Florence Knapp: Nimet

Kiehtova ajatus: vaikuttaako sinulle annettu nimi elämääsi? Jopa siihen, millainen ihminen sinusta tulee? Ei tietenkään, on spontaani vastaukseni, mutta tarkemmin ajatellen asia ei ole niin suoraviivainen. 

Brittikirjailija Florence Knapp on ajatellut tarkemmin. Hän kertoo pojasta, tai oikeastaan kolmesta pojasta, jotka ovat sama henkilö mutta elävät erinimisinä. Bear, Julian ja Gordon ovat versioita Coran vuonna 1987 syntyneestä pojasta, jolla on isosisko Maia, isän nimi on myös Gordon. 

Mainittakoon heti - sillä kirjassakin asia käy selväksi hyvin pian -, että isä-Gordon ei ole ihana mies, vaan perheen despoottinen komentaja. Hän haluaa pojalleen oman nimensä. Cora on kuitenkin se, joka käy rekisteröimässä vastasyntyneen nimen. Ja valitsee sen kolme kertaa eri tavoin. Mitä kustakin valinnasta seuraa, saamme lukea tarinan edetessä ja vaihdellessa pojan versiosta toiseen tämän kasvaessa ja kehittyessä aina aikuisuuteen saakka. Näkökulmat vaihtelevat pojan omasta Maiaan ja Coraan, hieman isovanhempiin ja ystäviinkin. 

Kirjailija pitää uskottavasti poikien polut erilaisina, ja muidenkin perheenjäsenten. Lukija alkaa miettiä, onko nimellä tosiaan vaikutusta siihen, millaisena lapsi nähdään ja koetaan ja miten hänet kasvatetaan. Etenkin poika-Gordon joutuu miettimään, mitä hänessä ja isässä on samaa nimen lisäksi. 

Maia rakastaa pikkuveljeään joka versiona, samoin äiti lapsiaan. Mutta poika ja koko perheen tilanne vaikuttaa väistämättä heidänkin valintoihinsa ja ihmissuhteisiinsa, eniten Coraan äitinä, vaimona ja ihmisenä. Jonka alistuvuutta miehensä mielivaltaiseen hallintoon on vaikea hyväksyä. Mutta onko hänellä vaihtoehtoja, missään versiossa? 

"Luopuisitko omasta elämästäsi lapsesi vuoksi, maailma kysyy äänettömästi. Kyllä, niin hän on tehnyt. Mutta hän ei ollut arvannut, että tulisi toinenkin taitekohta, jossa se lupaus merkitsisi lopulta päätöstä laskea kaikki äitiyden aseet: varovaisuus, ennakointi, tarkistaminen, muistuttaminen, hoivaaminen, avoin välittäminen. Jotain kytkintä on näet käännetty, ja jos hänen rakkautensa olisi liian näkyvää, se ei pitäisi hänen lastaan turvassa, vaan saattaisi tuhota kaiken. Se saattaisi musertaa pojan. Niinpä hänen on yritettävä kutistaa läsnäolonsa Bearin mielessä, tehtävä tilaa muille, jotta nämä voisivat siirtyä etualalle."

Vanhemmuus, identiteetti ja henkilökohtaisen valinnan vapaus kulkevat kirjan teemoina. Kovin syvällisiin luotauksiin ei mennä, liikutaan viihteen ja trillerin rajamailla, mutta pointti tulee selväksi. Kieli on tosin viihdekirjaa kunnianhimoisempaa.  

Onneksi luvut ovat lyhyehköjä ja niiden sisältö huolella karsittua, jotta lukija pystyy pitämään muistissa kolme eri tarinaversiota henkilöineen. Kuin lukisi kolmea kirjaa yhtäaikaa. Lukijaystävällisyyttä ja koukuttavuutta on haettu osaavasti, hieman jopa laskelmoidun tuntuisesti. Kirjaa ei silti ollut helppo laskea käsistään ennen loppua. Vetää ja viihdyttää, vaikkeivat tapahtumat ole keveitä. 

Florence Knapp: Nimet. (The Names.) WSOY 2026. Suomennos Irmeli Ruuska.

Hanna Morre: Maankutsuja. Lakerta 1.

Hanna Morre on erikoistunut mytologiaa, uskontoja ja fantasiaa hyödyntäviin romaaneihin: Tuonen tahto oli ensimmäinen, Maankutsuja uusin, joka aloittaa kokonaisen sarjan. Tyylilaji on romantasia, joka on puettu historialliseen kaapuun; todellista historiaa se ei sorki, mutta käyttää aineksia tarinoista ja uskomuksista lennokkaalla mielikuvituksella luodun rakkaustarinan loimilankana. 

Päähenkilö on Trina, äpärätyttö, joka on onnekkaasti saanut apulaisen paikan iäkkään Moiran kirjapuodissa. Nuoren ihmisen tavoin Trina ei mieti, miksi, kunnes hän omien kokemustensa myötä saa tietää ja oppia asioita, myös sen, miten varaton Moira on puotinsa hankkinut. Sillä kaiken ytimessä on tietysti rakkaus. Trinan kohdalle osuessaan se järisyttää nuoren naisen elämän totaalisesti. Lääninkuninkaan poika Lugaid osuu puotiin, ja kipinä roihahtaa.

