut mainittujen henkilöiden sukupuolta, sillä nimistä sitä ei voinut päätellä - vaikka joitakin olin jo "tavannut" Airaksisen aiemmissa kirjoissa. Mutta niin pitäisi ollakin: rakkaus vie ihmisiä yhteen sukupuolesta riippumatta. Toisaalta tuohon aikaan se vei helposti myös tekemisiin poliisin kanssa, jos lainrikkomuksia tai "epäsopivaa käytöstä", kuten miesten ehostusta, oli syytä epäillä. Tiettyihin yökerhoihin tehtiin ratsioita eivätkä putkayöt olleet ennenkuulumattomia. Sen kokee Kerstinin Suomesta käymään tullut ystävä Freddy.

Eivätkä jauhot poliisien pussissa olleet välttämättä puhtaita, saa Kerstin todeta. Hän oli luvannut selvitellä tuttavansa Rosen kadonneen sisaruksen Jimmyn olinpaikkaa Lontoossa. Ja se selviää, vaikkei odotetusti; samalla käy ilmi kaikenlaista hämärää. Myös Kerstin itse joutuu vaaratilanteisiin. 

Mutta on hänellä rentoutumisenkin hetkiä turvallisessa yhteisössään, jonka seurapiirit ovat värikkäitä ja juhlat riehakkaita. Kuhiseva kaupunki luo omaa huumaansa, mutta kaiken yllä leijuu kielletyn lumo ja paljastumisen pelko, hieman hysteerinen elämästä nauttiminen. 

Saattaa johtua ihmisten ja yksityiskohtien (puvuista ruokiin ja juomiin, paikoista ajan muotivirtauksiin) suuresta määrästä, että kokonaisuus jäi hajanaisemmaksi ja tunnelman intensiivisyys hennommaksi kuin sarjan aiemmissa osissa. Tai ehkä syy oli se, että Kerstin on vaimea päähenkilö, eikä hänen ihmissuhteissaan juuri tapahdu. Viihdyttävää ja tyylikästä luettavaa silti, ja odotan jo sarjan jatkoa! Sarjan kirjoissa on ainutlaatuinen atmosfääri. Arvostan myös taustatyötä historiallisten faktojen ja paikkojen osalta ja tekstin kielellistä virheettömyyttä.

Heidi Airaksinen: Vaarallisia unia. Laventelimurhat osa 2. Siltala 2025. Hieno, tyyliin sopiva kansi Jenni Saari. 

Liitän jutun osaksi kirjasomen haastetta Dekkariviikolle 2026, jota vetää Tuulevin lukublogi. Logon suunnitteli Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat. Dekkariviikko on Kirjakauppaliiton valtakunnallinen, vuotuinen kirjanedistämistempaus dekkarien suuren suosion innostamana.

Katja Kettu: Brita-Kajsa

Väkevä ja hätkäyttävän vahva on Katja Ketun kirja lestadiolaisuuden synnyn ajoista 1800-luvulla Lapissa. Tarinaa kertoo Lars Levi Laestadiuksen (kirjassa Leevi) vaimo Brita-Kajsa (kutsumanimi Riitu tai Kaisa), joka miehensä kuolinvuoteella muistelee elämäänsä ja herännäisliikkeen kehittymistä. Ja etenkin rakkauttaan tuohon erikoislaatuiseen mieheen. 

Sillä se oli suuri ja pysyvä, vaikka parilla oli epäsuhtaa niin koulutuksen kuin taustankin puolesta. Leevi oli oppinut mies etelästä, botanisti ja pappi, joka määrättiin Lappiin osana rovastin koulutusta. Kajsa oli saamen sukua, jossa osattiin käden taidot ja poronhoidot pienestä pitäen. Hän oli käytännön nainen, näkyy tarinasta pitkin matkaa, jo avioliiton järjestämisestä alkaen. Vaikka oli hänessä näkijän vikaa myös.

Vielä silloin kun pari asettui yhteen, Leeviä kiinnosti enemmän tutkimustyö kuin hengellinen johtaminen. Botanistin maineellaan Leevi pääsi isännöimään tutkijoita kaukaa Ranskasta saakka. He halusivat nähdä aitoa Lapin elämää, ja sitä koetettiin heille järjestää, rummutusta ja joikaamista, vaikkei se oikeasti autenttista ollut. Tarut ja muut Leevin jutut viihdyttivät heitä. Kajsa muistelee huvittuneena heikkoina ja hentoina pitämiään ranskalaisia ja huomasi pian, etteivät he lappalaista pappia suuresti arvostaneet. 

