sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Joel Elstelä: Sirkusleijonan mieli

Egon pyörittää sirkusta Berliinissä natsivallan aikaan. Sirkustirehtööri on vastuussa paljosta, kuten ryhmänsä elatuksesta, mikä ei suju hyvin: palkkoja ei ole ollut varaa maksaa pitkään aikaan. Silti omistautuneet taiteilijat pysyvät mukana.

Heitä ovat muiden muassa viehättävät siamilaiset kaksoset Zora ja Dora, parrakas nainen, maailman lihavin mies, akrobaatit, taikuri ja tämän outo apulainen, meedio, kissanainen eli viisas madame Zilevska (jota kohtaan Egonilla on selvittämättömiä tunteita) - ja tietenkin eläimet, kissat, ponit ja katsojia pelotteleva sirkusleijona.

"Kaikki olettavat, että kissat ovat viisaita, mutta ne ovat eläimiä, joille vuosituhantinen palvonta on noussut päähän ja ne luulevat itsestään liikoja."

Päteekö sama myös muihin kissaeläimiin, kuten leijoniin, miettii lukija huvittuneena. Hienovaraisen hillitysti pilkahtelevasta huumorista huolimatta tarina on surumielinen kuin saastesumu, sillä Egon ei voi hyvin. Rahaa ja tulevaisuudennäkymiä ei ole, terveyskin reistaa. Miten hän saisi pidettyä joukkonsa kunnossa ja hengissä? 

Apu saapuu yllättävältä taholta. Korkea SS-johtaja lupaa viedä sirkuksen kiertueelle, kunnon korvausta vastaan. Jonkinlaiseksi armeijan viihdytysjoukoksi, arvelee Egon, ja sulkee korvansa pieneltä ääneltä sisällään, joka sanoo, ettei tästä välttämättä seuraa sirkukselle vain hyvää. Samaa uumoilee lukija. Tarina saa uhkaavia piirteitä. Mutta kiertueelle tosiaan lähdetään.

"Mukulakivikatujen viemärikansissa helisee sydämestään riemulla torilla hurraavien ihmisäänien kitkerä kaiku. Se saa Egonin sydämen painavammaksi ja painavammaksi kunnes hänen rinnassaan sykkii omaan, kummalliseen tahtiinsa jäinen lyijypallo. Vasta sitten hän nousee ja ontuu eteenpäin."

SS ei malta olla muokkaamatta sirkuksen ohjelmaa ideologiansa mukaiseksi. Näytökseen sisällytetään ei-arjalaisten "ihmiskummajaisten" esittelyä ja juutalaispilkkaa. Senkin Egon vielä jotenkin kestää, sillä hän on taitava sulkemaan paitsi korvansa myös silmänsä silloin, kun esillä on jotain vastenmielistä. Myös alkoholi auttaa pehmentämään kovaa todellisuutta. Vaikka Egon rakastaa sirkustaan, hän on kummallisen saamaton jahkailija, joka käyttää paljon aikaa pohdintoihin toimiin tarttumisen sijasta. Toisaalta, olisiko SS:n ohjauksessa mahdollista toimia toisin? Sota on asia, joka ei Egonia kiinnosta, samoin kuin politiikka. Tarinan ylle ne levittävät synkät varjot, joita ei voi sivuuttaa.

Ja kiertue jatkuu pohjoisessa Saksassa, jossa aletaan lähestyä Puolan rajaa ja viimeistä esitysiltaa...

"Mutta tänä iltana katsomo tulee olemaan tupaten täynnä."

Tarina sisältää paljon kuvailua, olosuhteiden ja ympäristön maalailua ja tunteellisuutta Egonin rönsyävien, joskus jankkaavien ajatusten kautta. Vaikka kuvaus on kaunista, tätä puolta on makuuni liikaa, niin että lukijakatseeni alkoi välillä harhailla. Mutta myöntää täytyy, että kirjoitustapa rakentaa kuvan kerrotusta eläväksi, tarina tarrautuu mieleen. Lukijan pelot ja ahdistava tunnelma kasvavat Egonin pelon ja ahdistuksen myötä. Loppuratkaisua ei ollut vaikea arvata. 