Mutta nuoret eivät tiedä, mitä romanssista seuraa, ja lukija saa yllättyä yhtä lailla. Pelkkää ihanaa kuhertelua ei ole luvassa. Parin yhdessäoloa ei haittaa vain yhteiskunnallinen ero, joka jo sinänsä on ylivoimainen este lailliselle suhteelle - onhan Lugaid hallitsijan ainoa perijä, jonka on huolehdittava suvun kunniasta ja jatkuvuudesta asianmukaisesti. Onnettomuudeksi hänen vanhin veljensä on kadonnut lapsena, joten velvoittava perintö lankeaa Lugaidille. 

Ulkoisten asioiden ohella tarinassa vaikuttavat näkymättömät salaisuudet. Trinalla on voimia, joiden hän uskoo olevan peräisin maan jumalattarelta ja joilla hän auttaa ihmisiä terveysongelmissa, usein yrittien kautta. Jumalatonta, suorastaan noituutta!

Aivan aluksi vierastin tekstin monisanaisuutta, mutta se unohtui, kun juoni alkoi juosta lujaa. Hanna Morre on luonut kokonaisen omalakisen maailman ja aikakauden henkilöineen ja käänteineen, joita lukija ei osaa ennakoida. Komea suoritus, jonka uskon vaatineen paljon ajattelua, kirjoittamista, lukemista ja musiikin kuuntelua, ylipäänsä vaikutteita ja tiedon omaksumista vuosien mittaan monelta suunnalta.

Olin vaikuttunut. Siksikin, ettei romantasia lajina ollut minulle tuttu eikä edes kiinnostava, mutta nyt tajuan asian paremmin. Genreen kuuluva seksin kuvaus on tyylikästä ilman niljaista tuntua tai alatyylisyyttä, myös välttämättömät taistelukohtaukset tuntuvat luontevilta, vaikken niitä haluakaan visualisoida mielessäni (kelaan väkivallan usein ruudullakin ohi). Tarina kaikkineen nousee kuitenkin fyysisen tason yli. Tunnelma on vahva ja kiihkeä, runsaat harkitut yksityiskohdat täyteläistävät kokonaisuuden. Tiedän monen ahmivan englanninkielistä romantasiaa, mutten ole edes varma, riittäisikö bisnesenglannilla kasvatettu kielitaitoni intiimien asioiden ja tunteiden lukemiseen vieraalla kielellä niin, että illuusio säilyisi notkahtamatta.

Mutta näinkin voi romantasiaa kirjoittaa, tai ainakin Hanna Morre voi. Hänen kielensä on jotenkin hyvin suomalaista, kaunistelemattoman sievistelemätöntä, mutta kirja voisi olla minkämaalainen hyvänsä, esimerkiksi henkilönimiltään. Seuraavaa osaa odotellen. Haluan todellakin tietää, miten Trinan tarina jatkuu.

Hanna Morre: Maankutsuja. Lakerta 1. Osuuskumma 2026. Kansi Maria Carole.

Claire Lombardo: Onnen päiviä

Kaipailin kevyempää. Mutta ilman murhia tai muita arjessa outoja käänteitä. Onnen päiviä oli tarkoitukseen juuri sopiva perheromaani. Se on amerikkalaisen Claire Lombardon vuonna 2019 julkaistu esikoinen, joka oli ehdolla New York Timesin Women's Prize for fiction -palkintoon. Samana vuonna HBO osti kirjan filmausoikeudet, mutta se on jäänyt toistaiseksi tekemättä.

Kirja kertoo Davidin ja Marilynin rakastumisesta 1970-luvulla ja heidän perustamastaan perheestä, jossa neljä tytärtä kasvaa aikuisiksi. Porukkaa on paljon tytärten omien läheisten myötä, joten alussa nimiä piti hieman hapuilla, mutta kun henkilöt tulivat tutuiksi, homma alkoi luistaa erinomaisen koukuttavasti. 

Pääjuoni on kuitenkin Marilynin ja Davidin suhteen pysyvyys. Tyttärillä ei ole ollut yhtä hyvä onni parisuhteissa, joten vanhemmat joutuvat tai pääsevät huolehtimaan näistä eri tavoin vielä aikuisinakin. Myös tyttöjen keskinäiset välit ja roolit perheenjäseninä muuttuvat ja elävät, eivätkä aina hyvällä tavalla. 

Kaksi vanhinta, Violet ja Wendy, ovat lähinnä riidoissa. Siinä missä Violet elää Wendyn mielestä teennäistä unelmaelämää, Wendy kohtaa haasteita, ja heidän on vaikea ymmärtää toisiaan. Toiseksi nuorin, Liza, on sovitteleva. Kuopus, Grace, kokee paineita pärjätä ja vetäytyy. 

"Violetista ei ollut koskaan tarvinnut murehtia. Wendy sen sijaan oli kovin ailahteleva, eikä elämä muutenkaan ollut kohdellut häntä silkkihansikkain. Liza puolestaan oli varsinainen jääräpää, minkä Marilyn arveli johtuvan syntymäjärjestyksestä. Liza oli kuin kahden auton väliin pysäköity auto, jota tönittiin molemmista suunnista. Grace taas oli perheen ikuinen vauva."

