Karl Ove Knausgård: Yökoulu

Knausgårdin Aamutähti-sarja on edennyt neljänteen suomennettuun osaansa, enkä vain malta olla näitä lukematta. Kirjailijan tekstiin kestää aina hetken paneutua, mutta kun on sisällä, on vaikea päästä ulos. Olen Knausgårdin suhteen niin sanotusti "uskossa", kuten Juha Itkonen jossain haastattelussa sanoi olevansa. Uskoon johdattaneesta Taisteluni-sarjasta en saanut edes blogattua, sen verran suuren vaikutuksen se aikanaan teki. 

Yökoulu oli palkitseva odotetulla tavalla ja jäsentyneempänä kuin pari aiempaa. Keskiössä on vain yksi henkilö, norjalainen Kristian, joka kasvaa ärsyttävästä opiskelijasta ärsyttäväksi aikuiseksi. Harvoin tapaa näin epämiellyttävää päähenkilöä! Onko hän nyt täydellinen esimerkki minäminä-kulttuurin kasvatista? Kritiikkiä itseään kohtaan hän ei ymmärrä eikä kestä lainkaan. 

"Olin vain oma itseni, ja siitä hyvästä tällainen paskalasti naamaan." 

Poika haaveilee maailmanmaineesta valokuvaajana ja pääsee opiskelemaan valokuvausta Lontooseen. Hän on universumin keskipiste, loistava aurinko, jonka ympärillä kaikki muu on haaleaa tiskivettä. Vanhemmat, sisarukset, naisystävät, muut opiskelijat, heitä hän säälii keskinkertaisuuden tai muun vian vuoksi, jos tulee ketään ajatelleeksi. Enemmän askarruttavat taidetyöt ja ura, jota ihmiskontaktit häiritsisivät, jos hän piittaisi. Seuraan tuppautuva, älykkäitä koneita kehittelevä Hans on outo, ja onko niin, että Kristiania seurataan Lontoon kaduilla, vai kuvitteleeko hän erakkoudessaan olemattomia? 

"Olin jokseenkin tottunut siihen, että minua tuijotetaan, olin hyvännäköinen ja kasvoissani oli jotain arvoituksellista, mikä arvatenkin herätti ihmisissä niin uteliaisuutta kuin kaipuutakin. Mutta hänen tavassaan katsoa minua oli jotain erilaista. Aivan kuin hän tuntisi tai vähintään tietäisi minut."

Hän tutustuu Christian Marlowen Tohtori Faustus -teokseen ja viehättyy. Ehkä loistava kirjoittaja Marlowe jopa kirjoitti Shakespearen näytelmät, ajat täsmäisivät? Paljon puhutaan kirjoista ja musiikista valokuvataiteen ohella, taiteesta kiinnostunut lukija haluaa pysyä mukana. Kirjallisuutta opiskeleva Liz välttelee naapuriaan, nostan naiselle hattua: hän vaikuttaa tajuavan heti miehen harhaisen omakuvan, jota kuvataan tarkasti, välillä jopa lukijaa huvittavasti:

"Minä en ollut ihminen, joka luovutti. Olin ihminen, joka piti pintansa ja taisteli vaikeudet läpi."

Kun tapahtuu onnettomuus, johon Kristian sotkeutuu tarkoittaessaan "pelkkää hyvää" (lue: hölmöyttään) ja johon liittyy rikos, hän järkyttyy. Mikä lupaava inhimillisyyden merkki! Mutta taianomaisesti hän pelastuu pulasta. Ja jatkaa uraansa omalla tavallaan, kohoaa maineeseen ja menestykseen, yhtä itsekkäänä kuin aina. Parinkymmenen vuoden kuluttua hänen valokuvanäyttelynsä New Yorkissa on Tapaus. Vaikka hän luonnollisesti halveksii nykkiläisiä, kuten kaikkia muitakin. 

"He elivät valheessa, mutta eivät tajunneet sitä itse, vaan olivat päinvastoin ylpeitä siitä ja kaikesta mitä se edusti. He uskoivat jopa, että New Yorkissa oli jotain eurooppalaista ja joskus oikein leuhkivat sillä, mutta olisin tuhat kertaa mieluummin ottanut jonkin Keskilännen persläven, joka sentään eli vain yhdessä valheessa eikä yrittänyt enää toisella valheella kohottaa itseään muiden yläpuolelle niin kuin New York."

Jotenkin mies on päätynyt naimisiin ja isäksi, mitä ei olisi voinut uskoa. Ehkä se silti kuului hänen haaveisiinsa, jotka kaikki ovat toteutuneet, vai luotiinko olosuhde tarkoituksella jostain käsin? Koko kirjan mitalta olemme saaneet kuulla Kristianilta, miten ainutlaatuinen yksilö hän on, joten tämäkään kuvio ei kulje tavallista rataa. Esiin nousee yllättäen vanha rikostapaus, ja tapahtuu muutakin ikävää. Lukija jännittää, joutuuko mies maksamaan aiheuttamastaan pahasta, ja jos, millä hinnalla. Siitä saadaan viite heti kirjan alussa, kun mies kirjoittaa muistelmaansa vaiheessa, jolloin hänellä on enää yksi toive jäljellä. 