Aihevalintaa ei voi sanoa omaperäiseksi. Sirkus on oiva symboli ja konkreettinen kohde erilaisuuden sietokyvystä puhumiseksi, natsiaika muistuttaa ääriajattelun ja ideologiaan hullaantumisen vaarallisuudesta. Molemmat teemat ovat ikiaikaisia, niiden ongelmat päättymättömiä. 

Olisiko kirja paras kotimainen romaani tänä vuonna? Minä en sitä sellaiseksi nostaisi (olen lukenut satakunta vuoden kotimaista uutuutta), vaikka kelpo teos hyötyi heti Finlandia-ehdokkuudesta: tuli luetuksi, vaikkei spontaaneja kättentaputuksia tai wau-efektiä aiheuttanutkaan. Uskon kirjan joka tapauksessa saavan kohtuullisesti ystäviä ja ihailijoita niin aiheensa kuin tyylinsä ansionsa.

Sirkuksen ystäville suosittelen Maritta Hirvosen Komediantit-kirjaa viime vuodelta. Sekin kertoo Saksasta ja sirkuksesta lämmöllä. Vaikka olen näköjään valitellut senkin kohdalla tunteellisuudesta, pidin siitä Elstelän kirjaa enemmän: tytön kasvutarina lie läheisempi kuin vanhenevan miehen ajatukset. Ja huippukirja on näitä edeltänyt Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max. Vuoden 2009 teos siamilaisista kaksosista sirkuksen ja Saksan maisemissa on edelleen yksi parhaista kotimaisista kaunokirjoista koskaan. Mahdollisesti vaikuttanut myös näihin seuraajiin?

Kenelle: Sirkuksen ystäville, natsiajasta kiinnostuneille, tunteikkuutta kestäville. 

Muualla: En löytänyt muita blogijuttuja kuin Jorma Mellerin yleisen ihmettelyn siitä, miksi Finlandia-ehdokkaiksi on nostettu kolme palkinnon jo aiemmin voittanutta. Palkintospekulaatiota voisi itsekin hieman harrastaa vielä ennen keskiviikko-iltaa, palataan asiaan!

Joel Elstelä: Sirkusleijonan mieli. WSOY 2021. Kansi Martti Ruokonen.


torstai 25. marraskuuta 2021

Tuomas Mattila: Hammasratas

Virkamiesromaani! Pitihän sellainen lukea, ei niitä liikaa ole. Mainio on Marja-Leena Tiaisen Kanslian naiset, mutta se kertoo menneestä ajasta ja todenperäisesti. Tuomas Mattilan viistompi tarina voisi tapahtua tänään. Ja tapahtuukin, luulen. Jossain virastojen salaperäisten käytävien varrella on jotain outoa juuri nyt meneillään...

Joel Pääkkönen työskentelee EU:n huippuvirastossa. Hän on arvostettu virkamies, ei enää määräaikainen Helppojen juttujen osastolla, vaan vakivirassa lakimiehenä Vaikeiden juttujen käsittelijänä. Hänen esimiehensä Olof

"ei yrittänyt tehdä esimiestyötä, luoda henkeä tai keinotekoista työpaikkakulttuuria, sillä vain numeroilla oli väliä. Jos lukemat olivat kunnossa, niin myös ihmiset olivat. Päällimmäinen piirre hänessä olikin kylmäkiskoisuus, ja ehkä hän juuri siksi oli noussut byrokratiassa esimieheksi, epäselvän puhetapansa ohella tietenkin."

Leviää huolestuttava huhu, että kaikki joutuvat "eräänlaisen motivoinnin kohteiksi". Vaikka Joelin mukaan tehoton virkamiestyö ei uhkaa virastoa, sillä kilpailua ei ole eikä asiakas voi mennä toiseen firmaan. Silti nykyaikaiset johtamisopit ovat harhautuneet nekin vaeltelemaan päämäärättä viraston käytäville. Ilmassa lentelevät termit, kuten organisaatiomuutos, matriisi, motivaatiokoulutus...

"Meiltä kysellään jatkuvasti palautetta - miten jotakin voitaisiin tehostaa tai parantaa, tai miten voisimme kukoistaa, mutta mikään ei muutu. Eilenkin tuon kokouksen jälkeen työpisteelle palatessa oli sähköpostiin tullut pakollinen kysely, jossa viiden asteikolla pyydettiin antamaan palautetta koulutuksesta. Laitoin taas varmuuden vuoksi joka kohtaan kolmosen."

