sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Marja Kangas: Miestä näkyvissä

WSOY ja S-ryhmä järjestivät taannoin romaanikilpailun, johon saivat osallistua sekä uudet että jo julkaisseet kirjailijat. Marja Kangas voitti kisan esikoisellaan, joka kertoo huumorilla avioerosta ja pariutumisen vaikeudesta. Kirjan nimi (ja kansi!) provosoi chick-litin suuntaan, jonka miellän hieman nuorempien parisuhdeviihteeksi. Tässä Sirkku on jo aikuinen ja ollut pitkään naimisissa, onnellisesti, hän luulee, kunnes mies ilmoittaa ottavansa hänestä eron.

Sirkku turvaa ystäviinsä, enkeliparantaja Almaan ja taiteilija-Margarethaan, jotka hän on tuntenut pikkutytöstä saakka, vaikka tiet ovat olleet kovin erilaiset.

"Miksi edes kerroin Margarethalle? Olisihan minun pitänyt aavistaa, ettei hän pysty empatiaan, vaan haluaa kauhistella turvallisen etäisyyden päästä heteronormatiivisen parisuhteen haaksirikkoa. - Ootko sä mun ystävä, mun on pakko kysyä. - Tietysti. Totta kai muru. - Jalo on jättänyt mut ja nyt mä en saa koskaan lasta. - Tota mä just tarkotan. Ja just ton takia mun pitää tehdä teos, jolla me saadaan tää patriarkaattipaska loppumaan. Tässä kaupungissa on takuulla useita hyvin varusteltuja julleja, joilla on tänään vapaa ilta ja halu paritella just sun kanssa. - Tota mä just tarkotan, minä sanon puolestani ja lusikoin crme bruleen loppuun." 

"- Sun pitää visualisoida sun seuraava mies, ja sitten laittaa universumille viesti, että tilaat sellasen, Alma sanoo. - Voi kun se meniskin noin, sanon. - Mutta mä olen jo melkein neljäkymmentä, en mä voi uskoa enää keijuihin."

Jalo kieltämättä toimii törkeästi jättämällä Sirkun selityksittä epätietoisuuteen siitä, mikä meni pieleen. Mies suostuu pariterapiaan äitinsä Varpun painostuksesta, mutta Jaloa tuntuu kiinnostavan ainoastaan hieno hifi-laitteisto, joka jäi yhteiseen kotiin. Sentään Sirkusta kirpeyttä löytyy sen verran, ettei hän pelkkään ulinaan vaivu.

"Jos jokin asia tässä maailmassa on varma, niin se, että Jalo ei tule koskaan saamaan kotiteatteriaan."

Sirkku ei halua olla reipas ja itsenäinen, vaan haluaa perheen: ystävät eivät tunnu ymmärtävän, ettei hän halua ketä tahansa, vaan Jalon. Tai mahdollisimman samankaltaisen.

"Minkälainen tulevaisuus on varattu meille, joilla ei ole nelikymppisenä lasta, parisuhdetta, uraa eikä omistusasuntoa? Kaikki mitä ympärilläni näen, kaikki, elokuvat, mainokset ja muu kulttuuri on kohdistettu pariskunnille, ruotsalaisen huonekalujätin huonekalujen kokoamisohjeista lähtien, eikä minulla ole ketään jakamassa arkea. Miksei kukaan mainosta vain sinkuille mitoitettua näppärää minimargariinipakettia perhekoon sijasta? Halvemmalla saa vähemmän, siinä olisi valmis mainoslause."

Painostettuna, hieman uteliaanakin hän kuitenkin suostuu tapailemaan myös toisenlaisia miehiä. Jopa luokanopettajaa, mistä Margaretha on pöyristynyt. Onhan Sirkku sentään itsekin taiteilija, vakikiinnityksellä Turun kaupunginteatterin näyttelijänä, missä hän joutuu tekemään töitä sekä outojen ohjaajien että erilaisten näyttelijäkollegoiden kanssa.

"- Sinun Pirinen täytyy alkaa sydämen urheilijaksi. Sinun täytyy kiihottua pelkästä mahdollisuudesta, että saat avata itsesi minun teatterini hypnoosille. Kaikki naiset eivät koskaan saa sellaista mahdollisuutta. Antautua Juha Kasperin pyhälle alttarille... Mutta sinä olet erityinen, sinä olet naisen atomi hiukkaskiihdyttimessä ja nyt me aloitamme solutason yhtymisen. Kiihotu nainen! Sinun pitää nähdä unia minusta ja tästä esityksestä!"

Virkeää viininjuontiviihdettä, jonka lukee sujuvasti ja jopa nauraa hörähtelee parissa kohtaa, kelpo suoritus esikoiselta siis. Etenkin teatteriosuus huvitti: tätäkö taiteilijuus on? (Ja yritin arvailla, keihin todellisiin teatteripersooniin mahdollisesti viitataan - tuskin kehenkään yhteen, vaan henkilöissä on piirteitä sieltä täältä).

