torstai 21. syyskuuta 2023

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Kaupunki väreilee vaaleanpunaisena Aino Frilanderin esseissä. Niin konkreettisesti kuin kuvaannollisesti. Kirjoittaja haluaa uppoutua unelmakaupungin sielunelämään ja tutkii samalla omaansa kiinnostavalla koosteella elämyksistään ja havainnoistaan. 

Nostalgiasta lähdetään, elämäntavan etsinnästä: kirjailijat Eve Babitz (ei suomennettuja kirjoja) ja Joan Didion kiehtovat kirjoittajaa, ja heidän erilaiset Los Angelesinsa Hollywoodeineen 1970-luvulla. 

"Babitz ymmärtää Los Angelesin glamourin ja mauttomuuden, rähjäisyyden ja upeuden, ja levittää sen kaiken lukijan eteen. On nimittäin myös niin, että vaikka elämä Los Angelesin auringonpaisteessa voi olla helppoa, se sama aurinko on myös armoton." 

Frilander tutkii nykykaupunkia kiihkeästi, kävellen ja bussilla, molemmat outoja liikkumistapoja autoihinsa kasvaneille paikallisille. "Halusin tietää Los Angelesista kaiken, tuntea sen jokaisen kadun, säätilan ja valaistuksen." 

Mutta hän suuntaa myös kaupungin ulkopuolelle, tutkimaan maataidetta - valtavia nähtävyyksiä, joissa maasto on osa taideteosta. Niitä ei pääse katsomaan kuin autolla. Samalla hän kertoo suhteestaan taiteeseen, kokemuksistaan paikan päällä odotetun näyn vihdoin avautuvan, itkemisestä ja aavikosta. (Lukijatäti huolestuu: mahtaako moinen yksinäinen matka olla turvallinen?)

Los Angeles on suomalaiselle kulttuurisokki monin tavoin. Rasismi on jatkuvasti läsnä, ja kirjoittaja sanoo ymmärtävänsä vasta nyt, mitä sillä tarkoitetaan. Uskon täysin, hänen kuvauksensa ilmiöstä arjessa on niin aito ja tosi. Ja tämä on tuttu tunne rasismin, epätasa-arvon ja eri ihmisryhmien erojen kaltaisista vaikeista asioista puhuttaessa:

"Jään jumiin siihen, että jotain pitäisi tehdä, mutta en ole varma, miten se tehdään oikein."

Seuraan kirjoittajan matkaa ihastuneena raikkaaseen kerrontaan, yllättäviin näkökulmiin ja kekseliääseen sanankäyttöön, hihitellen usein ääneen ja nauttien runsaista kirjallisuus- ja muista taideviitteistä eläväisessä tekstissä. Viihdyn, opin uuttakin. 

Otin esseet matkalukemiseksi Italian-reissulle, ja se oli nappivalinta: kun itsekin on "välitilassa", kaukana kotoa, vieraan kaupungin lumoon on helppo uppoutua. Ja hyvään tekstiin aina. 

Kenelle: Reissaajille, Hollywood-faneille, Amerikan ystäville, rasisminäkökulmia hakeville, uteliaille, kirjallisille. 

Muualla: Reader why did you marry him -bloggaaja piti kirjasta valtavasti. 

Aino Frilander: Los Angeles -esseet. Kosmos 2023. Kansi osuvine värityksineen Anna-Mari Tenhunen.




maanantai 11. syyskuuta 2023

Silja-Elisa Laitonen: Valinta

Menneet sodat tuottavat loputtomasti uusia tarinoita ja upeita sellaisia, kuten Karin Collins ja Anna-Kaisa Linna-Aho osoittivat. Silja-Elisa Laitosen Valinta pureutuu lotta-arkeen jatkosodassa kertoessaan Raakelista, varakkaan ullanlinnalaisperheen Suvirannan tyttärestä, joka ei halua jäädä maan puolustamisessa sivustakatsojaksi.

Raakel tahtoo lotaksi, vaikka äiti Greta on ehdottomasti vastaan. Tätinsä Elisabethin avulla hän saa järjestettyä itsensä lottaopistoon Tuusulanjärven rannalle, ja nopeammin kuin luulisi käy varsinainen haave toteen: tosi toimiin ensin viestilotaksi Hankoon, sitten "sinne jonnekin", itärajalle. 