Knausgård on muuntanut Tohtori Faustus -tarinan nykyaikaan ja omaan kirjalliseen ilmaisuunsa. Tunnelma on aamutähtimäisen synkkä, pelkoa herättävä ja nimetöntä kauhua uhkaavasti väläyttelevä, mustan huumorin pilkahduksineen. Tuttuun tapaan kirjailija kuvaa henkilönsä ajattelua, arkisia toimia ja keskusteluja pilkuntarkasti, mikä luo tekstiin hypnoottista imua. Suuri kuvio kaiken taustalla ei ole loistava tähti, vaan jotain muuta. Vaikuttava teos, joka häiritsee ja osin ällöttää, osin pelottaa ja osin nostaa irvistyksenkaltaista hymyä; kylmäksi se ei jätä. Ainakaan "uskossa" olevia. Sarjasta on tarkoitus tulla seitsenosainen, joten monta on lukijalla vielä edessä. 

Muita Knausgårdilta:

Ikuisuuden sudet
Aamutähti
Poissa päiväjärjestyksestä

Karl Ove Knausgård: Yökoulu. Like 2026. Kansi Perttu Lämsä.

Lena Andersson: Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä

Lena Anderssonin kirpeät novellit oikeutensa ja tunteensa tiedostavasta nykyihmisestä osuvat terävinä ja huvittavat lukijaa. Ainakin siihen asti, kun alkaa miettiä omaa suhtautumistaan itseen ja muihin, saattaa nimittäin joutua epämukavuusalueelle. Mutta sellaiset ajatukset kannattaa häivyttää äkkiä ja keskittyä muiden käyttäytymiseen, se on paljon hauskempaa! (Ja "muut" ovat kirjassa vielä ruotsalaisia!)

Otetaan nyt vaikka nuori, kaunis Annie. Hänellä on vanhempi naisystävä, Simone, jonka jämähtäneeseen elämään Annie uskoo tuovansa raikkaan tuulahduksen. Joskus Simone on kuitenkin ärsyttävän epäluuloisen ja katkeran oloinen - Simone itse kuvaisi sitä tarkkanäköisyydeksi ja kriittisyydeksi - eikä Annie oikeastaan taida pitää hänestä. Tai ei ole pitämättäkään, sillä enemmän häntä kiinnostaa suhteensa naimisissa olevaan mieheen, josta hän jaksaa puhua loputtomasti. Kunhan he menevät oikeasti yhteen, Konstantinista tulee Annien toiveiden mies! 

Kumma kyllä, miehellä ei vaikuta olevan kiire muutoksiin. Andersson hajottaa roimasti vinoja ajatusrakennelmia minäkuvista tehokkaan lyhyessä mitassa. Eikä kyse ole vain nuorista naisista, Simonella on omat pinttymänsä. Onneksi molemmilla on hyvä terapeutti.

Entä sitten Liselotte? Hänellä on diagnosoitu rintasyöpä, eikä tämä ole asian hauska puoli. Vaan hänen päätöksensä "elää aidosti, karsia kaikki epäoleellinen ja panna asiat kuntoon". Tarkoittaako se sitä, että hän saa loukata Matildaa listaamalla tämän selän takana puhutut panettelut ja Matildan väärät käyttäymismallit, hyvän hyvyyttään ja silkkaa aitouttaan? Auts.

Novelli Olgasta irvailee suhtautumista maahanmuuttajaan. Rawia on huivia käyttävänä muslimina suvaitsevaisuuden ansassa hänkin. Amandan seurustelu kaatuu hänen analyysinsä poikaystävästä. Tytön mieleen ei juolahda, että "maailma voi olla suurempi kuin hän." Kuinka nuorisolaista, kuinka inhimillistä. 

"Tajuan että on rankkaa kuulla, ettei olekaan niin mukava kaveri kuin on luullut olevansa. Mutta miksi mistään ei voi puhua ilman että kaikki suuttuvat? On pakko pystyä myöntämään, miltä maailma näyttää."

Kipeitä pistoja, mutta pakko myöntää, että totuuspohjaa on: jokainen lukija löytänee jotain tuttua (ja inhimillistä), joko itsestään tai tuttavastaan. Anderssonin tiivistystaitoa ja huumoria arvostan. Ja sitä, että saamme hänet vieraaksi toukokuussa HelsinkiLitiin! 

