Ian McEwan: Mitä voimme tietää

Herkkua McEwanilta, kerrassaan upottava kirja. Ainakin jos viihtyy oxfordilaisessa ympäristössä ja kirjallisissa piireissä. Kertoja Tom elää 2100-luvulla, ja ilahduttaa kuulla, että vielä silloinkin yliopistot, kirjastot ja museot ovat olemassa. Tom pohtii: 

"Humanistiset alat ovat aina kriisissä. En enää usko, että se on instituutioiden vika - se johtuu älyllisen elämän luonteesta, ajattelusta itsessään. Ajattelu on aina kriisissä. Me pidämme kuitenkin itseämme onnekkaana sukupolvena. Luonnontieteet ja teknologia - jotka ovat pitkälti omistautuneet materiaalien ja näiden korvikkeiden etsintään - ahmivat suurimman osan niukan juhlapöydän antimista, ja meille jäävät pelkät murut." 

Tämä on tuttua, mutta maailma on muuttunut: lukuisien tuhoisien sotien ja luonnonmullistusten jäljiltä väkiluku on pudonnut alle puoleen nykyisestä. Britanniasta on "merennousun" jälkeen tullut saaristo, jossa korkeimmat kohdat ovat asuttuja, muu on veden alla. Tuntemamme merenrantakaupungit ovat kadonneet kaikkialta. Lajikato on edennyt dramaattisesti. Nigerian imperiumi kukoistaa, Pohjois-Amerikka, "josta ei juuri saatu uutisia", on vajonnut sisäisiin jengisotiin ja pimeyteen. Muttta ihmiskunta sinnittelee edelleen. Ehkä tämä on nyt se utopia, jota olemme kaivanneet kaiken dystooppisen synkistelyn rinnalle?

Tom tutkii englantilaista kirjallisuutta vuosilta 1990 - 2030, meidän aikojamme siis. Hänellä on suorastaan pakkomielle Francis Blundyn legendaarisesta runosta, jonka Blunty teki vaimolleen Vivienille tämän 54-vuotissyntymäpäivälahjaksi, illallisjuhlien kohokohdaksi. Mies oli kuulu runoilija, mainittu muun muassa T.S. Eliotin tai Tennysonin kanssa samoissa lauseissa, ja hänen koronamuotoon (ei liity mitenkään virukseen tai tauteihin, vaan on tiukkasääntöinen runotyyppi) kirjoittamaansa sonettikokoelmaa hän itse piti parempana kuin John Donnen vastaavaa. 

Tutkimuksen ongelma on se, että runoa ei ole enää olemassa. Uniikin lahjan on lukenut vain Vivien, ja sen saivat Blundyn ääneen lukemana kuulla synttärijuhlien vieraat. Heidän mukaansa työ oli erikoislaatuisen hieno, mutta ainoa kirjoitettu kappale on kadonnut. Runon aiheeksi kuulijat arvelivat rakkaudentunnustusta vaimolle ja ylistystä luonnolle, mutta ihan varmoja ei olla. Lukuisat tutkijat metsästävät johtolankoja runon jäljistä, Tom ja hänen kollegansa Rose etunenässä. 

Kuulostaa dekkarimaiselta mysteeriltä, ja sitä se onkin. Ja paljon enemmän. Tulevaisuudenkuva, rakkaustarina (tai useita), taiteen ja kielen merkityksen pohtija, kirjallisuuden kirjon esittelijä (ja väistämättä brittiläisyyden painottaja), tutkijan ja elämäkerturin työn kuvaus, sukupolviromaani... Mutta ennen kaikkea tutkielma aikojen välisestä ymmärryksestä; siitä, mitä pystymme ja haluamme muistaa. Miten teot ja muistot säilyvät tai eivät säily, ja miten tätä kaikkea voi kuvata. 

Upeasti, todistaa McEwan. Kirjan rakenne on erityinen: McEwan kertoo Tomin ajasta mutta enemmän hänestä katsoen sadan vuoden takaa, Tomin kuvauksina Francisin ja Vivienin elämästä. Kirjassa ei ole tavanomaista vuosiluvuin tai silloin-ennen-merkinnöin varustettua lukuohjeistusta, vaan se sekoittaa kahden aikakauden tarinat niin taitavasti, että lukija pysyy huomaamatta mukana, sukeltaa Tomin kanssa menneeseen eli meidän aikaamme ja jännittää 2100-luvulla, löytyykö Blundyn runo vielä jostain. Lisäkierteenä vielä kertojan vaihdos loppupuolella: tarinaa jatkaa Vivien. Aivan kuin hän ei vain olisi malttanut pysyä enää hiljaa, kuten teki elinaikanaan. 

Saattaa kuulostaa hankalalta, mutta ei ole: olin tosi vaikuttunut kirjan luettuani. Luin äskettäin dekkaria, jossa tekstiä vaihdeltiin eri aikatasoihin niin usein, että ärsyynnyin pomppimiseen. Mutta näinkin tyylikkäästi sen voi tehdä, jos on mestarikirjoittaja!  

