Miksei aina voi olla perjantai?

Norovirus ja nostalgia: no-no, näitä kahta kavahdan. Yhtä lailla tarttuvia, halusi tai ei. Tämän kirjan myötä heitän käsidesit hittoon ja sukellan rohkeasti päin jälkimmäistä, kasarille.

Tuolloin alkoivat puhaltaa uudet tuulet. Kun radiosta kuultiin pääasiassa Aikamiehiä ja Peipposia, oli vallankumouksellista vaatia radiokanavaa, joka olisi suunnattu pelkästään nuorisolle.

Lainaus sivulta osakekirja.fi:

"Elävän Musiikin Yhdistys ELMUn vuonna 1985 perustama radioyhtiö oli aikansa radikaali kulttuuriteko. Valtioneuvosto päätti sallia kaupallisen radiotoiminnan Suomessa vasta 1980-luvulla. Ensimmäiset runsaat 30 toimilupaa myönnettiin tammikuussa 1985. Radio City aloitti lähetyksensä vappuaattona 1985, ja se oli järjestyksessä maan toinen kaupallinen radioasema (ensimmäisenä ehti Nivalan Radio Lakeus)"

Lakeus ehti saada luvan pari kuukautta ennen. Ajatus oli siis ilmassa myös muualla maassa. Mutta nimenomaan Radio Citystä tuli vertauskuva edistyksellisyydelle, vapaudelle ja uudelle aikakaudelle. Elin mukana syntyaikoja, vaikken sisäpiirissä: tiesin kuitenkin, missä mentiin. Vappuna 1985 kuuntelin Outi Poppin syntysanat:

"Tervetuloa lopultakin uusille nuorekkaille radioaalloille!"

Aikaan osui myös vihreän liikkeen alku. Kasvis-nimisessä ravintolassa Helsingin Ullanlinnassa käytiin syömässä, naapurini, ympäristö- ja tasa-arvoasioista puhunut aloitteleva vihreä politiikko lainaili puhelintani, kun hänellä ei vielä ollut omaa liittymää. (Oli lankapuhelinaika. Mietin, mahtoiko hän huomata Osmo Soininvaaran Vihreä metropoli -kirjan hyllyssäni?) Kaikesta hälystä nousi levoton tunne, että nyt liikahtaa jotain suurta, ja niin teki. Meitä lienee monia, jotka jakavat muistot ja joille kirja on tervetullut. Vasta näinä vuosina on sopiva aika nostalgialle tai kauniimmin, lähihistoriaan katsomiselle. Miksei aiemmin?

Ehkä siksi, että aikakauden merkityksen näkee vasta tietyn ajan kuluttua. Tapahtui paljon, niin mediamaailmassa kuin yhteiskunnassa ja taloudessa. Vihreä aate iti, it-maailma pullisteli, talous kasvoi suhisten, mediakenttä vavahteli. Muutoksen suuruutta ei näe paikan päällä.

Kun puliukkojen yömajasta Lepakossa Helsingin Ruoholahdessa muotoutui "uuden kulttuurin keskus", se yllätti kaikki. Paitsi ne aktiivit, jotka näkivät pidemmälle jo silloin ja perustivat ensin Elmun ja sitten Radio Cityn. Vaikuttajia ja tekijöiden nimilista on pitkä: Teemu Lehto, Teppo Turkki, Christian Moustgaard ja Juhani Merimaa, muutamia mainitakseni. Menestystä siivitti nousukausi.

(Minä ajelin tuohon aikaan Jopolla pitkin Ruoholahden rakentamatonta rantaa Dallas-kiharat hulmuten ohi lautatarhojen ja moottoripyöräkauppojen ja yritin kuvitella kaupunginosaa, joka siihen joskus kuulemma rakennettaisiin.)

Ajasta kertoo kirja Miksei aina voi olla perjantai? Joka sai minut niin nolon nostalgian valtaan, että hävettää. Muistan niin nuo fillaroinnit. Ja Radio Cityn tunnusbiisit. Pullakuskien typerät vitsit. Yölinjan vakavaääniset keskustelut. Minua jopa pyydettiin sinne töihin, mutten nähnyt silloista jakkupukuista itseäni Lepakkoluolan hieman erinäköisen jengin seassa, vaikka olisin varmasti viihtynyt mainiosti. Richie Mattila kertoo:

"Vuodesta 84 siihen asti kun lama alkoi, niin Radio City oli stadin kingi. Suunnilleen 'you get laid when you are with Radio City.' Jengi toi kyllä itse aktiivisesti sitä esille. Koko Radio Cityn jengi oli ihan staroja stadin skenessä. Mut näkyikö se sit valtakunnan mediassa? Ei."

Talkootyöllä Elmun voimin tehty työ tuotti hienoa tulosta, ja kanavasta tuli legendaarinen. Vapun 1985 jälkeen meni hetki, kunnes Suomi oli täynnä paikallisradioita, radiolupien vapautuksen myötä. Kuvioista sen jälkeen voi tutkia vaikka Wikipediasta. Radio City oli edelläkävijä, ja sen historia ansaitsee kirjansa, josta kiitos tekijöille.

Radio City ei ollut vain radiokanava, vaan symboli koko ajalle ja uudelle ajattelulle, joka osallisti nuoret osaksi yhteiskuntaa ja tulevaisuuden tekemistä. Sen mainosyhtiöstä kasvoi suomalainen radiomainonta, sen ohjelmista versoivat tutut formaatit, tuttavalliset rupattelut ja monet muut nyt tavalliset radion tekemisen tavat. Lapsipuolia lienee monia, mutta suora jälkeläinen on ainakin Radio Rock. Tekijöistä kasvoi konkareita, jotka edelleen vaikuttavat, eivät vain mediassa, vaan isomminkin yhteiskunnassa.

Kirja sisältää haastatteluja, dialogeja ja valokuvia, mustavalkoisia. Hauskoja muistoja ja radion teon alkuaikaa kasettimankkoineen, joilla tapahtumia nauhoitettiin ja kiikutettiin kasetti Lepakkoon, jossa se ajettiin ulos muka suorana. Kaupallisuus oli alusta asti mukana, rahaa tarvittiin. Mara Moottori kertoo:

"Meillä markkinoinnissa oli paljon ihmisiä jotka ymmärsi journalismin kriteerit. Ne ymmärsi sen, että kun se journalismi on uskottavaa, niin se tukee paremmin sitä markkinointia kuin se, että me myydään hanuria jokaiselle joka ostaa meiltä kamppiksen."

Teppo Turkki, nykyinen tietokirjailija, tiede-, teknologia- ja innovaationeuvos ja Sitra Fellow, aloitti supersuositun Yölinjalla-ohjelman, jota Pekka Sauri jatkoi (tästä on jopa oma wikipedia-sivu) ja eteni Helsingin apulaiskaupunginjohtajaksi. Eikä hänellä kuulemma vieläkään ole päivää, etteikö joku pysäyttäisi ja muistelisi ohjelmaa, luin somesta äskettäin.

