Ossi Nyman: Alkuhuuto

Ossi Nymanin romaanihenkilöihin tutustuessa ei tiedä, pitäisikö nauraa vai voihkaista: usein molempia. Osuvasti nimetty Toivo haaveilee työn jättämisestä, vaikka on alle viisikymppinen. Maailma ei mene hänen mielestään hyvään suuntaan maahanmuuttoineen ja muineen. Ei ole enää mummon leipomaa leipääkään. 

"Hän ei pysty hyväksymään sitä, että koko maailma on mennyt päin persettä, eikä koskaan palaa entiselleen. Mikään mihin hän on uskonut ei ollutkaan pysyvää. Kaikki on paljastunut katoavaiseksi aina ihmisistä urheiluseuroihin ja kyliin ja kaupunkeihin asti. Jopa ilmasto ja vuodenajat ovat muuttumassa toisiksi. --- Hän ei halua saavuttaa elämällään mitään, ainoastaan viettää aikansa mahdollisimman mukavasti." 

Mukavuuteen kuuluu rakkaus, jota Toivo etsii netistä. Hän löytää Marjutin ja rientää ostamaan sormukset. Marjut ottaa naiseudestaan kaiken irti: hän elää mukavassa mutta väljähtyneessä liitossa, ja hakee ihailua ja seksiä muilta kuin mieheltään Faithilta. Tämä puolestaan on maahanmuuttokriittinen maahanmuuttaja, jolla on hyvä työ suntiona, aina siisti ulkonäkö sekä huoli siitä, että he Marjutin kanssa ovat vieraantumassa. Joko nauroit tai voihkaisit?

Nautinnonhaluinen Marjut ja vakava Faith vaikuttavat tosiaan etääntyneiltä toisistaan, vaikka Faith uskoo asian parantuvan, ehkä Jumalan tai terapeutin avulla. Marjut saa Toivon unohtamaan kaipuun menneeseen, mutta nykyisyyskin kiukuttaa miestä. Nainen päättää rakastaa tämän ehjäksi, tuoda iloa ja valoa Toivon elämään. Eikä hänellä orgasmejakaan vastaan mitään ole. Avioeroa hän ei suunnittele, sillä "Marjut ei halua kenenkään ajattelevan, että hän olisi huono puoliso tai ihminen." Eroa ei halua myöskään Faith omista syistään.

Marjut näyttäisi oivaltaneen jotain tärkeää, kun hän katsoo köyhää pesulanpitäjää: "Hän ei ollut ketään onnettomampi eikä kukaan häntä onnellisempi. Ihminen sopeutuu  kaikkeen. Vain muutoksen hetki on vaikea." Haluaako kukaan näistä henkilöistä muuttua? Miksi, tai miksi ei? Heidän kunniakseen on sanottava, että he pyrkivät olemaan aktiivisia toimijoita, mutta onko heidän keinoillaan mitään vaikutusta onnellisemman elämän saavuttamiseksi? 

Juttuun sekaantuu ulkopuolisia keskustelijoita, jotka kommentoivat Toivon reaktioita.

"- Nyt Toivo on ymmärtänyt, et tää kaikki ei johdukaan hänestä, vaan olosuhteista hänen ympärillään. Hänen lapsuudesta. Yhteiskunnan rakenteista. Globalisaatiosta. Siitä, että hänen nuoruudessaan ja lapsuudessaan koulutusjärjestelmä ei osannut vielä ottaa hänenlaisten tarpeita huomioon. Mikä on tietysti melkosen ironista, kun tiedetään kuinka paljon hän kadonnutta aikaa kaipaa.
- Hän syyttää mun mielestä nyt täysin oikeutetusti kaikkia paitsi itseään."

Toivo on raivoissaan, on vaikea hyväksyä, etteivät asiat menekään kuten "piti" tai kuten hän hyvinvointiyhteiskunnan kasvattina kuvittelee itselleen luvatun. Yllättäen hän päättää olla jalomielinen Faithia kohtaan, vaikka on tälle kateellinen. Toivo ilmoittautuu maanpuolustuskurssille. Alan pelätä, että Toivo on menetetty. 

Avartava analyysi ihmisyydestä sekavassa maailmassa: kukin etsii tapojaan olla. Vastustamalla, sopeutumalla tai nautintoja etsimällä. Entiseen kaipuu on suuri - entiseen, jota tuskin on ollut olemassakaan. Muistuttaa monia maailman maiden nykypuolueita ja poliittista johtoa, joissa faktoilta suljetaan silmät tiukasti. Tekstistä tulee usein mieleen Kari Hotakainen traagisen ja koomisen yhdistelmineen ja pienen ihmisen urheine tai säälittävine räpistelyineen suurempien voimien vallassa. Näin me räpistelemme, kukin tavallamme.

Kenelle: Mennyttä kaipaaville, pärjääville ja pärjäämättömille, maahanmuuttokriittisille, maailman hulluutta päivitteleville, ohi oman kuplan katsoville, Hotakais-tyylin ystäville. 

Ossi Nyman: Alkuhuuto. Teos 2025. Ulkoasu Taru Staudinger.

Lisää dekkareita! Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi, Anu Patrakka: Ihailija

Pohjoismainen dekkarikierrokseni vie Norjaan. Hurjasti myynyt Jørn Lier Horst on entinen rikostutkija, mikä näkyy dekkarissa selkeästi: poliisityö kuvataan tarkasti ja todesti, yksityiskohtia myöten (hieman huvitti poliisin rengaskansioiden numeroinnin kuvaus). Mutta pitkäveteistä teksti ei ole, dialogia, vauhtia ja tapahtumia riittää.

