Joonatan Tolan Roikkuva sotilas, Elina Hirvosen Kauneuksien lokikirja, Tatu Kokon Minä, Ajuma

Tolan perheen tarina kirjoissa Punainen planeetta ja Hullut ihanat linnut jäi totisesti mieleen: niin harvinaisella tavalla kirjailija kuvasi lasten lapsuutta yhdistämällä karmeuden omanlaiseensa huumoriin. Ei voinut olla liikuttumatta muttei nauramattakaan (irvistäen). 

Nyt ilmestynyt kolmas osa kertoo vaikeuksien jälkeen perhekotiin sijoitetun pojan seuraavasta suuresta elämänkäänteestä. Kun hän täyttää 18, on muutettava omilleen! Se järkyttää poikaa, vaikka oli tiedossa etukäteen - hän oli onnistunut välttelemään ajatusta viimeiseen asti. Mutta ei auta, sijaisvanhemmat on jätettävä ja siirryttävä omaan vuokrakämppään. Hän takertuu Iisaan, uuteen tyttöystäväänsä, sairaalloisen tiukasti.

"Risoi että elämäni oli vieläkin niin auki enkä vieläkään ollut löytänyt punaista johtolankaa, ei ollut suuntaviivoja, ei tulevaisuushakuisuutta. Hankkisinko koskaan oikeaa ammattia? Iisa näköjään haaveii, että elättäisin hänet, hän halusi olla venäläinen rouva. Oma haaveeni taas oli, että Iisa olisi tosi rikas, niin että minä voisin olla pummi."

Poika ei pysty nukkumaan yksin, eikä ajoittain kaksinkaan, sillä yölliset kauhukohtaukset vaivaavat. Päivät eivät suju hyvin.

"Näyttelin normaalia ja torkahtelin työkopissani pitkin päivää. Kotona olin huonolla tuulella, sain pikkuasioista raivokohtauksia, olin etäinen ja poissaolevan, käytöksessäni ei siis ollut mitään uutta."

Kyllä, hän ramppaa psykiatrien luona. Saa jopa opiskelupaikan Stadiasta. Eniten kuitenkin vaikuttaa muutto maalle kahden hyvän ystävän ja elämäntapataiteilijan kanssa. Mitähän tuostakin tulee, miettii lukija synkkänä. Ja aina huolehtiva sisko:

"Ei voi muuta sanoa kuin että on teillä joukkio kasassa! Ennätysten kirjaan voisitte hakea! Oikea joukkosyrjäytymisen maailmanennätys!"

Miten etenee elämä pojalla, joka pelkää monia asioita mutta eniten yksinäisyyttä? Ainakin se etenee, koska on pystynyt kirjankin kirjoittamaan, vaikka välillä näytti pahalta koko elämän jatko. Eli hän myös osaa monia asioita. Sydän syrjällään lukija seuraa kompastelevaa kulkua kohti aikuisuutta ja toivoo tragedioiden taaksejääntiä. Olikohan tarina nyt tässä? Trilogiasta alkuun puhuttiin, mutta tähän voisi kuvitella myös jatkon, ehkä pidemmän ajan kuluttua. Kirjoittaja osaa asiansa. 

Kenelle: Poikien kasvutarinoista kiinnostuneille, perheromaanien ystäville, rujon ja herkän yhdistelmää etsivälle. 

Joonatan Tola: Roikkuva sotilas. Otava 2026. Ulkoasu Mirella Mäkilä, alkuperäinen kansiteema Tuomo Parikka. 

Elina Hirvonen on pelottava ihminen: taitava, aikaansaava ja rohkea. Hänen ja Shakiba Adilin ohjaama elokuva The Secret Reading Club of Kabul on Oscar-ehdokkaana dokkarisarjassa, ja kirja Kauneuksien lokikirja kertoo samasta aiheesta, naisista Afganistanissa. Mutta myös muista mullistuksista niin maailmassa kuin erään tytön lapsuudesta muistojen kautta. Ja pulupelosta. 

Kauneuksia joutuu lukija kirjasta hieman haeskelemaan, mutta niitä voivat olla ainakin ystävyydet ja auttamisen halun viriäminen.  Vaikka koko pieni kirja on vaikuttava, väkevimmin vaikutti Afganistanin osuus.

Kun terroristit kaappasivat maassa vallan, naiset nujerrettiin. He eivät saa poistua kotoa, eivät käydä koulua, eivät näkyä tai kuulua millään tavalla. Älyttömistä "rikkeistä", kuten pitkistä kynsistä, talibanit saattavat pieksää kadulla. Tai viedä vankilaan ja tehdä paljon pahempia asioita. (Moni nainen on päätynyt itsemurhaan tämän jälkeen.) 

Ja tämä nykypäivänä! Sydän särkyy kivuliaasti niin leffassa kuin kirjaa lukiessa. Ne pienet lapset, teinitytöt, aikuisuutta odottavat tai sitä jo elävät naiset: miten musta on arki, jos parempaa tulevaisuutta ei edes voi kuvitella. Iäkkäämmät naiset muistavat ajan, jolloin kaikki oli toisin.

En mene syvälle politiikkaan, mutta historia siten kuin olen sen käsittänyt: Afganistania hallitsi ääri-islamilainen taliban-järjestö. USA hyökkäsi maahan kostaakseen terrori-iskut New Yorkissa ja lopettaakseen terrorismin. Joitakin vuosia meni meidän katsannossamme ns. normaalisti, kunnes amerikkalaiset äkkiä lähtivät, ja maa sortui jälleen hullun mielivallan alle. Naiset katosivat mustan verhon taakse. Heillä ei ole oikeuksia, maassa ei ole lakeja tai instansseja, joihin vedota, ihmisiä tapetaan näytösluontoisesti "kapinoinnista" - vaikutus- tai valitusmahdollisuuksia ei ole. 

Kirja on tositarina, jossa luodaan toivoa tilanteeseen, jossa ei näy toivoa. Ainoa apu on yhteisö, naisten oma piiri, jonka avulla myös elokuva on tehty. Nuo rohkeat ja viisaat naiset, jotka kertoivat kokemuksiaan ja kuvasivat tilanteita salaa, hiljentävät lukijan. Olisiko meistä vastaavaan? Miten naisten käy, loppuuko terrori koskaan? Miten me voisimme auttaa? 

Yksi tapa on lahjoittaa rahaa heille, jotka pyrkivät auttamaan Afganistanin naisia ja levittämään tietoa. Keräys löytyy muun muassa YK:n UN Women Suomi -järjestöltä.

Kenelle: Pahuutta pelkäämättömille, terrorismia vastustaville, tyttöjen ja naisten oikeuksia miettiville, silmiä ummistamattomille.

Elina Hirvonen: Kauneuksien lokikirja. WSOY 2026. Ulkoasu Elina Warsta.

Tatu Kokko kertoo kenialaisesta Ajumasta, jonka perhe katosi sisällissodassa. Jäljelle jääneet Ajuma ja pikkuveli Ekwe elivät kulkeutumalla kotikylästä kaupunkiin tonkimaan tunkioita, lohtunaan vain muistot hyvistä ajoista. Mutta ne eivät auta hengissä pysymiseen nyt. 

