Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Alex Schulman tekee sen taas: kietaisee lukijan tiukasti tarinaansa kuin lämpimän viltin sisään. Hänen taitonsa kertoa arkisista asioista kirkkaan merkityksellisesti ja tunnetta välittäen on hämmästyttävä. Tälläkin kertaa hän kirjoittaa perheestään. Nyt keskiössä on kirjailijan suomenruotsalainen isä Allan, jonka lempilaulu Tove Janssonin sanoin on noussut kirjan nimeen.

Kirja käy läpi koko kaaren Alexin ensimmäisistä lapsuusmuistoista isän kuolemaan saakka. Isän ja pojan suhde, kuten koko perheen keskinäinen - äiti ja kaksi veljeä mukaan lukien - on valtavan lämmin ja välittävä. Sitä on liikuttavaa kuulla ja kuvitella, vähän kadehtiakin, kirjailija maalaa lähes idyllistä kuvaa 1980-luvun lapsuudestaan.

Samalla tarina on myös Alexin oma kehityskertomus lapsesta nuorukaiseksi ja lopulta aikuiseksi, joka purkaa isän ikävää, muistojaan ja vaiheitaan suhteessa isään, joka oli toisessa avioliitossaan ja kypsässä iässä jo kertomuksen kolme poikaa saadessaan. Ehkä kokeneisuus on yksi syy, miksi hän osasi niin syvästi arvostaa uutta perhettään ja lapsiaan, ja myös osoittaa näille heidän tärkeytensä. Kun kirjailija alkaa alusta, lapsuus kuulostaa juuri siltä kuin fraaseissa sanotaan. Päivä paistaa aina. 

"Kaikki nuo vuodet, kaikki nuo vuodet, tuntuvat yhden ja saman onnellisen päivän ihanalta toisinnolta."

Kun Alex aikuisena on itse tulossa isäksi, hän joutuu kohtaamaan tunteet, joita on onnistunut välttelemään vuosia. Kuten isän ikävän. 

"Seistessäni siinä muistot hyökyvät yhtäkkiä mieleen. Niitä tulee katkonaisina vyöryinä ja yritän kaikin voimin torjua niiden hyökkäykset. On ajateltava jotain muuta. Taistelen paniikissa niitä vastaan, mutta heti kun saa yhden muiston karkotettua, seuraava käy jo kimppuuni."

Hän hakeutuu terapeutille, joka avaa keskustelua:

"...voisimme ottaa lähtökohdaksi väittämät, jonka mukaan lapsuuden tapahtumat ovat aiheuttaneet haavoja, jotka eivät ole vieläkään parantuneet. - Lapsuuden tapahtumat? - Niin. Tai se mitä ei ole tapahtunut. - Mitä haavoja? - Sanon taas, että olen tavannut sinut vasta muutaman kerran, mutta minulla on syytä uskoa, että sinulla on nykyään melko syviä narsistisia haavoja, jotka juontavat juurensa lapsuudestasi. - Narsistisia haavoja? Nehän kuulostavat kauheilta."

Lukija tietää jo taustoja, koska luettuina ovat Schulmanin aiemmat teokset. Mutta keskitytään nyt isään. Hän antoi miehen mallia ja opetti pojalle paljon kalastuksesta kravatin sitomiseen, saunomistavoista rapujen syömiseen, ja tätä kaikkea muistellaan. Allan oli myös itse hyvä kirjoittaja, hänen aikanaan kirjoitettiin vielä kirjeitä, ja poika kertoo eräästä niistä, sodan alla isänsä tyttöystävälleen kirjoittamasta:

"Isä kirjoittaa tarkasti ja kauniisti. Kieli on hienovaraista, hän käyttää harvoin ylisanoja. Tekstissä on jotain hillittyä, lempeää ja vaatimatonta, mikä miellyttää minua." 

Minua miellyttää nuoremman Schulmanin tyyli. Hän ei tee itsestään pyhimystä, vaan näyttää myös nuoren miehen inhimillisiä virheitä, traumakirjallisuuskin vilahtaa mielessä. Ehkä elämäkerrallisen kirjasarjan jatko valottaa tätä puolta itse kirjoittajasta enemmän, ehkä veljiä tai muita, jää nähtäväksi. Kaikki luetaan, mitä tulee. Käännös on luontevan oloinen, mutta oikoluku on kirjassa jäänyt valitettavasti huolimattomaksi - enkä nyt puhu pilkuista.  