Lähtöasetelma on genrelle ominainen: kokenut ja väsynyt poliisi, jonka lähipiirissä on toimittaja. Tässä ne ovat komisario William Witting ja hänen tyttärensä Line. He joutuvat mukaan kesämökkimurtojen selvittelyyn, sillä Wittingin oma mökki on Stavernissa, jossa murtoja on havaittu. Tapaus osoittautuu luultua monisyisemmäksi, kun yhdeltä mökiltä löytyy ruumis. Ja outoja alkaa tapahtua, ruumis katoaa, mökkialueelle tippuu kuolleita lintuja... 

Tutkimukset laajenevat ja monimutkaistuvat; lopulta ne vievät Wittingin Liettuaan. Hän yllättyy Vilnan siisteydestä ja mukavista näkyvistä päiväsaikaan, mutta pinnan alla on paljon köyhyyttä ja siitä aiheutuvaa rikollisuutta, joka heijastuu muualle Eurooppaan. 

"Iltahämärissä kadut näyttivät aivan erilaisilta. Hänen ohitseen käveli tyylikkäitä miehiä ja kevyesti pukeutuneita, mutta raskaasti ehostettuja naisia. Toisaalta jalkakäytävillä istui kerjäläisiä odottamassa ystävällisiltä sieluilta lanttia tai muuta avustusta."

Witting oli tekstin mukaan tutkinut tietoja Liettuasta "tietosanakirjasta". Mahtoiko olla noin, vai onko kääntäjä tulkinnut esimerkiksi wikipedian omalla tavallaan? Oslolaisen poliisin tiedot maasta olivat myös kummallisen heikot, lähinnä rikollisuuden värittämät. Tosin siihen on pohjaakin tilastojen valossa. Witting pääsee myös näkemään valtavat käytettyjen ja varastettujen tavaroiden fyysiset markkinat: "Se oli kuin ulkotilassa oleva Claes Ohlson, Biltema ja Ikea - kaikki kolme yhdellä kertaa. --- Tämä on ostoskeskus niille, joilla ei ole varaa hankkia vaatteita tai ruokaa tavallisista kaupoista." 

Huumekauppaan ja rikollisjengeihin kiertyvät tämänkin kirjan kuviot. Eivät minulle kiinnostavinta luettavaa, odotin enemmän kesämökkipuolelta, sillä se koskettaa omaakin elämää. Mutta tunnustusta on annettava tekijälle: lukijalle heitellään taitavasti täkyjä, epäilyjä ja yllätyksiä, ennen kuin homma saadaan päätökseen. Tiukan poliisityödekkarin ystäville täsmäluettavaa.

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi. Otava 2025. Suomennos Tiina Sjelvgren. Kansi Elina Salminen.

Nelson Monteiro, portugalilainen poliisi Porton henkirikosyksiköstä, vie tyttöystävänsä, suomalaisen Emilian, Lissaboniin pitkäksi viikonlopuksi. Kovin hitaasti vaikuttaa heidän suhteensa etenevän, mutta matkalla se saa uusia käänteitä. 

"Jotakin puuttui, jotain mikä yhdistäisi heidät ja pitäisi heidän kiinni toisissaan. Mielessään Nelson näki heidät ajautumassa erilleen, eikä hän tiennyt miten sen estää."

Yhdessäoloa haittaavat oudot kuolemantapaukset, joita Nelson joutuu selvittelemään entisessä kotikaupungissaan. Kyse on vieläpä lapsuudentutuista, kuten vanhasta Maria Glóriasta, joka oli aiemmin tunnettu fadista, fadolaulaja, joka vieläkin laulaa julkisesti. Emilia hurmaantuu fadomusiikista ja osaa viettää aikaa yksikseenkin kaupungilla, kun Nelson hoitaa asioitaan. Kypsän oloinen suhde siis.

Maria Glória asuu yhdessä Rosan kanssa, jonka Nelson myös muistaa lapsuudestaan. Kahden iäkkään naisen välit vaikuttavat tylyiltä, ja lukija saa tietää taustoja takautumilla heidän nuoruuteensa. Rakkausasioista tietenkin on kyse, mutta kuinka vakavista ja keiden välillä? 

Kuten lajiin kuuluu, tunnemme etsivän perheasioita enemmänkin: Monteiron lapset ovat jo aikuisia, vaimo on ex, ja dementoitunut isä Portossa vaatii jatkuvaa hoitoa. He jäävät kuitenkin pieneen sivuosaan. Ehdin jo ajatella, että kirjasarjassa saisi olla Nelsonin lisäksi joku vastapaino-päähenkilö, jotta kuvio täydentyisi ja juoni rikastuisi, pahiksella tai jollain muulla kierteellä. Emilia on liian läheinen. Mutta kuin ajatukseni olisi luettu, Nelson menee tapaamaan vuosien jälkeen äitiään! Ehkä Beatriz on kaipaamani vastapaino? 

"Hänen olisi pitänyt käydä äitinsä luona aiemmin, Emiliakin oli sanonut että pelot on kohdattava, jotta niiden yli pääsi. Ja hän jos kuka tiesi mistä puhui."

Kuulostaa jännittävältä, jään seuraamaan jatkoa. Kuten aina Patrakkaa lukiessa, Portugalin matkahaave heräsi, ja nojatuolimatka kirjan parissa on aina hyvä vaihtoehto. Maista ja matkoista puheen ollen, olen nyt kiertänyt muut Pohjoismaat dekkarintekijöiden kautta paitsi Islannin. Taidan jättää sen kirjasomen perinteiselle Dekkariviikolle, joka tulee jälleen 9. - 15.6. Sitä vetää Kirsin kirjanurkka. Paljon dekkarijuttuja blogeissa siis luvassa!

