keskiviikko 28. kesäkuuta 2023

Benedict Wells: Hard Land

Muistanette Benedict Wellsin suurta ihastusta herättäneen teoksen Yksinäisyyden jälkeen? Iloksemme saimme uuden Wells-suomennoksen vuonna 2021 alunperin julkaistusta kirjasta Hard Land, ja täpinässä riensin sen kimppuun.

Kirja on kaunis, eläväinen ja koskettava tarina pojan kasvusta aikuisuuden kynnykselle 1980-luvulla. Se vetoaa kielellään ja avoimuudellaan, kasvun ja kaiken uuden tunnelma on käsinkosketeltava. Siinä on siis paljon samaa kuin edellisessä kirjassa. Sam Turner elää amerikkalaisessa pikkukaupungissa ja on lapsena jokseenkin näkymätön muille nuorille: häntä nimitellään hiirulaiseksi tai oudoksi hyypiöksi, jos vaivaudutaan kiinnittämään huomiota. 

"- Uskotko, että ihminen voi oikeasti muuttua? kysyin jossain vaiheessa. - Siis tulla rohkeammaksi eikä olla aina niin hiljainen tai ujo? 

Äidin kanssa jutellessa oli hyvää se, että häneltä saattoi kysyä mitä hyvänsä."

Samilla on lämmin suhde äitiinsä, joka sairastaa syöpää. Isä pysyttelee henkisesti etäisenä, ja poika kärsii tutusta ongelmasta: miten saada isän hyväksyntä? Isosisko Jean on jo muuttanut kotoa. Teininä Sam saa ensimmäisen kesätyöpaikkansa myötä kaveripiirin, josta tulee hänelle keskeinen. Bileitä, seikkailuja, kokemuksia, joista Sam on vain haaveillut. Ensi kertaa hänestä tuntuu, että hän on elämässä mukana. Sam täyttäisi pian 16 vuotta. 

"Yhtäkkiä en voinut olla nauramatta, ja hyppäsin bussipysäkin penkille. Koko ikäni olin toivonut tällaista iltaa; olin halunnut kuulua ryhmään. Minulle tirahtivat jopa kyyneleet silmiin. Olet ihan kahjo! sanoin itselleni, ja sitten ampaisin juoksuun."

Hauskanpitoa ja nuorten huumoria, ja sitten tapahtuu asia, joka ehkä muovaa Samia eniten. Hänen äitinsä kuolee, ja 16-vuotiskesä muuttaa luonnettaan. Myös siksi, että kaverit ovat lähdössä jo opiskelemaan, myös ensirakkaus Kirstie. Mutta Sam on saanut itsevarmuutta, oivaltanut isoja asioita itsestään ja muista, jopa isästään. 

Aikuistumisen ilojen ja kipujen taustalla soi kasarimusa Billy Idolista Bruceen, a-hasta R.E.M:iin - kirjan lopussa on soundtrack. Sam soittaa kitaraa ja laulaa itsekin. Myös leffoista ja kirjoista puhutaan ja niitä siteerataan; kirjojen alkulauseita jopa keräillään. Samin äidillä on kirjakauppa, joten kirjat ovat pojalle tuttuja. Nimiteos Hard Land opiskellaan koulussa, koska sen kirjoittaja William Morris on kuuluisin kaupunkilainen, ja runoteoksen perimmäistä viestiä selvitellään. Aikuistumisessa siinäkin on kuulemma kyse. (En tiedä, onko kyseistä teosta tai kirjailijaa oikeasti olemassa, oletan että ei.) Surua Wells kuva Samin kautta paljon ja kauniisti:

"Elin vain päivästä päivään, ja vähin erin tajusin jotain: suru ei ole pikamatka, eikä se ole maraton. Ja tällä matkalla oli hetkiä, jolloin minulla meni paremmin, ja myös hetkiä, jolloin en tahtonut millään saada henkeä."

Hurmaava kesäkirja, nuoruuskirja, surukirja, kasarimuistelokirja, ystävyyden kuvaus ja laatuteos komeana suomennoksena. En oikein keksi, kenelle tämä ei sopisi luettavaksi; ajankohdasta huolimatta kokemukset ovat ajattomia ja tunnistettavia.  

Soundtrack Volume 1 ja 2 löytyvät YouTubesta, Spotifystä ja sivulta https://benedictwells.de/soundtracks/


Benedict Wells: Hard Land. Aula 2023. Suomennos Raimo Salminen. Kansi Anders Carpelan.


sunnuntai 25. kesäkuuta 2023

Valérie Perrin: Vettä kukille

Harvoin näkee kirjaa, jonka keskeinen tapahtumapaikka on hautausmaa - heti kiinnostaa. Teos tuo asetelmaltaan mieleen Siilin eleganssin, vaikka tässä ranskalainen päähenkilörouva, Violette, on puolet nuorempi, mutta portinvartijana hänkin toimii. Ensin junaradan puomilla, sitten hautausmaalla, surkimusmiehensä Philippen kanssa. 

Kirjailija saa homman vaikuttamaan kiehtovalta. Violette rakastaa kukkia ja kasveja, ja huoltaa aluettaan "moitteettomasti", kuten pormestari toteaa. Usein surevat läheiset uskoutuvat hänelle, ja vaikka omasta miehestä ei ole apua, lähellä ovat haudankaivajat ja hautausurakoitsijat, joiden kanssa kuolemasta voi jopa laskea leikkiä. "Se on minun tapani nujertaa kuolema, pitää se aisoissa." Ja lukuisat kissat ja koirat, jotka eivät halua jättää edesmenneitä omistajiaan. 

Elämänmeno on hiljaista, ja pian saamme tietää, että Violettella on takanaan suuri suru. Pieni tytär, jota ei enää ole, mutta joka on jatkuvasti Violetten mukana, mielessä ja ajatuksissa. Sitä kuolemaa mies ei pysty nujertamaan. Kauniita muistoja jää, kuten eräs mökkiloma.

"Onnellisuus tyhmentää ihmistä. Aivan kuin olisimme vaihtaneet maailmaa, syntyneet aivan äsken jossain toisaalla, sokaisevassa valossa."

Ei Violette varsinaisesti onneton ole. Ehkä vielä kriisissä ja turta, säikähtänyt, mutta ei täysin lamaantunut. Kukkana hän olisi sinnikäs, prameilematon mutta vettä ja ravinteita kipeästi tarvitseva. Hän pitää työstään ja ystävistään ja on sitä tyytyväisempi, mitä vähemmän näkee miestään ja saa hoitaa työtään rauhassa.

