maanantai 15. heinäkuuta 2019

Pertti Lassila: Kovassa valossa


Vilkkaan mökkiviikon jälkeen tarvitsin rauhoittavaa luettavaa. 
Ulkoasu: Camilla Pentti
Sellaista, realismissaan lähes anttihyrymäisen meditatiivista tekstiä tarjoaa Pertti Lassila.

Kirja näyttää Kovassa valossa kaksi naista 1900-luvun alkupuoliskolta alkaen. Miten tuo ajankohta kiehtookaan niin monia lukijoita, minua muiden muassa! Ehkä se johtuu siitä, että aika on pikkuisen elossaolevia sukupolvia kauempana ja siten tuntematonta historiaa, silti melko lähellä ollakseen samastuttava iso- ja isoisovanhempia ajatellen. Ja ennen kurjaa sotaisuutta, uuden maailman kynnyksellä, kaikkine hienoine keksintöineen mutta vielä vanhan ajan sääty-yhteiskunnassa, joka kuitenkin jo säröilee. Vaikka Suoma miettii:

"On hyvä tietää, mihin kuuluu, että kuuluu parempaan väkeen eikä huonompaan, koska sille käy aina huonommin ja paremmalle käy paremmin. Joka luulee, että se asia muuttuu toiseksi, ei asioita ymmärrä. Alhaalta voi joku nousta ja menestyä, minä sen tiedän, mutta kun on ylhäällä, ei kannata piitata siitä mitä alhaalla on."

Yhteiskunnan tilaa Lassila kuvaa hienosti Suoman ja Heljän kautta. Molemmat ponnistavat köyhistä taustoista parempaan asemaan; Suoma avioliiton kautta, nuorempi Heljä omalla työllään. Suoman mies Heimo kohoaa taidoillaan johtajaksi, Heljä etenee kukkakaupan myyjästä kirjakauppaan töihin. Molemmat naiset ovat oppineet käytännöllisiksi, rationaalisiksi, jopa kylmiksi tämän päivän vaatimuksiin verrattuna, kun ihmissuhteita mietitään. Vai onko Suoman ajatus yleispätevä: tuleeko joka suhteessa se hetki, jolloin on tehtävä päätös - jolloin näkee toisen sellaisena kuin hän on? Kovassa valossa? 

"Kun näin ensimmäistä kertaa Heimon sellaisena kuin hän oli, minun piti päättää, voinko oppia rakastamaan myös sitä miestä. Se vaati enemmän järkeä kuin tunnetta, ja järki minulle sanoi, että minun kannatti, koska Heimo oli riuska ja eteenpäin pyrkivä mies. Se oli oikea arvio, mutta en voinut aavistaa, mitä siitä seurasi, ensin hyvässä ja sitten pahassa."

Sotavuosiinkiin asti päästään ja niiden seurauksiin: Suoman ja Heimon poika Tarmo sotii vapaaehtoisena Saksassa Wiking-divisioonassa, josta juuri luin lehdestä. Nimittäin siellä taistelleiden sukulaiset ovat pahastuneet Kansallisarkiston SS-selvityksestä, jossa pidetään todennäköisenä, että myös suomalaiset osallistuivat toisen maailmansodan väkivaltaisuuksiin muiden saksalaisjoukkojen tapaan, juutalaisia ja muita kohtaan. Mikä tuntuu järkeenkäyvältä; miksi jotkut olisi "vapautettu" ikävistä tehtävistä, joita sotaan liittyy. Omaisten mielestä tutkimuksen - lainaan Helsingin Sanomia 14.7.2019 (Jarmo Huhtanen) - "...yleistävä päätelmä syyllistää koko suomalaispataljoonan, mikä on johtanut liioiteltuun uutisointiin. Lisäksi omaisten mukaan pienemmälle huomiolle jäi selvityksen lause, jonka mukaan käytössä ollut lähdeaineisto ei anna riittävän yksityiskohtaisia tietoja yksittäisten tapahtumien tarkaksi arvioimiseksi." 

Ainakin Tarmo joutui tekemään väkivallantekoja, käy ilmi. Miten siihen suhtautuu hänen kanssaan seurusteleva Heljä? Uskaltaako hän katsoa Tarmoa kovassa valossa?

"Aatteet ja suuret päämäärät eivät valaise tulevaisuutta, mutta ne estävät näkemästä nykyisyyden. Jos tuijottaa niihin, ihmiset, joiden keskellä on elettävä, alkavat näyttää pelkältä esteeltä ja nykyhetki välivaiheelta, jonka soisi nopeasti katoavan. Mutta ei auta muu kuin elää sekavassa nykyisyydessä, jossa on keinoteltava askel askeleelta ja varottava mihin jalkansa asettaa."