"Elisabeth ei olisi uskonut, että Raakelista oli löytynyt niin paljon sisua ja seikkailunhalua, että hän oli uskaltautunut lähtemään hänelle täysin vieraaseen työtehtävään, vieraiden ihmisten joukkoon. Elisabeth oli saanut edes pienen hetken tuntea lämpöä, jonka hän oli ajatellut kuuluvan vain äideille ja isille. Yhteenkuuluvuutta Raakelin kanssa. Jos hänellä olisi ollut lapsi, se olisi voinut kasvaa Raakelin kaltaiseksi."

Tytön välit oikeaan äitiin ovat surkeat. Greta kieltäytyy täysin näkemästä asioita Raakelin kannalta, isä Armas yrittää avuttomasti hyvitellä. Eikä Elisabethkaan mikään enkelimäinen hahmo ole. Raakel jää jokseenkin yksin, kunnes saa ystäviä uusissa työtehtävissään. Naisia ja myös miehiä, kuten Saiman ja erään Voiton, mutta suhdeasiat eivät etene helposti Raakelille sittenkään. Hänen tarinansa lottaelämästä ei muutenkaan ole kevyestä päästä. 

Eino-enon kuolema partisaanin luotiin vie Raakelin kotilomalle hautajaisiin. 

"- Missä Raakel-neiti on ollut lottana? Jalo kysyi ja vasta nyt Raakel oivalsi, että hänhän on ainut rintamalla toimiva koko seurueesta. Kaiken surun keskellä Raakel tunsi pienen ylpeyden pistoksen rinnassaan. - Tällä hetkellä Karhumäen pesulassa, Raakel vastasi. - Siellä asti? - Siellä, Raakel vastasi ja vilkaisi Elisabethia ja Armasta, mutta huomasi pettymyksekseen, ettei kumpikaan näyttänyt siltä, kuin olisi halunnut jatkaa keskustelua. Raakel huomasi toivovansa edes jonkun sanovan ääneen että niin, meidän Raakel onkin ollut monessa mukana. Ja saanut työstään Vapaudenmitalinkin! Mutta turhaa oli ajatella mitään sellaista."

Raakel siirtyy Hangon viestitöistä yhä raskaampiin tehtäviin itärintamalle. Jos kuolema siihen saakka vain koputti olkapäälle, lopulta se tulee kaiken keskiöön. Sodan julmuus iskee lujaa. Ryssän kukistamiseen uskotaan lujasti, mutta keväällä 1944 ilmapiiri muuttuu.

"Pelko levisi ihmisiin kulovalkean tavoin. Monet varakkaammat perheet olivat junailleet pakomatkan Ruotsiin Vaasan tai Tornion kautta, puheet Saksan häviöstä levisivät korsuista esikuntiin, toreilta kampaamoihin, ja jokainen mietti mielessään, oliko seuraava kesä viimeinen kesä tässä maailmassa. Kotirintaman vahvuus oli tipotiessään, etulinjojen miesten hermot riekaleina kuin pitsiliina, ja jotkut maalailivat jopa sisällissodan vaaraa. Yleisesti oli valloillaan tunne siitä, että jotain oli tekeillä, ja sen oikeammassa kukaan ei olisi voinut ollakaan. Neuvostoliitto valmistautui viimeiseen voimannäyttöönsä, jonka mittavuutta kukaan ei olisi osannut ennustaa."

Kylmäävää luettavaa. Miten pärjää Raakel, "topakka muija"? Entä kovia kokeva Voitto tai Raakelin vanhemmat? Eläydyin tytön aikuistumiseen ja tarinaan täysin, vain Elisabethin henkilökohtainen ratkaisu kummastutti. Monta kysymystä ja kohtaloa jää ilmaan, mutta tulossa on jatkoa, Suviranta-sarjan toinen teos Haavat ilmestyy jo lokakuussa 2023. Ensimmäisen osan perusteella sitä ei voi jättää lukematta.

Kenelle: Sotamuistoja sietäville, naisten työstä sodassa kiinnostuneille, naisen kasvukertomusten ahmijoille, sotatraumoja tutkiville, arkisen ja vetävän kerronnan ystäville.