Sitä ihmettelen, että vaikka parisuhde ja sen etsintä ja kehittyminenkin ovat mitä arkisinta ja yleisintä toimintaa ja vaikuttavat naisen elämään ehkä yhtenä vahvimpana tekijänä, jostain syystä niistä kirjoittaminen viihteellisesti ja sen lukeminen tuntuu aina liian kevyeltä, miksi? Ehkä siksi, että juuri tuotahan elämä on: ei ehkä aivan yhtä dramatisoitua tai karikatyyrimäistä, mutta monta ilmiötä jokainen nainen varmasti tunnistaa, ja se saa aikaan hieman epämukavan olon - jos ei naurua ole riittävästi. Onko vai ei, jokainen lukija päättää omalta kohdaltaan. Lälly ei kirja ole, mistä pisteitä, ja ne muutamat suuret oivallukset matkan varrelta tulevat lukijalle selviksi, mikä on myös etu. Toisaalta, jos ne on itse läpikäynyt joskus, haluaako niistä muistutusta? Hmm...

Mieleen tuli myös sana hömppä, mitä se sitten itse kunkin mielestä onkaan.  Itse ajattelen aika lailla samoin kuin Amma, joka oli vieraana Takakansi-blogin hömppäaiheisessa jaksossa. Hyvä hömppäkirja on mielestäni selkeäjuoninen, henkilöiltään ja asenteiltaan reippaasti tyypittelevä ja tyyliltään vetävä, kaunokirjallisia keinoja rajoitetusti käyttävä ja helppo siten, ettei se edellytä lukijaltaan ennakkotietoa (oikeastaan mistään) - mutta sen pitää ehdottomasti herättää tunteita. Kyseistä kirjaa en sanoisi hömpäksi kuin osittain, viihteeksi kokonaisuudessaan. 

Kenelle: Vastentahtoisesti sinkuille, eroa harkitseville, parisuhdeviihteen ystäville.

Muualla: Kirsin Book Club suosittelee myös kaikille turkulaisille ja piti teatteri- ja sänkykuvauksia loistavina. Innoitun lukemaan kirjan saatuani sen kustantajalta arvostelukappaleena; olin jo kirjan lukenut, kun näin Ilta-Sanomien jutun kirjailijasta, omakohtainen tarinahan siinä on taustalla.


Marja Kangas: Miestä näkyvissä. WSOY 2020. Kansi Eevaliina Rusanen.


keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Piritta Porthan: Meitä oli kaksi

Iiris ja Hertta ovat identtiset kaksoset, ja kun Hertta mystisesti katoaa Ruisrock-reissulla, on kuin Iiriksestä olisi revitty puolet pois. Hän särkyy - mutta jatkaa elämää, avioituu IT-alalla työskentelevän Kristianin kanssa, saa lapsen, tekee opettajantöitä ja yrittää selvitä myös keinoilla, jotka hirvittävät lukijaa. Iiris ei usko Hertan kuolleen, hukkuneen, kuten virallisesti todetaan.

Kirja on vahvasti tässä päivässä somenäkyvyyden tavoitteluineen ja erilaisine elämäntapavalintoineen, jopa Greta Thunberg mainitaan. Se on kasvukertomus, mutta myös jännäri ja psykologinen romaani siitä, miten raskas trauma voi vaikuttaa. Mielenkiintoisen erikoinen yhdistelmä, ja tehokas: takakannen kiinni käännettyäni piti hengitellä hetki, niin henkeä pidätellen sitä luin.

"Epätietoisuus ja huoli tekivät pysyvän pesän minuun, äitiin ja isään. Jollain tavalla Kristianiinkin. Ikävään ei piirtynyt muotoa, kun vastauksia ei löytynyt. Pelkäsin murtumispistettäni, lopulta toivoin, että se tulisi. Piste, minkälainen tahansa, mutta piste. Elämä jäi välitilaan."

Jännitykseen ja ahdistukseen - sekä Iiriksen että lukijan - tuo lämpöä ja kotoisuutta Iiriksen ja hänen pienen Harry Potteria fanittavan tyttärensä Riksun arki, juoneen terää rinnakkainen tarina omalaatuisesta luonnonmukaisesti elävästä yhteisöstä, jonka yhteyden pääjuoneen oivalsin vasta hetken päästä. Tai oikeastaan täysin vasta aivan loppupuolella, niin odottamattomia ilmiöitä ja ihmisiä vastaan tulee. Siksi oli aluksi vaikea luokitella kirjaa mitenkään. Luenko nyt YA:ta? Vai dekkaria? Tai mielenterveyden horjunnan kuvausta?

"Istun nahkanyörimekossa lavan taakse pystytetyn maskipeilin eteen. Maskeeraaja tekee selväksi, että on kantanut meikkiboksinsa paikalle ilman palkkaa. Odottaa, että arvostan sitä. Arvostankin, mutta maskeeraja näkee vain Camillan. - Paksumpi siipirajaus, Camilla komentaa maskeeraajaa. - Niinkö tykkäät, maskeeraaja sanoo. - En haluaisi liian koviksi sun herkkiä silmiä. Camilla näyttää puhelimelta Amy Winehousen kuvaa. - Tällaset. Leveesti liikkuvalle luomelle ja nosta kunnolla silmänurkasta. Ja sit Marilyn-luomi poskeen. Maskeeraajan ilme kiristyy, mutta hän avaa rajauskynän."