"Elimme jätteillä, ja minusta alkoi tuntua, että muutuimme itsekin jätteeksi. Kukaan ei välittänyt. Ketään ei kiinnostanut meidän kohtalomme.
Eräänä päivänä löysin paperin, jossa kerrottiin kauniista maasta kaukana pohjoisessa. En ymmärtänyt esitteen kirjoitusta, mutta kuvat kertoivat matkasta maahan, jossa oli paljon vettä, maahan, jossa ei ollut puutetta. Laivat lähtivät rannikolta ja ottivat mukaansa kaikki halukkaat. 
Tuijotimme paperia Ekwen kanssa iltakaudet. Meille se oli kuin satu paratiisista."

Ajuma ja Ekwe lähtevät hullunrohkealle matkalle kohti pohjoista. Kokko kuvaa tarkasti pakolaisen kokemuksen maahantulosta ja asettumisesta. Karua on kohtelu, vaikka Ajuma on ylikiitollinen siitä, että hän ja veli ovat hengissä, saavat syödä puuroa ja nukkua puhtaassa sängyssä. Outoa, kaikki! Suihkussa käydään vähän väliä, jotain ulkomaan pöpöjä kai heissä voi olla? Pesuille on kyllä oikeakin peruste, ei vain rasistinen, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat 30 vuoden päähän tulevaisuuteen, jolloin monenlaisia tautiepidemioita ja pandemioita on jo koettu. 

Maailma on muuttunut tästä päivästä. Ilmastonmuutos on aiheuttanut katastrofeja etelässä niin kuivaamalla viljelymaita kuin hukuttamalla massoittain ihmisiä mutavyöryihin, mikä on aiheuttanut yleisen nälänhädän. Elinkelpoisesta tilasta taistellaan, mutta pohjoisessa menee hyvin, puhdasta ruokaa ja vettä riittää vientiin asti. Kokko esittää maastamme hätkäyttävän tulevaisuuskuvan, joka tarkemmin ajatellen voisi olla hyvin realistinen: olemme monessa asiassa palanneet vanhoihin käytäntöihin. 

Erot köyhien ja rikkaiden välillä ovat jyrkät, ja ne halutaan pitää. Lasten tekoon kannustetaan alkuperäisväestön vähennettyä, tarvittaessa käytetään gileadmaisesti sijaissynnyttäjiä. Muista maista ei piitata, oma menestys maksimoidaan. Rajoja valvotaan tiukasti, maahanpäästetyt pakolaiset alistetaan orjiksi palvelemaan alkuperäiskansaa. (Tämäkö olisi politiikassa heitellyn Suomi takaisin -vision toteutuma? En ole ikinä ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa.) Kuten eräs päättäjistä toteaa:

"- Meidän on vain luotettava itseemme. Sodat Amerikoissa, Venäjällä ja muualla idässä ovat muuttaneet maailman. Talous ei toimi niin kuin ennen. Meidän on pärjättävä entistä enemmän omillamme ja löydettävä uusia väyliä menestykseen."

Orjilla on uusi nimi, he ovat apuja, joilla ei ole ihmisarvoa. Heitä pahoinpidellään ja kyykytetään mielivaltaisin säännöin. Teknologian mahdollistama jatkuva valvonta vie yksityisyyden. Ajuma on kiitollinen hengestään ja pääsystään vaikutusvaltaisen maaherran perheen avuksi, muttei se ole helppoa. Keppi on kova ja tehokas opettaja, toteaa hän.

"Aloin vähitellen oppia kepin aivoitukset. Se ei pitänyt puhumisesta eikä koskettamisesta eikä silmiin katsomisesta. Ja minä tottelin, koska en halunnut hankaluuksia. Istuin, tuijotin ulos ja vakuutin itselleni, että minun kuului vain olla kiitollinen kaikesta, mitä olimme saaneet."

Maaherra pohtii maan asioiden tilaa muiden päättäjien kanssa. Onko toimittu oikein? Myös Suomessa on tapahtunut omaisuuden uusjako.

"Kuinka perustelemme kaiken ja kuinka kestämme mahdolliset seuraukset? 
- Eettisyys on aina kiinni ajasta ja paikasta, ei siinä sen kummempaa. Perusolettamukset ovat muuttuneet radikaalisti siitä, mitä ne ennen olivat, mzee etom* sanoi."

Alkaa kylmätä. Pohjola 2056 -trilogian avausosa on kuin ennustus tulevasta, kun äärimmäinen köyhyys ja vauraus yhä kärjistyvät maapallon resursseista taistellessa. Kokon teksti on ammattimaisen sujuvaa suomen kieltä, selkeää ja helppolukuista. Silti sisältö on runsas. Hän vilauttaa peruskerronnan lomassa kutkuttavia juonenalkuja, joihin varmasti palataan trilogian jatko-osissa. Ajuman silmin katsottu maailma on todentuntuinen.

Kuopiolainen Kokko on tuttu Icasos-kustantajana ja koululaisille suunnatun Rob McCool -sarjan tekijänä. Hänen aiempi aikuisten romaaninsa Kävelevien patsaiden kaupunki herätti ihastusta. Nyt alkaneessa trilogiassa hän hyödyntää kokemuksiaan maailmalta. Keniassa asuneena hän tuntee perinteitä, joilla Ajuma on kasvatettu, ja törmäyttää kiinnostavasti kaksi ääripäätä edustavaa maata. Jään odottamaan sarjan jatko-osia pelolla - miten Pohjolassa ja muualla pärjätään - mutta uteliaana. 

Kenelle: Tulevaisuutta pohtiville, aikuisille - selkeän ja hyvän suomen kielensä vuoksi kirja sopisi hyvin vaikka joululahjaksi etenkin nuorelle aikuiselle, joka ei ehkä lue paljon -, maailmanmenoa miettiville, dystopiaa sietäville.

Tatu Kokko: Minä, Ajuma. Icasos 2026. Kansi kirjailijan omaa työtä. 

*Ajuman kerronnassa vilahtelee hänen äidinkielensä sanoja, joista kirjan lopussa on listaus selityksineen. 

Heikki Kännö: Silmät

Silmät on hurja ja antoisa teos, jopa häiritsevän vahva lukukokemus. Jos Heikki Kännön kirjat ovat tuntuneet hankalilta lukea* niiden runsauden ja loppumattomien taide- ja historiaviittausten vuoksi, Silmät on kompaktimpi ja helppolukuisempi, mutta silti ehtaa Kännöä.

