Näytetään tekstit, joissa on tunniste Marja Aarnipuro. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Marja Aarnipuro. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 10. kesäkuuta 2020

Dekkariviikko 2020. Marja Aarnipuro: Ottopojan kohtalo




Marja Aarnipuro on äskettäin ollut monessa mediassa esillä 60-vuotissyntymäpäivänsä tiimoilta. Tai ei syntymäpäivän sinänsä, vaan pitkän ja mielenkiintoisen uransa, toimittajana ja viime vuosina myös kirjailijana. Itse tunnen hänet parhaiten Apu-lehden päätoimittajana, ja sehän on lehti, joka on meillä sukuvika eli sitä olen seurannut koko ikäni (enkä luovuta).

Mutta Aarnipuro on tehnyt muitakin lehtiä. Ura oli hetken vaakalaudalla vakavan sairauden, rintasyövän, vuoksi, ja kun hän ei löytänyt aiheesta mieleistään kirjaa saman kokeneiden tuntemuksista, hän kirjoitti sellaisen itse. Tai no, toimen naisena, kolme kirjaa. Aihe toistuu myös hänen dekkareissaan Viikko-lehden toimittaja Kaarina Riikosesta, joka joutuu tekemisiin monenlaisten rikosten kanssa, nyt sarjan neljännessä osassa, jossa Riikonen lomailee miehensä kanssa Kanarialla. (Haa, etkö juuri ajatellutkin, että voi ei, voisipa vielä joskus...?) Kaarina on juuri toipumassa rintasyövästä ja palailemassa täysipäiväisesti töihin.

Kirjassa on hauskan realistisesti kuvattu suomalaista ryhmämatkailua ja sen kulkua, lentokoneruuan syömisestä alkaen uima-allastuolien pyyhkeillä varailuun. Hieman haikeaa luettavaa siis tällä hetkellä. Suomalaisryhmän viimeinen yhteinen illallinen saa ikävän sivumaun, kun känniääliö tuppautuu samaan seurueeseen - ja löytyy seuraavana aamuna hukkuneena hotellin uima-altaasta. Kaarina Jari-miehineen on jo palannut kotiin saatuaan kuulla tapahtumasta, muttei uteliaana malta jättää asiaa sikseen, vaan lyöttäytyy tutkimuksiin mukaan. Tai oikeastaan saa käskyn tehdä niin, inhokkitoimituspäälliköltään. Mahtavia otsikoita tiedossa?

Samassa matkaseurueessa sattui olemaan niin poliisi kuin journalistikollegakin, ja heidän kauttaan Kaarina pääsee asiassa eteenpäin ja kontaktiin myös tapausta paikallisesti hoitavaan espanjalaiskomisario Alvareziin. Hoksaavana ja kokeneena Kaarina saakin selville asioita, jopa ennen poliisia.

Miellyttävä (jos murhatarinasta niin voi sanoa?) arkidekkari, enemmän päättelyyn, faktaan ja ihmissuhteisiin keskittyvä kuin veritekoihin. Kohderyhmän päättelen olevan suurinpiirtein sama kuin Apu-lehdellä, sillä sen lukijoiden eli noin viisikymppisten ja sitä vanhempien kiinnostuksen kohteet ovat Aarnipurolla varmasti erityisen tarkasti tiedossa paitsi tutkimustiedon myös oman kokemuksen ja iän valossa. Etelänmatkat, perintöasiat, sukututkimus, kuntosalit, iän tuomat fyysiset riesat... mitä näitä nyt on, mistä kohkaamme. Ja työelämän muutos, josta Kaarina antaa tulla ihmettelyjään reippaasti:

"Tähän saakka Kaarina oli rakastanut ammattiaan. Hän oli saanut tehdä pitkiä, perehtymistä vaativia ja hyvin kirjoitettuja juttuja perusteellisesti ja ajan kanssa. Lukijat olivat malttaneet odottaa niitä siihen saakka kun lehti torstaisin ilmestyi. Nyt kaikki piti tehdä salamavauhtia ja syöttää välittömästi netin ahnaaseen kitaan, jolle mikään ei tuntunut riittävän. Toimittajantyöstä oli tullut kiireistä ja stressaavaa."

