tiistai 20. helmikuuta 2024

Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä

Romaani lapsen silmin on vaikea laji, mutta Latikka hoitaa sen mallikkaasti. Pieni Kaja kertoo perheestään vuosina, jotka lukijan on helppo sijoittaa kalenteriin monista ajan merkeistä. Niistä suurin ja tunnistettavin on ammustehtaan tuhoisa, paljon kuolleita, orpoja ja loukkaantuneita tuottanut räjähdys Kajan kotiseudulla Pohjanmaalla. 

Kirja on silti fiktiota, sanoo kirjailija. Kajan tädin Amalian menehdyttyä onnettomuudessa perheeseen muuttaa tädin lapsi Poju, omaperäinen pikkupoika, jonka isä kai asuu Amerikassa, on Kaja kuullut. Tyttö on itse vielä siinä iässä, että todellisuus ja kuvitelmat elävät rinnakkain hänen maailmassaan eikä kuolema ole ihan selkeä asia. 

Vielä pienempi Poju uppoutuu perhosten keräämiseen Kajan isän alkuopastuksella kaikella lapsen voimalla ja innolla, jopa samastuu siivekkäisiin. Koska isä on sanonut perhosten olevan viestejä menneisyydestä, mikseivät ne voisi myös muuttaa mennyttä, ehkä juuri sen sekunnin, kun räjähdys tapahtui? 

"Toiveet kutsuivat asioita luokseen, ne olivat todellisuuden ituja, oli Amalia joskus sanonut. Mutta mistä tiesi, mitä toiveista seurasi, kun ne muuttuivat oikeiksi asioiksi maailmassa? Tai ehkä hän siksi juoksi tulta päin, että oli kyllästynyt pelkäämiseen ja vaistosi totuuden jonka oppisi vasta myöhemmin. Jos pakeni, pelko vain kasvoi." 

Kajalla on turvanaan perhe, äiti, isä ja mumma, jota tyttö pitää tulen valtiaana, koska mumma tuntee ukkosen ja salamoiden metkut. Jotenkin Kaja kuitenkin ymmärtää, ettei ihminen voi kaikkea hallita, ja pelkoja nousee esiin paljon kaiken myötä. 

"Ehkä kuolemakin eli jo aina keskellä arkea, jossain tavallisessa asiassa tai teossa tai ihmisessä, kuluneissa muttereissa ja öljyämisessä ja työkaverissa.

Kajan äitikin lähti Amerikkaan käymään, mikä saa tytön miettimään, tuleeko tämä takaisin ikinä tai saapuuko kotiin vauva kassissa, kuten Amalia oli kuulemma tehnyt.

Aika ennen räjähdystä ja sen jälkeen sekoittuvat tarinassa, joka kietoo lukijan lapsen mielikuvituksen maailmaan tehokkaan upottavasti. Tunnelma on vahva ja tiivis, hiljalleen auki keräytyvä juoni yllättävä.

Ammustehtaan onnettomuuden syytä ei koskaan saatu selville, syyksi arveltiin muun muassa pahoin pahaneen latauskoneen vauriota. Kaja "jäi pohtimaan, miksi ihmisten vaivalla rakentamat luomukset menivät pieleen ja niistä tuli jotakin muuta kuin oli tarkoitus, joskus suorastaan vahinkoa aiheuttavia hirviöitä. Usein syy epäonnistumiseen piili pikku virheissä."

Perhoskeräysharrastus on minulle vieras ja outo - ymmärrän, että se on harrastajiensa mielestä enemmän kuin tappamista ja raatojen keräilyä, jolta se lähinnä vaikuttaa. Siitä huolimatta luin kirjaa ihastuneena. Se on pienten yksityiskohtien, ihmisen kekseliäisyyden ja lapsen avoimen mielen ja mielikuvituksen ylistys, joka vie mukanaan hiljaisen kiehtovasti. 

Kenelle: Lapsen näkökulmasta kiinnostuneille, hillityn vahvan kerronnan ystäville, 

Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä. WSOY 2024. Kansi Marjaana Virta.



lauantai 17. helmikuuta 2024

Laura Kokko: Volter Kilpi. Elämäkerta.

Minusta tuli Volter Kilven ihailija Alastalon salissa -klassikkoa lukiessani. Mutta kuka oikeastaan oli kirjailija, jonka teosten väitetään olevan karmean vaikeita luettavia (ei ole totta) ja mahdottomia ymmärtää (ei ole totta)? 

Sen tiesin, että Kilpi pettyi Alastalon salin (ilmestyi 1933) nihkeään vastaanottoon aikalaisiltaan ja arveli tuotantonsa olevan suunnattu enemmän tuleville sukupolville. Se piti paikkansa: myöhemmin Kilpeä on luettu aivan eri tavoin ja paljon enemmän kuin hänen elinaikanaan (1874 - 1939) ja häntä on pidetty maan parhaana kirjailijana. Hän on tosiaan kunnon elämäkertansa ansainnut, ja sellaisen Laura Kokko teki. 