Tyttöjen lapsuus kului vanhempien mukana reissussa isän työn myötä siihen saakka kun he menivät kouluun, jolloin äiti lähes yksinhuoltajana vastasi lapsista isän piipahtaessa keikkamatkoiltaan kotona Kolmannella Linjalla Helsingissä. Samasta talosta muuten osti asunnon myöhemmin Kristianin äiti Aino avovaimonsa Anni-Iinan kanssa. Musikaalisia ja lahjakkaita kaksosia opetettiin soittamaan, Sibelius-Akatemia siinteli silmissä. Iiris haaveilee muusikon urasta. Hän soittaa, laulaa, tekee biisejä, keikkojakin. Kaikkien elämän palapelin osien koossa pitäminen on Iirikselle vaikeaa. Tarina tuo hienosti esiin monet vaatimukset nuorelle naiselle. Menestyminen. Jaksaminen. Ulkonäkö. Salitreenaus, jooga. Esimerkiksi ruoka on iso asia: mitä saa ja pitää syödä ja mitä ei? Ongelmakirjo tuntuu loputtomalta.

"On saatava unta. Pysyttävä turvallisena äitinä, hyvänä vaimona, vakaana opettajan nuorille taas syksyllä. Vastuu. Aamulla nostaisin hyvien yöunien jälkeen myslin pöytään, tai keittäisin puuron. Viipaloisin omenaa, laittaisin kardemummaa kahvinpurujen sekaan ihan vain omaksi ilokseni. Keittäisin Kristianille chain. Minä pystyn tähän, kun yritän vain kovemmin."

"Kristian syö mykkänä vegaanituuttiaan. Osoittaa mieltään, koska ostin minulle ja Riksulle maitojäätelöä. Olisin voinut taipua, ottaa vegaanista. Tarjolla oli monta vaihtoehtoakin. Tai jättää koko jäätelön väliin, lepytellä Camillaa. En vain vittu jaksa koko ajan miellyttää kaikkia."

Kun Hertta katosi, murtuivat myös hänen vanhempansa ja muuttivat Rodokselle. Kunnianhimoisesta jazz-muusikkoisästä tuli karaokeiltojen vetäjä, väitöskirjatutkija-äidistä tarjoilija, Iiriksestä... niin, mitä?

Kirja ei anna vastauksia Iiriksen kaikkiin ongelmiin eikä esitä muillekaan valmiita ratkaisuja, vaikka perusarvoituksen Hertan katoamisesta se kyllä ratkaisee. Kirjan yksi vaikuttavuutta nostava tekijä on juuri tuossa: Iiris jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa, sillä asioita ei lopussa selitetä liikaa. Lukija saa itse kuvitella, mitä tapahtuu takakannen kiinni laiton jälkeen. Vaikka kirjan esikoiskirjaksi tunnistaa muun muassa muutamasta turhan monisanaisesta ja toisteisesta kohdasta, joissa hieman kärsimättömänä harpoin eteenpäin, yleisvaikutelmaksi jäi vetävyys ja koskettavuus; henkilöt elävät ja juoni jaksaa yllättää. Kaikesta lähes näytelmämäisestä draamasta huolimatta eläydyin täysin. 

Kenelle: Psykologisten romaanien ystäville, traumasta selviytymistä miettiville, aikalaisromaania kaipaaville.

Muualla: Kirjarouva-Piritta sanoo Porthanin osanneen yhdistää hyvin erilaisia elementtejä, jotka kuljettavat juonta eteenpäin.


Piritta Porthan: Meitä oli kaksi. Minerva 2020. Ulkoasu Taittopalvelu Yliveto Oy.

tiistai 16. kesäkuuta 2020

Claes Andersson: Seuraavaksi Jätkäsaari. Oton elämä 3

Tässä on ollut kaikenlaista sen jälkeen, kun viimeksi luin Oton elämästä. Vasta nyt luin Anderssonin viimeiseksi jääneen kirjan, Oton elämä kolmosen, joka ilmestyi 2019, samana vuonna kuin kirjailija kuoli. Ehdin nähdä hänet livenä kertomassa kirjasta jossain kirjaklubi-illassa (saadaankohan joskus vielä sellaisia?).

Nyt Otto on muuttanut Espoosta Helsinkiin, Jätkäsaareen, uudelle asuinalueelle, jota edelleen rakennetaan isosti. Seuraamme hänen arkeaan ja ajatuksiaan meren rannalla, metron ja ratikan reittien varrella, työhuoneessa ja kotona tuoreen kerrostalon yläkerroksissa. Kaupungissa, jonka ilmiöitä hän uteliaasti tarkkailee, mutta kaikkea leimaa oma kokemus, vanheneminen, kokemusten kirjo. Kuin hän tietäisi, että nyt on tehtävä selväksi, mikä mies ja millaisin ajatuksin hän kulkee.