"Frantsut, Marnie ja Gaimart, net oli häveliästä sakkia. Aluspöksekki niillä oli valakosta pellavaa, ja niitä piti pajassa ehtimisseen olla kuuraamassa." 

Leevi oli intohimoinen mies, niin hengen kuin ruumiin osalta. Hän seurasi valtakuntien asioita ja pohti syntyjä syviä. Kansallisaate alkoi heräillä, joskaan ei saamelaisten hyödyksi, mutta ajatus kiehtoi.

"Vaan sitte alako kuulua kummia. Tämä ensimmäine asija: virran toisella puolella oli Suomi, jo kolomattakymmentä vuotta Venäjän alla. Ja kaikki varmaan aatteli että siinä net nyt ryssiksi alakaa. Vaan sieläpä oliki heränny liike, että vanahoja karijalaisten runoja ja tarinoita oli alettu koota ihan päntiönään. Omalla mielellä ja kielellä. Set oli sinulle merkillinen asija, ja toivo." 

Varsinaisen herätyksen saatuaan - kuin ihmeenä - alkoivat leipäsaarnat muuttua. Ääneen tuli "voima ja vimma". Jopa Brita-Kajsan aiemmin havaitsema "paljontärkeys" unohtui.

"- Mie annoin niitten tuta Jumalan sanaa, sie totesit. - Sitähän net halusi, hurmospappia ja Lapin käännyttäjää." 

Väki havahtui, kuunteli eri korvalla kuin entisiä pappeja - tuttu kieli ja hurmos veivät. Ja niin syntyi herätysliike.

"Mie kajeksin tuota suurta tulta, joka teissä heränneissä roihusi. Ko koko Lapinmaa ois syttyny tulehen."

Meno meni niin rajuksi, että pappi siirrettiin pois Karesuannosta Pajalaan. Hurmahenki sai ihmiset outoihin tekoihin, joita kirkon johto joutui suitsimaan papin palveluspaikkaa vaihtamalla. Syntiä piti tehdä, jotta ne voi anteeksi antaa, kertoo Kajsa. Ja jonkin ajan päästä Koutakeinossa sattui se kamala. Leeviä ei siitä syytetty, vaikka hän alkuroihun taisi sytyttää ja omantunnon tuskia kokea. Liike alkoi säröillä ja hajosi sittemmin useaan eri alalahkoon. 

Fyysisestä intohimosta Kajsa sai nauttia kahden kesken usein ja paljon, joskus jopa pian synnytyksen jälkeen paikat kipeinä. "Ilonen pillu" ei aina jaksanut iloita. Mutta 15 lasta Kajsa synnytti. Tästäkö lie lähtenyt herätysliikkeen ehkäisykielto? 

"Mie olen sitä hyvänä pitänyt. Ei se ittestään hyvänä säily. Voisi sanoa, että minun pillu on vähän niinko ikiaikanen kuksa. Oikiaa pahkakuksaa ko hellästi pittää ni se ei mene pahaksi milhän."

Lapsimäärästä huolimatta Kajsa oli usein yksinäinen, mies omilla reissuillaan. Muutama ystävyyssuhde säilyi, osa katosi, osa muuttui vuosien myötä.

"...esiäitit kulukee aina mukana. Semmonen ajatus kyllä helpotti, ja minun yksinäisyys väistyi."

Se on kauniisti sanottu. Kuten moni muukin kohta hurjassa tarinassa, ronskin ja suorasukaisen ohella. Riemukas ja runsas kieli on helppolukuista ja tarkkaa. Tällaista kielen iloittelevaa hienoutta ja vahvaa otetta Katja Ketulta uskalsi odottaakin: ehkä hänen paras romaaninsa tähän asti. Historiafaktaa on sen verran, että lähdeluettelo on pitkä.

Katja Kettu: Brita-Kajsa. Otava 2026. Päällys Piia Aho.

Vincenzo Latronico: Perfection / Täydellistä

Anna ja Tom elävät täydellistä Instagram-elämää. Niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Kirja alkaa heidän Berliinin-asuntonsa yksityiskohtaisella kuvailulla; harkittu sisustus ja paikan ilmiasu alkaen katunäkymästä aina kodin huolellisesti huolettoman näköisesti sijoitettuihin koriste-esineisiin palvelevat kuvatarpeita, no, täydellisesti. Ovathan he ammattilaisvisualisteja, free lancereita, jotka tekevät työtään kotona juuri sellaisissa puitteissa, jotka valitsevat. 

