Matti Rönkä: Yyteet

Tuntematon sotilas on aina pinnalla, mutta tänä vuonna erityisesti. Uusi elokuva saadaan syksyllä, kesä- ja muuta teatteria on nähty monilla paikkakunnilla. WSOY julkaisee kirjan Toinen tuntematon, joka kertoo novelleina siitä, millaista Tuntemattoman naisten sodanaikainen elämä olisi voinut olla.

Matti Rönkä lähestyy aihetta huumorin ja työelämän näkökulmasta siirtämällä tutun tarinan toimistoon ja nykykieleen. Sota on yt-neuvottelua, sotilaat it-koodareita, joita johtavat heidän taitavat ja vähemmän taitavat esimiehensä upseereiden sijasta. Mainio idea ja rinnastus, joka toimii ja kolisee, jos bisneselämää yhtään tuntee.

Nauroin ääneen monta kertaa nokkelille oivalluksille, suurimpana toki se, että sekä hahmot että juoni on napattu Tuntemattomasta. Toimistoympäristöstä löytyvät Lammiot, Vanhalat, Hietaset ja muut, juuri sellaisina kuin he it-firmassa työskennellessään voisivat olla. Rönkä päivittää heitä avarakatseisesti mutta jättää tunnistettavia piirteitä, joiden oivaltamisesta lukija saa iloa.

Tutuimpien nimien lisäksi mukana on myös hahmoja, joita ainakaan minä en muista, kuten Mielonen, mutta nekin Tuntemattomasta löytyvät, luulen. Pitäisi tosiaan lukea alkuperäisteos uudestaan!

Tarinaa kertoo Koskelan Ville. Uusi johtaja Tanja "Tane" Lammio laittaa organisaation uusiksi johdosta alkaen niin, että työntekijät joutuvat hakemaan paikkojaan uudelleen - normimenettely nykyisin.

"Mehän olemme joustava organisaatio. Tai meistä tulee. Keskiössä on osaaminen. Joustavuus. Vaihtelu. Kierto." 

Viimeistään siinä vaihessa purskahtelin, kun paikalle saapuu täydennysjoukoiksi Rocca ja hänen parinsa "kaikessa", Suzy. Rocca on yhtä paha suustaan ja periaatteen henkilö kuin esikuvansakin, vaikka on nyt nainen. Rönkä on yllättäen ennakkoluulottomampi kuin tuleva uusi elokuva, jossa kuulemma kaikki sotilaat ovat jostain syystä edelleen miehiä.

Tarinassa vilahtavat myös Villen lääkärivaimo Leena sekä veli Jussi.

"Jussi pilkkasi minua Mafalda-faniksi ja tyypilliseksi Tenava-älyköksi. Sama porukka jonotti vähän aikuisempana elokuva-arkistoon, katsomaan jotain bulgarialaista mustavalkoleffaa."

Ville yrittää sopeutua työelämän muutoksiin, selittää muutostarvetta muillekin ja liennyttää pahimpia riitoja. Lammion puhe on niin perusbisneskieltä, että turtuneena konttorirottana en enää vuosiin ole huomannut siinä mitään kummallista, mutta kirjoitettuna se kieltämättä näyttää koomiselta.

"Uusi srategia, uusi organisaatio, uusi asento ei ole vielä ehtinyt purra. Mutta tulevaisuuttahan tässä rakennetaan. Ja pankki ja omistajat ovat ihan vahvasti takana. Juurikin niin. Mutta kolmas kvartaali pitää saada paremmaksi. --- Juurikin näin. Halusin kutsua teidät koolle, koska te olette kuitenkin firman tärkein voimavara." 

Yyteet eivät ehkä ole sodan kaltainen uhka elossa olemiselle, mutta toimeentuloa ja mielenterveyttä ne vakavasti uhkaavat. Ja kuten kaikki moisia kokeneet tietävät, niissä ei ole mitään hauskaa. Siksi on tervetullutta terapiaa lukea aiheesta kerrankin hymy huulilla!