Minäkeskeisyydestä ja tunnepuheen överiydestä ovat kertoneet muutkin kirjailijat; viimeisimmistä tulee mieleen Johannes Ekholmin Päähenkilö, jonka tihkuvaa ironiaa ja satiirista muotoa en ihan loppuun jaksanut lukea kuin kursorisesti silmäillen ja miettien, onko kirjan nimi heitto Saara Turusen Sivuhenkilölle. Huumoriakin on siinäkin, piilotetummin kuin Anderssonin hurjissa sivalluksissa. Liisa Keltikangas-Järvisen menestykseksi noussutta tietokirjaa Itsekkyyden aika vasta aloittelen, mutta osuvia sitaatteja on jo löytynyt, kuten:

"Elämme minäminä-aikaa. Ihmisen tulee tietää, mitä hän tahtoo, ja tietää, mitkä ovat hänen juttujaan. Hänen ei tule olla epävarma etsijä vaan oman elämänsä sankari. Hänen tulee pitää kiinni oikeuksistaan, hänen pitää saada olla ihmissuhteissa oma itsensä, kompromisseihin hänen ei tule taipua. Hän itse on projekti, jota hän hoivaa."

Kenelle: Itsekeskeisyyteen ja sisäisiin sankareihin kyllästyneille, hyvinvointi- ja selfhelp-boomia ihmetteleville, ihmissuhteiden vaikeuksia pohtiville, terävää huumoria arvostaville. 
 

Lena Andersson: Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä. (Studie i mänskligt beteende.) Siltala 2025. Suomennos Sanna Manninen.

Jung Chang: Lentäkää villijoutsenet

Rankasti ravisteleva tositarina Maon ajoista Kiinassa, Villijoutsenet, kertoi kolmen sukupolven kiinattarista, joista kirjailija itse on nuorin. Kirja ilmestyi alunperin vuonna 1991, suomeksi 1992, ja sitä saa nykyisin kaupoista pehmeäkantisena versiona. Kannattaa lukea, jos ei vielä ole tuttu! 

Jung Chang on nyt 73-vuotias ja julkaisi menestyskirjalle jatkon. Se kertoo hänen ja edesmenneen äidin elämästä myöhemmin ja kertaa alussa jo ensimmäisessä kerrottua perheen ja maan historiaa. Se on hyvä ratkaisu lukijalle, jos Villijoutsenten lukemisesta on jo aikaa tai se on kokonaan lukematta. 

Lyhyesti: kirjailijalla oli paljon onnea ja mahdollisuuksia, joita useimmilla kiinalaisilla ei ollut. Vuonna 1978 hän pääsi opiskelemaan Englantiin! Matka oli mutkainen ja maa valvoi kansalaisiaan ulkomaillakin, mutta vapaus kasvoi, jopa Kiinassa. Tyttö oppi, että länsimaiset ovat ihmisiä eivätkä avaruusolennon kaltaisia kummajaisia. Hän opiskeli, väitteli tohtoriksi, sai töitä ja meni jopa naimisiin - ei läpihuutojuttu tuossa maailmassa. Hän päätti jäädä Britanniaan. 

Valvonta ja politiikka olivat aina läsnä vähintään taustalla, mutta uuden Kiinan vapaushuumassa vuonna 1983 hän alkoi haaveilla pääsystä vierailemaan maassa katsomassa äitiään ja muita sukulaisia, mikä onnistuikin, monin uhrauksin ja kommervenkein molemmissa päissä. Matka tuotti aineiston Villijoutsenet-kirjaan. Äiti kehotti tekemään kirjasta perheen oman kohtalon muistelun, mahdollisimman pitkälle ilman yleisiä taustatietoja tai tilannekommentteja. Näin se olisi mahdollisimman vähän provosoiva ja politisoitunut, ja ratkaisu oli oikea: "Äidin viisauden ansiosta Villijoutsenet on kestänyt hyvin aikaa." 

Britannian kansalaisuuden saamisen ja kirjan suurmenestyksen ansiosta vierailut Kiinaan onnistuivat myöhemminkin, 1990-luvulla, vaikkeivat vaivatta: viranomaiset yrittivät jopa ovelaa juonta, jolla Jung Chan olisi voitu rikollisena määrätä vankilaan. Ensimmäisen kirjan ollessa vielä kesken ajattelu Kiinassa oli kuitenkin alkanut muuttua: "Maon jumalallista asemaa pidettiin yllä vain koska sen laskelmoitiin olevan poliittisesti kannattavaa, mitään aitoa palvontaa taustalla ei enää ollut. Ehkä juuri siitä syystä kukaan ei myöskäään yrittänyt tosissaan estää minua jatkamasta tutkimuksiani." 

Jung Chang jatkoi tutkimus- ja kirjoitustyötään. Hän kirjoitti elämäkerrat Maosta (ilmestyi 2006) ja Kiinan keisarikauden viimeisestä merkittävästä hallitsijasta, leskikeisarinna Cixistä, joka kirjailijan mukaan "avasi Kiinan oven" aloittamalla maan modernisoinnin jo 1800-luvun luvun lopulla ja muun muassa kielsi naisten jalkojen sitomisen. 

Kunnes kommunismi asetti omat tiukat rajoitteensa ja mielipuolisena näyttäytyvät sääntönsä kansalaisilleen Maon palvontakulttuurin myötä. En mene siihen tarkemmin tässä, mutta sen verran voi sanoa, ettei Mao lainkaan hävinnyt muille kuuluille diktaattoreille, kuten vaikka Hitlerille tai Stalinille, julmuudessaan ja järjettömässä omien kansalaistensa vainoamisessaan. Josta länsimaat vaikuttavat olleen joko tietämättömiä tai tahallisen välinpitämättömiä. Tämän jälkeinen aika oli maassa hitusen vapaampaa, kertoo kirjailija. Kunnes valtaan astui Xi Jingping. Se oli kirjailijalle pelottava uutinen, takapakki Kiinan kehityksessä.

