Rachel Cusk: Ääriviivat

"Kerroin, että olin kirjailija ja menossa pariksi päiväksi Ateenaan opettamaan sikäläisen kesäkoulun kurssia. Kurssin nimi oli 'Kuinka kirjoittaa': opettajina oli eri kirjailijoita, ja koska ei ole yhtä tapaa kirjoittaa, me luultavasti antaisimme opiskelijoille ristiriitaisia neuvoja. Suurin osa opiskelijoista oli kuulemma kreikkalaisia, mutta kurssilla heidän odotettiin kirjoittavan englanniksi. Jotkut suhtautuivat tähän epäillen, mutta minusta siinä ei ollut ongelmaa. Minusta ei ollut olennaista, millä kielellä he kirjoittivat. Joskus, sanoin, yksinkertaisuus korvaa sen, mikä siirtymässä menetetään. Opettaminen oli vain tienestiä, jatkoin. Mutta minulla oli Ateenassa kaksi ystävää, jotka saattaisin tavata."

Näin kertoo päähenkilö Faye vierustoverilleen lentokoneessa matkalla Lontoosta Ateenaan. Heidän keskustelustaan sukeutuu yllättävän syvällinen; etenkin miehen, laivanvarustajan pojan, elämää käydään läpi tarkasti. Mies haluaa jatkaa tuttavuutta kirjailijan kanssa, ihastuu hieman naiseen, joka vaikuttaa älykkäältä ja hyvältä kuuntelijalta.

Kirjan juju ei ole tapahtumissa tai juonessa, vaan puhumisessa ja ajattelussa. Keskusteluista, joita kirjailija käy tapaamiensa ihmisten kanssa ja mietteissä, joita ne hänessä herättävät. Kirjailijalla on taito saada ihmisistä irti kahvipöytäkeskustelua enemmän, ehkä juuri kuuntelutaitonsa ansiosta. Hän rakentaa oman todellisuutensa kertomusten kautta, ilmentyy sanoissa ja tarinoissa, joita kerrotaan. Hänen ääriviivansa muotoutuvat kuin hiilipiirros tai tussityö; valkoinen paperi, johon ilmestyy merkkejä, jotka muodostavat pintoja - ja lopulta kokonaisen kuvan, jossa häntä itseään ei kuitenkaan näy.

Taitava tekniikka, jota ei voi kuin ihailla. Kirjailija laittaa myös kirjoittajaoppilaansa kertomaan tarinoita, etsimään omia ääriviivojaan. Luulen hänen olevan hyvä opettaja: mistä muusta kirjoittamisesta voisi olla kysymys kuin siitä, miten katsot ja kuvaat ympärilläsi tai sisälläsi olevan.

Myös kerrotut tarinat ovat kiinnostavia, ja napakkatekstisen kirjan lukee ahmien. Paljon ajatuksia kirjoittamisesta, ihmissuhteista, arjen kummallisista yksityiskohdista: teksti kertoo sellaista, jota voi ajatella mutta jota ei normaalisti sanota ääneen. Eikä välttämättä osaisi sanoittaa edes omassa mielessä. Ehkä siksi kirja tuntuu hieman keinotekoiselta - joku saattaisi sanoa sievistelevältä (mieleeni häivähtää Siri Hustvedtin tyyli; samankaltaista loistetta ja vierautta) - mutta realismiin ei nyt pyritä. Tai oikeastaan juuri päinvastoin: pyritään niin äärimmäisesti, että se ylittää todentunnun rajan.

Kiinnostavaa. Kirjailijahenkilöstä jää paljosta puheesta huolimatta käsitys, että hän piiloutuu kaikkien tarinoiden taakse. Mitä seuraa jatkossa - pysyn kuulolla, sillä kirja on ensimmäinen kolmen romaanin sarjasta. Cusk on englantilainen, Kanadassa syntynyt kirjailija, ja kirja on ensimmäinen häneltä suomennettu teos. Nautin tästä, ideasta, toteutuksesta ja kielestä, joka suomennoksena toimii erinomaisesti.

Kenelle: Modernin kirjallisuuden seuraajille, realismin käsitettä uusiville, ihmisistä kiinnostuneille.

Muualla: Cusk nauraa räkäisesti sanalle juoni, sanoo Maisku Täysien sivujen nautinto -blogissa. Kerrontatapa on äärimmäisen mielenkiintoinen, sanoo Sirri Sivutiellä.

Rachel Cusk: Ääriviivat (Outline). S&S 2018. Suomennos Kaisa Kattelus.

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Nykyään Tanskassa asuva kirjailija on koonnut lapsuuden kokemuksiaan Turusta hienoon muotoon kirjaksi. Asun lähiössä, joten en peukuta romaanin nimen lähiöromaani-lisäystä. Aika on jo osin muuttunut siitä, kun lähiöt keksittiin. Nykyään mietitään, voisiko sanan vaihtaa vaikka esikaupungiksi - ja yhä kiihtyvän kaupungistumisen myötä varmasti näin käy, tai tulee jokin muu termi, kuten kaupunkikeskus. Kaupunkien kasvaessa keskuksia nousee pakosti lisää, yksi ja sama ei enää riitä.

Mutta kaupunkikehityksestä kirjaan, joka on raikas ja pelottava. Hanna kertoo tarinaansa alusta asti, eli TYKSin synnytysosastolta, jossa hänen äitinsä saa kolmannen lapsensa. Lapsi oli sotkeutua toiselle äidille heti alkuunsa. Ehkä lähiötarina olisi jäänyt kirjoittamatta, jos äiti ei olisi huomannut ja taistellut vauvansa takaisin.

Mikä on merkittävää jatkon kannalta. Meillä on todiste siitä, että äiti halusi tytön. Mitä myöhemmissä vaiheissa on vaikeaa muistaa. Hyvin vaikeaa, ja sydäntä puristaa Hannan puolesta. Isä on luotettava, Valmetin tehtaantyöläinen, ja hänelle tyttö on kuin uusi tähti taivaalla tai jotain vielä parempaa. Sen tyttö aistii jo taaperona.