Suuria asioita tapahtuu noin neljänkymmenen vuoden aikana: lapsia, lapsettomuutta, yllätyksiä, sairauksia ja kuolemaa, kaikkea, mitä elämään kuuluu. No, rahahuolia ei tällä perheellä ole, ankeustarinasta ei ole kyse - mikä tuntui vaihteeksi raikkaalta ja mahdollisti miellyttävän turvallisen todellisuuspaon, kuten lukuromaani parhaimmillaan tekee. 

Vaan puhutaan rakkaudesta tai siihen pyrkimisestä, perhesuhteista, aikuisuudesta ja vanhempien roolista. Ovatko vanhemmat antaneet tytöille lujalla liitollaan liian kovan esimerkin seurattavaksi? Voiko omia vanhempiaan kadehtia, siskoista puhumattakaan? 

"Marilyn oli pitkään vaiti. - Tuntuuko sinusta koskaan siltä, ettemme keskittyneet heihin tarpeeksi? David saattoi aistia Marilynin jännittyneisyyden kädellään, joka edelleen lepäsi vaimon harteilla. - Että keskityimme liikaa toisimme?
- Ei tunnu, David vastasi."

Dialogi ja ajatukset ovat suorasukaisia, amerikkalaiseksi romaaniksi. Vaikka Marilyn puhuu sekasortoisesta kodista lasten ollessa pieniä, suurta sekasortoa en havaitse, paitsi "normaalit" hässäkät väsymyksineen. Miten sitä sanotaan: pienten kanssa pienet huolet, suurten kanssa... Kun tytöt ovat aikuisia, eräs perheeseen tutustuva toteaa perheen väleistä:

"Todella rasittavaa porukkaa. Kuin polttopallopeliä seuraisi."

Tytöistä Liza jäi minulle kaukaisimmaksi, pääosan vei Wendy. Tai kuusikymppinen Marilyn, johon iän puolesta oli helpoin samastua, jos kehenkään. Miehet ovat sivuosissa, vain Davidin ajatuksia seurataan.

"- Olit muuten oikeassa, Marilyn huomautti.
- Kiitos, David sanoi. - Oikeassa mistä?
- Siitä ettei tämä ikinä lopu. Maaliviivaa ei tule. Lasten kanssa. Aina on jotain."

Kirjaa on verrattu Anne Tylerin tyyliin, ja siinä saattaa olla jotain perää. Yhtä kirkasta ja syvää ajattelua se ei kuitenkaan tarjoa, ja Tylerin lämpö ja huumori puuttuvat, muttei kirja ole myöskään Blue Sistersin tapainen pinnallisempi ja uskomattomampi neljän sisaruksen kuvaus. Lähinnä se muistuttaa Ann Napolitanon Kaunokaisia. Viihdyin hyvin tarinassa, jonka loppuminen suorastaan harmitti. Oikea kirja oikeaan hetkeen! 

Kenelle: Perheromaanien ystäville, sisarussuhteita tutkiville, eskapisteille, amerikkalaisuutta sietäville. 

Claire Lombardo: Onnen päiviä. Tammi 2026. (The Most Fun We Ever Had) Suomennos Terhi Vartia. Kansi Tuomo Parikka.

K. M. Wallenius: Miesten meri. Klassikkohaaste 23.

K. M. Walleniuksesta on kirjoitettu parikin elämäkertaa, jotka kertovat jääkärikenraalin sota-ajan nopeasta uranoususta ja käänteistä, joita riitti Mannerheimin alaisuudessa. Herrojen välit olivat huonot, mutta Lapin tuntemuksensa ansiosta Wallenius sai vastuullisia tehtäviä, lopulta potkut. Värikäs mies ja värikäs elämä, kertovat jutut, elämäkertoja en ole lukenut. 

Keskityn vain hänen kirjalliseen tuotantoonsa ja sen yhteen tunnetuimpaan teokseen, jota mieheni erätarinoiden ystävänä on monesti ehdotellut lukupinooni. Miesten meri on yksi Walleniuksen pohjoisen kuvauksia, jossa ollaan Lapissa, Ruijassa ja Jäämerellä aina Huippuvuorille saakka. 

Kirja koostuu kuudesta hurjasta kertomuksesta ankarasta elannon hankinnasta kalastaen ja metsästäen karun mutta rohkeille anteliaan luonnon armoilla. Wallenius arvosti niin luontoa kuin siitä eläviä eränkävijöitä ja viihtyi heidän parissaan pitkiä aikoja vuosikymmenien mittaan tarkkaillen ja osallistuen moneen toimeen. 