Kännö käyttää romaaneissaan tietämystään taiteesta, historiasta ja niiden tekijöistä fiktiohenkilöidensä elämässä, mikä tuntuu kihelmöivältä, jopa sivistävältä. Mutta lukukokemus ei ole kuivan opettavainen, vaan vahva, tunnelmaansa kaappaava mielikuvituksen ja kirjoittamisen taidonnäyte, joka sisältää hurjia käänteitä, toden ja "houreen" vaihtelua, äklöttävyyksiä, mielenterveysongelmia ja pakkomielteitä, mutta myös toisen maailmansodan jälkeistä toiveikkaan kuohuvaa henkeä ja intohimoa, älyllisiä pyrkimyksiä, nautintoa, Kännön pisteliäitä huumorin väläyksiä. Tosin kirjan yleistunnelma, tai pitäisikö teeman mukaisesti puhua katseesta, on hyvin synkänpuoleinen. 

Päähenkilö on pariisilainen Lucien Demeny, jonka elämää seuraamme sodan jälkeisestä lapsuudesta loppuun saakka. Ura on kirjallinen, et ehkä ylläty. Juoneen liittyy myös Lucienin poikana divarista pihistämä maaginen Enkelten kirja. Kirjailijuuden tuska ja epävarmuudet tulevat kivuliaina esiin, samoin Lucienin naissuhteet, joista tärkein on Joaniksi kutsuttu Jeanne Lamour.

Joan on kirjan toinen näkökulmakertoja omine monimutkaisine taustoineen. Hän oli näyttelijä ja taiteilija Alberto Giacomettin malli, johon Lucien rakastuu nähtyään naisen näyttämöllä. Joan:

"Alberto Giacometti sytyttää savukkeen ja sanoo, että ihmisen ja kuoleman välissä on katse ja että koska minä hänen katseensa kohde, minä erotan hänet kuolemasta."

Taiteet ovat arvossaan, filosofit ja ajan ajattelun ikonit Jean-Paul Sartre ja Simone Beauvoir aikansa julkkiksia ja Lucienin ystäviä. Vanhoja käsityksiä kaadetaan, kaikki tuntui mahdolliselta! Myös kirjallisuus puhuttaa. Ote Sartren sanomalehtikirjoituksesta Lucienia tukeakseen:

"Miksi kukaan kiinnostuisi vaarattomasta kirjasta? Miksi kukaan haluaisi kirjoittaa sellaista? Kirjan on osattava yllättää, sen on tultava takaviistosta, sen on hyökättävä päin näköä, ja ennen kaikkea sen on kyettavä vaikuttamaan. Muutenhan olet uhrannut kallista aikaasi turhaan."

Valehtelin äsken (älkää luottako kertojiin, etenkään Lucieniin). Joan saattoi olla Lucienin tärkein naisystävä, mutta vielä enemmän mieheen vaikutti hänet lapsena hylännyt äiti, Caroline. Jota Lucien tuntuu etsivän koko elämänsä. Äidin hylkäys jätti poikaan jäljet, joita hän kirjoittajana raatelee lisää, menestyksellä. Hänen romaaninsa Mustat lammet nousee sensaatioksi, seuraava teos voittaa Concourt-palkinnon. 

"Mustat lammet oli menestys kaikilta muilta osin, paitsi että se vei kirjoittajansa sairaalaan."

Kiintoisa yksityiskohta on, että Caroline Tamagno -niminen nainen oli todellinen historian henkilö, Giacomettin malli ja rakastaja. Romaani kertoo kuviosta omalla yllättävällä tavallaan. 

Kännön kirjoja ei kannata lukea pikku pätkissä eikä ohimennen. Niiden maailmaan pääseminen kestää hetken, ainakin minulla, ja nimien kanssa on oltava tarkkana, mutta sitten se onkin menoa. Ja tekisi mieli välittömästi lukea kirja uudestaan, runsaudesta jää aina pureskeltavaa. 

Lucien huomaa kirjallisuuspalkintojen tien olevan ontto. On luotava aina edellistä parempi teos, saavutettava enemmän, huolestuttava kyvyistään ja kiitoksen riittävyydestä. Kirjan julkaisu on vain yksi etappi matkalla kohti seuraavaa. "Menestys ei tuntunut miltään, ainostaan pettymykset tuntuivat..." Palkinnot eivät tietenkään ole syy olla kirjailija. Mutta Kännön puuttuminen Finlandia-voittajista on ihmetyttänyt minua, ehdolla hän sentään on ollut parikin kertaa. Toivottavasti tänäkin vuonna. Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkaistaan 5.11. ja kaikkien kategorioiden voittajat 26.11.2026.

Heikki Kännö: Silmät. WSOY 2026. Päällys Ville Laihonen.

Muuta Heikki Kännöltä tässä blogissa. 

* Tästä tuli mieleen kirjamessujen keskustelu otsikolla "Miten tulla paremmaksi lukijaksi", jossa Anu Silfverberg, Pekka Torvinen ja Riie Heikkilä antoivat vinkkejä. Keskeisintä on lukea mahdollisimman paljon. Jos kaikkea ei ymmärrä, se ei haittaa, pistelee menemään vain. Kuten lavalla sanottiin, kuntosalilla aloittaessasikaan et heti kuvittele nostavasi viittäkymmentä kiloa penkistä, vaan kehityt pikkuhiljaa. Tällä tekniikalla olen itsekin Kännöön tutustunut. Tekniikka sopii kokemukseni mukaan myös vieraskielisten kirjojen lukemiseen. Long Playn järjestämän keskustelun vinkit löytyvät heidän verkkosivuiltaan. 

Helsingin kirjamessut 2026, kooste

Messukupla on täydellinen sana kuvaamaan kirjamessujen tunnelmiani joka vuosi, kiitos sen keksijälle, kuka liekään. Leijutaan, singahdellaan sinne tänne, joskus välähtää, joskus menee vähän ohi, aina tuo kuplivaa iloa ja jalkojen maasta irtautumisen tunnetta, eikä ulkopuolista maailmaa ole.

Kunnes pikkuhiljaa alkaa taas huomioida sään, ruokakaupan ja pesukoneen kaltaisia asioita. Kuten nyt, kun voi jo vilkaista myös varovasti taaksepäin messupäiviin. Olihan se huikeaa, pakko sanoa, vaikken käytä tuota sanaa "koskaan". Mutta yli 112 00 kävijää! Pohjoismaiden suurin kirjallisuutapahtuma! Yli tuhat ohjelmanumeroa, pari tuhatta esiintyjää 17 lavalla, kirjamyynti ennätysvilkas (ei ole kerrottu määriä, mutta enkat kuulemma tässäkin - oletetaan, että entinen sääntö pätee tai on ylitetty: keskimääräinen kirjamessukävijä ostaa 4 kirjaa eli kohta aletaan kivuta kohti puolta miljoonaa). 

Ville Blåfieldin viides ja viimeinen vuosi ohjelmajohtajana meni siis nappiin. Kun Ville aloitti, oli kävijämäärä vielä pandemian kutistama, mutta siitä nousu on ollut, niinpä niin, huikeaa. Ja väitetään, etteivät suomalaiset lue! Ostetuista kirjoista suurin osa tulee luetuiksikin, uskon, olemme sen verran järkevää kansaa, ettemme mistään turhaan maksa. Ja messutapahtuma ehkä innostaa ostamaan jonkin mieleen jääneen kirjan myöhemminkin. Kun se kirjailija siellä lavalla puhui niin hyvin...