Kuvittelin kai jotain Aleksis Kivi -tyyppistä köyhää ja nälkäistä taiteilijaelämää, mutta toisin oli Kilvellä. Hän oli sivistyneestä kodista, sai opiskella ja edetä urallaan Helsingin ja Turun yliopistojen kirjastoissa. Hän oli myös hyvin kiinnostunut teatterista, ehdolla jopa Kansallisteatterin johtajaksi. Aikansa tunnettu kulttuurihahmo siis, joka otti mielellään kantaa asioihin. Ajan asioista kuuma oli tietysti Suomen asema ja kielikysymys: suomi vai ruotsi? Kilpi kannatti rauhanomaista rinnakkaiseloa. 

Monessa muussakin hän oli Kokon kertoman mukaan hämmästyttävän moderni ja ajatuksiltaan käytännöllisen selväjärkinen, vaikka hänen romaanitekstinsä on polveilevaa ja mielikuvituksekasta. Kirjastoasioissa hän oli erityisen hyvä organisoija. 

"Mahdollisimman suuren hyödyn saavuttaminen pienimmällä yksityisellä vaivalla ja kustannuksella, eri toimijoiden yhdistäessä voimansa, kuului Volterin ratkaisumalleihin koko elämän ajan. Olihan samalla metodilla pieneen Kustavin pitäjään rakennettu monta isoa laivaa Volterin lapsuudessa." 

Lukeminen oli hänelle "elämän ruokaa", jo pienestä pitäen. Äiti innosti esimerkillään. 

"Volter luki ahnaasti ja leveästi, mihin vain mieli innostui tarttumaan."

Poliittinen tilanne 1900-luvun alussa oli kiivas. Kilpi kirjoitti lehtiin, kirjoitti kirjeitä, piti puheita ja ryhtyi kirjallisuuskriitikoksi - nosti muun muassa ihailemaansa Eino Leinoa -  ja kääntäjäksikin. 

"Volter kaipasi sananvapautta. Sitä ei Bobrikovin hallitsemassa Suomessa ollut. Lehdistö oli heikennetty kuluneiden vuosien sensuuriasetuksilla ja jatkuvilla sanomalehtien lakkautuksilla. --- Volter olisi halunnut paljastaa koko kansalle, mitkä henkiset kääpiöt Suomen kansan tulevaisuudesta nyt päättivät.

Ei siis mitään uutta auringon alla. Hekottelin monessa kohtaa yhtymiä nykyisyyteen, vaikkapa työelämään. Volterin mielestä arvostettiin liian vähän yksilöllistä ajattelua, liikaa "jokapaikanhöyliä: mukavia, tehokkaita ja mukautuvia miehiä, jotka istuivat joka ikisessä komiteassa, saapuivat valmistautumattomina paikalle ja kyhäsivät hetkessä kasaan jonkin tilapäisen mielipiteen." 

"Hänelle nerous merkitsi ennen kaikkea sinnikästä työtä ja rehellistä taistelua oman itsensä perille löytämiseksi ja oman erityisen kykynsä esiin kirvoittamiseksi."

Ja entä tämä: "...ihminen kadottaa yhteyden itseensä kuvitellessaan itsensä maailman herraksi. Tällöin hän päätyy kuin loputtomaan peilisaliin, jossa hän tavoittaa vain valheellisia kuvajaisia omista uskomuksistaan." Mitähän Kilpi sanoisi ilmastonmuutoksesta ja ihmisen herruusluulosta, jäin miettimään. 

Kirja kertoo laajasti hämmästyttävän täyden elämänkaaren, niin uran kuin henkilökohtaisen elämän osalta. Kilpi koki usein yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta, nuorena ehkä ujouden vuoksi, myöhemmin tuolloin omaperäisen ajattelunsa, jota kollegat ja kansa (lukijat) eivät aina arvostaneet tavalla, jota hän olisi toivonut. Rahapulakin vaivasi ajoittain, mutta köyhyydessä perhe ei elänyt miehen yliopistouran ja monien toimien ansiosta, vaikkeivat hänen omat kirjansa, tuo sydänveri ja intohimotyö, juuri myyneet. "Volter nimitteli kirjoitustyötään surutapaukseksi tai kirjalliseksi vastamäki-vaellukseksi."

Rakkauteen hän suhtautui romanttisesti, ja perhe oli hänelle tärkeä, vaimo tärkein vaikuttaja. Ensimmäisen vaimon Hiljan kuoltua murtui elämän pohja, mutta onneksi myöhemmin löytyi Gunni. Tytärtään Riittaa hän kannusti, välit olivat lämpimät. 