"Isä harrasti penkkiurheilua. Se on sellaista, että istutaan ja puhutaan televisiolle. Isä oli taitava istumaan. Se opetti penkkiurheilun äidillekin, mutta äiti katsoi vain rytmistä voimistelua ja taitoluistelua ja kuviokelluntaa. Muut ajat äiti istui kirjan kanssa. Joskus se istui ilman kirjaa ja tuijotti seinää. Silloin isä kysyi, näkyykö siellä jotain kiinnostavaa. Lomalla isä piti hyttyshatttua ja Shelliltä ostettuja aurinkolaseja."

Äiti on kuitenkin arjen johtaja ja perheen ilmapiirin luoja. Eikä äidillä ole kaikki hyvin. Vaikka saamme lukea herkullisia kuvauksia "lähiömutsin" arjesta, jotka osoittavat hänen olleen hyvinkin tehtäviensä tasalla. Äidin kymmenen käskyä ovat tärkeämmät kuin Jumalan, koska "jos äidin käskyjä rikkoi, sai tukkapöllyä. Jos Jumalan käskyjä rikkoi, ei tapahtunut mitään."

Kirja on täynnä riemukkaita, sydämeenkäyviä tarinoita perheen elämästä. Kuinka ainoa arvokas kohde kotona olivat Oiva Toikan lasilinnut. Kuinka hankittiin kesämökki. Kuinka isä sairastuu syöpään. Kuinka täti menetti sänkykamarisilmänsä. Kuinka päiväkodissa vieraili taiteilija.

"Pernossa ei ollut koskaan ennen nähty taiteilijaa. Murikan muijaa kutsuttiin joskus sellaiseksi, koska se tanssi alastomana autotiellä ja tunki risuja pimppiinsä, mutta oikeasti se oli vain hullu. Ruokasalissa meille selitettiin alentuvasti: – Tämä on taiteilijan nurkkaus. Taiteilijaa ei saa häiritä. Ne, jotka eivät osaa käyttäytyä tai alkavat riehua – tässä kohdin kaikki katsoivat Villeen, joka vääntelehti epämukavasti hiiri navassaan – saavat porttikiellon ruokasaliin. Säännöt olivat turhia, koska kaikki halusivat luonnostaan pysytellä kaukana taiteilijasta. Paitsi minä ja Maya, joka oli ryhtynyt taas hengittämään nenän kautta ja väitti, että taiteilijasta lähtevä haju oli samanlainen kuin niiden olohuoneen matossa."

Kun Hanna aloitti koulun, hänelle aukeni uusi maailma.

"Keltaiselta kioskilta sai hakea ilmaisen lukujärjestyksen, jossa mainostettiin Aakkoset-karkkeja. Lukujärjestyksen kääntöpuolella oli sarakkeita ystävien nimille ja puhelinnumeroille. Pansion koulussa oli pulpetti minua varten. Se tuntui uskomattomalta. Mutta keitä olivat nämä muut lapset? Miksi he olivat niin laihoja ja kauniita? Miksi he tuoksuivat Omo Colorilta?"

Kehitystarina alakoululaisesta teiniksi jatkuu, bileineen kaikkineen. Turkua tunteville on mukana mukavaa paikallisväriä, nuorison hengailupaikoista Svenska Teaternin rappusilla ja muualta.

"Jonny oli kertonut, että Aurajoesta oli vaikea päästä ylös. Kiviseinässä ei ollut tikkaita. Kuulemma paras paikka pudota oli Tuomiokirkonpuisto. Niillä kohdin oli portaat molemmin puolin jokea."

Tarina naurattaa, mutta enemmän koskettaa, ja se on kerrottu tavalla, jossa on jotain uutta. Viihdyttävän vetävän tekstin joukossa on hätkähdyttäviä pistoja, joita ei voi nostaa esimerkeiksi; yksinään ne olisivat liikaa. Tarina kaivautuu ihon alle ja iskee hermoon asti. Vaikken ole lähiölapsi, tunnistan monia asioita, ehkä eniten tytön dissaamisen ja puhumattomuuden kulttuurin. Erinomainen esikoisromaani. Kansi on ironisen kamala, olivathan paikkakuntaviirit joskus hienointa, mitä koululainen saattoi seinälleen laittaa, Suosikin julisteiden lisäksi tietysti. (Tosin sijoittaisin tuon 70-luvulle, tarina on vuosikymmenen uudempi.)

Jos olisin nuori, sanoisin tykänneeni kirjasta ihan sikana. Nyt sanon, että lukukokemus on antoisa ja herättävä, ja siitä iso kiitos kirjailijalle. Tätä tarvittiin paitsi tarinana myös piristämään vuoden 2018 tähän asti laimeahkoa esikoisromaanitarjontaa.

Kenelle: Raikkaan uuden suomalaisen proosan ystäville, kehitystarinoita keräävälle, köyhyyden vaikutuksia miettivälle, eriarvoisuutta ymmärtävään pyrkiville, todellisuutta pelkäämättömille, yhteiskunnan päättäjille.

Muualla: Omppu putosi Vallinkosken lähiöahdistukseen Reader why did I marry him -blogissaan.

Noora Vallinkoski: Perno Mega City. Atena 2018. Kustantajan lukukappale.

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Maarit Verronen siirtyy

dystopiassaan yhä enemmän
realistiseen suuntaan;  eikä kursaile, vaan menee suoraan asiaan:

"Kun kuulin maailmanlopusta, ajattelin, ettei niin hirveää, ettei jotain hyvääkin.”

Maapallolla tapahtuu pahin, mitä voimme kuvitella. Maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset alkavat lievinä, mutta voimistuvat. Hyökyaallot tuovat tuhoa, tuhkapilvet laajenevat taivaalla. Jonkinlainen gravitaatiohäiriö, arvellaan, kosminen muutos.

Mitä tekee päähenkilö? Samaa kuin Verrosen kirjoissa aina: pyrkii selviämään hengissä. Tällä kertaa hän on Lia, noin viisikymppinen itsellinen nainen, joka kuljettaa koko omaisuuttaan repussaan. Rankoista kokemuksistaan huolimatta hän on järjestänyt elämänsä mieleisekseen. 