Aiempia elämäkerrallisia teoksia:

Unohda minut - äidin tarina

Polta nämä kirjeet - isovanhempien tarina

Fiktiota:

Malman asema

Eloonjääneet

Kenelle: Isän ja pojan välejä pohtiville, perhekuvauksista pitäville, rakkausaihetta etsiville. 

Muualla: Mrs Karlsson kertoo Alex Schulmanin imagosta Ruotsissa ja muistuttaa, että Kiirehdi rakkain on kirjailijan esikoinen, joka suomennettiin vasta supersuosittujen aiempien käännösten jälkeen. 

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain (Skynda att älska). Nemo 2023. Suomennos Jaana Nikula. Kannen kuva kirjailijan kotialbumista.

Kotimaisen cosy crimen huippuja

Cosy crime on sanahirviö suomen kielen rakastajalle, mutta mainioita lajin kirjoja syntyy luettavaksi. Kyse on dekkareista, joissa ei kuvata väkivaltaa, vaan siihen johtaneita syitä, henkilöitä ja henkilöiden välistä verkostoa, ympäristöä ja ajankuvaakin, parhaissa mitä nokkelimmilla tavoilla. Tässä kaksi kotimaisen kevytdekkarin (sana lainattu Kirjarouvan elämää -blogistilta Pirittalta) laadukkainta laitaa, siis kärkeä.

Ville Karila, rikosylikonstaapeli, tutkii Helsingin Töölössä tapahtunutta kuolemaa. Luonnolliseksi luullun tapauksen määrittää henkirikokseksi oikeuslääkäri Viola Kaario. Hän on suuri persoona, käy ilmi, mutta työssään tinkimätön ja Karilan luottohenkilö. Sanoisin, että myös toisin päin. 

Tutkimukset etenevät ripeästi suuntaan, joka on surullinen yksinäisten naisten näkökulmasta. Liikkuuko Helsingissä ja Suomessa uusi auervaara, joka on valmis jopa tappamaan varakkaita naisia huijattuaan heitä romanssilla, heikolla toivolla elämän suuresta rakkaudesta, joka kenties sattuisi juuri tällä kertaa juuri tämän naisen kohdalle, kuin parhaassa rakkauselokuvassa?

Tarina avaa hyvin syitä siihen, miksi fiksut naiset uskovat ilmiselviin huijauksiin, ja kuvaa uhrit arvostavasti: on inhimillistä toivoa rakkautta ja myös erehtyä. Inhimillisyyden hyväksikäyttö puolestaan on rikos, kun aletaan puhua rahan ja omaisuuden siirroista valheiden perusteella. Mutta aina valheita ei haluta tunnustaa valheiksi, ja siihen on syynsä. Hetki unelman elämistä voi olla tärkeämpi kuin raha - toivottavasti en tällä rohkaise uusia huijareita, vaan muistutan naisia siitä, että valinta on heidän eikä naiivi kannata olla, jos rahavarat eivät ole loputtomat.

Nautinnollista viihdettä lukijalle, eikä haittaa edes se, että joitain käänteitä saattaa arvata, sillä kerronta on viihdyttävää ja henkilöt kiinnostavia. Kirjoittajilla on taito hyppysissä. Tosin hieman tuskastuin loppupuolella eräiden romaanin henkilöiden maneerien toisteluun, kuten poliisien keskinäisessä juhlinnassa ja heidän elokuvasitaattien käytössään, mutta ajankuluksihan näitä luetaan. Aika kuluu hyvin tämän parissa. Ja lisää on luvassa, sarja vasta alkoi. Seurantaan!

Sari Rainio & Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene. Mortuí non silent #1. Ulkoasu Elina Warsta. Siltala 2021.

Myös Anneli Kannon Haihtuneet nojaa sitkeään uskomiseen, faktoja vastaan. Kun Noora Näkijä punaisine kuontaloineen muuttaa pienelle paikkakunnalle, hän herättää huomiota ja uteliaisuutta. Kukaan ei halua sitä tunnustaa, mutta monen mieltä kutittelee ajatus saada yhteys kuolleeseen läheiseensä tai tulkinta uneensa - josko se kertoisi jotain tulevasta?

Näkijä majoittuu vanhaan rintamamiestaloon, ja pian asiakkaita alkaa ilmaantua, yleensä salaa. Nainen tarkkailee yhteisöä ja toimii kuten hänen ammatissaan toimitaan. Asiakaspalvelua ilman sen kummempia yliluonnollisuuksia, tarkkaa havainnointia ja tiedon käyttöä myötäillen asiakkaitaan, jotka haluavat uskoa. (Tuliko jollekulle muulle mieleen Salaiset kansiot? "I want to believe.")  Mutta olisiko hänellä todella jotain näkemisen kykyä?