"Oton koko olemusta ja elämää leimaa syvä epävarmuus ja rajakokemus: elääkö hän vai ei? Onko hän yhä mies vai ei? Poistuuko hän juhlista huomenna vai vasta ylihuomenna? Miksi hän ylipäätään on juhlissa? Myös ikä ja aika tuntuvat epävarmuuden ja kaksijakoisuuden virralta. On se aika vuodesta ja elämästä, jolloin ei tiedä, onko talvi vai kevät. Yhdellä hetkellä on kylmää ja kalseaa, ja sitten kun aurinko lämmittää,  kaikki on ikään kuin valon suutelemaa, huikeaa ja yliaistillista."

Kalseutta Oton elämään tuo pitkäaikainen ystävä, joka on katkaissut välit selityksittä. Sitä Oton on vaikea niellä ja mahdoton ymmärtää. Hänellä on silti paljon ystäviä ja tuttuja, avovaimo ja jälkikasvua. Yksinäisyyttä hän ei tunne, paitsi tuon yhden ystävän suhteen. Pitkä perspektiivi saa hänet pohtimaan koko yhteis- ja ihmiskuntaa, eikä hän katso tulevaisuuteen järin optimisesti isoja aiheita ajatellessaan. Kuten eriarvoistumisen ja rasismin kasvu, ympäristön tila, sotien uhka, politiikka tai mielenterveyden ongelmat, joista hänellä alan lääkärinä on paljon sanottavaa.

"Mehän pyrimme jatkuvasti eteenpäin, suurempaan tehokkuuteen, mukavuuteen, kasvuun, miellyttävyyteen, nautintoon, hienostumiseen, robotisaatioon, digitalisaatioon ja täydelliseen hallintaan, ja ne - toisin kuin Laotsen opit - vievät meitä kiihtyvää vauhtia kohti ihmiskunnan surmanjyrkännettä. ... Otto tajuaa aivan konkreettisesti väitteen, jonka mukaan maailmaa hallitaan minimaalisin tiedoin ja taidoin, hyvin vähäisellä vastuuntunnolla ja humanismilla."

Ei Otto surkutteluun vaivu, vaikka välillä tekisi mieli. Joskus mies alkaa "käydä omille hermoilleen", mitä valittamista hänellä muka on? Hän tiedostaa olevansa ns. hyväosainen, ja lukuisat kiinnostuksen kohteet, kulttuuria ja kaupunkielämää myöten, pitävät vireänä. Kirjoittaminen tärkeimpänä, vaikka joskus siihenkin pitää itseä motivoida - josta hän käy "ääneen keskustelua sisäisten ääntensä kanssa, ja joskus keskusteluista tulee sekä kiivaita että dramaattisia, etenkin silloin kun äänet ovat radikaalisti eri mieltä hänen kanssaan."

"Kaikki mikä tuntuu tärkeältä, on tärkeää. Siitä tulee merkityksellistä muillekin sen kautta, kuinka se ilmaistaan. Kehnosti ilmaistu oivallus ei tunnu totuudenmukaiselta eikä uskottavalta. Tärkeää ei ole vain se, mitä sanotaan, vaan yhtä suuressa määrin myös se, miten se sanotaan."

Kirja on yhtä antoisa kuin sarjan aiemmat osat: lähes joka kappale on merkityksellinen ja kiinnostava, sitaatteja voisi nostaa loputtomiin. Oton muistelut elämänsä varrelta ja kirjoitushetken ajatukset muodostavat kirjailijalle tunnusomaiseen tapaan isoa ja pientä, järkeä ja tunnetta, vakavaa ja huumoria yhdistävän kokonaisuuden, jonka lukija ei soisi ikinä loppuvan. Otto on hurmaava herra! Mielenailahteluineen, tuskastumisineen omaan raihnauteen, reippaine ja selväjärkisine kannanottoineen. Mutta se loppui, ja elämä loppui. Onneksi meille jäi tämä kirjasarja, jota lähemmäksi miehen muistelmia tuskin olisi tultu, vaikka sen nimekkeen alla Andersson olisi kirjansa kirjoittanut.

Kenelle: Elämänkokemusta arvostaville, hienostelematonta viisautta hakeville, Helsingin muuttumista tarkkaileville.

Muualla: Anderssonin valinta kertoa Otosta etäämpää tarkastellen antaa mahdollisuuden hyvinkin intiimien asioiden käsittelyyn herkästi ja hirtehishuumorilla, sanoo Marjatta.

Lue myös

Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2.
Oton elämä
Syksyni sumuissa rakastan sinua


Claes Andersson: Seuraavaksi Jätkäsaari. Oton elämä 3. WSOY 2109. Päällys Anders Carpelan.






perjantai 12. kesäkuuta 2020

Dekkariviikko 2020. Elina Backman: Kun kuningas kuolee




Helsinkiläinen Elina Backman aloittaa esikoisromaanillaan dekkarisarjan, joka liikkuu kotimaan maisemissa ja kotimaisten poliisien työssä tässä ajassa, jos linja jatkuu avausosan kaltaisena.