"Luulen, että yksinäisyys ja tylsyys osuvat ihmisen onttoihin kohtiin. Mutta minä olen ääriäni myöten täysi. Minulla oli useita elämiä, jotka täyttivät sisimpäni kokonaan: tyttäreni, lukeminen, musiikki ja mielikuvitus."

Isä ei ole piitannut tyttärestään, vaan on hurvitellut omiaan ja muuten totellut sokeasti äitiään, tämä ei hyväksynyt Violettea koskaan. Vasta liian myöhään hän alkaa ajatella olleensa typerys. Ja uskaltaa ajatella tyttären kuolemaa tarkemmin: mitä oikein tapahtui?

Tyttö on kuitenkin poissa pysyvästi. Kun hautausmaalle äitinsä tuhkat tuova Julien saapuu paikalle, Violette auttaa muistopuheen kirjoittamisessa, suremisessa siis, hän on alan asiantuntija. Miksi äiti halusi juuri tänne, pojalleen tuntemattoman miehen viereen, eikä aviomiehensä? He selvittävät syitä yhdessä.

Ranskaa on sanottu maaksi, jossa on yleistä pitää rakastajia ja rakastajattaria avioliiton ohella. En tiedä, pitääkö se paikkansa, mutta tässä teoksessa annetaan ymmärtää näin olevan, niin hämmästyttävän paljon erilaisia romanttisia virityksiä ja seksin hakua siinä harrastetaan. Joskus jälkimmäinen voi muuttua rakkaudeksi.

Tapahtumallista seikkailua enemmän tarina on kuitenkin romanttinen ja tunnelmoiva, tummatunnelmainen mutta ei synkkä. Se kuvaa kauniisti surua, poismenneiden kunnioitusta, erään naisen elinpiiriä. Kuoleman teemasta huolimatta miellyttävää luettavaa, joka välttää onnistuneesti yli-imelyyden. Kirja on noussut - epätavallisen aiheensa ja rauhallisesti soljuvan tyylinsä vuoksi, oletan - bestselleriksi monessa Euroopan maassa. 

Kenelle: Romantikoille, kaipaaville, hautausmailla viihtyville, ranskalaisuuden ystäville. 

Muualla: Kietoo lempeyteen, rakkauteen ja surun voittamiseen, sanoo Mai Kirjasähkökäyrässään.


Valérie Perrin: Vettä kukille. (Changer l`eau des fleurs). WSOY 2023. Suomennos Saara Pääkkönen. Päällys Emmi Kyytsönen.



tiistai 20. kesäkuuta 2023

Anu Kaaja: Rusetti

Elämän kauneus ja nautinnot: miksei se voisi olla yhden kirjan teema, ehkä koko olemisenkin. Tai lukijalle ainakin kirjan verran, sen ajan, minkä kirjan minä-kertoja maailmaansa meille avaa. 

Hän vaeltaa Euroopassa ja deittisovelluksissa, vaihtaa maata ja kaupunkia yhden kuvan tai yhden ihmisen takia, tanssii teknodiskoissa ja solmii ikuisia suhteita taideteoksiin, lyhytaikaisempia ihmisiin. Mutta kaikki ovat merkityksellisiä, paitsi ne, jotka eivät ole. Olisiko esineiden kanssa seurustelusta vähemmän vaivaa kuin ylenpalttisesta sosiaalisuudesta? 

"Vapaa keskustelu tuntemattomien kanssa on usein vaivaannuttavaa. Esineiden kanssa keskustelu on helpompaa, sillä esineet ovat lähtökohtaisesti sivistyneitä." 

Miten totta ja miten riemastuttava havainto, kun asiaa miettii! Kertoja käynnistää haastattelusarjan kahvilassa tapaamiensa kanssa.

"- Milloin vain sinulle sopii, sanoo servetti ja asettuu ryhdikkäästi odottamaan. 

- Kiitos. Aloitetaan toki. Olen huomannut, että joillain teistä haastateltavistani on huomattava historiantuntemus ja tietty kollektiivinen muisti. Haluaisinkin kysyä, miten itse koet historiasi? Lajihistoriasi, jos nyt niin voi sanoa?

- Historian? Niin, kankaistahan tämä lähti."

Kahvikuppi on tietysti mainitussa ympäristössä olennainen vaikuttaja, kahvikulttuurin keskiössä. Haastattelun aluksi kertoja yrittää ilmaista pyrintönsä:

"...olen kyllä kirjoittanut seksuaalisuudesta, mutta haluaisin nyt pois siitä aihepiiristä. Kohti kauneutta, jota edustavat yksinkertaiset astiat ja esineet. 

- Ovatko kupit sinusta yksinkertaisia? Siis hölmöjä? 

- Ei, ei, en tarkoita... Huono sanavalinta, pahoittelen. Tarkoitin tietenkin pelkistettyä. 

- Ehkä olen hieman herkkä tämän asian suhteen, kuppi toteaa. 

- Kuppeihin suhtaudutaan usein oudosti. Niin moni on katsonut Disneyn Kaunotarta ja hirviötä pienenä. 

- No tuota, kyllä minäkin olen sen nähnyt... 

- Siinä elokuvassa, kuppi jatkaa, infantilisoidaan erityisesti kuppeja. Kupit näytetään joko kasvottomina loilottajina tai sitten teekannulle alisteisina, yksinkertaisina lapsina."

Kahvilakulttuurin lisäksi sukellamme taiteeseen ja rakastamiseen, joiden perässä kertoja matkaa ja jotka ovat oikeastaan sama asia. "Suurimmat rakkauteni tapaan museoissa."

Esimerkiksi saksalainen taidemaalari Albrecht Dürer on suuri rakkaus, monia muita mainitaan. Taide kertojan silmin avaa kuumottavasti myös lukijan näkymää teoksiin. Kerrottavat aiheet ovat kuin iltapäivälehden lööppejä, lisään vain huutomerkin: Kuumimmat renesanssipojat top 5! Hekumallisimmat barokkiasetelmat! 

On lihallisiakin rakkauksia. Exänsä Septumin kertoja tapaa sattumalta.

"Septum häkeltyy septummaisella tavalla. Hänellä on musta pitsihame, kissansilmäkajaalit, kiiltävimmät korunsa. Hän näyttää kauniilta ja haluaisin sanoa, että rakastan sinua edelleen, miksi koskaan erosimme. Niinpä sanon: - Sulla on huulipunaa hampaissa." 

