Påskekrim!

Hyppäsin norjalaisten kirjamarkkinoijien keksimän hauskan termin matkaan minäkin: påskekrim on jo yli sata vuotta kuulunut Norjan lukuperinteeseen. Harmillista, ettei suomen kieli taivu yhtä napakkaan ilmaisuun, pääsiäisdekkari ei kuulosta ollenkaan samalta, pääsiäisrikos vielä vähemmän. Ja dekkarimainen arvoitus sesongin maitopurkeissa, mainio idea! Miten olisi, Valio ja WSOY, yhteistyön paikka? (Tämän vuoden purkkiarvoitus löytyy netistä paikallisen "Valion" Tinen sivulta. Teemakuva yllä on oslolaisen kaverini Les! Lue! -blogista luvalla lainattu, kiitos Reeta siitä ja purkkilinkistä!) 

Aloitan kuitenkin kotimaasta: Matti Laineen Kovaset-sarjan kakkososa Verilinja vie mukanaan vauhdikkaaseen rikosten selvittelyn maailmaan Oulusta Berliiniin ja muuallekin. Rene ja Kata Kovasen jokseenkin olematon isä-tytär-suhde alkaa kehittyä suorastaan luottamuksen tasolle ainakin hetkittäin, mitä hämmästyksellä ja ilolla seurasin. Lappiin erakoitunut Rene auttaa satunnaisesti tytärtään tämän työpaikan, Armadillo-järjestön,  operaatioissa, joilla suojellaan maalitettuja toimittajia ja muita vaikuttajia. 

Monet maalitetut ovat hengenvaarassa paljastettuaan asioita, joita lain pimeällä puolella kulkevien mielestä ei pitäisi. Eräs uhkauksia saanut henkilö päätetään viedä turvataloon, mutta operaatio epäonnistuu ja kohde kuolee. Sinnikäs Kata ei jätä hommaa sikseen, vaan alkaa tutkia taustoja auttaakseen rikostutkija Olivia Sutta murhaajan selvittämiseksi.

Mutta tämä on vasta alkua, niin monenlaista kierrettä tarinaan mahtuu. Komeasti ollaan nykyhetkessä paitsi maalitusteemalla myös vieraiden valtojen vaikutusyrityksinä muiden politiikkaan ja teknologisen kehityksen rikollisina hyödyntämisinä. Uskon näiden aiheiden todellisuuden olevan tarua ihmeellisempää, myös Armadillo-järjestöä tarvittaisiin tosielämässäkin. Tutkimuksissa paljastuu lisäksi kytköksiä Kovasen perheen henkilökohtaiseen historiaan, joka ei ole suinkaan selkeä, saa Kata todeta. 

Hyvä kun kirja kädessä pysyi, niin hurjaksi vauhti yltyy - ja huippukohtaukset on helppo nähdä mielessään elävänä kuvana, mikä on tv-käsikirjoituksia tekevän Laineen kerronnalle ominaista. Vauhdikas, runsas ja kirjasarjan ensimmäistä osaa jäntevämpi ja hiotumpi (myös kieleltään, ei tarvitse nillittää!) dekkari toiminnan ystäville. Tekeillä olevaa tv-sarjaa ja seuraavaa kirjaa odotellessa. 

Matti Laine: Verilinja. Bazar 2026. Kansi Kristiina Kaksonen.

Lontoo! Aikamatkustus! Historia! Lempiaiheitani kirjoissa, joten Elly Griffithsin uusi Ali Dawson -dekkarisarja on kuin minulle tehty. Ali on rikosylikonstaapeli, joka värvätään brittihallinnon ylimmän johdon alaiseen huippusalaiseen yksikköön tutkimaan menneisyyden murhia. Matkustamalla ajassa.

Kuten tiedetään (ainakin aikamatkustuksesta lukeneet), menneisyydessä ei saa muuttaa mitään, joten matkaajat voivat vain havainnoida tapahtumia. Olen epäluuloinen idean suhteen, sillä aikaikkuna menneeseen on kovin lyhyt, tunnista kahteen. Miten tutkija onnistuu saapumaan paikalle juuri oikealla hetkellä? Mutta jos ei anneta tylsien loogisuusseikkojen häiritä, kokeneen kirjailijan ammattitaitoinen teksti juoksee kuten kuuluu, sujuvasti lukemaan houkutellen ja kiinnostusta herättäviä elementtejä mukaan tuomalla. Taiteilijanimiä. Outlander-tyyppistä sukupolvikokemusta ja 1800-luvun elämää. Vilautetaan jopa outoja voimia, joita paraskaan teknikko - eli Jones, aikamatkailutekniikan keksijä ja Alin kollega - ei pysty selittämään. 

Aliin on mukava tutustua: hän on keski-ikäinen yhden lapsen äiti, joka suhtautuu mutkattomasti haasteisiin, kuten elatuksen ja koulutuksen hankkimiseen lapselleen aikanaan yksinhuoltajana, siivoojan töillä. Nyt Finn on aikuinen ja hyvässä työssä peräti parlamenttitalossa, ministerin avustajana. Selviteltävän historiamurhan vuoksi Ali joutuu tutustumaan Finnin työnantajaan lähemmin kuin toivoisi. 

Vaaratonta historian penkominen ei ole, vaan se johtaa kuolemiin myös nykyajassa. Ali kollegoineen saa selvitettyä asioita, mutta jotain jää auki, kakkososaan, jossa päästäneen syvemmin itse toimintaan, kun keskeiset henkilöt on ykkösessä saatu esiteltyä. Historiallisen Lontoon kuvaus oli minulle kirjan kiintoisin anti, kuljin mielessäni samoja katuja kuin Ali. Ja jännityksellä odotan, miten tarina jatkuu ja sarja kehittyy. 

Ellen Griffiths: Kuolema ei katso aikaa (The Frozen People). Suomennos Riina Vuokko. Tammi 2026.  Päällys Tuomo Parikka.

Islanti-dekkareista kuultiin Helsinki Noir -tapahtumassa, jossa mukana oli muiden muassa Skúli Sigurdsson. Hänen esikoiskirjansa Isoveli palkittiin Islannissa vuoden 2022 parhaana dekkarina. Jos miehen esikuvia ovat Alistair McLean ja Raymond Chandler, tietävät dekkarien ystävät jo, minkätyyppisistä rikostarinoista on kyse. Rosoa, suorasukaista väkivaltaa, selkeitä hyvis-pahis-asetelmia. Rikostutkija Hédinn ei silti ole ylivoimaisen ylevä, vaan inhimillisen virheellinen ihminen, töissä Reykjavikissä kansallisessa rikospoliisissa, pomonaan tunnollinen Markús. Jonka toimiin ministeritaso yllättäen puuttuu.  

"- On aika iso asia jos poliisi jättää tapauksen tutkimatta, etenkin, kun kyse on murhasta.
- Ymmärrän sen, Markús, ymmärrän sen, Júliús sanoi ja vaikka hän tosiaan tuntuikin ymmärtävän, hän ei piitannut. - Mutta olosuhteet ovat aivan erityiset."

Olosuhteet tarkoittavat sitä, että natsien johtohahmoja epäillään piileskelevän Islannissa. Kirjan nykyhetki on 1970-luvun loppu, mutta tarina alkaa vuodesta 1941 ja taistelusta Neuvostoliitossa, jossa lääkäri Mengele pelastaa erään saksalaissotilaan hengen. Tiedämme, miten sota eteni ja miten natseja sen jälkeen pakeni ainakin Etelä-Amerikkaan. Onko mahdollista, että heitä olisi livahtanut myös Islantiin? 

"Hän otti Viceroy-pakkauksensa pöydältä; savukkeita oli enää jäljellä viisi. Hédinn päätti, että hän polttaisi ne kaikki ennen kuin hänet tapettaisiin, ja häntä nauratti tämä yrityksensä hallita olosuhteita."

Suoraviivaisen sujuvaa kerrontaa ja yksityiskohtaista poliisitoiminnan kuvausta, mausteena todellinen natsihistoria ja Islannin maisemat. 

Skúli Sigurdsson: Mies varjoista. Docendo 2025. Suomennos Marjakaisa Matthíasson. Kansi Justine Florio, Taittopalvelu Yliveto.

Ja vielä on pakko mainita norjalainen kirjasarja Jo Nesbøn Harry Hole, jonka Veritimantit-kertomuksesta tehty 9-osainen tv-sarja Netflixillä on tehokas ja jännitettä loppuun asti nostava. Sarja on niin synkkä ja paineinen, etten voinut katsoa sitä kahta jaksoa enempää yhteen putkeen, vaikka kokonaisuus on hienosti ja linjakkaasti toteutettu. Harrya esittävä Tobias Santelman (alla) on nappivalinta rooliinsa, eikä muussakaan osajaossa tai puitteissa ole valittamista. Pelottava, komea ja tummantumma sarja. Kuva Netflixin sivulta. 

Viihteestä viikonlopuksi

Jälleen on noussut keskustelua siitä, nolaako intohimoisesti lukemista harrastava itsensä ahmimalla viihdekirjoja. Ei tietenkään nolaa! Viihdekirjat ovat niin suosittuja mitä vain top 10 -listaa katsomalla, että hyvää seuraa porukassa riittää ja hauskaa on, jos osuu löytämään itselle sopivaa luettavaa. Rikoksia ja romantiikkaa kun etsijöille riittää.