Nelson Monteirosta aiemmin:
Arvoton
Kiusaaja

Anu Patrakka: Ihailija. Otava 2025. 

Marianne Cedervall: Viimeisen laulun kaiku

Kirja on Mullvaldsin murhat -sarjan viides osa, mutta toimii myös itsenäisenä: en ole lukenut aiempia, mutta hyvin viihdyin tarinan parissa. Mullvalds sijaitsee Gotlannissa, jonne juuri suunnittelen kesäreissua, vieläpä lapsenlasten kanssa (ks. jäljempänä). Täsmäosuma minulle siis, vaikka kirjassa odotetaan joulua surkeassa säässä, joka äityy myrskyksi.

Anki Karlsson on paikallinen asukas, jolla on marplemainen tapa sekaantua paikkakunnan rikostapauksiin. Hän harrastaa islanninhevosia ja on tartuttanut innon lapsenlapseensa Majaan, joka viihtyy usein saarella mumminsa luona ratsastamassa. 

Saarelle matkustavat myös turistit Tomas ja Nils, sillä Tomas haluaa tehdä sukututkimusta: hänen isotätinsä, lähetyssaarnaajana Kongossa toiminut Dagny, on oudosti kadonnut Gotlannissa puhekierroksellaan noin 80 vuotta sitten. Ehkä hän saisi selville jotain tädin vaiheista?

Runsas lumentulo saarella ei ole pikkujuttu; se lamauttaa kaiken liikenteen. Huoli siitä, pääsevätkö jouluvieraat perille, kutistuu sen rinnalla, että turistit saattavat tietämättömyyttään hölmöillä. Mutta niin näköjään saattavat paikallisetkin, kuten yli-innokas Anki, jonka ystävä Tryggve joutuu pelastamaan pulasta tuon tuostakin. Samalla saadaan selvyyttä saarella tapahtuneisiin rikostapauksiin.

"- Anteeksi, Tryggve sanoi. - Asia vain on niin, että pitäjään saapunut sukututkija katosi eilen. Et kai ole nähnyt häntä missään? 
Birgit seisoi Kentin vierellä, ja Putte nuuski molempien lahkeita. Siskokset vilkaisivat toisiaan pikaisesti. - Katosi? kysyi Kent. - Tässä säässäkö? Kuulostaa hengenvaaralliselta." 
- Se todella on hengenvaarallista, ja siksi etsimmekin häntä, Tryggve vastasi kuivasti. - Onneksi meillä on tässä telamaasturi apuna. 
- Eikös Kajpe Kviarissa ole ennustajaeukko, kysyi Birgit. - Luulen kuulleeni puhuttavan häneästä. Ja jättäkää hemmetti soikoon koira kotiin! 
- Ennustajaeukko, huudahti Kent. - Kuinka epäkristillistä!"

Gotlannin-vierailu oli viihdyttävä ja suorastaan rauhaisa dekkariksi, ruumiin löytymistä sai odotella pitkään hevosten ja koirien seurassa sekä toistuvilla kahvitteluhetkillä. Saaren elämä poikkeaa mantereesta monin tavoin, ja pieni yhteisö on omanlaisensa. Nähtävyyksiä ei esitellä, mutta niihin voi tutustua paikan päällä tai netissä. Kirsin Book Clubin dekkari-illassa pohdittiin, onko saaren sää tosiaan noin vaarallinen talvisin, eikö lumiaura auta? 

Henkilöitä ja tapahtumia on maltillisesti, joten tarinaa on helppo lukea ja eläytyä eri-ikäisten elämiin, kuten Majan poikaystäväpulmiin. Sopii hyvin siis myös teinien lukemistoon, isovanhempien lisäksi. Perussujuvaa cozy-tyyppistä dekkaria, ei veristä eikä varsin pelottavaa vain lievästi jännittävine tapahtumineen, joita ei tosiaan ole liikaa. Melkoinen mummodekkari, sanoisin.

Marianne Cedervall: Viimeisen laulun kaiku. (När sista strofen klingat ut.) Mullvaldsin murhat -sarja. Otava 2025. Suomennos Riie Heikkilä.

Kansi Emmi Kyytsönen, sarja-asu Tuuli Juusela. 

Varjon maa. Junckerin ja Kristiansenin tutkimuksia.

Valtaisaksi räjähtänyt dekkarigenre on vaikea ottaa haltuun: tarjontaa on niin paljon ja sarjamuotoinen julkaiseminen lisää tekijöiden ja teosten määrää niin hurjaa tahtia, että perusteellinen seuranta on mahdotonta. Otavan ja Kirsin Book Clubin järjestämässä lukupiiri-illassa saimme tutustua moniin uutuuksiin ja keskustella dekkaritrendeistä, joista meille kertoi Dekkariseuran puheenjohtaja Sini Paloheimo. Kiinnostavan keskustelua odotellessa hyppäsin mukaan tanskalaisten toimittajien Kim Faberin ja Janni Pedersenin dekkarisarjaan sen neljännessä osassa, ja kokemus oli yllättävän nautittava.

Voimalaitoksessa tapahtuu onnettomuus. Dementoituneiden vanhusten hoitokodissa sattuu epätavallisen paljon kuoleman- tapauksia. Ministerin poika tapetaan. Poliisit Juncker ja Kristiansen kollegoineen saavat töitä enemmän kuin tarpeeksi hajautuessaan tutkimaan tapauksia, joten priorisointiakin on tehtävä, ajan tapaan. 