Snakebite taas "ei, ihminen Snakebite ei ole. Hän on kuva." Ja vahvimpana Sydämensärkijä-Industrial ja yhteinen Berliini! Miksi kertoja hakee suhteita kaukaa, vaikeita suhteita, vaikka vai siksi ravistavia?

"Minun on helpompi rakastaa ihmisiä, jotka asettuvat esineiksi. Joita saan katsella kuin museossa. Rauhassa ja kaukaa." 

Älypuhelimen näkokulma on ehkä ennalta-arvattava, mutta sen mielipiteeseen on helppo yhtyä: 

"Ihmisen käyttöä ei suositella neljää tuntia pidempään." 

Iloinen, rosoinen, pirskahteleva, yllättävä, hekumoiva ja omalakinen kirja Anu Kaajan tapaan. Hyvän mielen tanssahteleva teos. Sen luettuaan tekee mieli hieman tanssahdella, sivellä rakkaan ihoa ihailevan intiimisti ja huudella hassuja iskulauseita. Bow row rococo! Sans souci!

Kenelle: Kokeellista kestäville, nautintoja hakeville, kauneudesta hurmaantuville, taiteen ystäville, kahviloissa ja museoissa viihtyville.

Aiemmin luettuja: Katie-Kate, Leda

Anu Kaaja: Rusetti. S&S 2023. Kansi Jenni Saari.



sunnuntai 18. kesäkuuta 2023

Anu Patrakka: Arvoton



Dekkariviikkojen päätteeksi käväisin Portugalissa. Kauniin maan nurjat puolet näkyvät poliisityössä. Porton henkirikosyksikön vetäjäksi on nimitetty Nelson Monteiro, joka on jättänyt taakseen avioliiton ja työn Lissabonissa ja muuttanut auttamaan vanhaa isäänsä synnyinseudulleen Portoon. Monteiro yrittää sopeutua työyhteisöön johtajan ottein, eikä kaikki mene aina putkeen. Onko Ana Torres katkera nimityksestä, sillä hän haki paikkaa myös? Ainakaan hän ei ota uutta pomoa varauksetta vastaan. Syrjitäänkö naisia hierarkiassa edelleen?

Siirtotyöläisten turvaton asema - joka ei valitettavasti ole Suomessakaan vierasta ja josta paljon puhutaan mediassa tätä kirjoittaessani - käy ilmi, kun paljastuu ihmissalakuljetusta ja hyväksikäyttöä, usein muihin rikoksiin kytkeytyvää. Maassa on paljon intialaisia ja bangladeshilaisia töissä maatiloilla, samoin ukrainalaisia, kaikki paremman elämän toivossa. Osa epätoivoisista tulijoista matkustaa henkensä kaupalla ja tukehtuu rekkaan jo matkalla.

"Mikä Euroopassa oikein on vialla, Emilia pohtii. Maanosalla on ollut satoja vuosia aikaa kehittyä tasa-arvoiseksi demokratiaksi ja hyväksi paikaksi elää, ja tulos oli tämä. Epätoivoisia ihmisiä, jotka kuolevat toistensa syliin." 

Suomalainen Emilia oli itsekin haaveillut paremmasta elämästä ja komeasta portugalilaisesta miehestä, vaihtanut hyväpalkkaisen it-työn kotimaassa puhelinpalveluhommiin. Hän tapaa Aranin, jonka kanssa on hyvä olla. Mutta voisiko mieheen luottaa? Tutustuminen on vasta alussa, kun tapahtumat alkavat vyöryä, ja poliisin tutkimukset kytkeytyvät orastavaan suhteeseen karmealla tavalla.

"Kun kukaan ei välitä, näitä ihmisiä pidetään arvottomina, vaikka juuri he tuottavat meille ruuan pöytään. Jokin tässä yhteiskunnassa on pielessä ja pahasti!" 

Henkilöt ovat inhimillisiä virheineen ja salaisuuksineen - enkä nyt puhu rikollisista -, arjen kuvaus mukavan todentuntuista, ja maisemat siintävät silmien edessä. Yhteiskunnallisuus on vahvasti läsnä epäkohtineen, kuten epätasa-arvo ja luonnon riisto raha edellä sekä köyhien kehno asema, eniten lukemistani Patrakan kirjoista. 

Mutta näin turistin näkökulmasta muistuvat mieleen myös maan hyvät puolet, kauneus ja lämpö, elämänmeno, jossa käyskennellään kahviloissa ja rannoilla ja ihaillaan vanhoja komeita rakennuksia. Turistina tietysti toivoisi, että maan suuret työvoimavaltaiset alat, maatalous ja matkailu, vetäisivät ja työllistäisivät paikallisia kunnollisilla ehdoilla. Maa ei ole köyhä maailman mittapuulla, mutta harmaa talous ja korruptio vaivaavat. Ja kuten Suomessa, väestö vanhenee ja maaseutu köyhtyy kaupungistumisen myötä.      

Edellinen postaamani Patrakan dekkari: Häpeän aukio

Muualla: Kirsi yllättyi kirjan tummasta sävystä muttei suinkaan pettynyt. 

Anu Patrakka: Arvoton. Otava 2023.



keskiviikko 14. kesäkuuta 2023

Dekkariviikot kirjablogeissa: 3 x murha

Murha paremmissa piireissä, mikä herkullinen ulkoasu ja asetelma: kartano Englannissa, 26-vuotias nokkela Beatrice, tyly herttua ja ruumis kirjastossa. Olisiko setti jopa liian kosiskeleva, ainakin yhtään haastavammasta luettavasta pitäville. Komea kansi kyllä kiinnittää huomion!

Eipä siinä, sujuvasti tarina etenee, vaikkei suurta muistijälkeä jää. Huvitusta tuovat 1800-luvun tavat, joissa arvostetaan yli kaiken etikettiä, miehillä omaisuutta ja naisilla nuoruutta ja kauneutta (Bea on auttamatta liian vanha avioliittomarkkinoille) sekä puhetaitoa, jossa argumentaatiovirheitä ei suvaita. Eikä vaaleanpunaista asuvalintaa lumisateella. 

Kirjastohuoneeseen kuoleminen on järkyttävä etikettivirhe, jopa suurempi kuin väärä paperivalinta käyntikorttiin. Uskon, että kirja on nappivalinta monelle kevyen kirjallisuuden lukijalle. Se aloittaa hyvän tuulen dekkarisarjan Beatrice Hyde-Clare ratkaisee. Yhdysvaltalainen kirjailija on tehnyt sarjaan jo tusinan verran osia, saa nähdä, miten saamme niistä suomennoksia. Kustantajan sivulla näkyy nyt toinen, Jadetikarin arvoitus. 