Kirja sisältää niin paljon viitteitä omaan juoneensa, maailmantilaan ja taiteeseen, etenkin kirjallisuuteen, etten varmasti kaikkia tajunnut ahmiessani (ja kun jonkin vihjeen tajusin, riemu oli suuri): ei tyhjene kertalukemalla. Kaikki sen henkilöt eivät ole nirsoja akateemisia professoreita tai taiteilijoita. Kuten Tom kuvaa erästä syntymäpäivävierasta, Chrisiä, joka oli käytännön miehiä:

"Runous veti hänen mielensä matalaksi. Samoin klassinen musiikki. Niiden kulttuurinen painoarvo, vakavuus ja tärkeily ahdistivat häntä. Hän epäili, että ihmiset oli hienovaraisin keinoin painostettu teeskentelemään, että he pitivät kaikesta sellaisesta, jotta eivät näyttäisi oppimattomilta typeryksiltä."

Herkullisia sitaatteja on Tomilta helppo löytää.

"Rose halusi, että olin onnellinen. Minä myönsin, että valitin pilalle menneestä maailmastamme liian usein. Maailma oli mennyt pilalle aina, ja sen kanssa oli vain elettävä." 

"Kuinka vaikeaa on nähdä selvästi, kun tuntee niin vahvasti."

"Tiesin kyllä, mitä järkevät aikuiset sanovat - nykyhetki katosi jatkuvalla syötöllä ahnaan menneisyyden kammottavaan kitaan."

Päivämme ja hetkemme katoavat tuohon kitaan koko ajan, lujaa vauhtia. Sen ajatteleminen ja tämän hienon kirjan lukeminen on haikeaa, hieman järkyttävää, mutta myös jännittävää, jopa toiveikasta. 

Kenelle: Muistojen säilyttäjille, tulevaisuutta miettiville, kirjallisuuden rakastajille. 

Ian McEwan: Mitä voimme tietää. (What We Can Know) Otava 2026. Suomentanut Jaakko Kankaanpää.

Kannen maalaus: Sail to the Sky, Louise Body, kannen suunnittelu Suzanne Dean.

Vuoden 2025 parhaat kirjat, Blogistania-ääneni

 

Kirjasome valitsi äänestämällä vuoden 2025 parhaat kirjat, kuten joka vuosi. Himolukijoiden parhaiksi valikoituneet huiput ja omat ääneni saaneet kirjat alla. 

Blogistanian Finlandian voittaja on Emmi Itärannan Lumenlaulaja (Teos). 

Lumenlaulajan olemassaolosta olen todella iloinen: uutta katsetta Kalevalaan upeasti naisen silmin, jo oli aikakin! Omat ääneni annoin vielä enemmän koskettaneille Jenni Räinän Vainolle, Marjo Niemen Pienen budjetin sotaelokuvalle ja Marisha Rasi-Koskisen Kesuuralle. 

Vaikeita valintoja. Juha Itkosen Huomenna kerron kaiken ja Milla Ollikaisen Mathilda ovat kovia kotimaisia ja voisivat yhtä hyvin olla kolmen parhaan joukossa. Komea on Paula Nivukosken Pimeät päivät, valkeat yöt ja riemastuttava Mariia Niskavaaran Ester, teurastaja. 

Ja jos viihdekirjallisuus olisi omana kategorianaan, olisin äänestänyt Kaisa Viitalan historiallista romantiikkaa edustavaa Klaani-sarjaa. Tai ehkä Ulla Raskin Blanka, Itämeren tytärtä. 

Lisää Finlandia-äänestyksen tuloksista Mirkalla instatilillä @sivujasivuja.

Blogistanian Globalia (käännöskirjat), voittaja on Jacqueline Harper, En ole koskaan tuntenut miehiä, suomennos Nana Sironen (Hertta-kustannus).
 

Käännöskirjoissa oli valinnanvaraa runsaasti, voittaja oli viiden kärjessä omallakin listallani. Päädyin innoissani äänestämään yhtä väärän vuoden kirjaa (mutta kun luin Hamnetin vasta viime vuonna!) sekä Pierre Lemaitren Säteilevää tulevaisuutta, suomennos Susanna Tuomi-Giddings ja V. E. Schwabin Addie LaRuen näkymätöntä elämää Maria Lyytisen upeana suomennoksena. 

Vahvana ehdokkaana pidin myös Liz Mooren Metsien jumalaa, Aleksi Milonoffin suomentamana. Samantha Harveyn Kiertoradalla luin englanniksi jo aiemmin, joten sen käännöstä en tunne, mutta ehdottomasti kirja kannattaa lukea, niin häkellyttävän hieno se on.

Lisää Globalia-äänestyksen tuloksista blogissa Kirjakaapin kummitus.
 

Blogistanian Tieto -voittaja 2025 on Paavo Teittinen, Pitkä vuoro (Gummerus).