Hallintomyllerrysten ei kai ole tarkoituskaan johtaa mihinkään, vaan olla jonkinlainen koe ja hermopeli, arvelee Joel. Mutta "paatunut virkamies ei lähde edes taltalla irti". Joskus hän saattaa kyllä käydä työterveyslääkärillä, kuten Joel sympaattisen Tohtori Rakkauden luona. Lääkärille ei silti pidä paljastaa mitään. Ja vielä varautuneempi kannattaa olla henkilöstöosaston kanssa.

Temppuileva IT, ristiriitaisia ohjeita saavat harjoittelijat, määrättömät kokoukset, kenen pöydässä istut lounaalla -pohdinnat: loputon määrä tuttua meille kaikille, joilla on kokemusta suuressa organisaatiossa työskentelystä. Luettuna riemastuttaa, koettuna ei ehkä niinkään.

Kukaan ei ole immuuni viraston taudille. "Me emme ole missään kosketuksissa todelliseen maailmaan, ja jo alkuvuosina aloin epäillä, onko tätä kaikkea oikeasti edes olemassa. ...." 

Virastoelämän lisäksi Hammasratas kertoo kirjan kirjoittamisesta sopivine viittauksineen. Kukapa virkamies ei haluaisi olla "luova" eikä haaveilisi tilaisuudesta osoittaa lahjakkuutensa koko maailmalle. Herää kysymys, mihin kaikki tuo lahjakkuus lopulta käytetään. 

Luvuilla on hauskat nimet: "Paiskasin kahvinkeittimen roskakoriin". Kuvitus hämmentää: mustavalkoiset piirroskuvat ovat osuvia, mutta monen eri tyylin (tekijän) sekoittaminen rikkoo linjakkuutta. 

Kirpeän naseva, viihdyttävä kuvaus virastosta ja sen työntekijöistä. Nauroin monessa kohtaa, joskus iski totuuden nuoli kipeästi, olenhan itsekin virastossa ja organisaatioissa työskennellyt. Tunnen siten ymmärtäväni tätä viistoa maailmaa, jota Mattila kuvaa herkullisesti absurdiin kurkotellen - juuri kuten virastoissa tapahtuu. Lienet katsonut Ylen Sisäilmaa-tv-sarjan? Kirjassa on samaa henkeä, toki tekstin tavoin esitettynä ja siten laajemmin ja yksityiskohtaisemmin kuin ruutu antaa myöten. Lukijan mielikuvitus saa laukata niin villisti kuin virkamiesmäinen luonteenlaatu sen mahdollistaa. Onko kirja liian mielikuvituksellinen tai kärjistetty? Ehdottomasti ei. 

Kenelle: Virkamiehille ja virastohenkilöstölle sekä heidän (huolestuneille tai ylpeille) läheisilleen. EU-virkamiehille ja unionin liepeillä työskenteleville. Lakiosastoille ja juristeille. HR-ihmisille. Uraa suunnitteleville, hulvatonta kestäville, oudosta nauttiville, julkista sektoria ihmetteleville.   

Muualla: Mattila kirjoittaa sujuvasti tätä mustan huumorin saattelemaa matkaa byrokraattisen pimeyden sydämeen, sanoo Gregorius Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogissaan. Kirjojen kuisketta -blogin Anneli nauroi välillä, mutta summaa kirjan vahvuutena olevan Mattilan taitavan kirjoitustyylin. "Teksti on sujuvaa ja selkeää. Taidolla kirjailija vie raskaita asioita eteenpäin." Googlaten löysin tiedon, että kirjoittaja on itse toiminut Euroopan unionin hallintovirkamiehenä ja inspiroitunut kirjaan sen myötä. 

Liittyvää lisätietoa: EU- ja virkakielestä kertoo Kotus. Myös selkokieli on kiitettävästi huomioitu. 

Tuomas Mattila: Hammasratas. Omakustanne. Kuvitus Juuso Ahvenainen, Ari Hirvonen, Teppo Jäntti, jonka myös kansikuva. Ulkoasu ja taitto Teppo Jäntti. 


maanantai 22. marraskuuta 2021

Yoko Ogawa: Muistipoliisi

Muisti on kiehtova ja ärsyttävä asia, etenkin kun ikää kertyy. Kun omien perheenjäsenten nimet pitää huudella kaikki peräkkäin, ennen kuin osuu oikeaan. Ja kun puolen minuutin takainen ajatus on jo kadonnut sillä aikaa, kun vaihdat huoneesta toiseen ja ihmettelet, miksi tulinkaan tänne. Kuulostaa ehkä tutulta? 