KRP:n rikosylikomisario Jan Leino tiimeineen saa ratkaistavakseen rituaalimurhatyyppisen tapauksen, jonka uhri löytyy Suomenlinnan Kuninkaanportilta. Samanlainen tapahtuu  Hartolassa, Suomen kuningaskunnaksi itseään tituleeraavassa kunnassa, jossa kesää viettää toinen päähenkilö, Saana Havas.

Saana on työtön klikkijournalisti, kuten hän itse tilannettaan kuvailee. Määräaikainen työsuhde verkkolehden toimituksessa päättyi tavallisen ikävään tapaan, jatkumatta. Nyt Saanan suunnitelma on lomailla rakkaan tätinsä luona Hartolassa ennen uusia työsuunnitelmia. Kirjoittaminen kiinnostaisi, ja mielikuvitusta kutkuttaa uutinen 30 vuotta sitten Tainionvirrasta hukkuneena löydetystä nuoresta Helenasta, jonka kuolinolosuhteiden selvitys on jäänyt epämääräiseksi. Voisiko tapauksesta saada aikaan kiinnostavan jutun tai vaikka podcastin?

Janin ja Saanan tutkimustyö omilla tahoillaan etenee, toisen ammattilaisen resurssein, toisen amatöörin innolla. Jossain vaiheessa kuitenkin tapahtuu lukijan odottama väistämätön kohtaaminen - ja lisää murhia. Matkalla tutustumme moniin hahmoihin niin KRP:stä kuin Hartolan kauniista maisemista. Muistelen joskus vierailleeni tarinassa mainitussa kahvilassa, samoin Koskipään kartano on oikeasti olemassa. Sillä on tärkeä roolinsa, joten myös Saana tutustuu turistina paikkaan:

"Saana seuraa oppaan ja pariskunnan kulkua. He pysähtyvät hetkeksi tutkimaan aittoja Saana lähettyvillä. - Anteeksi, en voinut olla kuulematta, että olet asunut täällä ennen, Saana ottaa muutaman askeleen kohti opasta, kun eläkeläispariskunta on astunut hetkeksi keskiaitan uumeniin. - Järjestettiinkö täällä venetsialaiset myös vuonna 1989? Saana kysyy ja tuijottaa opasta avoimen uteliaasti. Vaalea, norjalaiseen villapaitaan ja farkkuihin pukeutunut mies katsoo Saanaa hetken yllättyneesti."

Hartola saa mukavasti matkailumainontaa, mutta Helsingissäkin ollaan paljon. Tuttuja paikkoja kuljetaan sielläkin, mikä tekee aina kiinnostavan säväyksen ja saa olon tuntumaan kodikkaalta. Teksti kulkee letkeästi, lukijaa ovelasti harhautellen kohti ratkaisuaan. Juuri kun luulet arvaavasi pahiksen, joka myös saa oman äänensä tekstissä, tilanne muuttuu.

"Hän kuvittelee ihmiset häärimässä ruumiin ympärillä. Hän miettii, miten ne tutkisivat löytöpaikkaa ja etsisivät jälkiä. Niitä he eivät tulisi löytämään, siitä hän on pitänyt huolen. Hän miettii, miten epätietoisia, valmistautumattomia ja peloissaan he olisivatkaan tutkiessaan hänen luomaansa asetelmaa. Mutta olisiko ollut sopivaa paljastaa tällä kerralla jo hieman enemmän?"

Monipuolinen henkilökaarti herättää halun tietää ihmisistä lisää.

"- Kuka sanoi, ettei Hartolassa koskaan tapahdu mitään, Saana toteaa kasvimaalla kyykkivälle tädille ja haukkaa ruohosipulia. - Täähän alkaa olla jo vaarallinen paikka, Saana naurahtaa. Tuntuu kamalalta vitsailla viitaten jonkun oikeaan kuolemaan. Täti pysyy hiljaa. Saana miettii, minkälaisena täti Hartolan kokee. - Miksi sinä palasit Hartolaan? Saana kysyy ja kävelee aivan tädin eteen."

Koukuttava ja viihdyttävä dekkari, jota oli vaikea laskea käsistä pakollisten taukojen ajaksi. Paitsi että loppupuolella aloin hieman tuskastua: sivuja on lähes tiiliskiven verran eli vajaat 500, tekstissä jonkin verran toisteisuutta ja tiivistämisen varaa. Kaikkia rakkaita lauseita ei ole raaskittu tappaa. Etenkin pitkät kursivoidut jaksot hidastavat lukemista. Mutta näistä huolimatta kiinnostava sarjan avaus. Pidin erityisesti paikkakuvauksista ja siitä, että lukija saa tunnun nykypäivästä sopivien yksityiskohtien avulla. Ja runsaasti ihmissuhteita, romantiikkaa unohtamatta!

Kenelle: Kesädekkareita kaipaavalle, kotimaassa viihtyville, pitkää tekstiä pelkäämättömille.

Muualla: Lajityypin ainekset ovat hyvin hallinnassa, ja kaikkiaan dekkari vetää hyvin, sanoo Tuijata.


Elina Backman: Kun kuningas kuolee. Otava 2020. Kansi Elisa Konttinen.


Postaus on osa kirjabloggareiden Dekkariviikko-haastetta, jota vetää ja jonka logon suunnitteli luetut.net.