Mitään uutta ja ihmeellistä kirja ei esitä, mutta Lassilan kirkas lause ja ajankuva tuovat lukijalle iloa ja tekevät lukemisesta helppoa. Naisten ajatuksiin myös moni voi samastua jos ei oman niin esiäitiensä kautta, tai kiinnostua yksityiskohtaisista yli sadan vuoden takaisen arjen toimien kuvauksista vaatteiden silittämisestä kirjojen myyntiin. Pitkään kirja-alalla ollut Koivunen opastaa Heljää niin käytännön työssä kuin kirjojen roolissa ja elämänfilosofiassa:

"Hyvän kirjan luettuaan luuli ainakin hetken aikaa näkevänsä ihmiset, todellisuuden ja itsensäkin selvemmin kuin ennen." --- "Nuorena uskoo, että voi tehdä elämästään mitä tahtoo, mutta se, mikä nuoressa ihmisessä on ihanteellisuutta, muuttuu vanhassa typeryydeksi, jos ei tajua, mitä itsestä tuli ja mitä itsestä ei tullut." 

Pertti Lassila: Kovassa valossa. Teos 2019. 


keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Käsillä on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea. Mieluiten mahdollisimman pian. Vaikka sen kirjoittaja on saksalainen, tarina tapahtuu Saksassa ja päähenkilö on itäsaksalainen professori Richard, näyttämöä ja lavasteita pienesti muuttamalla se voisi sijoittua mihin tahansa hyvinvoivaan eurooppalaiseen maahan. Richardin tilalla voisi yhtä hyvin olla Pierre, Pablo, Tom, Mika tai Johan.

Kyse on suhtautumisesta pakolaisiin. Heidän näkymättömyydestään, näkymisestään ja näkemisestä. Puhumme pakolaisista yhtenä ryhmänä, ikään kuin he olisivat jonkinalainen oma rotunsa. On helppo unohtaa, että jokainen heistä on jonkun lapsi, perheenjäsen tai ystävä, jolla on oma historiansa ja elämänpiirinsä. Tai unohtaa koko ilmiö, katsoa muualle.

Richard on jäänyt viisi vuotta sitten leskeksi ja juuri eläkkeelle yliopistolta. Ihailen ohimennen kirjailijan oivaa päähenkilövalintaa: mies, jolla on älyllisen ajattelun kykyä ja elämänkokemusta ja nyt myös aikaa perehtyä taustoihin ja koko ongelmakenttään, jonka eri maista tulevat kohtaavat ja siihen, miten länsimainen yhteiskunta heitä kohtelee. Sillä juuri sitä hän alkaa tutkia havahduttuaan pakolaisten olemassaoloon. (Ja jos joku miettii: kyse on tässä tarinassa nimenomaan miehistä, naispakolaisten ja heihin tutustujansa tarina vaatisi oman kertomuksensa.)

"Esimerkiksi Italia antaa pakolaisten mennä, jopa mieluusti, sillä siellä heitä on jo enemmän kuin tarpeeksi. Italian laki antaa heille vapauden lähteä etsimään töitä Ranskasta, Saksasta, ihan mistä tahansa eurooppalaisesta maasta. Saksa puolestaan - syistä, jotka eivät vielä ole selvinneet Richardille - ei halua heitä, vaan kun he ovat oleskelleet maassa kolme kuukautta 'turistina', heidän on palattava vähintään neljännesvuodeksi Italiaan. Saksassa he saavat etsiä töitä vasta kun ovat olleet Italiassa yhtäjaksoisesti viisi vuotta pakolaisstatuksella - ja silloinkin ainoastaan, mikäli ovat saanet italialaisilta niin sanotun illuminatan, asiakirjan, joka asettaa heidän oleskelunsa yhdenvertaiseksi italiaisten kanssa. Niin pitkään kuin heillä ei ole illuminataa, he voivat tokia lähteä Italiasta, jotta eivät kuole siellä nälkään, mutta toisaalta he eivät voi asettua asumaan minnekään muuallekaan. Hetken Richardista tuntuu kuin joku selittäisi näitä lakeja hänelle arabiaksi."