Nykyorjuudesta kertova Teittisen kirja oli omakin ykköseni. Laaja, kuin vahingossa maan tavaksi noussut karu ja rikollinen ilmiö on syytä jokaisen tiedostaa ja vaikuttaa sen hävittämiseen siten kuin itselle on mahdollista. Etenkin viranomaisten kirjapinoon suorastaan pakollinen. 

Äänestin Alexander Stubbin Vallan kolmiota sen jäntevän ja huippuajankohtaisen maailmanjärjestyksen tilannekatsauksen ansiosta. Ja lisäksi nostin kirjarakkauden, lukuisat kirjavinkit ja asiantuntevat, mukavan letkeästi muotoillut analyysit ja esimerkit, jotka riemastuttavat lukevaa ja kirjoittavaa kansaa, eli Jani Saxellin Aiheiden kirjan. 

Tietopuolella antoisia minulle rakkailla aiheillaan olivat myös Henrik Meinanderin Helsinki ja Topias Haikalan Kielet ennen meitä. Ilmari Käihkön 10 oppia sodasta todella opetti ajattelemaan sotaa laajasta näkökulmasta; sota Ukrainassa on esimerkkinä, mutta opit ovat yleispäteviä. Teos valittiin Vuoden tiedekirjaksi, Suomen tiedekustantajien liiton raadin valitsemana. Ja Riina Tanskasen Tympeät tytöt - Luokkakipuja oli myös listallani korkealla. 

Lisää Tieto-äänestyksen tuloksista: Jotakin syötäväksi kelvotonta.

Lanu-kirjallisuuden kategorioissa en äänestänyt, koska luin sopivia niin vähän. Voittajat ovat:

Blogistanian lastenkirjallisuuden Kuopus
Nora Dåsnes: Sydän vasta puolillaan (WSOY, suomentaja Kati Valli)
Blogistanian lastenkirjallisuuden Kuopuksen tulokset instassa: inspiraationjaljilla

Blogistanian nuortenkirjallisuuden Kuopus
Annukka Salama: Sulamispiste (WSOY)
Blogistanian nuortenkirjallisuuden Kuopuksen tulokset: Yöpöydän kirjat

Suuri kiitos äänestyksen järjestäneille somettajille! Palkintojen jako ja kirjailijahaastatteluja nähtävissä paikan päällä keskustakirjasto Oodissa pe 24.4. klo 17 - 19, avoin tilaisuus kaikille!

Johanna Forss: Pidot

"Saavun juhliin yksin, tietenkin. Menen aina juhliin yksin, niin kuin miehenikin. Toinen jää kotiin lasten kanssa. Tällä kertaa en olisi halunnut lähteä yksin, ja siitä syntyi pieni riita."

Maria on lapsuudenystävänsä Mariannen hulppeissa, taide- ja samppanjakylläisissä juhlissa ja tuntee olonsa orvoksi. Hän tapaa kuitenkin tuttuja ja puolituttuja, joten yksin ei tarvitse seisoskella insta-ilme kasvoilla, jos ei niin halua. Miksi menestyvä, julkkikseksi taiteilijana noussut Marianne oli kutsunut hänet, pitkän hiljaisuuden jälkeen? 

"Sanon kuitenkin Kristalle, ettei kukaan luultavasti tunne Mariannea niin kuin minä. Se kuulostaa uhkaukselta, ja tavallaan onkin.
- Mutta ei me viime vuosina olla enää... pidetty yhteyttä.
- Ai miksi?
- No... elämä on vaan tullut väliin.
Olemme hetken hiljaa kuin tosiaan miettisimme kaikkea sitä mitä elämäksi lasketaan. En saa kiinni mistään merkittävästä, ja se tekee minut haikeaksi."

Maria ja Marianne ovat kotoisin Kuopiosta. Siinä missä Marian kotona oli neliöitä, kiiltävää pintaa, kirjastohuone ja parvekkeita sekä molemmat vanhemmat, Marianne asui yksiössä äitinsä kanssa, jota tyttö joutui hoitamaan tämän mielen ongelmien vuoksi, mutta kuuli myös lämpimiä sanoja, joita Marian kodissa ei koskaan sanottu. Maria haaveili ja pääsi opiskelemaan taideakatemiaan, Marianne kauppikseen. Kuitenkin Mariasta tuli perheenäiti ja museotyöntekijä, Mariannesta kuulu taiteilija. Moni muukin asia on keikahtanut päälaelleen. Tai tullut näkyviin erilaisena kuin sen ajatteli olleen.  

Forss kuvaa kiinnostavasti perustavanlaatuisia vastakohtaisuuksia: läheisyys ja etäisyys, rakkaus ja kateus, kiintymys ja viha, rehellisyys ja salailu. Pidot paljastavat näitä brutaalisti ja fiksusti. 