Ihailen kirjoittajien napakkaa otetta lukuisten juonilinjojen ja rönsyjen koossapitämiseksi. Vaikka tapahtumia on paljon, kokonaisuus ei tunnu sekavalta. Tarina etenee niin huumejengien, sotaveteraanien, luontohörhöjen kuin poliisien läheisten kansoittamassa ympäristössä hämmästyttävän luontevasti, ja lukija voi luottaa määrätietoisen etenemisen johtavan johonkin. 

Mukana ovat tutut peruselementit, tai kliseet, voisi sanoa: perheistään vieraantuneet uranrakentajat, homouttaan piilottelevat, eriuskoiset sukupolvet, influensserit, sosiaalityöntekijät, viranomaisten toiminta harmaalla alueella, huumekauppa, aseteollisuus... mutta myös epämääräisesti kasvava pelon tuntu, mikä tekee dekkarista dekkarin. 

Aiempiin sarjan kirjoihin viittaillaan sen verran, että jotkut tapahtumat selittyvät, vaikka henkilöt jäävät osin vieraiksi, kuten Signe Kristiansen, joka on siirretty Junckerin Vaarallisten rikosten osastolta Järjestäytyneen rikollisuuden osastolle. Sarjaa seuranneet tietänevät tästäkin paljon enemmän:

"Hänelle on arvoitus, miten hän ylipäätään sai nykyisen virkansa. Toki hän on taitava poliisi, sen hän tietää hyvin. Mutta hän on ajan saatossa myös uhmannut monia käskyjä, joten hän oli varautunut siihen, ettei hän koskaan nousisi järjestelmässä korkeammalle kuin ylikonstaapeliksi. Ehkä hän onkin saanut potkut ikään kuin ylöspäin. Ehkä joku oli laskeskellut, että häntä on helpompi hallita, kun hän on johtotehtävissä."

Junckerin poikaa uhataan, jolloin hänen on puhuttava ex-vaimonsa kanssa - tämä on lähestynyt entistä miestään viime aikoina epäilyttävän usein. Onko hänellä toimittajana omia tarkoitusperiä? 

"- Sinä et kyllä hitto vieköön ole ihan viisas, Catherine sähähtää.
- Kasper on aikuinen mies, Jucker yrittää puolustella itseään. - Emme voi sekaantua siihen, miten hän elää elämäänsä. 
Hän kuulee itsekin, miten typerältä se kuulostaa. Charlotte pudistaa alakuloisena päätään, ja kyyneleet valuvat hänen poskilleen. 
- Hän on meidän poikamme, Martin, ja hän on sitä aina riippumatta siitä, miten vanhaksi hän tulee tai miten vanhoja meistä tulee."

Tapahtumien aikajänne on viikko, johon sisältyy paljon. Hieman liikaakin, ainakin ihmisiä, sillä kaikkien rooli tai motiivit eivät jää mieleen. Vauhtia, jännitystä ja aikakauden ilmiöitä riitti. Tavaraa oli niin paljon, että yhteiskunnallisuus jäi lähinnä ilmiöluetteloksi vanhustenhoidon ongelmista ilmastonmuutokseen. Kritiikkiä tai ratkaisuja ei esitellä, maailma on mustavalkoinen. Rikkaat ovat julmia, köyhät kilttejä tai muuten epäilyttäviä, poliisit ylettömän hienokäytöksisiä, vaikkeivat jauhot heidänkään pusseissaan puhtaita olisi, kuten viittaillaan. Mutta kaikesta vyörytyksestä huolimatta luin kirjan innolla ja uteliaana loppuun saakka ja ihailin ammattikirjailijoiden taitoa pitää kokonaisuus kasassa ja edistää sitä vauhdikkaasti. Voisin kuvitella lukevani sarjan muitakin osia, jos aikaa riittäisi.

Kirjojen alussa olevia mottoja en usein osaa yhdistää itse teokseen, joten olen päätellyt niiden olevan merkityksellisiä lähinnä kirjailijalle itselleen. Mutta tässä motto iskee mojovasti. Kertoo myös klassikkokirjailijoiden ajattomasta viisaudesta (ja hienoisesta mahtipontisuudesta kirjailijoiden taholta):

"Tämä oli aikakausista paras ja pahin, se oli viisauden aikaa, se oli hulluuden aikaa, se oli uskon mutta samalla epäilyksen aikakautta, valon ja pimeyden aikaa, se oli toivon kevättä ja epätoivon talvea, ihmisillä oli edessään kaikki eikä mitään, oltiin menossa suoraa päätä taivaaseen ja toisaalta aivan päinvastaisteen uuntaan." 

Charles Dickens

Varjon maa. Junckerin ja Kristiansenin tutkimuksia. Like 2025. Suomennos Jaana Palanterä.

Kuvat lukupiiri-illasta (se ”kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika”, josta Kirsi Ranin puhuu Lukupiiri-kirjassaan, oli läsnä) otti Kirre Ranin. Keskikuvassa esittelen dekkaria, alimmassa Sini Paloheimo.

Henrik Meinander: Helsinki. Erään kaupungin historia.

Historian professori Henrik Meinander teki kirjan, jota on tarvittu ja kaivattu: erään kaupungin, Helsingin, historian tiiviisti ja sujuvasti yksissä kansissa. Suurtyö, hieno työ! 