Lynn Messina: Murha paremmissa piireissä (A Brazen Curiosity). Aula 2023. Suomennos Nelli Hietala. 


Satu Rämön
Hildur-sarja on nostanut hurjan hypen. Minäkin kannatan kotimaista dekkaria: vaikka Rämö on asunut vuosia Islannissa ja sijoittaa sinne myös dekkareidensa tapahtumat, hän kirjoittaa suomeksi. Kirjailija on onnistunut luomaan lukijakunnan jo aiemmilla tietokirjoillaan Islannista ja taitavalla markkinoinnilla, mikä on ollut hedelmällinen pohja dekkarien julkaisulle. Hildur myi ennätysmäärät, ja toinen osa, Rósa ja Björk, seuraa. 

Kirja on kiinnostava tarina rikosetsivä Hildurista; suomen kielen hienoinen kulmikkuus unohtuu juonen rönsyihin, kuten suomalaiseen villapaita-Jakobiin tai Hildurin siskojen surulliseen kohtaloon, jota vilautettiin ensimmäisessä osassa ja johon toinen osa keskittyy. Varsinaista tekstin lumoa en löydä, mutta uteliaisuudesta luin. Niin varmaan moni muukin. Rämö onnistuu erinomaisesti koukuttamaan, eikä kirjoissa ole inhaa väkivaltaa enempää kuin tappamistarinassa täytyy. Ja yllätyksiä, niitä riittää. 

Satu Rämö: Rósa & Björk. WSOY 2023. Päällys Ville Laihonen.



Ruotsalainen tekee
sen taas: Edvarsson osaa upottaa lukijansa. Kirjaa sanotaan  psykologiseksi trilleriksi, mutta kyllä siinä myös rikoksia tapahtuu. Itse asiassa eräs murha on tapahtunut juuri, kun kirja alkaa. Tätä luin henkeä pidätellen.

Lääkäri Steven tilaa ökytaloonsa siivoojan, Karlan, joka hämmästelee turhaa ja jatkuvaa siivoustarvetta. Ja sitä, että perheen vaimo on niin sairas, ettei hänen kanssaan saa edes jutella. Mutta Karla on rahan tarpeessa, työ helppoa. Asumisensa hän onnistuu järjestämään alivuokralaisena Billin luona, joten asiat vaikuttavat sujuvan, kunnes eivät suju. 

Toisaalla myös Jennica huomaa outouksia elämässään, joka on vaikuttanut niin lupaavalta: uusi poikaystävä on viety jopa vanhempia tapaamaan, mies tuntuu täydelliseltä. Eipä ole, tietenkään. Mutta tulisiko suhteesta silti jotain?  

Rahan ja rakkauden puute ohjaavat ihmisiä ja vyöryttävät tapahtumia suuntiin, joita ei lukiessa pysty ennakoimaan. Hurja! 

Mattias Edvarsson: Perhetragedia. Like 2022. Suomennos Outi Menna.





Logokuva: Niina Tolonen.

maanantai 12. kesäkuuta 2023

Jani Saxell: Uuden ihmisen kaupunki

Sopivasti Helsinki-päivänä luin loppuun Helsinki Underground -teoksen itsenäisen jatko-osan, joka vie 2040-luvun Helsinkiin, tai siis Uuden ihmisen kaupunkiin. Ja millainen kaupunki se onkaan!

Itse asiassa, moni asia on luontevaa jatkumoa nykyiselle. Kun Varpureetta ja Taneli, henkisesti 1900-lukulaiset, viettävät Siilitiellä hellää hetkeä, ympäristöä kuvataan näin:

"Samaan aikaan 2040-luku hypetti hurjana ympärillä. Kalasataman mediaparkki, Finnoon tekosaari, Viikin biokeskus, Otaniemen avaruusteknologian laitos ja Metropolia ammattikorkean Myllypuron kampus suuntasivat kohti uutta avaruusaikaa: Lunar Cityä, asteroidivyöhykkeen kaivosluotaimia ja Marsia. Tämän maailmaan taneleita, varpureettoja ja muita tarpeettomia ihmisiä korvattiin androideilla ja drooneilla. Kaikki mahdollinen lentoautoista metrojuniin kulki Herramme Tekoälyn ohjauksessa."

Geeniruiskeet ja kybernetiikka takaavat pitkän elämän, tai viimeistään tietoisuudet ladattuina tekoälypilveen. Santahaminan lähellä kelluu ydinreaktoreita, Suomenlinnaan vie ilmarata Sörnäisistä. EU on hajonnut, hiilineutraali Helsinki 2030 toteutunut. Uusi Silkkitie vie Kiinaan, Hansaliitto on voimissaan. Teknologia toimii ja business pyörii, mutta vastareaktio nousee. 

17-vuotias Verna, joka ystäviensä Paloman ja Empun kanssa muodostaa Kilpineidot, miettii: "Sokea kasvu ja romahdus. Ehkä se oli vaan koodattuna ihan kaiken olemassa olevan dna:han. ... Joten ehkä meidän oli tarkoituskin lisääntyä, täyttää ja tuhota maa." 

Vanhauskoisten nousu ja vallankumous uhkaavat yhteiskuntaa toden teolla. He haluavat paluuta aikaan ennen tekoälyjä ja sähköistyksiä, kristinuskosta Ukko Ylijumalaan ja luontaistalouteen, datavirroista Kalevalaan. Tuhannen vuoden taakse, Suomi takaisin ja Helsinki ensin!

"Kun ihmiset tajuaisivat eläneensä virtuaaliunessa ja pikselipöllyssä, lajikadon ja romahtavan ekosysteemin keskellä."  

Muinaisihmisten kansannousu sytyttää sisällissodan. Heillä on tukenaan vahvoja ryhmiä, kuten uusneandertalilaiset ja uusviikingit. Purkupartiot tuhoavat järjestelmällisesti kortteli korttelilta tietokoneita. Piuhat irti -päivät uhkaavat niin nykyhelsinkiläisiä ja pakolaisia, joita kaupunkiin on virrannut eniten Aasiasta säteilypakolaisina. Hämeenlinnaan siirtynyt maan senaatti yrittää pitää yllä perushallintoa, jakaa asuinpaikkoja kuplahalleista ja ruokaa sen verran kun melskeitä paenneille, koodareille ja muille, nykyihmisille riittää. On varottava myös vanhauskovaisten kokkoja, lentäviä androidilintuja, jotka vahtivat liikkujia ja hyökkäävät sääntöjä noudattamattomien kimppuun. 