Outi Popp on edelleen somen mukaan journalisti, Ripsa Koskinen-Papunen uutisankkuri; Jussi Heikelä, Aki Linnanahde ja Jone Nikula radiossa edelleen, Juha Tynkkynen vetää Broadcastersia ja Baba Lybeck toimittaa ja juontaa monenlaista, kuten kirjallisuustapahtumia, ja myös hänestä on kirjassa varsin liikuttavia nuoruuskuvia. Nimien lista on loputon Njassasta Katja Ståhliin ja muihin. Multa on ollut hedelmällinen!

Korvamato kaupan päälle. Varoitus: älä klikkaa! Minä kuulen tämän edelleen usein perjantaisin mielessäni, ja aikaa on sentään kulunut kolmisenkymmentä vuotta. Joku sanoi, että nuorena kuultu musiikki on ikuisesti lempimusiikkiasi, ehkä sama liima pätee korvamatoihin?

Alkuperäinen Radio City lopetti 2006, kun ei saanut enää radiotoimilupaa. Se jatkoi nettiradiona vuona 2007 ja sai uuden FM-toimiluvan vuoden 2012 alusta, uusin ohjelmin, konseptein ja uuden omistajan alla ja toimii edelleen tuolla nimellä.

Kenelle: Kasarinuorille, media-alalla työskenteleville, mielellään muisteleville.

Taina Värri: Radio City. Miksei aina voi olla perjantai? Broholmen13, 2018. Ulkoasu ja taitto: Taina Värri ja Lasse Seppälä.

Lue myös juttu Pekka Saurin kirjasta, samasta ajankuvasta.

Radio Cityn aloitus videolla, osoitteessa Porkkalankatu 96,2. Studiossa Juha Tynkkynen ja Outi Popp, ohjaamossa Teppo Turkki.

Helmet-haaste 2020 kohta 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa. 

Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Petri Tamminen, isä, ja Antti Rönkä, poika, ovat avanneet  suhdettaan jo julkisuudessa; se ei kuitenkaan vähennä kiinnostusta heidän keskinäistä kirjeenvaihtoaan kohtaan, päinvastoin. Haluan tietää lisää.

Julkisuus on siten hyvästä, ettei erinomainenkaan kirja löydä lukijoita, jos lukijat eivät tiedä sen olemassaolosta ja saa siitä muistutuksia. Tässä olen samaa mieltä kuin poika, kirjaa pitää markkinoida, isä suhtautuu asiaan nihkeämmin. Kirja tuo mainiosti esille niin sukupolvien ja persoonien erot, pääteemanaan kirjoittaminen, joka on molempien intohimo ja ammatti.

Alkuun kieltämättä tunsin itseni tirkistelijäksi, koska puhutaan niin läheisestä suhteesta kuin isän ja pojan. Kuuluuko tämä minulle? Tunne hälveni pian, niin kiinnostavia kirjeet ovat, eikä asetelma ole ylhäältä alas, vaan yrittää sinnikkäästi pysyä samalla tasolla. Kuten Tamminen sanoo:

"Toisaalta, näissä kirjeissä vallitsee minusta tasa-arvo. On vain sanat ja virkkeet, ja niitä on kummallakin käytössä juuri niin paljon kuin me niitä löydämme."

Antti Röngän Jalat ilmassa kertoo pojan haasteet. Hän on kehittänyt lapsena ainaisen kelpaamattomuuden tunteen. Myönteisimmästäkin asiasta löytyy aina jotain pelättävää tai vähintään jotain, joka pitää rivakasti pyrkiä korjaamaan (jos asia koskee omaa toimintaa, ja ainahan se koskee). Mallin poika sanoo perineensä alati huolestuneelta isältään:

"Muistan kuinka lapsena kuljin mukanasi hoitamassa asioita ja ajattelin, että me olemme varmaan huonompia kuin muut ihmiset, koska näköjään meidän pitää varoa kaikkea."

Tunne johti tuskalliseen ujouteen, vetäytymiseen, kiusaamisen kohteeksi ja lopulta hengenvaaraan, lääkkeiden yliannostukseen, mutta myös kirjoittamisen ilon ja oman taidon löytämiseen. Isällä on takanaan oma polkunsa ja riesana omat pelkonsa, joista yksi suurimpia on pojan pärjääminen. Pappamaista asennetta ei siis isän taholta voi täysin välttää: hän rientää auliisti neuvomaan, "pyrkii lisäämään tietoa" ja vähentämään siten pojan pelkoa ja valamaan itsevarmuutta, ehkä silloinkin, kun ei pitäisi tai kun neuvoista ja tiedosta ei vain ole mitään hyötyä:

"Mutta kyllä minä tietenkin tiedän, terapiassa käyneenä, että ei se ole mikään järjen asia päättää ettei pelkää." 

Mutta pisteet isälle vilpittömästä yrityksestä, pojalle on varmasti monista isän lauseista hyötyä. Paitsi auktoriteettina, jonka hyväksyntä on olennaista, myös ammatillisesti siksi, että isä on yksi Suomen suosituimpia kirjailijoita ja kokemuksellaan pätevä neuvoja. Suhde myös kehittyy kirjeiden myötä, asioita selkenee, rohkeus sanoa kasvaa.

Kirjoittamisesta ja lukemisesta kiinnostuneille kirjassa on paljon kiinnostavaa, lähtien kirjailijakäsityksestä antiikin aikana, jolloin "kirjailija oli eräänlainen yli-ihminen, jolla oli yhteys jumaliin" tai uuden ajan käsityksestä "itsenäisinä neroina". Ehkä meillä lukijoilla, ainakin minulla on vielä jäljellä häivettä näistä - mielelläni sen pitäisin, mutta Rönkä toteaa:

"Meidän aikanamme kirjailija on ihminen, joka kirjoittaa koska ei pysty elämään. En tiedä onko tuo hiukan romantisoitu näkemys, mutta täytyyhän ihmisellä joku olla huonosti, jos ryhtyy omasta halustaan niin tolkuttomaan projektiin."

Kirjassa on paljon toivoa: paitsi että se itse sisältää erään kehityskaaren se myös muistuttaa ihmisten pelkojen turhuudesta ja epärationaalisuudesta. Aina voi pelätä vähintään maailmanloppua. Mutta ei ihmisen eikä ihmiskunnan kehityksen tarvitse olla vain aineellista tai teknologian ihmeitä, kirjoittajat toteavat. Kuten Rönkä viisasti sanoo alla. Tästä voi tehdä julisteita, tarroja, mielenosoituskylttejä tai poliittisen liikkeen tunnuslauseen, vähintään presidentin uudenvuodenpuheen, sillä lause kiteyttää minusta tärkeimmän ajatuksen ja tavoitteen, ajan hengessä, nyt.