Ja he puhuivat! Seurasin kolmen päivän aikana (suurimpana ruuhkapäivänä lauantaina pidin lepopäivän) toistakymmentä esitystä, joista mieleen jäi muun muassa filosofi Timo Miettisen, kääntäjä ja tietokirjailija Maximilian Murmann ja Frankfurtin kirjamessujen johtajan Juergen Boosin keskustelu, jossa pohdittiin maailman muutoksia kirjan näkökulmasta, moderaattorina kirja-agentti Tiia Strandén.  Keskustelun järjesti kirjavientiä edistävä FILI. 

Lopuksi he saivat kertoa omaa maailmaansa muuttaneita teoksia. Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär ja Tove Jansson mainittiin. Miettinen suositteli Hannah Arendtin teosta Vita Activa, joka kertoo Arendtin filosofiasta ja työstä, jossa hän painottaa "ihmisen toimintaa, vita activaa" maailmassa, jossa ihmiskunta on tieteineen nostanut itsensä maapallon valtiaaksi, mutta "yksilöiden toimintamahdollisuudet ja poliittinen vapaus ovat kaventuneet." Samaa kirjaa sanoi juuri lukevansa Boos ja piti myös teosta tärkeänä. Tämä täytyy lukea, mietin sännäten divaripuolelle, ja noin kuusi minuuttia keskustelun jälkeen omistin kirjan itsekin. (Lainaukset takakannesta.)

Vakavia aiheita oli paljon, mutta myös hauskaa. Kuten Miina Supisen, Riikka Pulkkisen ja Kjell Westön arvauskilpailu: he nostivat sokkona sitaattilappuja ja arvailivat, kenen kirjasta näytteet olisivat (siis näiden kolmen kirjoista). Keskustelu rönsyili kirjailijan työstä kirjallisiin tyylivalintoihin. Kjell Westö oli ihmetellyt suomalaista tapaa puhua "hyvästä lauseesta". Kuulemma ruotsinkielinen ei sanoisi niin, vaan puhuisi "hyvin kirjoitetusta". No, kaikilla kolmella on kyllä huippuhyvä lause, ja heistä näki, että myös keskustelussa oli mukava olla. Ilokseni kuulin, että koska se meni niin hyvin, järjestäjä Suomalainen kirjakauppa aikoo jatkaa esityskonseptia myymälässään Aleksilla (niin, Helsingissä tapahtuu kaikki kiva). Päivämäärää en muista enkä löytänyt netistä, joten jos joku tietää, olen kiitollinen tiedosta!  

Heikki Kännön - joka on kirjoittanut tämän kirjavuoteni ehkä parhaan kotimaisen romaanin, olen vielä vähän kesken luvussa, joten lisää siitä myöhemmin - rauhallista ja vakuuttavaa puhetta on miellyttävää kuunnella. Kyllä, kirjan päähenkilössä on häntä itseään, hän kertoi, etenkin käytännön sattumuksissa. (Hummerinäyt ja muut "houreet", kuten Kännö itse nimittää surrealistisia osuuksia, lienevät keksittyjä?) Tulta kirjailijat käyttävät hänen mielestään liian vähän (pilke silmäkulmassa): hän kertoi itse polttaneensa tynnyrissä satamäärin vanhoja, kelvottomiksi luokittelemiaan tekstejä. Haastattelija, WSOY-kustantamon edustaja Helena Kulmala (olikohan nimi oikein?) ymmärrettävästi tyrmistyi.

Messujen uutta Roihuvuori-lavaa joku (kirjailija) arveli rupulavaksi, koska se sijaitsee toisessa kerroksessa kuin muut lavat ja tungokset. Ei ollut rupulava, pidin siitä kovasti juuri sen rauhallisuuden vuoksi. Oli tilaa istuskella, kuuli hyvin, jonoton wc vieressä ja kahviakin sai ostaa ravintoloita etsimättä. Kerrassaan toimiva, ja ohjelma oli timanttia minulle eli kotimaisia uutuuksia esittelyssä. Siellä kuuntelin Kännön lisäksi muun muassa Anneli Kantoa, joka on aina hauska puhuja ja naurattaa yleisöä suorasukaisilla kommenteillaan. 

Koska Messukeskusta laajennetaan parhaillaan, ensi vuonna lienee lavoja jälleen uusissa paikoissa. Joka vuosi on nähty pienempiä parannuksia siellä täällä, esimerkiksi opastuksessa ja sijoitteluissa. Kirjasomen kohtauspaikka toimi vapaaehtoisvoimin koko messujen ajan Töölönlahti-lavan vieressä kutsuen yleisöä juttelemaan kirjailijoiden kanssa, hakemaan signeerauksia tai valokuvaamaan itsensä kirjailijan kanssa tai muuten vain. Minulla oli hostausvuoro sunnuntaina, jolloin otin vastaan kirjailijat Mari Renko ja Tanja Brummer sekä ekstrana Tiina Lifländerin, kun kulki siitä ohi. Kiva kuhina aina tällä osastolla ja huipputyötä innostuneilta kirjasomettajilta! Kirjailijoille vinkiksi myös; siellä saa käydä, jutustella ja vaikka jättää kirjansa selattavaksi somettajien selattavien kirjojen hyllyyn (tai jopa antaa kirjan vaihtohyllyyn, toimii kuten kirjastojen vastaavat paitsi että saa tuoda vain hyviä kirjoja). 

Mitä muuta? Teos ja Siltala pitivät perinteisen oman tilaisuutensa kirjasomelle. Saimme kuulla kirjailijoita Maija Sirkjärvi, jonka Kiinteistö-kirjan aion lukea, Juhani Karila, Salli Kari ja Marjo Katriina Saarinen. Supersuositun Ester, teurastajan kirjoittaja Mariia Niskavaara esiintyi monella lavalla. Käännösoikeudet myyty jo 31 kielelle! Kansainvälisiä kirjailijoitamme olivat myös Iida Turpeinen ja Pajtim Statovci, joiden keskustelua en nähnyt, mutta tallenteena vielä mahdollista. 

Erilaisia tunnustuksia jaettiin, Suomen Dekkariseura antoi Hornanlinna-tunnustuksen Leena Lehtolaiselle tämän merkittävästä panoksesta dekkarikulttuurille. Kirja-alan edistämispalkinnon sai Eläköön Oppiminen Oy:n Reena Linna (rahoittaja Suomen Messusäätiö). Suomen Tolkien-Seuran jakama palkinto parhaalle suomalaiselle fantasiakirjalle meni Emmi Itärannalle, Tietokirjailijapalkinnot Kai Ekholmille, Markku Heikkilälle, Jenni Räinälle, Ilkka Taipaleelle ja Vappu Taipaleelle. 