Samalta tuntuu; lakien ja virkamiesten viidakko on valtaisa. Lait ovat eräänlaisia rajoja, mutta ne ovat "vain" sanoja, joita voi tulkita. Niiden olemassaolo ja noudattaminen vaikuttavat usein tärkeämmiltä kuin nopea ja tehokas kotouttaminen, henkilötason vaikuttaminen, yksittäisen ihmisen auttaminen elämänsyrjään kiinni. Miten voi luoda uuden elämän ilman töitä ja ansioita, tietoa siitä, missä saa olla ja saako ruokaa muutaman kuukauden kuluttua tai onko perhe hengissä jossain? Toimettomuus ja epätietoisuus turruttavat, vieraat asiat pelottavat.

Miehet, joiden kanssa Richard puhuu, eivät ole kuulleetkaan Berliinin muurista tai Hitleristä; heidän huolensa ovat toiset. Akuutit, tässä ja nyt.

"Mitä järkeä tässä kaikessa on? Awad kysyy ja katsoo taas Richardia ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Richardin pitäisi nyt vastata, mutta hänellä ei ole vastausta. - Eikö ole niin, Awad sanoo, että jokainen aikuinen ihminen - oli sitten mies tai nainen, rikas tai köyhä, olipa hänellä töitä tai ei, asuipa hän talossa tai oli asunnoton, aivan samantekevää - että jokainen ihminen elää muutamat vuotensa ja kuolee sitten pois? - Kyllä, niinhän se on, Richard sanoo."

Kirja osoittaa hiljaisen vahvasti, ilman kurjistelua tai sensaationhakua, miltä pakolaisuus näyttää ja tuntuu käytännössä, niin pitkälle kuin asiaa itse kokematon sitä pystyy ymmärtämään. Erpenpek kertoo vaikuttavasti ja vetävästi; tunnelmaltaan eleettömän koskettavaa suomennosta on ilo lukea tekstinä, vaikkei sisältönsä puolesta. Hieno, ajankohtainen teos, jonka voin kuvitella jäävän klassikoksi tästä ajasta Euroopassa.

Kenelle: Kaikille. Rajoja sulkeville. Viranomaisille. Taviksille. Euroopan tulevaisuutta miettiville. Ajan tasalla pysymään pyrkiville. Niille, jotka uskaltavat katsoa päin.

Muualla: Tämä verbaalisesti ja kerronnaltaan laadukas ja korkeatasoinen teos ei jätä lukijaansa kylmäksi eikä välinpitämättömäksi, toteaa Mummo matkalla.

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt. (Gehen, ging, gegangen). Tammen keltainen kirjasto 2019. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen. Päällys Laura Lyytinen.


Helmet-haaste 2019 kohta 44: kirja kertoo Berliinistä. Sopii myös kohtiin 18, eurooppalainen kirjailija, kohtaan 31, kirjassa kuljetaan metrolla, kohtaa 36, kirjassa ollaan yksin tai kohtaan 49, vuonna 2019 julkaistu kirja (suomennos). Ja muutamaan muuhun.


tiistai 25. kesäkuuta 2019

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista

Moriartyn uusin kiinnostaa, koukuttavuudessaan houkuttelevien edellisten kirjojensa jälkeen,  kuten Nainen joka unohti ja Mustat valkeat valheet. Jälkimmäisestä on tehty myös mainio tv-sarja alkuperäisnimellä Big little lies (HBO).

Kirjailija iskee jälleen herkullisesti ajankohtaisiin ilmiöihin ja ihmissuhteiden koukeroihin, osin irvaillen, mutta osin vakavissaan. Kirjailija Frances lähtee hyvinvointiretriittiin, luksussellaiseen. Kuka ei tarvitsisi hetken lepoa, mielenrauhaa ja parempaa fyysistä kuntoa, vähemmän kiloja ja viininjuontia. Mennään mukaan!

"Tulin Tranquillum Houseen, koska olin ikään kuin huonossa jamassa terveydellisesti, henkilökohtaisesti ja ammatillisesti. Frances antoi katseensa kiertää piiriä. Tuntui oudon intiimiltä katsoa taas muita ihmisiä silmiiin. - Kirjoitan työkseni rakkausromaaneja ja uusin käsikirjoitukseni hylättiin. Ja nettihurmuri sai minut pahasti lankaan. Sellaista."

Leirin vetäjät osoittautuvat varsin persoonallisiksi. Johtaja Maša on piinkova bisnesnainen, jonka kuolemanrajakokemus sai hylkäämään menestyksekkään uran ja perustamaan hyvinvointipalvelunsa.