Arvostan sitä, ettei Aarnipuro sorru liikatunteellisuuteen eikä selittämään "kuten vanhoille ihmisille" vaikka hienoisia yksinkertaistavia kärjistyksiä tekeekin, vaan pitää fokuksen tiukasti tarinankuljetuksessa. Joillakin detaljikoukuilla maustettuna, kuten vaikka arvoituksisilla väleillään rikostutkija Koivuseen. Miksi mies pyytää Kaarinan kahdenkeskiselle illalliselle ravintola Lyoniin? Luulen, että koska monet kohderyhmään kuuluvat karttavat liiallista salaperäisyyttä ja "outoutta", on hyvä lisätä vielä, että pienintäkään mystistä piirrettä ei tästä tarinasta löydy.

Helppoa lukemista kesään tai talveen. Viihdyttää vaan ei vie yöunia. Ammattitoimittajan teksti kulkee sutjakasti, kuten kuuluu.


Marja Aarnipuro: Ottopojan kohtalo. CrimeTime 2020. Kansi Eija Kuusela. 


Postaus on osa kirjabloggareiden Dekkariviikko-haastetta, jota vetää ja jonka logon suunnitteli luetut.net.




perjantai 19. heinäkuuta 2019

Jännittävää naistenviikkoa!

 


Kesälomatohinoissa on
vaikeaa pysähtyä blogikirjoittamisen ääreen, vaikka kirjoja kulkee matkassa tietysti koko ajan. Kirjablogien perinteiseen naistenviikon haasteeseen pitää silti tarttua, aluksi lomahengessä naisten kirjoittamilla dekkareilla. Näppituntumalta miesdekkaristeja on määrällisesti edelleen naisia enemmän, mutta uskon, että naiset kirivät pian umpeen tämänkin eron, niin paljon uusia tekijöitä ilmaantuu jatkuvasti - eikä mitään huuhaa-kirjoittajia. 

Apu-lehden päätoimittaja Marja Aarnipuro tekee dekkarisarjaa, joka sijoittuu helsinkiläiseen miljööseen ja jonka päätoimijana on toimittaja Kaarina Riikonen. Sarjan kolmas osa, Syöpälääkärin kuolema, liikkuu sairaalamaailmassa: Aarnipurolle tuttu ympäristö sekin, onhan hän kirjoittanut useita tietokirjoja rintasyövästä, jonka on myös itse kokenut.

Kirjailijan asiantuntemus aiheistaan näkyy, samoin kirjoituskokemus: teksti soljuu jouhevasti ja uskottavasti, ja tarinan arkinen tausta luo hyvän kontrastin pääongelmalle, yllättävälle kuolemalle ja sen selvittelylle. Onko portailta putoaminen edes murha vai pelkkä tapaturma? Miksi joku haluaisi päästä eroon taitavasta lääkäristä? Sopii meille, jotka emme välitä ylenmääräisistä verisyyksistä tai mielikuvituksellisen julmasta väkivallasta. Mieleen tulevat Outi Pakkasen dekkarit, ilman ruuanlaittoa. Tutunoloista, harmitonta luettavaa, joka ei jää mieleen niinkään käänteiltään kuin rauhallisen varmalta otteeltaan, suomalaisnaisen elämää läheltä katsovana. Myönteinen lukukokemus! 

Marja Aarnipuro: Syöpälääkärin kuolema. CrimeTime 2019. 


Muualla: Kiitettävän vahvaa näyttöä Aarnipurolta, tuumii Kirjavuoksi.