Ja median tila? Kuten arvaatte, se muuttuu nopeasti.

"AinaHeti-verkosta ja Hämeenlinnan senaatin jotenkuten hallitseman Suomen uutiskanavilta haalittu kama oli muutenkin käsittämätöntä. Lakkauttamisuhan alla kituuttaneiden humanististen tieteiden lehtoreilla, assareilla ja proffilla oli mediassa äkkiä loputon kysyntä. Folkloristit, uskontotieteilijät, sosiolingvistit ja arkeologit trendasivat viraaleina."  

Kilpineidot pyrkivät pelastamaan tilannetta yhteiseksi hyväksi. Se ei ole helppoa kaaoksessa, enkä ole vielä edes maininnut erästä isoa hämmennyksen lähdettä: Aavekaupunkia ja asukkaita, jotka nousevat menneisyyden hämäristä. Eri aikakausien helsinkiläisiä, joiden seuraan vahvaväkinen Verna ajautuu. Koska hän fanittaa 1920-lukua, kaupungin mystinen voima ihmishahmossa siirtää tytön sinne turvaan, noin sadan vuoden taakse ajassa. Ja myös siellä tapahtuu paljon - ja siellä, Helsingin suuren kasvun aikana, rakentuu pohja kirjan nykyisyydelle. Hulluuksineen, kuten vaikkapa saarnaaja Maria Åkerblomin tarina osoittaa. Kaiken alla möyrivät suuret suomalaiset velhovoimat ja luonnonjumaluudet osoittamassa mieltään, tulemaan paikalle kutsuttuina tai kutsumatta.

Kirja on sakea keitos Helsinki-tietoutta, historiaa ja scifiä. Se ei takuulla jätä nälkäiseksi, vaan päinvastoin: ensimmäisellä nautintakerralla kaikkea ei ehdi sisäistää. Niin paljon henkilöitä, etenkin todellisia, tapahtumia ja ilmiöitä kaupungin elinkaarelta se vyöryttää eteen. Googlata ei ehdi, kun on kiire edetä tietämään, miten tarina etenee.

Jani Saxellin mielikuvituksen ja tekstin lento on omaa luokkaansa vauhdiltaan ja korkeudeltaan, samoin tiedon määrä, jolle kirja rakentuu. Kuin avaisi karkkipussin, joka ei tyhjene ikinä, tai vanhauskovaisten tyyliin sanoen, alati sisältöä tarjoilevan runsaudensarven. Suoraviivaisten juonitarinoiden ystäville kirja on liikaa, arvelen, sillä on oltava kiinnostunut menneestä ja tulevasta, jotta siitä saa herkut irti. 

Ja on siedettävä maagisuutta. Mikä sitten sellaista on, ajassa siirtyminen on minusta ainakin ihan legit. Arvostan näkemystä, jossa kaikki ajat ovat olemassa yhtä aikaa: iän myötä saman olen huomannut itsekin. "Näen" entisiä rakennuksia nykyisten paikoilla, nykyaikuiset lapsina, menneitä tapahtumia tämän paikan kohdilla. Muitakin ihmeitä olen valmis hyväksymään. 

"Sillä Emppu oli huomannut, että aikuisilla oli aika rajoittunut, jopa olematon ihmeensietokyky. Ne menettivät toimintakykynsä heti, jos tuli yhtään liikaa outouksia." 

Pääseekö Verna takaisin omaan aikaansa ja miten helsinkiläisten käy? Siirrymmekö tuhat vuotta taakse päin? Tuleeko koodareista hyönteisviljelijöitä, opettajista luonnonuskon pappeja? Kysymyksiä jää satoja, ja vain ensimmäiseen saadaan vastaus tässä kirjassa, joka on trilogian kakkososa. Toivon saavani pian luettavaksi viimeisen osan, sillä omaperäinen tyyli vangitsee. Jani Saxell kirjoittaa älykästä, tuhtia fiktiota, jota ei voi vain lukaista. Helppous lukemisessa on oma juttunsa, ja sille on omat tekijänsä ja hetkensä. Mutta syvemmin uppoutuminen ihmisten hulluuteen, viisauteen ja hurjaan matkaan - jotain kohti - palkitsee. Tarina resonoi tässä ajassa, luo uskoa nuoriin, kauhistuttaa ja huvittaa terävine oivalluksineen sekä herättelee ihmiskunnan kohtalonkysymyksiin. Helsingissä, Suomessa.

Kenelle: Ajatteleville, tulevaisuutta visioiville, tieteistarinaa pelkäämättömille, historian ystäville, Helsingistä kiinnostuneille ja maan ja kaupungin päättäjille, nuorille ja heidän vanhemmilleen ja isovanhemmilleen, Kalasataman ja muiden kaupunginosien asukkaille, ikivanhoista tavoista ja uskonnoista kiinnostuneille, teknologian nimeen vannoville, vihreän siirtymän puolustajille.





lauantai 10. kesäkuuta 2023

Marko Kilpi: Undertaker - Kuolemankauppiaat. Dekkariviikot 2023


 

Kuolema on täydellinen peitetarina ammattirikolliselle, jollainen hautausurakoitsija Jarmo Kivi on, sanotaan liepeessä, ja se on totta. Kivestä kertova hiuksianostattava Undertaker-sarja on ehtinyt kuudenteen osaansa. Kuolemankauppiaat nostaa miehen tarinan uudelle, laajemmalle tasolle, jossa vaarassa ei ole vain Kiven lähipiiri, kuten hänen kilpimiehensä Tuomas Maria-vaimoineen, vaan nyt aletaan uhata suurempia joukkoja ja yhteiskuntia. Jos panokset kasvavat, on kasvettava myös jonkin tahon hyöty, järkeilen. Mutta mikä on tuo taho ja mitä se haluaa?

Kun näkökulma laajenee, se tuo hämmästyttäviä ulottuvuuksia niin rikollisuuteen kuin ihmisen toimintaan ylipäänsä - ja siihen, miten inhimillisiä ominaisuuksia osataan käyttää hyväksi. Tavallisen tietämätöntä kansaa on helppo ohjailla, kuten oikeassa elämässä olemme nähneet. Kilpi maalaa pelottavan todentuntuista kuvaa tilanteesta, jossa asioita ohjailevat pääministerin ja muun hallituksen sijasta jotkut muut, ne, jotka eivät piittaa kansalaisten oloista tai oikeudenmukaisuudesta. Vaan käyttävät niin henkisen kuin teknisen huipputaitonsa omien intressiensä ajamiseen.