"Mutta se olojen kohentaminen, sitähän voi yrittää myös psyykkisesti. Kun meillä on jo Tempur-tyynyt ja maidonvaahdottimet, nyt pitää kehittää tunnemaailmaa. Voimme valita, että toimimme jokaisessa tilanteessa kunnioittavasti, toista kuunnellen. Ja saahan sitä fyysistä todellisuuttakin edelleen parantaa, sitä pitää parantaa, rakentaa fuusioreaktoreita ja aurinkopaneeleita ja sähköautoja ja viljelymenetelmiä jotta elämä voi jatkua. Toivo ei ole kiellettyä."

Ihailen Röngän ilmaisua, vilpittömänoloista ja ilmavaa lausetta: hän on oikealla alalla. Petri Tammisen kirjoja löytyy blogistani monta, linkkaan vaikka tähän, joka tutkii samaa aihetta, isän ja pojan suhdetta ja sen kehittymistä kriisin kautta.

Kahden taitavan mutta erilaisen sanankäyttäjän kirjeenvaihto on informatiivista ja häkellyttävän vilpittömän tuntuista. Yhteistäkin heillä on kirjoittajina: taito käsitellä isoja asioita sukeltamatta syövereihin ja sivupolkuihin sekä oivaltava huumori.

Kenelle: Lukijoille, kirjoittajille, isille, pojille, uteliaille.

Muualla: Elämyksellinen kirja kasvu- ja kirjoitusprosessista, sanoo Tuijata.

Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen. Gummerus 2018.

Helmet-haaste 2020 kohta 35: kirjassa käytetään sosiaalista mediaa. Myös kirjablogit, vlogit, Insta- ja bookstagram mainittu.

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Runoilija Edith Södergran innoittaa kertojaa, joka tekee kirjallisuustieteen gradua. Professoria on vaikea saada innostumaan feministisestä kirjallisuudentutkimuksesta, eikä kertoja muutenkaan viihdy yliopistolla, jolla on hänen mukaansa monia haasteita, kuten liiallinen menneisyyteen tukeutuminen.

"Takana oli asema loistokkaana sivistyksen kehtona; nyt opetettiin marginaalista oppiainetta, jonka resursseja oli juuri pienennetty entisestään. Kirjallisuuden hienoutta ja tärkeyttä nykyajassa ei enää aina itsekään osattu tai haluttu perustella aikaan sopivilla termeillä, oltiin liian ylepitä mihinkään. Touhu oli alkanut tuntua perintökohteen suojelulta."

Kertoja on ihailtavan itsetuntoinen, etenkin fyysisesti, ja puhuu vapautuneesti niin seksistä kuin joogasta, joka on hänelle tärkeä osa arkea. Lempiasana on Kuollut mies:

"Kuolleesta miehestä pitäisi tehdä sovellus seksiin. Se auttaisi purkamaan, jonka mukaan seksin pitäisi näyttää seksikkäältä. Hyvällä seksillä ja seksikkyydellä on melko vähän yhteistä. Kuoleman kuvasto on paljon lähempänä hyvää seksiä. Itseensä päin kääntyminen, voimakkaat tuntemukset, oma maailma, kehon hallitsemattomuus."

Hän pohtii tarkkaan eroa poikaystävästä: suhteessa kävi perinteisesti, naisosapuoli päätyi "roolinsa vangiksi, emotionaaliseksi huolehtijaksi".

"Minä halusin rakastaa niin, että se olisi verbi sanaluokan loisteliaimmassa, aktiivisimmassa merkityksessä. Ilmast tunnetta paljaana, tapella koska välitti. En osannut rakastaa niin, että se olisi jotain hiljaista kumppanuutta ja suoranaisen vastenmielisyyden poissaoloa. Rakkautta, kunnes toisin todistetaan."

Myös luontosuhdetta sivutaan, ja maapallon tilaa. Kertojaa haaveilee kokonaan uudesta Maasta, jossa elämän peruslähtökohdat olisivat erilaiset ja ihmiskunta voisi aloittaa alusta.

"Ihmisen ymmärrettäisiin olevan eläimen raakaversio, paljas klonkku, joka on kehityksen saatossa oppinut paikkaamaan puutteitaan, kuten tekemään vaatteita. Eläimillä on vaatteet ja kaikki tarvittava omasta takaa, vahvat hampaat ja tarkat aistit, toisin kuin ihmislajin edustajilla."

Autofiktiivinen kirja käsittelee laajasti mutta helposti luettavasti asioita ja ilmiöitä sukupuolirooleista kirjallisuuden merkitykseen, ammatinvalinnasta kehollisiin kokemuksiin. Tärkeitä teemoja, joista minusta hieman poikkesi yksi: ulkonäöstä ja kauneuden olemuksesta puhutaan hämmästyttävän paljon. Se selittynee paitsi kirjailijan nuorella iällä myös faktalla, että ulkonäöllä on vaikutusta muun muassa työmaailmassa, kuten hän on huomannut. Ei mennä siihen nyt, mutta silkkipaitaan pukeutunutta kuunnellaan eri tavoin kuin huppariin, noin kärjistettynä.

Kirja on kauniilla ja luontevalla suomen kielellä kirjoitettu teos, jota on ilo lukea: fiksun nuoren naisen ajatuksiin on kiinnostavaa kurkistaa, ja sekaan ripotellut Södergranin runot tuovat oman mausteensa. Ja komea kansi!

Kenelle: Tyttöjen maailmasta uteliaille, runojen rakastajille, ajan hengessä pysytteleville.

Muualla: Viehättävä ja veikeä, viisas ja syvä menemättä vaikeaselkoisuuden puolelle, toteaa blogi Mitä luimme kerran. Yökyöpeli hapankorppua ilahduttaa, etteivät nuoret naiset kysele lupia "sediltä" ottaakseen paikkansa (kiitos kirjan lainasta!).

Aino Vähäpesola: Onnenkissa. Kosmos 2019. Kansi Anna Salmi.

Mitä kuuluu näkövammaisten vauvojen IKIOMA-ensikirjoille?

Muistattehan, kun vuonna 2017 kerroin hienosta ja liikuttavasta hankkeesta, jossa Helsingin Kannelmäessä valmistettiin koskettelukirjoja vapaaehtoistyönä näkövammaisina syntyville vauvoille. Vielä kerran suurkiitos kaikille tekijöille ja lahjoittajille!

Kysyin hankkeen käynnistäjältä Vuokko Keräseltä, mitä hankkeelle nykyisin kuuluu ja paljonko kirjoja on saatu tehtyä. Hyvää kuuluu, kertoo hän!