Berliini on paikka, jossa nuorten, trenditietoisten ammattilaisten tulee olla; he ovat muuttaneet sinne nimeämättömästä maasta Etelä-Euroopasta (suomalaista hymähdyttää talven kylmyyden valittelu, kun ollaan noin "pohjoisessa" kuin Saksa). Saamme tutustua tarkkaan heidän elämäntapaansa ja viikkorytmiinsä. Työtä, lähinnä, sillä ansioita on kerättävä, mutta myös biletystä ja sopivan viiteryhmän kanssa hengailua. Kaverit ovat samanlaisia diginomadeja, muuttaneet eri puolilta maailmaa tekemään etätöitä ja nauttimaan tunnelmasta. He viihtyvät gallerioissa, yökerhoissa, juhlissa tai ravintoloissa, usein aamuun asti. Syöminen ja ruuanvalmistaminen ovat suuri juttu. 

"Food was part of their culture, and they would discuss it among themselves in the same way previous generations had discussed films, books and politics. It helped define who they were."

Lisäansioita he hankkivat vuokraamalla asuntoaan matkojensa ajaksi muille. Sosiaalista omatuntoaan pari hoitaa lahjoituksilla hyväntekeväisyysjärjestöille ja vapaaehtoistyöllä, jota voi tehdä läppärillä. 

Kuulostaa hienolta elämältä, tai rasittavalta, miten vain lukija haluaa.

Kirjassa ei ole lainkaan dialogia, se on raportinomainen, lakoninen teksti eräästä elämäntavasta. Tyyli etäännyttää henkilöt nukkemaisiksi katseen kohteiksi, joilla ei juuri ole tunteita tai sisäistä elämää. Vaikka yllättäen he kohtaavat kriisin. Kaikki ei vuosien jälkeen enää olekaan niin hienoa, missä vika? Ehkä nettikäytön vähentäminen auttaisi, mutta työn takia heidän on oltava somessa aktiiveja. He kokeilevat matkustamista ja jopa asuinpaikan vaihdosta: ehkä Berliini on jo menettänyt ykköspaikan statuksensa luovan luokan piirissä? 

Hassua kyllä, saksan kieltä he eivät kunnolla opi, vaikka asuvat maassa vuosikausia - koska sekä asiakas- että ystäväpiiri ovat kansainvälisiä. Minusta se kertoo myös siitä, etteivät he halua juurtua, tai ehkä välinpitämättömyydestä muuta maailmaa kohtaan? 

"Previous generations had had a much easier time working out who they were and what they stood for. The problems back then might have been more urgent, but they also had clearer solutions. Now there were too many choices, with each one leading off on endless branches, preventing any real change. Their idea of a revolutionary future didn't go beyond gender balance on corporate boards, electric cars, vegetarianism. Not only had Anna and Tom not had the change to fight a radically different world, but they couldn't even imagine it."

Rikkumattoman tyylitietoinen teos kaikin puolin: kuin kuva tai kuvasarja tekstimuodossa. Hienosti koottu ja tehokas rakenne sekä kiinnostava aihe, itseään isompi, eräästä sukupolvesta ja maailmankatsomuksesta. Hieman myös keski-ikäistymisestä. Ajankohta on noin 2000-luvun alku. 

Luin enkkuversion (Booker-listabongauksia), juuri ilmestynyttä suomennosta, josta kirjan kansi on, en ole lukenut. 

Vincenzo Latronico: Perfection / Täydellistä. (Le perfezioni.) Gummerus 2026. Suomentanut Leena Rantanen.

Niilo Sevänen: Unten kruunu

Upea Ikitalven polku avasi näkymän 1000-luvun Eurooppaan, jossa valtaa pitivät kirkot, kuninkaalliset, viikingit ja muut mahtihahmot, joista kaikki eivät olleet tuntemastamme maailmasta. Ristinpalvonta oli vasta alussa, vanhat jumalat ja henget voimissaan, saattoipa vielä olla myyttisiä luonnonkansojakin, kuten peikkoja.

Orfeus, tuo epäonninen, joutuu huolehtimaan sisarentyttärestään Hallasta, jota haluaa omakseen moni muukin. Miksi? Mikä on Hallan syntyperän salaisuus? Sitä ei juuri ehditä tässä osassa miettiä, sillä niin kiire on suojata häntä kaikkialla vaanivilta vaaroilta. Palkkamiekka Skadi, hopeakasvo Silfúr ja Repolainen ovat osa kummallista matkaseuruetta, jolla saada Halla turvaan ja löytää hänen oikea kotinsa.

