Karin Collins: Sun luonas kaipuuni on. Naistenviikko 2024

Venäläiset ovat vallanneet Hankoniemen, jonka asukkaat ovat joutuneet muuttamaan kuka mihinkin. Vuonna 1940 vallitsee levoton rauha, tyytymättömyys Suomessa sytyttelee uuden sodan tulta. 

" - Hanko, presidentti sanoo, - on kuin suoraan Suomen sydäntä kohden tähdätty pistooli."

Kirjataivaalle upeasti singahtanut suomenruotsalainen Karin Collins jatkaa romaanin Säilyt sydämessäin tarinaa hankolaisista. Pensionaatin johtajatar Disa asuu Helsingissä salaperäisillä retkillään viipyvän rakkaansa kanssa ja työskentelee taloudenhoitajana. Tammisaareen siirtyneen Ainon suhde Berndtiin on syventynyt, ainakin tyttö toivoo niin. Kaipuu sotatehtävissä viipyvää miestä kohtaan ja myös Hankoon on suuri, mutta onneksi Aino saa mielekästä tehtävää Hangöbon-lehden toimituksesta.

"- Ajattelen sinua joka minuutti, hän vastaa rehellisesti. - Tai ehkä joka sekunti. 
Berndt nauraa. - Siinä tapauksessa tarvitsetkin lisää tekemistä, jos asiat ovat niin huonosti."

Vanha Hjalmar on pehmeäsydäminen mutta itsepintaisen kova, kun kodista jättämisestä on kyse. Kun Bromarviin ja Tammisaareen evakoituneiden on jälleen muutettava tilanteen käydessä niissäkin liian vaaralliseksi saksalaisten tulon ja kiihtyvien pommitusten myötä, Hjalmar tekee omat ratkaisunsa. 

"Hjalmar ei vastaa. Hän sulkee silmänsä, hengittää maidon, olkien ja sonnan makeaa tuoksua ja hieroo kengänpohjiaan epätasaiseen kivilattiaan. Hän haluaisi pysäyttää ajan. Tai ei, hän ajattelee, mieluiten hän kääntäisi sen kulkemaan taaksepäin. Tulevaisuus tuntuu vaaralliselta jyrkänteeltä, jonka reunalla hän seisoo."

Olen ihan hurahtanut tähän(kin) kirjasarjaan. Upeaa kerrontaa, syvälle meneviä aiheita, henkilöt eläviä ja toimivia. Tekstissä on vanhan ajan kerronnan lumoa, joka vie ja sattuu sinne, mihin pitää. Sarjaan on tulossa jatkoa. 

"Hjalmar ei tunne myötätuntoa venäläisiä kohtaan mutta ymmärtää, kuinka heidän maailmansa toimii. Kaikki haluavat elää vielä ainakin päivän ja tekevät sen eteen kaikkensa."

Kirjojen nimien arvoitus selvisi Ylen Kulttuuriykkösestä, jossa Karin Collinsia haastateltiin. Ne ovat laulusta! Suomenkieliset tuntevat Leila-valssin, jonka originaali on Hangövalsen. Linkissä video, joka esittelee Hangon keskeisiä paikkoja Georg Malmstenin laulun tahtiin. 

"Hangö, Hangö, Hangö, sol och sommarfröjd
Hangö, Hangö, Hangö, hos dig min längtan är förtöjd
Du har ej dig like i Norden
Ja, inte på hela jorden
Hangö, Hangö, Hangö, hos dig e jag glad å nöjd."

Karin Collins: Sun luonas kaipuuni on. S&S 2024. Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom.

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024

Marja Toivio: Agnes - ensimmäinen naisjuristi. Naistenviikko 2024

Kun Agnes Lundell haki yliopistoon lukemaan lakia, hän joutui samalla hakemaan vapautusta sukupuolestaan. Naisten ei oletettu opiskelevan 1800-luvulla, oikeus siihen tuli voimaan 1901.

Agnes kuitenkin eteni määrätietoisesti, valmistui ja sai jopa viran, tosin vaatimattoman. Tuomarina nainen ei tietenkään saanut toimia (KHO:n lausunnosta: ...naisen luonteenlaatu ei tee häntä sopivaksi tuomarintehtäviä hoitamaan... on tosin olemassa naisia, joiden tyyni, harkitseva ja vähemmän tunteellinen luonne tekisi heidät sopiviksi tuomarintoimeen...) eikä edes asianajajana ilman Senaatin lupaa. Senkin hän hommasi ja perusti oman asianajotoimiston, johon veli häntä kannusti.

"Jos hän ryhtyisi asianajajaksi, hän haluaisi omat asiakkaansa ja omat oikeusjuttunsa. Olisiko hän silloin vihdoin tyytyväinen ja loppuisi ainainen pyrintö? Agneksen pää on niin täynnä suunnitelmia, ettei hän saa unta ennen aamuyötä." 

Hän oli businessnainen, hämmästyttävän moderni monin tavoin. Sukupuolten tasa-arvo oli itsestäänselvä päämäärä, jota hän edisti Naisasialiitto Unionin ja Svenska Kvinnoförbundetin jäsenenä sekä kirjoituksillaan ja luennoillaan. Avioliittolakia hän halusi muuttaa muun muassa siten, että nainen saisi oikeuden palkkatyöhön ilman aviomiehen suostumusta.  

Agnes sai usein ajaakseen juttuja, joissa naista oli kohdeltu väärin. Kuuluisaksi hän tuli Thyra Strömbergin jutulla, jossa varakas nainen oli suljettu mielisairaalaan ilman lääkärintutkimuksia. 

"Veli kysyy: - Kuinka voit avustaa hullua, Agnes? Oletko varma, ettei se pilaa mainettasi? - Hyvänen aika kuinka outo kysymys. Ensinnäkin asiakkaani ei ole hullu tai mielisairas. Ja vaikka olisikin, hän ansaitsisi itselleen avustajan. Vaatimaan, että hänelle tehty vääryys hyvitetään ja korvataan."

Uskomaton ura mahdollisimman vastustavassa ilmapiirissä! Paras ystävätär Emmy kannusti häntä veljen lisäksi, oikeastaan ainoana. Agnesia ei huolittu alan miehisiin seurakuvioihin, eikä hän saanut kollegoilta tukea, vähättelyä senkin edestä. Oli vain yksi, josta hän piti: Johan. Mutta ongelma oli se, että Johan oli vaasalainen ja Agnesin toimisto Helsingissä. Voisiko toimisto ja hänelle tärkeäksi tullut "perhe", henkilökunta, ehkä siirtyä Vaasaan? 

Agnes eli vuodet 1878 - 1938. Hänen elämänsä ja uransa kietoutui ajan suuriin tapahtumiin Suomessa, suurlakosta sotiin ja asenteiden muutoksiin: lopulta hän sai jopa vannoa tuomarinvalan. Kiinnostava biofiktion muotoon kirjoitettu todellinen elämäntarina niin tasa-arvosta kuin historiasta kiinnostuneille.