Muistipoliisi vie muistamisen aivan toisille tasoille. Tai paremminkin unohtamisen, sillä japanilaisella saarella tapahtuu kummia. 

"Kaikkien saarelaisten täytyy menettää sydämessään olevat asiat yksi kerrallaan, järjestyksessä. Luultavasti ihan pian sinullekin koittaa hetki, jona menetät jotakin ensimmäistä kertaa. - Onko se pelottavaa, kysyin äidiltä huolissani. - Ei ole. Älä huoli. Sillä se ei aiheuta kipua eikä kärsimystä."

Päähenkilön äiti kuolee, sitten isäkin, ja kertojanainen, kirjailija, jää yksin asumaan kotitaloonsa. Jäljellä on pappa, ja kustannustoimittaja R. Pappa ihailee kirjailijan työtä, muttei suostu lukemaan:

"Kun kirjan on mennyt lukemaan, sehän päättyy siihen, eikö päätykin? En saata tehdä mitään niin tuhlailevaista." 

Tavaroita katoaa. Ruoka-aineita unohtuu. Linnut ja ruusut katoavat. Myös kokonaisia perheitä. Outoa kyllä, R:llä on DNA:ssaan jotain, mikä estää muistipoliisien aikeet. Hän ei unohda asioita. Siksi hän on vaarassa joutua muistipoliisien - oikeaoppista unohtamista valvovien viranomaisten - haaviin, eikä sieltä palata. Muut samalla tavalla "vialliset" pakenevat turvataloihin, ja nuori naisemme päättää pelastaa R:n rakentamalla papan kanssa tälle turvahuoneen omaan taloonsa. Piilopaikan. 

Mikä kaikki voi kadota? Voivatko ajatukset kadota, sanat? Ainakin kirjallisuus katoaa. Nainen ei enää pysty lukemaan, hän näkee kirjoitusmerkit muttei "kyennyt ymmärtämään niitä toisiinsa yhdistyvänä tarinana." Romaanista tulee yhtä outo käsite kuin vaikkapa soittimista. Vaikka näkisi jonkin tavaran, sen käyttötarkoitusta ja ideaa ei enää muista.

Mikä kammottava ajatus. Yhteiskunnallinen viittaus on selvä. Sensuuri kitkee toisenmieliset, historiaa muutetaan jälkikäteen. Dystooppinen ote saarelaisten koko olemassaoloon yhdistyy tekstissä pikkutarkkaan, ajatuksia ja arjen askareita kuvaavaan kerrontaan, jonka miellän hyvin japanilaiseksi. Ogawa taitaa kerronnan tyylikkäästi.

Kaikkein pelottavin on ajatus siitä, että osa itsestä katoaa, eikä sitä pian edes huomaa. Mitä jää lopulta jäljelle?

Konkreettinen, kiinnostava tarina kuvaa suuria, huippuajankohtaisia asioita. Hieno yhdistelmä, joka on aiheen karmeudesta huolimatta nautinnollista, välillä hauskaakin luettavaa. Hämmästyttävää on se, että kirja on kirjoitettu jo vuonna 1994, nyt saimme sen suomennettuna.

Ogawan Professori ja taloudenhoitaja ilmestyi suomeksi 2016.

Kenelle: Tulevaa pohtiville, ajatuksiamme ohjaileville vaikuttajille ja vaikutettavina oleville, japanilaisuuden ystäville, kirjoittamisesta kiinnostuneille. 

Muualla: Kirjaluotsi pitää kerronnasta valtavasti ja kertoo myös kirjailijasta lisää.