"Kaikesta huolimatta olin sopeutunut maailmaan hyvin, ja minusta oli sääli, että se loppuisi.”

Kun tuho alkaa, hän on vielä töissä joenrannassa, mutta pian on lähdettävä, jonnekin. Hän saa kuulla huhuja suojapaikoista, joita on varattu niille, jotka osaavat niitä etsiä - tai niille, joille ne on etukäteen ajateltu. Tavallisen kansan ei haluta panikoivan, siksi onnettomuuden laajuutta ei kerrota yleisesti, suojista puhumattakaan.  

Mutta neuvokas nainen tajuaa tilanteen nopeasti ja pyrkii pois tuhon tieltä. Alkaa pitkä matka, jonka varrella Lia tapaa viiden lapsen ryhmän. He tarvitsevat aikuista, ehkä Liakin tarvitsee heitä: joka tapauksessa he jatkavat eteenpäin yhdessä. 

"Jotkut muut lapset olisivat jo voineet itkeä, mutta eivät nämä. Kosketin heitä kaikkia, taputin ja halasin. Olimme selviytyneet, kaikki hyvin, nyt piti vain varmistaa, että pysyisimme kiinni rungossa, ja sitten odottaa aamua ja tehdä suunnitelma.”

Matka ei ole huviretki. Uutiset ja omat silmät kertovan siltojen romahtavan, valtamerien kiehuvan, tsunamien huuhtovan pois kokonaisia maanosia. Kun maa järisee yhä voimakkaammin, Lia valaa lapsiin uskoa.

”Olipas tosi pieni, sanoin ja käänsin kylkeä. – Suomessa ei ole koskaan ollut kunnon maanjäristyksiä. – Eikä tulivuoria? Stella varmisti. – Eikä tulivuoria, vahvistin. – Oli sellainen tarina, että muka olisi ollut suuri miljoona vuotta sitten, mutta sitten selvisi, että sen vanhan kraaterin oli tehnyt meteoriitti, ei tulivuori. Ajatelkaa: miljoona vuotta sitten, ja sekin oli erehdys.”

Vaarat eivät ole vain luontoympäristön aiheuttamia. Katastrofitilanteessa paljastuvat ihmisten parhaat ja pahimmat puolet. Luottamusta herättää tieto siitä, että on olemassa taho, jolla on olemassa pelastautumisen suunnitelma. (Näin haluamme uskoa.) Lia ei ole liian luottavainen:

”Oli pakko ajatella sitä mahdollisuutta, että emme olisi tervetulleita eloonjääneiden joukkoon – jos siis selviytymismahdollisuuksia todella oli.”

Ihmisen kyky sopeutua rajuihin muutoksiin on hyvin rajallinen, tuntuu kirjailija sanovan.

”Nämä eivät osanneet lopettaa kilpailemista lopettamatta samalla elämäänsä.”

Verronen ei politisoi, vaikka tietysti tilanne muistuttaa kovasti sitä, jonka pelkäämme ilmastonmuutoksen tai ydinsodan seurauksena kokevamme. Kaiken kauheuden keskellä lapset tuovat tarinaan lämpöä, toivoakin. Huumoria Verrosen toteavasta, raportoinninomaisesta kerronnasta ei pilkistä. Tunnekylläisyydestä puhumattakaan. Inhimillisyyttä sentään, ja vanhan koulukunnan periaatteita, uljautta, käden taitoja ja rohkeutta, joita hän pyrkii siirtämään lapsille:

”Me voisimme nyt muistaa tästä vain sen, että kannattaa aina elää niin, että ainakin joku jää edes vähän kaipaamaan.”

Kerronta on tehokasta ja uskottavaa. Miten Lialle ja lapsille käy? En kerro enempää yhä hurjemmiksi (realistisemmiksi?) käyvistä juonenkäänteistä, mutta juuri tätä kirjoitellessani kuuntelen uutisia, joissa yksi kaikkein rajuimmista hurrikaaneista koskaan runtelee Floridaa, ja Intiassa tekee hirmumyrsky tuhojaan. Verrosta ei voi todellakaan syyttää aiheella muodikkaasti ratsastamisesta, sillä teema - ihmisen selviytyminen - on ollut hänen mukanaan aina. 

Joten kylmäävästi osuu: pidän hänen tyylistään, joka puhuu hätäilemättä, kauniilla kielellä karmeista asioista, ja kuulen korvissani Lian matalan äänen. Hieman ihmettelen sitä, värittämättä ihmettelyä sen enempää myönteiseen kuin kielteiseen suuntaan,  että tarinoiden luonne on koko ajan muuttunut konkreettisemmaksi, jotenkin simppelimmäksi, mystinen elementti on jäänyt pois. Mistä se kertoo? Onko maailma muuttunut liian kummalliseksi jo sinällään, vai katsooko kirjailija nyt toisin? 

Aiemmin blogattuja: Varjonainen, Vanhat kuviot, Kirkkaan selkeää 

Kenelle: Maapallon tulevaisuutta pohtiville, katastrofia kestäville, tunneryöpytyksiä välttäville, ihmisyyttä ihannoimattomille. 

Muualla: Antoisa, eheä ja vahva lukuelämys, sanoo Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus. Hemulin kirjahyllyn Hennan mielestä kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan, Helmet-haasteen 2018 kohta 7. 

Maarit Verronen: Hiljaiset joet. Aviador 2018.

Helmet-haasteessa 2018 kohta  23, mukana meri, kohta 24, surullinen, kohta 31, hieman pelottaa, kohta 42, nimessä on adjektiivi, kohta 49, julkaistu vuonna 2018. Itse lisäisin tähän kohdan 51, maailma tuhoutuu. 