Silja-Elisa Laitonen: Valinta. Tammi 2023. Päällys Emmi Kyytsönen.


perjantai 8. syyskuuta 2023

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

En tiennyt sisällöstä etukäteen mitään. Nimen perusteella saattoi mielessä häivähtää jopa pelko söpöstelystä: ihania rakkaustarinoita, vakuuttelua rakkauden kaikkivoipaisuudesta ja noin.

Lukemisen aloitettuani taas arvelin, etten löydä tarttumapintaa kirjailijan maailmoja syleilevästä elämänkatsomuksesta. Minulla ei ole kansainvälistä ystäväpiiriä, olen matkustellut lähinnä vain turistina Euroopassa, en ole maailmanparantaja tai taiteilijan laajan näkemyksen omaava, intomielinen taistelija vääryyksiä vastaan, yhteiskunnan oloja korjaamaan pyrkivä aktiivikansalainen, tunteiden ehdoilla elävä suuri persoona, kuten kirjoittaja. Luen kuitenkin.

Miten unohdin sen, kuinka Elina Hirvosen kirjat vaikuttavat! Hänellä on aina ollut taito pistää teksteillään kipeästi lukijan arkoihin kohtiin, eikä se ole mihinkään kadonnut, vaikka esitystapa on nyt erilainen kuin aiemmissa romaaneissa. Vähemmän fiktiota, enemmän muistoja ja ajattelua. Joista löytyy myös yllättävästi samastumisen mahdollisuuksiakin, ainakin paljon tunteiden sanoitusta ja katsantoa laajentavia kulmia. 

"Olin kertonut yleisölle kirjoittavani romaania, jonka kaunokirjallinen maailma rakentuu oikeiden ihmisten kanssa käytyjen keskustelujen pohjalle. Sanoin, että asetelma hirvittää minua syistä, jotka eivät liity taiteeseen vaan ihmisten välisiin suhteisiin. Kerroin, että ajattelen myös kertomisen etiikan lähtevän sieltä. Eettiset kysymykset on yritettävä ratkoa niin, että ihmisten kanssa on hyvä olla samassa huoneessa myös teoksen julkaisun jälkeen." 

Kirjailija kertoo matkoistaan ja eri maissa tapaamistaan ihmisistä, heidän tarinoistaan. Sambiassa, Irakissa, Afganistanissa, josta hänen ystävänsä pelastui viime hetkellä. Kokemuksistaan Suomessa eri-ikäisenä, yhteydenpidosta ystäviin koronasulkuaikana ja muulloinkin. Ja tietysti perhe, mies ja lapset kuuluvat mukaan, kun aihe on mikä on, kulkevat luontevasti mukana kaikessa. 

Yllättävästi kirja alkaa masennuksella. Se on ainakin tuttua. "Myös minä tiedän, miten sanat pakenevat suurimpia suruja." Kriisi - vaikeiden maailmantilanteiden esiin työntämä? - sysää kokoamaan kirjan, jossa kirjailija etsii ja todistaa hyvän olemassaoloa, ilon mahdollisuutta, huolimatta peloistaan ja aamuista, jolloin ei jaksa nousta.

"Kerron, että nautin yksinäisyydestä mutta uskallan olla yksin ainoastaan ihmisten lähellä. Muiden, tuntemattomienkin ihmisten läsnäolo antaa rajat mielelleni, niin että vältyn vajoamasta syvyyksiin, joista ei ole paluuta."

Siitä rakkaudesta ja rakkaudellisuudesta, mitä ihmiset voivat halutessaan luoda ja rakentaa. Vaikka maailma tuntuu olevan mieletön ja suru läsnä. Kipeitä asioita toisensa perään. Julmuudet, sodat, koteloinut kipu, jota pakolainen tuntee ikävöidessään kotia, jota ei enää ole. Entä mustan verhon taakse jääneet, kuten Afganistanin naiset ja tytöt? Olemme jo alkaneet unohtaa, sanoo kirjailija. Ja taas pistää. 