Näkijä ei voi olla miettimättä eräitä pikkukaupungin varhaisempia tapahtumia, joita hän hienovaraisesti tutkii lisää. Ökymies on kadonnut mystisesti, samoin kaksi nuorta naista. Voisiko hän auttaa tapausten selvittämisessä? Asiaan liittyy myös outo uskonlahko - jälleen ollaan uskon asioiden äärellä - ja ahtaan yhteisön rajat.

Oiva viihdyttäjä, joka jättää asioita sopivasti auki ja lukijan uteliaaksi sarjan jatkolle. Kirjailija itse sanoo teostaan "pienjännitykseksi", ja se sopii hyvin cosy (cozy?) crimen käännökseksi.

Anneli Kanto on yksi huippukirjailijoitamme, joten huonoa ei siltä suunnalta ole jatkossakaan luvassa. Hän on tunnettu etenkin laadukkaista historiallista romaaneistaan, kuten Pyöveli tai Rottien pyhimys, josta on muuten tulossa esitykset teatterien lavoille Hämeenlinnaan ja Helsinkiin. Menen katsomaan totta kai, Kapsäkkiin huhtikuussa, palaan asiaan! Kannattaa varata liput pian - nyt kun ihmiset ovat taas aktiivisia, olen huomannut, että suosituimmat näytelmät, musikaalit, näyttelyt ja konsertit varataan todella nopeasti (yritin tammikuussa varata lippuja huhtikuun lopulle erääseen suosittuun näyttelyyn, mutta myöhästyin, ja ennätysennakointina minulla on jo elokuullekin teatterilippuvaraus.) Kirjablogisti Tuijata on seurannut Kannon tuotantoa pitkään ja sanoo Haihtuneiden tyylin olevan konstailematonta. 

Anneli Kanto: Haihtuneet. Näkijä 1. Crime Time 2023. Kansi Katse Design Oy, kannen kuva Katrin Havia.

Blogistanian parhaat kirjat 2022 valittu

 

Blogistania on äänestänyt vuoden 2022 parhaat kirjat!

 
Kirjablogien perinteiseen äänestykseen osallistui myös osa kirjagrammaajista ja muista kirjasomettajista, ja voittajat ovat:

Blogistanian Finlandia: Iida Rauma, Hävitys. Siltala. 

Blogistanian Globalia: Bernardine Evaristo, Tyttö, nainen, toinen. Suomennos Kaijamari Sivill. WSOY.

Blogistanian Tieto: Raisa Omaheimo, Ratkaisuja läskeille. S&S.

Blogistanian Kuopus: Annukka Salama: Ripley – Nopea yhteys. WSOY.

Omat parhaat kotimaiseni

Kotimaisten kirjojen vuoden 2022 parhaita minulle olivat Eeva Turusen Sivistynyt ja miellyttävä ihminen, Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär ja Maria Turtschaninoffin Suomaa. Upeita, hiottuja ja persoonallisia teoksia, jotka ovat vaatineet hurjan taustatyön. Suuri kunnioitukseni!

Iida Rauman Hävitys ei ollut kärjessäni, mutta Finlandiansa arvoinen se ehdottomasti on, aiheeltaan ja käsittelyltään. Tuntuu jopa siltä, että sen tärkeys vain kasvaa koko ajan, kun lasten ja nuorten pahasta olosta kerrotaan yhä enemmän ja julkisuuteen on tullut lasten välisiä – lasten! – pahoinpitelyjä ja puukotuksia, jotka ovat todella karmea ja surullinen ilmiö. Halusin silti nostaa tässä muita kirjoja, koska teos ei ollut minulle henkilökohtaisesti niin sykähdyttävä kuin mainitut, vaikka yhteiskunnallisesti tärkein.

Tekisi mieli mainita monta muutakin vaikutuksen tehneitä tekijöitä, ja niin teenkin!

Tekstinteon rajattomia mahdollisuuksia upeasti esittelevä Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan 101 tapaa tappaa aviomies on kestävä ja hulvaton tieto- ja kaunoteos. Ja hyvin viihdyttävä, vaikka lähtötarina on synkkä. Viittaan jälleen naisten oikeuksiin, jotka ovat edelleen kesken – vaikkapa seksuaalirikostuomioita katsoen – vaikka paljon on edistytty viimeisten sadan vuoden aikana. Luulin, että tämä luokiteltaisiin tietokirjoihin, mutta kas, se onkin kirjastoluokassa 1.4. 