Lähdeluettelo ja henkilöhakemisto ovat todella laajat. Kokko on tehnyt mahtavan urakan ja huiman monipuolisen sisällön teokseen, josta riittää ammennettavaa. Kuviakin on paljon, mutta etenkin Kilven kirjoituksien siteerauksia, jotka kertovat päähenkilön ajattelusta suoraan ja hänen kirjoitustaidoillaan lukijalle nautittavasti. 

Muhkean koon (yli 700 sivua) vuoksi kirja tuli luettua osissa kaiken muun ohessa, joten aikaa se vei ja runsaasti tilaa yöpöydältä pitkään, mutta kannatti. 

Kenelle: Suomen itsenäistymisen ajan historiasta ja kulttuurista kiinnostuneille, kirjallisen uran kehityksestä uteliaille, neron määritelmää miettiville, ajatuksia etsiville. 

Muualla: Kokko on paneutunut Kilven kimppuun yhtä intensiivisellä otteella kuin Kilpi kirjoihinsa, sanotaan Kirjavinkeissä. 

Laura Kokko: Volter Kilpi. Elämäkerta. SKS-kirjat 2023. Taitto Sisko Honkala. Kannen kuva Atelier Irmelin 1928, Museovirasto. Myös muut kuvat arkistoista ja karttapiirros Kilven kirjeestä. 



sunnuntai 11. helmikuuta 2024

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Kirjailijan uutuus on yllättävän henkilökohtainen: katse kääntyy sisään, itseen ja perheeseen, kun aiemmin kirkasta havainnointia on saatu lukea ympäröivistä asioista ja ilmiöistä. Kirjan nimikin viittaa tähän osuvasti (minkä nokkelasti tajusin vasta nyt). 

Syy löytyy tilanteesta, jossa isäkertojan (nimeltään Harry) perheen taaperolla havaitaan vakava, jatkuvaa huomiota ja hoitoa vaativa sairaus samoihin aikoihin, kun toinen lapsi on syntymässä. Hurja, vaativa kuvio, ja sen tuntemuksista isä kertoo. 

Pikkulapsiaika on kuormittavaa ilman erityishaasteitakin, tiedetään: 

"Ja monet sanoivat, että olivat jatkuvasti väsyneitä, odottivat päivästä toiseen, että saisivat hieman levätä. Ja monet sanoivat, että se oli heidän elämänsä parasta aikaa. Ne olivat samoja ihmisiä."

Kirjoittaminen kantaa ja kyllä, varmaan terapoi. Mistä kirjoittamisen pakosta ja nautinnosta kärsivä kirjoittaisi, jos ei siitä, mikä elämässä juuri nyt on suurinta? Koen kyllä itse, etten lue kirjaa sen aiheen takia, sillä pikkulapsiarki ei ole minulle läheinen asia tässä elämänvaiheessa, vaan luen sen Salmenniemen tekstin vuoksi, tavan tehdä tekstiä, ilmaista asioita. Tarinassa ollaan paljon sairaalassa, ja se on epämukavaa: kuka siellä haluaisi olla, lukijanakaan. Mutta kun tilanne on tämä, niin aiheesta huolimatta. Luen ihan mitä tulee.

Teksti ei petä, sen hienouksia voi ihailla. Selkeyttä ja täsmällisyyttä, kauniilla konstailemattomalla tavalla, joka on Salmenniemelle tyypillinen. Lapsiperheille tai sellaista suunnitteleville en kirjaa silti suosittele, saattaa turhaan tuoda huolestumista ja pelkoja. Vaikka kuinka järjellä tietäisi, että elämässä voi koska tahansa sattua mitä tahansa kenelle tahansa, pelot lasten takia ovat lamaannuttavimmat. Ja myös ilo ja onni ainutlaatuisimmat, mitä voi kokea, ihan vain muistiksi tähän tämäkin puoli. 

Valtava univelka, muutosten tuoma hämmennys, kaikki uusi eikä välttämättä toivottu velloo, painii ja jyrähtelee ja kiertää kertojan mielessä. Se väistämättä näkyy myös tekstissä eräänlaisena hapuiluna, ajatuksen särööntymisenä. 

"On myös jotakin muuta, kimaltavaa, joka väreilee kolmiulotteisen maailman takana. Se on yleensä piilossa, mutta joskus välähtää näkyviin. Sen näkee vauvan katseesta. Sen näkee silmistä, jonka väristä ei vielä voi olla varma, silmistä, jotka eivät ole tottuneet ulkomaailmaan ja valoon. Täytyy yrittää muistaa se. Silti väsymyksen keskellä maailmani on kolmiulotteinen. Välillä se on kaksiulotteinen. Useimmiten sen on harmaa. Välillä se on melkein näkymätön. Minun täytyy keskittyä, jotta pysyn maailmassa kiinni."

Odotan innolla mutta kärsivällisesti kirjailijan tulevia teoksia, julkaisut ovat aina merkkitapauksia.

"Kaikki on samaan aikaan hyvin ja hirvittävää."