Kiveä on jahdattu jo kauan, on tiedetty, että joku ohjailee rikossarjaa, johon liittyy väkivaltaa ja näyttäviä operaatioita kansainvälisine yhteyksineen. Kun Helsingissä räjähtää pienoisydinpommi, koko Eurooppa on varpaillaan. Poliisit ovat tukalassa ja pelottavassa tilanteessa: kehenkään ei voi luottaa, ei edes kollegoihin. 

"Se, että saa herätettyä ihmisissä riittävästi pelkoa, on merkittävää vallankäyttöä. Siitähän tässäkin on nimenomaan kyse. Ei tässä hyökätä vain Suomea vastaan, vaan koko Eurooppaa vastaan meitä hyväksikäyttäen. Suomi on vain pelinappula isolla pelikentällä. Siksi meille voi tehdä mitä vain."

Trauman kokenut poliisi Tiina saa tukea päälliköltään Millalta, mutta ylemmän johdon kanssa on vaikeuksia. Henkilökohtaisia salaisuuksia on mahdoton piilotella, kun maassa on käytännössä sotatila, vaikkei virallisesti, sillä vihollista ei tunnisteta. Kuten puolustusvoimien komentaja sanoo:"Proxy-sodassa sotaa käydään epäkonventiaalisin keinoin. Sitä ei julisteta alkaneeksi, eikä todennäköisesti julisteta myöskään loppuneeksi." Siinä eivät auta EU:t, Natot tai kahdenväliset sopimukset, kun huhut ja tiedot sekoittuvat ja pelko kasvaa. 

Kansainvälinen talous järkkyy, kuten on hyökkääjien tarkoituskin. Sen seuraukset saattavat olla paljon tuhoisammat kuin muutaman räjähteen. Entä jos Euroopan talous luhistuu ja maat alkavat mennä konkurssiin? Kuka siitä hyötyy? 

Niin nykyaikainen sodankäynti kuin talouden, valtioiden ja ihmisten musta puoli näyttävät voimaansa. Mutta kuka on voimakkain? Huimaavan jännittävä kierre, joka jättää vielä paljon kysymyksiä. Kysymyksistä puheenollen, niitä on tekstissä paljon, samoin yhden, kahden tai kolmen lauseen kappaleita. Tehokeinot ovat tehokkaita vain niukasti säännöstellen, jatkuva toisto vesittää tehoa. Myös hienoinen saarnaavuus pistää lukijan silmään, mutta toisaalta sopii tarinaan, jonka päähenkilö on nimetty oikean henkilöllisyyden puutteessa "Saarnaajaksi". 

Kaikkiaan oiva jatko sarjaan, jonka asetelma alkoi karmia jo lähdössä ja jonka jokaisessa osassa on ilmennyt uutta ja entistä karmivampaa. Marko Kilven mielikuvitusta voi vain ihailla, ja lisämausteen tuo hänen taustansa poliisina ja kansanedustajana: mies tietää häiritsevän paljon siitä, mistä puhuu. Poliisityön haasteet ovat kiinnostavia, ja kansallista uhkaa ei edes uskalla ajatella kirjaa pidemmälle. 

Undertaker - Kuolemantuomio aloittaa sarjan.

Undertaker - Kuolemanlaakso, osa 3.

Kuulumisia Kuopiosta - tapasin Marko Kilven ensimmäisen kerran livenä vuonna 2017. 


Marko Kilpi: Undertaker - Kuolemankauppiaat. Sarjan kuudes osa, Crime Time 2023. Kannen ulkoasu: Marko Kilpi, kirjan taitto Noora Ohvo.



keskiviikko 7. kesäkuuta 2023

Pierre Lemaitre: Loistavat vuodet

Viihdyn näköjään menneessä, sillä myös Loistavat vuodet kertoo historiasta, tarkemmin sodanjälkeisestä Euroopasta Ranskassa ja Indokiinassa. Pelletierin perhettä ja menestyvää saippuatehdasta Beirutissa, kuten myös vuosittaista perheen kunniakulkuetta kotoa tehtaalle, johtaa isä Louis omintakeiseen tapaansa.

Neljä lasta aikuistuu nopeasti ja jättää äitinsä Angèlen epätoivon valtaan - hän pitää muuttoja kotoa henkilökohtaisena loukkauksena ja varoo tarkasti, että osoittaa yhtä suurta epätoivoa jokaisen kohdalla - mutta aikuistuvilla nuorilla on jo omat suuntansa. Tai niin he luulevat. 

"- Mutta Angèle, meidän pikkuisemme ovat kasvaneet isoiksi, oli herra Pelletier sanonut, - onhan aivan normaalia, että he muuttavat pois kotoa... - Eivät he muuta pois kotoa, Louis, he pakenevat!

Herra Pelletier antoi periksi. Hän ei koskaan lakannut ihmettelemästä, kuinka lahjakkaasti hänen vaimonsa venytti logiikan rajoja."

Esikoinen Jean ei onnistu isän suunnittelemalla tavalla tehtaan johdon perijänä. Françoisin mieli palaa toimittajaksi, mutta hänen oletetaan jatkavan opintoja huippukorkeakoulussa (École normale supérieure) Pariisissa. Hélène haaveilee taideopinnoista, ja Étienne, niin... No, aloitetaan siitä, että hän lähtee Saigoniin. 

Ranskalainen Pierre Lemaitre on yksi maailman parhaita tarinankertojia. Henkilöt, ympäristöt, tapahtumat ja tunnelma ovat vangitsevia, hurjia ja rosoisia, aina yllätyksellisiä: koskaan ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ihmiset ovat eläviä virheineen ja sotkuineen, kiiltokuvia ei rakennella. Huumoria tuo tekstin naseva kommentointi heidän piirteistään, nauroin monesti ääneen. Suomennos toimii tyylikkäästi, aikaan sopivasti, ja osuvat sananvalinnat aiheuttavat usein hörähtelyä. Esimerkiksi Jeanin vaimo, "kajahtanut" Geneviéve saa tätä aikaan usein, vaikka hän enimmäkseen vaikuttaa lähinnä pelottavan psykopaattiselta. Jonkun pitäisi muuten tehdä tutkimus Lemaitren kirjojen naiskuvasta, se on niin omanlaisensa.

"Geneviéven elämä oli Jeanille täysi mysteeri. ... - Minä, Geneviéve ilmoitti moraalista ryhtiä puhkuvalla äänellä, - minä olen virkamies!"