"Kai jonkinlainen rajattomuus kuuluu väistämättä kaikkiin läheisiin ihmissuhteisiin, Piia sanoo ja suoristaa selkäänsä. Hänellä on ammattitanssijan ryhti. - Ehkä mä en siksi enää pysty. En halua luopua ääriviivoistani, tiedän missä ne kulkee, enkä halua että ne kulkee missään muualla.

Melkein tunnen kuinka maapallo pyörii."

Ihmissuhdetrillerin lisäksi on kiintoisaa lukea taidepuhetta, jota pidoissa käydään, ja miettiä samoja kysymyksiä. Miten valitaan taiteilijuuden ja tavistyön välillä? Onko taideteoksen tekijällä merkitystä vaiko vasta teoksen tulkitsijalla? Ovatko omakuvamaalaukset aikansa selfieitä ja mikä niissä kiehtoo? Onko some sokerivuori, jossa vain tykkäillään, mutta makein hippu on aina oma? Riemastuin kielimaininnasta erään kuraattorin sanoin:

"Meidän kielikin köyhtyy kun asioiden arvo altistetaan vaan helvetilliselle tykkäämiselle, mä en tykkää enää mistään, mä haluan että niille tunteille, arvostukselle, kateudelle, himolle, ihailulle on täsmällisempiä nimityksiä..."

Mutta miten käy Marian ja Mariannen välisen siteen ja muuttuneiden välien: jääkö Maria juhlimaan vai poistuuko pidoista, joissa ovia aukeaa moneen suuntaan? On hienoa, että ihmisellä on mahdollisuus valita. 

Pidin kirjasta: se on kiinnostava ja älykäs tutkielma ystävyydestä iloineen ja kääntöpuolineen, kasvusta ja kateudesta, jota voi potea itseltäänkin salaa, valinnan mahdollisuuksista, haaveiden ja toden törmäyksestä. Eli tuosta, mitä elämiseksi sanotaan. Tunnelma on jännitteisen tiheä ja teksti kulkee vaivatta. Muutamat murreilmaisut eivät ihan iske kohdilleen (tyyliin eikös Kuopiossa ole mualiman napa eikä muailman?), mutta enpä ole asiantuntija niissä minäkään. Kirjailija on itse kotoisin Kuopiosta ja opiskellut ja tehnyt työuransa kirjakustantamoissa Helsingissä. Romaani on hänen esikoisensa. 

Kenelle: Ystävyyskirjojen lukijoille, luokkaretkeä tehneille, taiteesta innostuville, höttöä vieroksuville,  elämänvalintojaan tuskaileville.

Johanna Forss: Pidot. Tammi 2026. Kansi Markko Taina. 

Minna Canth: Agnes. Minna Canth -haaste.

Aina ilahdun Minna Canthin merkkipäivästä ja vähän turhaudun: virallisissa liputuspäivissä ei mainita henkilöitä, mutta vahva vaikuttaja 1800-luvulta on ensimmäinen nainen, jonka syntymäpäivästä saatiin vakiintunut liputuspäivä. Toiseksi on saatu Miina Sillanpään päivä lokakuun alussa, suositelluksi (eli hieman vakiintunutta heikommaksi) liputuspäiväksi Tove Janssonin päivä 9.8. Sukupuolten tasa-arvossa on vielä tekemistä: en usko, etteikö yhtä fiksuja naisia historiastamme löytyisi kuin ne miehet, jotka ovat saaneet päivänsa kalenteriin. Mutta tavat ovat olleet toiset ja jättäneet ansioituneet naiset syrjään julkisuudesta monista syistä, mikä näkyy lippusaloissa vieläkin. 

Mietin kyllä Minnaa vuoden varrellakin, etenkin räikeimmissä naisten syrjimistapauksissa, kuten palkkatilastojen parissa tai kuullessani naisten loukkaavaa kohtelua työpaikoilla, mikä nostattaa vihaista ällistystä: siis, vielä tänä vuonna 2026, monet naiset kokevat alistavaa ja epäasiallista käytöstä pelkän sukupuolensa takia! Sitä on vaikea jos ei mahdoton ymmärtää. Mitä Minnakin sanoisi? 

Nyt luin novellin nimeltä Agnes, joka on loistoesimerkki Minna Canthin ajattomasta ihmismielen tuntemuksesta, tyylitajusta, huumorista ja yhteiskunnallisesta terävyydestä. Liisi kertoo tarinan koulutoveristaan, joka oli kaikkein kaunein ja ihastuttavin. Jonka huomiosta kilpailivat niin koululaiset kuin aikuiset. Joka jätti varjoonsa tavalliset tallaajat lumovoimallaan, jota ei kukaan voinut vastustaa muttei myöskään tarkalleen sanoa, mistä lumo johtui. 

"Jäykät, tahmeat luonteet sulivat hänen läheisyydessäänkin, iloisuus syttyi [ja] riipasi mukaan vakavimmatkin ja vapautti heidät huomaamattaan tavallisista konventionin siteistä."