Meinander on tunnettu historioitsija, mutta myös sujuva sanankäyttäjä ja kirjoittaja, tiesin jo ennestään, joten odotin kirjaa innolla, ja olen lukenut sitä jo moneen kertaan - kerran kokonaan ja osia sieltä täältä. Kaupungin perustamisen syistä lähdetään ja kuljetaan lähes 500 vuotta, aina meidän päiviimme saakka.

Kokonaisuus on onnistunut ja mielenkiintoinen eikä lainkaan kuivan paperinmakuinen, kuten ei kaupunkikaan. Meinander tuo kronologiaan mukaan ilmiöitä ja teemoja, jotka ovat olleet olennaisia Helsingin asioista päättäjille, elinkeinoelämälle ja asukkaille ja muokanneet kehityksen siihen pisteeseen, jossa olemme nyt. 

Vaikka olen lukenut paljon kaupungin historiaa, tunsin saavani raikasta näkökulmaa, kuten siitä, miten vaivalloinen kaupungin alku oli tai miten vahvasti geopoliittikka sen perustamiseen ja sijaintiin vaikutti. Tarvittiin kauppapaikka Tallinnan ja muiden Itämeren hansakaupunkien vastapainoksi, sillä Ruotsin kuningas Kustaa Vaasaa kismitti kaupankäynnin etujen valuminen meritse Baltiaan. Mutta olisiko uusi kaupunki Santahaminan saarella vai Vantaanjoen partaalla? Ja mistä sinne saataisiin asukkaat: siirrettäisiinkö turkulaiset sinne? (Hurjaa!) 

No, turkulaisia ei siirretty, mutta muita kyllä, kuten tiedämme, kuninkaan kirjelmällä, joka päivättiin 12.6.1550, mikä katsotaan Helsingin syntypäiväksi. Homma muuttoineen ei sujunut nurinoitta. Eikä kaupankäynti elpynyt, kuten piti. Meinander toteaakin:

"Kaupungin rakentaminen tyhjästä oli silti lievästi sanoen uhkarohkea päätös, varsinkin kun kuningas itse ei ollut koskaan käynyt paikan päällä."

Helsingillä oli kuitenkin valttinsa, ja monista vaikeuksista - tulipaloista ja sodista - huolimatta se alkoi kasvaa, ensin hitaasti, sitten kiihtyvää tahtia. Suomenlinnan rakentaminen oli vahva moottori (onnenpotku, sanoo Meinander) koko kaupungin kehitykselle, josta saanemme siltä osin kiittää itänaapurin uhkaa ja ruotsalaista varautumis- ja kaupankäyntiviisautta. Venäläisten vallattua maan Helsinki nostettiin suurruhtinaskunnan pääkaupungiksi, mikä taas toi oman vahvan sysäyksensä rakentamiselle ja kehitykselle. 

Meinander kietoo aiheeseen sopivasti eurooppalaisen politiikkaa ja kulttuuria, jotka näkyivät muun muassa kielikysymyksissä sekä aatesuuntien kehityksessä. Eikä teollisuuden ja teknologian kehityksen merkityskään pieni ole Helsingin kehittyessä "pohjoismaiseksi metropoliksi", kuten kirja kaupunkia nimittää. Lopussa kytketään pääkaupunki koko maan kehitykseen - "elää ja hengittää muun Suomen tahdissa" - ja annetaan pieni katsaus, tai toiveita, tulevalle, kuten:

"Kaupungin taloudellinen kehitys ei ole automaattisesti yhteydessä siihen, miten Suomi muutoin menestyy. Muuttoliike haja-asutusalueilta tuo asutuskeskuksiin uutta työvoimaa, mutta kieltämättä Suomen valtion heikko taloustilanne ja kiristynyt geopoliittinenn suhde Venäjään viivästyttävät pääkaupunkiseudun infrastruktuuriin ja kulttuurielämään tehtäviä suuria investointeja. Ne olisivat kuitenkin tarpeen kaupungin sykkeen ja energian vahvistamiseksi." 

Tuleeko Helsingistä kestävien ratkaisujen ja ihmisistään huolta pitävien kaupunkien esikuva - ainakin sillä olisi siihen hyvät mahdollisuudet, arvelee Meinander. Itse lisäisin: kunhan ulkopuolinen myllerrys asettuu uomiin, joissa kehitys saa rauhassa edetä ja johtomme toimii viisaasti yhteiseksi hyväksi.

Kirja on kuvitettu maltillisesti pienin mustavalkoisin kuvin ja kartoin - hyvä ratkaisu, etteivät kuvat vie koko huomiota, ja niitä löytää netistä muutenkin - sekä oheistettu laajalla aineistoluettelolla ja henkilöhakemistolla. 

Ehdoton must jokaisen historian ja Helsingin ystävän luettavaksi ja mielellään kirjahyllyyn myös: uskon itse selaavani tätä usein. Ansiokas Helsingin neljä vuosisataa (Eino S. Suolahti, 1949) on jo klassikko itsessään, kuten Meinander sanoo, mutta nykykatsanto on tarpeen. Täpäkkä, asiantunteva ote ja helppolukuisuus ovat kirjan valtteja, samoin ihmisymmärrys, mikä näkyy ilmiöiden kuvauksissa. Henkilöhistorioihin sinänsä ei mennä. Päiviimme kipeästi osuva on olympiavuoden 1952 viittaus Matti Klingeen, joka ei "koskaan elämässään suhtautunut kritiikittömästi Yhdysvaltoihin". 

Henrik Meinander: Helsinki. Erään kaupungin historia. Siltala 2025.