"Katseen kääntäminen pois muiden kärsimyksestä on yksi julmimpia asioita, joita ihminen joutuu tekemään. Uskon, että muiden elollisten olentojen kärsimyksen sivuuttaminen vaikuttaa meihin riippumatta siitä, onko kyse niistä, jotka miellämme omiksemme, vai niistä, jotka miellämme 'muiksi'."

Aika-, sää- ja kulkumerkinnät lukujen alussa paaluttavat teemoja, lokikirja siis. Tosin ei kovin lujasti, sisällöstä jää hieman hyppelehtivä vaikutelma. Kuulen mielessäni kirjailijan äänen: innostuneen, nopean, hengästyneen puheen hänelle tärkeistä aiheista. Kuin hän ei millään ehtisi kertoa kaikkea, mitä haluaisi. Aidosta purkamisen, sanomisen ja kertomisen halusta on kyse. Se on hyvä lähtökohta tunnustetun kirjoitustaidon lisäksi, joka vie tekstiä ripeästi eteenpäin.     

"- Miten matka liittyy masennukseen? T kysyy. Kerron olevani onnellisimmillani silloin, kun istun liikkuvassa välineessä matkalla paikkaan, jossa voi tapahtua mitä tahansa."

Kirja antaa lukijalleen tunteita ja ajatuksia laidasta laitaan. Ei söpöstelypuhetta, vaikka miksei sitä  saisi olla, mietin. Lienen sukupolvea, joka on tottunut vaitioloon tunteista, ja jos jotain on sanottu - yleensä negatiivista - se on sanottu kovaa ja töksäyttäen. Olen iloinen, että nuoremmat osaavat sanoituksen taidon myös myönteisille ja välittäville tunteille; näen selkeän muutoksen lähipiirissäkin, jossa jopa teinipojat voivat kertoa rakastavansa ja tytöt ja naiset kulkea käsi kädessä ilman muuta tarkoitusta kuin lähellä olo ja välittäminen. Ehkä kirja opettaa lukijoita, ainakin se pyrkii rohkaisemaan näkemään iloa ja olemaan tyytymättä pahaan. Kirja tuo monta myös lukuvinkkiä.

"Ajattelen, että lukeminen on vastarintaa. Vaikka kirjailija ei enää kirjoittaisi mitään, vaikka häneltä vietäisiin kaikki muu, kukaan ei voi viedä sanoja, jotka hän on kirjoittanut jo. Hänen maansa vallanneet miehet, jotka kivittävät kovaan ääneen puhuvat naiset ja pahoinpitelevät tai teloittavat ne, jotka kielloista huolimatta menevät kouluun tai töihin, eivät voi estää kirjailijan sanoja soimasta eri puolilla maailmaa. Jos hän ei enää voi kirjoittaa, meidän muiden tehtävä on lukea ja muistaa se, mikä säilyy silloin, kun häntä ei enää ole."

Mielenkiinnolla odotan kirjaan jatkoa: kiinnostavia tarinoita ja kokemuksia kirjailijalla riittää. Sarjana kokonaisuus mahdollisesti hahmottuu ja asemoi itsensä vankemmin. 

Kenelle: Maailmankansalaisille, epätasa-arvoisuutta vihaaville, sanoja etsiville, ajatteluaan laajentaville, aitoudesta vaikuttuville. 

Muualla: Tuijata sanoo kirjoittajan pohtivan etiikkaa monelta kannalta. 

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja. WSOY 2023. Ulkoasu Elina Warsta.


tiistai 5. syyskuuta 2023

Nina Wähä: Babetta

Ruotsalainen Lou on saavuttanut monen nuoren naisen haaveen: hän on maailmankuulu filmitähti, joka asustaa rantahuvilassa Ranskassa ylellisyyden ympäröimänä. Lapsuudenystävä Katja saapuu lomalle Tukholmasta Loun pyynnöstä. Katja kertoo tarinaa kiinteästä suhteesta, jaetuista ja jakamattomista asioista, elokuvamaailmasta, unelmista ja todellisuudesta, joka on hänelle uutta. 

Jopa Lou tuntuu Katjasta välillä tuntemattomalta, vaikka he ovat aiemmin jakaneet kaiken. Silti Katja tukee ystäväänsä kaikin tavoin, solahtaa tuttuun rooliinsa heidän kahden välillä: luotetuksi, kannustajaksi, ihailijaksi.