"Illalla oli taivas ollut kuin pyhäasuisen kamarin raitamatto ja aurinko kiiltoa vailla.
Ja sitten, aamulla, se tapahtui. Äkkiä tuli aivan tyven, kaikki tuntui pysähtyvän, oli kammottavaa. Miehet ojentautuivat työstään ja katsoivat taivaalle sekä toisiinsa. Sinessä ei näkynyt riepuakaan, mutta silmissä typertymistä, kimppu kysymysmerkkejä.
Kaikki kävi sekunneissa. Laaksojen kuruista ampautui myrskyiili kun urkupyssystä. Jäätiköiltä puhaltui matalana sokaiseva lumisakea."

Jo ensimmäisessä tarinassa Armoton ja armoitettu meri ollaan hengenvaarassa Länsijäissä, Lofoottien suunnassa. Kertoja Tuomas Herttua selviää kuin ihmeen kaupalla meren rajusta käsittelystä ja pääsee pikkuisen naisestakin haaveilemaan Tromssan satamassa. 

"Oli kaikesta huolimatta muuta kuin kuolema ja varjo - oli myös elämä ja aurinkoa. Niiden lämpöä kannatti tavoitella - tälläkin iällä."

Tarinassa Alaston maa kuvataan sataman kuhinan vastapainoksi karun maiseman lumoa, joka vie Hiltusen ja hänen uuden tuttavansa Veripään jokikalastamaan ja riekonpyyntiin. Kaamastunturin silmäpuolihukka vie Rannan Antin lohia pyytämään Juutuanjoelle, mutta lappalaisille aiheuttaa ongelmia poroja jahtaava susi. Aslak joutuu pinteeseen lumivyöryssä, mutta saa pitää henkikultansa revontulien ansiosta. 

Kuu ja Pumangin pahta oli suosikkini. Se kertoo Ales Karhakkamaan asustelevan Ruijassa "melkoisen vauraassa kalastajakylässä", jossa on jopa "ruumismaa, eikä vain johonkin kallionrakoon kokoontuneeseen hiekkaan kaivaistu kuoppa kuten Lapinhaminassa, missä jaloin juokseva ja siivin lentävä riutta vietti pitojansa." 

Ales on tyytyväinen oloonsa ja eloonsa. "Lumottu on tämä seutu kokonansa, eikä ole ihme, jos se synnyttää ja siirtelee ihmisen mielessä vieraita, kummallisia ajatuksia, joskus niin kukkuramitoin, etteivät ne tavallisiin puitteisiin mahdu, vaan vuotavat yli laitojen... Sellaisessa terveessäkin ruumiissa kuin Ales Karhakkamaan kuppelehti täällä merkillisiä ajatuksia, mutta ne eivät painaneet mieltä, eivät purkautuneet yli laitojen: ne vain muotoilivat viehättäviä näkyjä, joilla oli ainoastaan kauniin, kiehtovan kuvan arvo."

Alesilla on vaimo, mutta veljiinsä hän ei ole pitänyt yhteyttä vuosikymmeniin. Ei ole tarvetta. Lapsista on parin sanan maininta, muttei käy ilmi, ovatko vasta suunnitteilla vai jo olemassa. Ales miettii elämäänsä hyvinkin modernisti:

"Häly, touhu ja kiire ovat jäänet sinne, mihin ne kuuluvat, sinne, missä tavoittelusta on tehty kehityksen mittapuu, varastoinnista edistyksen avain, elintasosta laki, koneesta jumala."

"Ja kaikki elää, jos katselet tarkoin. 
...
Ja tässä olen minä, onnekas ihminen."

Valaskala tuli Illepin kartanolle kertoo ihmeellisen sattumuksen Illepin ja Valpurin kotivuonon rannoilla. Heille tarjotaan aarre! 

Viimeinen tarina on oikeastaan pienoisromaani, joka haukkaa puolet kirjasta. Harakka-Antti lähtee itäjäihin tuo mieleen Moby Dickin ja muut kuulut meriseikkailut. Hermanni Paana kapteenina ei tyydy vähään, vaan valaita ja mursuja pitää tavoitella niin kaukaa pohjoisesta, ettei kartta riitä. Ja matka kestää niin kauan, etteivät lapset enää isäänsä tunne, kun Antti lopulta pääsee kotiin "Novajan maan ryhmyiseltä rannalta." Monenlaista seikkailua reissuun mahtuu, eivätkä kaikki palaa. Ystävyydet lujittuvat, kun hengenvaarassa ollaan yhdessä. Lainaan keskustelua, joka kuvaa miesten mieliä ja luontosuhdetta. Pohditaan, joutuisiko kuoltuaan taivaaseen vai helvettiin.

"- Se kuuma paikka tuntuu vähän kuin vetävältä näin vilun aikana, ja siellä kai ne ovat parhaat kaveritkin, mutta kyllä minä olen niin arvellut, etten sinne pyri elleivät pane.
- Niin, se vähän arkiinnuttaa, Antti sanoi vakavana, - kun ajattelee taivaan oloa sellaisena minä se on kerrottu, kauheasti valoa ja pauhua ja kuorot ja sotajoukot. Niin, minusta on joskus tuntunut, että asustelisin kaikkein mieluimmin pienenä, kilttinä menninkäisenä yksinäisen metsäpirtin kiukaan takana kuuntelemassa sinne sattumalta yöpymään asettuneiden erämiesten ääniä heidän kertoillessa toisilleen päivän kulkuja, hoitelisin tulta heidän nukkuessaan sekä eväitä miesten vaeltaessa metsissä ja vesillä. - Jos vain sinne pääsee.
- Se taitaa olla paras ratkaisu meikäläiselle miehelle. Vaikka en tiedä, tulisinko toimeen sellaisessa paikassa, mihin ei merta näkyisi."