"- Sopii minulle, Ben sanoi. - Niin kauan ei käsketä hypätä alas kalliolta. Hän raapi niskaansa. - En kyllä tajua, mitä täällä on tarkoitus tehdä. - Siitä on puhuttu, Jessica sanoi. - Meditoida. Joogata. Kuntoilla.  - Niinpä, Ben sanoi. - Mutta niiden välissä. Jos ei saa puhua eikä katsoa telkkaria, mitä täällä tehdään?"

Hyvinvointikonsultti Yao kollegoineen tarjoaa terveyttä, eheytymistä ja onnea osallistujille, joihin saamme tutustua tarkemmin tarinan myötä. Jokaisella on takanaan kokemuksia, joista he tulevat toipumaan.

Hoitokeinotkin ovat erikoisia, suorastaan äärimmäisiä.

"- On kaiketi hyvä merkki, että meille on jätetty vettä, Napoleon sanoi. Hän nousi seisomaan. - Meitä ei ole hylätty aivan kokonaan. - Mitä tarkoitat? Frances kysyi. Hän venytteli ylellisesti. Nyt kyllä maistuisi aamiainen. - Meidät on lukittu tänne, Napoleon sanoi anteeksipyytävästi kuin olisi itse siitä vastuussa. - Vaikuttaa siltä, että täältä ei pääse ulos."

Viihdyttävä, kyllä! Sellainen, jonka hotkii suurinpiirtein yhdeltä istumalta. Vaikkei teksti syvällisyydeltään mieleen jää, se antaa mainion näytteen ammattimaisesta viihteen tekemisestä. Moriartyn teksti juoksee sutjakasti kuten aina, ja mukavaan ilmiöiden ja ihmisten irvailuun on helppo yhtyä. Kirjailija vaihtelee kirjojensa rakennetta kiinnostavasti, nyt käsillä on ajallisesti ja paikallisesti rajattu tarina, kymmenen päivän retriitin myötä. Hänen henkilönsä ovat tyypillisesti varakkaita, joten raha ei ole heille ongelma, mutta muita haasteita riittää. Mukana on muun muassa rahapelissä äkkirikastunut nuoripari, joka ei tiedä, miten elää omaisuutensa kanssa; yksinäinen mies, jonka  kuuluisuus urheilijana on hiipunut kunnon myötä ja perhe, joka on äskettäin menettänyt poikansa.

Heidän kuvioidensa selvittelyn lisäksi juttu taipuu jännäriksi, jonka lopputulosta saa arvailla viimeisille sivuille saakka. Kuka oikeastaan tarvitsee ja millaista hoitoa - auttaako retriitti? Ja muuttuuko elämä?

Nicole Kidmanin tuotantoyhtiö on jo varannut tarinaan elokuvaoikeudet. Mahtaako hän itse näytellä Mašaa, joka nousee yhdeksi päähenkilöksi?

Kenelle: Irti arjesta haluaville, hyvinvointiammattilaisille ja heidän asiakkailleen, pientä piruilua etsiville.

Muualla: Leena Lumi sanoo kirjan kertovan "meistä, nykyajan ihmisistä ja meidän tarpeistamme selvitä ja jaksaa mitä vain missä vain ja kun ei enää jaksa, ei osata enää edes levätä, vaan lähdetään hakemaan apua oman reviirin ulkopuolelta rahan avulla ja mainoksen uhreina."

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista (Nine Perfect Strangers). WSOY 2019. Suomennos Helene Bützow. Kustantajan arvostelukappale.



perjantai 14. kesäkuuta 2019

JP Koskinen: Huhtikuun hiipuva rakkaus

Kumma juttu, en löydä blogistani Koskisen Murhan vuosi -sarjan aiempia, vaikka olen kuukausien mukaan nimetyn sarjan lukenut huhtikuun asti ja Juho Tulikoskeen ja hänen lähipiiriinsä tutustunut. (Hakusanalla Koskinen kyllä löytyy vaikka mitä.) Mies kirjoittaa niin hurjaa tahtia, ettei blogisti ehdi perässä!

Juho avustaa enoaan Kalevi Arosuota yksityisetsivän hommissa. Arosuo on entinen poliisi, jonka kontakteista on edelleen hyötyä. Juhosta taas nuorempana miehenä on hyötyä ainakin jalkatyössä, johon etsivätoimisto joskus joutuu turvautumaan. Jonkun ne työperäiset pakolliset mutta onneksi satunnaiset ruumiilliset kolhut on otettava vastaan. Eno harrastaa rikoksia vapaa-aikanaankin; aiemmin hän ratkaisi Bodom-järven surmat, nyt pohtii toimeksiantonsa ohella Anneli Auerin tapausta.