 

Nyt on lukemista joksikin aikaa, hankin kuusi kirjaa messutarjouksista (ja sen yhden divarista): Anna Piiroisen Joan ja minä, Virginia Woolfin Orlandon uutena, Kaisa Katteluksen käännöksenä, Anu Kolmosen Paperijumalat ja Jessi Jokelaisen Epigenes-sarjakuvakirjan ja lahjakirjoja. Ensi vuotta odotellen! Yleiskuva messujen aukeamisesta alla Messukeskuksen/Omer Levin, muut omiani.

Tanja Brummer: Mitä en kertonut kenellekään

Maailman melskeiden ja uhkakuvien keskellä on lohdullista tarkentaa ihmisenkokoisiin asioihin: Tanja Brummerin esikoisromaani kertoo kahden tytön ystävyydestä ekaluokalta keski-ikään asti, suomalaisessa kaupungissa, 1980-luvulta alkaen.  

Elisen äiti on kuollut tytön ollessa pieni. Ainoana lapsena hän on yksinäinen, koti on hiljainen ja puhumaton, kuin vahingossa olemassa, kuten tyttö itsekin. Kun lähelle muuttaa värikäs Rauna, joka omii Elisen sydänystäväkseen, tytön yksinäisyys hellittää.

"Seitsemänvuotiaana Rauna oli parasta mitä tiesin.
Että joku oli kuten minä - eikä yhtään samanlainen. Aina askelen edellä, jo siellä minne minä olin vasta kurottamassa. Olimme samanikäisiä, mutta Rauna tuntui vanhemmalta isosiskolta, joka oli kokeillut jo kaikkea, kuullut jo kaiken, löytänyt kivoimmat vaatteet, karkit ja Tiimarista parhaat kynät, hajukumit ja magneettipenaalit, ja hän jakoi auliisti kaiken kanssani."

Miten ihanaa, tuo symbioottinen lasten ystävyys! Josta molemmat saivat tarvitsemansa, luulen: Elise tunteen, ettei ole enää yksin, vaan on valittu ja tarvittu; Rauna varauksetonta ihailua, tukea ja kuulevan korvan kaikkien ideoidensa selostamiseen ja toteuttamiseen.

Mutta lukiossa asetelma alkaa säröillä, kuten odotettua on. Eletään 1990-luvun alkuvuosia. Elisen ja Raunan kiinnostukset ja elämät alkavat eriytyä, onhan heillä kovin erilaiset taustat ja taipumukset.  Rauna pääsee Helsingin yliopistoon ja saa uusia ystäviä, viettää paljon aikaa ulkomailla. On eräs poika, joka on sykähdyttänyt molempien sydäntä. Peetu, joka oli ihastunut Raunaan ja jota Elise ajattelee ihan liikaa. Raunalta tippuu kirjeitä yhä harvemmin. 

"Kun syksyn myötä kaikesta yhteydenpidosta tuli enemmän pakkoa kuin halua ja silkkaa iloa, epäilin ystävyytemme olleen vain lumetta, yrittämistä ylläpitää ystävyyttä, koska tilanne nyt vain oli sellainen ja asuimme lähekkäin. Ei meitä ollut tarkoitettu toisillemme. Raunassa oli liikaa valoa, minussa liikaa hämärää."

Elise viettää välivuosia synnyinkaupungissaan, jonka lukija tunnistaa maamerkeistä, tekee töitä, tapaa joskus, kuin ohimennen, Peetua. Hän pääsee eroon menneestä vain vaivoin, vai pääseekö sittenkään? 

"Miten me kaikki olemme kerroksiksi kasaantunut lapsuutemme, nuoruutemme, aikuisuutemme järkevät valinnat, aivan sama miten kovasti yritämme kasvaa ulos menneisyydestä. Emme yksinkertaisesti voi päättää, että tarinamme on toisenlainen, sillä se on aina ja lopulliseti näiden kerroksien muodostuma. Todellista mahdollisuutta valita kerroksiaan ei ole.
Kannamme muistojamme kuin ihoa ihon päällä. Ei sitä voi kuoria pois."

Vuosikymmenien kuluttua Rauna julkaisee esikoisteoksensa (hän, eikä kirjoja aina rakastanut Elise?), ja kolmikko tapaa kirjajuhlissa. Millaisilta ihmiset, ystävyys ja ihastus näyttävät nyt? Mitä ihmissuhteiden takana piileskelee ja millaisia tunteita tapaaminen 35 vuoden jälkeen herättää? 

Realistisen tarkkanäköinen ihmissuhteiden kuvaus ja raikas, huolellinen suomen kieli vievät lukijan mennessään. Pakko mainita verrokki, joka tuli vahvasti mieleen lukiessa ja johon moni muukin lukija on viitannut: Elena Ferrante ja Napoli-sarja. Ystävyys kahden eritaustaisen tytön kesken ja aikuistumisen kiemurat ovat samanlaisia Italiassakin - ja tässäkin toinen tytöistä kirjoittaa romaanin, mutta se on hieman yllättäen Rauna eikä Elise. 

Brummerin kirja kuvaa hyvin myös suomalaisuutta italialaisiin verraten näkyvästi vaimeammilla reaktioilla ja vähemmällä räiskeellä, mutta tragediat, ilot ja surut ovat ihmisillä kaikkialla yhtä vahvoja, uskon, vain eri tavoin ilmaistuja. Ja siinä esikoiskirjailija onnistuu hienosti. Oma ääni kuuluu ja näkyy jo. Pidin myös uteliaisuutta herättävästä kirjan nimestä. Laadukas esikoinen, odotan lisää!  

Kenelle: Ystävyyttä pohtiville, 1990-luvun nuorille, Helsinkiin muualta maasta muuttaneille, arkipsykologeille, hyvän suomen kielen ystäville. 

Tanja Brummer: Mitä en kertonut kenellekään. Avain 2026. Kansi Anna Makkonen.

Elli Valtonen: Vieraslaji

Vieraslaji kertoo tulevaisuudesta, ei niin kovin kaukaisesta, mutta arki on jo toisenlaista kuin meillä. Mutta samoja kysymyksiä pohditaan. Kuten ihmisen ja eläimen yhteiseloa ja sitä, missä kulkee inhimillisyyden raja. Lemmikkejä omistavat tietävät, että monet eläimet ymmärtävät paljon ihmisestä, vaikkeivat osaa puhua. 

Jymy-yllätyksenä maapallolta löytyy uusi elävä laji, jota ei voi luokitella mihinkään tuttuun kategoriaan. Se on osin kuin lintu, osin kuin iso kissa, ja sillä havaitaan myös ihmisyyteen liittämiämme piirteitä, kuten ilmeitä, jopa puhettakin, väittävät jotkut. Uutta lajia kutsutaan sfinkiksi sen ulkonäön vuoksi, tosin virkavalta keksii sille vähemmän tuttavallisen nimityksen: siipihärkä. Tarinaa kertoo minä-muodossa valtioneläinlääkäri Siina:

"'Sfinksi' on jotain täysin käsittämätöntä. Se on ennennäkemätön, se on luokkien ja lahkojen välissä, se haastaa evoluution kirjoitetun historian ja ihmisen piirtämän elämänpuun.
Sen fysiologia on uutisaihe melkein kolme päivää."