Lapsille on jaettu kaikkiaan 125 IKIOMA-ensikirjaa (kuvassa Martta). Kaikkiaan kirjoja on valmistunut 182, joista osa on sairaaloissa ammattilaisilla ja osa kirjojen tekemisen ohjaajilla eri puolilla Suomea malleina. Suuri juttu viime vuosina onkin ollut IKIOMA-ohjaajien koulutus, joiden avulla toimintaa on saatu laajennettua tekijäryhminä eri puolille Suomea. Kantsun kurssin aikoihin taisi olla mukana lähtölaukauskaupungin Oulun lisäksi vain yksi muu paikkakunta, olimme edelläkävijöitä - Vuokon ohjauksella. Röyhistetään rintaa, kantsulaiset!

Vuoden 2019 koulutuksissa on jaettu materiaalit 95 uuteen kirjaan, jotka valmistuvat kevään 2020 aikana. IKIOMA-ohjaajia koulutettiin Rovaniemellä, Kempeleessä, Mikkelissä ja Helsingissä.  Tekijäryhmiä on toiminut Oulun lisäksi Lahdessa, Rovaniemellä, Kemissä, Mikkelissä, Kuopiossa, Tampereella, Ruokolahdella ja Helsingissä.

"Ilouutisena saatiin STEAn [sosiaali ja terveysjärjestöjen avustuskeskus] ehdottamana hankerahoituksen jatkuminen vuodelle 2020. Seuraavaksi on mahdollista hakea Stealta AK-avustusta, mikä tarkoittaa kohdennettua toiminta-avustusta tarkoitukseltaan rajattuun vakiintuneeseen toimintaan", Vuokko iloitsee.

"STEAn avustuksia myönnetään sosiaali- ja terveysministeriön Veikkauksen tuotoista. Jos tällainen avustus saadaan, voidaan helpottuneina sanoa, että toiminta on pysyvää."

Kuulostaa ihailtavalta toiminnalta jo tähän asti, ja mikä tärkeintä, lupaavalta jatkon kannnalta. Tavoite on tietysti saada toiminta pysyväksi ja vakiintuneeksi, jotta jokainen Suomessa näkövammaisena syntyvä vauva saa oman kirjansa, syistä joista alussa linkkaamani juttu kertoo.

Vuokko tarkentaa:

"Tarkoitus on kehittää koko Suomen kattava jakeluverkosto, jolla tavoitetaan mahdollisimman laajasti kaikki IKIOMA-ensikirjoista hyötyvät näkö- ja monivammaiset lapset. Tällä hetkellä jakeluverkostoon kuuluu jo kahdeksan lastenneurologian yksikköä suurimmissa sairaaloissa."

Keväällä 2020 ohjaajakoulutukset pidetään 22. - 23.2. Kajaanissa ja 28. - 29.3. Seinäjoella. Jos asut seuduilla ja kiinnostut joko tekemään käsityötä ohjatusti tai lahjoittamaan rahaa materiaaleihin, tai vaikka haluat järjestää ohjaajakoulutuksen omalla paikkakunnallasi, kysele Vuokolta, ikioma@onnky.fi, puh. 0400 726178. Hänelle voi myös ilmoittautua Kajaanin koulutukseen, Seinäjoelle paikallisen kansalaisopiston kautta.

Suosittelen osallistumaan, jos on taipumusta käsitöiden väkertämiseen ja ympäristö on jo kyllästetty villasukilla, tai haluat muuten vain antaa konkreettista ja tärkeää apua kaikkein pienimmille, joilla on isoja haasteita elämässään. Ja jos tuloksia katsellessa ei tule hyvä mieli, ei sitten mistään.

Näin Kantsussa saatiin kirjoja valmiiksi.

IKIOMA ensikirjan tarinaa -video (n. 7 min.) löytyy https://Youtu.be/CKvFXBmT18I ja hankkeen verkkosivut http://ikiomaensikirja.fi/ikioma/

Taustaksi:

IKIOMA-ensikirjojen® valmistus alkoi vapaaehtoisvoimin kampanjana kesällä 2016. Kampanja muuttui vuoden 2019 helmikuusta IKIOMA-hankkeeksi. Se on nyt sosiaali- ja terveysministeriön Veikkauksen tuotoista myöntämällä avustuksella toteutettava kaksivuotinen hanke (2019 - 2020). Hankkeeseen on palkattu IKIOMA-työn koordinaattori. Oulussa on jo vuodesta 2010 ollut koskettelukirjakampanja, jossa on valmistettu koskettelukirjoja vapaaehtoisvoimin Celialle. Se on syksystä 2013 alkaen ollut osa Oulun NNKY:n vapaaehtoistoimintaa. Kampanjaa on alusta asti vetänyt vapaaehtoisena Vuokko Keränen. Kampanja jatkuu edelleen. http://ikiomaensikirja.fi/ikioma/

Jussi Nikkilä: Näyttelijä

Kun Viktor lukee Teatterikoulussa kirjoittamaansa kohtausta - kaikkien piti kirjoittaa osana opiskelua - ääneen:

"Yksi dramaturgiopiskelijoista alkaa kohtauksen loppupuolella nauraa. Niin paljon että meinaa tukehtua. Hän nytkähtelee kouristuksien vallassa, hän on aivan punainen ja hänen silmänsä valuvat vettä. Ajattelen että onnistuin sittenkin kirjoittamaan hauskan kohtauksen. - Ei pahalla, hän saa sanottua, - mutta ei jumalauta mitä paskaa, onko näyttelijöiden oikeasti ihan pakko kirjoittaa. Hymyilen ja teen parhaani näyttääkseni siltä, etteivät hänen sanansa tunnu missään, että kirjoitustehtävä on itse asiassa ollut minullekin vastenmielinen, että minustakaan näyttelijöiden ei kannattaisi kirjoittaa, varsinkaan minun."

Kannattiko kuitenkin? Viktor on siis nyt näyttelijä ja naimisissa samoin näyttelijän Iisan kanssa, joka matkustelee kansainvälisten produktioidensa takia paljon, jolloin työtön mies hoitaa heidän lastaan Saaraa. Elämä tuntuu jumiutuvan, tyhjenevän ja lerpattavan surullisesti kuin hitaasti lörpähtävä ilmapallo, eikä Viktor saa otetta itsestään: hänen kuvansa omissa silmissään tuntuu hämärtyvän, jopa katoavan. Hän menee Ideasta romaaniksi -kurssille, jossa alkaa kirjoittaa kirjaa nimeltä Näyttelijä.

Aikoinaan naureskeltiin alle nelikymppisille muistelmiaan ja elämäkertojaan julkaiseville ("mitä kerrottavaa heillä muka voisi elämästä olla?"), mutta ongelma on ratkaistu näppärästi nimittämällä niitä nykyisin autofiktioiksi. Kärjistän tietysti ja ymmärrän, että autofiktiossa on yleensä keksittyä enemmän kuin äsken mainituissa kirjalajeissa - siksi autofiktiot lasketaankin romaaneiksi eikä tietokirjoiksi - vaikka muistelmissakin saattaa olla monenlaista totuutta, jos ei suorastaan vääristelevää niin vähintään peittävää. Ei mennä nyt enempää määrittelyihin, eikä Nikkilä edes sano kirjansa olevan autofiktiota, mutta on selvää, että se perustuu omiin kokemuksiin vaikkei olekaan täsmällinen peilikuva. Eikä sillä ole kirjan lukijalle edes väliä, kirjan annilla itsessään on.