Marja Toivio: Agnes. Atrain & Nord 2024. Kansi Jutta Luukkonen, valokuva on aito (Finna.)

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024

Karoliina Timonen: Laina. Naistenviikko 2024

Laina Päätalo oli ahkera, työtätekevä ja kaikessa hyvää näkevä nainen, joka yritti parhaansa ollakseen kelpo puoliso ja miniä, rakastavan kodin hengetär, kertoo kirjan tarina. Kymmenen vuoden avioliiton jälkeen edessä on kuitenkin ero myöhemmin supersuosioon nousevasta kirjailijasta, Kalle Päätalosta. Vihdoinkin ero, voisi sanoa. 

"Hän pelkää iltaa, viimeistä illallista - sitä kun kello tulisi kuusi ja auto hakisi Kallen tavaroineen. Sitä kun hänestä tulisi eronnut nainen. 

Miten he onnistuivatkin tämän möhlimään?"

Ei Laina tahraton ollut itsekään, mutta Kallen jatkuvat naisjutut, ehdottomuus ja mielen synkkyys lopulta olivat liikaa. Ja perheen perustamisen paine, Laina kun ei lapsista haaveillut, terveys- ja muista syistään. Ehkä sitten joskus, hän ajatteli epämääräisesti. Kun oma talo ja rakkaus ovat vakaalla perustalla. 

"He menivät naimisiin pikaisesti, se tapahtui ehkä hetken huumassa, mutta he tiesivät, he olivat varmoja asiastaan. Eivätkä he ainoita nopeasti toimineita tietoviisaita tuolloin olleet; sota sai ihmiset tarttumaan, tarrautumaan ja takertumaan. Vasta jälkeenpäin Laina kuulee, lukee ja ymmärtää, että se oli juuri sota, joka teki ihmisistä niin varmoja. Sodan takia hekin uskoivat tietävänsä, ja muiden mukana hekin uskoivat paitsi rakastuvansa hetkessä myös rakastavansa ikuisesti. Rakkaus oli se voima, ainoa asia, joka voitti kuolemanpelon, ja siksi siihen niin kiihkeästi tartuttiin ja takerruttiin."

Rakkaus tuli äkkiä, mutta vuodet armeijan harmaissa tekivät Kallelle huonoa, eivät ainakaan parantaneet mustaan taipuvaa mieltä. Miehen oli mentävä hermolääkärille, vaikka nolotti.

"Se onhi eri asia niillä, jotka oli oikeasti rintamalla ja kärsi vaikka mitä. Minä kävin vain kääntymässä ja haavottumassa. - Höpsistä. Toverisi kaatusi, pelkäsit itsekin kuolevasi ja ylipäätään virusit armeija- ja sotakomennukselta vuosikaudet, koko sun parhaan nuoruutesi." 

Ja mies oli "vielä mennyt työväenopiston kirjoituskurssille ja liittynyt johonkin kynäilyryhmään. Jos hän käyttäisi kaiken niihin sekä kirjoitteluun tuhlatun ajan lepäämiseen, kaikki olisi varmasti paremmin. Tai edes työhön, josta maksettaisiin jotakin järjellistä!"

Talo tuli lopulta rakennettua, työ vei pariskuntaa Tampereelta Taivalkoskelle ja takaisin, Kallea rakennusmestarina muualle. Laina sai pettyä monet kerrat odottaessaan rauhallista ja rakkaudellista yhteistä aikaa. Onneksi hänellä oli paljon ystäviä ja tuttavia sekä optimistinen luonne, joka kantoi kauas, eikä hän kantanut vihaa pitkään, rakkautta kyllä - oli vaikea myöntää, että ikuiseksi aiottu liitto ei tee kumpaakaan onnelliseksi. Ja sekin, että Veikko herätti hänessä niin toisenlaisia tunteita, vilausta siitä, mitä olisi voinut olla. 

Ajankuvaa, mutta samalla ajatonta naisen elämää uskottavasti ja juurevasti kirjoitettuna. 

Tarina perustuu olemassa olevaan tietoon ja kirjoituksiin Päätalon perheestä, niin Kallen omiin kuin muihin inspiraation lähteisiin, joita kirjailija on listannut teoksen loppuun. Esikuvana oli Helvi Ojala, Kalle Päätalon ensimmäinen vaimo todellisessa elämässä, mutta luonnollisesti Lahjan ajatukset, tunteet ja puheet ovat fiktiota. Näin se olisi voinut mennä, ehkä osin menikin. Biofiktio on kohteelleen kunnioittava ja tyylikäs näyte Timosen kirjoitustaidoista. Aiempia mm.

Kesäinen illusiooni - mainio kesäkirja, vink! 

Aika mennyt palaa - uusintaluin äskettäin, ja hyvin veti edelleen, kun osa oli jo unohtunut.

Kalle Päätalon kirjat olen lukenut ja niihin koukuttunut ennen blogiaikoja. Iijoki-sarjan luin parikymppisenä, kumma kyllä. Ja ennen autofiktion ja Knausgårdin aikoja, jotka toivat elävästi Päätalon mieleen. Hakusanalla Knausgård löytyy blogista paljon lisää. 

Karoliina Timonen: Laina. WSOY 2023. Kansi Ville Laihonen.

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024

Tessa Hadley: Kun on ilta. Naistenviikko 2024

Se vaihe elämässä, kun lapset ovat jo isoja mutta omat vanhemmat vielä elossa. Vakiintuneet liitot, tavat ja harrastukset sekä ystävyyssuhteet. Christine ja Alex järkyttyvät, kun heidän parhaan ystäväpariskuntansa toinen osapuoli Zachary kuolee yllättäen sydänkohtaukseen. Vaimo Lydian maailmasta katoaa pohja. Christine pyytää tämän muuttamaan heille pahimman shokin ajaksi.

Tuntevatko ystävykset sittenkään toisiaan läpikotaisin, kuten ovat luulleet vuosikymmeniä? Uusi tilanne täräyttää tilannetta perustuksia myöten. Rehellisiä he ovat toisilleen olleet toisilleen aina, jopa puolisoistaan puhuessaan.

"- Lydiaa voisi hyvin luulla materialistiseksi, Zachary sanoi pohdiskellen. - Ja kyllähän hän sitä onkin. Hän on hirvittävän laiska ja rakastaa kaikkea kaunista. Mutta luulen, että ajatus oikeasta rahasta ikävystyttää häntä - siis rahasta, jolla on tehtävä jotain. Se tietää liikaa työtä."

Zachary on upporikas, kun taas Christine ja Alex elävät vaatimattomasti. Alex on älykkö ja lahjakas runoilija, ainakin tämän pienen piirin mielestä, mutta tuhlaa näiden mielestä "kieroutuneesti" lahjojaan yhdentekevissä töissä, postissa ja opettajana. Christine haluaa tehdä taidetta, ja Zacharyn rahat mahdollistivat pareille yhteisen galleria- ja työskentelytilan. 