Kenelle: Selkeän kauniin suomen kielen ystäville, miehen mielenliikkeistä uteliaille, isän roolia miettiville, perheaiheiden ystäville. 

Muualla: Reader why did I marry him tekee kirjasta huomioita kannen väriä myöten. 

Muuta Salmenniemeä:

Varjotajunta
Uraanilamppu ja muita novelleja
Delfiinimeditaatio ja muita novelleja


Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala 2024. Graafinen suunnittelu Mikko Branders, kansikuvat Mikko Rikala.





tiistai 6. helmikuuta 2024

Tiina Raevaara: Uinuva solu

Vuoden 2023 Johtolanka-palkinnon pokkasi tänään dekkaristi Kale Puonti, onnea! Hänen kirjojaan en ole lukenut, mutta mielessä on ollut ehtiä niidenkin pariin, ja nyt entistä vahvemmin. 

Jännitystä ei puutu Tiina Raevaarankaan trillereistä. Hänellä on kiehtova ote monessa teoksessa, tiede ja tieto, ja niiden yhdistäminen fiktioon. Eerika Hämeranta -sarjan neljäs osa kertoo bioterrorismista. Tappavat virukset tahallisesti levitettyinä ovat omiaan luomaan kauhua (vaikka tämä ei varsinainen kauhukirja olekaan, niitä Raevaara on ansiokkaasti tehnyt useita), ja salaliittoteorioita voi hyödyntää, sekä todellisia tieteen viime aikojen keksintöjä.

Geenitutkija Eerika ajautuu entisen opiskelukaverinsa Mikaelin kautta tutkimaan hämäriä laboratoriopuuhia Otaniemen kampukselle, Aalto-yliopiston biotuotteiden ja biotekniikan laitokselle. Mikael on bioteknologian professori, joka vetää suurta tutkimusryhmää, eikä kaikki ole laitoksella kunnossa, Mikael epäilee. 

Raevaara luo tarinalle uskottavat puitteet ja tunnelman. 

"- Miettikääpä tätä, Mikael sanoo juuri silloin mikrofoniin. 

- 1900-luku oli fysiikan kulta-aikaa, mutta 2000-luku on biologian. Kykenemme muuttamaan elämän perusominaisuuksia, elämän ydintä. Teknologia ja biologia yhtyvät, syntyy uusia elämänmuotoja. Ihmiskunta pystyy rakentamaan ja muokkaamaan elämää. Voiko olla suurempaa voimaa? Modenilla, koko ajan kehittyvällä biotekniikalla voidaan ratkaista vaikkapa ruokapula tai hiilidioksidin sitomisen ongelmat. Biotekniikka vapauttaa ihmiskunnan ongelmistaan."

Mutta kaikkea, mitä ihminen keksii, on mahdollista myös käyttää väärin. Sekin on fakta ja asian pelottava puoli. Lopulta ajaudutaan hengenvaarallisiin tilanteisiin.

"Alan huomaamattani pidättää hengitystäni. Pakokauhu ilmoittaa läsnäolostaan. Onko nyt se hetki, kun vastamyrkkyä tarvitaan? Aikovatko he tappaa poliisit - sekä minut ja Mikaelin - jollakin kaasulla tai vastaavalla? - Apua, huudan tietämättä, onko se lainkaan järkevää."

Vauhdikas, selvärajainen ja jännitystä kirvoittava tarina normidekkaria älyllisemmissä kuvioissa. Huumoria ei ole lisätty tummaa tunnelmaa pilaamaan, mikä on hyvä: se ei vain sovi kaikkialle, vaikka monissa dekkareissa se toimii mukavana kevennyksenä. Vetävin toistaiseksi Raevaaralta lukemani trilleri - kulkee kuin luotijuna, eikä keskeyttämistä voisi kuvitellakaan.

Tiina Raevaara: Uinuva solu. Like 2023. Kansi Timo Numminen.



lauantai 3. helmikuuta 2024

Anssi Hemmilä: Vastamelu

Hyrisin ilosta kirjaa lukiessani. Harvoin tapaa näin tuoretta ja ajassa olevaa tekstiä arjen ihmissuhdekuvioista! Ilman suuria traumoja tai äärimmäisiä huolia, mutta riittävästi purtavaa. Keskiössä ovat nuoret aikuiset, jo vankasti matkalla kohti keski-ikää mutta eivät ihan vielä siellä. 

Pääosassa on Vilma, ikuinen maailmanparantaja ja feministi, joka on töissä pankissa analyytikkona, ja hän "viihtyi töissään ihan hyvin jos sillä tarkoitettiin ettei hän juuri sillä hetkellä etsinyt mitään muuta työtä." Toiset silmät, joiden kautta tarina piirtyy esiin, ovat Juhanin, jonka tavoite on kerätä rahaa niin, että voi siirtyä syrjään työelämästä nelikymppisenä. Sijoitusalalla se voi olla jopa mahdollista. Juhani ei harrasta lomia.