Luin viimeksi Kate Atkinson Jackson Brodie -sarjan uusimman, Kuolema kulkee kartanohotellissa. Brittiympäristö tenhoaa, Jackson on kiinnostava hahmo, ja kirjailija revittelee juonen pyörityksissä niin hulvattomasti kuin britit parhaimmillaan osaavat, hullunhölmöön loppunousuun saakka. Kuin seuraisi jotain näytelmää; vaikutelma saattaa johtua siitä, että kirjassa vietetään rikosmysteeri-iltaa, jossa kirjan henkilöt, mysteerinäyttelijät, uhrit ja sankarit menevät vauhdikkaasti sekaisin. 

Ei onneksi niin mielipuolisen hullusti kuin Sadie Jones Kutsumattomissa vieraissa, mikä tuli tästä mieleen - sen luettuani olin pöyristynyt, tässä nauroin. (Ymmärtäisinköhän Jonesin mustan huumorin nyt paremmin?) Plussana Atkinsonille runsaat kirjalliset ja muut viitteet sekä mainio suomennos, nautin sanavalinnoista! Päätin ottaa listalle vielä lukemattomat Brodiet, joita on jokunen, olen kulkenut satunnaisessa järjestyksessä. Ehkä myös muut Atkinsonit, jotka ovat korkkaamatta.

Viime vuonna menehtyneen, unohtumattoman Himoshoppaaja-sarjan luoneen Sophie Kinsellan muistoksi luin pari Kinsellaa: toinen oli niin tavallinen romanttinen tarina, että nimi jo unohtui, mutta viimeisin julkaistu, Ihan lopussa, on kelpo kamaa. Se kertoo Sashasta, joka palaa loppuun liian ihanassa työssään (tuttua!) ja lähtee rauhoittumaan lapsuutensa lomahotelliin Englannin rannikolle, vaikkei ole edes rantasesonki.

Rapistunut hotelli kamppailee olemassaolostaan, Sasha miettii uranvaihtoa ja tietenkin tutustuu rannalla mieheen. Juoneen liittyy eräs taulu, surffaus, lehtikaali ynnä huruajatuksia, Sashan sanoin. Okei, burn outista tuskin toipuu niin nopeasti kuin kirjassa (jos se ei ole hyvin lievä), mutta muuten työuupumista kuvataan uskottavasti. Pidin kirjasta, joka kokoaa hienosti nuoren naisen pelkoja ja unelmia viihteelliseen pakettiin. Ja Kaisa Katteluksen pätevä suomennos jälleen! 

Lempparini tässä genressä on kuitenkin edelleen ja aina irlantilainen Marian Keyes, jolta ilmestyi syksyllä 2025 uusi suomennos, Paras virheeni, jonka luin aiemmin jo englanniksi malttamattomana. Suuri haaveeni olisi nähdä kirjailija livenä: voisivatko kirjamessut tai HelsinkiLit auttaa tässä...? 

Jännityspuolella australialaisen Sally Hepworthin trilleri Hyvä sisko piti myös hyvin mielenkiintoa yllä ja onnistui kääntelemään epäilyjä syyllisestä mainiosti eri asentoihin. 

Onko Matt Haig viihdekirjallisuutta? Tätä olen miettinyt aiemminkin. Jos on, mainittakoon, muttei myönteisessä mielessä ainakaan kirjan Mahdoton elämä kohdalla. Liian mahtipontista ja koreaa elämänfilosofointia makuuni, vaikka idea on tietysti hieno: "toivoa ja uusia alkuja", kuten esittelyteksti sanoo. Ibizan saarta kirja kuvaa kiinnostavasti. Haigin Kuinka aika pysäytetään on viihdyttävä. 

Tv-viihdettä olen kunnon kuluttajana kuluttanut. En ole nähnyt yhtään La Promesaa (jota kuulemma "kaikki" katsovat), uutta espanjalaista Castamarin keittäjätärtä katsoin kuusi minuuttia. Mutta sulavasti upposi norjalainen sarja Jouluksi kotiin, reippaan ronskia romantiikkaa ja mahtava pääosan esittäjä. Eikä norjalaisen Karin Smirnoffin kirjaan Lähdin veljen luo perustuva tv-sarja ole huono, vaikka tv-sarjasta puuttuukin kirjojen hätkäyttävä, rikolliselta tuntuva huumori. 

Jälleen brittiä: sarja No escape koukutti minut tehokkaasti arvoituksillaan ja paineisella tunnelmallaan. Sen verran ahdistavaa ja veristä, että montaa jaksoa ei voinut katsoa peräkkäin, mutta loppuratkaisuun piti päästä. Perustuu Lucy Clarken romaaniin The Blue, ehkä muitakin hänen kirjojaan pitäisi katsastaa. Ja iki-ihanan James Nesbittin tähdittämä sarja Verenperintö piti nähdä, epäuskottavuuksista ja hienoisesta imelyydestä huolimatta aivan katsottava, Nesbittin ansiosta. Vaikka loppupuolella eräs kuollut ja eräs elävä olisivat mielestäni saaneet vaihtaa paikkoja. Perustuu Harlan Cobenin romaaniin Run away. Tiedän ainakin yhden, joka riensi kirjakauppaan sarjaa katsottuaan, joten toimii lukemisen edistäjänä!

Uutta Bridgerton-kautta odotellessa (perustana Julia Quinnin kirjat) täytyy vielä tuijotella Emily in Paris -sarja tähänastiseen loppuunsa. Mainio sekin (ja Libelulle-kaverini kaupassa Helsingin Korkeavuorenkatu 4:ssä muuten myydään Ranska-tavaraa, kuten koruja ja samanlaisia kapteenihattuja kuin Emilyllä on), Emily- ja Pariisi-faneille tiedoksi. 

Kotimaisen viihteen kokemuksista kerrottakoon sitten vähän myöhemmin. Jutussa mainittuja kirjoja:

Kate Atkinson: Kuolema kulkee kartanohotellissa. (Death at the Sign of the Rook, 2024) Suomennos Kaisa Kattelus. S&S 2025. Kansi Anders Carpelan.

Sophie Kinsella: Ihan lopussa. (The Burnout, 2024). Suomennos Kaisa Kattelus. WSOY 2025. Kansi Richard Ogle, kuva Paul Thurlby.

Sally Hepworth: Hyvä sisko. (The Good Sister, 2020). Suomennos Oona Nyström. Bazar 2025. Kansi Christa Moffitt.

Marian Keyes: Paras virheeni (My Favourite Mistake, 2025). Suomennos Terhi Vartia. Tammi 2025. 

Kesällä 2025 luettujen dekkareiden pohdintaa ja nillitystä kustantajille

Dekkaritulva jatkuu, turvallisesti koettu pahuus kiinnostaa ihmisiä aina vain. Muutamia tänä kesänä lukemiani alla - niitä, jotka jäivät mieleen. Kaikki eivät jää.

Arttu Tuomisen Alec on varman totista tykitystä hyvisten ja pahisten maailmassa. Oikeastaan Aleciin tutustuminen herättää miettimään, onko raja noin suoraviivainen. Pohjois-Suomen Sallassa itärajan tuntumassa alkaa tapahtua ikäviä. Paikallispoliisi joutuu ennenkokemattomiin tilanteisiin, ja vakaan sulavasti etenevään juoneen kytkeytyy paljon, kansainvälisestä huumekaupasta kylähulluun, korruptiosta kuolemiin ja ystävyydestä syviin pettymyksiin. 

Hienosti kirjailija pitää runsaan sisällön kasassa. Ruumiita nähdään paljon, samoin taistelu- ja takaa-ajokohtauksia, jotka sopisivat mainiosti elokuvaan; ehkä sitä on ajateltukin kirjoittamisessa. Toimintaa kaipaavat ja Tuomisen tyyliin tutustuneet eivät pety kirjaa lukiessaan; ammattimainen kirjoitusote vain tiukentuu. Olen lukenut aiemmin Delta-sarjan, ja Alec aloittaa uuden Kide-sarjan, jota tuskin voin olla seuraamatta jatkossakin.  

Myös takuuvarmaa dekkaria mutta letkeällä otteella tarjoaa JP Koskinen, jonka sarjaa Murhan vuosi seurailen. Kullekin kuukaudelle on oma kirjansa ja itsenäinen tarinansa, joissa Arosuon suvun etsiviksi ryhtyneet setä Kalevi Arosuo ja sisarenpoika Juho Tulikoski selvittävät paikallisia rikoksia. Lukija saa kulkea mukana Hämeenlinnan maisemissa ja nauttia nokkelasta (ainakin henkilöiden omasta mielestä; huumorin tyylilaji puree kyllä minuunkin) sanailusta ja kieltämättä varsin luovasta etsiväntyöstä. Samalla suvun omia salaisuuksia keritään auki, ja vuoden täytyttyä vihdoin selvinnee, mikä piilotettu kuvio taustoista löytyy. Luin viimeksi syksykuukausien kirjoja, ja kirjastovarauksessa on uusin, Marraskuun murhaavat myrskyt. 