Siinäpä probleemaa maailmalle, jossa liha on käynyt harvinaiseksi ja kalliiksi ja se tuotetaan pääosin laboratorioissa, sillä pandemiat ovat pakottaneet hävittämään eläinkasvattamot, tilat ja tarhaukset, lopettamaan niin tuotantoeläimet kuin lemmikitkin. Tuontitarkastuksia ja eläinvalvontaa tekevät enää harvat, sillä yt:t ovat karsineet osaajat. Tässä on tuttua meille monelle:

"Tehtävät sullottiin yhdeksi möykyksi, aina vain harvemmat työntekijät hoitivat kaiken eläimiin liittyvän valvonnan, ja ohuen ohut moniosaaminen oli kaulittava entistäkin leveämmäksi."

Ihmiskunta toipuu nopeasti ihmetyksestä ja käyttäytyy itselleen (pedoille) luonteenomaisesti. Mitä arvelet tapahtuvan? Totta kai uusi laji otetaan tehotuotantoon ruuan valmistamiseksi! Mutta entä ne inhimilliset piirteet? Jos meillä olisi muiden elävien kanssa yhteinen kieli, voisimmeko syödä lihaa? 

Maa- ja metsätalousministeriö, Tulli, Eläinlääkäriliitto, MTK, EU ja muut tahot syytävät raportteja, strategioita ja toimenpidesuosituksia. Ensin mainitulla on hyviäkin pointteja, jotka enteilevät yhteiskunnan isoa muutosta, jos kävisivät toteen.

"Sosiaalityön ytimen muodostava humanismin ja ihmisoikeuksien ensisijaisuuden eetos pakottaa kysymään, miten kerran eläimeksi määritelty voidaan nostaa ihmisyyteen ja miten välttää eläimen perusteeton inhimillistäminen. Toisaalta muuttunut ympäristö korostaa tarvetta inhimillisyyden käsitteen kriittiselle tarkastelulle ja uusille rajauksille." 

Eettiset kysymykset ja käytännön työ joukkoteurastuksineen saavat Siinan stressaantumaan. Hän kokee jollain lailla tajuavansa sfinksien sanatonta kieltä, eikä ihme, että hänen on mentävä työterveyspsykologin pakeille. Se ei taida kuitenkaan riittää ratkaisuksi ahdistukseen. Mutta mikä riittäisi? 

Siinan kertomaa rytmittävät viralliset tekstit, joista osa on todellisia, suurin osa fiktiota. Teksti vie vetävän sujuvasti ja jännite kohoaa, vaikka suurin hätkäytys on jo saatu alussa, uuden lajin löytäminen. Todella tärkeää pohdintaa näinä aikoina ja skenaario, joka näyttää ikävästi ihmisen ajattelun kaavamaisuuden ja rajallisuuden, kun toislajisista puhutaan. Ruuan ja materiaalien niukkuus maailmassa on sekin yksi tulevaisuuden suuria haasteita, joita mm. VTT pyrkii ratkomaan.

"Tekoäly ei ole parantanut ihmisen älyttömyyttä. Kehitys on juuttunut moneen sellaiseen mutkaan, joka sen piti suoristaa. Ihminen pelkää edelleen kuolemaa, jumalat eivät vastaa, kerran tuhottua ei osata korjata, ja resurssien niuketessa taistelu muuttuu vain raivoisammaksi."

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, jos lihantuotannon ja inhimillisyyden kysymykset kiinnostavat ja tulevaisuus mietityttää. Minuun vaikutti vahvasti, hätkäytti suorastaan.  

Helsingin kirjamessujen keskustelujen yksi aihe on toislajisuus, kieli siinäkin keskeistä. Voiko toisen lajin kieltä oppia ymmärtämään? 

Aiheesta keskustelevat Iida Turpeinen ja Pajtim Statovci to 22.10. klo 19 Senaatintori-lavalla. Tietääkseni he ovat vastauksesta eri mieltä, joten kiinnostavaa kuulla perusteluja kumpaankin suuntaan!  Haastattelijana Ville Blåfield. 

Elli Valtonen: Vieraslaji. Kosmos 2026. Kansi: Pauliina Nykänen

Riikka Pulkkinen: Pienet joutsenet

Riikka Pulkkinen on superkirjoittaja, jonka tiheää tekstiä on nautinnollista lukea. Hän lataa tekstiin niin paljon painoja ja merkityksiä, ettei lukeminen käy lukaisemalla, on mietittävä ja sulateltava, lisäiltävä rivien väleihin. Ja jos oikein muistan entisistä lukukokemuksista, hänen teoksissaan myös loppu on usein jollain tavoin avoin, mikä jättää tilaa lukijan tulkinnoille.

Pienet joutsenet kokoaa kaiken tämän ja vuosien mittaan kertyneen kirjoitustaidon komeasti yksiin kansiin. Aihe, joka kantaa läpi kirjan, on baletti, josta en mitään tiedä, mutta nyt olen viisaampi, kun kertoja, nuori tyttö, treenaa balettia intohimoisesti. Kirja kuvaa harjoitusten äärimmäistä raskautta, yli voimien menevää fyysistä rääkkiä, kipuja ja nautintoa, jonka tekeminen, kehittyminen ja musiikki luovat.

"Levollisuus, vilpittömyys ja lempeä uhma ovat helppoja kantaa, mutta rakentuakseen ihmisen sisälle, heijastuakseen asenteena maailmaan, ne vaativat äärimmäistä harjoitusta, samoin kuin baletin ytimessä on illuusio helppoudesta, joka on rakennettu kärsimystä säästämättä."

Kertoja puhuu sinä-muodossa eikä hänen nimeään kerrota - ehkä siksi, että hän on yksi monista, ainakin yksi pienistä joutsenista, jotka tarvitaan Joutsenlampi-baletin esittämisessä. Ja sitä hänen ryhmänsä harjoittelee, venäläisen opettajansa johdolla Suomessa, 1990-luvun alun tienoilla.

Kolmikymppisenä tyttö viettää aikaa terveyskeskuksen vuodeosastolla mummojensa Sylvin ja Airin luona, jotka sattumoisin ovat joutuneet sinne yhtäaikaa hoitoon. Nuo lapsuuden sydänystävät, joiden välit jostain syystä katkesivat, kun kertojatyttö oli pieni. Miksi, tyttö, tai jo nainen, yrittää selvittää.

Isoäitien muistot vievät sotavuosiin, osin vieläkin pidemmälle, huolettomaan aikaan, kun Sylvi kolmen sisarensa kanssa oli lapsi, ennen sotaa, kun mentiin lammelle uimaan. 

"Niin, onko juhannus, ja nuo juhannusruusut puhkeamaisillaan haluavat tehdä taikoja, elää taiassa.
Tytöt haluavat olla unta.
Usva kohoaa heinikosta, on se aika yöstä.
Nyt tytöt ovat rannassa, riisuvat yöpaitansa, ja nyt nuo pienet joutsenet ovat valmiit pulahtamaan veteen, pörhistelevät, sukivat, ojentelevat, lipuvat."