Helmet-haaste 2020 kohta 7: kirjassa rikotaan lakia

torstai 11. kesäkuuta 2020

Dekkariviikko 2020. Keigo Higashino: Uskollinen naapuri


Yksinhuoltaja, riitaisa ex-mies, tappo. Varsin suoraviivaista, vai onko sittenkään? Japanilaisen Keigo Higashinon dekkari valittiin vuonna 2005 vuoden dekkariksi Japanissa. Suomennoksen saimme tänä vuonna, ja sen tuotti 2019 perustettu kustantamo Punainen Silakka.

Uusi tuttavuus: japanilaisiin dekkareihin keskittyvä helsinkiläinen kustantamo! Pakko kunnioittaa. Kirjan löysin ihan perustapaan jostain nettijutusta tai sähköpostista, kustantamon olemassaolosta en tiennyt. Joku asiantuntija voisi valaista, mistä nimi tulee. Olen varma, että sillä on paljon merkitystä ja symboliarvoa, mutten yhtään tiedä, mitä. Punainen ainakin esiintyy Japanin lipussa, silakkaliike Suomessa vastustaa rasismia. Ja silakan värillä on kai jokin hämäävä merkitys politiikassa. Mutta kalalla ylipäänsä lienee paljon merkitystä japanilaisessa kulttuurissa?

Niin Suomessa kuin Japanissa tiedetään, että henkirikoksen tavallisin suorittaja on läheinen tai perheenjäsen. Voisiko Yasukolla eli rouva Hanaokalla olla täydellinen alibi, kuten poliiseista näyttää, kun hänen entisen miehensä rikokseksi luokiteltua kuolemantapausta aletaan tutkia?

"- Silti elokuvateatteria ei voi jättää huomiotta. Hehän saattoivat mennä karaokeen rikoksen jälkeen", Kusanagi sanoi. - Rouva Hanaoka tyttärineen katsoi elokuvaa seitsemän kahdeksan aikoihin. Siihen aikaan ei pysty tappamaan ihmistä kenenkään huomaamatta edes uneliaimmilla seuduilla. Eikä uhria ollut pelkästään tapettu, vaan vaatteetkin oli ehditty riisua. - Siitä olen samaa mieltä, mutta erinäisiä mahdollisuuksia on vielä suljettava pois ennen kuin häntä voi pitää syyttömänä."

Poliisin työtä ei tälläkään kertaa käy kateeksi. Eikä tällä kertaa riennä apuun edes ärsyttävä ja utelias toimittaja, varhaiskypsä lapsi tai ryytynyt salapoliisi, vaan virkavallan on selvitettävä tämä omin nokkinensa. Aivan kuin joku asettelisi esteitä selvittämisen tielle, painavia sellaisia.

"- Nerokin erehtyy joskus. Yukawa ravisti hitaasti päätään. - Se tyyppi ei erehdy. - No miksi sitten jättää sormenjäljet tarjolle? - Mietin sitä parhaillaan, Yukawa sanoi ristien käsivartensa puuskaan. - En ole vielä tullut mihinkään johtopäätökseen. - Etkö ajattele liian pitkälle? Hän voi olla matemaattinen nero, mutta tappamisessa kaiketi amatööri."

Pidän japanilaisen täsmällisen niukasta ja yksityiskohtaisesta ilmaisusta. Suomennoksena, alkuperäistä kieltä en osaa, mutta kääntäjän työ on vakuuttavan linjakasta, eikä Porrasmaan Japani-tuntemuksesta ole epäselvyyttä. Japanilainen ajattelu menee suomalaista hämmästyttäville teille, hyvällä tavalla. Yhden kirjan perusteella vertailu on naurettava, mutta sanon silti, että juuri lukemani kiinalainen dekkari teki päinvastaisen vaikutuksen. Ymmärrän, että se oli tarkoitettu hätkähdyttämään, kun taas tämä on mielestäni tarkoitettu kertomaan tarina, saamaan lukija kiinnostumaan ja ahmimaan tarina loppuun innolla. Tehtävä suoritettu.

Laadukas kirja suomennosta ja ulkoasua myöten, kiinnostavakäänteinen ja yllättävä dekkari. Sanoisin sympaattiseksi. Jos murhakirjasta voi sanoa niin.

Keigo Higashino: Uskollinen naapuri. Punainen silakka 2020. Käännös Raisa Porrasmaa. Kansi Tony Eräpuro.  




Postaus on osa kirjabloggareiden Dekkariviikko-haastetta, jota vetää ja jonka logon suunnitteli luetut.net.

Helmet-haaste 2020 kohta 29: Japaniin liittyvä kirja.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2020

Dekkariviikko 2020. Marja Aarnipuro: Ottopojan kohtalo




Marja Aarnipuro on äskettäin ollut monessa mediassa esillä 60-vuotissyntymäpäivänsä tiimoilta. Tai ei syntymäpäivän sinänsä, vaan pitkän ja mielenkiintoisen uransa, toimittajana ja viime vuosina myös kirjailijana. Itse tunnen hänet parhaiten Apu-lehden päätoimittajana, ja sehän on lehti, joka on meillä sukuvika eli sitä olen seurannut koko ikäni (enkä luovuta).