Walleniuksen kirjoitustapa on persoonallinen, osuvasti kuvaileva ja rikkaasti sanoitettu. Rakkaus pohjoisen luontoon väreilee joka lauseesta; ei ihme, että erätarinoista pitävät lukevat tekstiä mielellään. Nykyinen luonnonsuojelu ei katso hyvällä eläinten tappamiseen perustuvia elinkeinoja, mutta tuohon aikaan metsästys on ollut kirjaimellisesti elämisen ja elättämisen ehto, kalastus on joillekin edelleen. Mutta asian suhteen herkille en kirjaa suosittelisi. Meriseikkailut tai erätarinat eivät ole minunkaan genreni, mutta oli kiinnostavaa tutustua kirjailijan tyyliin. Jos Wallenius vielä joskus kiehtoo, hyllyssä olisi vaihteeksi naisnäkökulmaa eli teos Makreeta, merensoutajan vaimo. 

Erkki Tantun pelkistetyt mustavalkopiirrokset sopivat täydellisesti kirjan kuvitukseksi. 

K. M. Wallenius: Miesten meri. Otava 1953 (neljäs painos, ensimmäinen 1951). Kuvitus Erkki Tanttu.

Liitän kirjan osaksi Klassikkohaastetta 23, jota vetää Jotakin syötäväksi kelvontonta -blogin Gregorius. Logo Niina Tolonen.

Jännitystä rouvaelämään. Naistenviikko 2026.

Monenlaisiin rouviin kirjojen kautta tutustuu. Yksi viime aikojen näkyvin on korealainen rouva Shim. Hänellä käy huono tuuri: mies on kuollut, ja omat työt lihanleikkaajana loppuvat. Silti pitäisi elää ja pitää huolta lapsista, lukiolaistyttärestä ja opintoja aloittelevasta aikuispojasta. Mutta miten? Mistä viisikymppinen nainen nainen saisi töitä? Kuulostaa tutulta myös ongelmalta myös meillä. 

Lukija saa kautta kirjan hämmästellä korealaista elämänmenoa. On outoja ammatteja, kuten untuvikkojen sukupuolen määrittelijä tai hiilibrikettien sytyttäjä, ja on ruokaa, joista japanilaisten kirjojen tapaan puhutaan paljon. Tutustumme muun muassa krapulakeittoon eri alalajeineen. 

Mutta se työnsaanti. Rouva Shim löytämän rekrytointi-ilmoituksen kautta hänelle tarjotaan palkkatappajan töitä. Taitavana veitsenkäsittelijänä ja yhteisössä näkymättömänä keski-ikäisenä naisena hänellä on siihen oivat edellytykset. Kauan ei etsivätoimiston tarvitse houkutella, sillä palkka olisi ruhtinaallinen. Rouvan silmissä siintävät pojan opiskelurahat ja huolettomat olot. Joten toimeen vain.

Ja hän on hyvä ammatissaan. Tietysti (mihin eivät viisikymppiset naiset pystyisi). Hän on niin hyvä, että herättää närää oikeissa ganstereissa, joita alalla uusi, tuntematon kilpailija uhkaa taidoillaan. Silloin homma alkaa käydä vaaralliseksi.

Kirja onnistuu olemaan hauska, osin jännittävä eikä väkivaltaakaan voi välttää, mutta enemmän humoristinen ja liukkaan vetävä kummine, odottamattomine käänteineen. Persoonaa kirjaan tuo myös kerrontaratkaisu: kertoja vaihtuu luvuittain, ja vaikka hieman piti pinnistellä outojen nimien vilskeessa - kukas tämä taas olikaan - kokonaisuus kuroutuu ovelasti kasaan. 

Jiyoung Kang: Rouva Shim, palkkamurhaaja. Johnny Kniga 2026. Käännös koreasta suomeksi Taru Salminen.

Riemastuin kirjastossa mainiosta kirjan nimestä: Toimen nainen. Mikä mainio suomalainen sanontatapa, kyseessähän on nainen, joka tekee ja saa aikaan, kuin suurten ikäluokkien naiset konsanaan. Tosin kävi ilmi, että olin nähnyt väärin ja ensimmäinen sana onkin Toinen. Mutta luin silti. Kuka ja miksi on toinen rouva Parrish? Mitä ensimmäiselle tapahtui?

Ensimmäinen on Daphne, joka on naimisissa ökyrikkaan ja filmitähden näköisen Jackson Parrishin kanssa. Heillä on kaksi tytärtä, mikä osoittautuu harmittavan aviomiestä, sillä hän on haaveillut pojasta. Tähän löytämäänsä pieneen onnen säröön aikoo iskea Amber, joka kihisee kateudesta Daphnea kohtaan, etenkin tämän omaisuutta ja huoletonta elämää. Myös Daphnen mies kelpaisi! Amber teeskentelee ystävyyttä niin menestyksellisesti, että Daphne alkaa pitää Amberia luotettunaan ja antaa tälle lisäaseita miehensä kaappamiseen avaamalla intiimiä perhe-elämäänsä.