Saman kirjailijan Ted Bundy - Sarjamurhaaja vailla omatuntoa ei ole dekkari, vaan tietokirja: se kertoo todellisesta rikollisesta Amerikassa 1970-luvulta. Nimihenkilö murhasi ainakin 30 naista, mutta lähi- ja tuttavapiiri piti häntä tavallisena, jopa mukavana ja älykkäänä miehenä. Koskisen mukaan sana sarjamurhaaja keksittiin Bundyn tapauksesta, kun media innolla hehkutti tapahtumia. Uskomatonta, miten mies onnistui viettämään murhaavaa kaksoiselämää niin, ettei edes morsian aavistanut pitkään aikaan mitään outoa. Lopulta paineita ja ruumiita alkoi olla liikaa jopa Bundylle, ja poliisi oli sinnikäs. Hämmästyttävä ja pelottava tapaus, joka Koskisen kokoamana kronologiseksi tarinaksi yksiin kansiin on napakka kuvaus sarjamurhaajan toimista ja psyyken toiminnasta. 

Media kertoi juuri yhdysvaltalaisen Caroline Fraserin kirjasta Murderland: Crime and Bloodlust in the Time of Serial Killers. Kirjailija esittää teorian, jossa sarjamurhaajailmiö olisi syntynyt lyijystä tekijöiden aivoissa, sillä heitä esiintyi paljon alueilla, joissa oli lyijypäästöjä tupruttaneita teollisuuslaitoksia. Bundy asui Tacomassa lähellä sellaista, kuparisulattamoa, samoin ainakin kaksi muuta saman sarjan rikollista. Brittitutkimuksen, johon Fraser viittaa, mukaan lyijyaltistus on yksi tekijä, joka voi aiheuttaa monelta sarjamurhaajalta löydetyn kaltaisen aivovaurion. Altistus saattaa olla yksi syy 1970-luvun väkivalta-aaltoon, joka laantui ajan myötä, kun päästöt vähenivät ja esimerkiksi autoissa siirryttiin lyijyttömään bensiiniin. Fraserin kirjaa en ole lukenut, teoria on hurja mutta vaikuttaa järkeenkäyvältä.

Islantilaista dekkaria edustaa Yrsa Sigurðardóttir, jonka sarjasta Musta jää satuin lukemaan osan kaksi, Näen sinut. Maa ja maisemat ovat läsnä mutteivat korostuneesti. Juoni esittelee melkoisen joukon väkeä, jotka joutuvat kohtaamaan hätkähdyttäviä, menneisyyteen hautautuneiksi luultuja asioita. Kun entinen opiskelijaporukka tapaa toisensa pitkästä aikaa taannoisen ystävänsä hautajaisissa, epämiellyttäviä totuuksia tai kuviteltuja sellaisia alkaa nousta esiin. Kirjailija hallitsee lukijan hämäämisen ja yllätyskäänteet. Fiksusti hän myös hyödyntää aikuistuneiden ihmisten intoa muistella nuoruuttaan, vanhojen kavereiden tapaaminen saattaa herättää lukijoiden uteliaisuuden.

Islannista on mainittava myös Satu Rämö, jonka dekkareiden maakuvaus, kiinnostava ja aina uutta paljastava henkilögalleria sekä Suomi-yhteydet ovat kiinnostaneet niin minua kuin muitakin ja siivittäneet hurjaa suosiota näytelmiksi ja tv-sarjaksi (ks. jäljempänä) saakka, käännösoikeuksien ja myytyjen kirjojen määristä puhumattakaan. Olen pari kirjaa jäljessä sarjan seuraamisessa, mutta aion ottaa kiinni! Haluan nähdä, miten jännite pysyy yllä ja miten kirjoitustapa kehittyy uusien osien myötä. Yksi lukijan "työn" mielenkiintoisimpia puolia on seurata kirjailijan uraa alusta saakka. Myös ulkokirjallisesti: ihailen Rämön määrätietoista työtä ja energiaa, jolla hän on sarjaansa markkinoinut. Ei hän tietenkään ole ainoa, mutta harvoin näin hyvin tuloksin "kaikilla mittareilla", kuten hänen kustantanjansa on todennut. Mittarit lienevät määrällisiä, eikä laadullisissakaan lie valittamista silloin, kun kirjat yleisöä kiinnostavat ja genressään toimivat.

Matti Laine on rikosmiehiä, urasta päätellen: hän on sekä kirjoittanut dekkareita että näytellyt lukuisissa rikossarjoissa ja -elokuvissa ja kirjoittanut niihin käsikirjoituksia, muun muassa vaikuttavan Paratiisi-sarjan, jossa Riikka Havukainen loisti pääosassa. 

Viimeisin Laineen dekkari, Isänsä tytär, kertoo Kovasista: ex-poliisi Rene Kovasen aikuinen tytär, fiksu ja toimelias Kata on keskiössä, ja tapahtumissa liikutaan Berliinistä Suomen Lappiin. Vauhdista ja toiminnasta ei Laineen menossa koskaan ole pulaa, ja rikoskuviot kiertyvät kansainvälisiksi, aiheina muun muassa maalittaminen ja korruptio. Ajassa ollaan siis. 

Sarja saa jatkoa vuonna 2026, ja siitä on tekeillä tv-sarja Kovaset, jota kirjailija tietysti käsikirjoittaa itse. Lisäksi hän on pääkäsikirjoittaja vuonna 2026 julkaistavassa Satu Rämön Hildur-dekkarisarjaan perustuvassa tv-sarjassa. 

Vankasti Suomeen sijoittuvien dekkarien tekijän Elina Backmanin kirjoissa pidän siitä, että  tapahtumapaikat tutustuttavat lukijaa eri paikkakuntiin. Päähenkilöiden, poliisi-Janin ja toimittaja-podcastaaja Saanan, suhde on kehittynyt hienon aidonoloisesti, vaikka olen ollut koko sarjan ajan hieman skeptinen dekkareissa jo kovin kuluneen ammattiyhdistelmän uskottavuudesta (voisivatko he todella toimia niin, ettei toinen tiedä?). Mutta viimeisimmässä, Kuka pimeässä kulkee, voidaan alkaa puhua jo rakkaudesta eikä uskottavuus nouse kynnykseksi. Murhia ja erään kadonneen naisen mysteeriä tutkitaan tällä kertaa Helsingissä ja Teijon Mathildedalin kylässä. 

Tuire Malmstedtin dekkareiden jotenkin suomalaisen rauhallista ja tervejärkistä esitystapaa arvostan. Henkilökuvaus, jossa ihmiset tuntuvat tunnistettavilta, on myös etu. Rauhallisuus ja järki eivät tarkoita sitä, etteikö kirjoissa tapahtuisi paljon tai etteikö niissä olisi myös mystisiä viitteitä, kuten Lintusielussa. Itse asiassa sen tapahtumat ovat karmeita, lasten sydäntäsärkevät kohtalot etenkin.

Aiemmista sarjan kirjoista tutut tutkijat, Matilda Metso ja Elmo Vauramo, joutuvat paiskimaan töitä monella rintamalla vetääkseen langat yhteen ja selvitäkseen itse eteenpäin. Kirjailija vie lukijan mukaan tarinaan kuin huomaamatta, taitavasti. Sisältö on huolella mietityn tuntuista. 

Sarja kuulemma päättyy tähän, mitä seuraavaksi? Fiktiota vai faktaa? Malmstedtilta on tänä vuonna ilmestynyt tietokirja uskonnollisista kulteista Suomen historiassa. Se vasta pelottava onkin! 

Kaikki valta maan päällä listaa herätysliikkeitä vaiheineen: on vaikea uskoa, että todelliset ihmiset ovat olleet niitä ylläpitämässä ja kannattamassa. Miten se onnistui ja miksi jäsenet suostuivat hurjiinkin sääntöihin, kirja (ja lukija) pohtii. Pelottavinta onkin se, että tarinat ovat tosia. Kuuluisin tapaus lienee Maria Åkerblomin ympärille syntynyt herätysliike, jonka johto härskisti käytti hyväkseen ihmisten uskoa ja asetti nämä käytännössä orjikseen. Åkerblom joutui lopulta vankilaan, mutta vielä sieltä pois päästyään hänen manipuloimansa uskolliset palvelivat häntä. Kultin voima voi olla tappavan suuri. 

Miksi kirjoissa on paljon kirjoitusvirheitä?

Pieni nillitys kustantamoille: muutama tässä mainittu teos on jäänyt kesken editoinnin ja oikoluvun osalta. Vielä yksi korjauskierros olisi nostanut laatuluokan selkeästi ylöspäin, kun turhat virheet tai simppelit kömpelyydet olisi oikaistu. Niitä jää jokaiselle kirjoittajalle, sillä omia virheitään ei näe, jos ei ole todellinen konkari, eikä kaikilla ole luotto-oikolukijaa.

Jostain syystä viimeistelyvaihe, jota ammattilaisen ja amatöörin väliseksi eroksi ennen sanottiin, on usein viime aikoina pettänyt niin kirjoissa kuin medioissa. Kiire ja resurssipula eivät voi olla selitys: jos asiakas ostaa täysihintaisen tuotteen, hän odottaa myös täyttä vastinetta virheettömänä tuotteena.  Inhimillisiä mokia esiintyy aina, mutta kymmeniä virheitä yhdessä kirjassa on jotain muuta. Kuten olen ennenkin verrannut, ostaisitko takin, jonka sauma repsottaa auki tai vetoketju menee melkein kiinni?