Heidi Airaksinen, Laura Lähteenmäki, Emmi Pesonen ja Iida Sofia Hirvonen julkaisivat hienot kirjat vuonna 2022, kuten heiltä saattoi odottaakin. Ja vaikka romaanivuoteni tuntui olevan naisten, mainitaan pari miestäkin: Tommi Kinnunen ja Akseli Heikkilä ovat tekijöitä, joiden työstä nautin. Esikoiskirjailijoista ilahduttivat etenkin Anna Englund, Sami Tissari ja Jussi Moila.

Käännöskirjojeni huiput

Ääneni annoin käännöskirjoissa Bernardine Evaristolle kirjasta Tyttö, nainen, toinen, Kazuo Ishigurolle kirjasta Klara ja aurinko ja Hanya Yanagiharalle kirjasta Paratiisiin.

Vankkaa, maailmalla tunnustettua osaamista siis kannatin – jokainen teos teki suuren vaikutuksen omalla tavallaan. Olisin voinut lisätä listaan ainakin Emily St. John Mandelin, eikä konkari Ian McEwan myöskään koskaan varsinaisesti petä, vaikken kaikkiin hänen teoksiinsa ole varauksetta ihastunutkaan.

Tietokirjojen parhaimmistoa

Tietokirjoja luin vuoden aikana ilahduttavan monta, huomasin äänestettäviä etsiessäni. Silja Koiviston Sataman kapakan Hildan tarina kävi sydämeen – ja päähän myös, kun hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidosta ja naisten oikeuksista puhutaan. Tärkeä ja kiinnostava kirja.

Kirjallista ihmistä kiinnostaa Ville-Juhani Sutisen vaikeiden kirjojen lukemista pohtiva Vaivan arvoista. Äänieni ulkopuolelle mutta liepeille nousi Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille sekä Kjell Westön ja Mårten Westön muistelma- ja ajatteluteos Vuodet. Veljekset kertovat. Helsinkiläistä ilahdutti Liisa Väisäsen Helsingin symbolit. Elämäkerroista mainittakoon Johanna Venhon Martti Suosalon tähänastinen elämä ja lähinnä nostalgiasyistä Mikko Kuustosen Omaelämäkerta. Myös Sauli Miettisen Muska oli kiinnostava, samoin Maila Nurmen elämäkerta Vampira.

Mainituista kirjoista moni elää pitkään, olen varma. Kirjojen hankinta, lainaaminen ja lukeminen on investointi kotimaiseen älypääomaan, ei kulu. Huoltovarmuutemme kasvaa myös ja erityisesti osaamisella ja ymmärryksellä, jonka kehittämiseen lukeminen on yksi tehokkaimpia keinoja. Emme pärjää kansana ilman luku- ja kirjoitustaitoa, ja tähän kulttuurin rahoituksesta päättävien toivon kiinnittävän huomiota. Kiitos hyvästä kirjavuodesta 2022 kirjailijoille ja kustantajille. 

Ja suuri kiitos Blogistanian äänestyksen järjestäneille blogeille - ei ihan pieni työ. Jo 12 vuotta äänestystä on järjestetty vapaaehtoisvoimin ja rakkaudesta lajiin. Vastuublogit vaihtelevat vuosittain vapaaehtoisen ilmoittautumisen mukaan. Arvostan kollegoita paitsi jatkuvasta blogityöstä, myös ekstrahommasta, josta on meille kaikille iloa - ja kirjoille, toivon.

Vastuublogit:

Finlandia: Kirjakaapin kummitus

Globalia: Oksan hyllyltä

Tieto: Jotakin syötäväksi kelvotonta

Kuopus: Yöpöydän kirjat

Stephen King: Myöhemmin, Satumaa

Joskus kuvittelen lukeneeni Stephen Kingiä laajastikin, mutta koko ajan eteen tupsahtaa miehen teoksia, joista en ole kuullutkaan. Tuotannon määrä ei ole vähäinen, suomennettuja yli kuusikymmentä pikalaskulla ja liuta kääntämättömiä. Aikaa on ollut tehdä 1980-luvun alkupuolelta saakka, ja uusia julkaisuja ilmestyy jatkuvasti. 

Ison osan on meille suomentanut Ilkka Rekiaro. Hän varmaan jo ajattelee ja puhuu Kingin tapaan itsekin, olen monesti miettinyt. Kingin joissain kirjoissa rennoksi äityvä kieli on omanlaisensa. Myöhemmin on niitä: nuori mies päähenkilönä kertoo omalla tavallaan elämäntarinaansa, jossa ei ole mitään erikoista, paitsi yksi piirre. Hän pystyy näkemään kuolleita ihmisiä, jopa juttelemaan heidän kanssaan. 