Tessa Hadley kuvaa ihmiset todentunnulla ja heidän pohdintojaan kiinnostavin heitoin, kuten: "Hän [Alex] uskoi, että vain omia ennakkoluulojaan vahvistaakseen lukevaa ihmistä uhkaa yksitoikkoisuus." Elitistiseen tapaan, toki, liikutaan kulttuuripiireissä, ollaan perillä kirjallisuudesta, historiasta ja maailmantapahtumista, valitaan parhaita ravintoloita, matkustetaan Venetsian biennaaliin. Paikkaa he pitävät suurenmoisena ja kohottavana, vaikka:

"Aukion halki vaelsi liikaa turisteja, jotka särkivät kuvan: heitä oli liikaa suhteessa paikallisen elämän perusrakenteeseen joka onnistui kuitenkin säilyttämään vakaa määrätietoisen luonteensa ja esittämään, ettei piittaa turisteista."

Miten he pääsevät yli nelikkonsa särkymisestä? Zacharyn kuolemasta seuraa tunteiden ja tapahtumien kaaos. Päähenkilöksi nousee Christine, jonka ajatuksia seurataan eniten: 

"Hän alkoi muistaa Zacharyn uudenlaisella realismilla, ja niin hän jäi yksin johonkin kuivaan, kärventyneeseen paikkaan." 

Alex on tilanteessa, jota hän ei olisi osannut odottaa. Lukijan mielestä se ei ollut niin yllättävä, suoraan sanoen. 

"...Tekonsa suunnattomuuden vyöryttyä heidän ylitseen ja jätettyään jälkeensä merkityksensä kuin vetäytyvän aallon, Christine soitti, ja Lydia puhui hänen kanssaan, ja sitten oli myöhäistä."

Vetävä ja mielenkiintoa ylläpitävä tarina ja kuvio, mutta aivan iholle saati sen alle kirja ei hiipinyt. Ehkä rosoa puuttui, tai se oli vääränlaista? Toisaalta, pieni ärsytys on Hadleylle ominaista, sanon kahden luetun kirjan "vankalla" kokemuksella. Joten hän tekee sen tarkoituksella.

Hadley on älyllinen, pieniä eleitä ja mielenliikkeitä näkevä ja kuvaava taitava kirjoittaja. Vapaa rakkaus oli ensimmäinen suomennos. Tapasin Walesissa asuvan kirjailijan HelsinkiLitissä 2023, kuvassa hän vihreäsomisteisessa mekossaan. 

Tessa Hadley: Kun on ilta. Gummerus 2024. Suomennos Marianna Kurtto. Kannen suunnittelu Jenni Noponen.

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024

Martta Kaukonen: Hengissä. Naistenviikko 2024

Hengästyttävässä Kaukosen esikoisessa Ira oli Terapiassa, nyt hän on hengissä. Tosin moni muu ei ole, ainakaan opuksen lopulla. Sillä Helsingissä liikkuu sarjamurhaaja. 

Murhia tutkii Kerttu Leppänen, jota esihenkilö ei päästä eläkkeelle Kertun toiveesta piittaamatta. Olisi ehkä kannattanut! Ira puolestaan yrittää päästää normielämään kiinni, samoin hänen isänsä Arto. Vanha ystävä järjestää heille työpaikat Helsingin Aviisin toimituksesta. Artoa nyppii vaatimattomien "viiden rivin uutisten" teko menestyksekkään toimittajauran jälkeen.

"Heavia oli aikoinaan myyty minun reportaaseillani, minun henkilöhaastatteluillani. En ollut saanut epäonnistua. Minun oli pitänyt tehtailla lehdelle juttuja, joista kilpailijoilla ei ollut hajuakaan. Stressi oli käynyt hyvästä syystä juoda. Niin uutisvoitotkin."

Iralle työ on uutta, vaikka toimitus on hänelle tuttu jo pikkutytöstä. Ikävä kyllä, se ei vaikuta kovin hyvältä traumoista toipumispaikalta. "Terapia-Iran" julkileimasta on vaikea päästä eroon.

"Tartuin ovenkahvaan.
En saanut ovea auki.
Se ei ollut lukossa, minä olin."

Vinha pyöritys hämmentää lukijan pään. Kaukonen sekoittaa kuvitelmat ja kirjan todellisuuden nokkelasti (älyllistä viihdettä, sanottiin jossain) ja varmistaa, että käänteet ovat aina yllätys. On keskityttävä, tai tippuu kärryiltä. Nautin vauhdista ja ällistyttävistä vedoista - onko niitä jopa liian tiheästi yhteen tarinaan? Hetkittäin tuntuu siltä, että kohtauksia (aineksia) on kasattu peräkkäin ja päällekkäin kuin överiä jäätelöannosta ahmiessa, jossa ei ehdi nielaista edellistä suullista seuraavan jo tunkiessa suuhun. Sopii nopealiikkeiseen nykymaailmaan ja lukijalle, joka pelkää pitkästymistä. 

Pahaenteistä tunnelmaa luodaan. Ainakin varoitteluja tulevasta on riittävästi Kertun osuudessa, jossa toistuvat jo hieman turhan alleviivaavasti pahaenteiset toteamukset tyyliin "Miten väärässä olinkaan!". Vaikka oikeassahan Kerttu on. (Ja nyt kovasti pidättelen itseäni, sillä paljon ei voi kertoa spoilaamatta.)

"Ja silloin - nyt olen siitä varma, juuri silloin - kaikki alkoi mennä peruuttamattomasti päin helvettiä. Eikä paluuta enää ollut."

Iran tarinaa seuraan jatkossakin hienoisesta tämän kirjan kriittisyydestäni huolimatta, sillä jatkoa seuraa. Terapiassa-kirjan käännösoikeuksia on myyty hienosti maailmalle Yhdysvaltoja myöten. Erityisen suosittu se on ollut Saksassa, jonne on myös hankittu teoksen tv-sarjaoikeudet, vau! Amerikkalais-saksalainen tuotantoyhtiö suunnittelee siitä saksankielistä sarjaa nimeltä Therapiert. Toivottavasti tämä toteutuu! Vaikka tapahtumapaikka vaihtuisi Helsingistä Berliiniin.

Uskon, että psykologinen trilleri, joka nyökkää dekkareille mutta vetää silti omaa linjaansa, toimisi hienosti ruudulla. Vertailukohtia ei tarvinne ääneen sanoa, ainakaan paljon lukeville. Kaukosen tuotannon paperikirjojen kansien tyylikkään (verisen) linjakas sarja on komea.

Kenelle: Verettömien jännäreiden ystäville, pään pyörälle haluaville, psykologisista arvoituksista innostuville.