Suomen kielen kielioppi on säännönmukaista, ei ylivoimainen hallittavaksi, ja vastuullisilta henkilöiltä on lupa vaatia sen osaamista. Tai ainakin oikolukuohjelman käytön osaamista. Useimmat lukijat virheitä tuskin huomaavatkaan, mutta niille, jotka huomaavat, lukeminen on hankalaa, kun huomion vie muu kuin juoni. 

Ja asiaan liittyy myös suurempi kuvio: suomen kielen kunnioitus ja säilyminen. Jos emme itse pidä siitä huolta, ei sitä tee kukaan. Jos sääntöjä eivät osaa edes ammattilaiset, keiltä sitä voi odottaa, keiltä  katsoa mallia? Puhumme lukemisen tärkeydestä, mutta ehkä pitäisi alkaa puhua ensin oikean kielen tärkeydestä, jotta voidaan edellyttää luottamusta lukijoilta. Luottamusta siihen, että nämä osaavat, näistä kannattaa olla kiinnostunut, tätä on suomen kieli. 

Kustantamot ovat tässä paljon vartijoita, ja niiden tulee varmistaa osaamisensa. Keinoja löytyy. Kirjailijoita kehotan vaatimaan ammattitaitoista kielenhuoltoa teoksiinsa kustantajaltaan. On järjetöntä heittää ajattelu- ja kirjoitusrupeama, ulkoasun suunnittelu ja muu kirjaan liittyvä työ osin viemäriin viimeistelyn puutteen vuoksi. Tarkistettu kieli on eduksi niin kirjailijalle, kustantajalle kuin lukijalle. Laatu-, brändi- ja myyntimielessä - jos ei juuri nyt, niin jatkossa. 

Jostain syystä dekkareissa puutetta tapaa useammin kuin peruskaunossa - dekkarit menevät kaupaksi muutenkin? - ja isot (myyneimmät) kirjailijanimet ovat virheettömämpiä kuin muut. Arvostan kustantajien näkemyksiä myyntipotentiaalista, mutta ehkä muutkin pärjäisivät myynnissä paremmin, jos ne olisi viimeistelty kunnolla? Lukijoita aliarvioimatta. Muuten, miksi englanninkielisten kirjojen myynti on kuulemma kasvussa? Ovatko ne virheettömiä vai eikö virheitä nähdä ei-äidinkielestä? (Luen itsekin melko paljon englanniksi, enkä tosiaan ole bongannut virheitä.) 

Hampurilaismallilla nostan vielä esiin sen, että meillä on huipputekijöitä kirjallisuuden alalla, niin kirjailijoissa (kuten edellä mainittuja) kuin muissa alan toimijoissa. Olen heistä ylpeä ja kiitollinen. Mutta alan ei ole syytä itse latistaa pihviä, kun sen voisi pitää kuohkeana, laadukkaana ja herkullisena varsin helposti, uskon. 

Jutussa mainitut kirjat:

Arttu Tuominen: Alec. Otava 2025. 


JP Koskinen: Murhan vuosi -sarja. (Kuvassa osa 11). CrimeTime 2025.

JP Koskinen: Ted Bundy - sarjamurhaaja ilman omaatuntoa. CrimeTime 2025.

Satu Rämö: Hildur-sarja. Hildur vuonna 2022, jatko-osat Rósa & Björk 2023, Jakob 2023, Rakel 2024, Tinna, 2025. Kirjojen kannet on suunnitellut Ville Laihonen.

Matti Laine: Isänsä tytär. Bazar 2025. Kansi Kristiina Kaksonen. 

Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee. Otava 2025. 

Tuire Malmstedt: Lintusielu. Aula 2025. 

Trillereitä onko heitä

Heitä on, paljonkin, mutta taso vaihtelee suuresti, trillereissä siis. Välipalakirjoiksi etsiskelen säännöllisesti koukuttavaa jännittämistä, mutta ongelma bloggaamisessa on se, että harva jää mieleen, kun tarkoitus ei ole muu kuin hetken viihtyminen. Sama koskee dekkareita, mutten puhu nyt selvitettävistä rikostarinoista, vaan silkasta jännityksestä, johon voi sotkeutua poliisi tai sitten ei.

Aloitan helpoimmasta eli mieleen jääneestä: Martta Kaukosen repäisevästi alkanut trilogia Irasta, sarjamurhista ja psykoterapiasta sai kolmososansa Poissa. Ensimmäistä upeaa osaa tämä ei voita, mutta vauhtia ja käänteitä riittää tuttujen henkilöiden parissa. Ja jonkinlainen lohtukin on lukijalle (ehkä?) luvassa.

Juonta ei passaa paljastaa, mutta Iraa mietityttää varhain kuolleen äidin tarina, ja hän saa selville tämän taustasta uusia tietoja. Arto-isä yrittää tukea tytärtään, minkä omilta ongelmiltaan taitaa. Yllätys on se, että he asuvat nyt yhdessä, isä ja tytär. 

Aiemmista osista tuttu poliisi Kerttu Leppäkorpi saa ison roolin, sillä hän kuolee hoitokodissa ja jättää omaisuutensa Artolle sekä tehtävän selvittää eräs vanha rikos jätetyn aineiston avulla. Tapauksesta kerrotaan Kertun sanoin melko perusteellisesti.

Hieman hankala oli välillä hahmottaa, kuka henkilöistä puhuu, samoin rikoksen juonenkäänteet viuhuivat niin vikkelästi, että lukija sai pitää rystyset valkoisina sivusta kiinni pysyäkseen mukana. Sillä kirjailija myös tarkoituksella hämää, mikä on tietysti yksi kirjan kiehtova juju. 

Toinen minua huvittanut juju ovat henkilöiden sukunimet, jotka Kaukonen luo omalla tyylillään. Paljon on tuttuja nimiä Kuopion seudulta Petosesta Rahusenkankaaseen!  

Suosittelen siis erityisesti hänelle, joka on lukenut aiemmat teokset, joka ei pelkää tulevansa huijatuksi ja joka tuntee pohjoissavolaista paikannimistöä. Poliisityökin saisi kiinnostaa, ja ihmissuhdekuviot.

Irasta kertovan trilogian kaksi ensimmäistä osaa:

Terapiassa

Hengissä

Muuta Martta Kaukoselta:

Sinun varjossasi

Rikas elämä - parempaa arkea hidastamalla, kirjoitettu Leila Saarivirran kanssa.

Martta Kaukonen: Poissa. WSOY 2025. Kannen suunnittelija Perttu Lämsä.

Kansainvälisestä tarjonnasta luin kaverin suosituksesta brittiläisen Alice Feeneyn trillerin Kivi, paperi, sakset. Titteli hämäsi hieman, sillä samanniminen teos ilmestyi jo ysärillä, kuten Kirjasampo kertoo (en ole lukenut kylläkään, soitteli vain kelloja). Mutta suora käännös, tällä mennään. 

Kuten kaveri sanoi, viihdytti mainiosti lukemisen ajan, mutta käänteet eivät jääneet mieleen. Hääpäivästä oli kyse, ja häälahjaksi saaduksi Skotlannin matkasta. Mikä sen ihanampaa? 

Kuka matkan lahjoitti ja miksi? Amelia ja Adam joutuvat kummalliseen kostonäytelmään, mutta kuka on viaton ja kuka ei, siinä kysymys.

Alice Feeney: Kivi, paperi, sakset. (Rock, Paper, Scissors). Gummerus 2025. Suomennos Outi Järvinen.

Kanadalainen Nita Prose ihastutti kirjansa Huonesiivooja päähenkilöllä. Mollyn edessä on laskettava kaikki aseet, niin suoraa ja vilpitöntä on hänen ajattelunsa, joka lääketieteessä varmaan sijoitettaisiin sille kuuluisalle "kirjolle". (Toistan itseäni: kuten Forrest Gump.) 

Molly ei ole tyhmä, päinvastoin, hänen mietteensä ja tekonsa vain kulkevat hieman eri reittejä kuin on totuttu, mutta aina tuloksellisesti. Kyvyt on huomattu luksushotellissa, jossa hän on kohonnut hierarkiassa. Kun hotelliin majoittunut kuuluisa kirjailija löytyy kuolleena, joutuu Molly sekaantumaan tapauksen selvittelyyn. Samalla hän hoksaa asioita lapsuudestaan, tuntemattomaksi jääneestä äidistään ja rakkaasta mummistaan, joka kasvatti tytön. Molly tajuaa, että tapahtumien takana on ollut seikkoja, joita hän ei ole tullut ajatelleeksikaan - ne kun eivät ole olleet konkreettisesti esillä. Molly aikuistuu?

Joitakin lukijoita Molly on ärsyttänyt. Minä kuulun ihailijoihin, tai vähintään sympatiseeraaviin. Kirjailija osaa taitavasti välttää ilmeisimmät imelyydet.

Nita Prose: Hotellivieras. (The Mystery Quest.) Bazar 2025. Suomennos Katariina Kallio. Kansi Eija Kuusela ja Ellie Game. 

Saattaa olla, että pian etsin uutta jännitettävää: olisikohan jotain uutta tullut Clare Macintoshilta, Paula Hawkinsilta tai Freida McFaddenilta? Tai ketä suosittelisit? 