Jos mieleesi tulee Bruce Willis ja leffa, se on oikea mielikuva. Mutta käänne ja pointti ei tässä ole sama, vaikka pojan ongelma on - sillä ongelma moisesta kyvystä muotoutuu, mikä ei liene yllätys. Kuolleiden kanssa seurustelusta seuraa harmia odottamattomilta tahoilta. Onko kyseessä teini-iän ja nuoruuden ominaisuus, joka häipyy tai ainakin jää taka-alalle aikuisena, kuten monet muut piirteet ihmisessä? Ja miten pitkälle poika aikuisuudessa pääsee? Kelpo jännäri ja kasvukertomus tutun nasevaan, pelon tunnetta nostattavaan tapaan. Lisämausteen tuo kuolleiden epäkyky kertoa valheita, joten pojalla on tilaisuus saada selville asioita, jos hän haluaa.

Satumaa on tuorein suomennos ja tiiliskivi, toisin kuin Myöhemmin, joka on nopea luettava. Kirjan satumaahan löytyy reitti erään amerikkalaisen vanhan talon kaivosta. Nuori Charlie saa tietää tästä auttaessaan naapurinsa iäkästä herraa, joka vanhassa talossa asuu ja joka kiintyy Charlieen.  

Voisiko olla olemassa rinnakkaismaailmoja, joissa eivät päde samat luonnonlait kuin meillä? Kiehtova ajatus ja fantasia, joka ei tunne rajoja. Satumaassa voi nuorentua, löytää ystäviä ja erikoisia hahmoja, mutta myös demoneja ja outoja tauteja. Vaaratonta vierailua ei ole. Kovin jännittäväksi tarina ei kehkeydy, pitkästyin. Lukematta Kingin Musta torni -sarjaa arvelen tässä olevan hieman samoja elementtejä. Ainakin linnantorneja, kuninkaallisia, köyhiä ja hyvän ja pahan taistelua riittää. Mutta aina ihailen Kingin sanankäyttöä, mielikuvitusta ja kykyä yllättää. Ja sekin on mielestäni mestarin merkki, ettei suoritus ole aina häikäisevä - mestarilla jos kenellä on varaa kokeiluihin, joista voi syntyä mitä vain. 

Kenelle: Yliluonnollisesta viehättyville, lievää jännitystä etsivälle, tarinassa viihtyville. 

Muualla: Tylsintä Kingiä hetkeen, sanoo Penni kirjoistasi Satumaa-kirjasta. Myöhemmin-kirjan tarina tempasi mukaansa Villasukka kirjahyllyssä -blogistin, vaikkei hän arvioi sitä lempi-Kingeikseen. 

Stephen King: Satumaa. (Fairy Tale). Tammi 2023. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Stephen King: Myöhemmin. (Later). Tammi 2022. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Karl Ove Knausgård: Ikuisuuden sudet

Karl Ove Knausgård on osoittautunut tuotteliaaksi kirjailijaksi: kaverin kuuluisuuteen nostaneen Taisteluni-sarjan jälkeen häneltä on ilmestynyt jo seitsemän romaania. Tuttu kerronnan lumo on ennallaan, samoin päätalomaisen pikkutarkkuuden ja laajan maailmannäkemyksen yhdistäminen.

Käsittelyltään ja aiheeltaan Ikuisuuden sudet muistuttaa edellistä, Aamutähteä, ja muotoutumassa onkin kuulemma trilogia, jossa minä-kertojan - jälleen poika, josta kasvaa mies - elämään limittyy outoja elementtejä. Mutta fantasian sijaan tarina on enimmäkseen kertomus perheestä ja tarkemmin norjalaisesta Syvertistä, jonka isä on kuollut pojan ollessa pieni. Kun Syvert joutuu tutkimaan isänsä jäämistöä myöhemmin, hän löytää jotain, joka muuttaa hänen käsityksensä isästään ja perheestään, ehkä itsestäänkin.

Tekstiä on vaivaton lukea, kuten Knasua aina. Dialogia on paljon, samoin arjen kuvausta, kuten ruuanlaittoa. Armeijan käytyään Syvert huolehtii hieman vastahakoisesti pikkuveljestään äitinsä työvuorojen aikana. Perhesuhteiden ja Syvertin kehitystä vetelehtivästä teinistä vastuun ottajaksi on kiinnostava seurata, jäsenten välit ovat lämpimät. Äidin kipeä selkä alkaa vaivata. 