Kumpikaan ei
oikeastaan etsi suhdetta, mikä on virkistävä näkökulma. Mutta ihmisen perusasetus on pariutua tai ainakin hakea seuraa ja seksiä, joten asiaa kyllä pohditaan ja ihmisiä tavataan. Vilmalle asetetaan hänen yllätyksekseen paineita jo siitäkin, ettei hän omista asuntoa, vaan asuu vuokralla. Ystävän mielestä "Vilman kaltaiselle yksineläjälle asia oli erityisen tärkeä kun ei välttämättä ollut ketään johon tukeutua jos sattui jotain."

"Yllättävän monien oli nykyään vaikea ymmärtää sitä, että taloudellisesti järkevä teko ei ollut aina ihan automaattisesti sama asia kuin yleisesti ajatellen paras vaihtoehto. - Enkä mä oikeastaan edes ole mikään yksineläjä, nyt on vaan ollut vähän hiljaisempaa, Vilma sanoi."

Vilma bailaa ja viettää aikaa paljon bestiksensä Railin kanssa (Raili ei ole nimestään huolimatta mummo), vaikka häntä ärsyttää tämän överiksi äityvä alkoholinkäyttö. Raili on eronnut juuri Tuomosta, joka puolestaan on kiinnostunut Vilmasta. Vilmalla ja Tuomolla on hyviä keskusteluita pitkillä kävelylenkeillä, kunnes homma menee oudoksi. Juhania Vilma pitää kovin rahakeskeisenä (...häntä ei kiinnostanut Juhanin rahat, omiakaan ei jaksanut ajatella ihan koko ajan.) ja sitä paitsi nuuskan käyttö ällöttää häntä. Eikä hän malta olla nälvimättä Juhanin asuinpaikasta, sillä Vilmalla on töölöläisistä tietty, vankka kuva. Jotain yhteistä heillä silti on, ainakin yhteisen tuttavan mainion analyysin mukaan:

"- Mun mielestä te ootte tietyllä tapaa aika samanlaisia. Te ootte tosi varovaisia ihmisiä. Teille on tosi tärkeää, miltä kaikki näyttää ulospäin, Jaana sanoi. Juhani yritti näyttää hetken siltä että olisi oikeasti miettinyt olisiko se voinut olla totta jostain näkökulmasta tai edes osittain, mutta ei se ollut. - Mä en tiedä oonko ikinä tunnistanut itseäni vähempää mistään kuvauksesta. Mä pyrin kaikessa toiminnassani nimenomaan päinvastaiseen. Mä en välitä mistään muusta kuin lopputuloksesta, Juhani sanoi. - Mä tarkoitin että kaiken pitää mennä jonkun tarkan suunnitelman mukaan ettei vaan tulisi mitään pettymyksiä. Te pelkäätte epäonnistumista mutta tavoitteet on sellaiset ettei niissä voi kukaan onnistua."

Eletään maskiajan alkua, joten varovaisuus on terveysmielessäkin läsnä ja häiritsee luontevia kohtaamisia. Raili on todennut olevansa lesbo ja järjestää uusille kavereilleen kokoontumiskiellosta huolimatta bileet. Vilmaa jännittää osallistua: "Tuntui jostain syystä elintärkeältä että lesboille jäisi hyvä tai mieluiten moitteeton kuva hänestä." Tarkasti laadittu bilesuunnitelma ei toiminut: "Hänen koko mukavuudenhaluinen heteropessimismin typistämä olemuksensa paljastui heti tervehtiessä. Hän ei saanut sanottua omaa nimeään normaalisti..."  Vaikka yleensä Vilmalla ei ole sanomisen vaikeutta, juttua riittää niin, että Juhanin on joskus vaikea pysyä mukana.

"Joskus Vilma mietti oliko hän kuin joku ärsyttävä ponnahdusikkuna, jota siedettiin vain pakosta jotta päästiin käsiksi ilmaiseen sisältöön." 

Hymyilin paljon kirjan mittaan, tilanteet tuntuivat niin luontevilta ja joskus hassuilta, synkkyyttä välttäviltä, ja sain uutta ajateltavaakin. Heteropessimismi. Päätösten teon vaikeus ja satunnaisuus, maailman kaikesta datasta huolimatta. Mahdottomat tavoitteet. Nuoren naisen muotokuva -leffa. Ei-vegaaninen päärynäpiirakka (hyvää), hapanjuuriolut (oksennuksen maku). Höntsäbaletti. 

Riemastuttava ja raikas katsaus ajan ihmissuhdehaasteisiin ja ilmiöihin sujuvasti toteutettuna. Syvemmän analyysin näistä saa jokainen lukija tehdä itse. Viitteet aikaan vanhenevat, mutta teos jää hyväksi ajankuvaksi tulevien vuosien lukijoille, toivon. Kannattaa lukea jo nyt, niin saa mehevimmät palat vielä lämpiminä. Ehkä eräät sivuhenkilöistä ovat kärjistettyjä täsmällistä realismia hakeville, mutta fiktiossa saa revitellä. Pidin paljon. 