Hän oli Agnes, jota kaikki ihailivat mutta jonka lähelle kukaan ei päässyt, tuumii Liisi, joka oli Agnesin fani ja orja siinä missä muutkin. Ja pyrki näyttäytymään Agnesin silmissä niin täydellisenä kuin vajavaisuudeltaan - Agnesiin verrattuna - suinkin pystyi. 

Agnes muutti Helsinkiin muiden jatkaessa opintojaan kotikaupungissa, jossa myös aikuistuttiin, perheellistyttiin. Huhu kertoo Agnesin muuttaneen Helsingistä Pietariin, suihkuseurapiireihin. Liisi on aviossa Antin kanssa ja kolmen pikkulapsen äiti, kun hän yllättäen tapaa Agnesin heidän yhteisessä kotikaupungissaan. Lumo ja kauneus ovat ennallaan, samoin tietty etäisyyden tunne, mutta jostain (nostalgisesta?) syystä Agnes haluaa tavata Liisiä enemmänkin. Kiireinen perheenäiti tuskailee, mutta hänen miehensä Antti pitää seuraa Agnekselle. Ehkä jopa enemmän kuin kohteliaisuus vaatisi? Agnes kuvaa elämää Pietarissa:

"- Kunhan ei ole ikävää, kuivaa ja ummehtunutta, niinkuin teillä täällä... Uh, minä tukehtuisin!

- No, no, kovinpa te - alkoi Antti.
- Ettehän te tiedä elävännekään. Toista siellä suuressa, avarassa maailmassa, jossa on alituista vaihtelua ja jossa ihmiset ovat hilpeitä, älykkäitä, kehittyneitä - ah, minä en tulisi enää toimeen muualla kuin Pietarissa. Niin, mahdollisesti sentään myöskin Pariisissa."

Minna Canth kuvaa herkullisesti Liisin näkökulmaa tilanteessa, jossa hänen mielikuvituksensa lähtee laukkaamaan. Antti on luotettava, sen hän tietää, mutta Agnes on tosiaan erityinen. Ehkä Antti kuitenkin on kiinnostunut? Ehkä jopa viehättynyt? Mitä tästä kaikesta seuraa? 

Tarina on niin samastuttava, että tragedian piirteistä huolimatta usein naurattaa. Mikä on varmasti tarkoituskin, sillä Canth pistää kieli poskessa överiksi Agnesin ihanuuden kuvauksen. Ja ihailuni Canthin älykkääseen ihmiskuvaukseen, psykologiseen silmään, kasvaa. Eikö vain sinunkin koulussasi tai työpaikallasi ollut joku Agnes? Ja tunnetko oikeastaan kumppaniasi tarpeeksi hyvin, kun tilanne on uusi ja outo? Ja ehkä se tärkein: miten itse reagoisit Liisinä? Mustasukkaisuus saattaa kasvaa salakavalasti, voimallaan ja kiihkollaan säikäyttää ja hävettää sen tuntijaa itseäänkin, huomaa Liisi. Ainakin opimme, että Liisi on erittäin tuntemiskykyinen ihminen järkevyytensä ohella, mistä kertoo jo hänen kuvauksensa lapsistaan ja perhearjen tuominen kaiken keskelle. 

Vanhanaikaisesta kielestä nauttiva lukija saa palkkionsa: Joku on sympaahthillinen, joku eroittui joukosta ja teki effektiä, ja sydämessä toden totta voi olla kaksi ämmää. Suomalaiset elivät (Agneksen mukaan) alkukantaista ja "vegetariaarista" elämää, ja "pieni kiihoitus avioliitossa on suuresta tärkeydestä, levollinen jokapäiväisyys on rakkauden kuolema." 

Mitä ihmettä, tekikö Agnes mielestään palveluksen Liisille saattaessaan hänet suureen epävarmuuteen? Pohjoismaiden naisten asemasta keskustellaan naisten kesken kiivaasti: onko uskollisuus ja kärsivällinen perheen palveleminen voimaa vai heikkoutta? Hurjan täysi ja viisas sisältö lyhyessä tekstissä etenkin, kun muistaa sen kirjoitusajankohdan, jolloin kaksinaismoralismi ja naisten oikeudet olivat vasta heikkoja nostoja hiljaisuudessa, jossa naisten kannalta elettiin. 

Moraalisaarnaus häivähtää, mutta uskon, että Minna Canthin viesti säilyisi samana, vaikka tästä tehtäisiin uusversio, modernilla kielellä, kuumilla seksikohtauksilla ja somella täydennettynä (Agnes olisi niin somevaikuttajamateriaalia! Kuka kirjailija tarttuisi uusversion tekoon?). Viesti olisi: naiset ovat paitsi toimivia myös vahvasti tuntevia olentoja ja tekevät virheitä, kuten miehetkin, mutta tärkeintä on valita oma polkunsa ja pysyä sillä, toisenlaisia valintoja tekeviä tuomitsematta. Mainio novelli, joka veti ja viihdytti ja sai ajatukset rullaamaan.

"- Onneton se ihminen, joka ei rakkauden kahleita kanna.
- Te rupeatte runolliseksi."