Mutta kuinka helppo pala Jackson on? Yllätyksiä ja salaisuuksia tarjoileva, rivakasti etenevä tarina tyydyttää lukijan tirkistelyn ja jännityksen halua trillerilukijoille jo tutulla, mutta näköjään edelleen toimivalla kaavalla. Julkaisu oli mennyt minulta aikanaan mennyt ohi, harmi kyllä, olisi varmaan silloin ollut todella pommi. 

Kirjailijanimi kätkee kaksi amerikkalaista sisarusta, joiden yhteistyö on tuottanut miljoonamyyntiin yltävän trillerituotannon. Ilmeisesti vain kaksi on suomennettu, tämän lisäksi Viimeinen kohtaaminen. 

Liv Constantine: Toinen rouva Parrish (The Last Mrs Parrish). HarperCollins Nordic AB 2020. Suomennos Maija de Pavert. Kansi Bonni Leon-Berman.

Murharouva Christieltä rouva-aiheinen dekkari sopii päivään kuin veitsi pahantekijän käteen. Paitsi ettei tässä käytetä veistä, vaan rouva McGuinty löytyy kuolleena kotoaan Broadhinnyn kylästä iskettynä päähän raskaalla esineellä. 

Murhaajakin selviää kätevästi, sillä kaikki todisteet viittaavat rouvan alivuokralaiseen, luihuun Bentleyhin. Paikallispoliisi Spence kuitenkin epäröi ja pyytää apua Poirotilta, joka innostuu jutusta tekemisen puutteessa ja - salapoliisin omanarvontunteen tietäen - näyttämisen halusta. Vaikka joutuu asumaan kylän majoituksessa, joka on kaikkien hänen standardiensa alapuolella.

"- Minä kärsin, Hercule Poirot sanoi itsekseen syvän itsesäälin vallassa. - Minä tosiaan kärsin."

Tarina on kuin perusopas Christien kirjoitustyyliin. Brittiläinen maaseutumaisema, epäiltyjen tarkka taustaselvitys ja Poirotin oivallukset sekä monipuoliset henkilöhahmot, joissa vilahtaa myös muista Christien kirjoista tuttuja nimiä. Poirotin ystävä, kirjailija Ariadne Oliver (jonka teoksia ovat muun muuassa Toisen kultakalan arvoitus ja Kissa se kuolikin) lienee Christielle rakas ja osin alter ego, jonka romaanien päähenkilö on riemuksemme suomalainen etsivä. Tosin mitään suomalaista hänessä ei ole, sillä kirjailija ei tunne maatamme lainkaan. 

Hahmot on nimetty huolellisesti. Rouva Sweetiman on kylän postitoimiston pitäjä, joka tietää kaiken ihmisten yhteydenpidosta. "Kylän aivot", miettii Poirot, joka raportoi Spencelle:

"- Olen suorittanut tutkimuksia, Poirot sanoi tuimasti.
- Niin?
- Tulos on tämä: kaikki Broadhinnyn asukkaat ovat oikein mukavia ihmisiä.
- Mitä te sillä tarkoitatte, monsieur Poirot?
- Ajatelkaa nyt, ystävä hyvä. 'Oikein mukavia ihmisiä.' Sehän on ennenkin ollut murhan motiivina."

Psykologinen, tai kuten Poirot itse sanoo, harmaisiin aivosoluihin perustuva tutkimustapa toimii aina. Eikä hän kaihda keinoja tiristääkseen totuuden - häntä ei "pedanttinen totuuden kunnioittaminen" keskusteluissa ole häiritsemässä, kertoo Christie. Huumoria kirjassa on yllin kyllin. Ja kritiikkiä ikä- ja naissyrjintää kohtaan. Yllättävän ajankohtaista on myös median suuri vaikutus. Jopa homous mainitaan, vaikkei rouva Oliver hyväksy aihetta tekeillä olevaan näytelmäänsä. Ei paheksumissyistä, vaan asia ei hänestä sovi näytelmän suoraviivaiseen tyyliin, on oma tulkintani. Rohkea veto silti, kun muistaa dekkarin alkuperäisen julkaisuajankohdan, joka oli vuosi 1952. 

Nautinnollinen perinteinen dekkari, jonka tekemisen parissa uskon kirjailijan itsensäkin viihtyneen. Kun luette tätä tai mitä tahansa, muistakaa Poirotin neuvo: Ei pidä uskoa kaikkea mitä kuulee. Älkää ainakaan luottako mukaviin ihmisiin.

Agatha Christie: Rouva McGuinty on kuollut. (Mrs McGuinty's is dead.) WSOY 1973. Suomennos Eva Sikarla.

Naistenviikon 2026 -lukuhaastetta vetää blogin Yöpöydän kirjat pitäjä Niina Tolonen, jonka työtä on myös viikon logo. 

#naistenviikonlukuhaaste26

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Naistenviikko 2026.