"En voinut käsittää, miksi rikokset olivat enolleni pakkomielle."

Sarjan kirjoissa on mukava leppoisa tunnelma ja paljon huumoria - jota nimitän mielessäni dekkarihuumoriksi sen lajissa usein esiintyvän puujalkoihin perustuvan luonteen vuoksi - vaikka kuolintapauksia selvitellään. Koska etsivät asuvat ja työskentelevät Hämeenlinnassa, kaupunki on vahvasti esillä väylineen ja rakennuksineen (pitäisi oikeastaan tehdä turistireissu sinne.) Tällä kertaa etsivät vierailevat keskiajalle juurensa kurottavassa Vanajanlinnassa, jonka kuvaus pätee todellisuuteen muuten paitsi nykyomistajuuden ja käytön osalta. Kirjassa sen omistaa upporikas Amanda Garamer, jonka suvun asioita Tulikoski ja Arosuo palkataan selvittelemään - onhan vanhan rouvan kuoltua jälkeläisille luvassa mahtava perintö. Mutta perijöiden määrästä on epäselvyyttä.

"Tohtori Carl Rosenlew käytti talossa vain parhaita materiaaleja, vaikka huvilasta oli tarkoitus tulla jonkinlainen metsästysmaja. Melkoinen maja siitä tulikin, sillä päälinnassa on yli 80 huonetta. - Jos Jalmaria on uskominen, Amandan ego saattaa juuri ja juuri mahtua sinne."

Juhon elämässä on toki myös muita naisia kuin työkontaktit. Tyttöystävä, kampaaja Heli pyytää Juholta apua ystävänsä ongelmaan, ei hiuksiin liittyvään. Sisar reissaa maailmalla, tarkemmin Ukrainassa, eikä paljon Juhoa vaivaa. Paitsi siltä osin, että sisarusten isän, tunnetun maalarin, taideteosten myyntituotot ohjautuvat muualle kuin Juhon tilille. Mies epäilee tilinomistajaa sisarekseen ja tuntee epämiellyttävää petetyksi tulemisen tunnetta. Toisaalta, hänellä on itsellään useita isänsä maalauksia, jotka voisi laittaa myyntiin. Mutta Juho ei ole aloitekyvystään tai ripeydestään tunnettu. Hänen lahjansa viittavat enemmän nokkelan (ainakin hänen itsensä mielestä) sanailun puolelle. Mutta välillä myös rikollisten logiikan ja kuvioiden ymmärtämiseen, maanläheisellä tavallaan.

Garamerien suvun salat yllättävät niin etsivät, paikalliset poliisit kuin suvun jäsenet itsensäkin. Sarja on mukavasti sulavaa ja sopivaa aivolepoa hetkeen, jossa ei halua ponnistella vaan kaipaa ajankulua. Koskisen teksti soljuu sujuvasti ja viihdyttää sopivasti. Etenkin lukujen alut ja loput ovat mietittyjä, kuten genreen kuuluu, jotta lukeminen jatkuisi. Lempparini tässä kirjassa on erään luvun loppulause, joka kuvaa Juhon tervejärkistä suhtautumista tyttöystävän hulluiltakin kuulostaviin avunpyyntöihin.

"Tunsin Helin otteen kiristyvän ranteessani. Hänen kyntensä olivat tehokkaampi myrkky kuin botox ja naamani pysyi peruslukemilla. Päätin nopeasti, että toimistomme voisi väliaikaisesti laajentaa reviiriään myös maapallon ulkopuolisiin ongelmiin."

Sarjassa on ilmestynyt jo uudempikin teos, Toukokuun tuonen kukat. 

Kenelle: Perusdekkaritarinoiden ystäville, ajankulua etsivälle, kotimaisen kannattajille.

Muualla: Dekkariasiantuntija Kirsi esittelee sarjan muutaman muun ohessa ja pohtii sarjatyyppisen kirjatuotannon suosiota. Häneltä löytyy tietysti myös huhtikuun kirjan arvio.

JP Koskinen: Huhtikuun hiipuva rakkaus. CrimeTime 2018. Kannen ulkoasu Timo Ahola, sisuksen ulkoasu Tom Backström. Taitto Noora Ohvo.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta

Yksi aikamme suurista tarinankertojista, Pierre Lemaitre, on mestari luomaan dekkariviikolle sopivia piinaavia tunnelmia. Tästä kirjasta en kuitenkaan kehota aloittamaan tutustumista hänen tuotantoonsa, katso mieluummin jotain näistä. Suomentamisjärjestys on jännittävä, Petoksen hinta on ilmestynyt jo 2010 ja suomennos saatiin tänä vuonna, eli tuotanto ei ilmesty meillä kirjoitusjärjestyksessä.