Kenelle: Aikuisille, pariutuvista miettiville tai siitä irtautuneille, varovaisille ja varmisteleville, synkkyydessä rypemiseen kyllästyneille ihmissuhdetarinoiden lukijoille. 

Anssi Hemmilä: Vastamelu. Tammi 2024. Päällys Jussi Karjalainen. 





keskiviikko 31. tammikuuta 2024

Richard Adams: Ruohometsän kansa. Klassikkohaaste 18.

Todellinen klassikko, huomasin. Nimittäin kun kerroin joillekin tämän lukeneeni, reaktio oli aina sama: pyöristyvät silmät, nytkö vasta? 

Parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Jälleen kiittelen kirjabloggarien klassikkohaasteen ideaa, jonka ansiosta tähänkin kirjaan tutustuin. Tämä on jo 18. haastekerta, joten ainakin niin monta klassikkoa voin todistetusti sanoa lukeneeni (olen kyllä lukenut niitä ennen blogiaikoja ja salaa senkin aikana). Klassikot säilyvät taidokkuudellaan, koskettavuudellaan ja ajattomuudellaan lukijoiden suosiossa, ja Ruohometsän kansa sisältää vaaditut ominaisuudet. 

Kirja kertoo villikanien laumasta, joka joutuu etsimään uuden asuinpaikan. Kun ihminen uhkaa jyrätä kotikylän, vaihtoehtoja ei ole, jos haluaa selvitä hengissä. Onko ajankohtaisempaa aihetta kuin luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen, ihmisen aiheuttama kuudes sukupuutto, maapallon olosuhteiden muuttaminen osalle lajeista kestämättömäksi elää?

Adams ei mene ihan noin pitkälle, mutta lukijan ajatukset menevät, tässä ajassa. Kanien maailmaan kirjailija upottaa lukijan taitavasti ja samastuttavasti. Yhteisö muistuttaa ihmisten yhteiskuntaa: yksilöistä löytyvät sankarit, pelkurit, peesaajat, tukijat, hankalat, sitoutumattomat, uskolliset, tietämättömät ja muut tyyppiesimerkit, joihin niin ihmisiä kuin näköjään kaneja voi jaotella. 

Pähkinä on viisas, kertomuksen pääkani. Hänen toverillaan Viikalla on taito, johon Pähkinä on oppinut luottamaan: Viikka tuntee uhkaavat vaarat etukäteen. Se järkyttyy näystä, jossa yhteisölle käy kehnosti. "Pähkinä, kuuntele nyt mitä minä sanon. Usko jo, meidän päällämme ihan lähellä on jotain kamalaa ja meidän pitää lähteä pois." Pähkinä ei olisi halunnut uskoa Viikkaa, "mutta sitä pelotti olla uskomatta." Siksi hän kertoo näystä myös ylikaniinille, jota asia ei hetkauttanut

Siksi Pähkinä joutuu tekemään itse suuren päätöksen. Hän ja Viikka lähtisivät etsimään uutta asuinpaikkaa. He saavat houkuteltua mukaan pienen joukon kaneja, jotka joko hakevat jotain uutta tai vain haluavat seurata Pähkinää ja uskoa Viikan ennusteeseen. Tästä alkaa kirjanmittainen seikkailu, joka vie kanit hurjiin taisteluihin, täpäriin tilanteisiin, vaaroihin ja hienoihin onnistumisiin. Kun ajattelee kanien kokoa ja voimia, kovin suuria maailmanmatkaajia heistä ei sukeudu, mutta mittaluokassaan merkittäviä suoriutujia ja sankareita.

Liikuttavia, hauskoja ja pelottavia tilanteita matkalla syntyy. He muun muassa tutustuvat ällistyttävän sotilaallisesti organisoituun kaniyhteisöön, jota johtaa kenraali Ratamo. Ongelmaksi nousee paitsi hengenvaara Ratamon joukkojen taholta myös naaraiden puute uudessa, toivottavasti vakiintuvassa pakenevien kanien yhteisössä: kaikki mukaan lähteneet olivat koiraita. Miten taata yhteisön tasapaino ja jatkuvuus? Ratamon kylässä - tai armeijassa - naaraita on yli tarpeen. Huima idea houkutella naaraita mukaan johtaa erimielisyyksiin ja verisiin yhteenottoihin. Pähkinän tiimin taistelujohtaja Rautatammi kehottaa Pähkinää ottamaan järjen käpälään ja toteaa:

"Pähkinä, en olisi sen hetken tulevan jolloin joutuisin puhumaan sinua vastaan. Mutta minun on sanottava, että hankkeesi päättyy tuhoisasti. Tiedän kyllä, mitä sinulla on mielessä - laskelmoit, että kenraali Ratamolla ei ole Vatukan tai Viikan veroisia kaniineja. Siinä olet oikeassa - tuskin on. Mutta se ei muuta sitä, ettei kukaan voi viedä sieltä pois naarasjoukkoa."