Miksei Sylvi halua puhua lapsuudenkodistaan, ei edes kulkea palaneen talon läheltä, miettii nuori nainen. 

"Olen oppinut yhden asian elämäni aikana, Sylvi sanoo. On olemassa sellaistakin hätää, tuhoa ja hävitystä, josta ihmiset eivät kestä kuulla.
Ihmiset haluavat kuulla mieluummin sepitteitä ja juoruja, huhupuheita, eivät välttämättä sitä, mitä tapahtui todella, Sylvi sanoo."

Airi on toisenlainen mummo kuin tyylistään tiukasti kiinni pitävä Sylvi, opiskellut nainen. Airi on käytännön ihminen, joka on hoitanut pelkojaan ja tarkoituksen tunnettaan tekemällä, lapsena pikkulottana, aikuisena leipomon omistajana. Mummojen motiiveista tarkemmin on vaikea saada selvää - niin lukijan kuin nuoren naisenkin - , mutta molemmat rakastavat lapsenlastaan ja ovat tälle tärkeitä, se on selvää.

Kertojanaisen balettiaikoina Suomea alkoi kuristaa lama, josta tyttö näki merkkejä usein niitä ymmärtämättä. Eräänlainen sota sekin, vei monilta hengen ja vähintään omaisuuden. Mutta suurin muutos tapahtuu muualla: Berliinin muuri murtuu, Neuvostoliitto hajoaa, Gorbatsov vaihtuu Jeltsiniin venäläisenä johtajana. Aikakausi vaihtuu ryskyen. Mummot seuraavat uutisia tarkasti. 

Tytön balettiryhmä vierailee Leningradissa, Sylvi mukanaan. Tytöt näkevät paikan turisti- ja balettisilmin. Sillä koko kirjaa johtava juonne on baletti, Joutsenlampi. En tiennyt sen tuolloista poliittista merkitystä itänaapureillemme, eivätkä tytötkään, jotka rakastivat tanssia ja Tšaikovskin ylimaalliseksi kuvattua musiikkia, mutta sellainenkin yllättävä seikka juoneen kiinnittyy. Ja Joutsenlammen eri variaatiot, aina 1800-luvulta alkaen. Sen vaikeat koreografiat ja traaginen tarina ovat klassikoita: voittaako hyvä vai paha ja miten ne erottaa toisistaan. 

Teos pohtii samaa tai ainakin saa lukijan pohtimaan, mihin ja miksi ihminen rakastuu, mitä uskoo; käykö kaikki lopulta hyvin, kun on reipas ja rehellinen ja hoitaa hommansa kunnolla. Vai lankeavatko kaikki teot lopulta nykykorvissa heikosti havisevaan historiaan, kun käsillä ovat uudet ajat, uudet ihmiset, uudet virheet ja mahdollisuudet? Kuohuttavaa luettavaa, joka ei tyhjene kertalukemisella. 

Kirjan lopussa on klassisen baletin sanasto. Siihen en juuri perehtynyt, teksti on ymmärrettävä ilmankin. Kehyksenä tarinalle se toimii yllättävän hienosti kyseistä taidemuotoa ymmärtämättömällekin. Olen nähnyt Joutsenlampi-baletin elävänä kahdesti: Lontoossa 1980-luvulla kirjassa paljon puhutun Kirov-baletin esityksenä ja reilut kymmenisen vuotta sitten Helsingin Oopperatalolla. Ehkä olen nähnyt Lontoossa jopa itsensä Natalia Makarovan, en muista enkä nuorena olisi tajunnut asian merkittävyyttä, vaikka olisinkin tiennyt! (Venäläinen ballerina loikkasi länteen 1970-luvulla ja palasi myöhemmin tanssimaan entisen kotibalettinsa kanssa nimenomaan Lontoossa.) Luulen, että tämän jälkeen on katsottava baletti vielä kerran, tarjolla on videota, elokuvaa ja eläviäkin esityksiä, kuten Helsingin Kulttuuritalolla tammikuussa 2027. 

Riikka Pulkkisen kaunis kieli ilahduttaa suomalaista lukijaa, varmat otteet antavat uppoutumisrauhan ja monisäikeinen sisältö taideaspekteineen tuo lumoa tarinaan, joka silti sisältää runsaasti koskettavaa todellista historiaa. Huima suoritus pitää paketti kasassa, mutta Pulkkinen onnistuu - ja jälleen jättää paljon kysymyksiä ja tulkinnanvaraa. Kirjailijan ramppikuume lopun edessä (viittaan kirjan viimeisten lukujen sisältöön) vai ovela keino jättää jälki lukijan mieleen? Ja nyt tuli mieleen, että kirja toimisi hyvin myös muualla maailmassa; asiat ovat yleisinhimillisiä, teemat ajattomia, uutiset tunnettuja.

Kenelle: Komean suomen kielen ystäville, monimerkityksellisyydestä innostuville, baletin rakastajille, klassisesta musiikista pitäville, entisille lotille ja heidän läheisilleen, isovanhempiaan muistaville, itänaapurin toimia ja kulttuuria seuranneille.

Riikka Pulkkinen: Pienet joutsenet. Otava 2026. Kansi Mirella Mäkilä.

Kjell Westö: Coda

Andy on kokenut kustannustoimittaja, joka nykyhetkessä kertoo vuosikymmeniä pitämänsä päiväkirjan pohjalta elämänsä tärkeistä ihmisistä. 1980-luvun nuoruuden tiivis kaveriporukka on hajonnut, mutta muutamia hän edelleen tapaa, halustaan tai sitä ilman. Vaimostaan hän on eronnut eikä lapsia ole: vapaa mies, joka tekee myös kirjallisuusarvosteluja ja esseitä lehtiin, haastattelee kirjailijoitaan kirjatapahtumissa ja viettää taloudellisesti turvattua elämää, lopulta johtaa pientä Behemot-kustantamoa ja omistaa siitä pienen osan. Intohimo sanoihin on pysynyt. 

Vanhojen ystäviensä kanssa he muodostivat aikoinaan taidetta juhlistavan Kronoopit-ryhmän, vietti aikaa niin kirjojen, kirjoittamisen kuin hummailun parissa, ja meno oli toisinaan hurjaa. Yksi ystävistä, Willy, on menestynyt kirjailija, jonka teoksia Andy kustannustoimittaa. Willyn tähti on laskussa, he molemmat tajuavat, kun kirja Coda ei saa huippuarvosteluja eikä nouse palkintolistoille. 

"Kilpailu, menestykset, vastoinkäymiset, kaikki ne kuuluvat taiteilijan ammattiin, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Minulla oli kuitenkin koko alkusyksyn ajan jonkinlainen aavistus, epäilys että jokin oli purkautumaisillaan."