Turun kirjamessut 2018: elämyksiä ja kohtaamisia

  

Vietin Turussa kaksi täyttä päivää, joiden sulatteluun menee enemmän aikaa. Niin paljon ehdin nähdä ja kokea. Messutilanne on ainutlaatuinen: missä muualla voit osua noin vain samaan seuraan kaupunginjohtajan, presidentin puolison, maan parhaiden kirjailijoiden ja kirja-alan ihmisten kanssa? Muutamia poimintoja kohtaamisista tässä:

Kuulin Sirpa Kähkösen, arkkipiispa Kari Mäkisen ja Li Anderssonin keskustelun aiheesta Romaani ja rakkaus. Kirjojen pelottava voima välittää tunteita karkaa ohi virallisten tahojen kontrollin - siksi romaaneita ei pidetty aikoinaan sopivana luettavana etenkään naisille. Koskettavimmaksi rakkaustarinaksi Andersson oli valinnut Märta Tikkasta, Mäkinen Paavo Rintalaa. Katsomo pullisteli, ja keskustelu ilmensi jo itsessään sanojen voiman, nähtiin niin kyyneliä kuin hymyäkin. Juontaja vas. Kari J. Kettula.

Naurua riitti Kari Hotakaisen kertoessa Räikkös-kirjansa synnystä Touko Siltalan haastattelussa. Kirjasta on juuri ilmestymässä englanninnos - todella jännittävää nähdä sen vastaanotto maissa, joissa Hotakaista ei tunneta, toisin kuin meillä, jossa kirjailijan nimi on ollut monelle motiivi tarttua kirjaan, kuten Hotakainen totesi. Kirjailijan ja hänen kohteensa huumori osuvat kuitenkin niin hyvin yksiin, että sitä arvostanevat Kimi- ja kirjafanit myös maailmalla, uskon.

Erika Vikin upea fantasiatrilogia Kaksosauringot sai juuri päätösosansa. Nefrin tytär ilmestyi messuille. Vikin hurja urakka, kolme julkaistua kirjaa puolessatoista vuodessa, on nyt tehty. Tosin hän on suunnittelut sarjaa jo toistakymmentä vuotta, mikä näkyy sen valmiissa, yksityiskohtia myöten harkitussa ja uskottavassa maailmassa lukijalle nautinnollisena matkana Aleian ja Corildonin kanssa. Eikä matka lopu tähän: Vik suunnittelee laajentavansa tarinaa vielä teksteinä ainakin vanhempien seleenien elämästä, johon viitattiin kakkososassa. Netissä on tietoa ja tarinaa, ja sinne on tulossa lisää. Ihailijoiden ei siis tarvitse pelätä luopumisen tuskaa ainakaan pariin vuoteen. Vikiä oik. haastattelee Gummeruksen Katja Leino.

Lukutaidosta ollaan huolissaan ja syystä: miten suomalaiset pärjäävät kirjoitettua tekstiä ymmärtämättä?  Lukutaitofoorumin puheenjohtaja Juha Itkonen keskusteli keinoista saada nuoria lukemaan tubettaja Mansikan ja kirjailija Magdalena Hain kanssa. Tubettajat ovat tärkeitä vaikuttajia. Itkosen mukaan on eri asia, jos Miklu kehottaa nuorta lukemaan ja näyttää esimerkkiä kuin jos tekee päälle nelikymppinen setä. Katso keskustelu Areenasta.

Samaa aihetta raapaistiin poikien lukemista pohtivassa paneelissa. Sanon raapaistiin, koska keskusteluaika oli kovin lyhyt ja osallistujia monia -  joten pinnan alle ei ehditty. Esimerkkien vaikutus todettiin täälläkin. Miesten tulee näyttää, että kirja kuuluu miehenkin käteen, eikä siinä ole mitään noloa, päinvastoin! Tämä heitettiin haasteena kaikille lukeville miehille: lue ja näytä se niin kotona kuin julkisestikin. Haasteeseen soisin kaikkien miesten osallistuvan, jotta pojat eivät jää täysin alakynteen, kuten nyt näyttää käyvän.

Yksi tapa saada lukemisen pariin nuoria ja aikuisia, jotka kokevat kirjat vaikeiksi, on selkokieli. Selkokirjapaneelissa kuultiin, että selkoistettuja teoksia löytyy jo joka genrestä, seikkailuista runoihin, rakkausromaaneista klassikoihin. Myös selkokielisiä tietokirjoja on tarjolla. Näinä aikoina, kun haasteita lukemisen kanssa on niin tekstin ymmärtämisen, keskittymiskyvyn kuin kielen osaamisenkin puolesta, selkoistus tarjoaa varteenotettavan vaihtoehdon - kunhan vain selkokirjojen olemassaolo saataisiin mahdollisten lukijoiden tietoon. Tässä on tekemistä niin virallisille tahoille (rahoittajille), kustantamoille, kouluille kuin vanhemmillekin. Rummutusta tarvitaan!

Kuvassa vas. Selkokeskuksen Eliisa Uotila sekä kirjailijat Tuija Takala, Tuija Hannula, Sanna-Leena Knuuttila ja Jasu Rinneoja.

Pojatkin kirjoittavat, kuten Mikko Kamula ja Juha-Pekka Koskinen, jotka kertoivat historiallisista kirjoistaan ja siitä, miten paljon taustatyötä ne vaativat. Paljon! Vaikka lopulliseen tekstiin saattaa tulla vain häivähdys asiasta, jota kirjailija on tutkinut päiväkaupalla. Koskisen Kalevanpoikien kronikka on vauhdikas seikkailu: kertomansa mukaan Koskiselta pyydetään usein jatkoa niin siihen kuin moneen muuhunkin teokseen, mutta jännitettäväksi meille lukijoille jää, mikä toteutuu. Kamulan sarja Ikimetsien sydänmailla saa jatkoa 2019 syksyllä. Odotan hartaasti.

Muita tavattuja: Antti Heikkinen luki kirjaansa Kehveli, ja me kuulijat saimme samaan hintaan mainion imitointiesityksen kohdasta, jossa Johannes Virolainen ja Veikko Vennamo keskustelevat kokkiohjelmassaan (!). Leena Krohnin tuotannosta on ilmestynyt esseekokoelma, tekijänä Pirjo Lyytikänen; tästä ja Krohnin Kadotus-kirjasta kuulimme taustoja. Esko Valtaoja kertoi Viiden meren kansasta, Riku ja Tunna Selviytymisoppaastaan. He sanoivat, että tulevaisuudessa ihmiset jakautuvat kahtia niihin, jotka lukevat ja niihin, jotka eivät. Ja suosittelivat olemaan siinä puoliskossa, joka lukee. Selviytymisen parhaita vinkkejä!