Minna Canth: Agnes. Ensijulkaisu vuonna 1892 Otavan kokoelmassa Novelleja 2. 

Osallistun postauksella Minna Canth -lukuhaasteseen 19.3.2026, jota vetää Yöpöydän kirjat -blogin Niina (myös logo hänen).

Lisää Minna Canthista aiemmissa postauksissa: 

Minna Canth on ajankohtainen aina!

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen. Minna Canth Elämäkerta.

Minna Rytisalo: Rouva C Biofiktio Minnan elämästä.

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki Kuvitelma Kuopion patsaiden takaa.

Minna Canth: Hanna (Tuija Takalan selkomukautus)
Tuija Takala: Minna Canth. Kolme novellia.

Minulla on Canthia! Kauppa-Lopo ja kauppojen muistelua

Minna Canth: Lehtori Hellmanin vaimo ja asiaa Kanttilan talosta

Kansallisteatteri: Minna Canth

 

 

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Shakespearen Myrsky

Shakespeareen törmään nyt vähän väliä, niin kirjoissa kuin ruudulla. Ja teatterin lavalla, kuten Kapsäkissä, jossa Jussi Nikkilän dramatisoima ja ohjaama versio menee vielä hetken, suosio toi lisäesityksiä.

Nikkilä on osaava, kuten tutusti muutkin kapsäkkiläiset, joten esitys on laadukas ja ihastuttavan höpsö hulluttelu. Kun haaksirikkoutuneen laivan korkea-arvoiset matkustajat ajautuvat autioksi luulemalleen saarelle, on odotettavissa törmäyksiä saarella jo olevien kesken. Sillä siellä asuu mahtava Prospero tyttärineen, alkuasukas Caliban sekä henkiä, joista Ariel toimii Prosperon alttiina palvelijana (pakosta tosin). 

Käy ilmi, että tulijat ovat Prosperon kilpailijoita herruudesta Napolissa ja Milanossa, tuolloisissa itsenäisissä kuningaskunnissa, kauan ennen yhtenäistä Italiaa. Historiasta eivät katsomossa istuneet lukuisat lapset liene olleet niin kiinnostuneita kuin näyttävista hahmoista ja nopeista tapahtumista. Ihmettelimme (aikuis)seuralaiseni kanssa, miten hievahtamatta nuori yleisö seurasi esitystä, jonka juoni ei ole helppo seurattava aikuisellekaan. Mahtavaa nähdä lasten kiinnostus ja se, että vanhemmat heitä ahkerasti tuovat elämysten äärelle! Istuimme permannolla liian edessä (toisen rivin päässä), ääni puuroutui hieman paikoitellen, kun sen toisto oli oletettavasti suunnattu kuulumaan paremmin laajemmalle. 

Mutta juoni ei ole tässä pääasia (ehkä Shakespeare kirjoitti sen pöllypäissään?), vaan iloinen esitys, jossa on niin jännitystä kuin romantiikkaakin, musiikkia ja hienoja asuja, joiden vaihdon nopeutta myös ällistelimme. Jussi Nikkilä sai tosiaan urakoida vaihtaessaan hahmoaan ja ilmeentymispaikkojaan tahdilla, josta nousi hiki katsojallekin! Lavalla olivat lisäksi näyttelijä-muusikot Anu Hostikka, Paavo Kerosuo, Antti Korhonen ja Veera Railio. Hyvän mielen teatteria, jossa klassikko kohtaa nykyajan. Suositusikäraja 8 vuotta. 

Kuvassa vasemmalta Paavo Kerosuo (Prospero), Jussi Nikkilä (Caliban), Anu Hostikka ja Veera Railio (henget), kuva Tero Vihavainen.

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Shakespearen Myrsky. Ensi-ilta 

Karl Ove Knausgård: Yökoulu

Knausgårdin Aamutähti-sarja on edennyt neljänteen suomennettuun osaansa, enkä vain malta olla näitä lukematta. Kirjailijan tekstiin kestää aina hetken paneutua, mutta kun on sisällä, on vaikea päästä ulos. Olen Knausgårdin suhteen niin sanotusti "uskossa", kuten Juha Itkonen jossain haastattelussa sanoi olevansa. Uskoon johdattaneesta Taisteluni-sarjasta en saanut edes blogattua, sen verran suuren vaikutuksen se aikanaan teki. 

Yökoulu oli palkitseva odotetulla tavalla ja jäsentyneempänä kuin pari aiempaa. Keskiössä on vain yksi henkilö, norjalainen Kristian, joka kasvaa ärsyttävästä opiskelijasta ärsyttäväksi aikuiseksi. Harvoin tapaa näin epämiellyttävää päähenkilöä! Onko hän nyt täydellinen esimerkki minäminä-kulttuurin kasvatista? Kritiikkiä itseään kohtaan hän ei ymmärrä eikä kestä lainkaan. 

"Olin vain oma itseni, ja siitä hyvästä tällainen paskalasti naamaan." 