 

Naisista saavat lukea myös miehet, se olisi jopa toivottavaa. Esimerkiksi Anneli Kannon Elämänlangalla on kirja, jonka uskoisin mietityttävän myös miehiä. Jälkeläisiä, yksinäisiä tai iäkkäitä puolisoaan pohtivia saattaisi kiinnostaa tietää, mitä seitsemänkymppinen nainen elämästään ajattelee. 

Anneli Kanto kertoo elämästään muistiinpanoina vuoden ajalta, sellaisena kuin sen koki, nolostelematta (sen hän teki kuulemma vasta jälkeen päin). Onneksi niin, kirjassa on vahva toden tuntu ja rehellisyyden leima. Vanheneminen ei ole kivaa, voisi suuren osan tekstistä tiivistää: nyt on unohdettu läpinät viisauden karttumisesta ja seestymisestä. Sen sijaan käsitellään arkisia hankaluuksia oman fysiikan ja koko ympäröivän maailman muuttuessa. Huonompaan suuntaan.

On pelkoja, ahdistusta, painajaisia. Töistä on stressiä, vaikka ammatinvalinnastaan kirjoittaja on onnellinen. Liian harva löytää työn, joka vastaa sisäiseen pakkoon ja intohimoon, tässä tapauksessa historiaan ja kirjoittamiseen. Huolta ja surua puolestaan aiheuttavat läheisten ja tuttavien vaikeudet ja sairaukset, omatkin.

Vaikka itsensä tuossa iässä jo tuntee hyvin, silti voi tulla yllätyksiä ja muutoksia myös hyvään suuntaan, lähinnä päänsisäisiä. Niistäkin saa lukija tietää, mikä herättää toivoa. Vanheneminen ei ole pelkkää kurjuutta saati taantumista! Tämä lienee syy, miksi kirjaa on sanottu lohtukirjallisuudeksi. Vaikka rehellisesti sanoen, ensireaktioni oli lähinnä pelästynyt: noinko vaikeaa vanheneminen on? 

Moneen voi jo tämän lukijan iässä (60+) samastua. Mutta ei kaikkeen, eikä pidäkään. Emme ole samanlaisia nuorina emmekä vanhoina. Iästä on hyvässä lykyssä ainakin se hyöty, että tämän tajuaa, ehkä malttaa kuunnella ja jopa ymmärtää muita paremmin. Ei ole pakko jämähtää - vaikka maailman johtajia tai somepalstojen kommentteja katsellessa meistä monelle näköjään niin käy. Kannon teoksessa ollaan aktiivisia ja opitaan uutta. Kirja on mukavan aitoa asiaa, henki on sinnikkyyteen kehottava ja kerronta Kannolle ominaisella huumorilla sävytettyä. 

Kannon tuotanto sisältää niin historiallisia romaaneja kuin viihdettäkin sekä runsaasti lastenkirjoja ja ainakin yhden tietokirjan sekä oopperalibreton. Suurimman osan hänen kirjoistaan olen lukenut, Rottis ja Pyöveli etenkin herättivät ihailua, sekä näytelmät ja musikaalit, joita hän on käsikirjoittanut, kuten Kom-teatterin Veriruusut, Musiikkiteatteri Kapsäkin Rottien pyhimys ja Kapsäkin Sörkka svengaa. Ja lisää taiteellisia hankkeita on työn alla. Elämänlangassa ollaan tiukasti kiinni!

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Gummerus 2026.

Naistenviikon 2026 -lukuhaastetta vetää blogin Yöpöydän kirjat pitäjä Niina Tolonen, jonka työtä on myös viikon logo.

#naistenviikonlukuhaaste26

Sinikka Vuola, Tommi Melender: Romaanihenkilön elämä

Henkilöhahmot lienevät romaanin olennaisin osa: kirjassa ei välttämättä tarvita juonta, faktoja, aikamääreitä, mutta ilman toimijoita jossain miljöössä romaania tuskin tapahtuu. (Ja teema, rakenne ja näkökulmat muodostuvat henkilöiden myötä, vaikkei niitä etukäteen määrittelisi.) Oletko samaa mieltä?

Romaanin henkilöihin voi samastua, heitä voi inhota, ihailla, rakastaa, vihata, sääliä, tarkkailla uteliaana; heille ja heidän kanssaan voi nauraa, heidän puolestaan itkeä, surra ja kaivata. Nuo tunteet ovat kirjailijan lahja lukijalle. Vuolan ja Melenderin esseeteos romaanihenkilöistä sanoo saman asian hienommin: 

"Tarve saada vastakaikua ihmisenä olemisen peruskysymysten äärellä toteutuu lukijan ja romaanihenkilön välisessä vuorovaikutuksessa."

"Sillä kun me koemme jotain, me löydämme itsestämme jotain. Juuri tähän lukemisen nautinto perustuu."

Kirjoittajat kertovat omasta suhteestaan henkilöhahmoihin "niin kirjailijoina kuin lukijoina", henkilöiden rakentumisesta, päähenkilön ja sivuhenkilöiden merkityksestä sekä erilaisista kertojatyypeistä. Ja kirjan muodostavissa neljässä dialogimuotoisessa luvussa ajatuksistaan ja omista mieltymyksistään romaanin kerronnan osalta. 