Muualla: Kirsin Book Club tapasi kirjailijan ja ruotii teosta. Kirsi suosittelee "kaikille kaltaisilleni, jotka tarttuvat useammin kaunokirjaan kuin trilleriin tai dekkariin. Hengissä-kirjassa kieli sujuu, rakenne toimii ja henkilöhahmot, sekä tutut että uudet, syvenevät tarinan edetessä. Kirjan älyllinen taso tarjoaa haastetta ja inhimillinen taso koskettaa." Sivumerkkejä-blogi ei innostunut. 

Martta Kaukonen: Hengissä. WSOY 2023. Kansi Perttu Lämsä. 

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024

Maritta Hirvonen: Allegro barbaro. Naistenviikko 2024

Maritta Hirvosen uutuuskirjan päähenkilö on nuori mies Péter, mutta naistenviikon ajatus täyttyy siten, että naisilla on suuri rooli. Aiemmassa teoksessa Komediantit tutustuimme Schreierin sirkukseen, joka kiersi Unkaria ennen toista maailmansotaa, sen aikana ja jälkeenkin aina siihen saakka, kun pandemia pakotti lopettamaan toiminnan. Sirkuksen kantavia voimia olivat jo edesmenneet Péterin Saksaan aikanaan loikannut isoisä Gabriel ja isotäti Arabella, joka kertoo nyt tarinaansa kirjeiden muodossa. Kirja liittyy siis edelliseen, mutta toimii hyvin myös täysin itsenäisenä teoksena.  

Sirkuksessa lapsuutensa elänyttä Péteria kiinnostavat paitsi valokuvaus - josta hän haaveilee ammattia - ja kulttuuri myös sukujuuret. Hän matkustaa Saksasta isoisänsä siskon Mártan luo Budapestiin tutkimaan isoisän kotikulmia, historiaa ja nykyistä Unkaria. Myös sirkusta, jossa hän tutustuu Nataliaan.

"Kaipaatko koskaan lintujasi ja sirkuselämää", Natalia kysyi ja haukkasi croissantistaan. - Pakko sanoa, että kaipaan, Péter sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen. - Enkä vain joskus, vaan aika useinkin. Olihan se koko elämäni ennen. - Menetit kirjaimellisesti perheenkin, et vain sirkusperhettäsi. - Niin. Ennen ei tarvinnut ajatella mitään vaunun ja sirkusteltan ulkopuolella olevaa. 
He jatkoivat keskustelua sirkuksesta. Siitä, miten oma numero tai rooli määrittelee paikan elämässä ja miten erityistä klovneria voi olla verrattuna muuhun sirkustaiteeseen."

Márta ei halua puhua vanhoista ajoista, mutta Péter tutustuu maahan ja kaupunkiin muun muassa konserttien, näyttelyiden ja oopperoiden avulla. Ja valokuvaajien: esimerkiksi myöhemmin Robert Capa -nimisenä kuuluisaksi noussut juutalaispoika oli loikannut Berliiniin isoisän tavoin. Taiteellisesti lahjakkaasta Gabrielista paljastuu Péterille monia mielenkiintoisia asioita, hyvässä ja pahassa. Samoin hän saa tietoa nuorena kuolleesta äidistään. 

Kirja on hieno, syvä sukellus Unkarin kulttuuriin ja Budapestin kaupunkiin, jonka katuja ja rakennuksia saamme kulkea ja katsella Péterin silmin. Jotka hakevat jatkuvasti kuvattavaa ja kuvaamiseen omaa tyyliä.

"Kuva oli unkarilaisen André Kérteszin, yhden niistä, jonka nimi aina mainittiin, kun puhuttiin valokuvan mestareista. Sitä katsoessaan Péter alkoi aavistaa, ehkä jopa ymmärtää, että se, mikä valokuvasta tekee kiinnostavan ei olekaan sen kauneus tai täydellisyys, vaan jokin vastakkainen. Särö, vajavaisuus, puute. Jokin, mikä herättää kiinnostuksen ja jää ajatuksiin kiertämään. Samalla kun sen sommittelu, valo, kontrastit ja muu ovat täydellisen kauniita."

Oma linja on myös Hirvosella kirjoittajana: hän hyödyntää laajaa kulttuurin osaamistaan kiinnostavasti, etenkin klassisen musiikin alalta - hän on toiminut mm. Tampere Filharmonian intendenttinä - ja osoittaa ilmeisen vaikuttunutta ja tarkkaa Budapestin tuntemusta. Politiikkaa ja Orbánia ei voi välttää, kun Unkarin nykyisyydestä (ja sukutarinoiden kautta myös hieman menneestä) puhutaan. Jyrkkää kommentointia kirjailija välttää, vaikka kirjan henkilöiden mielipiteet ovat selvät. 

Teksti on täyttä monin tavoin: se sisältää paljon tietoa eikä siten ole ohimennen "lukaistava", vaikka kerrontaa sujuvaa onkin, sillä yksityiskohtia ja yhteyksiä on runsaasti. Myös hauskoja, muun muassa eräs kirkkaanvihreään pukeutunut hassutukkainen Euroviisu-esiintyjä vilahtaa keskusteluissa. Tässä ajassa siis ollaan! Kirjan nimi tulee musiikista sekin; se on unkarilaisen säveltäjän Belá Bartókin teos.

Kenelle: Valokuvauksesta, sirkuksesta tai klassisesta musiikista kiinnostuneille (etenkin niitä jo tuntevat saavat varmasti eniten irti), Unkarista tietoa hakeville, sukutarinoista innostuville.

Maritta Hirvonen: Allegro barbaro. Stresa 2024. Kannen kuva Timo Hirvonen. Ulkoasu ja taitto Maria Carole. 

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024

Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas ja Kaivosten kaupunki. Naistenviikko 2024.

Jenny muuttaa ystävänsä Hannan kanssa Kanadaan, kotimaan köyhyyttä, kehnoja töitä ja ahdistavaa sisällissodan jälkeistä ilmapiiriä pakoon vuonna 1927. Parikymppiset naiset ovat päättäneet pärjätä, vaikkeivat kieltä osanneetkaan. Jennyn veli Ensio oli mennyt edeltä ja vakuutti töitä löytyvän ja myös naisten pääsevän ansion syrjään kotimaata paremmin. Ja jossain Amerikan mantereella asuu myös Jennyn isä, josta ei ole kuulunut vuosiin mitään. 

Nopeasti töitä löytyykin, kotiapulaisina. Jenny viihtyy Torontossa, vaikka vapaa-ajan vähyys ja tiukat kotiintuloajat kismittävät. Hanna haaveilee maaseutumaisemista. Naiset kertovat tarinaansa vuorotellen minä-muodossa, osan saamme lukea kirjeistä kotiväelle. 