"Skadi kuunteli, miten kilahdukset voimistuivat vähitellen. Se oli kuin lukemattomien pienten tiukujen helinää. Hänelle tulivat mieleen tarinat metsänhengistä, jotka houkuttelivat matkamiehiä luokseen pimentoon. Paikkoihin, joista ei ollut paluuta.
- Tämä on ansa, kettu julisti pahaenteisesti. - Meitä johdatetaan syvemmälle. Voi kiimainen hilleri sentään, lähdetään pian toiseen suuntaan.
- Puiden välissä liikkuu jotain, Silfúr sanoi hiljaa."

Keisarinna Theofana puolestaan etsii edelleen kadonnutta poikaansa Ottoa, seurueessaan pohjanmies Trym. He turvautuvat epätoivoisiin keinoihin, kuten mystisen lapsinäkijän tapaamiseen vaarallisissa olosuhteissa.

"...mutta hänen täytyi saada selville, mitä auguuri saattaisi paljastaa. Mihin varjoihin hänen rakas poikansa oli kadonnut? Mitä seitsemän vuotta sitten todella tapahtui?
- Hetki vielä. Sinun vuorosi, Trym, nainen sanoi käskevästi ja viittasi lapsen suuntaan. - Katsotaan, kuinka auguuri lukee sinun mieltäsi.
Viikinki hätkähti. Hän vilkaisi vuoteella makaavaa poikaa, sitten Gottfriediä, joka piteli miekkansa kahvaa kulmat kurtussa ja nyökkäsi päällään auguurin puoleen, maiskautti jälleen suutaan käskevästi. 
- Kautta näkin suomuisen perseen, Trym manasi ja istahti jakkaralle. Theofana asteli vuoteen toiselle puolelle, jotka näkisi miehen ilmeet paremmin.
Trym suki hiuksia otsaltaan, veti henkeä ja nosti kahlehditut kätensä pojan vierelle."

Ikitalven kylmyys pakkasineen on vain yksi vaikeus etsijöidemme matkoilla läpi vaikeiden maastojen ja petojen hallitsemien nimettömien maiden. On löydettävä aina seuraava linna, luostari tai kylä, jossa yöpyä, hyvällä onnella jopa syödä. Ehkä löytää vihje siitä, minne suunnata seuraavaksi. Theofana ei pelkää, Orfeus todellakin pelkää, mutta ei voi muutakaan kuin suojella Hallaa. Rooman paavin luota turvaa ei löydy. Mutta paavi ehkä tietää jotain, joka auttaa. Ainakin unessa.

"Orfeus tuntee jännityksen paavin sydänalassa. Odotuksen ja pelon, joka imee hänetkin mukaansa. Maailmanlopun painon." 

Saattaako olla niin, että seurueet kohtaavat ja jos, mitä siitä seuraisi? Millainen voima on kiihkeän Hallan etsinnän takana? Miksi viitataan Trymin kuolleeseen vaimoon Aaloon, joka soitti erityistä kielisoitinta Kalevan mailta? 

Kyllä, Kalevalan tarinat iskostuvat mukaan eurooppalaiseen matkaan. Kiehtovaa! Mutta pakko myöntää, että porukkaa alkoi olla jo niin paljon, että hieman hämmensi. Etenkin mahdit, jotka tapahtumia ohjailevat, sillä mahdin takaa löytyy aina isompi mahti, kieroilijan takaa vielä suurempi kieroilija, pelottavan pedon takaa vielä pelottavampi... 

Ei, tässä osassa salaisuudet eivät selviä, vaikka vihjeitä saadaan ja matkasta nautitaan notkean tekstin myötä. Tämä on road trip oudossa unimaailmassa, jossa lukija saa kulkea mukana sormet verillä sivuista kiinni pitäen pysyäkseen mukana. Lukuohjeeksi lainaan tekstiä: 

"Seitsemästi kirottu, meidän pitää olla varovaisia."

Seväsen komea suomen kieli on runsasta ja hehkuvaa, mutta hallittua. Fantasian jatkoa odotellen.

Sarjan ensimmäinen osa on Ikitalven polku. Ääni- ja sähkökirjana luettavissa on myös sarjan esiosa Talven portti.

Niilo Sevänen: Unten kruunu. Gummerus 2026. Kansi Jenni Noponen. Kartta Ikitalven Euroopasta Herran vuonna 1007 Riku Similä. 

Alia Trabucco Zerán: Puhdas

Santiagolainen kirjailija kiinnosti: chileläisiä teoksia tulee harvoin luettua, kirjoja sieltä ei  suomennetakaan paljon (englanniksi enemmän). Luin viimeksi Benjamin Labatutia, joka on mainion omalaatuinen. Nyt tsekkasin kirjan, jonka kirjailija on saanut arvovaltaista tunnustusta aiemmista teoksistaan, kuten Booker-ehdokkuuden, ja josta Netflixillä on jo leffaoikeudet. Mistä on kyse?