Olli Jalosen Taivaanpallo kiinnosti niin nuoria kuin vanhempia kuulijoita. Turussa on muuten äidinkielenopettajien osastolla perinteisesti suorastaan parhaita haastatteluja, kun koululaiset toimivat haastattelijoina. He ja kiinnostavat haastateltavat vetävät paikan aina tupaten täyteen.

Tupaten täyttä oli myös auditoriossa, jossa pyöri jatkuvasti suurta yleisöä kiinnostavaa ohjelmaa. Jenni Haukion moderoima keskustelu Mitä Minna sanoisi räjäytti pankin; jos et ehtinyt paikalle hyvissä ajoin, oli toivotonta yrittää sisään, kuten minulle kävi. Minna Canthin perinnöstä puhelivat Minna Rytisalo, Elina Knihtilä ja Jouko Jokinen. Onneksi keskustelu on nähtävissä netissä. Samoin kuin Sauli Niinistön keskustelu poliittisista kirjoista.

Yksi messujen kohokohta oli kirjabloggaajien paneeli, jossa keskustelimme aiheesta Rakkautta kirjoihin vai maksettua mainontaa? Paneelia veti Kirsin Book Clubin Airi Vilhunen, vieraina kirjailija Pajtim Statovci, Jonna Tapanainen Sivumennen-podcastista, Kirsi Hietanen Kirsin kirjanurkasta, Tuija Takala Tuijata-blogista, Tuomas Aitonurmi Tekstiluolasta ja minä. Kiitos ystävät, ilahduimme runsaasta yleisöstä!

Toinen kohottava elämys Turun-reissulla oli kuulla Minna Rytisalon lukevan Rouva C:tä viehättävässä Pienessä Kirjapuodissa. Kirjailija on opettajana puhetyöläinen ja taitaa ääneenluvun. Nautinnollista kuultavaa! Bloggaripaneelissa pyydettiin jokaista suosittelemaan kirjaa tältä vuodelta 140 merkin pituisella kommentilla, johon minä valitsin Rouva C:n:

Rouva C on kaunis, kirkas ja kohottava nuoren naisen kehityskertomus ja rakkaustarina, joka perustuu historiaan mutta on moderni ja ajankohtainen.

Yleistä: Teemamaa Viro -aiheisia keskusteluja oli kymmeniä ja myyntipöydillä virolaiskirjojen tuoreita suomennoksia. Kuten heidän ohjelmajohtajansa sanoi, enää ei tarvitse lukea vain Jaan Krossia! Monta nimeä laitoin itsekin ylös. Ja kestävä kehitys ja ympäristöteema kiinnosti väkeä silminnähtävän paljon. Ylipäänsä yhteiskunnalliset aiheet kiinnostivat, kerrottiin messuilta. Tiedostavat ihmiset lukevat, ja päinvastoin. Yhteensä messuilla vieraili noin 21 500 kävijää. 

Kiitos Turun kirjamessut, Seppo Puttonen kumppaneineen, kirjailijat, bloggarikollegat ja kaikki kaverit, joita oli ilo tavata! Innostus ja kiinnostus kirjallisuuteen vain kasvaa, kun sen saa jakaa. Seuraavaksi messuillaan Helsingissä lokakuun viimeisenä viikonloppuna. 

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Kun mietin tiivistystä kirjasta, päädyin yhteen sanaan. Ja se sana on sama kuin kirjan otsikossa on. Ihme. Elämän ihme. Syntymän ja kuoleman ihme. Ihmetys siitä, miten me selviämme kaikkein raskaimmistakin vaiheista. Ja ihmetys lapsien edessä, kaikkina ikäkausina. Vanhempi lapsenlapseni pohti asiaa noin kymmenen vanhana saatuaan (suuresti rakastamansa) pikkusiskon: "On se kyllä ihmeellistä, miten voi uusi ihminen tolleen syntyä. Ensin sitä ei ollu, ja nyt se on tossa." Niin juuri.

Itkosen perhe on kokenut monenlaisia ihmeitä. Heillä oli kaksi poikaa, kun kolmas lapsi ilmoitti tulostaan. Asiat eivät menneet hyvin. Itse asiassa ne menivät pahimmalla mahdollisella tavalla. Sikiö ei ollut terve.

"Annoimme elämälle mahdollisuuden, ja tässä me nyt olemme: pulassa."

"Mitä minä toivoin? Toivon loppumistako? Ilmeisesti, niin kamalalta kuin se kuulostaakin; toivoin, ettei toivoa enää ollenkaan olisi, että joku vapauttaisi minut siitä. Ohut toivo on päälleni laskettu kivenlohkare, jonka alle tunnen litistyväni."

Miehen osa on olla hieman sivussa ja syrjässä. Kirjailija on kova puhumaan ja tietysti kirjoittamaan, joten hänellä on tavismiestä enemmän keinoja purkaa tuntemuksiaan isänä ja Rosen miehenä. Hänellä on myös hyvä turvaverkko, johon tukeutua. Kokemukset on silti käytävä läpi henkilökohtaisesti. Myös tilanne, jossa Rose odottaa jälleen. Kaksosia!

"Minä nukuin ja Rose valvoi. Olin miehen roolissa taas, yhtä aikaa osallinen ja sivullinen, ja se rooli oli minulle tuttu ja ainoa joka tässä vaiheessa oli tarjolla, en voinut muuta kuin yrittää nauttia sen hyvistä puolista."

Kirja on henkilökohtainen ja intiimi - ja sitä kautta yleinen ja samastuttava. Ihailen suuresti Itkosen kirkasta lausetta; sitaatteja voisi poimia mistä vain. Tosin yhteydestään irrotettuina lauseet kuulostaisivat oudoilta tai liian rajuilta. Sillä tarina on rankka, vaikka komeasti kerrottu.