"- Miten selkäsi muuten voi? - Paremmin, kiitos kysymästä. Jatkoin syömistä. Hän työnsi sätkäkoneen pienen kahvan eteen ja nappasi valmiin savukkeen, sytytti sen ja jäi sitten siihen istumaan ja polttelemaan hiljaisuuden vallitessa lainkaan miettimättä, etten voinut sietää tupakanhajua syödessä. - Ymmärrän hyvin, että olet vihainen ja surullinen, hän sanoi hetken kuluttua. - En ole kumpaakaan, sanoin, pyyhkäisin ketsuppia huulesta, etsiskelin jotain mihin voisin puhdistaa sen. Päädyin hieromaan sormia yhteen, kunnes ketsupista oli jäljellä vain nihkeä tunne iholla. - Luulen kyllä, että olet. - Sinä et tiedä yhtään, mitä minä siitä ajattelen. Etkä tule tietämäänkään.  --- Hän vaikeni. Tiesin, etten kykenisi istumaan siinä hiljaisuudessa pitkään antamatta hiukkaakan periksi. Olin liian pehmeä siihen."

Tarinan toinen juonne tapahtuu Venäjällä. Tutustumme Alevtinaan, biologiin, jolla on tieteilijän maailmankatsomus mutta joka alkaa ihmetellä ihmisen ymmärryksen ja sen vuorovaikutuskyvyn kehnoutta luonnon kanssa. On dna ja evoluutio, mutta mistä ne kumpuavat?

"Vaikka tieto jossain mielessä olikin abstraktia, sitä ei voinut olla olemassa ilman fyysistä muotoa. Ja tieto siitä, millaiseksi eliön kuului kasvaa ja mitä sen tuli tehdä, sijaitsi soluissa, fyysisesti olemassa olevana koodina. Se oli selvä. Mutta missä sijaitsi tieto siitä järjestelmästä, johon koodi kuului, kaavasta jota kaikki elämä noudatti, evoluution periaatteista?" 

Alevtina on menettänyt äitinsä, ja isä on vanha. Poika Sevan kanssa suhde on mutkainen. Omat opinnot ovat edenneet myös mutkaisesti. Onko naisessa jotain samaa kuin Syvertissa? Kohtaaminen on väistämätön, kirjalakien mukaan. 

Kirjailija on ympännyt kahteen elämäntarinaan paljon pohdiskelua ihmisyyden peruskysymyksistä. Mukana on myös hieman irralliselta vaikuttava luku, jonka kertoja on Vasilisa Baranov: tämän Alevtinan kollegan osuus on vanhenemista ja kuolemista käsittelevä; paljon puhutaan kirjailijoiden teksteistä ja ajattelijoista, jotka miettivät mahdollista ikuista elämää - eivätkä uskonnollisessa mielessä, vaan konkreettisesti. Tiedettä ja uskontoa, toivetta ja kuvittelua. Jostain syystä, ehkä maailmantilanteen, elämän ja kuoleman aihe mietityttää ankarasti kirjailijaa. Hän on sijoittanut tarinaan myös edellisestä teoksesta tutun kummallisen tähden luonnottoman kirkkaine valoineen.

Mahtaako trilogian kolmas osa olla synteesi kaikesta, jota kahdessa edellisessä on väläytelty? Vai jatketaanko kevytsyvällisellä linjalla, jossa heitellään arkikuvauksen lomaan isoja ajatuksia lukijan ajateltavaksi ja pääteltäväksi? Jää nähtäväksi. Luen kuitenkin, uteliaisuudesta, kirjailijan vaikuttavan taustan ja tutun upottavan luettavuuden vuoksi, enemmän kuitenkin viihteenä kuin puhuttelevana filosofiateoksena. Uskon, että joku voi siitä puolesta saada enemmän irti kuin itse sain. Elämä on totta kai ihmeellistä emmekä tiedä siitä läheskään kaikkea, mutta todisteiden vaikuttavuus jää tämän kirjan lukemalla vähäiseksi. Viihdyttävä ja tunnelmaltaan vahva teos silti, taitavan tekijän kädenjälkeä.

Kenelle: Tutun kerronnan ja tarinoinnin ystäville, uppoutuville, perhekuvauksista kiinnostuneille, suuria kysymyksiä varovaisesti miettiville. 