"Maon kauden päättymistä aikaa oli leimannut politiikkka, joka oli tähdännyt ystävällisiin väleihin länsimaiden kanssa, oli sekin radikaalisti muuttunut. Länsi oli nyt vihollinen." 

Vuoden 2018 jälkeen kirjailija ei enää päässyt Kiinaan - tai olisi päässyt, mutta tuskin sieltä pois, eikä hän uskaltanut ottaa riskiä edes äitinsä lähestyvän kuoleman alla. Hän on kirjoittanut muitakin tietokirjoja (joista yllämainitut on suomennettu, muita ei) ja jatkoi elämäänsä Lontoossa. Luonnollisesti hänen kirjansa ovat Kiinassa kiellettyjä, koska ne kertovat todellisuudesta, jota ei julkisesti ole eikä ole ollut olemassa. 

Erikoinen maa, totta tosiaan, keisarillisella historiallaan, sittemmin kommunismi-ikeessä, ja nyt yhdistämällä autoritäärisen valtionjohdon vilkkaaseen taloudelliseen toimintaan, kapitalismiin siis, ja monenlaiseen tutkimukseen ja kehitykseen. Maan vaikutusvalta on valtava ja kasvaa - jo pelkkä mittakaava tekee siitä keskeisen pelaajan maailmanjärjestyksessä. 

Kirjassa on lyhyt maan historian tärkeimpien vaiheiden kertaus, kartta ja valokuvaliitteitä, mikä tekee siitä näppärän tietopaketin Kiinan vaiheista ja eräistä ihmiskohtaloista kiinnostuneille.

Jung Chang: Lentäkää villijoutsenet. (Fly, Wild Swans; My Mother, Myself and China.) Otava 2025. Suomennos Riina Vuokko. 

Samuli Knuuti: Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä

"Suuruudenhullu esikoisromaani", sanoo lieve. 857 sivua hulluutta: kirjailijuutta, kustannustoimittamista, tulevaisuusvisiota, lukemista sekä (muista) uhkatilanteista selviytymistä satiirisesti, usein yllättävästi, ja tietysti huolella toimitetusti. Onhan kirjailija yksi merkittävistä suomalaisista kustannustoimittajista. Kun miehelle alkoi kertyjä elettyjä ja työvuosia, kehittyi myös haave omasta kirjasta todeksi kansien väliin saakka. Mikäpä siinä, antaa mennä! Uteliaana tirkistelen kustannusmaailmaa tätäkin kautta.

Ja Knuuti antaa mennä. Hänen henkilönsä elävät aikaamme edellä, ei kaukana, yhden tai pari vuosikymmentä. Moni asia on ennallaan, vaikka jotain on muuttunut: Kirjailijat ovat pitäneet vuoden mittaisen julkaisulakon parantaakseen asemaansa. Tom Cruise on tehnyt Mission Impossible 11:n. Don De Lillo on kuollut yli satavuotiaana. Timo Virtanen on Suomen presidentti, Taylor Swift USA:n. Afrikassa asuvat "ökyrikkkaat planeetantuhoajat", ja sitä rataa.

Minäkertoja, kirjailija Klaus Pettymys astuu kustantamon juhliin ja kulkee kuohuviinilaseineen odottelemassa uusimman kirjansa tulevaa ilmestymistä, uusien käännösoikeuksien myyntiä ja entisten teostensa uusintapainosten määriä. Luvut ovat tietysti häikäisevän suuria, ja kustantamon johtaja kaveeraa ilolla Klausin kanssa (ystävyys on molemminpuolinen). Kirjailija tapaa kollegoita, alan väkeä ja tietysti oman kustannustoimittajansa, Niku Nuutin. 

"Niku on se arkkityyppinen kustannustoimittaja, joka on epäonnistunut kirjailija (mihin T.S. Eliot, runoilija mutta myös kustannustoimittaja, aikanaan lisäsi, että niin ovat myös useimmat kirjailijat)."

Henkilöistä tulee kirjan mittaan tuttuja lukijalle. Alku on tätä tavallista. Klaus ja Paula odottavat vauvaa, tai ainakin Paula odottaa. Oodi järjestää kirjallisuustilaisuuksia, Amos Rex näyttelyitä. HS:n kriitikko moittii Klausin kirjaa. Uusi supervaarallinen huume leviää. Mutta oudot asiantilat alkavat vallata tarinaa. En kerro syytä, mutta Klausin on pakko lähteä Afrikkaan. Niku sanoo:

"Minusta Klaus oli eksyksissä, oli aina ollut. Kaikki kaunokirjailijat ovat, ainakin hyvät sellaiset. Jos tietää minne on matkalla, silloin todennäköisesti tajuaa myös, ettei määränpää ole sen arvoinen." 