Viktor kertaa elämäänsä lapsuudesta lähtien ja yrittää saada siihen kirjan avulla merkitystä. Tai tulla nähdyksi, kuten romaanikurssin vetäjä arvelee. Samaa mieltä on mies itse, menee vielä pitemmälle: yrittääkö hän saada isänsä näkemään hänet? Ja etääntyneen vaimonsa, lisää lukija?

Nikkilä on esiintymisen ammattilainen ja taitaa kerronnan, rytmityksen, kiinnostavuuden ylläpidon hienosti myös kirjassa. Viktorin muistoja ja ajatuksia on helppo lukea, niitä kantaa alakuloinen lämpö ja aidonoloinen hämmennys siitä, mitä elämä oikein on, miten tähän on tultu ja onko jotain jäänyt puuttumaan. Hänen muistonsa taskukirjoista lapsena, musiikkiharrastuksen viriämisestä ja kavereista ovat eläviä, mutta enemmän kirja keskittyy aikuisena olemiseen, kokemuksiin aviomiehenä ja isänä. Mies ei ole ihan kunnossa ja käyttää lääkkeitä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Hän puhuu hämmentävän paljon kakkaamisesta, sekä lapsena että myöhemmin - mahtaako kyse olla jonkinlaisesta merkin jättämisestä tai jonkin aikaansaamisesta, en tiedä, mutta romaanikurssin vetäjälle Viktor vakuuttaa asialla olevan kirjassa syvempi merkitys. Ehkä se korvaa puuttuvan näyttelijäntyön kuvaamisen?

Niin, ei tarinasta puutu huumoria, vaikka perusangstiin pohjautuvaa ironista sellaista, kuten näyttelijäkeikka joulupukkina K-kaupassa:

"Jonkinlainen ylevyys asettuu minuun kun kävelen maito- ja jogurttihyllyjen ohi kohti pientä näyttämöäni kaupan edessä. Myyjä huikkaa, että näytä sille Muumipeikolle. - Mitä, kysyn. - Että kuka määrää. Niinpä. Jos en tee tätä tosissani, miksi teen mitään. Ei kysymys ole siitä mitä tekee vaan miten sen tekee. Tämä on koetus, kamppailu omia pelkojani, rajoituksiani vastaan, sitähän se kaikki on. Olenhan yksi maailman eniten esitetyistä roolihenkilöistä, aivan kuin Hamlet, Kuningas Lear, Treplev, Willy Loman. Lähin sukulaiseni on herra nimeltä Falstaff. Ennen kaikkea olen linkki lasten ja aikuisten välillä. Olen hyvän käytöksen lähettiläs. Olen vuoden tärkeimmän juhlan pääosanesittäjä, Coca-Colan ykköstähti, mainoskasvo vailla vertaa. Olen kiertolainen, rakentaja, osaaja, ennustaja, saan sarvipäät lentämään. Listaan koko ihmiskunnan synnit ja annan ne anteeksi. Olen Joulupukki."

Helsinkiläiselle tarina tarjoaa paljon tuttuja paikkoja ja ilmiöitä, lukijoille ja leffaihmisille samoin. Berliinin taivaan alla mainitaan useasti, ja pariinkin kertaan Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin kirja Maailmojen loput. Jussi Nikkilä -nimisen henkilön kaltaisesta urasta ei juuri puhuta. Harmi, sillä se on ollut meille katsojille kovin antoisa näyttelijä- ja ohjaustöineen. Kuulin bloggariklubilla, että kirja oli luonteva jatkumo Nikkilän taiteellisella uralla eikä se tekeminen ollut vaikeaa. Se näkyy: teos on lukijaystävällinen ja viihdyttävä, kakkaamisista (onneksi hän ei sentään käytä alatyylisempää termiä) tai Viktorin hämmentyneistä peruspohdinnoista huolimatta, joista moni saman ikäluokan lukija saanee hyvinkin vertaistukea.

En silti malta olla tätimäisesti hieman ihmettelemättä sitä samaa, mitä monen nuoren - no, alle nelikymppisen - kirjailijan teoksissa. Että hukassa ollaan, mutta miksi, mikä on ongelma? Pistän itseni kuitenkin nopeasti ruotuun: mistä minä tiedän, miltä kenenkään olo sisältäpäin tuntuu. Ei aina tarvitse olla talvisota, että tuntemuksia saa ja pitää kuvata, ei edes köyhä koti tai kauhea perhesalaisuus. Taidetta voi tehdä kaikesta. Ei kysymys ole siitä mitä tekee vaan miten sen tekee. Mainitsin tämän ajatusväläyksen vain kostoksi kirjan kommentille siitä, kun näyttelijä lukee näytelmänsä arvion lehdestä ja voi sen jälkeen pitkään huonosti:

"Arvio ei ollut huono, se oli ihan hyvä, tai se menetteli, mutta siinä ei sanottu mitään varsinaisesta esityksestä eikä minua mainittu ollenkaan. Olen niin valmis katkeroitumaan, että välillä mietin, mitä pelivaraa minulle jää keski-ikäisenä, jos olen jo nyt tässä pisteessä."

Jos keski-ikäisellä viittaillaan yli neli- tai viisikymppisiin - joita myös toisaalla tekstissä hieman tölväistään - voin kokemuksesta kertoa, että keski-ikäisten katkeruudessa mennään reippaasti fiktion puolelle, sillä todellisuudessa on päinvastoin. Elämähän vain paranee! Aiheesta löytyy tutkimuksia helposti googlaamalla, joten tässä kohtaa taustatyö on tehty huonosti tai sitten Viktorilla on tarkoituksellisesti vääriä käsityksiä. Siihen Viktorin kommenttiin, millaisia lehtien kriitikot ovat, en ala ottaa kantaa... 

Kenelle: Miehen näkymyksiä etsiville, raikkaiden aikalaistarinoiden ystäville, taiteilijaelämästä kiinnostuneille.

Muualla: Hyvä mies, tee älä vain pohdi, teki Kirsin mieli puuskahtaa Viktorille.

Jussi Nikkilä: Näyttelijä. Tammi 2019. Kansi Ilja Karsikas. 

Helmet-haaste 2020 kohta 16: kirjalla on kirjassa tärkeä rooli.

Sain kirjan kustantajalta Kansallisteatterin bloggariklubin jäsenenä.

Max Seeck: Uskollinen lukija

Kirjailijan nimi on tullut monesti vastaan mediassa ja somessa, ja päätin vihdoin tutustua, kun alettiin puhua kansainvälisestä ilmiöstä, jopa tv-sarjasta. Että mistä täällä kohkataan?