"Vaikka suostuinkin lähtemään Jennyn kaveriksi Kanadaan vastentahtoisesti, oli se parempi ratkaisu kuin jäädä kotikylään, missä menneisyyden haavat olivat pahasti auki. Minuun ne jättivät ikuisen turvattomuuden tunteen, ajattelin, että aina oli jossakin onnettomuus tai ilkeä ihminen vaanimassa. Milloin tahansa saattoi lähteä matto alta ja hartaasti rakennettu luottamus kadota."

Naisten taivas kuvaa realistisella otteella maahanmuuttajan arkea ja palkollisten töitä, iloineen ja suruineen. "Haalilla" käydään kielikursseilla ja tansseissa, ja kun nuorista naisista on kyse, tietysti tavataan myös miehiä. Mutta Jenny ei aio ihan vielä asettua, vaan kokea vapauden ja itsenäisyyden hurmaa, toisin kuin perheestä unelmoiva ystävänsä. Vaikka elämä on pulskempaa kuin Suomessa, muuttaja on usein yksinäinen, kertoo Jenny:

"...minulle riitti, että veli oli siinä ja toi omalla mutkattomalla olemuksellaan tuulahduksen entisestä kodistamme. Hänen läsnäolonsa sai minut tajuamaan, miten yksin jokainen siirtolainen pohjimmiltaan oli. Suomalaiset tulivat kuka mistäkin, eikä paikallisia päässyt lähestymään helposti. Haali oli maanmiesten kohtaamispaikka, mutta ei korvannut kotiseutua. Jokainen oli yksin oman yritteliäisyytensä varassa, ja juuri siitä syystä Ension läheisyys sai minut tuntemaan edes hetken ajan sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota olin kaivannut."                                                                                                                                                                                                                                                  

Pörssiromahdus 1929 lamauttaa talouden ja tuhoaa työpaikkoja. Jatko-osassa Kaivosten kaupunki Jenny ja Hanna asuvat pohjoisemmassa, pienessä kaivoskaupungissa. Molemmat ovat edenneet unelmiaan kohti. Suuressa suomalaisyhteisössä toistuvat kotimaan poliittiset kaiut, onpa seudulle levinnyt Karjala-kuumekin, joka kummastuttaa Jennyä.  

"- Minä en kyllä ymmärrä, mikä niitä sinne Venäjälle vettää, ihmettelin ääneen. 
- Pelkkää potaskaa koko puhe maan ihanuuesta ja työläisten omasta valtiosta. Onhan tuo nähty siinä naapurissa.
- Sano se niille, joihin Karjala-kuume on tarttunu, ei ne usko. Ihan kun olisivat tulleet sokeiksi ja kuuroiksi ja kadottaneet järkensä. Vieläkö Ensio haikailee niiden matkaan?"

Kirjat ovat mukavan sutjakoita luettavia; kirjoittaja on kokenut etenkin lasten ja nuorten kirjojen tekijänä, joten selkeys on luontevaa. Arjen kuvailussa on tosielämän tuntu, kiintoisia yksityiskohtia ja hauskuuttakin, etenkin fingelska-kielen kanssa, josta löytyy pieni sanasto Kaivosten kaupungin lopusta.

Luulen, että näitä kirjoja pystyy lukemaan sellainenkin, joka ei jaksa paksuja opuksia eikä raskasta historiaselvitystä. Ajattelen nyt lähinnä heitä, jotka esimerkiksi korkean iän tai terveysrajoitusten takia etsivät sopivaa historialuettavaa, jota jaksaa pidellä, kuten kasikymppistä äitiäni. Nuorten naisten kepeiden kenkien jäljissä on helppo kulkea!  

Kirjoittaja kertoo tehneensä mittavan taustatyön ja saaneensa innoitusta ja apua Kanadassa asuvilta sukulaisiltaan. Kirjan henkilöt ovat fiktiota, mutta monet tapahtumat ja ajan henki on koottu ja muotoiltu tarinaan siirtolaisten haastattelujen ja muun lähdemateriaalin pohjalta, jota on listattu ensimmäisen kirjan lopussa. 

Muutosta rapakon taakse kotiapulaisen töihin samoihin aikoihin kertoo myös Sally Salminen muistelmakirjassaan Aikani Amerikassa. Tästä en ehtinyt postata ennen palautuspäivää kirjastoon, mutta vinkkinä aiheesta kiinnostuneelle. Sally asui New Yorkissa kuusi vuotta palvellen hyvin varakasta väkeä, ja siirtolaisen asema tulee siinäkin hyvin esiin arjen kautta. Palvelijaa ei juuri täysivaltaiseksi ihmiseksi noteerattu. Kun Katrina julkaistiin, nousi palvelijakin arvoasteikolla. Jennyssä ja Sallyssa on jotain samaa: seikkailumieltä, tervettä suomalaisjärkeä, taitoa pitää puolensa ja päättäväistä positiivisuutta ainakin. 

Marja-Leena Lempinen on tehnyt uran lasten- ja nuortenkirjailijana, ja vasta nyt myöhemmin alkoi kirjoittaa myös aikuisille, onneksemme. Sarjan kolmas ja viimeinen osa Siivet ja juuret ilmestyy 4.9.2024, eli ihan pian! Miten naisten elämä lopulta järjestyy? 

Kenelle: Helppoa historialuettavaa hakeville, muuttaneiden sukulaisille ja tutuille, siirtolaisten elämästä kiinnostuneille. 

Marja-Leena Lempinen: 

Naisten taivas, Icasos 2021
Kaivosten kaupunki, Icasos 2022

Kannet T. P. Kekäläinen.

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024 

Naiset kirjoittavat naisista: Naistenviikon 2024 etkot

Margit tapaa Ullan ruokakaupassa. Seuraa suhde, mutta pitkä yhdessäolo alkaa rakoilla ajan myötä monesta syystä. Ulla on menestyvä mainosihminen, Margit matemaatikko. 

 " - Autan asiakasta. Tuon iloa ja oivalluksia. Ulla vertaili kahta huulipunaa. - Autat myymään enemmän, Margit sanoi. --- Niin, pidän talouden pyörät pyörimässä. - Mutta tarvitaanko lisää tavaraa? Margit kysyi. Ulla huokasi. Taas tätä."

Ulla saa potkut firman säästöpaineissa, Margit puolestaan vetää puoleensa, Ullan lisäksi Ninniä. Joka on rakastunut Louvressa patsaaseen. Jos marmorinen Artemis lasketaan pois, triangelidraamahan tästä syntyy. 

"Ulla mietti. Halusta kaikki alkoi, niin kai se oli. Oliko halun suhde tarpeeseen samanlainen kuin halun suhde rakkauteen? Ne menivät helposti sekaisin."

Sanna Hirvonen kirjoittaa kepeästi kipeistä suhdekäänteistä, naisista intohimojensa kanssa, suunnitelmista ja arvaamattomuudesta. Kirja toi mieleeni Anne Vuori-Kemilän Mustan jään, jossa on enemmän rosoa ja painoa, mutta jotain samaa tyydyttävää suoruutta ja arjen havainnointitapaa tässä on.

