mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta. Vanha Monni asuu Mörskässä, nimensä mukaisesti purkukuntoisessa talossa Ikean kupeessa kummipoikansa Petterin kanssa, jonka hän on ottanut hoiviinsa vuosia sitten pojan sijaisvanhemmilta. Petteri pelaa, paljon. Monni miettii:
"Puhu sinä vain luureillesi. Puhu näkymättömille pelikavereille, pienille ukkeleille ruudulla. Puhu semmoista kieltä mitä minä en ymmärrä niin pysytään väleissä. Ja poika puhuu. Puhuu niin perkeleesti että joskus mietin puhuuko tämän Mörskänkin kumoon. Kömpiikö niistä luureista yksi kaunis päivä koko konkkaronkka jolle hän jaarittelee.
Toisaalta minäkin puhun sulle vaikka siitä on jo puoli vuosisataa."
Siskontytär Tiia on päässyt kauas työläistaustastaan, opiskellut, vaurastunut. Miehensä Ollin kanssa he ovat kiertäneet maailmaa töidensä perässä, asuvat nykyisin Tanskassa. Tiia tulee käymään kotikonnuillaan, selvittämään suhdettaan ikänsä raskasta työtä tehneisiin vanhempiinsa, sillä on aika: hän odottaa kaivattua vauvaa.
"Kaikista lapsuuteeni liittyvistä tunteista ainoastaan raivo ei kehity tai muuta muotoaan. Se vain jatkuu katkeamattomana huutona sisälläni."
Raivo ja kostonhalu syntyivät köyhyydestä, häpeä ei siitä, että oltiin köyhiä ja sivistymättömiä, vaan siitä, "miten vähän hänen vanhempiensa panosta yhteiskunnasta arvostetaan."
"Jo lapsena opin sanan vakavaraisuus. Me olimme vakavaraisen vastakohta, yksi ylimääräinen lääkelasku alkuvuodesta riitti syöksemään meidät alamäkeen. Päätin, että minusta tulisi isona vakavarainen, eikä minun tarvitsisi mennä kauppaan laskimen ja ruutuvihon kanssa, vaellella hyllyjen välissä niin pitkään että vartijat alkaisivat pälyillä minua. Vakavaraisuus säästäisi aikaa, ja saisin osakseni hyväksyviä katseita."
Vallinkoski kuvaa henkilönsä niin hienon monisyisesti, että heitä on helppo ymmärtää, samastua. Monni muistelee nuoruuttaan ja miestä, Tiia lapsuuttaan ja sen jälkeen tapahtunutta. Petteri elää peleissään, vaikka Tiia yrittää esittää vaihtoehtoja, onhan poika fiksu.
"- Kiitos kun huolehdit Monnista, Petteri. Ja kiitos, että olet käynyt isän ja äidin luona.
- Mitä mun sitten kuuluisi tehdä? Reissata jossain Aasiassa?
- Ei tietenkään. Tarkoitan vain, että kaikista tilanteista on ulospääsy."
Monni saa viestejä eräältä Toomakselta. Imeliä, mutta ihania. Niistä hän ei kerro muille. Eikä Petteri kerro suhteestaan omaan viestittely-ystäväänsä, Desdemonaan. Tiialla on paljon tekemistä itsensä kanssa, suhteessa vanhempiinsa, suhteessa koulutuksen ja työn tuomaan asemaan (jota vanhemmat eivät ymmärrä), suhteessa omaisuuteen, suhteessa siihen, mitä hänellä on nyt ja mitä ei aiemmin ollut. Ja siihen, miten rakkaus ilmenee ja miksi sitäkin säännöstellään. Pakenemisen halu on ja pysyy, ja lukija saa hänen kanssaan miettiä, voiko lähtökohdistaan ikinä päästä oikeasti muualle. Niin, ettei menetä sisintään, alkuperäistä itseään.
"Olin törmännyt siihen mahdottomalta tuntuvaan etäisyyteen, joka vanhempieni laminaattipöydän ääreltä oli tuohon massiiviseen illallispöytään. Seisoin tavoittelemani maailman kynnyksellä. Kovalla työllä ja mielistelyllä, häivyttämällä loputkin itsestäni olisin voinut ehkä ottaa vielä askeleen, mutta käännyin hopealusikat käsilaukussani."
Teksti on viiltävää, lauseet täysiä, ajatukset mietittyjä, kokonaisuus vaikuttaa lukijaan vahvasti. Ainakin tähän lukijaan. Kuten kohta, jossa Tiia tajuaa vanhempiensa elämästä jotain olennaista. Työväenluokka leimaa heitä alusta loppuun, se entinen, ei tiedostavasti kokeileva. Jotkut puhuvat työväenkirjallisuuden puutteesta nykyisin, mitä en ymmärrä. Onhan sitä, tässäkin komea esimerkki. Ajat vain ovat muuttuneet, näkökulmat vaihtuneet. Vallinkosken analyysi ulottuu syvälle, näkyvän tilanteen läpi.
"Yhtäkkiä mietin, olenko loukannut vanhempiani. Näen heidän puolustuskyvyttömyyteensä ja vuosien varrella kääntyneen valta-aseman. Sillä nyt se on tapahtunut, olen todella voittanut. En vain aavistanut, ettei siitä olisi iloa kenellekään. Että voittoni olisi katkera."
Kenelle: Nykyisyydestä kiinnostuneille, luokkanousun tehneille, luokkarajoja ja eriarvoisuutta miettiville. Vaikka mainittu teema leimaa kirjaa, siinä on paljon säikeitä, ajankuvaa ilmiöineen ja ihmiskuvausta, suhteiden moninaisuutta ja inhimillisyyden välkettä. Surua, onneakin. Hyväksikäyttöä ja hyvänä pitämistä. Niukkuutta ja runsautta. Teos herättää ajatuksia, toimisi varmasti hyvin myös lukupiirikirjana - olisi mielenkiintoista kuulla, mitä eri lukijat siitä nostaisivat. Lopetan kuitenkin teeman tiivistykseen, esimerkeillä molempiin suuntiin:
"Muovimatosta laminaattiin. Laminaatista parkettiin. Keittokomerosta avokeittiöön. Hellasta induktiolieteen. Lastulevystä täyspuiseen. Riisipaperivalaisimesta lokkilamppuun."
"Porealtaasta suihkukoppiin. Maistelumenusta nakkiperunoihin. Sushista kalapuikkoihin. Taksista pummiajeluun. Rantapromenadilta paviljongin taakse. Omakotitalosta vuokrakasarmiin. Kattohuoneistosta baarin yläkertaan. Perintöhuonekaluista Jyskin lipastoon. Glorian kodista Pirkkaan."