Toisenlaista historiaa tarjoaa teos Meidän Kallio, joka kertoo elämästä Helsingin Kallion Linjoilla 1900-luvulla noin 1940-luvulta joitakin vuosikymmeniä eteenpäin osuusliike Elannon taloissa asuneiden lapsuusmuistoina. Elanto rakensi työntekijöilleen asuntoja toimitilojensa lähelle ja huolehti väestään muutenkin, kuten lastentarhan pitämisellä, jotta aikuiset pääsivät töihin.

Ihania tarinoita, joita lukiessa nauratti ja liikutti. Ja hirvitti, lasten pommi- ja mäenlaskutouhuja kuvitellessa, etenkin Rauskilla, pommituksen jälkeisellä rauniotontilla Hämeentien ja Viidennen Linjan kulmassa. Lapsia oli ehdottomasti kielletty sinne menemästä, joten se oli hyvin suosittu leikkipaikka. Ihme, ettei sattunut enempää haavereita! 

Kirja on mainio ajankuva kaupungista, sen hurjasta kasvusta ja sodanjälkeisestä lapsimäärästä ja perheiden, etenkin lasten ja nuorten, arjesta. Harrastettiin voimistelua ja urheilua, kuten pesistä Haapiksella (nykyinen Väinö Tannerin kenttä), käytiin elokuvissa, kuunneltiin Radio Luxemburgia, tehtiin pientä jäynää mutta talkkaria toteltiin. Uimaan opittiin Sompasaaressa, katoilla kiipeiltiin ja parhaat pakoreitit kortteleiden suojissa tiedettiin.

Ostokset tehtiin kivijalkakaupoissa, maito haettiin päivittäin kannulla, kun jääkaappeja ei vielä ollut. Nuoret hankkivat leffa- ja karkkirahaa jätepaperia keräämällä tai elokuvateatterissa pikku hommissa paikannäyttäjänä tai lipunrepijänä. Facebookia ei ollut, mutta kaikki tiesivät kaiken, sillä porukkaa ja kavereita riitti pihalla aina.

Teki mieli heti lähteä katselemaan kirjan paikkoja. Vieläkö löytyy mainittu pyöreä ikkuna tai porttikonki? Henkilökohtaiset muistot eivät tarjoa kaunokirjallisuutta, mutta mukavia hetkiä kalliolaisille, Helsingistä kiinnostuneille, vuosina 1940-1950 syntyneille ja heidän läheisilleen.

Jouko Toivonen (toim.): Meidän Kallio. Ei päivää ilman Elantoa. Into 2019.

Kustantajalta loppuunmyyty, mutta kirjastosta ja divareista löytyy.

Silja-Elisa Laitonen: Taakka

Silja-Elisa Laitosen hieno historiallinen Suviranta-trilogia päättyy (voi ei!) kirjaan Taakka. Pidin hurjasti aiemmista teoksista Valinta ja Haavat, jotka kertovat suorasukaisesti ja tuoreella kulmalla helsinkiläisen Raakelin vuosista sodan aikana lottana ja rauhan ajan alusta. Kolmas osa nostaa koko sarjan vielä uudelle tasolle, johonkin historiallisen ja psykologisen romaanin sekä dekkarin yhdistävään genreen. 

Eletään 1950-lukua, ja Raakelin ura poliisissa etenee rikosetsiväksi murharyhmään. Naisena se ei ole helppo tie, mutta tunnemme jo Raakelin määrätietoisuuden ja neuvokkuuden selvitä kiperimmistäkin tilanteista. (Tosin se ottaa veronsa, kuten sarjaa lukeneet tietävät.) Kollega Hautaviita vetää vahvasti puoleensa, mutta Raakel on naimisissa Voiton kanssa. Voittoa vaivaavat sotatraumat, ja Raakel joutuu lisäksi hoitamaan sukulaistyttöään Elisaa, joka teinitemppuilee kaikin keinoin. Eikä Raakel tunne itsessään äitiyden kipinää. Välit omaan äitiin Gretaan ovat viileät, edelleen.

Linnan Tuntematon sotilas tulee elokuvateattereihin, ja vaikka Raakel ei niin välittänyt miehisestä kirjasta - lotista ei kerrottu mitään konkreettista - hän toisia piristääkseen järjesti leffaillan illallisineen Voitolle, ystävälleen Saimille ja tämän ihastukselle Karille. Voitto oli voinut pitkään hyvin, mutta elokuva oli hänelle liikaa.

"- Ei mennyt kauhean hyvin, Saima totesi. - Miehet sentään tulevat juttuun, hän kevensi, sillä Raakelin ilme oli kuin uitetulla koiralla.
- Miten minä voin olla näin tyhmä, Raakel sätti.
- Minähän tätä ehdotin.
- Sinä et voinut arvata Voiton reaktiota, mutta minun olisi pitänyt. Nytkö kaikki tämä hyvä katoaa? Raakel sanoi ja huokaisi syvään."

Töissä sentään sujuu, vaikka jutut ovat ikäviä. Pedofiilejä, sikiönlähdetyksiä, väkivaltaa. Raakel selvittelee monenlaisia rikoksia, joista kirjaan tulee dekkarin tuntu. Painetta tuo oma taannoinen teko, jonka Raakel tietää rikokseksi. En tiedä, perustuvat tapaukset todellisuuteen vai kirjailijan mielikuvitukseen, mutta ajassaan uskottavia ne ovat. Raakelin esihenkilö on myös kummajainen, siis nainen, Sarlin. Usein nimenomaan naisia tarvittiin naisia koskeviin juttuihin, joten siksi heillekin oli alettu järjestää poliisikursseja jo 1930-luvulla. 