Kotiapulaisesta. Estelasta, joka muutti maalta Santiagoon varakkaan perheen palvelukseen elättääkseen vanhaa äitiään ja kerätäkseen rahaa kotiinpaluutaan varten. Estela näytti hyvältä ja puhui sivistyneen oloisesti, joten hän sai nopeasti hyvän työpaikan. Herra ja rouva olivat kiireisiä uraihmisiä, joten kotiapua tarvittiin, varsinkin kun oli tulossa vauva. Tyttöä Estela hoiti kotitöiden ohessa seitsemän vuoden ajan. Kirja on Estelan muistelma tuosta ajasta, kirjoitettu jollekulle kasvottomalle tämän pyynnöstä, pahaenteisine viittauksineen siihen, mitä lopuksi tapahtuu. 

Äidin opit kaikuvat Estelan päässä, ja he soittelevat iltaisin pitkiä puheluita. Muuten Estela on hälyttävän yksinäinen, työ vie kaiken ajan ja uuvuttaa. Hän tuntee työnantajaperheensä paremmin kuin perhe itse, mutta on silti näkymätön. Luokkajako on suorastaan räikeä. 

"Hän [rouva] harvemmin katsoi minuun, tiesittekö? Olin sitten keittiössä, makuuhuoneessa tai puutarhassa haravoimassa. Minähän olin kaikkialla, mutta hän ei koskaan katsonut minuun." 

Työtä on loputtomasti, joten sen kuvausta on myös tekstissä paljon. Estela osaa piilottaa satunnaiset uhman ja raivon hetkensä - sillä niitäkin on nöyrän käytöksen alla - taitavasti. Liian taitavasti, jotta se olisi hänelle hyväksi? 

"Ajattelin että minä, toisin sanoen tuo sängyllä istuva nainen, elin vain väliaikaisesti. Niin minä ajattelin. Elin kuin elokuvaa, joka päättyisi ennemmin tai myöhemmin, minkä jälkeen avautuisi varsinainen, valtava ja valoisa todellisuus."

Estelan elämä vaikuttaa tosiaan kuin loputtomalta roolilta näytelmässä, jossa on neljä esittäjää: herra, rouva, tyttö ja hän. Onko laji trilleri, muistelma vai kasvutarina, miettii lukija. Kaikkiin on aineksia.

"Olen tainnut viivytellä turhan pitkään, olen tuhlannut aikaanne. Haluatte, että kerron teille kuolemasta, oletan että siksi pidätte minua täällä. Hyvä on, täältä pesee, raapustakaa tämä papereihinne: kuolema voi odottaa. Se on ainoa asia, mikä tässä elämässä todella voi odottaa. Ensin teidän on ymmärrettävä todellisuus, miten se laajeni viikko viikolta, miten se valtasi tuntini, joka ikisen päiväni, kunnes en enää päässyt ulos, en enää keksinyt, kuinka pääsisin sieltä pois."

Hän lopettaa puhumisen kokonaan, mutta sitä tuskin huomataan. Ote elämästä on arkirutiinien varassa. Poikkeamat hämmentävät häntä. Elämänpiiri hienossa talossa on ahdas, ja tyttö kasvaa vanhempiensa ylisuojelemana, hänestä tulee "onnettomin olento", jonka Estela on tavannut. Tyttö ei syö kuin kynsiään, pelkää vettä ja juhlia, saa hulluja päähänpistoja. Rikkaus ei tuo onnea, nähdään jälleen kerran. 

"Välillä mietin, mitä olisin sanonut, jos olisin puhunut, ja olisiko se, puhuminen siis, voinut estää tragedian. Te varmaankin olette juuri sitä mieltä. Olette takuulla sellaisia ihmisiä, jotka luottavat sanoihin."

Tragedia viittaa tytön kuolemaan, eikä tämä ole juonipaljastus, sillä tapaus mainitaan jo aivan alussa. Joten kyllä tässä yhteiskuntaromaanin ja psykologisen romaanin lisäksi trillerimäisyyttä on. Hitaanpuoleinen ja toisteinen kerronta kuvaa Estelan elämää, joka on myös hitaanpuoleista ja toisteista, eikä hän ole nokkela järkeilijä. Hänen on vain käsketty kirjoittaa siitä, mitä tapahtui, jollekin ulkopuoliselle, jonka roolia voimme arvailla. Estelan ja perheen ongelmia, kuten hukassa olemista, kirjoittaja ei kirjoita auki, vaan lukija saa lukea ne rivien välistä. Puhtauteen pyrkivin aattein ei välttämättä saavuteta puhtaita lopputuloksia. 