Hurmaava tarina koskettaa ajankohtaisuudellaan, ikiaikaisuudellaan ja vetävyydellään. Se on seikkailu, kertomus ystävyydestä ja sitoutumisesta, sodasta, rauhasta ja sovittelusta, yhteenkuuluvuudesta ja -kuulumattomuudesta, yhteisön voimasta ja persoonallisuuksista. Jopa lapsuuden traumojen, hallinnon ja hierarkioiden eri muotoja - autoritäärisestä demokratiaan - ja vammaisuuden teemoja käsitellään. Ja monia muita kanssakäymiseen vaikuttavia asioita. 

Oli surullista havaita kanien jatkuva pelko ja varuillaan olo, niin muiden lajien kuin kanssaeläjien uhkan vuoksi. Tarinassa on paljon taistelua ja väkivaltaa, etenkin loppupuolella, mitä ei ollut mukava lukea. Mutta tajusin, että näin lajit, myös ihmiset, toimivat. Varomme, varaudumme, hyökkäämme ja puolustamme, koska siihen löytyy aina hyvä syy. Miten järjetöntä, oman lajin kesken. 

Kirjailija tuo hienosti esiin kaniuden olemusta, joka on toinen kuin ihmisen. Se näkyy heidän toiminnassaan hykerryttävästi koko kirjassa, mutta muutamia eroja on myös kirjoitettu auki: 

"Kaniinit ovat ihmistä paljon herkempiä tajuamaan oman itsensä ohella kokonaisuuden." "Kaniineilla on omat tapansa ja muodollisuutensa, mutta ihmismittapuilla ne eivät kestä kauan ja niitä on vähän." 

Ymmärrän, ettei kirja ole luontokirja tai eläinopas. Se on silti niin ovelasti laadittu, että katson eri silmällä kaneja ja mietin, että olisi hyvä, jos katsoisimme kaikkia lajeja niiden lähtökohdista, osana luontoa ja maailmaa, jossa ihmislajinkin tulisi pärjätä. Nykyisin ei niin valitettavasti tapahdu, ja se on vakava uhka meidän lajillemme, joka on täysin riippuvainen ympäristöstään, vaikkei halua sitä tunnustaa.

Kenelle: Ajattoman seikkailutarinan ystäville, uljaan kerronnan lumoa kaipaaville, luontokatoa ja lajien selviytymistä miettiville, eläinten ystäville, elämän perustotuuksien etsijöille.

Muualla:
 Kirjakaapin kummitus luki kirjan aiemmin klassikkohaasteessa ja sanoo tarinaan muodostuvan raastavaa jännitettä. Yöpöydän kirjat -blogisti sanoi kirjan aiheuttaneen sukupolvelleen traumoja. Opettajien Lukufiilis sanoi kirjan olevan sellainen, jonka jokaisen tulisi lukea.

Richard Adams: Ruohometsän kansa (Watership Down). WSOY 1975. Suomennos Kersti Juva. 

Luin kirjasta vuoden 2018 pehmeäkantisen painoksen kirjastolainana. Elokuva- tai tv-versioita en ole katsonut. 

Kirjablogien klassikkohaaste 18. Haasteen vetäjä: Ankin kirjablogi.

Haastekuva Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat.





lauantai 27. tammikuuta 2024

Rupert Holmes: Näin murhaat pomosi. Thomas Erikson: Kehnot pomot ympärilläni.

Pikalainahyllyltä nappasin dekkarin, jolla on monia kiehtova nimi, uskon. McMasters-akatemia on "opinahjo kiinnijäämistä kaihtaville murhaajille". Murhaopas ei kehota surmaamaan ketään, edes pomoa, kevein perustein, vaan jo perehdytyksessä käydään läpi kysymykset, jotka tulee harkita ennen toteutusta. 

Kaikkitietävä kertoja on entinen akatemian ohjaaja, joka tuntee laitoksen toiminnan hyvin ja on kerännyt tietoa opiskelijoilta, värvääjiltä ja agenteilta. Kirja kuvaa opetustapoja ja niitä lukuisia aloja, joita akatemiassa opitaan, myrkyistä kiristykseen ja valeasuista väärentämiseen. Opiskelijoiden edistymistä valvotaan ja raportoidaan tarkasti:

"Hän on omaksunut McMastersin metodiikan, muovannut sen persoonaansa ja tavoitteisiinsa sopivaksi ja keskittynyt ihailtavalla tarmolla päämääränsä saavuttamiseen."