Trilleri kertoo poliiseista ja rikoksista: päätutkija ja -henkilö Jessica saa tutkittavakseen oudon murhasarjan, joka tuntuu noudattavan tunnetun kirjailijan Roger Koposen kirjoissa tapahtuvaa noitien tappamismallia. Murhatavat täsmäävät kirjojen juoniin, mutta mitä on ajateltava siitä, että ensimmäinen uhri on kirjailijan vaimo, kotonaan Helsingin Kulosaaressa? Juvalla menehtyy kaksi henkilöä, ja juttu saa yhä kummallisempia käänteitä.

"- Media ja kansa vetää jutusta omat johtopäätöksensä. Meidän kannattaa varautua jonkinlaiseen paniikkiin.  tarvitaan epäiltyjä. Nopeasti, Jessica sanoo ja nousee hänkin seisomaan. - Aloittakaa kustantajasta, Erne sanoo. - Miksi? Jessica kysyy. Ernen kasvoille hiipii pitkästä aikaa varovainen hymy. - Se on mun tietääkseni ainoa taho joka hyötyy tästä sotkusta. Mä kuulin pressissä että Koposen Noitavaino-kirjat on parissa tunnissa myyty loppuun kaikissa pohjoismaisissa verkkokaupoissa."

Vauhdikas tarina tarjoilee yllätyksiä toisensa perään ja tutustuttaa lukijan tarkemmin Töölössä asuvaan Jessicaan, jolla on salaisuus, josta ei hiisku työkavereillekaan. Paitsi Ernelle, joka on hänen pomonsa. Tiettävää päänvaivaa poliiseille taas aiheuttaa kirjailija Koponen, joka liikkuu paikoissa, joissa ei kaiken järjen mukaan pitäisi.

"- Jo nyt on piru... Ja kukaan ei tunnista sitä. - Kirjailijoissa on se hassu juttu, että jos naama ei ole kulunut televisiossa, kuten vaikka Uutisvuoden jengillä, kukaan ei tunnista kirjailijaa. Ei vaikka olisi myynyt kymmeniä miljoonia teoksia. Tunnistaisitko sinä meikittömän J.K. Rowlingin metrossa jos...- Kenet? - Unohda koko juttu."

Mistä kirjan suuri suosio kumpuaa? Luulen ymmärtäväni nyt ainakin osan syistä. Kiitän kirjan yllätyksellisyyttä, luontevaa ja reipastahtista juonen etenemistä sekä samanlaista puhekielisyyttä, kuin myös kunnianhimoa, joka ei aliarvioi lukijaa. Kirjanystävälle toki teos on nimeä myöten houkuttava (valitsin yllättäen sitaatitkin sen mukaan näköjään) ja nautin viittailuista kirjoihin ja muihin tuttuihin ilmiöihin (kirjailija viittaa jopa omaan aiempaan kirjaansa). Pidän myös siitä, että kaikki ei tapahdu pääkaupunkiseudulla, vaan Suomea tuodaan esiin laajemminkin, ainakin Savonlinnaan asti. Kukapa olisi uskonut kuulevansa Juvan polttomurhista?

"Minun ja Ernen viimeiseksi yhteiseksi tutkinnaksi jäi tapaus, jossa yksi tekijöistä oli kuuluisa kirjailija. Siksi - ja niin kamalalta kuin se voi tuntuakin - haluan puhua teille kirjoittamisesta. Uskon nimittäin, että me jokainen olemme oman elämämme kirjailijoita. Me kirjoitamme omaa tarinaamme joka ikinen päivä yksinkertaisesti elämälllä sitä."

Tarinan loppu on sekin yllättävä, tai ehkä tarkemmin ajatellen ei, nivoohan se yhteen monta tapahtumaa ja asiaa Jessican elämässä. Uskottavuus on hieman hakusessa kaiken naisen kokeman kanssa, mutta esimerkiksi romanssi Colombanon kanssa tai suhde Fubuun ovat hyvinkin uskottavia.

Kelpoa, erittäin kelpoa! Ja jos (kun) kuulostan ylivarovaiselta kehuissani, se johtuu vain siitä, että olen pinttynyt kaunokirjojen lukija, ja trillereissä pätevät hieman toisenlait lait. Olen tosi iloinen siitä, että tällaista tehdään ja että kotimaisia kirjailijoita luetaan yhä enemmän maailmalla, kiitos Seeckin ja muiden. Kirjan käännösoikeudet on myyty jo 30 maahan! Tämä osoittaa jälleen kerran sen, että turhaan kainostelemme, täältä löytyy osaamista siinä missä mistä muualta tahansa. Kunhan se saadaan vietyä muun maailman tietoisuuteen.

Kenelle: Trillereiden ystäville, vauhdista nauttiville, rikoksia (kirjoissa!) kaihtamattomille, kansainvälisyyteen kotimaiselta pohjalta kurkottaville.

Muualla: Genren asiantuntija Kirsi kuunteli kirjan äänikirjana ja ehti huolestua kuunteluminuuttien uhkaavasti vähetessä ja tapahtumien yhä vyöryessä. Miten tämä kaikki saataisiin ajoissa pakettiin?

Max Seeck: Uskollinen lukija. Tammi 2019. 

Helmet-haaste 2020 kohta 9: kirjassa kohdataan pelkoja.

Kirjavuosi 2019: huippuja ja huteja

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika kuluu. Jälleen yksi fraasi osoittautuu todeksi. Vuosi 2019 suorastaan vilahti!

Olen listannut luetuiksi 164 kirjaa (2019 määrä oli 166, sitä edeltävänä vuonna 160, joten naurettavan samoissa luvuissa mennään: välillä tarkistan, että katson varmasti oikean vuoden excelöintiä).

Lukemistani kirjoista 112 on kotimaista, 52 ulkomaista. Kotimaiset uutuudet vievät aina leijonanosan, koska olen äärettömän utelias kirjakenttämme kehityksen suhteen. Luin 85 kotimaista vuonna 2019 ilmestynyttä kirjaa, 37 ulkomaista samalta vuodelta.

Loppukevään ja alkukesän vei muu elämä harmikseni paljon (liikaa) aikaa ja voimia. Monta keväällä ilmestynyttä ja isosti odottamaani kirjaa siirtyi myöhemmin luettaviksi ja blogattaviksi. Syksyllä pääsin vauhtiin, mutta bloggauksien kokonaismäärä jäi pienemmäksi kuin aikaisemmin. Niitä oli 106, kun esimerkiksi vuonna 2018 määrä oli 129, ja huippuvuosina 2015 - 2017 jopa 140 tai sen yli. Lukuvuodesta jäi silti hyvä maku suuhun; paljon laadukasta, ilahduttavaa lukemista ja monta tärkeää kirjaa!