Alia Trabucco Zerán: Puhdas. (Limpia.) Tammen Keltainen kirjasto 2026. Suomennos Emmi Ketonen. Kansi Tuomo Parikka.

Jevhenija Kuznjetsova: Niin kauan kuin on elämää

Kysykää Mialta -kirja aiheutti kirjasomessa kuhinaa ilmestyttyään vuonna 2022: lämminhenkinen kuvaus ukrainalaisen suvun naisista eräänä kesänä Ukrainan maaseudulla viehätti. Hengähdystauolle omista elämistään isoäidin talolle saapuivat sisarukset Lilia ja Mia sekä heidän serkkunsa Marta omine haasteineen. 

Tapasimme myös sisarusten äidin eli isoäidin tyttären ja muutaman muun eri-ikäisen suvun naispuolisen jäsenen, joiden keskinäisiä suhteita kuvataan kauniisti mutta lällyyttä välttäen. Miehiä vilahtelee, mutta lähinnä puheissa ja lähinnä onnettomuuksina, ja isoäiti on mahtava! Maaseudun elämä ruuankasvatuksineen ja perinteisine tapoineen kuhisee toimintaa ja kekseliäisyyttä hyödyntää uutterasti kaikki saatavilla olevat luonnonantimet: on totuttu tekemään itse mieluummin kuin ostamaan.

Samaa teemaa kertoo vuoden 2025 kirja: ollaan jo selkeästi sota-ajassa, joka näkyy ja kuuluu maisemassa, mutta tarina ei keskity taisteluihin, vaan ihmisten arkeen ja kykyyn toivoa ja selvitä kovista ajoista, jotka nakertavat uskoa inhimillisyyteen ja tulevaisuuteen. Portugalissa äitinsä kanssa kasvanut kansatieteilijä Jana on perinyt isänsä maatalon Ukrainasta Dnipro-joen seudulta ja tutustuu ympäristöönsä uteliaana. 

Tai on pakko tutustua, sillä naapuri Maksym sisarensa Ljuban kanssa opastaa Janaa käytännön asioissa, kuten talon lämmittämisessä sähkönsäännöstelyn keskellä. Kesän lämpö on edelliseen kirjaan verrattuna muuttunut talven kylmyydeksi, symbolista sekin. (Ehkä kirjailijan seuraava teos kertoo keväästä?)

"- Sitä nukahtaa joka ilta toivoen, että tämä ei ole totta vaan maailma on taas noussut jaloilleen, Karla sanoi."

Jälleen eri-ikäiset henkilöt vanhuksista (tällä kertaa dementiaan hiipuva isoisä saa tärkeän roolin) pikkuisiin ovat läsnä ja tuovat kuvioon syvyyttä ja huumoria. Jana tutustuu erikoisiin tyyppeihin Maksymin auttaessa häntä tutkimustyössä. Kansanuskomukset ja perinteet näkyvät maaseudun arjessa,  mutta nykypäivästä ollaan hyvin tietoisia.

"- Olemme käytännössä jo Euroopassa, Edik jatkoi juttuaan, ajattelin vain, että puoli maata piti uhrata, että meidän otettaisiin eurooppalaiseen perheeseen."
- No, kuka meitä on vielä minnekään ottanut? Slava täräytti.
- Näin sanovat analyytikot.
- Sanotkoot vain, Eurooppa istuu ja odottaa, selviämmekö me."

Janan oleskelu Ukrainassa saa Maksymin haaveilemaan tulevaisuudesta, vaikka hän pitää sitä ylellisyytenä nykyolosuhteissa. Uutta vuotta juhlitaan kuitenkin perinteisesti, toivoa ylläpidetään.

"- Olkoon tämä viimeinen tällainen vuosi, Ljuba sanoi.

- Minä sanoisin, että älköön tämä vuosi olko viimeinen, Maksym täydensi."

Inhimillisyyden puolesta puhuva, ukranalaisuutta sodan takaa valottava viisas teos, joka ei sodasta huolimatta ole musertavan vakava. Kirjailija esiintyy HelsinkiLitissä 2026.

Jevhenija Kuznjetsova: Niin kauan kuin on elämää. Aula 2025. Suomennos Eero Balk. Kansi Laura Noponen.