Bloggauksissa siirryn lähiaikona dekkariosastoon, jossa on minun lukuikkunassani tapahtunut enemmän.

Toshikazu Kawaguchi: Before the coffee gets cold

Lontoon-reissulla kävin ihastuttavassa Word on Water -kirjakaupassa: se on suuri vene, joka lilluu Thamesissa Kings Crossin aseman lähettyvillä ja tarjoaa lukemista laidasta laitaan. Uutuuksia ja klassikoita, aikuisille ja lapsille. Viihtyisissä nurkissa saa lueskella ja ihastella. 

Suomalaisten kirjailijoiden töitä ei sattunut silmään, ostin erään tutulta kuuloistavan. Japanilaisen Kawaguchin tähän saakka neliosaisen kirjasarjan ensimmäinen suomennettu osa Ennen kuin kahvi jäähtyy on herättänyt ihastusta kotimaisessa kirjasomessa. 

Mainio luettava se onkin, jopa englanniksi ja reissussa väsylukemiseksi kevyt ja helppo (sopii siis myös heille, jotka eivät lue paljon), mutta japanilaistyyppiseksi mieltämääni tapaan eleettömän koukuttava. Ajassa siirtyminen on lemppariaiheitani, ja tässä kuvatussa kahvilassa niin voi tehdä, kahvia juomalla! Tosin hommaan liittyy sääntöjä, joista yksi on se, että tavataksesi haluamasi ihmisen menneisyydessä sinun on istuttava kahvilan tietyssä tuolissa, jos se on vapaa. 

Useimmiten siinä istuu kuitenkin nainen vaaleassa mekossa. Mutta hän saattaa käydä välillä vessassa... Kahvilan nimi on muuten hauska: Funiculi Funicula. Alkoiko sinulla soida päässä iloinen töttöröö? "Kuule, kuule soitto kaukainen... Voi laulu, tanssi murheet aina voittaa..." Kaltaisteni seniorien koululaulukirjassa se biisi taisi olla. Laulun alkuperä on italialainen ja merkitys toden totta liittyy köysirataan. 

Kun Fumiko mokaa viimeisen tapaamisensa poikaystävänsä kanssa, hän päättää matkustaa ajassa viikon takaiseen keskusteluun uudestaan. Kahvilan henkilökunta omistaja Nagaron vanavedessä on hengessä mukana tiiviisti, mutta kohteliaan pidättyvästi. Treat them mean, keep them lean, on myös kahvilan vakiokävijän Hirain motto. 

Kirja kuvaa kahvilasta ja ajasta kaikkiaan neljä tarinaa eri-ikäisistä ihmisistä ja elämänkohtaloista, jotka saavat lukijan miettimään, mihin tilanteeseen itse haluaisi siirtyä, jos olisi mahdollisuus. Henkilöt ja tilanteet ovat riittävän uskottavia ja koskettavia mutta myös satumaisia, jotta kiinnostus tarinaan pysyy yllä. Ja aina on mukava vierailla kirjallisesti eri kulttuureissa. Paperikirja on myös mukavan väljästi taitettu, kahvikupin kuvilla ja ovikellon kilahduksilla rytmitetty. 

CLANG-DONG

Kun tarjoilija Kazu valmistautuu kaatamaan Fumikolle kahvia, hän muistuttaa vielä aikamatkan tärkeimmästä säännöstä. Kahvi on juotava ennen sen jäähtymistä.

"- This is the one rule you have to absolutely obey," she said in a low voice. 
- Really?
- If you don't something terrible will happen to you...
- Wh-what? 
Funiko felt uneasy. It wasn't that she hadn't been expecting something like this. Travelling in time meant violating the laws of nature - which obviously entails risk."

Toshikazu Kawaguchi: Before the coffee gets cold. Japanista englantiin kääntänyt Geoffrey Trousselot. Picador 2019. Cover illustration and author photography Sunmark Publishing Inc.

Suomeksi kirjan on kustantanut Bazar nimellä Ennen kuin kahvi jäähtyy. Suomennostyön on tehnyt Markus Juslin ja kannen Sanna-Reeta Meilahti.

Sarjan seuraava osa ilmestyy samoilta tekijöiltä suomeksi 7.11.2024 nimellä Ennen kuin salaisuus paljastuu (Tales from the cafe) ja sitä seuraava (Before your memory fades) kesällä 2025. Todennäköisesti neljäskin osa tulee myöhemmin, sen originaalinimi on Before we say goodbye.

Kun nyt kahvista puhutaan, mainitaan myös teos Pohjoisessa kahvi on juotu mustana (Kaffe med mjölk), johon moni edellä kuvatun kirjan sekoittaa nimeltä. Se on Ruotsin Lapissa syntyneen saamelaisen Ella-Maria Nuttin esikoisteos (Johnny Kniga 2023), joka kuvaa äidin ja jo omilleen muuttaneen tyttären kaukaista mutta sitovaa suhdetta vaiheessa, jossa on oltava ratkirehellinen, sillä muuten on myöhäistä. Ajan kanssa taiteilua tämäkin! Arjen traagisuutta yksityiskohtineen, koskettava henkilökohtaisesti monelle, uskon. Suomennoksen ruotsista on tehnyt Jaana Nikula, kannen Sara R. Acedo.

 

Pirkko Soininen: Signe

Signe Brander oli yksi maamme merkittävimpiä valokuvaajia. Hänen kuviinsa ei helsinkiläinen voi olla törmäämättä, vaikkei niitä erikseen hakisikaan, kuten minä olen tehnyt: olen katsellut hänen kuviaan kirjoissa, lehdissä, näyttelyissä, kaupunginmuseon verkkosivuilla ja museon arkistossa. Ne lumoavat aina - ja ällistyttävät hienoudellaan, kun muistaa niiden ottoajankohdan teknologioineen. 

1800- ja 1900-lukujen vaihteen tienoilla sähkö oli upouutta, autoja alkoi juuri tulla, elävistä kuvista nähtiin vasta näytteitä. Neiti Brander, lapsena Parkanossa ja Kokkolassa asunut, oli muuttanut leskiäitinsä kanssa Helsinkiin, joka kasvoi ennen- ja jälkeennäkemätöntä vauhtia. Signen silmä ja käsi olivat tarkkoja jo pienestä: taitavana piirtäjänä hän kouluttautui piirustuksenopettajaksi. Opetustyö ei kuitenkaan kutsunut, sillä valokuvaus vei sydämen. Ja loppu on historiaa. 

"Ei todellakaan ollut niin, että vain piirtämällä voisi ajatella ja että vain piirtämällä voisi tehdä näkyväksi kätkettyä - kameralla saattoi tehdä saman."

Pirkko Soininen kuvaa Signen elämää sen loppumisen perspektiivistä. Valokuvaajan elämä päättyi  vuonna 1942 Nikkilän mielisairaalassa Sipoossa, jonne helsinkiläisiä sairaalapotilaita vietiin turvaan pommituksilta. Hän ei siis ollut mielisairas, vain iäkäs, joka epäonnekseen oli sairaalassa pommikoneiden tullessa. Yksinäiseen kotiin oli tarkoitus palata pian, mutta toisin kävi. Sodan kaaoksessa potilaat jäivät käytännössä oman onnensa nojaan ja kuolivat nälkään, ehkä kylmyyteenkin, myös Signe. Karmea, surullinen loppu. 

Biofiktioksi kirjoitettua kirjaa leimaa myös surullisen usvainen ja haikea tunnelma. Signe muistelee sairaalassa vaiheitaan. Kohokohtia, rakastamaansa työtä, tärkeimpiä kuviaan. Tietenkään emme tiedä, mitä hän todella ajatteli, mutta työ oli hänen tunnettua elämäänsä leimaavin piirre. Ja intohimoinen eteneminen ja oppiminen siinä, alkuun valokuvaaja Daniel Nyblinin assistenttina, sitten oman atelieerin pitäjänä, myöhemmin kaupungin tilausvalokuvaajana. Sinä aikana syntyneet ja talletetut 907 kuvaa Helsingin kaduista, taloista ja ihmisistä tekivät hänestä ainutlaatuisen, tunnustetun ja muistetun. Myöhemmin hän kuvasi suomalaisia kartanoita ja teki muita tilaustöitä.

"Ylihuomenna nousisin taas kärryjen kyytiin ja matkaisin kuin taivaan lintu toiseen paikkaan. Eikä kukaan pakottaisi minua tekemään niin, paitsi - ja sitten hymyilin itselleni - raha. Hengen pitimiksi minun piti töitä tekemän, mutta voi miten siitä nautinkaan."

Toimeentulo oli niukkaa, mutta riitti sen ajan, jolloin hän "hankki särvintä äidille ja itselleen", äidin kuoltua vain itselleen. Kuin julmana kohtalon ivana mestarillisen näkijän silmät heikkenivät iän myötä niin, että hän joutui myymään kameransa - viherkaihi, sanoo netti. 

"- Onko teillä kipuja? Siksikö itkette? Tuon jotain lääkettä. - Ei. - Ette halua lääkettä? 

- Ei ole kipuja. - Mutta... 