Kirja ei ole dekkari, vaan historiallinen romaani, dekkareista kirjailija on sanonut luopuneensa. Ja hyvä niin, sillä pidän romaanilinjaa antoisampana, rikostarinoita saimme jo lukea mukavan määrän. Sitä paitsi, romaani ei sulje pois murhia tai muita kuolemantapauksia, joita näidenkin kansien välissä tapahtuu. 

Raa'anpuoleisten rikos- ja sotajuonteiden lisäksi romaani kuvaa raadollisesti poliittista tilannetta ja siinä toimivia rahan ohjatessa päätöksiä, Vietnamin liikehdintää liikkeineen ja lahkoineen sekä virkamiesten arkea. Esiin nousevat myös oikeuskäytännöt ja median rooli, puhumattakaan ajan tavoista juhlia, rakastaa ja viettää "huonoa" elämää. Huumaava keitos Eurooppaa ja Aasian helteitä! 

Tiesin etukäteen, että kirjassa on kytkös Lemaitren aiempaan trilogiaan, joka alkoi supersuosituksi nousseella, Goncourtilla ja vaikka millä palkinnoilla tunnustetulla teoksella Näkemiin taivaassa. Silti ällistyin, kun kytkös tuli esiin - jälleen yksi suuri yllätys. Kirjassa on vain yksi vika, se loppuu. Mutta lisää on luvassa! Jäämme odottelemaan trilogian kakkososaa ja sen suomennosta. 

Kenelle: Tarinankerronnan, vauhdin ja yllätysten ystäville. Ihmisten nurjista puolista kiinnostuneille, kiiltokuvaromaaneja inhoaville. 

Muualla: Leena Lumin kanssa jaamme Lemaitre-fanituksen, ja ihmettelen hänen laillaan kirjailijan aivoja. "Tavattoman taidokas tarinoiden kertoja."

Olen listannut Lemaitren tuotannon Kyykäärme-kirjan postauksessa. 

Pierre Lemaitre: Loistavat vuodet. Osa 1, Suuri maailma. (Le Grand Monde) Minerva 2023. Suomennos Susanna Tuomi-Giddings, Kansi: Justine Florio/Taittopalvelu Yliveto Oy


tiistai 6. kesäkuuta 2023

Heidi Airaksinen: Vierge Moderne

Mennään 1930-luvun alun Helsinkiin. Kiihkeä 20-luku, jolloin kansa kursi itseään kokoon sisällissodan jäljiltä ja siirtyi uuteen aikaan autojen, pilvenpiirtäjähaaveiden, elokuvien, musiikin, urheilumenestysten ja muun modernin myötä, jatkui hengessä ja lihassa. Teollistuminen ja kaupungistuminen alkoi kiihtyä, vaikka valtio oli vielä maatalousvaltainen. Kaikille ei silti riittänyt töitä ja leipää kotipaikalla. Helsingin väkiluku kasvoi 1930-luvulla neljänneksellä. Kansainvälisyys oli hyvinvoivan väestön keskuudessa luontevaa, matkailu kehittyi harppauksin.

Tähän ympäristöön sijoittuu Heidi Airaksisen kirja, joka kuvaa herkullisesti aikaansa ja piirejä, joiden täytyi pysyä tiukasti vallitsevissa säännöissä - homoseksuaalisuutta tai muita seksuaalisia identiteettejä ei tunnettu eikä tunnustettu. Yhteisön piilottelu tuo oman säväyksensä rikostarinaan, jossa Ulrika löytyy kuolleena. Kyllä, nuori kaunis nainen jälleen kuolee, mutta tällä kertaa hieman eri näkökulmasta. Bordellit olivat yleisiä Helsingissä tuohon aikaan. Samoin köyhät tytöt maaseudulta. Yhtälö on surkea. 

"Lapsuuden huolettomat päivät olivat kaukana. Iloisen kepeät hetket olivat hautautuneet mereen Auroran mukana. Tilalle tulleet epävarmuuden ja irrallisuuden tunteet olivat estäneet minua olemasta läsnä omassa elämässäni. Olin omaksunut tunnollisen sisaren roolin ja peittänyt todellisen itseni sisarpuvun alle. Seurasin tarkkaan kirjoitettua käsikirjoitusta, jotta pysyisin kasassa. Romahdus ei tuntunut kaukaiselta. Kenties olinkin jo keskellä sitä."

Sisar Kerstin Diakonissalaitokselta kertoo omaa tarinaansa ja todistaa Ulrikan kuolemaa työvuorollaan. Se painetaan villaisella, jos sairaalan merkkihenkilöt saavat päättää, mutta Kerstin ei unohda. Mitä tapahtui ja miksi? Kerstinin sinnikkyys vie eteenpäin juonta, jossa hän tutustuu Fredrikssoniin, Teddyyn ja Harrietiin; tuohon outoon mutta tutunoloiseen seuraan

"- Ja entäs sinä sitten Kerstin, mitä salattavaa sinulla on? Henriksson kysyi huvittuneena. Peitin hämmennykseni nostamalla kahvikupin huulilleni ja maistoin tulikuumaa kahvia. - Ei kai juuri mitään, sain vastattua ja tarjoilin itselleni leivonnaisia. Kuulin uudenlaisen itsevarmuuden äänessäni. Kuuluiko se sille toiselle minulle, jonka vuoksi olin nyt tässä?"

Upea sukellus aikaan ja ympäristöön, jota pidettiin varjoissa. Fiktiota toki, lukijan iloksi ilmiöitä ja keksittyjä tapahtumia, jotka pitävät mielenkiinnon yllä. Mutta kiehtovasti todelliseen historiaan ja paikkoihin Helsingissä kytkettyinä, Kumpulan kartanosta Kallion huudeille, Rikhardinkadun kirjastolta Teatteri-Espikselle.

Jännitysmomentti ei ole suurin, mutta kestävä. Henkilöt ovat eläviä, ympäristö samoin, ja se on kirjassa hienointa: se vie tehokkaasti aikaan, paikkaan ja ihmistensä tilanteisiin. Tunnelmanluonti on Airaksisen vahvuus. Teksti on puhuttelevaa, jopa jutustelevaa taideteksteihin verrattuna, mutta viehättää nimenomaan persoonallisella ilmaisullaan. Kirjan voi nähdä myös naisen kehityskertomuksena ja itsensä löytämisestä. Pidin paljon. 

Lisää ilmestyi vuonna 2022: Maa jota ei ole sijoittuy aikaan ennen Vierge Modernen tapahtumia.

Kenelle: Historiahulluille, sateenkaarevan lukijoille, tunnelmaan uppoaville, selkeän tarinan ystäville. 