Lisäksi kirjassa on 24 esseetä, joissa kuvataan romaanien - mukana on koti- ja ulkomaista, klassikoita ja modernia - henkilöhahmoihin liittyviä mietteitä. Esseihin on valittu rajuja tapauksia, Brett Easton Ellisistä Stephen Kingiin ja Cormack McCarthyyn, mutta myös muun muassa Aino Kallasta ja Kristina Carlsonia. Äärimmäisiä esimerkkejä Sudenmorsian ja Eunukkikin tavallaan ovat, muiden esiteltyjen tavoin. Kiinnostavia näkökulmia monelle tuttujen romaanien tulkintaan. 

Melkoinen tietopaketti niin romaaneja kirjoittaville kuin meille niitä lukeville, erilaisine lukemisen motiiveineen! Ja herättää paljon ajatuksia, ei tyhjene kertaluvulla, niin paljon viitteitä eri kirjoihin ja niiden sisällön yksityiskohtiin mainitaan. Henkilöhahmon ei tietenkään tarvitse olla ihminen, se voi yhtä hyvin olla eläin, kasvi, robotti tai luuranko. Tai esine: sormuksella on mielikuvissamme aina taikavoimia, voiko sitä sanoa sivuhenkilöksi? Entä järveä? Entä millainen on "luotettava lukija"? Ja ovatko "pyöreät" henkilöhahmot parempia kuin "litteät"? 

"Vain fiktio sallii pääsyn vieraaseen piiloiseen tajuntaan - toisin sanoen täysin vertaansa vailla olevaan leikkiin."

Kirjaa kannattaa lukea rauhassa ja pätkittäin, vaikka sen ensin ahmisi kokonaan, kuten minä tein, mutta olen jo noin kolmannella kierroksella lisää tutkimassa. Aina löytyy.

Parissakin kohtaa muistutetaan, etteivät henkilöhahmot, edes päähenkilö, ole sama kuin kirjailija itse. Autofiktiobuumi, ja itse lisäisin, medioiden suosimat kirjailijoiden "vaatekaappihaastattelut", ovat sekoittaneet monen mieltä tässä. Hyvä siis tiedostaa kirkkaasti. 

Kirja on tarkoitettu kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille, kertoo esipuhe. Teksti on rentoa mutta ei täysin yleistajuista, ovathan kirjoittajat kovan luokan ammattilaisia alallaan, ja ammattitermit tuppaavat mukaan välillä silloinkin, kun ei ehkä tarvitsisi. ("Romaanihenkilö konstruktiona merkitsee minulle dynaamista keinoa jäsentää teoksen fiktiivistä maailmaa ja saattaa kompleksisia elementtejä yhteen.") Tosin näin saadaan tarttumapintaa myös ammattilaiskollegoille, ja termit on usein selitetty saman tien tavallisemmin sanoin. Ovelaa piilosivistämistä. Vai onko kyse tästä, siirrettynä tietokirjaan? (Oikeasti ymmärrän kyllä pointin ja olen samaa mieltä. Hyvässä romaanissa tuntuu aina olevan pinnan alla jotain, mihin ei ihan täysin pääse käsiksi, mutta se kutkuttaa.)

"Hyviin romaaneihin - ja kiinnostaviin henkilöhahmoihin - sisältyy arvoituksellista kohinaa, jonka tarkoitusta lukija ei välttämättä ymmärrä tai ei edes voisi ymmärtää." 

Kaltaiselleni romaanien suurkuluttajalle teksti on silti erinomaisen kiinnostavaa eikä muutaman sanan googlaus haittaa (nyt tiedän, mikä on fokalisaatio: sama kuin tutumpi termi näkökulmatekniikka, suurinpiirtein). Saati jonkin romaanin tietojen etsintä, lukuvinkkejä vilisee anteliaasti niin tekstissä kuin jokaisen luvun ja esseen perässä Kirjallisuutta-listassa. Ja yhden kirjan olen jo ostanut mainintojen perusteella, lisää seurannee. Kiitos kirjan tieto- ja ajatusräjäytyksen.

"Kaunokirjallisuus mahdollistaa niin suurta ja todellista hyvää, että ilman sitä ymmärrys elämästä jää vajavaiseksi." 

Lue myös:

Sinikka Vuola, Tommi Melender: Maailmojen loput (kirja romaanien lopetuksista).

Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito (kirja romaanien aloituksista).

Jani Saxell: Aiheiden kirja (inspiraatiota kirjoittajille ja lukijoille).

Useita kirjoittajia, toim. Sinikka Vuola ja Päivi Koivisto: Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon  (12 kirjoittajaa kertoo vinkkejään).

Laura Lindstedt & Sinikka Vuola: 101 tapaa tappaa aviomies (riemukas ja loistelias näyte kirjoitustaidon mahdollisuuksista ja erilaisista tekstityyleistä).

Sinikka Vuola, Tommi Melender: Romaanihenkilön elämä. WSOY 2026. Kansi Martti Ruokonen.