Niihin kuuluvat Olli Jalosen (vas.) komea jatko Taivaanpallolle, Merenpeitto, JP Koskisen Tulisiipi ja Sofi Oksasen Koirapuisto, joka ei ole helppolukuisin tai miellyttävin (enkä pitänyt nimestä, se vei ihan vääriin kuvitelmiin) mutta kirjailijan uutuus on aina merkkitapaus (yhteiskuvassa). Maarit Verroselta (alin kuva) ilmestyi uutta, samoin Asko Sahlbergilta, Pajtim Statovcilta, Sirpa Kähköseltä ja Merete Mazzarellalta sekä dekkareista Marko Kilveltä.

Mikko Kamula jatkoi upeaa historiallista sarjaansa, johon suhtaudun häpeämättömän henkilökohtaisesti, sattuneista syntymäpaikkasyistä. Pidin myös paljon Marja-Liisa Tiaisen Kanslian naisista, nostalgiasyistä mutta samoin kuin Kamulan kohdalla, myös osaavasta otteesta. Ilokseni tutustuin myös Kirsti Ellilän tuotantoon!

Kannelmäen kirjastossa kävi tuotannostaan puhumassa ihastuttava Kirsti Manninen alias Enni Mustonen. Yleisöä oli enemmän kuin ikinä, huone ei riittänyt, tuoleista puhumattakaan, kun kaikki halusivat kuulla kirjailijan loppumattoman hauskoja juttuja. Siinä vasta estraditaiteilija!

Lahjoitimme tietysti hänelle villasukat, kuten kuuluu, ainakin silloin, kun paikalla on Kantsun muori, neulootikko Sirpa Hanski. (kuvassa seisoo Ennin vieressä.) Hänen sukissaan jalkojaan lämmittelee jo moni kirjailija. Ja lukija.

Hän muun muassa neuloi osan hulvattoman Tom of Finland Neulo poika neulo -kirjan näyteneuleista. Kirjan tekivät Marjukka Vuorisalo ja Marjo von Bell. Olipa riemukkaat julkkarit Oodissa!

Ulkomaisista ilahduttivat komea Margaret Atwoodin Testamentit, Orhan Pamukin Punatukkainen nainen ja Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt. Eikä Kim Leine petä, hänen kirjansa on aina juhlan aihe! Norjalainen Per Pettersson on myös suosikkejani. Uusi lempparikirja löytyi elämästään kirjakauppiaana kirjoittaneesta skotlantilaisesta Shaun Bythellistä. Teokseen on olemassa jo jatko englanniksi, odotamme edelleen tietoa siitä, saammeko sen suomeksi ja jos, minkä kustantamon kautta. Kirjapajalla ei ole vielä sopparia asiasta, mutta olen toiveikas.

Esikoiskirjoja seuraan erityismielenkiinnolla. Kotimaiset loistavat, kuten Emma Kantanen, Katriina Huttunen, Maija Kauhanen sekä Anna-Kaisa Linna-aho ja Akseli Heikkilä. Pienempien kustantamojen puolelta kosketti Pirjo Puukko, ja jos Myllylahti otetaan samaan sarjaan, Maija Kajannon kirja osui otolliseen lukijaan.

Tutustuin muutamaan minulle uuteen vaikka kokeneeseen kirjailijaan, kuten Marja-Leena Tiainen. Klassikoista luin Charles Dickensiä ja Timo K. Mukkaa, ja tammikuun 2020 lopussa ilmestyy jälleen kirjabloggaajien klassikkohaaste! Nyt pitäisi nopeasti päättää, mitä siihen lukisi, ehdotuksia?

Tietokirjapuolella ilmestyi myös helmiä: Johanna Venhon Ensimmäinen nainen voisi melkein olla siellä, vaikka tiedän sen olevan (hieno) romaani, samoin kuin Katriina Huttusen Surun istukan. Kovaa faktaa kertoo Sanna Malmqvist Räjähdemiehen palkinnossa (se nolo Nobel-jupakka!) ja Johanna Vehkoo valeuutisista kertovassa, äärimmäisen ajankohtaisessa Valheenpaljastajan käsikirjassa. Sinikka Vuola ja Tommi Melender kirjoittivat kirjanystävälle vastustamattoman teoksen Maailmojen loput.

Kirjavuonna keskusteltiin paljon autofiktiosta ja sen rajoista. Meneekö ilmiö jo överiksi, tuntuvat Juha Itkonen (kuvassa kanssani alla) ja Kjell Westö miettivän monen muun ohella. Luin Knausgårdia tänäkin vuonna. Yhteiskunnan vaikutuksesta ihmiseen ilmiöitä riittää vielä kerrottaviksi, ajattelen, kun luin Suvi Vaarlan Westendiä, 90-luvun alun lamasta.

Naisen euro on edelleen alle euron eikä tilanne monessa maassa näytä parantuvan naisten kannalta: siksi tasa-arvoasiaa on syytä pitää esillä, kuten tekivät Jenni Karjalainen ja Naomi Alderman.

Ilmastonmuutos vaikuttaa rajusti, ehkä rajummin kuin uskommekaan. Monessa kirjassa siihen viittaillaan, mutta Emma Puikkosen Lupaus kertoo harvinaisen suoraan. Eniten vaikutti Yuval Noel Hararin kirjan pohjalta tehty näytelmä Sapiens Kansallisteatterissa, jossa sain teatterin bloggariklubin jäsenenä vuoden mittaan nähdä monenlaista kirjoihin pohjautuvaa. Tsehovin kirjoista tehdyt näytelmät Kolme sisarta ja Lokki ovat vaikuttavia: niissä on paljon samaa, mutta myös hyvin erilaista, eri ohjaajat. Loistavin yhteinen tekijä on näyttelijä Emmi Parviainen, jota aloin tänä vuonna fanittaa. Hän ei näyttele, hän on se henkilö! Ihailen. Lokki jatkuu kevätkaudella 2020, kannattaa katsoa! (Kuva: Kansallisteatteri).

Mitä muuta kirjamaailmassa tapahtui? Mitä ihmettä, eikö Bonnier ostanut 2019 yhtään kustantamoa Suomessa? Äänikirjojen suosio kasvoi, hyvä niin! Vaikka Laura Lindstedt asiasta provosoikin Hesarissa. Hyvä kannanotto ja aina kannatan kirjakeskustelua, vaikkei provosta juuri enempää tainnut nousta, sen taitavasta (mediahiljaisesta) ajoituksesta huolimatta. Luettu teksti on luettua, kuunneltu kuunneltua, ja aika pieni prosentti meistä lukee kirjoja lainausmerkkitasolla, valitan. Vaikka itse en kyllä kuuntele, haluan lehteillä, kääntää sivua, vilkaista edellistä kappaletta ja tulevan määrää sormimitalla. Kirja on minulle esine. Ensisijaisesti, olen toki myös kuunnellut ääninä (ja lukenut ääneen tallenteiksi Näkövammaisten vapaaehtoispalvelussa) ja käyttänyt e-kirjoja, jos on ollut pakko.