Ajankuva on herkullisen lavea. Kauppoihin tuli uusi villitys, bikinit, Rock around the Clock soi, Amerikkaan muuttanut ystävätär Laila piipahtaa Suomi-visiitillä muotilookissaan, ja ihmiset olivat uteliaita, kuten upouuden Kulttuuritalon avajaisjuhlissa:

"Lailalta kysyttiin politiikasta, kylmästä sodasta ja avaruuteen menosta, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisestä kilpailusta. Hän osasi vastailla kuten näissä juhlissa kannatti. Laila keskusteli kaikesta mikä kiinnosti Raakeliakin mutta mistä hän ei osannut puhua. Kysyttiin myös Amerikkaan palanneista natseista, ja heistäkin Lailalla oli paljon kerrottavaa. Tuo nainen löysi aina voittajan puolen, ajatteli Raakel vähän kyllästyneenä ja kävi ottamassa lisää cocktailpaloja." 

Raakelia vaivaa edelleen edesmenneen rakkaan tätinsä Elisabethin salaisuus. Se pitäisi vielä hoitaa mieltä painamasta, mikä tarkoittaisi matkaa Vöyrille. (Vöyri on nyt niin in!)  Kesäloma sentään auttoi Raakelia, elämä Voiton kanssa tuntui taas sujuvan, Elisakin alkoi vaikuttaa aikuisemmalta. 

"Uransa lisäksi hän oli onnistunut pitämään itsensä kasassa. Vaikka tehty synti ei koskaan hänen harteiltaan lähtisi, hän oli selvinnyt."

Mutta uusia työtehtäviä ja myös henkilökohtaisia iskuja on tulossa. "Ihmisten tarve teutaroida" ei muuttuisi koskaan, tuumii Raakel. Kuuban sota nostaa synkkiä muistoja. Ja tapahtuu käänne, joka sysää Raakelin mustiin ajatuksiin: itsensä kasassa pito vaatii nyt jotain aivan muuta.

"Raakel oli jo kauan aikaa sitten todennut, ettei ihmiskunta itsessään tule muuttumaan, oli vain ajan kysymys, milloin kaikki räjähtäisi käsiin. Ihminen oli tikittävä aikapommi. Paljon riippui siitä, millaiset tukijoukot kenelläkin oli. Pahinta oli sota omaa itseä vastaan, ja niillä raunioilla roihusi ikuinen tuli."

Juhlavasti sanottu, mutta kirjan ja koko sarjan paras anti on näkökulma: Raakel ei ole köyhä eikä kipeä, mutta silti sota ja elämä ylipäänsä voivat olla liikaa nuorelle naiselle. Voiko kukaan vastata vaatimuksiin ja olla tyytyväinen tai jopa onnellinen, jos ei ota ohjia omiin käsiin? Siihen vaaditaan tukea, taitoa ja tahtoa. Eikä niitä kaikilla ole nykyisinkään. Soisi jokaisen miettivän osaltaan, miten osaisi lähimmäisiä, etenkin nuoria, tukea, eikä vaatisi oman maun mukaisia ratkaisuja tai taannoisten vanhempiensa opettamia tapoja, jotka eivät enää toimi. Kirjailija Sirpa Kähkönen on monesti puhunut armosta nuoria (ja muitakin) kohtaan (kritiikin sijaan, olen tulkinnut), mikä tuli tätä lukiessa vahvasti mieleen. Vaikka kirja puhuu sota-ajasta, se resonoi vahvasti tähän päivään. 

"Raakel halusi sanoa, miten typerää oli ajatella, että vain miehet saivat seikkailla, että vain miehillä oli haluja, että vai miehet saivat epäonnistua. Sota oli traumatisoinut miesten lisäksi naiset, ja Raakel oli kyllästynyt miesten juoksuhautamuisteloihin ja taiston ylistämisiin. Sodalla oli kaikkien kasvot, silti taas yksi mies oli tahallaan mitätöinyt naisia.* Raakel ei nähnyt asiaa pelkästään lottakysymyksenä vaan kaikkien naisten kokemusten mitätöimisenä."

*viittaus 1950-luvulla ilmestyneeseen miehen kirjoittamaan sotakirjaan, ei Linnan Tuntematon

Raakel ottaa ohjat omiin käsiin. Tai kirjaimellisemmin, moottoripyöränsä sarvet. Sekin on aikanaan uutta, nainen liikenteessä. Paljon samaa hänessä on kuin tädissään oli, hän yllätyksekseen huomaa, mutta toivottavasti Raakel löytää mielenrauhan toisin keinoin.

Kenelle: Historiaa kestäville, naisen aseman kehityksestä kiinnostuneille, sodan seurauksia miettiville, sujuvan ja tapahtumarikkaan tarinan ystäville.
 

Silja-Elisa Laitonen: Taakka. Tammi 2024. Päällys Emmi Kyytsönen, kannen kuvat Abigail Miles, Arcangel ja Volker von Bonin, Helsingin kaupunginmuseo.

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka

Vuonna 1943 ison talon vanha emäntä Alma lähtee matkalle Saksaan. Sodan aikana, sillä yksi hänen kaatuneista pojistaan, Aarne, palveli SS-joukoissa Saksassa. Hitlerin organisaatio kutsui omaiset tutustumaan maahan, jolle he kalleimmat uhrauksensa antoivat, ja samalla tietysti ihailemaan natsien toimintaa. Ja tämä matkailuasia on totta eikä romaania, vaikka kirja onkin muuten fiktiota. 