Karl Ove Knausgård: Ikuisuuden sudet (Ulvene fra evighetens skog). Like 2023. Suomennos Jonna Joskitt-Pöyry.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista - esseitä poikkeuskirjallisuudesta

Ville-Juhani Sutinen voitti tietokirjallisuuden Finlandian vuonna 2022 kirjallaan vaikeiden ja pitkien kirjojen lukemisesta. Upea saavutus, onnea! Paitsi itse kirjan puolesta myös lukemisen puolesta tärkeä ja näkyvä huomiointi. Sillä kirjoista ja lukemisesta löytyy niin paljon eri puolia ja virtoja, joita ei lukiessa tule ajatelleeksikaan, mutta ne ovat tärkeitä pitämään lukukiinnostusta ja -taitoa ja sitä kautta yleistä ymmärtämisen kykyä yllä. Ja sitä me todella tarvitsemme tässä yhä kummallisemmassa maailmassa.

Niin, miksi kahlata läpi tiiliskiveä, josta ei edes tajua kaikkea? Tiedän aavistuksen siitä, mistä kirjailija puhuu. Luen ilolla paksuja opuksia, jotka rakentavat oman maailmansa, sellaisen, johon uppoutuessa kokee outoa uteliaisuutta, tyydytystä ja kiihtymystä. Mistä ihmeestä on kyse ja mitä tässä maailmassa tapahtuu? Parhaat "vaikeat" kirjat toimivat näin. Ne upottavat ja vievät muualle.

Minulle tällaisia ovat Heikki Kännön teokset, joita luen innolla. Myös Laura Lindstedtit ja Miki Liukkoset, ja eräät klassikot, kuten Volter Kilpi, joka ei ole lainkaan vaikea ymmärtää, toisin kuin edellä mainittuja, joissa on muutakin hämärää kuin ihmishämärä; Kilven lukemisen haaste ja riemu on kielessä, ei sisällössä. Karl Ove Knausgårdin kirjat luen aina. Proustia tai Joycea en edes halua yrittää hieman selailtuani, vaikuttavat aivan liian työläiltä ja käsittämättömiltä. Sutinen kommentoi:

"Tuhatsivuisten kirjojen mytologisointi on tehnyt sen karhunpalveluksen, että monet kiinnostavat ja tärkeät romaanit näyttävät mahdottomilta, minkä vuoksi suuri osa lukijoista ei koskaan tule tarttuneeksi niihin. Tämä on traagista, koska useimmiten niissä ei ole mitään sellaista, mitä ei voisi käsittää." 

Sutisen tavoin en minäkään lukenut fantasiaa nuorena, vaan ikään kuin hyppäsin vaiheen yli, Viisikoista Agatha Christieen, mutta fantasiaelementtejä löytyy monesta romaanista, onneksi. Ainoa teos Sutisen ruotimista teoksista, joka houkuttaisi minua lukemaan, on Mooren Jerusalem, josta kirjoittaja kertoo: 

"Pyhiinvaeltava munkki on 800-luvulla saanut tehtäväkseen tuoda Jerusalemista mystisen kiven Englannin keskipisteeseen." Kirja liikkuu kuitenkin kaikissa aikatasoissa, sillä "Snowy itse pystyy näkemään tulevaisuuteen, tai tarkemmin sanottuna hänelle kaikki ajat ja paikat ovat olemassa yhdessä ja samassa pisteessä, jolloin hän kykenee havaitsemaan tapahtumat samalla kertaa. ... Tosiasiassa ei olekaan olemassa eri aikoja, Moore esittää, vain suuri ajan tila." 

Kuulostaa kiehtovalta! Kirjaesittelyjen lisäksi Sutinen kommentoi runsaasti tämän päivän kirjallisuutta - poikkeuskirjallisuudella hän tarkoittaa unohdettuja klassikoita - ja sen tilaa, kuten esimerkeissä alla näkyy, sekä mainitsee liudan muitakin kuin tässä postauksessa mainittuja kirjailijoita. Luonnollisesti esseet pohjautuvat hänen omiin kokemuksiinsa ja mielipiteisiinsä lukijana ja kokijana, myös kirja-alan tuntijana ja kirjailijana. Ja juuri siksi niitä on kiinnostava lukea. 

Sivistävä, paikoitellen riemastuttava teos kirjallisuuden ja lukemisen ystäville - eikä lainkaan vaikean korkeakirjallinen. 

Muualla: Bibbidi Bobbidi Book sanoo esseiden olevan erinomaisia ja kirjan lukemisen viihdyttävä kokemus. 

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista - esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Avain 2022. Kansi Timo Numminen.

Kirjassa ruoditut teokset (alkuperämaa):

Arno Schmidt, Bottom's Dream Zettel's Traum (Englanti)

"Jopa Finnegans Wake muistuttaa Valittujen Palojen kirjavaliota verrattuna Zettel's Traumiin."