Sanna Hirvonen: Margit. S&S 2024. Kansi Emma Kyytsönen. 

Hyvinvointiyhteiskuntamme outo yksityiskohta: leskeneläke. Sitä saa, jos on ollut naimisissa yli 5 vuotta puolison kuoltua ja avioon on menty alle viisikymppisenä. Niinpä 49-vuotiaalla Armilla on kiire. Mies olisi ehkä muutenkin mukava olla, hän tuumii katsellessaan kateellisena ikkunan takaa perhettä, joka kotoisasti syö illallista joka ilta samaan aikaan. 

"Armi muisti hyvin, kuinka paria vuosikymmentä aiemmin tähän pisteeseen oli tuntunut olevan loputtomasti aikaa. Nuorempana Armilla oli ollut kuvitelma, että elämä oli vielä tuolloin ollut jonkinlaista harjoittelua. Yhtäkkiä hän sitten huomasi, että mitään kenraaliharjoitusta ei ollutkaan, vaan yleisö oli ollut koko ajan katsomassa, kaikki oli ollut alusta saakka totisinta totta. Kukaan ei tullut ja kietaissut ranteeseen aikuisten ranneketta. Kukaa ei sanonut, että Armi Komuliainen, nyt sinä olet valmis tähän isojen ihmisten huvipuistoon, hyvää loppuelämää!"

Arkeologina Armi työskentelee mukavassa (pomoa lukuunottamatta) työyhteisössä Oulussa. On antoisa työ, ystäviä ja sisko, joka on nimennyt itsensä Armin kaasoksi ja järjestelee tälle sokkotreffejä, huonolla menestyksellä. Kenttätyössä tulee juteltua paljon syvällisiäkin kollegoiden kanssa, kuten Ollin, jonka vaimo oli häipynyt yllättäen.

"Kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin se toinen voi järjestää melkoisen yllätyksen. Asiat, joihin toisessa ensimmäiseksi ihastuu on niitä, joita lopussa vihaa. "

Hauska harmiton tarina, jossa ihmissuhteiden lisäksi pohditaan niin holhousyhteiskuntaa, arkeologian merkitystä ja monia muita teemoja. Opin myös käsitteen dude lit, miesten kirjoittama chic lit. "Romantiikkaa, pehmopornoa, äijäviihdettä." Vaikka Armia ja lukijaa ketuttaa leskeneläkkeen ikärasismi (eikö 51-vuotiaana voi rakastua ja onko laki vain ohjaus siihen, että naisten kuuluu kiltisti mennä naimisiin nuorina), ei hän itsekään ole vapaa vanhakantaisista oletuksista. Mistä kertoo muun muassa se, että hän kokee yksin ravintolassa syömisen kiusalliseksi. Näin ne ovat tiukassa, asenteet.

"Ja mitä sitä nyt enää itsekään voi miehelle luvata? Vähällä ajolla ollut, pientä remppaa tiedossa, lonkkaproteesia ja muuta varaosaa."

Voisiko iästä riippumatta mennä jopa yksin syömään tai mennä tai olla menemättä naimisiin? Yksinäisyys on sitten tietysti eri asia kuin yksin oleminen. 

Katariina Vuori: Parasta ennen. Otava 2024. 

Viattoman näköinen kaunis pieni kirja on sisältä jotain ihan muuta. 

"Me emme vain vieläkään osaa suhtautua näihin kaikkialla oleviin naisiin, jotka haluavat juhlia koska elämä on tylsää ja ajatukset pelottavia, eivätkä he halua lopettaa, vaikka tietävät, että heillä on jonkun muun keksimien standardien mukaan joku hätänä."

Emme niin, sillä naisen meno vasta pelottavalta vaikuttaakin, vaikka hän vakuuttaa pitävänsä hauskaa ja on tyytyväinen keksittyään toisen varman rentoutumiskeinon unen lisäksi, humalatilan. Siinä on huonotkin puolensa, kuten rahanmeno ja häpeä. 

"Minä en siedä sitä, että tapaistani päihtymistä niin halveksutaan. Olen nähnyt työn vuoksi uupuneita ihmisiä, ei sekään hyvältä vaikuta."

Kumppanilta on piiloteltava muun muassa sitä, miten päivät kuluvat toisen ollessa töissä. TV:n pariutumissarjaa katsellessa (nimisarja ilmeisesti) ja nukkuessa.

"On ilahduttava ihme, ettei hän ole vielä jättänyt minua. Totuuden piilottaminen vie minulta paljon aikaa ja energiaa. Minä vuoden kaikkialta." 

Kuulostaa todella rasittavalta elämäntavalta, vaikka naisella on sille huolellisesti mietityt perusteet. Hän on luopunut miehistä, sillä naisten kanssa on turvallisempaa eikä hyvää miestä ole olemassakaan, hän sanoo. Hän on myös luopunut, ehkä huomaamattaan, autonomiastaan ja todellisuudesta, käpertyneenä itseensä. Mestari lääkitsemään oireita mutta sokea syille? Hän puhuu "lähimmistään", vanhemmistaan ja siskostaan, mutta miksei heitä näy missään? 

Apua. Sääliä, mutta myös levottomuutta ja omien addiktioiden pohdiskelua herättävä taitava, kipeä kirja, joka tehokkaasti kuvaa todellisuuspakoa pelkoineen ja mielenterveyden ja -sairauden herkkää rajaa. Nuorten naisten mielenterveysongelmista keskusteluun iskevä ajankohtainen puheenvuoro.   

Amanda Palo: Love Island. Kosmos 2024. Kansi Viivi Prokofjeff.

Naistenviikko 2024 kirjasomessa alkaa 18.7. Otin vähän ennakkoa, koska viikolle on runsaasti tunkua! #naistenviikko2024 

Blogihaastetta vetää https://tuijata.com/

P.S. Sellaistakin mietin, että koska naisten ääni kotimaisessa kirjallisuudessa on jo vahva, olisiko aika perustaa Miestenviikko? Tosin tie naisille kirjailijoina on ollut kivisempi, kuten Punos kertoo. Superprof-blogin uudempi tieto (2023) kertoo, että suomalaisen Kirjailijaliiton jäsenistä jo yli puolet on naisia. Mutta entä arvostus? Varhaisimmista suomalaisista naiskirjailijoista kertoo ansiokkaasti Anne Helttusen ja Annamari Sauren kirja kirja Kynällä raivattu reitti - suomalaisia naiskirjailijoita (SKS 2024), joista monesta en ollut ennen kuullutkaan.

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken

Saul Adlerin tyttöystävä Jennifer on valokuvaaja, joka haluaa kuvata Saulin ylittämässä Abbey Roadia, kuuluisan Beatles-kuvan lailla. Kuvat onnistuvat, mutta ohittava auto kolhaisee Saulia. Ei hengenvaarallisesti, mutta auton sivupeili pirstoutuu, hieman myös Saul. Onneksi eivät sentään hänen kauniit syvänsiniset silmänsä. 