Yoko Ogawa: Muistipoliisi. (Hisoyaka na Kessho 1994). Tamme Keltainen kirjasto 2021. Suomennos Markus Juslin. 



perjantai 19. marraskuuta 2021

Meri Valkama: Sinun, Margot

Onnea HS:n esikoiskirjapalkitulle! Hieno oli moni muukin esikoinen tänä(kin) vuonna, mutta kieltämättä Meri Valkaman aihe, Itä-Saksa ja sen katoaminen, kiinnostaa erityisesti. Mullistava tapahtuma maailmanpolitiikassa ja Euroopan kartalla. Ja kirjailijalla on omakohtaista kokemusta paikan päältä, tosin vauvaikäisenä, joten muistoja ja tapahtumia on koottu toisten kertoman ja oman historiatiedon ja mielikuvituksen varassa. Ja niitä janoamme lukea!

Päähenkilön, Viljan, isä oli vasemmistolehden aatteellinen toimittaja, siksi perhe muutti Suomesta Itä-Berliiniin aikoinaan. Statuksellaan perhe pääsi lännen puolelle ostoksille, joten elämä oli kuitenkin erilaista kuin paikallisten, vaikka sulautumiseen pyrittiin ja jouduttiin. Äiti Rosa ei ollut tyytyväinen, isä Markus toimi niin poliittisesti kuin perhemielessä tuolloin oli tavallista. Ideologia kohtaa arjen: tämä on mainio näkökulma.

"Mutta synkkä pilvi ei ollut asettunut ainoastaan heidän ylleen, se oli ajelehtinut myös DDR:n ylle."

Vilja haluaa selvittää vanhempiensa taustoja ja tekemisiä tuona pinnan alla kuohuvana aikana 1980-luvulla, jolloin Neuvostoliiton romahdus ja koko itäblokin kaatuminen kihisi tuloaan. Aatteelliset - ja muutkin - sivuuttivat vahvatkin signaalit, suuri muutos tuli yllätyksenä. Eikä itäsaksalaisten kannalta välttämättä mukavana sellaisena, mikä käy tarinasta hyvin ilmi.

"Aika parantaa kaiken paitsi haavat."

Vilja matkustaa Berliiniin tutkimaan tapahtuneita. Nyt ollaan nykyajassa, joka vuorottelee kirjassa menneen kanssa. Hän löytää yllättäviä asioita, joista isä tai äiti eivät koskaan puhuneet. Ja kuka on Margot? Isä on jo kuollut, eikä äiti halua kertoa. Viljalle selviää, miksi. Mutta uutena sukupolvena hän pystyy katsomaan asioita laajemmin, niin läheisiensä kuin koko kansan kokemista asioista.

"Kärjistäen voi todeta, että itä- ja länsisaksalaisten käsitykset DDR:n arkitodellisuudesta ovat niin kaukana toisistaan, ettei eheää identiteettiä ole voinut syntyä - ja siitä kärsii koko nyky-Saksa", kirjoitti vuonna 2009 Der Spiegelissä dokumenttielokuvaaja Ute Lauterbach Der Spiegelin artikkelissa, jota Vilja lukee 2000-luvulla.

"Sitä ei oikein nuorena ymmärtänyt, miten kaikki kietoutuu yhteen. --- Aivan kaikki, politiikka ja meidän pienten ihmisten kohtalot. Uskoimme, että meidän eteemme tehtiin paras mahdollinen. Mutta tehtiinkö?"

On aina liikuttavaa, kun tausta paljastaa odottamatonta. Ja on hienoa, että sitä tutkitaan ja saadaan esiin. Kirjallisesti on vielä herkullisempaa, että asioihin kytkeytyy vahvasti todellinen historia, se tuo vaikuttavuutta ja järeyttä henkilökohtaiseen tarinaan. Tai toisinpäin. Kahden tason yhdistämisessä Meri Valkama on hienosti onnistunut. Niukan ja tiiviin ilmaisun ystäviä saattaa tuskastuttaa runsas ja perusteellisen monisanainen kuvailu, mutta kerrottavaakin on paljon.

"Mitä järkeä oli elää tavoittelematta rakkautta ja suuria tunteita, eikö niistä luopuminen olisi tarkoittanut myös elämästä itsestään luopumista?"

Vahva ja vakuuttava teos, joka vie mukanaan. Sen kiinnostavin anti on lähihistoriallinen ote - sosialismin todellinen perintö lienee muutakin kuin räjähtänyt ydinvoimala - mutta myös teksti toimii tekemällä lukemisen helpoksi, kerronnan uskottavaksi ja herkän henkilökohtaisen tason esiin tuovaksi. 