Hän on sen verran viisas, ettei sano muuta. Tietää kysymättäkin miksi itken. Vaikka minussa on enää niin vähän elämään, jäljellä oleva on edelleen niin suurenmoista, enkä halua luopua siitä."

Kirja piirtää kuvan käytännöllisestä, hieman yksitotisesta ja ihmissuhteissa varovaisesta naisesta, jonka sisäinen näkemys valokuvaukseen oli rikas. Rohkea hän oli uransa suhteen, ja onneksi kaupungin viskaalit myös palkatessaan naisen tallentamaan muuttuvaa Helsinkiä. Esimerkki tallennustarpeeseen lie napattu Pariisista, jossa oli tehty samaa. Viisasta ja kaukonäköistä! 

Timo Mäkelä julkaisi sarjakuvakirjan Neiti Brander vuonna 2005 (Arktinen Banaani), ja valokuvakirjoja löytyy useita kaupunginmuseon, Jan Alancon ja Riitta Pakarisen tekemänä. Mutta hämmästyttävää kyllä, Signe Branderista (1869–1942) ei ole tehty koskaan varsinaista elämäkertaa. Ehkä hänestä tiedetään liian vähän, hänet mainitaan muualla yksityiseksi henkilöksi, joka ei halunnut olla esillä, kuvissa tai muutenkaan. Soinisen Signe on sikäli mainio ratkaisu biofiktiona ja elämäkertaa lähinnä, mikä tekee kirjasta ihailijan must-luettavan. Sen unenomainen ote viittaa elämän hiipumiseen, joskus jopa alleviivatusti.  Mutta mistäpä lukija tietäisi, millaista on odottaa kuolemaa, ehkä juuri tuollaista.

"Aika kiertyy ympärilleni. Olen simpukan sisällä, auringonkukan mykerössä, spiraalin keskellä. Kuljen ajan kehillä kuin aave etsien jotain mitä ei ole kenties olemassakaan. Olen yksin ja eksyksissä. Spiraalin pyörryttävä voima imee minua sisuksiinsa ja pelkään, että menetän otteeni ja syöksyn ajattomuuteen."

Mutta Soininen on saanut mukaan myös faktaa - sen, mitä on saatavissa, arvelen. Perheen ja uran vaiheet, ystäviäkin, joitakin merkkihenkilöitä, kuten I.K. Inha ja Juho Lallukka. Valokuvauksen tekniikkaan on pitänyt kirjailijankin perehtyä. Ajankuvaa, elämän eri puolia, joita kamera ikuisti.   

 "Meille on annettu silmät nähdä, mutta usein näemme vain sen mitä haluamme. Emme katso ympärillemme, olemme kuin kilpahevoset radalla, juoksemme kohti kuolemaa vilkaisemattakaan sivuillemme. Katsomme omiamme, tuttua ja turvallista. Minä halusin nähdä koko kaupungin, sen työn, jolle kaupunkimme rakentui. Tuhannet käsiparit, jotka pitivät kaupungin liikkeessä, elossa, toiminnassa."

Kerrontakulma tuo mieleen Arne Nevanlinnan hienon Marien. Pidin Signe-kirjassa siitä, että se loi kokonaisen näkymän päähenkilönsä ajan- ja elämänpiiriin, kertoi ne asiat, joita voimme tietää ja lavensi kuvaa ajan henkilöillä, fiktiivisillä ajatuksilla, tunteilla ja herkullisilla sattumuksilla, kuten hoitaja-Veran tapaamisella sairaalassa.

"- Onko kaikki hyvin? Ei, kaikki ei ole hyvin. Olen kuolemaisillani."

Hienoisesta sentimentaalisuusvaarasta huolimatta kirja on kiinnostavaa luettavaa. Jäin pohtimaan sitä, miksei (muita) kuvataiteilijoita mainita: voisin kuvitella, että Signe olisi tuntenut hyvin aikansa mestareiden työt, kuten Helene Schjerfbeckin, jonka veli Magnus muuten oli valitsemassa Signeä kaupungin valokuvaajaksi. Mitä Signe olisi maalareiden töistä tuuminut? 

Pirkko Soininen: Signe. Bazar 2024. Kannen suunnittelu Mika Tuominen. 

Tartuin tämän jälkeen heti valokuvakirjaan, jossa on monta Soinisen kirjassa mainittua, ikonista kuvaa. Kunnon kokoisina ja tarkkoina mustavalkoisuudessaan. Loputtomasti yksityiskohtia ja kulmia katseltavaksi! 

Jan Alanco, Riitta Pakarinen: Signe Brander 1869-1942 Helsingin valokuvaaja. Helsingin kaupunginmuseo 2005.  

Rupert Holmes: Näin murhaat pomosi. Thomas Erikson: Kehnot pomot ympärilläni.

Pikalainahyllyltä nappasin dekkarin, jolla on monia kiehtova nimi, uskon. McMasters-akatemia on "opinahjo kiinnijäämistä kaihtaville murhaajille". Murhaopas ei kehota surmaamaan ketään, edes pomoa, kevein perustein, vaan jo perehdytyksessä käydään läpi kysymykset, jotka tulee harkita ennen toteutusta. 

Kaikkitietävä kertoja on entinen akatemian ohjaaja, joka tuntee laitoksen toiminnan hyvin ja on kerännyt tietoa opiskelijoilta, värvääjiltä ja agenteilta. Kirja kuvaa opetustapoja ja niitä lukuisia aloja, joita akatemiassa opitaan, myrkyistä kiristykseen ja valeasuista väärentämiseen. Opiskelijoiden edistymistä valvotaan ja raportoidaan tarkasti:

"Hän on omaksunut McMastersin metodiikan, muovannut sen persoonaansa ja tavoitteisiinsa sopivaksi ja keskittynyt ihailtavalla tarmolla päämääränsä saavuttamiseen."

Kirjassa seurataan erään kurssin etenemistä aina osallistujien lopputyöhön saakka. Arvaatte varmasti, mikä on lopputyönä. Erityisesti tarkkaillaan Cliff Iversonia, jonka päiväkirjaa pääsemme myös lukemaan, ja hänen pomonsa, inhan Fiedlerin, murhan suunnittelua aina toteutusvaiheeseen asti. Kieltämättä Iversonilla vaikuttaa olevan hankkeelleen vankat perusteet, mutta asia tietysti mutkistuu. Onnistuuko Cliff kurssikavereineen suorittamaan lopputyönsä suunnitellusti? 

Herkullinen tietokirjamainen ote pysyy tiukasti kirjan alusta loppuun. Raportteineen, päiväkirjaosuuksineen ja lyhyine lukuineen se on helppo ja vaihteleva luettava. Nokkelat murhajuonet yllättävät, vaikka hieman kikkailun makuisesti. Ja loppupuolella, ennen suurta finaalia, aloin väsyä - opas on turhankin pitkä, 480-sivuinen. Viihdyttävä idea ja kelpo toteutus silti komeine kansineen ja sujuvine suomennoksineen. Sopii mainiosti pomoharmitustilanteeseen. 

Rupert Holmes: Näin murhaat pomosi. McMastersin murhaopas osa 1. (Murder Your Employer. The McMasters Guide to Homicide.) Bazar 2023. Suomennos Elina Salonen. Kansi Nic Oxby. 

Edellinen kirja toi mieleeni oikean tietokirjan ja Thomas Eriksonin, joka singahti kuuluisuuteen Idiootit ympärillämme -kirjallaan vuonna 2014. Hän esitteli värimallin, jonka mukaan ihmiset voi luokitella neljään ryhmään persoonallisuuden mukaan ja siten oppia ymmärtämään paremmin erilaisia käyttäytymisen eli viestinnän tapoja. Sietämään jopa työkavereita ja pomoja, vaikka he vaikuttaisivat vain raivostuttavilta. 

Tuskin oli toimistotyöpaikkaa, jossa ei olisi värejä mietitty sen jälkeen, ainakin omaa väriä (olen sininen), kenties siitä on ollut hyötyäkin. Vähintään se toi oivalluksen siitä, ettei hankala ihminen ehkä tahallaan ärsytä, vaan toimii vain parhaalla omalla tavallaan. 

Kehnot pomot ympärillämme - Miksi hyvä johtaminen on niin vaikeaa? oli sarjaksi kasvaneen kirjaidean kolmas teos, joka johdattaa ymmärtämään erilaisia persoonia johtajina. Tai ainakin sietämään, jotta ei tarvitse turvautua McMastersiin. Pomoille siinä on osio nimeltä Laiskat alaiset - Miksi jotkut työntekijät eivät tunnu saavan mitään aikaiseksi.

"Koska johtaminen on viestintää, on helppo ymmärtää miten asiat voivat mennä pieleen, jos esimies ei ymmärrä näistä asioista mitään. Ja johtajilta, jotka kulkevat vain omia polkujaan miettimättä, millaisia nuo polut ovat, menee jotain olennaista ohi. Esimieheltä on sinisilmäistä ja joskus suorastaan tyhmää olla käsittelemättä työntekijöidensä eroavaisuuksia. Se kuuluu keskeisesti johtamiseen, ja jos esimies ei siihen ryhdy, hän ei välttämättä ole oikealla paikalla."