Minäkertojat lisääntyvät (eivät keskenään). Kirjailija Sirita, Timo-presidentti ja muutama muu. Sitten ovat mukana tietysti "he". Ja Sanoinkuvaamaton, mekanismi, joka maailman on pidettävä käynnissä välttääkseen totaalisen luhistumisensa. Polttoaineena ovat tarinat.

"Näin rappeutuminen aina alkaa: pienistä asioista. Tartunnasta, jota ei kukaan huomaa, aivan samaan tapaan kuin flunssaviruksen levitessä."

Kirjan nykyhetkessä kirjat koostuvat yhä enemmän emojeista. "Emojit "ovat hieman samanlaisia kuin heroiini: niiden käytön aloittaminen on paljon helpompaa kuin lopettaminen." Muitakin uudistettuja kirjan ja niiden levityksen tekotapoja fantasioidaan. 

Samuli Knuuti oli Miki Liukkosen kustannustoimittaja ja ystävä, ja Mikin henki leijailee kirjassa. Oletan osan Klausin ja Nuutin keskusteluista ja ajatuksista olevan peräisin todellisuudesta, ehkä mausteisena ja hyvin sekoitettuna. Tiedän Mikin olleen normiarjesta ja käytännön asioista yhtä kiinnostunut kuin Klaus, eli ei lainkaan. Myös kirjailijuuden idea ja kunnianhimo, joka ei täysin saavuttanut huippuaan, vaikuttavat tutuilta, sekä hurjat ideat, kuten Klausin: "Kirjoitan siis postuumin kirjani silloin, kun tunnen olevani kaikista korskeimmin elossa, koska se sitten onkaan." Kirja käsittelisi sitä, millaista on olla elossa. Sillä Klausin mielestä "kuolema on aivan hirvittävän yliarvostettua". Myös alkoholismi kulkee kirjassa, ja mielenterveyden haaste - siitähän koko kirja oikeastaan kertoo. Vai sittenkin kirjallisuudesta ja taiteesta?

"Me emme koskaan tiedä, mitkä asiat päätyvät määrittämään meitä."

Kirjaviitteiden (ja leffa-, peli- jne. viitteiden) määrä on iso ja palkitseva niitä tuntevalle ja tunnistavalle lukijalle. Rakkaus kirjallisuuteen on teoksen hieno kantava voima. Sen mukana sietää myös kokeilevaa, poikamaisen pikkunokkelaa, mutta monesti hymyilyttävääkin tekstinjuoksutusta. (Vaikka kun ninjat mainittiin, aloin pelätä.) Tekstiä erityisen kirjalliselta henkilöltä, joka tuntee vähintään lievää ikääntymispaniikkia. Pitänee mainita myös espoolaisuuden tuulahdus.

 Estävätkö tarinat maailmanlopun? Pitävät rattaat pyörimässä?

"- Maailma on jo loppunut. Me olemme vain eksyneet epilogiin...

 ---

- Tuota... Eikö kukaan aio syödä noita croissantteja? Voisinko minä ottaa...?" 

Samuli Knuuti: Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä. WSOY 2025. Kannen suunnittelu Sami Saramäki.

P.S. Aloin miettiä, onko kustannustoimittajista tehty aiemmin romaaneja. Monessa viihdekirjassa esiintyy ammatin edustaja, mutta työ on vain taustakulissia pääjuonelle. Tuttuja ovat Aino Vähäpesolan Suurenmoinen epävire, Anne Tylerin Jää hyvästi, Marian Keyesin Tarinan toinen puoli ja Nina Within Lähettäjä tuntematon. Blogistani löysin myös Jose Saramagon Lissabonin piirityksen kirjurin, joka on ihan pakko mainita tässä kohtaa! Vaikkei kustannustoimittajaa terminä kirjan tapahtuma-aikana tunnettu, päähenkilön työ oli samantapaista.

Hakukone ehdotti John Boynen Kuudes mies -teosta, jota en muista lukeneeni, ja ruotsalaista Johanna Schreiberia, jolta olen lukenut yhden viihdekirjan. Eli en löytänyt romaanipuolelta vastaavaa kustannustoimittajana elämistä kuin Knuutilla. Ainutlaatuista siis! Vai onko, tuleeko sinulle mieleen?

Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että kustannustoimittajan nimi mainittaisiin romaaneissa yhtenä tekijänä. Tosin siitä seuraa monenlaista, mitä Kirjamies pohti Journalisti-lehdessä. Ehkä vaikeinta olisi rajanveto, milloin kustannustoimittajan panos on ollut kirjan lopulliselle muodolle olennainen; jotkut tekevät työtä satoja tunteja, mutta olen kuullut kirjailijatutulta kustantamosta, jossa kirjaa ei edes oikolueta ennen painoon saattamista. (Vaikka oikolukijan mielestäni pitäisi olla eri henkilö kuin kusti, joka voi olla liian "inessä" kirjassa vahtiakseen kirjoitussääntöjä, ja hänen osaamistaan pitäisikin käyttää muuhun kuin tekniseen tarkistukseen.) Käytäntö pysynee entisenlaisena, kusti mainitaan kiitoksissa, jos hän antaa luvan ja kirjailija haluaa.