Poika haaveilee maailmanmaineesta valokuvaajana ja pääsee opiskelemaan valokuvausta Lontooseen. Hän on universumin keskipiste, loistava aurinko, jonka ympärillä kaikki muu on haaleaa tiskivettä. Vanhemmat, sisarukset, naisystävät, muut opiskelijat, heitä hän säälii keskinkertaisuuden tai muun vian vuoksi, jos tulee ketään ajatelleeksi. Enemmän askarruttavat taidetyöt ja ura, jota ihmiskontaktit häiritsisivät, jos hän piittaisi. Seuraan tuppautuva, älykkäitä koneita kehittelevä Hans on outo, ja onko niin, että Kristiania seurataan Lontoon kaduilla, vai kuvitteleeko hän erakkoudessaan olemattomia? 

"Olin jokseenkin tottunut siihen, että minua tuijotetaan, olin hyvännäköinen ja kasvoissani oli jotain arvoituksellista, mikä arvatenkin herätti ihmisissä niin uteliaisuutta kuin kaipuutakin. Mutta hänen tavassaan katsoa minua oli jotain erilaista. Aivan kuin hän tuntisi tai vähintään tietäisi minut."

Hän tutustuu Christian Marlowen Tohtori Faustus -teokseen ja viehättyy. Ehkä loistava kirjoittaja Marlowe jopa kirjoitti Shakespearen näytelmät, ajat täsmäisivät? Paljon puhutaan kirjoista ja musiikista valokuvataiteen ohella, taiteesta kiinnostunut lukija haluaa pysyä mukana. Kirjallisuutta opiskeleva Liz välttelee naapuriaan, nostan naiselle hattua: hän vaikuttaa tajuavan heti miehen harhaisen omakuvan, jota kuvataan tarkasti, välillä jopa lukijaa huvittavasti:

"Minä en ollut ihminen, joka luovutti. Olin ihminen, joka piti pintansa ja taisteli vaikeudet läpi."

Kun tapahtuu onnettomuus, johon Kristian sotkeutuu tarkoittaessaan "pelkkää hyvää" (lue: hölmöyttään) ja johon liittyy rikos, hän järkyttyy. Mikä lupaava inhimillisyyden merkki! Mutta taianomaisesti hän pelastuu pulasta. Ja jatkaa uraansa omalla tavallaan, kohoaa maineeseen ja menestykseen, yhtä itsekkäänä kuin aina. Parinkymmenen vuoden kuluttua hänen valokuvanäyttelynsä New Yorkissa on Tapaus. Vaikka hän luonnollisesti halveksii nykkiläisiä, kuten kaikkia muitakin. 

"He elivät valheessa, mutta eivät tajunneet sitä itse, vaan olivat päinvastoin ylpeitä siitä ja kaikesta mitä se edusti. He uskoivat jopa, että New Yorkissa oli jotain eurooppalaista ja joskus oikein leuhkivat sillä, mutta olisin tuhat kertaa mieluummin ottanut jonkin Keskilännen persläven, joka sentään eli vain yhdessä valheessa eikä yrittänyt enää toisella valheella kohottaa itseään muiden yläpuolelle niin kuin New York."

Jotenkin mies on päätynyt naimisiin ja isäksi, mitä ei olisi voinut uskoa. Ehkä se silti kuului hänen haaveisiinsa, jotka kaikki ovat toteutuneet, vai luotiinko olosuhde tarkoituksella jostain käsin? Koko kirjan mitalta olemme saaneet kuulla Kristianilta, miten ainutlaatuinen yksilö hän on, joten tämäkään kuvio ei kulje tavallista rataa. Esiin nousee yllättäen vanha rikostapaus, ja tapahtuu muutakin ikävää. Lukija jännittää, joutuuko mies maksamaan aiheuttamastaan pahasta, ja jos, millä hinnalla. Siitä saadaan viite heti kirjan alussa, kun mies kirjoittaa muistelmaansa vaiheessa, jolloin hänellä on enää yksi toive jäljellä. 

Knausgård on muuntanut Tohtori Faustus -tarinan nykyaikaan ja omaan kirjalliseen ilmaisuunsa. Tunnelma on aamutähtimäisen synkkä, pelkoa herättävä ja nimetöntä kauhua uhkaavasti väläyttelevä, mustan huumorin pilkahduksineen. Tuttuun tapaan kirjailija kuvaa henkilönsä ajattelua, arkisia toimia ja keskusteluja pilkuntarkasti, mikä luo tekstiin hypnoottista imua. Suuri kuvio kaiken taustalla ei ole loistava tähti, vaan jotain muuta. Vaikuttava teos, joka häiritsee ja osin ällöttää, osin pelottaa ja osin nostaa irvistyksenkaltaista hymyä; kylmäksi se ei jätä. Ainakaan "uskossa" olevia. Sarjasta on tarkoitus tulla seitsenosainen, joten monta on lukijalla vielä edessä. 