Ja pakko mainita yksi sana, joka kuvaa kirjaa. Knausgård, jonka vaikutteet ovat selvät. Mutta se ei haittaa: Itkonen toteuttaa yltiörehellisyyden (tai fiktion, mistäs minä tiedän, ovatko tapahtumat kaikki totta, tosin uskon niin, kuten Knasunkin kohdalla) tyylikkäästi, lukijalle antoisalla tavalla. Ihan sama mitkä vaikutteet. Erityisesti ihailin lukujen loppuja.

Tarina käy läpi koko ihmiselämän tunnekirjon, joten sitä on mahdoton lukea kylmän viileästi. Jotenkin hyvin suomalaista on varovainen toivo hehkutuksen sijaan silloinkin, kun siihen olisi syytä - yhtä lailla kuin uskomus, ettei someen voi laittaa haltioitunutta postausta, koska se varmasti poikii onnettomuutta (niin, olen samaa mieltä). Rankat kokemukset tekevät ihmisen varovaiseksi. Mutta meitä lohdutetaan:

"Oli mahdollista valita. Pelkoa ei voinut poistaa ihmiselämästä, mutta se ei myöskään ollut mikään luonnonvoima. Toisin kuin rakkaudelle, pelolle ei kannattanut antautua."

Hieno, hiljaiseksi vetävä teos. Jossa on myös paljon onnellisuutta, suomalaisen pidättyvään tapaan; onnea ja rakkautta. Oikeastaan nämäkin ovat kirjan teemoja, kun vähän malttaa ajatella, tragedian yli. Kiitos kirjailijalle sekä toteutuksesta että rohkeudesta.

Kenelle: Ihmetteleville, ihmeitä arvostaville, perheellisille tai sellaisiksi aikoville, mutta ehdottomasti ei raskaana oleville eikä raskautta juuri nyt suunnitteleville. Autofiktiosta kiinnostuneille, kauniin suomen kielen ystäville, perhetarinoita ahmiville.

Muualla: Suketus sanoo kirjan olevan kaiken tunteen, koetun ja pelätyn alla kuitenkin kirjallisesti vahva, jäntevä ja huolellinen.

Kirjailija lahjoittaa tekijänpalkkionsa Lastenklinikan kummien kautta HUS:n vastasyntyneiden teho-osastolle. Ostin kirjan.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki. Otava 2018. Kansi Piia Aho.

Kotimainen chick-lit x 2! Tuija Takala: Lauralle oikea. Veera Nieminen: Ei muistella pahalla.

Kun Laura täyttää 25 vuotta, hän saa äitinsä luona pullakahvit ja kotimatkalla idean: voisiko tässä iässä muistella elämäänsä, vaikka on ihan tavallinen Laura?  Neljännesvuosisataan ehtii ihmiselle tapahtua paljon: syntymä, lapsuus, parhaiden kaverien Tellen ja Villen kanssa ystävystyminen, isän kuolema, opiskelu, muutto kotoa, ammattiin valmistuminen ja niin, sen oikean etsintää.

"En aina osannut kertoa
mitä mielessäni liikkui.
Se ei haitannut,
sillä Telle ja Ville olivat tottuneet siihen.
Muut lapset tottuivat myös.

Telle johti pihaleikkejä
ja keksi omia sääntöjä.
Yleensä ne olivat sellaisia,
että Telle voitti ja minä olin toinen."

Laura kertoo asiat, kuten hän ne muistaa. Usein Telle muistaa samat tapahtumat eri tavoin, mutta se on tytöistä vain hauskaa. Telle on aivan erilainen kuin Laura, silti he ovat sydänystäviä. Ja Ville on koko ajan mukana tai liepeillä lapsuuden leikeistä kaikkien kolmen poika- ja tyttöystävien valintoihin ja vaihtumisiin asti.

"Sitten Vili otti minua kädestä kiinni.
Lämmin käsi kädessäni oli aina tehonnut minuun. 

Yhdessä asiassa olin silloin oikeassa,
kun suden hymy lumosi minut
Minut nappasi peto.
Sitä en silloin arvannut,
että se söi itsetuntoni."

Hellyttävä, lämminhenkinen ja viisas kehityskertomus, joka on vilkaisun jälkeen luettava loppuun: miten Lauran käy? Erikoiseksi kirjan tekee kieli: se on ensimmäinen suomalainen chick-lit selkokielellä.

Selkokieli on normaalia täsmällisempää ja lyhyempää kieltä niille, joilla on haasteita lukemisen tai kielen osaamisen kanssa. Se ei ole kökkö lyhennelmä, vaan oma lajinsa: jos kirjailija on taitava, kuten tässä, se on kieleltään antoisa ja tarjoaa tasoja myös normitekstien lukijoille.

Lisäksi se antaa mahdollisuuden lukijalle käyttää mielikuvitustaan, lisätä sivujuonia ja kasvattaa tarinaa keskusteluilla, tapahtumilla ja kuvauksilla, joita ei paperille ole kirjattu. Voin hyvin kuvitella tyttöjen keskinäisiä hihittelyjä, kohtauksia äidin ja tyttären arjesta tai hetkiä Lauran opiskeluajalta, jotka kirjasta puuttuvat. Pidin lukutapaa palkitsevana. Vaikka henkilöt tosin saattavat jäädä kaukaisemmiksi kuin runsaammin kuvatut. Se ei haitanne varsinaista kohderyhmää ajatellen.

Pelkistäminen on kirjoittamisessa yksi vaikeimpia asioita, ja selkokielessä on oltava siinä mestari. Tuijata (bloginimi) on, kuten jo hänen aiemmista selkokirjoistaan on nähty. Sanat ovat huolella harkittuja, kieli kaunista. Tarinassa pidin siitä, että Laura tosiaan on ihan tavallinen, ei varustettu ylivoimaisilla ominaisuuksilla muttei kurjuudellakaan. Hän mokaa, mutta oppii. Huumori kuuluu "kanakirjoihin", ja sitäkin on ropsaistu mukaan; nuoruuden keveyttä ja hassua hölmöyttä, vaikka perusvire on mietiskelevä. Lukemisesta jää lämmin ja poreileva olo. Toivon, että moni tyttö löytää kirjan ja siitä samastumispintaa, ajattelumallia ja lukemisen iloa.

Kenelle: Tytöille ja heidän läheisilleen. Tytöille, jotka eivät lue paljon.