Chris Whitaker: Kaikki pimeän värit

Katoamismysteeri, sarjamurhaajatrilleri ja rakkaustarina, kertoo kirjan lieve. Ja paljon muuta, lisäisin. Lapsuuden traumat ja aikuiseksi kasvaminen, ystävyys ja sitoutuminen tai niiden vastakohdat, elämän ja kuoleman rajojen kolkuttelu, vapaan tahdon ja pakkomielteen suunnat, ainakin näitä runsas kirja sisältää. 

Teksti hengästyttää alusta saakka. Se vie lukijan pimeään, josta on vaikea pyristellä ulos. Kun 13-vuotias yksisilmäinen, merirosvoa leikkinyt Patch siepataan pikkukaupungissa Missourissa, muuttuu monien ihmisten elämä pysyvästi. Patch tarkoitti hyvää, pelasti sekaantumisellaan väkivaltatilanteeseen tytön, Mistyn, jota iso mies ahdisteli. Seuraus: poikaa pidetään kirjaimellisesti pimeässä kuukausia.  

Saint ei suostu menettämään ystäväänsä. Mutta hänkin on vasta lapsi, mitä hän muka voi tehdä? He ovat köyhää väkeä, tottuneet pärjäämään omin voimin, niillä vähillä eväillä, jotka onnistuvat elämältä tiristämään. Mietin, ylittikö Patch jonkin kielletyn rajan ja joutui sen vuoksi karmeaan tilanteeseensa? Esimerkit hyvistä aikuisista ovat nuorilla vähissä. Saintilla on sentään isoäitinsä, Norma.

"Saint ei ollut kokenut mitään sen ensimmäisen illan kaltaista.
Hän istui etukuistilla jalat ristissä, jalkapohjat likaisiksi tummuneina. Isoäiti nousi seisomaan, kun poliisiauto ajoi ohi lyhyet valot päällä. Norma ei tarjonnut lohtua eikä latteuksia. Saint ei tiennyt kovempaa naista pelättäväksi tai ihailtavaksi." 

Entä Patch, mustassa vankilassaan? Juonipaljastus ei ole pojan selviäminen ulos hengissä, siitä tarina vasta alkaa. Sillä hän on aistinut lähellään auttajan, tytön, joka pitää hänet elossa tarinoillaan, rohkaisullaan, satunnaisilla kosketuksillaan. Oliko tyttö oikea vai hallusinaatio?

"Se oli ensimmäinen päivä.
Patch hytisi ja itki ja haparoi silmäänsä, joka oli kyllä auki, mutta mitään nähtävää ei ollut, sillä hän oli löytänyt maailmansa äären ja tuijotti sen loppua."

Patch haluaa löytää tytön: siitä tulee hänen ainoa tehtävänsä.

"Ja niin hän eli poikkeustilassa, elämisen ja elämättömyyden, elämän jatkamisen ja elämän pysähtymisen välitilassa." 

Moni ei usko tytön olemassaoloon, mutta sana leviää ja käy ilmi, että tyttöjä on seuduilla kadonnut useita. Paljon. "Eksyneet elämästään", sanotaan. Patch tapaa epätoivoisia vanhempia. Poliisit tekevät työtään. Mutta vinkit ovat liian hataria, elämä jatkuu nilkuttaen niillä joilla jatkuu. Patch ja Saint kasvavat aikuisiksi. Pimeys Patchissa pysyy, mutta hänen maalauksissaan loistavat värit, joita tyttö vankeudessa hänen mieleensä sanoin väritti, epätoivoinen toivo pysyy yllä. Vihjeitä löytyy lisää, kun tarina vie paikasta toiseen, kaupunkeihin, vankiloihin, taidenäyttelyihin, pankkeihin. Kuluu 30 vuotta.

Teksti on upean painavaa ja vaikuttavaa, sujuvasti luettavaa silti, vaikka sitä on paljon ja monia pieniä viittauksia palasin välillä takaisinpäin tarkistamaan. Älykkäästi laadittu teos pitää tunnelman yllä tehokkaasti. Sain samanlaisia tuntemuksia lukiessani Hanya Yanagiharan kirjaa Pieni elämä, osa teemoistakin on samoja. 

Mutta Whitaker ei ole lukenut sitä: kysyin tästä kirjailijan vieraillessa Helsingissä (pääsin samaan kuvaan onnistuneessa uudessa HelsinkiNoir-tapahtumassa). Hän kertoi yleisölle kokemuksistaan, joista tarina kumpusi. Pahoinpitelyistä ja tappeluista, huonouden tunteesta, järjettömistä ja epäonnistuneista keinoista sen selättämiseen. Ensimmäinen menestynyt kirja muutti hänen elämänsä täysin. Voisi siis siteerata häntä itseään kirjan sanoin, jotka joku sanoo Patchille:

"Olet siis valossa nyt, mutta olet pimeästä tullut."