Sarah Wynn-Williams: Edesvastuutonta väkeä

Sarah Wynn-Williams on uusiseelantilainen kansainväliseen lakiin erikoistunut juristi, joka kertoo elämästään ja etenkin ajastaan Facebookin, sittemmin Metan, palveluksessa vuosina 2011 - 2017. Hän työskenteli New Yorkissa YK:lla mutta tylsistyi sen byrokratiaan ja innostui Facebookin mahdollisuuksista. 

Sinne hän halusi töihin, muuttamaan maailmaa, osaksi yrityksen upeaa visiota antaa kaikille ihmisille oma ääni ja viestinnän kanava, ilman hierarkioita, demokratiaa tukien. Sinnikkyydellä hän sai paikan yrityksen johtoportaassa, tehtävänään luoda yhtiölle suhteita vaikutusvaltaisiin henkilöihin ja maiden johtajiin ja sitä kautta laajentaa käyttäjäkuntaa. Mutta ihanteet alkoivat rapistua törmätessään todellisuuteen.

On helppo ymmärtää innostus ja tarve olla mukana merkityksellisessä, viestintää mullistavassa työssä ja yhteisössä. Suurin osa meistä lienee aluksi ollut yhtä innoissaan FB:n käyttäjinä miettimättä, mihin kaikkeen valtavat mittasuhteet saava yhtiö voi pystyä. Ja se on rumaa luettavaa.

Käyttäjämäärän kasvu vaikuttaa sokaisevan yrityksen päättäjät, ja ahneus saada lisää käyttäjiä sivuuttaa kaikki kuvitellut hyvät tavoitteet: ei väliä, onko käyttäjämaalla hallinto, joka haluaa kansalaisistaan irti kaikki tiedonmuruset tarkkailemalla heidän tekemisiään ja demografia- ja psykografiatietojaan, tai millaiset ovat kaupallisten toimijoiden eli mainostajien tavoitteet.

Jälkimmäistä pidän pienempänä pahana, sillä sen jo tiesimme ja mainokset ovat näkyviä (ei kaikille, vaan kohdistettuina juuri heille, joiden analytiikka osoittaa olevan alttein kullekin tuotteelle, kuten ulkonäköasioissa epävarmoille teinitytöille, mikä on julmaa sekin). Mutta poliittinen vaikuttaminen on näkymättömpää: esimerkiksi Metan yhteistyö kiinalaisten kanssa vaikuttaisi dystopialta, jos se ei olisi totta. Ja uskon sen olevan, sillä kirjaksi asti juristi tuskin olisi muuten uskaltanut asioita julkistaa.  

USA:n vuoden 2016 presidentinvaaleja sanottiin Facebook-vaaleiksi, sillä niissä käytettiin laajasti yhtiön tarjoamia käyttäjätietoja ja seurantatyökaluja. Niiden kuvaus kirjassa on kiintoisa ja karmea; en tiennyt, että näin tarkasti mainosviestit on mahdollista kohdistaa ja siten manipuloida etenkin matalan sivistystason väkeä. Surulliset seuraukset tiedämme ja kärsimme niistä edelleen päivittäin. Tosin kirja mainitsee, että samat työkalut olivat käytössä jo Obaman aikana ja tarjolla myös Hillary Clintonille, mutta Trumpin rahoitus ilmeisesti oli avokätisin ja kampanja siten laajin. Analytiikan käyttö ei ole ollut salaisuus, nyt kun selaan nettiä; jo ennen vaaleja tutkijat kertoivat sen mahdollisuuksista. 

Äärioikeistopuolueita haluttiin tukea muun muassa Ranskassa ja Saksassa, sillä: "Läheiset suhteet näihin puolueisiin ja niiden auttaminen valtaan olisi tehokkain tapa estää hallituksia rajoittamasta Facebookin toimintaa." Kun muistelmansa kirjoittaja pyöritteli silmiään hallituksen kokouksessa, häntä moitittiin jälkeenpäin. Kirjoittaja tiedustelee, missä kohtaa tämä tapahtui:

"´- Oliko se ehkä siinä vaiheessa, kun yksi hallituksen jäsenistä ehdotti pääosin juutalaisista koostuvalle johtoportaallemme, että Facebookin on päästävä paljon lähemmäs Euroopan äärioikeistolaisia puolueita, koska valta on siirtymässä siihen suuntaan? ... - Selitän Joelille, että ymmärtääkseni joidenkin hallituksen jäsenten mielestä fasistit voisivat olla ratkaisu sääntelyongelmiin ja että meidän pitäisi sen vuoksi heti ruveta mielistelemään heitä. Ja että olin odottanut muun hallituksen vastustavan asiaa painokkaammin."

