Marja Aarnipuro on äskettäin ollut monessa mediassa esillä 60-vuotissyntymäpäivänsä tiimoilta. Tai ei syntymäpäivän sinänsä, vaan pitkän ja mielenkiintoisen uransa, toimittajana ja viime vuosina myös kirjailijana. Itse tunnen hänet parhaiten Apu-lehden päätoimittajana, ja sehän on lehti, joka on meillä sukuvika eli sitä olen seurannut koko ikäni (enkä luovuta).Mutta Aarnipuro on tehnyt muitakin lehtiä. Ura oli hetken vaakalaudalla vakavan sairauden, rintasyövän, vuoksi, ja kun hän ei löytänyt aiheesta mieleistään kirjaa saman kokeneiden tuntemuksista, hän kirjoitti sellaisen itse. Tai no, toimen naisena, kolme kirjaa. Aihe toistuu myös hänen dekkareissaan Viikko-lehden toimittaja Kaarina Riikosesta, joka joutuu tekemisiin monenlaisten rikosten kanssa, nyt sarjan neljännessä osassa, jossa Riikonen lomailee miehensä kanssa Kanarialla. (Haa, etkö juuri ajatellutkin, että voi ei, voisipa vielä joskus...?) Kaarina on juuri toipumassa rintasyövästä ja palailemassa täysipäiväisesti töihin.
Kirjassa on hauskan realistisesti kuvattu suomalaista ryhmämatkailua ja sen kulkua, lentokoneruuan syömisestä alkaen uima-allastuolien pyyhkeillä varailuun. Hieman haikeaa luettavaa siis tällä hetkellä. Suomalaisryhmän viimeinen yhteinen illallinen saa ikävän sivumaun, kun känniääliö tuppautuu samaan seurueeseen - ja löytyy seuraavana aamuna hukkuneena hotellin uima-altaasta. Kaarina Jari-miehineen on jo palannut kotiin saatuaan kuulla tapahtumasta, muttei uteliaana malta jättää asiaa sikseen, vaan lyöttäytyy tutkimuksiin mukaan. Tai oikeastaan saa käskyn tehdä niin, inhokkitoimituspäälliköltään. Mahtavia otsikoita tiedossa?
Samassa matkaseurueessa sattui olemaan niin poliisi kuin journalistikollegakin, ja heidän kauttaan Kaarina pääsee asiassa eteenpäin ja kontaktiin myös tapausta paikallisesti hoitavaan espanjalaiskomisario Alvareziin. Hoksaavana ja kokeneena Kaarina saakin selville asioita, jopa ennen poliisia.
Miellyttävä (jos murhatarinasta niin voi sanoa?) arkidekkari, enemmän päättelyyn, faktaan ja ihmissuhteisiin keskittyvä kuin veritekoihin. Kohderyhmän päättelen olevan suurinpiirtein sama kuin Apu-lehdellä, sillä sen lukijoiden eli noin viisikymppisten ja sitä vanhempien kiinnostuksen kohteet ovat Aarnipurolla varmasti erityisen tarkasti tiedossa paitsi tutkimustiedon myös oman kokemuksen ja iän valossa. Etelänmatkat, perintöasiat, sukututkimus, kuntosalit, iän tuomat fyysiset riesat... mitä näitä nyt on, mistä kohkaamme. Ja työelämän muutos, josta Kaarina antaa tulla ihmettelyjään reippaasti:
"Tähän saakka Kaarina oli rakastanut ammattiaan. Hän oli saanut tehdä pitkiä, perehtymistä vaativia ja hyvin kirjoitettuja juttuja perusteellisesti ja ajan kanssa. Lukijat olivat malttaneet odottaa niitä siihen saakka kun lehti torstaisin ilmestyi. Nyt kaikki piti tehdä salamavauhtia ja syöttää välittömästi netin ahnaaseen kitaan, jolle mikään ei tuntunut riittävän. Toimittajantyöstä oli tullut kiireistä ja stressaavaa."
Arvostan sitä, ettei Aarnipuro sorru liikatunteellisuuteen eikä selittämään "kuten vanhoille ihmisille" vaikka hienoisia yksinkertaistavia kärjistyksiä tekeekin, vaan pitää fokuksen tiukasti tarinankuljetuksessa. Joillakin detaljikoukuilla maustettuna, kuten vaikka arvoituksisilla väleillään rikostutkija Koivuseen. Miksi mies pyytää Kaarinan kahdenkeskiselle illalliselle ravintola Lyoniin? Luulen, että koska monet kohderyhmään kuuluvat karttavat liiallista salaperäisyyttä ja "outoutta", on hyvä lisätä vielä, että pienintäkään mystistä piirrettä ei tästä tarinasta löydy.
Helppoa lukemista kesään tai talveen. Viihdyttää vaan ei vie yöunia. Ammattitoimittajan teksti kulkee sutjakasti, kuten kuuluu.
Marja Aarnipuro: Ottopojan kohtalo. CrimeTime 2020. Kansi Eija Kuusela.
Postaus on osa kirjabloggareiden Dekkariviikko-haastetta, jota vetää ja jonka logon suunnitteli luetut.net.