Kirja on englantilaisen Whitakerin viides romaani ja ensimmäinen suomennettu, lisää on tulossa. Tarinasta on tulossa myös tv-sarja.

Chris Whitaker: Kaikki pimeän värit. (All the Colours of the Dark.) WSOY 2026. Suomennos Arto Schroderus. 

Suomen Kansallisteatteri: Nämä juhlat jatkuvat vielä

Saatiin näytelmä Turusta Helsinkiin, Kansallisteatterin ja Turun kaupunginteatterin yhteistuotantona, ja se on erinomainen juttu se: itse asiassa jo koko näytelmän lähtökohta on melkoisen ainutlaatuinen. Äkkiseltään ei tule mieleen toista kirjaa tai näytelmää, jossa yksi päähenkilöistä on ihailemastaan ihmisestä alkuperäisteoksen kirjoittanut tekijä. Onko sellaisia? Asetelma on jännittävä, mutta toimii. Teatterintekijöiden ammattitaito näytti jälleen voimansa.

Eeva Kilven tuntevat nekin eli mekin, jotka vähemmän runoutta lukevat. Tiedämme hänen elämäntehtävänsä olleen taiteilijuus, kirjoittaminen, ja aiheitaan luonnon ja ihmisyyden, etenkin naiseuden, merkityksen esiintuonti ja aforismimaisen tarkka havainnointi. Näytelmän (ja sen innoittaneen kirjan) pohjalta vasta tajusin Kilven visionäärisyyden.

Hänen mielensä tuntuu olevan huimasti laajempi kuin taviksella, joka ahertaa arjessaan eikä malta nosta katsettaan kauemmaksi. Saati osaa muotoilla ajatuksiaan Eevan tavoin viisaaseen, terävään ja usein humoristiseenkin muotoon, vaikka tekstien perusvire saattaa olla haikea monista syistä. Kuten siitä, että taiteilija joutui lapsena perheineen sodan jalkoihin ja evakoksi Karjalasta. Kuolema ja yksilöä suuremmat uhat iskostuivat mieleen jo pienenä.

Luonto kaiken perustana ja sen suojelun tarve oli runoilijalle selvää jo aikana, kun muu maailma vasta alkoi ajatukseen herätä. Sanomana pidän sitä, ettei ihmistä ole ilman kaikkea muuta elävää eikä ihminen ole kaiken valtias, vaan pieni osa suurta kokonaisuutta. Mikä ei tarkoita sitä, että yksilön arki olisi turhaa tai mitätöntä. Eeva Kilpi tarkkaili antropologin tarkkuudella niin omaa kuin muiden elämää, mutta pyrki yhä enemmän katsomaan asioita vähemmän ihmiskeskeisesti. 

Näytelmä kuvaa Eeva Kilven elämän ja hänen ajattelunsa ja tuotantonsa kehittymisen kaaren alusta tähän päivään, jolloin taiteilija on jo hauras, osin sanojen tavoittamattomissa. Kun Anna-Riikka Carlson alkoi vierailla tämän luona kustantajan edustajana, he löysivät toisistaan sukulaissielut tekstien rakastajina ja ymmärtäväisinä ystävinä. Eeva halusi Anna-Riikan kirjoittavan tapaamisten sisällöt muistiin, ja niistä syntyi kirja, vaikka Anna-Riikka oli epäileväinen - eihän hän kirjailija ole! (Oli kuitenkin, Eeva näki tämänkin jo ennalta.)

Lavalla Eija Ahvo loistaa Eeva Kilpenä. Hän on täysin samastunut rooliinsa, luontevuus on häkellyttävää. Anna-Riikkaa, tai siis näytelmässä kustannustoimittaja Aadaa,  esittävä Jonna Järnefelt on erilainen kuin se Anna-Riikka, jonka tunnen, ehkä tarkoituksella etäännyttäen, ehkä tuoden esiin puolia, joita en tunne. Tutut kirjassa eläminen ja tekstirakkaus käyvät selviksi. Musiikista vastaava Maija Ruuskanen on mainio niin muusikkona kuin esittäminään sivuhenkilöinä ja toi lavalle tuoreen tuulahduksen muisteloiden oheen. 

Pelkistetty näyttämö ja valaistus saivat elävyyttä vanhoista valokuvista ja videoista. Näytelmä on pitkähkö, mutten kertaakaan ehtinyt katsoa kelloa, kuten kärsimättömänä usein katsomossa teen. Toinen puoliaika nosti kierroksia riemastuttavan räväkästi. Avioeronsa jälkeen Eeva Kilvellä oli aistillisena naisena toki miessuhteita, mutta kuka niitä muistaa - ja Kilpi-tietäjät tietävät, mikä on kolmen sanan lause, joka summaa mieskokemuksia. Kiusallanikaan en toista sitä tässä, mutta jos tiedät, sillä voi brassailla, sanotaan se yhteen ääneen!