Kirjassa seurataan erään kurssin etenemistä aina osallistujien lopputyöhön saakka. Arvaatte varmasti, mikä on lopputyönä. Erityisesti tarkkaillaan Cliff Iversonia, jonka päiväkirjaa pääsemme myös lukemaan, ja hänen pomonsa, inhan Fiedlerin, murhan suunnittelua aina toteutusvaiheeseen asti. Kieltämättä Iversonilla vaikuttaa olevan hankkeelleen vankat perusteet, mutta asia tietysti mutkistuu. Onnistuuko Cliff kurssikavereineen suorittamaan lopputyönsä suunnitellusti? 

Herkullinen tietokirjamainen ote pysyy tiukasti kirjan alusta loppuun. Raportteineen, päiväkirjaosuuksineen ja lyhyine lukuineen se on helppo ja vaihteleva luettava. Nokkelat murhajuonet yllättävät, vaikka hieman kikkailun makuisesti. Ja loppupuolella, ennen suurta finaalia, aloin väsyä - opas on turhankin pitkä, 480-sivuinen. Viihdyttävä idea ja kelpo toteutus silti komeine kansineen ja sujuvine suomennoksineen. Sopii mainiosti pomoharmitustilanteeseen. 


Rupert Holmes: Näin murhaat pomosi. McMastersin murhaopas osa 1. (Murder Your Employer. The McMasters Guide to Homicide.) Bazar 2023. Suomennos Elina Salonen. Kansi Nic Oxby. 


Edellinen kirja toi mieleeni oikean tietokirjan ja Thomas Eriksonin, joka singahti kuuluisuuteen Idiootit ympärillämme -kirjallaan vuonna 2014. Hän esitteli värimallin, jonka mukaan ihmiset voi luokitella neljään ryhmään persoonallisuuden mukaan ja siten oppia ymmärtämään paremmin erilaisia käyttäytymisen eli viestinnän tapoja. Sietämään jopa työkavereita ja pomoja, vaikka he vaikuttaisivat vain raivostuttavilta. 

Tuskin oli toimistotyöpaikkaa, jossa ei olisi värejä mietitty sen jälkeen, ainakin omaa väriä (olen sininen), kenties siitä on ollut hyötyäkin. Vähintään se toi oivalluksen siitä, ettei hankala ihminen ehkä tahallaan ärsytä, vaan toimii vain parhaalla omalla tavallaan. 

Kehnot pomot ympärillämme - Miksi hyvä johtaminen on niin vaikeaa? oli sarjaksi kasvaneen kirjaidean kolmas teos, joka johdattaa ymmärtämään erilaisia persoonia johtajina. Tai ainakin sietämään, jotta ei tarvitse turvautua McMastersiin. Pomoille siinä on osio nimeltä Laiskat alaiset - Miksi jotkut työntekijät eivät tunnu saavan mitään aikaiseksi.

"Koska johtaminen on viestintää, on helppo ymmärtää miten asiat voivat mennä pieleen, jos esimies ei ymmärrä näistä asioista mitään. Ja johtajilta, jotka kulkevat vain omia polkujaan miettimättä, millaisia nuo polut ovat, menee jotain olennaista ohi. Esimieheltä on sinisilmäistä ja joskus suorastaan tyhmää olla käsittelemättä työntekijöidensä eroavaisuuksia. Se kuuluu keskeisesti johtamiseen, ja jos esimies ei siihen ryhdy, hän ei välttämättä ole oikealla paikalla."

Aika on ajanut esimies-termin ohi, nykyisin käytettäisiin sanaa esihenkilö. Ehkä se päivitetään tuleviin painoksiin, jos niitä tehdään. Muuten sisältö on ajankestävää peruskäsitteineen ekstro- ja introverteistä ja työelämän haasteista.

Onneksi olen saanut koko työurani saanut nauttia erinomaisista pomoista, koska olen itse heidät (työpaikan) valinnut - tosin joskus organisaatio on muuttunut äkkiä niin, että esihenkilöksi on tullut joku yllätys, mutta niistä tilanteista onneksi on päässyt nopeasti, jos se on tuntunut tarpeelliselta.

Viihdyttävää ja vetäväksi muotoiltua luettavaa tämäkin, eikä tee pahaa miettiä perustavanlaatuisia eroja ihmisten välillä. Tai kerrata, jos asiat tuntuvat itsestäänselvyyksiltä. Tietenkin kirja yksinkertaistaa rankasti monimutkaisia psykologisia kuvioita, mutta perusidea on selvä. Kaikki, mikä edistää kanssakäymistä, on mielestäni hyvästä, niin hyvinvoinnille kuin työn sujumiselle.

Muualla: Samaa mieltä oli Lily-blogisti Out of office. 

Thomas Erikson: Kehnot pomot ympärilläni. Atena 2019. Suomennos Tiina Ohinmaa. Graafinen suunnittelu Anders Timrén.