Tuntemattoman juoni taipuu yllättävän hyvin bisnesmaailmaan. Tutut tapahtumat toistuvat, seisontarangaistus, Roccan uroteot, ryyppäjäiset - nyt luonnollisesti rantahotellissa firman kehityspäivillä - ja monet muut. Huippuna tietenkin pienen firman sinnittely suuryrityksen fuusiouhan alla.

"Mutta juurikin näin. Tuo on hyvä vertauskuva. Leveämmät hartiat. Ne ovat turva meille. Eivät uhka."

Tiedämme, miten siinä käy. Kirja on mainio päivitys Tuntemattoman tunteville ja naurattaa pitkään lukemisen jälkeenkin.

Kenelle: Yritysmaailmaa tunteville, Tuntemattoman sotilaan ystäville, yyteet läpikäyneille, naurua kaipaaville.

Matti Rönkä: Yyteet. Gummerus 2017. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. Kustantajan lukukappale.

Matti Rönkä: Eino

Eino muistaa asiat ihan tarkasti, mutta pientä sekavuutta alkaa ulospäin ilmetä. Aivoverenkierron häiriöitä, sanoo lääkäri, kun pojanpoika Joonas käy ukkiaan sairaalassa katsomassa. Omalle pojalleen ei Eino vanhoista asioista ole halunnut puhua, mutta lapsenlapsi on eri juttu. On niin sinnikäs, vanhojen valokuviensa kanssa. Ja ehkä Einokin on jo eri roolissa, kohta luopuvana. Tarkka lääkäri huomaa luodin aiheuttamat vammat kehossa.

"- Niin. Ukki haavoittui. Mutta hän selvisi siitä. - Mutta kun Ukki sanoi, että ei sitä sodassa ammuttu."

Kaikkea Eino ei silti kerro, vaikka muistaa. Sotaa, joukkohaudan hajua, kuivunutta lihaa, jäännöksiä. Tappamista ja miltä se tuntuu. Ja se reissu sodan jälkeen, tuli sekin lopulta puheeksi. Puoli vuotta siellä meni.

Eino ei "ruukaa rukoilla" ja pyynnöissäänkin yrittää olla kohtuullinen. Mutta vähän harmittaa, että rukoileminen taitaa olla liian myöhäistä, kun vainajat ovat jo alkaneet kummitella.

"Kuolleet. Ne tulevat öisin, nyt paljon myöhemmin. Monena yönä viikossa. Niitä ei tarvitse kutsua eikä muistella, ne tulevat."

Rönkä on laatinut miehisen jämerästi liikuttavan, imelyysvapaan tarinan vanhenemisesta ja sodan kokemuksista sekä kuvauksen vanhan miehen ja nuoren pojanpojan suhteesta. Se ei ole elämää suurempi - eikä pienempi. Joonas suuntautuu tulevaan, Eino menneeseen, ja hyvä niin.

"Nuorena ajattelee, että kaiken kestää mistä yli vain pääsee. Mutta kaikki kivet kertyvät reppuun ja alkavat jossain vaiheessa hiertää ja painaa."

Ei ole itseään suurempi tarina, mutta aito ja todenmakuinen - ja ammattikirjailijan tekemä. Taitavasti, kauniin rauhalliseksi laaditusta tekstistä huolimatta jotain jää puuttumaan, sillä parin viikon kuluttua lukemisesta en enää heti muista jujua. Jotenkin kuvaavaa, koko aiheen kannalta. Hurjimmatkin muistot hiipuvat ja tapahtumat ikään kuin lakkaavat olemasta olemassa ja totta, kun muistelija hiipuu. Ehkä sota on sukupolvelleni liian kaukana, vaikka tajuan, että sen hengen ja ajan kasvatusmenetelmistä olen saanut nauttia/kärsiä. Siksi ymmärsin Einoa, jopa enemmän kuin pojanpoikaa.

Kenelle: Sukupolvia pohtiville, ikääntymistä ihmetteleville, miehenä kasvaville ja kasvua seuraaville; heille, joilla on lapsenlapsia.

Muualla: Mitä sympaattisin, sanoo Anneli.  Muutakin kuin perinteinen mieskuva, sanoo Kaisa Reetta T, Amma piti kovasti.

Matti Rönkä: Eino. Gummerus 2015.