80 vuotta myöhemmin lentoemäntä Ilona löytää isomummonsa jäämistöstä kirjeen, josta tämän matka käy ilmi, ja myös Aarnen kohtalo. Tämäkin perustuu tositapahtumaan, kirjailijan elämässä. Erikoinen lähtökohta kirjalle, mutta hurjan mielenkiintoinen, ja Vuoksenmaa on punonut siitä luistavan romaanin, joka kulkee kahdessa aikatasossa, Alman ja Ilonan. 

Alma on mainio tyyppi, hyvin todentuntuinen. Hän matkustaa ensin Helsinkiin, yöpyy hotelli Tornissa - ensimmäinen hotellivierailu ja hissiajelu ikinä, ja pian ensimmäinen lentokonematkakin, Riikaan, josta matka jatkuu junalla Berliiniin ja siitä maaseudulle. Sitkeästi Alma pysyy porukan mukana, vaikka jalat ja vatsa vaivaavat ja ikääkin on yli 70, mutta vaivat pidetään omana tietona. Nopeasti hän oppii uutta, maistelee outoja ruokia, nauttii pehmeistä untuvatyynyistä ja ihmettelee nähtävyyksiä. Ja ihailee saksalaista järjestystä ja varallisuutta (...jopa tavallisilla sotilailla on täällä paremmat tamineet kuin Suomessa upseereilla.) ja ottaa kiitollisena kaiken irti vieraanvaraisuudesta. Vaikka matkaväsymys alkaa jo jossain kohtaa vaivata: "Kun kaikkea hienoa ja erityistä on tarjolla paljon, alkaa nähty tuntua yhdentekevältä." 

Myöhemmin Ilona ihmettelee:

"Onko Alma tiennyt mitä juutalaisille tapahtui vai onko se ollut täysin sokea? 
Entä sodan jälkeen? Onhan kaikkien jossain vaiheessa ollut pakko saada tietää. Mitä se ajatteli silloin Hitlerin ja saksalaisten ylistämisestä? 
Ilonan vatsaan laskeutuu kummallinen kylmyys, vähän kuin pelko.
Kuka tahansa voi olla mitä tahansa."

Ei, Alma ei tiennyt. Kirjailija tuo kiiltokuvamatkan rinnalle juutalaisten tilanteen pienillä tarinoilla paikoista, jotka Alma näkee vain vilaukselta ulkoapäin. Tuolla kidutetaan, tuossa junassa matkataan kuolemanleirille... Tarinat tuntuivat irrallisilta ja lähes liian osoittelevilta, mutta kieltämättä kokonaisuudessa ne toimivat ja jäävät mieleen. Kirjailijan elokuvatausta näkyy: lukeminen on kuin leffaa katselisi ja teksti on hyvin konkreettista ja simppeliä, kaikki tasot näkyvillä. Juoni ja ajatus siis kärkenä sanataiteen sijasta.

Ilonan arjessa painaa Ukrainan sota ja hänen poikansa Aku, joka on uhoillut lähtevänsä taistelemaan. Lentoemännän työstä kerrotaan paljon: siinä missä Almaa lento pelotti, Ilona nauttii ilmassa olosta, ja työlennot suuntautuvat ympäri maailmaa Los Angelesista Koreaan. "Jos ihmiset lopettaisivat lentämisen, Ilonalta lähtisi työpaikka, mutta teoriassa olisi tietysti hyvä, jos kaikki turha matkustaminen lopetettaisiin. Mutta mikä matkustaminen on turhaa?" Ammattiottein hän hoitaa myös henkilökohtaiset asiansa, napakasti, oli kyse sitten deittailusta (hän on eronnut Akun isästä kauan sitten) tai kotitöistä. Käytännöllisyydessään hän muistuttaa isomummoaan, vaikka tilanteet ovat täysin erilaiset. Alman kohtalo oli haudata monia lapsiaan, Ilona yrittää pitää huolta ainokaisestaan, jo aikuisesta. Muutakin yhteistä Almalla ja Ilonalla on, kuten ikuinen ulkopuolisuuden tunne. 

Jäin ihmettelemään sitä, ettei Ilona kerro pojalleen suvun SS-yhteydestä, koska "se ei muuttaisi mitään" pojan elämässä. Kuitenkin hän itse oli järkyttynyt ja loukkaantunut siitä, ettei suku ole kertonut kaikkia käänteitään. No, ehkä aika ei ole otollinen kertomiseen nyt, kun Akulla on paljon muutakin mietittävää. Silti pidän ratkaisua itsekkäänä. Toinenkin auki jäävä kysymys heräsi, mutta siitä ei voi juonipaljastuksen pelossa kertoa. Kirjan lukeneet varmaan oivaltavat!  

Oli kiintoisaa matkata Alman mukana ja verrata tilannetta nykymaailmaan. Ilona jäi minulle vieraammaksi, nuorempi lukija katsonee toisinpäin. Almaa viisaampia emme vaikuta olevan, kaikesta tiedonkulun kehityksestä huolimatta. Silmämme näkevät, mitä niille näytetään. Ja näemme, mitä haluamme nähdä, kun vaihtoehdot eivät tule edes mieleen.

"Kyllä meillä on niin suurenmoista, että ei sitä voi kaikkia kertoa", kirjoitti Alma kotiin. 

Matkan reitti ja ajankohta ovat totta, muu on fiktiota, sanoo kirjailija jälkisanoissaan. 

Kenelle: Viime sodista kiinnostuneille, sukujuuria tutkiville, poliittista propagandaa pohtiville, nojatuolimatkailijoille, sukupolvitarinoiden ystäville ja helppolukuisen juonellisen tarinan ystäville. 

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka. Otava 2025. Kansi Elina Warsta.