Juonen kannalta sillä ei ole väliä, kirja on itsenäinen eikä osa mitään sarjaa. Ja onhan fanin luettava kaikki, kuten kustantaja on aivan oikein arvellut. Mutta ymmärrän myös sen, miksei tätä käännetty tuoreeltaan: yhtä räjähtävän jännittävä ja jäntevä Petoksen hinta ei ole kuin esimerkiksi Verhoeven-sarja. Ei kehno silti, raastavuutta riittää. Kirjoittajan taidoista saa nauttia, vaikka juonenkuljetus hieman tökkii ja hajoilee, kun sitä vertaa muihin kirjoittajan kirjoihin.

Alain Delambre on 57-vuotias, hyvästä työstä irtisanottu Nicolen aviomies ja kahden aikuisen tyttären, Mathilden ja Lucien, isä. Hän raapii elantoa kokoon hanttihommilla siellä täällä ja etsii sinnikkäästi oman alansa, henkilöstöjohtamisen, töitä ja vakipaikkaa. Kun Alain törmää hakuun, jossa kuvauksen mukaan olisi juuri hänelle sopiva työ, hän pistää peliin kaiken. Kirjaimellisesti.

"- Koko rahasotku ja työpaikan ostaminen on paras selittää Mathildelle, Nicole jatkoi. - Häntä pitää rauhoitella. Usko minua, sinun täytyy soittaa hänelle. - Nicole, kuuntele. Kullakin meistä on tällä hetkllä hermot pinnassa, olemme paniikissa. Parin päivän päästä, kun minut on palkattu, palautan rahat hänelle, hän ostaa asuntonsa ja kaikki on taas ennallaan. Loppujen lopuksi olimme molemmat yhtä uupuneita. Nicole oli peloissaan ja antoi periksi."

Kyseessä on jättiyhtiö, jolla on suuryhtiön huolet. Irtisanomisia on tehtävä, tehtaita alasajettava, ja jonkun pitää ne hoitaa. Yritys päätyy erikoiseen hakijatestaukseen; se tehdään roolipelinä panttivankidraaman muodossa. Katson juonen näpäytykseksi paitsi jatkuvalle tehostamiselle ja omistajien ahneudelle myös kaikenlaisia temppuja tarjoaville henkilöstökonsulteille. Yksilön ja yhteiskunnan kannalta kirjan teema, ikääntyvien työllistyminen, on tietysti vakava aihe ja puhuttaa Suomessakin paljon.

Alain kertoo ponnisteluistaan ja tekee kummallisiakin ratkaisuja. Mutta nyt täytyy muistaa, että kyseessä on syvästi epätoivoinen ja masentunut mies. Kuka tietää, miten itse käyttäytyisi vastaavassa tilanteessa? Ei välttämättä rationaalisesti, voimavarat eivät enää riitä kuten normaalisti.

Psykologisesti kiehtova kuvaus, johon kiinnittyy niin talousrikosten kuin fyysisen väkivallan uhkaa.

"Olen tulossa loppusuoran alkuun. Kukaan ei voi enää asettua poikkiteloin tielleni."

Kenelle: Psykologisen jännityksen ystäville, tehostaville, töitä etsiville, rekrytoijille.

Muualla: Riitta piti juonta monimutkaisena ja tuskastuttavan hitaana. Kirjarouvaa juoni hieman sekoitti, mutta hän(kin) pitää kirjoittajaa oivana kynänkäyttäjänä ja tarinan punojana.

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta. (Cadres noirs, 2010) Minerva 2019. Suomennos Kaila Holma. Ulkoasu ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy.

Kirjabloggareiden Dekkariviikko 2019 -haastetta vetää Lukeva peikko

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Marko Kilpi: Undertaker - kuolemanlaakso

Undertaker-kirjasarja: jos hautausurakoitsija pahiksena ei koukuta dekkarilukijaa, mikä sitten? Mainio idea ja toteutus, joka on edennyt jo kolmanteen osaansa.

Poliisit, siviilit, pienet ja isot pahikset ja kaikkein järkyttävimpinä, näiden kaikkien perheenjäsenet, joutuvat osaksi rikollista tarinaa. Joka on äärimmäisen julma, mutta yllättävän inhimillinen; äärimmäisen epäuskottava, ja siksi erittäin uskottava. Ja ihan saatanallisen jännittävä. Hautaustoimiston arkea?