"Virkailija hymyili. - Mutta jotta me pääsemme alkuun, tarvitsen aluksi asiakirjat sukulaissuhteestanne isäänne. Aloitetaan siitä."

Kenelle: Lähihistoriasta uteliaille, eurooppalaisille, perhetarinoiden ystäville, taustojaan tutkiville.

Muualla: Nannan kirjakimara nautti Valkaman eläväisestä ja kuvailevasta kerronnasta ja toteaa osuvasti, että Viljan vanhempien parisuhde vertautuu reaalisosialismiin: kulissit pysyvät pitkään kasassa, vaikka taustalla kuohuu.

Meri Valkama: Sinun, Margot. WSOY 2021. Kansi Martti Ruokonen.



keskiviikko 17. marraskuuta 2021

Julia Phillips: Katoava maa

Taas eksoottisessa maassa. Nyt Venäjän itäkolkassa, Kamtšatkan niemimaalla, joka on pikkuisen Suomea suurempi alue noin Alaskaa vastapäätä meren toisella puolen. Sielläkin on elämää, kyliä ja kaupunkeja, ajatella! 

Vuoristoa, alankoa, rannikkoa, tulivuoria, geysirejä, Kuolemanlaakso. Tundra eristää niemimaan Venäjän suurmantereesta, ja paikka on muutenkin eristäytynyt: Neuvostoliiton aikana alue oli suljettu, ymmärtääkseni sota- ja ydinkoetarkoitusten takia. Alueella asuneet monet alkuperäiskansat, eveenit, korjagit ja mitä niitä nyt on, on pyritty venäläistämään, jo Amerikasta tunnetuin seurauksin. Karhuja eivät sentään pystyneet hävittämään, niitä esiintyy kirjassakin, joka kertoo tämän ajan arkielämästä niemimaalla trilleripainotuksella.

Sofia ja Aljona kulkevat hiekalla Beringinmeren rannalla. 11-vuotias Aljona joutui usein vahtimaan pikkusiskoaan, jota kutsuu välillä pikkukakaraksi - onhan tämä vasta 8 ja käyttäytyy tottelemattomasti. Kotiin on pitkä bussimatka, ja kun ystävällinen mies tarjoaa kyytiä hienossa autossaan, Aljona hieman epäröiden suostuu. Sen jälkeen tyttöjä ei nähdä koskaan. Eikä paikallisten tyttöjen elämä ole ennallaan; varoittelut, vartioinnit ja kauhutarinat seuraavat heitä ikuisesti. 

Kadonneita on muitakin, käy ilmi. Kuten Lilia, joka tosin oli jo täysi-ikäinen, saattoi vain haluta eroon kotikonnuistaan ja perheestään. Ei ihme, nurkkakuntaisuus kukoistaa syrjäisillä seuduilla.

"Valentina Nikolajevna laski kaukosäätimen kädestään. - Nyt hukumme turistivirtoihin ja muuttoliikkeeseen. Alkuperäiskansojen villeihin. Mokomiin rikollisiin. Oljan olisi kannattanut pitää kielensä kurissa, mutta hän kysyi: - Eivätkö alkuperäiskansat ole aina olleet täällä?"

Kadonneiden tyttöjen äidit. Ja Oksana, joka ehkä näki sieppaajan; Maks ja Katja; Kjuša, joka oli elänyt kesät tundralla vanhempiensa kanssa, joka oppi kaupungissa tanssimaan, valitsemaan itse; Lada ja Maša, lapsuudenystävättäret.

"Maša saattoi kantaa Ladan rakkautta mukanaan kaikkialle, mutta se ei taannut kenenkään turvallisuutta. --- Kauniista Mašasta, joka oli kasvanut aikuiseksi, mutta oli silti kuin lapsi. Eikä pelännyt vaaraa, joka häntä varmasti odotti."

Lilian sisko Nataša ja veli Denis, joka "uskoi vilpittömästi, että sisar oli kaapattu tähtiin." Revmira ja Gleb, jonka äiti itki jo silloin, kun poika vei valittunsa kotiin, kuuluihan tämä alkuperäisväestöön. Nadja, jota oma äiti ei hyväksynyt. Zoja, jolla on kaikki hyvin - poliisipuoliso, kaunis koti ja vauva - mutta outoja haluja. Kaikki he muistavat tyttöjen katoamisen, johon yritetään löytää vastaus viimeiseen saakka. Paitsi ei ehkä viranomaisten toimesta. 