Aika on ajanut esimies-termin ohi, nykyisin käytettäisiin sanaa esihenkilö. Ehkä se päivitetään tuleviin painoksiin, jos niitä tehdään. Muuten sisältö on ajankestävää peruskäsitteineen ekstro- ja introverteistä ja työelämän haasteista.

Onneksi olen saanut koko työurani saanut nauttia erinomaisista pomoista, koska olen itse heidät (työpaikan) valinnut - tosin joskus organisaatio on muuttunut äkkiä niin, että esihenkilöksi on tullut joku yllätys, mutta niistä tilanteista onneksi on päässyt nopeasti, jos se on tuntunut tarpeelliselta.

Viihdyttävää ja vetäväksi muotoiltua luettavaa tämäkin, eikä tee pahaa miettiä perustavanlaatuisia eroja ihmisten välillä. Tai kerrata, jos asiat tuntuvat itsestäänselvyyksiltä. Tietenkin kirja yksinkertaistaa rankasti monimutkaisia psykologisia kuvioita, mutta perusidea on selvä. Kaikki, mikä edistää kanssakäymistä, on mielestäni hyvästä, niin hyvinvoinnille kuin työn sujumiselle.

Muualla: Samaa mieltä oli Lily-blogisti Out of office. 

Thomas Erikson: Kehnot pomot ympärilläni. Atena 2019. Suomennos Tiina Ohinmaa. Graafinen suunnittelu Anders Timrén.

Helsingin kirjamessut 2023: tunteita ja staroja

Liikutun aina, kun avaan messuhallin oven. Hetki portailla avausaikana on pysäyttävä. Vähän pyörryttävä. Kirjamessut ovat minulle uinti kirjarakkauden sylissä, inspiraation lähde ja todellinen sosiaalinen media. Tapaan kirjailijoita, kustantamojen edustajia ja kirjasomen kollegoita, tunnen yhteenkuuluvuutta ja poreilen iloa. Leijun kirjakuplassa irrallaan arjen velvoitteista. 

Helsingin kirjamessut olivat minulle täydet. Muutama kohokohta: Iida Turpeisen Elolliset on ollut maailman suurimpien kirjamessujen, Frankfurtin, yksi suuri puheenaihe tänä vuonna, kertoi avajaisissa Kustannusyhdistyksen Sakari Laiho. Upeaa, leukani loksahti! Ruotsissa on vientiagentuureja parikymmentä, joista osa toiminut jo kymmeniä vuosia. Suomessa kai kolme, ja kaksi omistajakustantamojen edustajina. Vieläkö ihmettelemme, miksi olemme jäljessä kansainvälisessä näkyvyydessä tai kirjaviennin euromäärissä? Pajtim Statovci on yksi menestyneitä, ja on ollut suuri ilo seurata hänen uraansa vuosien mittaan. Hänellä, kuten esimerkiksi Sofi Oksasella ja Antti Tuomaisella, on ulkomainen agentti. 

Mutta Helsingin kirjamessuista 2023 juuri nyt piti puhua. Maritta Lintusen Sata vuodenkiertoa on vaikuttava. 1970-80-lukujen kuvaukset näyttävät olevan yksi viime vuosien jatkuva trendi. Silloin lapsuutensa eläneet ovat aikuistuneet ja heränneet kertomaan tarinoitaan. Uutuuksissa Kati Tervo kertoo aiheesta kirjassaan Tyttö joka olin, Benedict Wells Hard Land samoin. Ja Hannu Paloniemen Lumiluolapoika on yksi HS:n esikoiskirjapalkinnon ehdokkaista.

Juhani Branderin Amerikkaa olen kuullut luotettavien tahojen kehuvan. Ymmärtääkseni se menee vielä kauemmas historiaan, 1950-luvulle. 

Anne Vuori-Kemilän Maahan viilletty raja on tekijänsä paras ja nimensä mukaisesti viiltävä. Suosittelen naisen työn ja aseman pohtijoille, historiallisella ajankohdalla ei ole väliä, asenteella ja väkivallan hyväksynnällä on. Suomessa kävi naisille hyvin, monessa muussa maassa ei. Erityistä kirjassa on se, että kyseessä on tositarina kirjailijan miehen suvusta. Ja se, että naiset toimivat siinä satamatöissä rahtaajina: sellaisesta ei liene kirjoitettu aiemmin. Ja mikä mainio haastateltava!

Johanna Hulkko voitti Botnia-palkinnon kirjallaan Onnenpäiviä, onnea! Myös tämä teos palaa 1970-luvulle, Ouluun. Hulkkoa haastatteli Sirpa Kähkönen (vas.), jonka oma uutuuskirja 36 uurnaa, omakohtainen kertomus kirjailijan äidistä, joka menehtyi äskettäin, oli messuilla esillä näkyvästi ja suurin yleisöin. Kirjan olen lukenut, mutta se osui niin vahvasti, että sulattelen edelleen. 

Kirsi Piha pystytti messuille Proust-pisteen, jossa kirjailijat ja muut vieraat lukivat (hiljaa, ei ääneen) Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa, lukuaika ja sivumäärä mitattiin. Kuinka pitkälle vaikeaksi sanotussa sarjassa päästään messujen aikana? Riittääkö vapaaehtoisia lukijoita? Mainio osallistava idea viestinnän ammattilaiselta. Proust ei ole kansanhuvia, joten elitismi oli läsnä, mutta haittaako se - olisin voinut itsekin lukea hetken, jos olisin ehtinyt, vaikken Proustia ole lukenut eikä se suuresti houkuta. Messuilla Kirsi promosi tietysti myös omaa kirjaansa, Levoton lukija. Sen olen lukenut: kiva ja kiinnostava lukuhullulle, samastun moneen mielipiteeseen, vastustan monia - kuin kirjallinen lukupiiri.

Harry Salmenniemen kirkas ilmaisu ihastuttaa. Hänen ensimmäinen romaaninsa Varjotajunta kiinnosti yleisöä. 

Joel Haahtela on kirjablogien ikisuosikki. Joten ei voinut ohittaa, vaikka kiireellä vierestä kuljin. Yö Whistlerin maalauksessa on viimeisin teos.

Spefi-kirjallisuudessa on helmiä, kuten Mia Myllymäen Huomistarhuri. Myös Anni Kuu Nupposen (alempi kuva) Sydänmeri liikutti lukijaa. Molemmissa on kyse maailmasta, jota emme tunne (vielä), mutta johon raa'at tosiasiat ilmastonmuutoksesta vahvasti viittaavat. Nupposella hienosti symbolisena mutta hahmojensa kautta todellisena, Myllymäellä hyvinkin konkreettisena tulevaisuuden kuvauksena. 

Mannaa kirjamessuilla ovat kansainväliset kirjailijatähdet! Heitä näkee niin harvoin, että aina on tartuttava tilaisuuteen, kun tarjotaan. Nyt tarjottiin kymmeniä miljoonia kirjoja myyneen Lucinda Rileyn poika Harry Whittaker, joka äitinsä kuoleman jälkeen kirjoitti viimeisen osan supersuosittuun Seitsemän sisarta -sarjaan. Atlas on kertomus sisarten isästä ja pitkän saagan päätös, joka vetää langat yhteen. Sarja on äärettömän koukuttava ja viihteellinen, osin höpsöä ja tylsää, mutta ihailen konseptia ja vetävyyttä, joka on saanut kansanjoukot kirjojen pariin.

Harry on hurmaava, kuten huippumenestyjät yleensä: aina mietin, millaisen esiintymiskoulutuksen he ovat saaneet vai onko kyse persoonasta, jolla on edellytykset menestyä, tai kokemuksesta, jota väistämättä kertyy maailmaa kiertäessä? Ehkä yhdistelmä näistä kaikista. Bazar-kustannuksen tarjoamalla aamiaisella kirjailija jutteli kirjasomen kanssa leppoisasti. 

Kysyin Harryltä, mitä työvälineitä hän käytti satojen juonenpätkien ja lukuisien henkilöiden yhteen punomiseen, Exceliä, mindmappeja tai muuta? Ei mitään systemaattista, tai ainakaan hän ei sitä paljastanut, ja kallistun uskomaan. Hän kertoi tunteneensa sarjan hahmoineen niin pitkään ja perusteellisesti, että tiesi, mistä kirjoittaa. Äiti jätti muistiinpanoja, poika oli tehnyt omia jo pitkään ja tietysti saanut etuoikeuden lukea tekstejä sitä mukaa kun ne kirjoitettiin ja keskustella niistä neroksi kutsumansa Lucinda Rileyn kanssa. 

Äitinsä ajatusmaailman ja kirjoitustyylin syvätuntijana syntyi kokoava päätösteos, jossa oli kova työ globaalin julkistuspäivän tiukan aikarajan paineessa. Vaikka Harry tiesi hyvin juonen ja tarinankäänteet jo alkuunsa, kiire tuli saada valmista vuodessa. Kääntäjien ja esilukijoiden kommenttien mukaiset korjaukset veivät nelisen kuukautta. Yksityiskohtia tyyliin: tässä kohtauksessa x on oikeakätinen, tässä taas vasenkätinen. Näin y juo kahvinsa, ei noin. Voin vakuuttaa, ettei lopputuloksen lukemisessa mene vuotta eikä edes neljää kuukautta; koukuttavuus on ennallaan (olen noin puolivälissä).