Muualla: Kirjapöllön huhuiluja -blogiin jäi lukemisesta myös hyvä mieli. Kirsin kirjanurkka toteaa Takalan käsittelevän aiheitaan raikkaasti ja osoittelematta.

Tuija Takala: Lauralle oikea. Avain / BTJ Finland 2018. Selkokieli. Sain kirjan kirjailijalta, kiitos!

Huumorin varaan nojaa uutuuskirjassaan Veera Nieminen. Sama keino hurmasi Avioliittosimulaattorissa, jossa paria yrittävät muodostaa itä- ja länsisuomalainen.

Nyt kyse ei ole luonne- tai murre-eroista maakunnan mukaan, vaan siitä, tietävätkö kertojat Piiamari ja Juri oikeastaan itse, mitä haluavat. Yksilöllisyyden trendin lipunnosto! Joka tapauksessa, he ovat eronneet. Eikä se käy kivutta. Ainakin Piipen on pakko räjäyttää Jurin postilaatikko. Rikoskumppanina on, kuten aina, Eetu, joka seurustelee Iidan kanssa.

"Ja nyt minä saan olla, ihan niin pimeä kuin haluan. Kukaan ei määrää minua enää. 
- Jos Iida jättäis sut niin kyllä säkin haluaisi räjäyttää jotain. - No en tiedä. - Se on kuule tosirakkauden mitta, sanon ja tönäisen Eetua vähän. - Sulle ehkä. Mä luulen, että muitakin mittareita on, se sanoo ja nauraa." 

Järkevä Juri ei ole lainkaan varma, oliko ero oikein. Tai onko mikään.

"Ei olisi pitänyt. Tai olisi pitänyt, mutta eri tavalla. Olisi pitänyt sanoa suoraan, etten jaksa enää. Olen tyhjä. Tulen hulluksi. Sen sijaan minä sanoin, että Piipe on hullu, mikä ei sekään kyllä ole kaukana totuudesta. Olin vain niin loppu, etten jaksanut enää keskustella. Olin loppu siihen ainaiseen keskustelemiseen, kaiken kasaan kursimiseen. Tajusin, että se loppuu, jos minä vain sanon, että se loppuu."

Piipe kirjoittaa raivoisasti Jurille kirjeitä, pitkiä. Yllättäen hänen asuntoonsa astelee kissa, joka on oikeastaan näkymätön. Yksinäisyyden ilmentymä? Kissamystiikkaa?

Ei, tarina ei ole hulluuden kuvaus, tai on, jos rakkaus sitä on. Piipen edesottamukset ja mietteet viihdyttävät ja naurattavat. Kuin Bridget Jones pienimuotoisemmassa, kotoisemmassa mittakaavassa. Eikä hänen puolestaan tarvitse olla huolissaan; tytöllä on vahvuutta ja särmää selvitäkseen jokusesta kissasta, vaikka näkymättömästä. Mutta entä Juri, joka hätkähtäen kohtaa punapukaisen lenkkeilijän eri paikoissa?

"Lakkaako ihminen koskaan kaipaamasta sellaista, jota rakastaa, mutta jonka lähellä ei voi olla? Lakkaako tämä kipu, jos rakkaus ei kuole? Olisi niin paljon helpompi vihata."

Vakavista nostoista huolimatta kirja on hihityttävä, ja kiihtyy vain edetessään. Sanomaakin voi löytää, jos haluaa. On tunnettava itsensä ja toiveensa, ennen kuin suhde voi onnistua. On osattava katsoa asioita toisen kanssa samalla tavalla, tai ainakin samaan suuntaan, ei vastakkain tai toista vasten. Jotain sellaista. Peukutan; harvoin löytyy kotimaista viihdettä, joka ei nolota tai tuskastuta. Joka on ajassa, mutta tietysti ajaton rakkauspähkäilyineen. Takakannen läpsäytin kiinni hymy huulilla hyristen.

Kenelle: Hauskaa hakeville, parisuhdepähkäilystä nauttiville, eronneille.

Muualla: Lämmin, maanläheinen kerronta sisältää huumorin täyteistä viisautta ja eronneille täsmäluettavaa, tuumii Rakkaudesta kirjoihin
-Annika. Nauruterapiaa, lupaa Kirjasähkökäyrän Mai.

Veera Nieminen: Ei muistella pahalla. Tammi 2018. Kansi Sanna Mander.

Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset

Käytännön ihmisenä minulle asia on selvä: jos lainaat toisen tekstiä tai kopioit kuvan jonkun nettisivulta ilman lupaa tai lähdettä mainitsematta, syyllistyt rikokseen, siinä missä kirjan tai taulun kaupasta taskuunsa pihistäjä. Tekijänoikeuslaki on olemassa. Aineeton työ on yhtä arvokasta kuin esine, jos ei jopa arvokkaampaa, olen ajatellut.

Kyllä, tuo on hyvä ohjenuora edelleen arkielämään, uskon. Mutta kirjan luettuani huomaan, ettei asia ole aivan niin yksinkertainen. Meillä on intertekstuaalisuus, taiteellinen vapaus ja muotoja, jotka perustuvat nimenomaan toisilta lainaamiseen, kuten kollaasitekniikka - joka naurattaa minua käsitteenä aina, anteeksi vain, sillä se tuo mieleeni erään tekijän, joka kopioituaan kirjaansa pitkät pätkät toisen tekstiä puolustautui tämän termin avulla (ja kieltäydyn nyt tietoisesti näkemästä mahdollisesti arvokasta lopputulosta omana taideteoksenaan, jota se voi joissakin tapauksissa olla). Kuka määrittää rajan, jossa kyse ei ole ikonisten Aika velikultia -sitaattien tyyppisistä lainauksista, joissa lukijan oletaan ymmärtävän lauseen lainaukseksi yleistiedon pohjalta?