Pursuavasti kiinnostavia elämäntarinoita, pieniä hetkiä ja suuria päätöksiä, samastuttavaa ja vierasta. Yhdysvaltaisen Phillipsin kirja oli National Book Award 2019 -ehdokas, joka kiehtoo ja kauhistuttaa myös suomalaista lukijaa. Se on ilo lukea, mutta jättää jälkeensä raskaan surullisuuden. Miten kädetön voi virkavalta olla, miten tyttöjä kohdellaan, miten alkuperäiskansoihin suhtaudutaan, miten ahtaissa rajoissa toimitaan, niin maantieteellisesti kuin mielellisesti.

Parhaimmillaan teos on olosuhteiden ja näkymien kuvauksessa; kuin oikeasti olisin käynyt matkalla. Hurja, vetävä ja kammottava kirja.  

Kenelle: Maailmanmatkaajille, oudoista paikoista innostuville, tyttöjen asemaa miettiville, alkuperäiskansojen katoamista sureville, jännitystä ja surua kestäville. 

Muualla: "...maaginen, koska sitä tämä oli, niin montaa ihmistä niin monitahoisesti kuvaava, tiukasti otteessaan pitävä, hieno..." sanoo Helmi Kekkonen.


Julia Phillips: Katoava maa (Disappearing earth). Siltala 2021. Suomennos Hilkka Pekkanen. Kansi Miika Immonen.


lauantai 13. marraskuuta 2021

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

Inkeri Markkula kuvaa arktisia alueita. Kirjassa hän kertoo koskettavan tarinan jäätiköstä, joka hiipuu, ja rakkaudesta, joka elää jään myötä. Tai useammasta rakkaudesta, sillä jo päähenkilön, fyysikko Unnin, äiti vaelsi jäätiköllä lapsi kohdussaan.

"Kun olin lapsi, kesä oli kotini. Mutta syksy saapui joka vuosi vääjäämättä ja ajallaan, sellaiset asiat eivät petä. En välittäisi muistaa sitä kaikkea nyt."

Jäätikkö on elävä olento, Unnille ja lukijalle. Häkellyttävän hienosti kirjailija tuo sen esiin, samoin ajan kulun vaikutukset.

"Mutta on olemassa myös toinen aika, se, joka on ihmisen sisällä. Onnellisille tämä aika on vihollinen, sillä sen väistämätön kulku himmentää parhaimmatkin muistot, ja myös onnellisten iho kovettuu ja mieli harsoontuu, eikä mikään toistu samanlaisena toista kertaa. Mutta murheellisille se aika on ystävä, sillä se muuttaa surun haikeudeksi, se heilauttaa lempeää viittaansa ja lupaa: vuodet vaimentavat kipusi. Lopulta myös kaikki kauhea peitellään ajan harson alle. Tai ehkä ei sittenkään, nythän vanhoja vääryyksiä kaivetaan esiin ja vaaditaan totuuskomissiota."

Kanadan jäätikkö ja Saamenmaa yhdistyvät Unnin tarinassa hänen tutkiessaan Baffininsaarella Pennyn sulamista. Ja rakastuessaan Joniin. Vieköön sormet, vieköön kaiken, se kylmyys, jää ja rakkaus! 

Inkeri Markkula on sietämättömän tarkka, kipeisiin kohtiin osuva kirjoittaja, jonka tekstiä ei voi sivuuttaa "ihan kivana". Hurmaava kirja, jota on vaikea kuvailla tyhjentävästi, eikä lie tarpeenkaan.

"Lapsuudessa ja aikuisuudessa on lopulta pitkälti kyse etäisyyksien ja ajan harhoista. Vain onnellinen lapsuus tottelee aikaa."

Myös Markkulan esikoiskirja Kaksi ihmistä minuutissa teki vaikutuksen. Siinä ollaan kylmän sijasta kuumuudessa, mutta samoja teemoja löytyy toisinkoisen kanssa. Äidit ja lapset/lapsettomuus, luonnon vääjäämätön voima, tutkimustyö, globaali katsanto, muun muassa.