Toinen kiinnostava tähti oli Paolo Giordano, aiemminkin Suomessa vieraillut Aula-kustannuksen kutsumana. Hän tuli yöllä ja pääsi jo seuraavana päivänä hyvissä ajoin messukekkuloimaan, sympatiat hänelle - hän on paitsi huippukirjoittaja myös hyvin sympaattinen ja viisas henkilö, hiljaisella tavalla. Pidin kovasti kirjasta Jopa taivas on meidän, joten lukulistalle menee myös uutuus Tasmania. 

Olin lauantai-iltapäivänä kolmen täyden messupäivän jälkeen niin väsynyt, etten jäänyt enää kuulemaan ihailemaani ruotsalaista tähteä Alex Schulmania, jonka olen onnekseni tavannut jo aiemmin. Missasin myös Maija Vilkkumaan ja Miina Supisen, mutta en sentään hienoa kassia! Tämäkin kirja menee lukulistalle, jonka purkuun menee aikaa parisen kuukautta, luulen. Ostin viitisen kirjaa, sain kustantajilta muutaman, kirjastolainakasa on korkea ja varausmäärä massiivinen. Luettavasta ei ole pulaa, ja se on hyvä se. Jatketaan!

 

 

Dekkarikimara

Työ- ja joulukiireissä on tullut luettua hajanaisesti sitä sun tätä. Lähinnä dekkareita, joita käytän pikarentoutukseen ja ajanviettoon. Niistä vain ei tule juuri blogattua, koska hujahtavat nopsaan ja valitettavasti usein myös pois mielestä yhtä vauhdikkaasti. Kirjaan nyt muistiin muutaman pinostani, jota olen mässäillyt ja tuhlaillutkin; osa joutui kirjastoon avaamattomana ja joitakin jätin suosiolla kesken, kun ei vain napannut.

Johanna Savolaisen toisinkoisen tarina liikkuu Kotkassa ja lähialueilla, hieman Helsingissäkin. Ja koripallopiireissä, naisurheilun parissa, kuten esikoinenkin Se, joka pääsi pakoon. Uudessa kirjassa on myös esikoisesta tuttuja henkilöitä, mutta sen voi hyvin lukea itsenäisenä tarinana.

Sillä nyt selvitetään seitsemän vuotta sitten kadonneen Marian arvoitusta. Nuori abiturientti katosi siinä myrskyisässä elämänvaiheessa, jossa tapahtuu suuria muutoksia: opiskelun alkaminen, muutto kotoa, aikuisuuden alku, ehkä parisuhteenkin - joka tapauksessa siihenastinen ystäväpiiri muokkautuu ja muuttuu. Niin käy kirjassakin. Tiivis, samassa koripallojoukkueessa pelannut tyttöjoukko hajoaa. Monesta syystä, käy ilmi. Kun koulunaikainen kaveriporukka kirjan nykyhetken aikatasossa kokoontuu, tapahtuu jotain, mikä saa heidät muistelemaan tuota aikaa tarkemmin kuin kukaan haluaisi. 

Kirjailijan teksti juoksee vauhdikkaan vetävästi. Pidän hänen yksityiskohtia myöten tarkasta tyylistään ja yllättävistä juonenkäänteistä, jotka aiheuttavat arvailuja moneen suuntaan. Ihmiset ovat aitoja ja inhimillisiä taustoineen, joita avataan harkitusti. Ystävyyden kuvaus on vahvaa ja rakkaus joukkueurheiluun käsinkosketeltavaa. Melkein alkoi harmittaa, etten ole epäurheilijana vastaavaa tiivistä yhteyttä saanut kokea, uskon sen olevan hieno ja kasvattava elämänvaihe. 

Pelkästään nuorista ei puhuta, kivaa kontrastia tuovat jo iäkkäämmät poliisi Veikko ja kahvilanpitäjä Anna, joista jälkimmäinen askarruttaa Veikkoa. Kirjailija oli saanut edellisestä kirjasta palautetta, että tapahtumat alkoivat liian hitaasti, joten tässä tilanne on korjattu. Heti rysähtää! Ja lukija pääsee vauhtiin mukaan arvoitusta ratkomaan. 

Muualla: Sirjan tarinat odottaa jo kirjailijalta lisää.

Johanna Savolainen: Minne kuljit maailmassa. Kansi Samppa Ranta. Kustannus-Mäkelä 2022.

JP Koskisen Murhan vuosi -sarja on edennyt elokuuhun. Jokunen kuukausi on minulta jäänyt väliin, muttei se haitannut lukemista lainkaan. Tämäkään sarja ei ole pääkaupunkikeskeinen, sillä nyt ollaan Hämeenlinnassa, jossa Juho Tulikoski avustaa enoaan Arosuota rikosten ratkaisemisessa yksityisetsivän vaativalla pestillä. 

Selvitellessään erään paikallisen epäilyttävää kuolemantapausta he törmäävät outoon veljeskuntaan - kyllä, Hämeenlinnassa. Millaisia salaisia rituaaleja kultilla mahtaa olla? Juho ottaa asiasta selvää ja homma alkaa ratketa tapauksen osalta, mutta ei vielä Juhon oman suvun taustojen osalta, joita hän pyrkii tutkimaan kaiken ohessa. Onko enolla jotain salattavaa? Lukijaa auttaa paljon kirjan alkuun präntätty sukupuu.

Herkullinen lisä löytyy historiasta: teoksen toinen aikataso on 1700-luvulla. Myös siellä ratkoo rikoksia nuoremman ja vanhemman miehen parivaljakko, jossa on paljon tuttua. Ja googlemapitin ahkerasti tarinassa mainittuja paikkoja, myös Hämeen linnaa, jossa onnekseni olen  vieraillut ja siten pystyin kuvittelemaan tunnelmia. 

Erittäin sujuvaa ja helposti luettavaa letkeää ja arkista dekkaritavaraa, jossa ei turhaan mennä julmuuksiin eikä mystisyyksiin, vaan toimitaan käytännöllisesti ja huonoja vitsejä heitellen (Juho) ja niille tuhahdellen (Arosuo), klassisen dekkariperinteen tapaan. Uteliaisuus pysyy yllä, suvun salaisuus pitää vielä saada tietää, kun sarja etenee. 

Muualla: Yllättäen JP Koskisen KultTV kertoo kirjasta YouTubessa.

JP Koskinen: Elokuun viimeinen ehtoollinen. Murhan vuosi -sarja. CrimeTime 2022. Kannen ulkoasu Marjaana Virta.

Kuva: YLE

Dekkarifestivaalissa 2022 syyskuussa tapasin monta alan huipputekijää, kuten Matti Laineen, jota fanitan hienon Paratiisi-tv-rikosdraamasarjan käsikirjoituksen ansiosta. Sen vuoksi ja monen suosituksesta päätin tutustua myös hänen Elias Vitikka -nimisestä kaverista kertovaan dekkarisarjaansa. 

Ja taas ollaan urheilun parissa, tällä kertaa jääkiekon ja miesten maailmassa. Vitikka oli lupaava veskari ennen uransa nopeaa päättymistä. Nyt hän raapii kokoon elantoaan miten milloinkin, kuten taksikuskina, josta urakehitys suuntaa hämärämpiin hommiin. Koska luin vasta sarjan alkua, en tiedä toistaiseksi paljon Vitikan jatkosta, mutta saattaa olla, että siihen vielä tutustun lisää - huomasin, että Laineen kirjoja on kiitettävän paljon lähikirjastossa. Sarjaa kustantaa Bazar Kustannus.

Muualla: Mikä ihme Elias Vitikassa vetoaa, pohtii Kirsin Book Club sarjan kuudennesta ja toistaiseksi viimeisimmästä osasta kertoessaan. 

Ei kai dekkareista voi kertoa mainitsematta yhtään ruotsalaista? Haluan mainita, nimittäin Camilla Greben, jonka tuorein suomennos Ajasta ikuisuuteen nappasi tiukasti lukijan haaviinsa. Ympäristökin on kiinnostava, kustannusmaailma. Psykologista pyöritystä enemmän kuin veriroiskeita, tästä tyylistä pidän - ja Grebe on huiman taitava. 

Muualla: Jokke kertoo kirjasta enemmän ja listaa sarjan teokset.

Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen. Gummerus 2022. 

Ruotsalaisista rikoksista tuli mieleen tv-sarja Äntligen (Netflix), jossa seitsemänkymppiset ystävykset yrittävät salailla kaverinsa kuolemaa, jotta tämä ehtisi saada luvassa olleen taloustieteen Nobelin. 

Homma menee tietysti puihin, mutta hauskasti, huippunäyttelijät, kuten Lena Endre ja Johan Ulveson, ovat elementissään. Erityisesti minua huvittivat henkilöiden puhelimien yhteystiedot, joita vilautettiin.  Kirja-alan ihmisellä oli numerolistassaan ilmeisesti kaikki ruotsalaiset nykykirjailijat! (Ja lääkärillä kai vastaavasti lääkärit ja niin edelleen.)

Hienoa sekin, että ruotsalaiset osaavat repiä Nobelistakin huumoria. Ja tietysti se, että pääroolit ovat vanhalla väellä - etenkin naisnäyttelijöille sanotaan iän myötä roolien saamisen vaikeutuvan. Mukava, harmiton mutta laadukas sarja.