Täysin uuden dekkarisarjan aloittaa Tomas Gadsin Pirulainen, jossa Ryhmä Halmeeksi nimetty poliisiryhmä saa tehtäväkseen selvittää teollisuusjohtajan oudon veneilykuoleman Turun saaristossa. Kirjailijanimestä huolimatta (onko miehen nimi markkinoinnillisesti arveltu vakuuttavammaksi kuin nainen? Vielä tänä päivänä?) tekijöinä on kaksi pohjoissavolaista naista, Satu Roos ja Kaisa Nummela, molemmat sosiaalipsykologeja taustaltaan, kertoo lieve. Ei siis ihme, että ote on psykologinen, enemmän henkilöiden ominaisuuksiin ja motiiveihin keskittyvä kuin räjähtävä toimintapläjäys. Kiinnostava oma kulma, josta ammennettavaa varmasti riittää! Haasteena saattaa olla rajaus siihen, miten paljon asiaa tuodaan mukaan tarinan kulkua jarruttelematta tai lipsahtamatta opettavaisen puolelle. 

Kirjoittajat tuntevat myös työelämän psykologiaa, Roos on lisäksi taustaltaan biokemisti, mikä tuo omaa säväystään tutkimuksiin. Samoin toimii yllättävä lopetus, jonka kihelmöivästi antaa odottaa jatkoa. Sopii ihmismielen mutkikkuuksista ja yksityiskohdista kiinnostuneille rikostarinoiden seuraajille. Lukukappale kustantajalta. 

Tomas Gads: Pirulainen. Bazar 2019. 


Muualla: Lupaava alku, sanoo Kirjojen kuisketta -Anneli ja odottaa jo seuraavaa. 

Ruotsalaisia ei tietenkään voi jättää pois naisdekkaristeista puhuttaessa. He vaikuttavat löytäneen taikasauvan, jolla tahkotaan vetävää tekstiä ja miljoonayleisöjä. Avoimet ovet on Sofie Sarenbrandtilta kolmas kirja nuoren naispoliisin, Emma Sköldin, työstä ja lähipiiristä kertovassa sarjassa, ensimmäinen kirjailijan koko tuotannosta lukemani ja ensimmäinen suomennettu. Toinen osa, Osasto 73 (Avdelning 73), on myös saatavilla suomeksi, ja lisää on tulossa pian. 

Alkuasetelma on kekseliäs: asuntonäytön, johon kirjan nimikin viittaa, jäljiltä huoneistosta löytyy ruumis. Karmeutta kasvattaa se, että löytäjä on lapsi. Mitä on tapahtunut ja miksi? Emmalla kollegoineen riittää tutkittavaa, eikä yllätyksellinen juoni paljasta loppuratkaisua liian aikaisin. Vetää sisällöltään suorastaan ahmittavasti, mutta lukemista häiritsi suomennoksen kehno editointi. Varsinaisia kirjoitusvirheitä ei juuri ole "normaalia" enemmän, vaan kummallisuuksia kielessä. Nielen vielä sen, että ihmisestä käytetään se-sanaa dialogeissa, kun halutaan korostaa jonkun puhekielisyyttä. Mutta käytäntö on epäluonteva, jos kaikki puhujat tekevät niin - eihän niin oikeasti tapahdu (ehkä Ruotsissa?). Myös kertovat osuudet ovat mahdollisesti alkukielen mukaan enemmän puhe- kuin kirjakielisiä, mikä tuntuu kömpelöltä. Persoonapronominejä käytetään liikaa (minä tein, sinä teit -tyyliin). Joitakin sanajärjestyksiä ja sanavalintoja jäin pohtimaan ja korvaamaan mielessäni toisilla, mikä ei ole hyvä merkki sujuvan lukemisen kannalta. Kirja sopii vetävän juonen ystäville, muttei suomen kielen rakastajille. Lukukappale. 

Muualla: Kirjarouvan elämää valottaa kirjailijan tuotantoa laajemmin.

Sofie Sarenbrandt: Avoimet ovet (Visning pågår). WSOY 2019. Suomennos Veijo Kiuru. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 


Naistenviikon lukuhaastetta vetää Tuijata, jonka on myös viikon logo.