Samoin pirstoutuu seurustelusuhde, sillä Jennifer lopettaa sen päättäväisesti. Historioitsija Saul lähtee Itä-Saksaan tutkimaan kommunismin saavutuksia: ovatko ihmiset muurin takana vankeja vai turvassa muulta maailmalta? Ainakin he himoitsevat purkkiananasta ja länsimaisia farkkuja. 1980-luvulta alkavaa tarinaa ei voi suositella juonivetoisen ystäville, sillä hajoilu jatkuu. Itä-Berliinissä Saul tutustuu Walteriin ja tämän siskoon Lunaan, jolle Saul kertoo erostaan. 

"Arvelin, että Luna suhtautuisi minuun aikaisempaa myönteisemmin, jos minua surettaisi. Sipaisin hiusteni latvoja ja suljin silmäni.
- Oletko kunnossa?
- Olen.
- Olinko?
Mikä oli totta? Olin kunnossa enkä kuitenkaan ollut. Vastaukset olivat rinnakkaisia kuten Abbey Roadin suojatien mustat ja valkoiset raidat. Mutta entä jos kieltävä oli tärkeämpi kuin myöntävä? Paljon tärkeämpi. Ja kuljinko kadun yli? Avasin silmäni."

Aika hajoaa kahtia, vuoden 1988 lisäksi vuoteen 2016, Stasin vakoilun ajasta shoppailuun Lidlissä. (Myös amerikkalainen muovipussi lennähtelee Saulin näkökentässä.) Välillä lukija on varma, että suuri osa kerrotusta on unta, ei tarinan jatkumoa. Osa ehkä on, tai sitten ei mikään. Ehkä kyse on Saulin "tiedostamattomista ajatusrikoksista": 

"- Stalin oli perillä niistä ja halusi murhata jokaisen niihin syyllistyvän eli meidät kaikki. 
- Niin no, sinun isäsi on aivan varmasti kuollut." 

Saisipa päänsä sisälle nauhurin, joka tallentaisi kaikki lukiessa syntyneet ajatukset sellaisinaan. Postaus koostuisi vain tästä nauhoituksesta; se olisi rehellistä ja voisi olla kiinnostavaa luettavaa (tai sitten vain sekavaa)! Kirja-arvio kun tavallisesti on vain lyhyt kooste lukiessa heränneistä mietteistä, parhaimmillaan synteesi, joka yhdistää kirjan kuvailun ja lukijan aidon kommentoinnin. Jota laimentaa se, että usein on mahdotonta löytää sanat ajatuksille, joita lukiessa nousee. 

Nauhurini ei ollut päällä nytkään. Näen kirjassa paljon vastakohtia ja törmäyttämistä. Länsi ja itä, eläminen ja kuoleminen, nainen ja mies, muistaminen ja unohtaminen, salailu ja rehellisyys. Ehjä vinyylilevy, rikkipoljettu vinyylilevy. Nykyisyys ja menneisyys. 

"Walter nojautui eteenpäin ja suuteli minua kuin rakastettuaan maailmankellon alla rullalautailijoiden viilettäessä ohitsemme.
- Huulesi ovat ennallaan, hän sanoi kuin tekisi vieläkin muistiinpanoja minusta.
- Laaditko loppujen lopuksi katsauksen meidän talousihmeestämme?
- Laadin. Kuvasin myötämielisesti jokapäiväisen elämän realiteetteja DDR:ssä.  
Walter nauroi verrattomaan tapaansa pää takakenossa ja uudet hampaat näkyen. Hyvin vilpittömästi ja seksikkäästi. 
- Olet edelleen hullu.
- Niin olen. Ja rumempi kuin ennen.
- Ei, Walter sanoi. - Näen tässä vanhemmassa Saulissa jotain nuoremmasta mielipuolesta. Sinä näet jotain vanhemman Berliinin mielipuolisesta muurista."

Olisi kauheata nähdä kaikki, kuten kirjan nimi ehdottaa. Näemme sen, mitä haluamme nähdä. Myös tässä kirjassa, joka herättää uteliaisuuden outoudellaan, kuin vääristävän peilin kuva. On kiinnostavaa bongata siitä välähdyksiä Saulin maailmasta, hänen silmillään. Pidin, omaperäinen ote ja ajan siirtymät kiehtovat. 

Kirjailijan aiempia teoksia:

Elämisen hinta, Omistuskirjoituksia

Uiden kotiin

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken. S&S 2024. Suomennos Sari Karhulahti. Kansi Elina Warsta.

Toshikazu Kawaguchi: Before the coffee gets cold

Lontoon-reissulla kävin ihastuttavassa Word on Water -kirjakaupassa: se on suuri vene, joka lilluu Thamesissa Kings Crossin aseman lähettyvillä ja tarjoaa lukemista laidasta laitaan. Uutuuksia ja klassikoita, aikuisille ja lapsille. Viihtyisissä nurkissa saa lueskella ja ihastella. 

Suomalaisten kirjailijoiden töitä ei sattunut silmään, ostin erään tutulta kuuloistavan. Japanilaisen Kawaguchin tähän saakka neliosaisen kirjasarjan ensimmäinen suomennettu osa Ennen kuin kahvi jäähtyy on herättänyt ihastusta kotimaisessa kirjasomessa. 

Mainio luettava se onkin, jopa englanniksi ja reissussa väsylukemiseksi kevyt ja helppo (sopii siis myös heille, jotka eivät lue paljon), mutta japanilaistyyppiseksi mieltämääni tapaan eleettömän koukuttava. Ajassa siirtyminen on lemppariaiheitani, ja tässä kuvatussa kahvilassa niin voi tehdä, kahvia juomalla! Tosin hommaan liittyy sääntöjä, joista yksi on se, että tavataksesi haluamasi ihmisen menneisyydessä sinun on istuttava kahvilan tietyssä tuolissa, jos se on vapaa. 

Useimmiten siinä istuu kuitenkin nainen vaaleassa mekossa. Mutta hän saattaa käydä välillä vessassa... Kahvilan nimi on muuten hauska: Funiculi Funicula. Alkoiko sinulla soida päässä iloinen töttöröö? "Kuule, kuule soitto kaukainen... Voi laulu, tanssi murheet aina voittaa..." Kaltaisteni seniorien koululaulukirjassa se biisi taisi olla. Laulun alkuperä on italialainen ja merkitys toden totta liittyy köysirataan. 

Kun Fumiko mokaa viimeisen tapaamisensa poikaystävänsä kanssa, hän päättää matkustaa ajassa viikon takaiseen keskusteluun uudestaan. Kahvilan henkilökunta omistaja Nagaron vanavedessä on hengessä mukana tiiviisti, mutta kohteliaan pidättyvästi. Treat them mean, keep them lean, on myös kahvilan vakiokävijän Hirain motto. 