" - Tälle päivää ei sitten tullutkaan yhtään arkutusta, Helena tuumaa päivän työjärjestyksestä. - Mutta ne poliisin hautajaiset on tänään. - Isot monttubileet, Kivi kuittaa. - Niissä tuhraantuukin sitten koko loppupäivä. Wickr-sovellukseen ilmestyy vastaus. Kolmeen mennessä setin on oltava meillä. Sen jälkeen kaikki loppuu. Ihan kaikki."

Nyt yrittäjä Kivi, pastori Leenan rakastettu aviomies, Nooran ja Sakarin turvallinen isä, on tekemisissä ihmisten kanssa, joita ei voi takeltelematta edes nimitellä ihmisiksi. Ja Kivellä on omat bisneksensä, vaikka poliisi pohtii ongelmaa toisaalla. Komisario Saarella saattaa olla vainu?

" - Jos liivijengit on prosenttiporukoita, niin nämä on promillesakkia, Saari selvittää. - Todellakin elävät yhteiskunnan normien ja vieläpä konnienkin normien ulkopuolella. Ne saa tavallisten liivijengien touhut näyttämään harrastelijoiden puuhastelulta."

Ruumiiden kanssa ollaan tekemissä paljon. Kiven apulaista, kilpimiestä, Tuomasta lainatakseni: "Kuka vittu voi tarvita siirrettävää krematoriota?"

Ei kirja pelkkää jännitysauvoa ole: Tuomaksen loputtomat pähkäilyt oikeasta ja väärästä tuskastuttavat, Kiven omalaatuiset moraalikäsitykset alkavat tuntua saarnaukselta. Lopputulos on kuitenkin aina sama: Tässä ei voi käydä hyvin! Ja kenelle pitäisi käydä hyvin? Lukija hämmentyy ja on entistä tiukemmassa otteessa. Kenen puolella oikeastaan olen? Sarjamurhaajan, taparikollisen, avuttoman poliisin vai mestarihämääjän? Teksti työntyy maailmansa rajoille juhlavin julistuksin, jotka voi lukea sellaisinaan tai vertauskuvina. Yhteiskunnan rappio leviää yksilöstä?

"Asemasta ja yhteiskunnallisesta statuksesta riippumatta mitättömän pienestä solusta kuolemaa rakentamaan lähtenyt syöpä tappaa niin syrjäytyneen päihdeongelmaisen kuin vaikutusvaltaisen toimitusjohtajankin. Se tapahtuu järkähtämättömällä armottomuudella. Kuoleman kanssa ei neuvotella."

Ei, saarnaus ei sovi. Mennään konkretiaan. Tai siis dekkarin sellaiseen.

"Kivi joutuu hetken keskittymään kipuunsa. Hän yrittää saada sen hallintaan tahdonvoimallaan. - Ihmisiin ei voi koskaan luottaa, hän kähisee. - Ei edes kuolleisiin."

Kilven rikolliskuvaus on erinomaista, ja hänen poliisitaustansa tuo tekstiin syvää vaikuttavuutta. Paljon nähneenä hän tietää - ja lisäksi osaa kuvitella. Kuvio on vetävä ja jatkuvasti yllättävä. Seuraan tiiviisti.

"Hyville ihmisille pitäisi tapahtua hyviä asioita. Miksi niin ei tapahdu?"

Kirjabloggareiden Dekkariviikko 2019 -haastetta vetää Lukeva peikko.

Sarjassa aiemmin: Undertaker - kuolemantuomio, Undertaker - kuolemanenkeli Kirjavinkeissä. Kirjabloggarit Kuopiossa tapaamassa Marko Kilpeä, jonka tapasin myös 2018 kirjamessuilla Helsingissä.

Kenelle: Yllätysten ystäville, pahaa pelkäämättömille, osaamisesta nauttiville.

Muualla: Kirjojen kuisketta onnittelee kirjailijaa oivallisesta sarjasta.

Marko Kilpi: Undertaker. Kuolemanlaakso. CrimeTime 2019. Kansi Marko Kilpi. Sisuksen ulkoasu Tom Backström. Taitto Noora Ohvo.


keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Maggie Nelson: Sinelmiä

Sininen on ollut lempivärini niin kauan kuin muistan, niin ympärilläni kuin sisälläni; vaatteita, kotieni sisustuksia ja persoonallisuustestejä myöten vastaus on aina sininen. Kuten puolella länsimaiden ihmisistä, kertoo kirja.