Kirjatapahtumista riemukkaimpia oli Ihmissyöjien ystävien keikka. Marjo Niemi ja Eeva Turunen ovat bändin solisti ja rumpali, kollegani Pirita miehensä Jarkon kanssa vastaa muusta. Sain fanikuvan näiden kanssa! Vasemmalta Jarkko Tiusanen, Marjo Niemi, Eeva Turunen, Pirita Tiusanen.

Kirjamessuista: Helsingissä uudistettiin tapahtumapaikkaa onnistuneesti, ohjelma oli monipuolinen eikä väestä pulaa, vaikka hieman jäi harmittamaan se, ettei todella kovaa tähteä ulkomailta saatu paikalle.

 Turun messut olivat kotoisat, kuten aina - pienemmissä puitteissa on helpompi tavata ihailemiaan kirjailijoita ahtailla käytävillä. Tai vaikka presidenttiä. Ohjelmajohtaja myös kutsui kirjabloggarit tapaamiseen, tavan mukaan, mistä olin otettu ja kiitän: aito kirjarakkaus välittyy ja sitä

on ilo jakaa!

Saimme kuulla, että vuonna 2020 myös Tampere järjestää omat kirjamessut, jess! Ajankohta osuu Turun ja Helsingin messujen jälkeen alkutalveen, 28. - 29.11.2020.  Hienoa, sanoo kirjanystävä ja huokaa. En jaksa kolmia messuja syksyllä! Miksei tämä voisi olla keväällä, joka on toinen iso kirjojen ilmestymissesonki, mutta ilman suuria kirjatapahtumia - käännöskirjallisuuden HelsinkiLitiä (15. - 16.5.2020) lukuunottamatta? Antakaa armoa! Myös kustantamoille, joiden väki joutuu jo nyt laukkaamaan niin Lontoot kuin Frankfurtit ynnä muut lyhyen syksyn mittaan ja valmistautumaan samalla joulusesonkiin. Miten he ehtivät vielä tämänkin? Ei silti, että paheksuisin lisäväen palkkaamista, päinvastoin! Toivottavasti tämä johtaa siihen eikä olemassaolevien työntekijöiden nykertymiseen.

Myös lukijan kannalta kevät olisi joutilaampaa aikaa. Ehkä myös suosituimpia kirjailijoita helpottaisi, jos tapahtumia olisi tasaisemmin ympäri vuoden?

Toinen ihmetyttävä asia kirjabloggarina ovat kustantamojen lukukappalekäytännöt. Luen pääsääntöisesti kotimaisia uutuuksia, kuten tilastoista näkyy. Silti saan lukukappaleita enimmäkseen ulkomaisista dekkareista tai marginaalikirjoista. En siis niistä, joita halajaisin ja joihin innolla tarttuisin - kohta kymmenen vuoden bloginpidon ajan, en edelleenkään tajua logiikkaa. Kotimaiset kirjailijat tuntuvat uskovan, että saan kaikista heti kappaleet. No, se ei ole niin. Jos en kirjaa pyydä kustantamolta, osta tai lainaa kirjastosta, jää kirja lukematta. Useimmiten kyllä saan, jos kustantamolta kirjaa kyselen, mutta kynnys pyytämiseen on aika kova. Jos edes satun tietämään kirjan olemassaolosta. Tämä selvennykseksi, mutta myös ihmettelyksi siitä, eivätkö kustantajien markkinoijat lainkaan lue kirjablogeja ja tiedä, mitä kukakin lukee? Turha tuhlata ruutia pusikkoon, sanoisin, ja toisaalta turha jättää ottamatta näkyvyys sieltä, missä se olisi todennäköisintä.



Toisaalta, tuskin olisi tutustunut Ruth Wareen (oik.), Erin Kellyyn, Clare Macintoshiin, Jojo Moyesiin tai Camilla Grebeen (vas.) ilman lukukappaleita. Ja olen nauttinut näistä suuresti! Joten kiitän kaikista lukukappaleista, ne laajentavat lukemista. Jonkin verran saan myös (esikois)kirjailijoilta kirjan arviointipyyntöjä. Mielelläni teen sen kässärin kanssa, mutta runokirjoja tai muuta genreä,  mitä blogissani ei näy, en ylly käsittelemään saati arvioimaan, siihen ei osaamiseni riitä.

Toivoisin, että kustantamot ja muut lukijoita havittelevat oikeasti tutustuisivat kirjablogeihin: mistä aiheista ne kirjoittavat, mistä ehkä jotain tietävät tai ovat kiinnostuneita? Näin saataisiin aikaan toimiva yhteistyö yhteisen tavoitteen eteen: kirjojen ja lukemisen näkyvyyden. Suomessa on parisensataa kirjablogia, joten kenttä on hyvin hallittavissa: miksi tuhlata markkinointipanostusta hukkaan, kun sen voisi kohdistaa oikein?

Toinen huolestuttava asia on kirjablogien tulevaisuus. Lukijoita riittää mukavasti tilastojen mukaan, noin kaupunginosalehden verran. Kuudesta seitsemään tuhanteen kävijää kuukaudessa, kertoo GA (Bloggerin tilastoilla noin kolme neljä kertaa enemmän). Hyvä määrä ehkä johtuu siitä, että blogini on vanha ja vakiintunut. Vietän tänä kesänä 10-vuotissynttäreitä (ja sitä juhlitaan, lupaan!). Myös Amma kertoo lukijoita olevan enemmän kuin koskaan. Mutta bloggariyhteisössä on paljon epävarmuutta jatkon kannalta: moni suunnittelee lopettamista. Kommentteja tulee niukasti, tekemisellä ei tunnu olevan tarkoitusta: someaikana Instagram tai muut nopeasti silmäiltävät kanavat jyräävät. Mitä tähän voisi sanoa - aika aikaansa kutakin? Itse aion jatkaa edelleen tylsällä tekstipainotteisella linjalla, enkä edes muodistetulla ulkoasulla. Kunnes keksin jotain muuta.

Lukija on tyytyväinen vuoteen. Olen jo aloittanut seuraavan muutaman kiintoisan kirjan kanssa. Miltä sinun vuotesi näyttää? Toivon sinulle täyteläistä ja antoisaa aikaa - tavataan blogeissa, somessa, messuilla, tapahtumissa ja livenä!

Turun kirjamessut 2019 osa 1 ja osa 2
Helsingin kirjamessut 2019 osa 1 ja osa 2
Mall of Tripla ja kirjat: viimeksi kun kävin, Bookbaria ei enää näkynyt...

(Aiempien vuosien messujutut kunkin vuoden lokakuun kohdalla)

Kirjavuoteni 2018
Kirjavuosien koosteeni 2011 alkaen blogin sivulla


Tapaamisia vuoden mittaan: Pyhimys, Pajtim, Pressa (vähän vanhempi kuva; Oodin avajaisista, jälleen kerran niskasta. Ehkä vielä joskus saan ihan oikean kuvan).