Kenelle: Koskettavaa kestäville, jäätiköiden kohtaloa miettiville, pohjoisen matkoille kaipaaville, ajankulkua pohtiville.

Muualla: Kuulas ja kaunis rakkaustarina, sanoo Kirja vieköön -Riitta.


Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula. Otava 2021. 

maanantai 8. marraskuuta 2021

Kansallisteatteri: Pintaremontti


Teatteri on kirjan jälkeen seuraavaksi suurin iloni, kirjaan pohjautuvat näytelmät erityisesti. Miten upeita tulkintoja on saatu nähdä muun muassa Kjell Westön Kangastus 38 -teoksesta, Pajtim Statovcin Kissani Jugoslaviasta tai Reko Lundanin Ilman suuria suruja -teoksesta - ne ovat avanneet ja laajentaneet kirjan maailmaa aivan omalla tavallaan.

Miika Nousiaisen Pintaremontti on viihteellisempää tuotantoa, niin kirjana kuin näyttämöllä, ja toimii teatterina suorastaan yllättävän mainiosti; Hesarin arvio sanoo kaiken jo niin napakasti, ettei minulla ole juuri lisättävää. Sekä esillepano että näyttelijätyö ja dramaturgia ovat katsojaa kepeän oloisesti hurmaavat, mukaan voi heittäytyä helposti. On aina ilo nähdä ammattimaista työtä, millä tahansa alalla - ihailen.

Kerrostalomainen lavastus on näennäisessä yksinkertaisuudessaan upea. Ajan hengessä keskiöön korotettu hyvinvointibloggarienkeli luo niin somen satumaista tunnelmaa kuin muistuttaa tosielämästä irtiolemisen harhasta. Kolmen keskeisen kaveruksen erilaisuus korostuu, miehet elävät ruuhkavuosia, joko omasta valinnastaan tai pakotettuina. Yksi hoitaa lapsia, toinen vanhoja vanhempiaan, kolmas pyrkii olemaan herrasmies kaikille... Ystävyydellä on suuri merkitys. 

Myös miehen biologinen kello voi tikittää lujaa, kuten puolisoa epätoivoisesti etsivällä Samilla. Markus on tyylikäs jopa väsyneenä yksinhuoltajana, Pesonen on tottunut vanhempien ihmisten seuraan isäänsä ja äitiään hoitaneena.

Naistenkin paineita sivutaan herkullisesti. Lapsettomuudesta kärsivä Henna, Samin sisar, tekee suuria päätöksiä ja tutustuu bloggari Siniin. Pintaremontti-nimi ei muuten viittaa talonkorjaukseen, vaan henkisiin remppoihin, joiden tarve kytee pinnan alla. Samin ja Hennan äiti Seija - upea Tiina Weckström - remontoi myös elämäänsä ja saa, tai ottaa, apua yllättävältä taholta.



Viihdyttävää ja ammattimaista teatteria, joka huvittaa olematta pelkkää pinnallista vitsiä. Välillä pistetään musiikiksi, mikä joissakin kohdin huvittaa (Ultra Bra, poliisien tanssi), joissakin tuntuu turhalta pitkitykseltä (moottoripyöräjengin johtajan metallinumero - hahmo sinänsä on mainio). Pieni tiivistys ei olisi haitannut, esitys on pitkä (2 h 45 min väliaikoineen). 

Kenelle: Ruuhkavuosissa eläville, miehen malleista kiinnostuneille, ammattimaisuutta ja ajanhenkisyyttä arvostaville.

Muualla: Neuroosien ilotulitus, sanoo Lukupinon Simo.

Suomen Kansallisteatteri: Pintaremontti. Suuri näyttämö 2021. Perustuu Miika Nousiaisen samannimiseen kirjaan. 

Ohjaus Irene Aho, dramatisointi Minna Leino, lavastussuunnittelu Katri Rentto, puvustus Auli Turtiainen, valot Kalle Ropponen, musiikki ja äänisuunnittelu Timo Hietala.

Keskeisissä rooleissa:

Katja Küttner - Sini, hyvinvointibloggari
Pyry Nikkilä - Markus
Heikki Pitkänen - Pesonen
Juha Varis - Sami
Annika Poijärvi - Henna
Tiina Weckström - Seija

Sain lipun bloggariklubilaisena. Kuvat: Kansallisteatteri, Stefan Bremer.