Taiteilijuus eli yli perhe-elämän. Kolme poikaa saivat viettää kesiään Savon-mökillä, joka tulee Kilven kirjojen lukijalle tutuksi. Äidin ja lasten suhde jäi kaukaiseksi, mitä Eeva suri myöhemmin. Monia tunteita näytelmä herättää myös katsojassa, surusta ihailuun ja nauruun, monenlaisen olennaisen miettimiseen. Hieno, kohottava ja viihdyttävä kokonaisuus kaikkine elementteineen, ideoineen ja ihmisineen, jotka tekevät elämäntarinan todelliseksi ja elämänmakuiseksi. 

Suomen Kansallisteatteri: Rakas Eeva. Nämä juhlat jatkuvat vielä. 

Näyttämöllä Eija Ahvo, Jonna Järnefelt ja Maija Ruuskanen
Alkuperäisteos Rakas Eeva. Nämä juhlat jatkuvat vielä. Anna-Riikka Carlson
Teksti Kati Kaartinen
Sävellys Maija Ruuskanen
Lyriikat Eeva Kilpi ja Kati Kaartinen
Ohjaus Laura Mattila
Visualisointi ja valosuunnittelu Veli-Ville Sivén

Helsingin ensi-ilta Kansallisteatterissa 26.2.2026. Kantaesitys Turun Kaupunginteatterissa 23.10.2025.

Teatterin kuvapalvelun kuvat Otto-Ville Väätäinen paitsi alun julistekuva Satu Kemppainen.

Lina Wolff: Lihan aika

Ei ole kirja lihansyönnistä eikä teurastusta dekkaritapaan, vaan vie ajatukset perinteisemmin lihan ja hengen suhteeseen. Kumpi ihmistä määrää ja määrittää? Uskonnostakaan ei ole kyse, vaikka yksi keskeisistä kertojista sattuu olemaan nunna. 

"- Älä anna lihan sanella ratkaisuja, äiti sanoi. - Etsi ylevämpi päämäärä. Monilla ihmisillä lihan voima on suurempi kuin sielun, ja monille ihmisille elämä siksi on lihan aika eikä sielun. Lucia, varo lihan aikaa.
Olisipa äiti aavistanut, miten tunnollisesti noudattaisin hänen kehotustaan."

Ruotsalaisen maaseutulehden toimittaja saa apurahan Madridin matkaa varten. Ehkä matka toisi elämään sisältöä, jota nainen kiihkeästi kaipaa - ja ehkä niin käykin, mutta odottamattomilla tavoilla. Baarissa hän kuulee mieheltä nimeltä Mercuro uskomattoman elämäntarinan, johon nainen sotkeutuu, niin, lihan vai hengen vetämänä? 

Tarinan myötä lähdemme seuraamaan netin liveshow'ta, nimeltään Lihan aika, ja miestä, joka joutuu ohjelmaan pelastaaksen avioliittonsa julkisin tunnustuksin mokailuistaan. Kuka hullu lähtee suoraan lähetykseen kertomaan intiimejä asioitaan, ajattelin, kunnes muistin realitysarjat, joita tuutista oikeasti tulee jatkuvasti. Aika moni siis. Mercuron mukaan pakotti vaimo. 

"En ole pohtinut, kadunko vilpittömästi vai olenko tosiaan vain kauhuissani seurauksista. Sillä mitä vilpitön katumus edes on? Tajuan, että lähinnä minua todellakin hirvittävät seuraukset. Minulle sopisi oikein hyvin, jos voisin pitää uskottomuuden mutta vapautua seurauksista. Sisimmässäni olen tyytyväinen, etten tunne aitoa katumusta, koska katumus on mielestäni hyödytöntä. Pelolla, jota nyt tunnet, sen sijaan on ilmeinen funktio: seurausten pelosta syntyy halu tehdä parannus. Parempaan ei ihminen pysty."

Hauskasti kirjailija tuo esiin nykypäivän julkisten anteeksipyyntöjen onttouden. (Mieleeni tuli erään saarivaltion ex-prinssin kuuluisa BBC-haastattelu.) Mutta se on vain yksi ilmiöistä, joihin kirjailija tökkää kynänteränsä ihmisten räpiköinnissä mitenkuten kohti jotain, mitä he eivät itsekään osaa määritellä. Räpiköinti ei välttämättä vie mihinkään, mutta tarina vie surrealistisille rannoille, kun mies ei pääse eroon show'n tekijöistä ja pyytää lehtinaista auttamaan. Nainen, Bennedith, on omaa merkitystään etsiessään tutustunut Madridissa ihastuttavaan pariskuntaan. Sen rooli nousee yllättäväksi Bennedithillekin, ja hänen toimistaan kiinnostuu nunna Lucia. 

Terävä, tekstiltään taitava teos viihdyttää ja jättää häiritsevän olon - plussaa sekin. Langanpäitä ei solmita, joten selkeän juonivetoista hakevalle en suosittele. Mutta ajankohtaisen pohdiskelun ja ronskinpuoleisen proosan ystäville kyllä.

Lina Wolff kertoo itse kirjoistaan HelsinkiLit-tapahtumassa toukokuussa 2025, kiinnostavaa nähdä! 

Lina Wolff: Lihan aika. Otava 2025. Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom. Kansi Jenni Saari.