Onko kyse normaalista ajan aallosta: uudet, luomisvoimiltaan energisemmät kirjailijat ohittavat entiset, vai onko syy Willyssä itsessään, uusiutumiskyvyn tai peräti lahjakkuuden puutteesta? Willy ottaa asian raskaasti, kolmas avioero lisää synkkyyttä. Andy pohtii tilannetta tyypillisellä pikkutarkalla havainnoinnillaan psykologisoiden.  

"Ehkä tragedia oli juuri siinä.
Siinä ettei löydä lievitystä ja iloa yhteydestä muihin ihmisiin, että kieltäytyy levosta ja ihmisten välisestä lämmöstä, että yhä useammin kokee ei vain työhön liittyvät ihmissuhteet vaan myös ystävyydet, jopa rakkauden, kuluttavana ja rasittavana pelinä."

Andy saa oivaltaa, ettei hän tiennyt ystävistään kaikkea. Kronooppien ydinryhmään kuuluivat Willyn lisäksi Corinne, Niko ja Jesse, joita maailma on vienyt eri suuntiin. Corinnesta tuli bisnesnainen, alansa huippuja, ja nuoruuden suhde Andyyn on luonut päättymättömän siteen, vaikkeivat he vuosikymmeniin olleet tavanneet. 

"...mieleeni juolahti ajatus että kun me Kronoopit olimme vuosikymmenten mittaan palanneet nuoruusvuosiimme 1980-luvulla tai aina lapsuuteemme asti, kyse oli aina ollut samasta asiasta ja niin oli nytkin: siitä ettei mikään ollut koskaan sitä miltä näytti."

Kirja-alan ystäville tarina on herkullinen, keskinäisine skismoineen ja sidoksineen. Kohuja syntyy ja laantuu, kirjapalkintoja jännitetään ja jaetaan, kirjatapahtumissa, kuten Helsingin kirjamessuilla, käydään. Alan nimistä on osa todellisia, suuri osa fiktiota. (Soisin kyllä Sanoman perustavan kirjassa kuvatun kirjatapahtuman!) Kustantajan "vuoden kaava" lienee edelleen suurinpiirtein sellainen kuin Andy sitä kuvaa, mutta kustannustoimittajan työ, luulen, ettei se ole enää samanlaista, nykyisine hulluine taisteluineen aikataulujen, kelvottomien oikolukuohjelmien ja somen suossa. Mutta ainakin näissä ajatuksissa voi olla totuutta edelleen: 

"Kirjailijani ovat hyvin herkkiä ja heidän egonsa ovat niin suuria ja helposti särkyviä, että en halua paljastaa liikaa sen enempää heistä kuin heidän teoksistaankaan. Joskus tuntuu kuin he istuisivat rivissä vasemmalla olkapäälläni ja tarkkailisivat minua nyt kun kirjoitan, kuin pikkuruiset mutta ankarat linnut orrella."

"Kaikkina alalla viettäminäni vuosina olen ihmetellyt että niin monet kriitikot ja kirjailijat kirjoittavat alastamme vain valituille suunnatulla ja mystifioivalla tavalla, aivan kuin he haluaisivat että kunnianhimoisempi kirjallisuus pysyy jonkinlaisena uskonlahkona."

Rakkaus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, tärkeiden ihmisten merkityksellisyys ja koko elämän kestävät siteet ja ajankulun tuomat muutokset, ne nousevat kirjan teemoiksi. Minua liikutti nuoren Andyn erään vaiheen kuvaus, jossa hän sulkeutuu viikoiksi pelkästään lukemaan: tunnistan lumon, intohimon ja sukelluksen tunteen. Andy lukee hullun lailla tuohon aikaan nousseita kirjailijoita ja klassikkoja: Yeats, Dylan Thomas, Cortázar, Tolstoi, Stephen King, Anja Kauranen, Anne Tyler, Ray Bradbury... 

Kjell Westöä lukeneita ilahduttavat väläykset aiempien teosten henkilöistä. Ainakin Riku Bexar ja Alex Rabell vilahtavat, miksi juuri he, mietin? Ainakin he liikkuivat samoissa suomenruotsalaisissa piireissä samoihin aikoihin kuin Andy kavereineen, mutta onko heillä ehkä erityistä merkitystä kirjailijalle? 

On vihjattu Westön lopettelevan romaaniuraansa (toivottavasti ei!), ja siksi Codan vire olisi haikea, taaksepäin katsova, ikääntymisestä puhuva. (Coda-termin merkitys musiikissa on päätösjakso.) Takaseinä häämöttää noin kuusikymppisillä, joita romaanin henkilöt nykyhetkessä ovat, vielä työiässä. Rajallisuus tuo oman raiteensa siihen, mitä elämästä ajatellaan, mitä on ehkä vielä tehtävä ja minkä voi jo jättää taakse. Kasari ei taida kuolla mielestä koskaan, nuoruutensa sillä viettäneellä, kuten minä. Ajan tutut paikat ja ilmiöt tuovat kotoisuutta, vaikka piirit olivat erilaiset. 

Westön teksti on yksityiskohtaista, hieman unenomaista, välillä jopa sievistelevän oloista mutta kummasti kiehtovaa, kuten aina. Osin tämä kirjassa esiintyvän kritiikin lause sopisi myös Codaan:

"Henkilöitä on hiukan liikaa jotta kaikki saisivat syvyyttä ja konkretiaa, mutta kerronnan ilo kasvaa ja kohtaukset käyvät sitä mehevämmiksi mitä pidemmälle kirjassa lukija ehtii. Ja leikkaukset aikatasojen välillä ovat huikeita."

Ja tämä voisi olla kirjailijan itsensä kokemus (en tiedä, arvailen vain!):

...jokainen kohtaaminen ja kaikki kokemukset olisivat menneet suoraan hänen sieluunsa ja kaihertaneet kunnes hän kirjoitti itsensä niistä vapaaksi."

Suomennos on myös tuttua tyyliä Westö-kielen perusteellisesti tuntevalta kääntäjältä. Tosin pidin hieman epätasaisena; eräässä jaksossa tuntui lokalisointi jääneen puolitiehen ja ruotsin kieli puskee läpi. Se näkyy pikkuseikoissa, kuten siinä, ettei suomen kielessä tarvitse kertoa aina tekijää (Me menimme,  kun riittäisi menimme), ja ei -lauseen voi korvata sanalla eikä eikä jokaista täytesanaa tarvitsisi kääntää, kun lauseen merkitys ja sävy tulevat muutenkin selväksi. (Käännösinhokkini on kamala, joka vaikuttaa olevan kääntäjien suosikki, mutta kuka suomalainen sanoo vaikkapa Odotin sinua kamalan kauan?)

Mutta kirja kaikkineen herättää paljon ajatuksia ja on herkullista luettavaa Westö-faneille ja etenkin 80-luvun nuorille, taiteesta lumoutuville, ystävyyden nimiin vannoville tai vanhoista kuvioista irti yrittäville, kirja-alasta kiinnostuneille ja heille, jotka uteliaina tarkkailevat suomenruotsalaista mielenmaisemaa ja kulttuuripiirejä.

Kjell Westö: Coda. Otava 2026. Suomennos Laura Beck.