Muita Knausgårdilta:

Ikuisuuden sudet
Aamutähti
Poissa päiväjärjestyksestä

Karl Ove Knausgård: Yökoulu. Like 2026. Kansi Perttu Lämsä.

Lena Andersson: Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä

Lena Anderssonin kirpeät novellit oikeutensa ja tunteensa tiedostavasta nykyihmisestä osuvat terävinä ja huvittavat lukijaa. Ainakin siihen asti, kun alkaa miettiä omaa suhtautumistaan itseen ja muihin, saattaa nimittäin joutua epämukavuusalueelle. Mutta sellaiset ajatukset kannattaa häivyttää äkkiä ja keskittyä muiden käyttäytymiseen, se on paljon hauskempaa! (Ja "muut" ovat kirjassa vielä ruotsalaisia!)

Otetaan nyt vaikka nuori, kaunis Annie. Hänellä on vanhempi naisystävä, Simone, jonka jämähtäneeseen elämään Annie uskoo tuovansa raikkaan tuulahduksen. Joskus Simone on kuitenkin ärsyttävän epäluuloisen ja katkeran oloinen - Simone itse kuvaisi sitä tarkkanäköisyydeksi ja kriittisyydeksi - eikä Annie oikeastaan taida pitää hänestä. Tai ei ole pitämättäkään, sillä enemmän häntä kiinnostaa suhteensa naimisissa olevaan mieheen, josta hän jaksaa puhua loputtomasti. Kunhan he menevät oikeasti yhteen, Konstantinista tulee Annien toiveiden mies! 

Kumma kyllä, miehellä ei vaikuta olevan kiire muutoksiin. Andersson hajottaa roimasti vinoja ajatusrakennelmia minäkuvista tehokkaan lyhyessä mitassa. Eikä kyse ole vain nuorista naisista, Simonella on omat pinttymänsä. Onneksi molemmilla on hyvä terapeutti.

Entä sitten Liselotte? Hänellä on diagnosoitu rintasyöpä, eikä tämä ole asian hauska puoli. Vaan hänen päätöksensä "elää aidosti, karsia kaikki epäoleellinen ja panna asiat kuntoon". Tarkoittaako se sitä, että hän saa loukata Matildaa listaamalla tämän selän takana puhutut panettelut ja Matildan väärät käyttäymismallit, hyvän hyvyyttään ja silkkaa aitouttaan? Auts.

Novelli Olgasta irvailee suhtautumista maahanmuuttajaan. Rawia on huivia käyttävänä muslimina suvaitsevaisuuden ansassa hänkin. Amandan seurustelu kaatuu hänen analyysinsä poikaystävästä. Tytön mieleen ei juolahda, että "maailma voi olla suurempi kuin hän." Kuinka nuorisolaista, kuinka inhimillistä. 

"Tajuan että on rankkaa kuulla, ettei olekaan niin mukava kaveri kuin on luullut olevansa. Mutta miksi mistään ei voi puhua ilman että kaikki suuttuvat? On pakko pystyä myöntämään, miltä maailma näyttää."

Kipeitä pistoja, mutta pakko myöntää, että totuuspohjaa on: jokainen lukija löytänee jotain tuttua (ja inhimillistä), joko itsestään tai tuttavastaan. Anderssonin tiivistystaitoa ja huumoria arvostan. Ja sitä, että saamme hänet vieraaksi toukokuussa HelsinkiLitiin! 

Minäkeskeisyydestä ja tunnepuheen överiydestä ovat kertoneet muutkin kirjailijat; viimeisimmistä tulee mieleen Johannes Ekholmin Päähenkilö, jonka tihkuvaa ironiaa ja satiirista muotoa en ihan loppuun jaksanut lukea kuin kursorisesti silmäillen ja miettien, onko kirjan nimi heitto Saara Turusen Sivuhenkilölle. Huumoriakin on siinäkin, piilotetummin kuin Anderssonin hurjissa sivalluksissa. Liisa Keltikangas-Järvisen menestykseksi noussutta tietokirjaa Itsekkyyden aika vasta aloittelen, mutta osuvia sitaatteja on jo löytynyt, kuten:

"Elämme minäminä-aikaa. Ihmisen tulee tietää, mitä hän tahtoo, ja tietää, mitkä ovat hänen juttujaan. Hänen ei tule olla epävarma etsijä vaan oman elämänsä sankari. Hänen tulee pitää kiinni oikeuksistaan, hänen pitää saada olla ihmissuhteissa oma itsensä, kompromisseihin hänen ei tule taipua. Hän itse on projekti, jota hän hoivaa."

Kenelle: Itsekeskeisyyteen ja sisäisiin sankareihin kyllästyneille, hyvinvointi- ja selfhelp-boomia ihmetteleville, ihmissuhteiden vaikeuksia pohtiville, terävää huumoria arvostaville. 
 

Lena Andersson: Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä. (Studie i mänskligt beteende.) Siltala 2025. Suomennos Sanna Manninen.