"En suinkaan ole kykenemätön luomaan ihmissuhteita. Mutta luulen että usein ihminen valitsee roolin, ja se tapahtuu varhaisessa vaiheessa niin perhesuhteissa kuin rakkaussuhteissakin, mutta myös ystävyydessä. Lou on aina ollut se, joka kulkee edellä. Meidän kahden suhteessa. Se joka vetää puoleensa kuin magneetti. Minusta tuli jo varhain se, joka kulkee perässä. Tavallisesti en kulje perässä, siis muissa suhteissani."

Hän vakuuttaa lukijalle moneen kertaan rakastavansa Louta ja tekevänsä mitä ikinä tämä pyytää, kun vain saa olla tämän kanssa yhdessä. "Tosin helppoahan se on sanoa että uhraisi mitä tahansa jos ei ole mitään uhrattavaa." 

Huvilan omistaa elokuvaohjaaja Renaud, huomattavasti Louta vanhempi mies. Ermelinda ja nuori Romeo toimivat talonhoitajina ja hoitavat käytännön kotitaloustyöt.

Ihmettelen, ettei Katja uskalla kysyä parhaalta ystävältään mieltään askarruttavia asioita, kuten Renaud-suhteen luonnetta tai edes tavallisempia, kuten milloin Lou ehtii katsoa uutisia tai miksei hän koskaan kerro äidistään. Onko naisten ystävyys, saati rakkaus, sittenkään niin ehdotonta kuin hän kuvaa? Voisiko olla, että yksi suhteen kantava voima on kateus, puolin ja toisin? Katja on älykäs, mutta ei ole juuri menestynyt rakastamallaan elokuva-alalla tai muuallakaan. Lou on strategisempi, hän kertoo. 

"Lou on kurinalaisin ihminen jonka tunnen. Joskus mietin, onko hänellä edes tunteita kuorensa alla. Ei, se kuulostaa kauhealta, totta kai hänellä on tunteita, miten hän muuten voisi olla näyttelijä, mutta ilmeisesti hän osaa pitää tunteet todella hyvin kurissa. Hän pystyy ottamaan tunteet esiin tarvittaessa ja panemaan ne sivuun sitten kun niitä ei hänen mielestään enää tarvita. Oletan että siksi hän ottaa niin harvoin yhteyttä. Vaikka hän sanookin, että olen hänen paras ystävänsä."

Teksti soljuu kiinnostavasti Katjan sisäisenä puheena, jota ryydittävät ja arkistavat mukavasti nuoren naisen puhekieliset sanonnat. All that jazz. What's in it for me? Elokuvista puhutaan paljon: Babetta on se elokuva, joka teki Loun kuuluisaksi ja jonka juonta seurataan kerronnan lomassa - se ei peilaa kirjan nykytilannetta, oikeastaan täysin päinvastoin. Seksi on luonteva osa päivien kulkua, ulkonäöstä huolehtiminen tietysti Loun ammatin huomioiden olennaista. 

"Mietin miltä tuntuu olla niin menestynyt tai viehättävä, että suhtautuminen ympäröivään maailmaan perustuu aina eräänlaiseen kannattavuuslaskelmaan."

Intensiivinen ja omalajinen teos. Ei kokeellinen, sitä välttäville tiedoksi. Tunnelma ja askarruttavaan loppunousuun (tai kahteen) päättyvä juoni jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Koin häivähdyksiä Elena Ferranten ystävyys- ja naiskuvauksista, pohjoismaisen viileällä katsannolla esitettynä. Hieman hidas rakentelu, mutta nautin hyvän tekstin lukemisesta, ei aina tarvitse olla kiire. 

Nina Wähä on ruotsalainen kirjailija, jolla on sukujuuria Pohjois-Suomessa Torniossa ja jonka hieno kirja Perintö oli - syystäkin - suurmenestys etenkin Ruotsissa.

Kenelle: Ystävyyskuvauksesta kiinnostuneille, toden ja epätoden eroja miettiville, elokuvaviittauksista pitäville, luksuselämän ihailijoille.

Nina Wähä: Babetta. WSOY 2023. Suomennos Sanna Manninen.