Muualla: Kirsin kirjanurkka ruotii kirjaa: Epookki on Vierge modernessa kuvattu taiten ja kiinnostavasti, ja romaanin tunnelma on arvoituksellisen utuinen, sinisen tupakansavun ja ukkosmyrskyjen sumentama. Teos tarjoaa vähän uskaliaan aikamatkan aikaan ja paikkoihin, joita ei ole liiaksi kuvattu. Myös näkökulma on raikas ja mielenkiintoinen.

Heidi Airaksinen: Vierge Moderne. Arktinen Banaani 2021. Kansi Asko Künnap.

Aloitan tällä osaltani Dekkariviikot. Kirjablogistit viettävät kahta dekkariviikkoa, Kirjakauppaliiton kansallinen viikko on ensi viikolla 12. - 18.6.2023. Blogistanian logokuva: Niina Tolonen.




 




torstai 1. kesäkuuta 2023

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

Reilut sata vuotta sitten pohjoisessa, Haukiputaalla ja Kemissä, kukoistivat sahat ja meriliikenne. Köyhä kansa ei kukoistanut, vaan raatoi jos töitä sai. Laivojen ahtauksesta hankki paremmin kuin "akkojen töistä" muualla, siksi työtä hakivat myös naiset. Sotien aikana oli pakkokin, kun miehet olivat muualla. 

Orvoksi jäänyt Reeta, äitinsä ja sisarensa kasvattama, tottuu koviin töihin jo nuorena. Kun sattuu perinteinen vahinko, hän saa potkut sahalta - mies tietysti lipeää ilman seurauksia tilanteesta. Reetalle vahinkoja sattuu useampikin, mutta lapset hän haluaa pitää, miesten lipeämisistä huolimatta. Signe-tyttö jäi henkiin tuona suuren lapsikuolleisuuden aikana, ja vaikka Reetan oli pakko antaa tyttö kasvatiksi Toivolle ja Elmille, ei hän lopullisesti tytöstä suostu luopumaan, pahimman pulan ajaksi vain.

Signe ehtii tottua kasvatusvanhempiinsa eikä anna äidilleen anteeksi sitä, että tämä vaatii tytön kotiin vuosien jälkeen. Niin pian kuin mahdollista Signe lähtee synnyinkodistaan. Ei onnistu Signellekään perheen perustaminen haaveiden mukaan. Sota runtelee maata rajusti, tunnettuine seurauksineen Lapissa. Aviottomia lapsia saksalaisten kanssa seurustelusta syntyy, ja naisia syyllistetään. Miesten afäärit ja rahanhankinta saksalaisilta on aivan ok. Raha ja rakkaus ovat kovaa valuuttaa, mutta vain toinen sallitaan. Tämä nostaa kiukun lukijassa: mitä teeskentelyä! Mutta siitä elämä jatkuu nitkutellen kitkutellen, niillä keillä jatkuu. 

Naisten tarina käy sydämeen, niin kovilla he olivat. Päätökset ja valta ovat miesten. Reeta joutuu käyttämään äärimmäisiä keinoja elättääkseen perhettään. Signe joutuu hänkin aikuistumaan aikaisin ja raskaisiin töihin, mutta jo hivenen parempaan päin kurkottaen, ajattelen toiveikkaasti, ehkä tukijoukkojen, kasvattivanhempien, ansiosta. Traumat ovat kuitenkin voimakkaat, huonommuuden tunne ikuinen seuralainen. Signe saa huomata ystävänsä Allin kautta myös sen, ettei avioliitto ja vauraus välttämättä tarkoita onnellista kotielämää.

Kirja on naiskuva, ajankuva ja koskettava elämäkerrallinen katsaus, joka perustuu kirjailijan miehen suvun todelliseen tarinaan. Tiedot on saatu sukututkimuksesta, haastatteluista ja kirjallisista lähteistä, ja lähes kaikki kirjan henkilöt pohjautuvat todellisiin, samoin tapahtumat pääpiirteittäin, aina höyrylaiva Warjakan uppoamisesta vuonna 1907 Signen veljen Oivan häihin vuonna 1960. Ajanjakso sisältää suuren harppauksen maan oloissa, vaikka naisen aseman paranemiseen tasa-arvoiseksi ei vielä päästä, rintamamiestalojen rakentamiseen ja tulevaan arasti katsomiseen sentään. Maahan viilletty raja menneen ja nykyisyyden välillä on sekä henkinen että fyysinen, minkä kirja kertoo. 

Uskon monen lukijan löytävän tarinasta omasta suvustaan tuttua, mummoista ja isoisoäideistä muistuttavaa. Yhteiskuntaluokkien erot, nykyihmiselle naisten lähes käsittämätön työkuorma ja ehkäisymahdollisuuden olemattomuus pistävät kipeästi, Reetan ja Signen elämät liikuttavat vahvasti. Harvoin tunteilen, mutta nyt osui, kun ajattelen sukuani: naisilla ei ollut näin äärimmäistä, mutta silti hurjia kohtaloita ja raatamista. Hyvien sanojen, välittämisen ja myönteisyyden puutteen, niiden kertakaikkisen taitamattomuuden ja tuntemattomuuden, olen kokenut monen polven kautta omassakin elämässäni. Niin surullista.

Anne Vuori-Kemilä kirjoittaa sopivasti kuvaillen ja tunnetta mukaan tuoden. Ei imelästi eikä rönsyävästi, mikä ei sopisikaan hänen tyyliinsä, mutta tämä kirja ei muuten juuri muistuta hänen aiempiaan: se on laajempi, kunnianhimoisempi ja vakavampi. Dialogit ovat luontevia, henkilöt eläviä, ja ympäristö piirtyy kirjan sivuille kokonaisena. Vahva, koskettava ja tarkkarajainen teos, jonka uskon kuluvan Suomen historiasta ja sukututkimuksesta kiinnostuneiden käsissä. Samoin naishistorian, tositarinoiden harrastajien ja vaikuttavien romaanien ystävien. Mieleen tuli Silja Koiviston Sataman kapakan Hilda: jos pidit siitä, uskon, että pidät tästäkin. 

Muualla: Vallan hieno, voimakas, vaikuttava lukukokemus, sanoo Kirjailuja-kirjablogi. Tarkka psykologinen ote vaatii seuraamaan Reetaa ja Signeä, myötäelämään ja liikuttumaan, kirjoittaa Tuijata

Aiempia Anne Vuori-Kemilältä:

Taivas ilman reunoja
Mustaa jäätä


Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja. Karisto 2023. Kannen kuva kirjailijan kotialbumista, kannen suunnittelu Tiia Javanainen.