Mutta Aarnipuro on tehnyt muitakin lehtiä. Ura oli hetken vaakalaudalla vakavan sairauden, rintasyövän, vuoksi, ja kun hän ei löytänyt aiheesta mieleistään kirjaa saman kokeneiden tuntemuksista, hän kirjoitti sellaisen itse. Tai no, toimen naisena, kolme kirjaa. Aihe toistuu myös hänen dekkareissaan Viikko-lehden toimittaja Kaarina Riikosesta, joka joutuu tekemisiin monenlaisten rikosten kanssa, nyt sarjan neljännessä osassa, jossa Riikonen lomailee miehensä kanssa Kanarialla. (Haa, etkö juuri ajatellutkin, että voi ei, voisipa vielä joskus...?) Kaarina on juuri toipumassa rintasyövästä ja palailemassa täysipäiväisesti töihin.

Kirjassa on hauskan realistisesti kuvattu suomalaista ryhmämatkailua ja sen kulkua, lentokoneruuan syömisestä alkaen uima-allastuolien pyyhkeillä varailuun. Hieman haikeaa luettavaa siis tällä hetkellä. Suomalaisryhmän viimeinen yhteinen illallinen saa ikävän sivumaun, kun känniääliö tuppautuu samaan seurueeseen - ja löytyy seuraavana aamuna hukkuneena hotellin uima-altaasta. Kaarina Jari-miehineen on jo palannut kotiin saatuaan kuulla tapahtumasta, muttei uteliaana malta jättää asiaa sikseen, vaan lyöttäytyy tutkimuksiin mukaan. Tai oikeastaan saa käskyn tehdä niin, inhokkitoimituspäälliköltään. Mahtavia otsikoita tiedossa?

Samassa matkaseurueessa sattui olemaan niin poliisi kuin journalistikollegakin, ja heidän kauttaan Kaarina pääsee asiassa eteenpäin ja kontaktiin myös tapausta paikallisesti hoitavaan espanjalaiskomisario Alvareziin. Hoksaavana ja kokeneena Kaarina saakin selville asioita, jopa ennen poliisia.

Miellyttävä (jos murhatarinasta niin voi sanoa?) arkidekkari, enemmän päättelyyn, faktaan ja ihmissuhteisiin keskittyvä kuin veritekoihin. Kohderyhmän päättelen olevan suurinpiirtein sama kuin Apu-lehdellä, sillä sen lukijoiden eli noin viisikymppisten ja sitä vanhempien kiinnostuksen kohteet ovat Aarnipurolla varmasti erityisen tarkasti tiedossa paitsi tutkimustiedon myös oman kokemuksen ja iän valossa. Etelänmatkat, perintöasiat, sukututkimus, kuntosalit, iän tuomat fyysiset riesat... mitä näitä nyt on, mistä kohkaamme. Ja työelämän muutos, josta Kaarina antaa tulla ihmettelyjään reippaasti:

"Tähän saakka Kaarina oli rakastanut ammattiaan. Hän oli saanut tehdä pitkiä, perehtymistä vaativia ja hyvin kirjoitettuja juttuja perusteellisesti ja ajan kanssa. Lukijat olivat malttaneet odottaa niitä siihen saakka kun lehti torstaisin ilmestyi. Nyt kaikki piti tehdä salamavauhtia ja syöttää välittömästi netin ahnaaseen kitaan, jolle mikään ei tuntunut riittävän. Toimittajantyöstä oli tullut kiireistä ja stressaavaa."

Arvostan sitä, ettei Aarnipuro sorru liikatunteellisuuteen eikä selittämään "kuten vanhoille ihmisille" vaikka hienoisia yksinkertaistavia kärjistyksiä tekeekin, vaan pitää fokuksen tiukasti tarinankuljetuksessa. Joillakin detaljikoukuilla maustettuna, kuten vaikka arvoituksisilla väleillään rikostutkija Koivuseen. Miksi mies pyytää Kaarinan kahdenkeskiselle illalliselle ravintola Lyoniin? Luulen, että koska monet kohderyhmään kuuluvat karttavat liiallista salaperäisyyttä ja "outoutta", on hyvä lisätä vielä, että pienintäkään mystistä piirrettä ei tästä tarinasta löydy.

Helppoa lukemista kesään tai talveen. Viihdyttää vaan ei vie yöunia. Ammattitoimittajan teksti kulkee sutjakasti, kuten kuuluu.


Marja Aarnipuro: Ottopojan kohtalo. CrimeTime 2020. Kansi Eija Kuusela. 


Postaus on osa kirjabloggareiden Dekkariviikko-haastetta, jota vetää ja jonka logon suunnitteli luetut.net.




maanantai 8. kesäkuuta 2020

Tom Malmqvist: Ilma joka meitä ympäröi

Hauska siirtymä edellisen bloggauksen lopusta, jossa oltiin keveitä ja painovoimaa vailla: tässäkin puhutaan ihmisestä ja ilmasta, tosin raskaammasssa tarkoituksessa. Kuten hengittämisestä, mutta myös tyhjyydestä, joka seuraa hengittämisen loppuessa.