Ei kukaan, jää vaikutelmaksi. Oikeuteen tapauksia menee yllättävän harvoin. Kirja kertoo esimerkkejä teoksista, joissa on koottu lainauksia uudeksi kirjaksi vain sen takia, että testataan lukijoiden ja kriitikoiden kirjallisuudentuntemusta, aikomuksena paljastaa juju myöhemmin. Mutta myös niistä, joissa lainaukset on tehty vaivihkaa ja kuvitellen, että täydestä menee, eikä kukaan tarkista, onko teksti omaa. Otetaan vastaan kiitoksia, apurahoja ja kirjallisuuspalkintoja, vaikka teksti on härskisti kopioitu sellaisenaan suoraan tai käännöksenä tai vain hieman muunnellen, lähdetietoja kertomatta.

Taiteellisen työn lopputulos voi myös koostua muuntelusta sekä vaikutteista ja lainauksista ilman  hyötymistarkoitusta, aidosta uuden luomisen halusta. Silloin tapaus on kinkkisempi. Uudelleen yhdistellen tai esittäen, vaikkapa tarina toiseen aikakauteen sijoittaen, on mahdollista tehdä täysin erilainen teos, esittää asiat eri valossa, eri näkökulmasta. Mielelläni lukijana luen kaikenlaista tekstiä välittämättä alkuperästä. Mutta pitääkö lähteet avata silloinkin?

En ymmärrä, miksi lähteitä ei voisi kertoa, jos ne ja/tai lainaukset ovat tekijän tiedossa. Selitykseksi ei minusta riitä taiteellinen työ tai edes muunnos; jos kyseessä on hyvä teos, ei sen arvoa alenna muiden teosten käyttö tekemisessä. Päinvastoin, avoimuus nostaa teoksen arvoa jo sinällään, lähteet kertovat tekijänsä asiaan paneutumisesta. Fanifiktio avaa yleensä innoittajansa selvästi, samoin monet historialliset romaanit. Mutta jos luemme elämäkertaa, jonka tekstistä suuri osa on lainattu kohteen alkuperäiseltä kirjoittajalta asiaa mainitsematta, mennään jo eri alueelle. Tai kollaasia, jossa on usean tekijän tekstiä ympättynä uuteen ympäristöön ja eri yhteyteen kuin alkuperäinen. Kenen tekstiä oikeastaan luen? Haluanko olla harhautettu? Tai fiktion lukijana: kuinka harhautettu haluan olla?

Identiteettihuijaukset ovat yksi väärennöksen muoto, opin kirjasta. Kirjailija voi käyttää peitenimeä, mikä on hyväksyttyä, jos kustantaja (tai apurahan myöntäjä) sen tietää, noin pääsääntöisesti. Keinoa käytetään paljon, kuten tiedämme, joskus myös taloudellisen hyödyn toivossa, joka taas ei ole laillista, jos se tapahtuu kustantajalta ja rahoittajilta salaa. Muistanette näitäkin tapauksia, tai ainakin sen yhden. Muita väärinkäytön muotoja ovat mm. itseplagiointi (kyllä - pohdintaa, miten paljon kirjailija voi lainata itseään) ja väärennetty plagiaatti, johon liittyy, hui, kirjahulluus.

"Sama tauti sai Don Quioten hyökkäämään tuulimyllyjä vastaan ja rouva Bovaryn ryhtymään avioliiton ulkopuolisiin romanttisiin seikkailuihin. Kirjahulluuteen sairastuva ei enää kykene erottamaan todellisuutta fiktiosta vaan elää elämäänsä kuin olisi romaanin henkilö."

Pelottavin osuus asiassa on se, että lainauksia voi tehdä tahattomasti. Itsekin luen sekä työkseni että harrastuksekseni paljon kirjoja, asiatekstejä ja somea; miten varmistan, että kirjoittamani blogissa ei ole ajatusta, joka on napattu jostain muualta, mutta kuvittelen sen omakseni, kun se mieleeni kirjoittaessa juolahtaa? Pyrin välttämään tätä lukemalla tekstini huolellisesti ennen julkaisua (ei aina onnistu kiireessä) ja olemaan lukematta blogiarvioita kirjoista, joista tiedän itse kirjoittavani (luen joskus kuitenkin niistä, joista en ole varma, kannattaisiko kirja lukea vai ei). Lainaukset merkitsen lainausmerkein ja fonttityyppiä vaihtamalla. Silti en voi koskaan olla satavarma vaikutteista.

Toisin on niillä kirjailijoilla, jotka koostavat teostaan tietoisesti lähdeaineiston pohjalta. Puhumattakaan teoksista, joiden elimellisenä osana käytetään jonkun muun tekstiä. On pieni vaiva listata lähteet kirjan loppuun, mutta suuri merkitys tekijänoikeuden ja etenkin uskottavuuden kannalta. Erään kirjailijan mielestä niin ei kuulemma voinut tehdä, koska lukijat eivät pitäneet siitä, kuulin hänen kertovan kirjamessuilla. En niele tätä: lakien noudattamista hieman yliampuvastikin tuskin kukaan kieltäisi, eikä lähdeluetteloa ole kenenkään pakko lukea.

Jos arvostamme henkistä ja taiteellista työtä, annamme kiitoksen niille, joille se kuuluu, eikä se ole keneltäkään pois, päinvastoin.

Eikä tämä juttu kerro lainkaan otsikon mukaisesta kirjasta, vaan ajatuksista, joita se herättää. Kannattaa lukea, jos aihe kiinnostaa: kirja kertoo paljon esimerkkejä väärennöksistä tai niiden epäilyistä Suomessa ja muualla sekä tulkinnoista, joita niiden pohjalta on tehty ajan mittaan - myös käytännöt ja lait muuttuvat. Todella mielenkiintoista, vaikka tapauskuvaukset ovat niin perusteellisia, että osan luin kursorisesti. Sain kuitenkin hyvän käsityksen plagioinnin monista muodoista ja väärennöksien monitulkintaisuudesta eri kirjallisuuslajeissa.

Kenelle: Paljon kirjoittaville, paljon tekstiä kuluttaville, oikeusseikoista tarkoille.

Muualla: Kirjallisuuden opettajan aarreaitta, sanoo Jari Olavi Hiltunen. Tekstiluola ruotii kirjaa ja tarjoaa lisää linkkejä.

Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset. Gaudeamus 2018. Komean arvokkaan kannen on suunnitellut Emmi Kyytsönen.