Mitä todellisuudessa tehtiin, sitä ei kuvata: liikesalaisuuksien paljastaminen tulisi kalliiksi sanktioineen, arvelen, joten kirjassa jäädään vihjailujen varaan. Mutta kirjoittajalla on eri maista omia kokemuksia, jotka eivät kerro yhtiön toiminnasta hyvää. Brasilia. Etelä-Korea. Thaimaa. Myanmar verisine vallankaappauksineen. Maiden Facebook-kieltoja rikotaan esimerkiksi julkaisemalla maakohtaisia sovelluksia eri nimillä ja kehitellään hienon kuuloisia projekteja, joilla päästä sisään. 

Ja ehkä pian on drooneja, joiden kautta nettiyhteys onnistuu niissäkin maissa, joissa virallista reittiä ei ole? Mitä enemmän käyttäjiä ja mitä tarkempaa tietoa heistä on, sitä suureellisemmiksi käyvät johdon, Mark Zuckerbergin luotsaamana, suunnitelmat. Hän markkinoi niitä ihmisoikeuksien edistämisellä ja tasa-arvon kasvulla eikä myönnä, että kyse on vain bisneksestä. On kuin hän irtautuisi todellisuudesta mihin lie pilveen, mikä sai lukijan miettimään, tapahtuuko kaikille superrikkaille ja tietyn valtakynnyksen ylittäville väistämättä sama? (Jopa pienen Suomen hallitusjohtoa on tästä syytetty viime aikoina.) 

Kirjallisena tuotoksena teksti jää tosiaan osin hämäräksi, ja amerikkalaiseen tapaan se toistelee, jopa jaarittelee, mutta sisältö on silti hiuksianostattava. Se pursuilee vauhdikkaasti kokemuksia sekä työ- että henkilökohtaisesta elämästä. Lapsuuskuvaus alussa on oudon pitkä, ehkä näppäränä naamiona tehdä kirjasta muistelma eikä yhteen työnantajaan keskittyvä? Samalla se tarjoaa vertauskuvan myöhemmälle "hainpuremalle", joka tapahtui töissä, ei aivan niin konkreettisesti kuin lapsena. 

Miksi ihmeessä kirjoittaja kuitenkin valitsi olla töissä paikassa, jonka toimet ovat niin hurjia ja jonka kiinnostus työntekijöidensä hyvinvointiin on nolla? Wynn-Williams sai lapsia ja tarvitsi työnsä ja sairausvakuutuksensa. Ylevämpi syy oli ajatus siitä, että sisältäpäin olisi tehokkaampaa vaikuttaa yhtiön päätöksiin kuin ulkoa. Hän ei siis lähtenyt talosta, ennen kuin sai potkut. Vaikutus isoihin päätöksiin jäi pieneksi, sillä kriittisiä ajatuksia yhtiössä ei suvaittu.

Wynn-Williams sanoo toisin kuin kirjoittajan esihenkilön Sheryl Sanbergin Lean in -kirjassa on kerrottu; tukea pomoilta oli turha odottaa. Eikä vain henkilökohtaisia tilanteita koskevissa asioissa, kuten työnkuvan muutoksissa tai työntekovelvoitteesta synnytyslomalla, vaan henkilö saatettiin heittää tahallisesti niin sanotusti tuleen. Kiivaissa poliittisissa tilanteissa vankeuden tai väkivallan uhka työntekijöille ei sekään saanut johtoa kiinnostumaan. 

Surkuhupaisaa on se, että sananvapauden visionääriyhtiö haastoi Wynn-Williamsin oikeuteen kirjasta ja sai läpi kiellon, jonka mukaan kirjaa ei saa markkinoida, sakon uhalla. Saankohan nyt bannin Metalta, kun kerron siitä? (Jos minua ei näy hetkeen, tiedät, mistä on kysymys.) Vaikkei tämä ole markkinointia, vaan kirja-arvio, ja kirjan lainasin kirjastosta. Niiden ja kirjakauppojen listoilla teos sentään näkyy. Meta ei vielä ulotu niitä muokkaamaan, mielipiteitä tosin kyllä, mikä voi jatkossa johtaa millaisiin poliittisiin päätöksiin missä vain. Ja se on pelottavaa. 

Kirjan näppärän nimen alkuosa on lainaus F. Scott Fitzgeraldin Kultahatusta, loppuosa tiivistää, mistä tarinassa on kirjoittajan mukaan kyse. 

Sarah Wynn-Williams: Edesvastuutonta väkeä. Tarina vallasta, ahneudesta ja idealismin hylkäämisestä. (Careless people. A Cautionary Tale of Power, Greed, and Lost Idealism.) Kosmos 2026. Suomennos Taru Luojola.