Dorothy Richardson: Pilgrimage (Englanti)

"Lähivuosien autofiktiobuumi on hämärtänyt näkyvistä sen, että omaelämäkirjallista proosaa, myös suoraan sellaiseksi tunnustautuvaa, on kirjoitettu 1700-luvulta lähtien, ja viime vuosisadalla sillä oli joitain selviä nousukausia."

Marguerite Young: Miss MacIntosh, My Darling (Yhdysvallat)

"Tiiliskiviromaanien lukemisessa, samoin kuin niiden kirjoittamisessa, on aina mukana jonkin verran kirjallista elitismiä. Kenties niin on vain hyvä, sillä nykyään, kun kaikesta pyritään pääsemään mahdollisimman helpolla ja nopeasti, yksi vastareaktio on tehdä kaikki vaikeasti ja pitkästi."

Robert Byron: Europe in the Looking-Glass; The Station; First Russia, then Tibet; The Road to Oxiana Englanti

"Hyvä matkakirjallisuus ei koskaan kuvaa vain matkustamista vaan maailmaa matkan näkökulmasta."

Rebecca West: Black Lamb and Grey Falcon (Englanti)

"...West ymmärsi Jugoslaviassa, vanhan ja uuden maailman sekä ajallisessa että maantieteellisessä leikkauskohdassa, jonkin olennaisen olevan peruuttamattomasti häviämässä. Tämä sai hänessä aikaan vaikeasti määriteltävää levottomuutta."

Ilja Ehrenburg: Ihmisiä, vuosia, elämää Ljudi, godi, žizn (Neuvostoliitto)

"Onko tärkeämpää kirjoittaa niin kuin haluaa vai tulla toimeen kirjailijana?"

Vasili Grossman: Stalingrad, Za pravoe delo (Neuvostoliitto)

"Joskus tuntuu, että editorit lukivat kirjaa tahallaan väärin löytääkseen siitä väen väkisin jotain huomautettavaa."

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset Bratja Karamazovi (Venäjä)

"Kysymys kuuluu: miksi aikuiset eivät nykyään lue kirjoja ääneen, ilman teatraalista esittämistä, vain lukemisen itsensä vuoksi?"

Henry James: The Wings of the Dove; The Ambassadors; The Golden Bowl (Englanti)

"Keskeisintä Jamesin uudistuksissa oli uppoutuminen yhä syvemmälle henkilöiden mieleen. Hän käytti jo 1800-luvun lopun ja ennen kaikkea 1900-luvun alun romaaneissaan näkökulmatekniikkaa ilmaistakseen haluamansa. Tätä kautta James lähestyi vähitellen tajunnanvirtamaista kerrontaa."

Irmari Rantamala: Harhama (Suomi)

"Palataan vielä lopuksi Harhaman hankalaan maineeseen. Teos on jätetty kotimaisen kirjallisuuden taka-alalle pituutensa ja oletetun vaikeutensa takia. Se tunnetaan mutta ei lueta. Harhama on kuin joku vanhan ajan kapistus, joka on niin kookas ja epäfunktionaalinen, että sitä ei vaivauduta käyttämään, mutta se voidaan laittaa koristeeksi huoneen nurkkaan."

Alan Moore: Jerusalem (Englanti)

"Parhaimmillaan poikkeuskirjallisuuden luomat rinnakkaismaailmat suovat hengähdystauon todellisuudesta ja samalla auttavat ymmärtämään sitä oivaltavilla tavoilla."

Joseph Roth: Radetsky-marssi, Bruno Schultz: Kanelipuodit, Samuel Agnon: Yövieras, Stefan Zweig: Eilispäivän maailma Radetskymarch, Sklepy cynamonowe, Oreah Nata Lalun, Die Welt von Gestern (Itävalta, Puola, Palestiina, Ruotsi)

"Olemme siirtyneet puhtaan maalaisjärjen aikaan, perstuntuman paradigmaan. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana sekä lukeneisuus, perehtyminen asiaan josta puhuu tai kirjoittaa että yleinen sivistyksen arvostus ovat kokeneet totaalista romahdusta lähentyvän arvonmenetyksen. Omat fiilikset ovat samalla viivalla kouluttautuneen ammattilaisen punnittujen näkemysten kanssa."

Uwe Johnson: Anniversaries Jahrestage (Saksa)

"Tänä päivänä fiktio viittaa enemmän itseensä kuin maailmaan. Se ei kuitenkaan ole metafiktiota, joka tutkisi fiktion prosesseja, vaan simulaatiota, joka rakentuu vahvemmin aiemman fiktion kuin todellisuuden perustalle. Fiktion muuttuminen epätodeksi on fiktion loppu."