Mietin sinisyyttä siihen ihastuneen Maggie Nelsonin mukana: hän kirjoittaa 240 ajatusta sinisestä. Siitä, mitä hän ajattelee sinistä ajatellessaan. Lainaan kirjailijaa, joka lainaa Wittgenstainia: "Se, mistä minä kirjoitan niin ikävystyttävästi, voi olla itsestään selvää jollekin toiselle, jolla on turmeltumattomampi ymmärrys."

"Jos sinisellä jokin erityisominaisuus tässä maailmassa on, niin runsaus." Sininen on uljas, paljon kattava väri, lohduttava ja rauhoittava, mutta se myös peittää. Masennuksen, tummat renkaat silmien ympärillä (= sinelmä.) "Jos väri synnyttää toivoa, seuraako siitä, että se voi synnyttää myös epätoivoa?" miettii Nelson, eikä keksi yhtään tilannetta, jossa sininen olisi ajanut hänet epätoivoon. En keksi minäkään.

Kertoja myöntää, etteivät häntä kaikki siniset säväytä. En minäkään innostu tietyistä sinisistä: en poliisien tummantärkeästä, en siniristilipun partiopojanpuhtaasta. Viralliset siniset eivät ole juttuni. Kaikki muut ovat. Olisiko niin, että maailma näyttää sinisemmältä sinisin silmin katsottuna?

Tarinassa tapahtuu siten, että nainen masentuu. Hänen rakkaussuhteensa loppuu. (49. Naimiseen sisältyy väri, mutta se ei ole sininen.) Ja hänen ystävänsä vammautuu. Paljastin juonen! Siksi, ettei se ole kirjan juju, mutta halusin mainita, että punainen lanka on olemassa, sinisirpaleiden lisäksi.

"Kun nuori mieslääkäri kysyy kivun määrää asteikolla yhdestä kymmeneen, nainen sanoo kuusi. ... ja lääkäri sanoi hoitajalle: merkkaa 8, sillä naiset aliarvioivat kipunsa. Miehet sanovat aina 11."

Nelsonin sininen liittyy usein alakuloon, sairauteen, kaipaukseen, menneeseen. Suruun, tuskaan ja ruiskukkiin. Muun muassa.

156. Miksi taivas on sininen? Asiallinen kysymys, johon olen kuullut vastauksen jo moneen kertaan. Silti joka kerta kun yritän selittää ilmiötä jollekulle tai muistaa selituksen itse, se karkaa mielestä. 

Mia Kankimäkeä ihailevaa lukijaa ilahduttaa viittaus Shei Shonagoniin, joka katui paljastuksiaan Tyynynaluskirjan saadessa mainetta. Nelson sanoo omista muistiinpanoistaan: "En selvästikään ole yksityisyyttäni arvostava ihminen, ja luultavasti täysi hölmö." (Bloggarina voisin sanoa samoin.)

Blues-sävytteinen kirja paradoksaalisesti riemastuttaa lukijaa, kertojan ajatuksia on kiehtovaa seurailla. Hän kertoo myös muiden mietteitä sinisestä tai väreistä ylipäänsä, taiteilijoiden, tieteilijöiden. Ja heittää knoppitietoja - tiesitkö, että saksan kielessä sinisenä oleminen - blau sein - tarkoittaa että on juovuksissa. (Osan kirjoitusajasta kertoja on saattanut ollakin, hän vihjaa.) Hän haaveilee matkoista sinisiin paikkoihin ja kuollessaan yhtyvänsä siniseen heimoon. Mistä minulle tuli mieleen Margaret Atwoodin luoma uusi ihmiskunta sinisine peniksineen. Tämä on kirja, josta tulee mieleen, kaikenlaista, ja alakulon paineesta huolimatta se jättää hymyilevän olon.

Vain otettu lääke auttaa, sanoo lääkärini hilpeästi, kun jupisen resepteistäni, joita tuntuu iän myötä kummasti kertyvän. Kirjoista voin sanoa samaa: vain luettu kirja auttaa. Tämäkin.

Maggie Nelson: Sinelmiä. (Bluets) S&S 2019. Suomennos Kaijamari Sivill. Komea päällys Jussi Karjalainen. 

Kenelle: Hetkeen tarttuville, värin rakastajille, juonta kaipaamattomille tekstinnälkäisille.

Muualla: Lumiomena sanoo, ettei kirjaa voi lukea ahmaisten.