Malmqvist kertoi esikoiskirjassaan henkilökohtaisen tragedian vaimonsa Karenin kuolemasta. Karen oli raskaana, vauva pelastui, äiti ei ehtinyt tavata lastaan. Nyt Livia on eskarilainen, joka ei osaa vielä kaivata sellaista, mitä hänellä ei ole ikinä ollut, luulen. Isä kaipaa sitäkin enemmän ja kursii nyt kokoon toista kirjaa, sitä, jota oli tekemässä tragedian aikana ja sitä ennen. Neljän vuoden tauon jälkeen, ja arvelen, että kirjasta tuli lopulta aika erilainen kuin hän alunperin aikoi.

Aiheena on mystinen kuolemantapaus Huddingen kunnassa Tukholman eteläpuolella. Kirjoittaja muistaa nähneensä lapsena aiheesta jutun paikallislehdessä, ja kiinnostuu. Mitä luolamurhaksi nimetyssä tapauksessa oli taustalla - oliko se edes murha? Mikael K. löydettiin luolasta alastomana ja ruhjottuna 1991. Miten hän, kunnolliselta ja tavalliselta vaikuttava mies, päätyi sinne ja ennen kaikkea, miksi?

Malmqvist tutkii, etsii dokumentteja, langanpäitä, kaikkea mahdollista tietoa Mikael K:sta. Hän tekee haastatteluita, joiden kautta täydentää viranomaisaineiston antia. Vierailee katsomassa Mikaelin kotitaloa ja muita asiaan liittyviä paikkoja, jopa Postimuseossa, sillä Mikael työskenteli postissa ja oli ylpeä työstään. Työkaveri kertoo:

"Minusta tuntui että me olimme osa jotain merkityksellistä, ja uskon että Mikaelista tuntui samalta - tämä kuulostaa ehkä typerältä sinun korvissasi. Fyysiset kirjeet olivat siihen aikaan tärkeitä."

Kirjoittajaa liikuttaa ajatus, että ihmisaraksi ja sosiaalisesti rajoittuneeksi kuvattu Mikael työskenteli "viestinviejänä, joka huolehti ihmisten välisistä kontakteista." Muodostaessaan käsitystä Mikaelista ihmisenä kirjoittaja samalla muistelee omia kokemuksiaan lapsena, nuorena, aviomiehenä, ja elää nykyelämäänsä.

Kirjassa kulkee siten kaksi tarinaa limittäin, Tomin ja Mikaelin. Siksi kirjaa ei voi sanoa dekkariksi, vaikka siinä rikostapausta jäljitetäänkin. Kirja on taidolla kirjoitettu, vaihtelevine tyyleineen poliisiraporteista muisteluihin, dialogeista tapahtumakuvauksiin, mutta minun mielessäni tarinat eivät luontevasti istu yhteen enkä täysin ymmärrä, miksi tapaus niin kovasti kirjailijaa kiinnostaa.

Hänen vaimonsa oli sanonut kirjan teon alkuvaiheessa Tomin etsivän sen avulla omia demonejaan, saattaa olla niin. Mutta jonkinlaista hajanaisuutta kerrontaan aiheuttanevat myöhemmät kirjailijan perheen traagiset tapahtumat, jotka ovat saattaneet viedä kirjan fokuksen eri suuntaan kuin oli tarkoitus. Ainakin demonit ovat nyt toiset! Ehkä Tomin oma tarina vain tunki mukaan vahvemmin. Jotenkin piti kirja kuitenkin saada tehtyä, ison työn jälkeen, päättelen.

"Tuntuu tuskallisen ironiselta ajatella, että siinä missä Karinin yhä eläessä unohdin helposti mitä hän oli sanonut ja mitä olin itse vastannut, kykenen nyt kun kuolemasta on kulunut vuosia muistamaan kaiken yksityiskohtaisen tarkasti. Voin lukea sanat aivan kuin ne olisi kaiverrettu isoihin obeliskeihin, mutta en voi korjata enkä muuttaa mitään."

Loppuun päästään: käsitys Mikael K:n elämän päättymisestä muotoutuu kirjailijan mieleen. Se on tietysti mielikuvitusta ilman faktatodisteita, mutta voisi olla totta. Kirjan avulla lukija voi leikkiä profiloijaa tai etsivää ja muodostaa oman käsityksensä tapahtumista, ja saa samalla lisää, jos piti Malmqvistin edellisestä kirjasta ja jäi uteliaaksi tämän kuulumisille. Kirja sisältää tarinoiden lisäksi epätoivoista, rehellistä voimaa ja vimmaa, mutta ihan täysin en innostunut mukaan sen enempää tunnelmaan kuin tarinoihin, vaikka tapani mukaan uteliaana halusin tietää, mitä ensimmäisen kirjan jälkeen tapahtui. Terävin kärki jäi puuttumaan.

Tom Malmqvist: Ilma joka meitä ympäröi. (All den luft som omger oss 2018). S&S 2020. Suomennos Outi Menna.


Kustantajan arvostelukappale.