Kirja kuvaa kahvilasta ja ajasta kaikkiaan neljä tarinaa eri-ikäisistä ihmisistä ja elämänkohtaloista, jotka saavat lukijan miettimään, mihin tilanteeseen itse haluaisi siirtyä, jos olisi mahdollisuus. Henkilöt ja tilanteet ovat riittävän uskottavia ja koskettavia mutta myös satumaisia, jotta kiinnostus tarinaan pysyy yllä. Ja aina on mukava vierailla kirjallisesti eri kulttuureissa. Paperikirja on myös mukavan väljästi taitettu, kahvikupin kuvilla ja ovikellon kilahduksilla rytmitetty. 

CLANG-DONG

Kun tarjoilija Kazu valmistautuu kaatamaan Fumikolle kahvia, hän muistuttaa vielä aikamatkan tärkeimmästä säännöstä. Kahvi on juotava ennen sen jäähtymistä.

"- This is the one rule you have to absolutely obey," she said in a low voice. 
- Really?
- If you don't something terrible will happen to you...
- Wh-what? 
Funiko felt uneasy. It wasn't that she hadn't been expecting something like this. Travelling in time meant violating the laws of nature - which obviously entails risk."

Toshikazu Kawaguchi: Before the coffee gets cold. Japanista englantiin kääntänyt Geoffrey Trousselot. Picador 2019. Cover illustration and author photography Sunmark Publishing Inc.

Suomeksi kirjan on kustantanut Bazar nimellä Ennen kuin kahvi jäähtyy. Suomennostyön on tehnyt Markus Juslin ja kannen Sanna-Reeta Meilahti.

Sarjan seuraava osa ilmestyy samoilta tekijöiltä suomeksi 7.11.2024 nimellä Ennen kuin salaisuus paljastuu (Tales from the cafe) ja sitä seuraava (Before your memory fades) kesällä 2025. Todennäköisesti neljäskin osa tulee myöhemmin, sen originaalinimi on Before we say goodbye.

Kun nyt kahvista puhutaan, mainitaan myös teos Pohjoisessa kahvi on juotu mustana (Kaffe med mjölk), johon moni edellä kuvatun kirjan sekoittaa nimeltä. Se on Ruotsin Lapissa syntyneen saamelaisen Ella-Maria Nuttin esikoisteos (Johnny Kniga 2023), joka kuvaa äidin ja jo omilleen muuttaneen tyttären kaukaista mutta sitovaa suhdetta vaiheessa, jossa on oltava ratkirehellinen, sillä muuten on myöhäistä. Ajan kanssa taiteilua tämäkin! Arjen traagisuutta yksityiskohtineen, koskettava henkilökohtaisesti monelle, uskon. Suomennoksen ruotsista on tehnyt Jaana Nikula, kannen Sara R. Acedo.

 

Mape Morottaja: Missä on puolet minusta? Tuntematonta dna:ta etsimässä

Kaupallisten dna-testien suuren suosion myötä saimme nähdä Yleltä mainion sarjan Puolet minusta. Se kertoi lastenkotiin jätetyistä miehestä ja naisesta, jotka etsivät testitulosten avulla isäänsä ja muita sukulaisiaan. (Sarja näkyy tätä kirjoitettaessa vielä Yle Areenassa, jos joku on missannut).

Tv-sarjan käsikirjoitti ja ohjasi Mape Morottaja, tuttu nimi Ylen katsojille dokumenttien lopputeksteistä. Ilmeisesti aineistoa kertyi  yllin kyllin, sillä nyt hän on koonnut 11 muuta dna:han perustuvaa, vaikuttavaa sukututkimusta kirjan kansien väliin. 

Samalla hän kertoo lainsäädännöstä ja alan muutoksista sekä oikeustapauksista, joihin tutkimukset ovat johtaneet. Sillä aina etsiminen ei pääty auvoisaan lopputulokseen ja ihanaan perheyhteyteen. Ehkä ei useinkaan.  

"Lapsen oikeus molempiin vanhempiin turvataan YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksessa. Tämä tarkoittaa sitä, että lapsen äiti ja isä eivät voi kieltäytyä isyyden selvittämisestä."

Jos dna-testit osoittavat vahvasti vanhemmuussuhteen puolesta, on vastahakoinen henkilö nykyisin mahdollista haastaa oikeuteen ja pakottaa testiin virkavallan avulla tai jopa haudan avaamalla. Kova juttu, jota ei olisi vielä muutama vuosikymmen sitten voinut edes kuvitella. Salat todellakin tulevat julki, jos jälkeläinen niin haluaa. Ja kuten tiedämme, salaisuuksia löytyy monesta suvusta. (Omastanikin löytyi yksi, josta kyllä tiesin jo mutta koska en tiedä tiedon levinneisyyttä, ei siitä sen enempää. Kertokoot asianosaiset toisille asianosaisille, jos tarpeen.) Testeihin suhtautuminen ei ole siis pelkästään myönteistä, vaikka niiden suosio on suuri. Syynsä on ollut aikanaan sille, että vanhemman henkilöllisyys on jätetty kertomatta, joten kertomukset eivät ole yleensä mukavia. Ja vaikka uusien sukulaisten vastaanotto olisi lämmin ja yhteys antoisa, on menetetty vuosia.

Joskus kyse on oikeasta tietämättömyydestä lapsen isästä, joskus taas raskaus on alkanut olosuhteissa, joita ei haluta paljastaa, esimerkiksi raiskauksen tai syrjähypyn kautta. Ja usein syy testistä kieltäytymiseen on raha eli pelko perintöasioiden mutkistumisesta. Kirjassa isiään hakevat tosin vakuuttavat, ettei perintö ole motiivi juurien hakuun, vaan halu saada selville itsestään enemmän, ymmärtää itseään paremmin. Toisaalta, kukapa kertoisi hakevansa varakkaita vanhempia - mutta henkisesti asia lie silti suurempi. On apeaa olla juureton, ja joskus tieto on todella tarpeen esimerkiksi perinnöllisten sairauksien selvittämiseksi. 

Henkilökohtaisten kertomusten ohella on faktaosuus, jossa toistetaan tarina asia- ja lakipohjalta ja kerrotaan muun muassa dna-etsivistä, jotka auttavat sukuaan kaipaavia. Faktat ovat erivärisillä sivuilla kuin muu teksti, joten halutessaan teoksen voi lukea pelkkänä perinnöllisyyden tutkimisen tietokirjana. 

Kirja etenee "1950-luvun olemattomien ehkäisykeinojen päivistä tähän hetkeen ja luovutetuilla sukusoluilla alkunsa saaneisiin lapsiin", kertoo Morottaja alkusanoissaan. Hän kuvaa tapauksia, joissa dna-testaus oli ratkaiseva käänne ihmisen elämässä, ja muistuttaa tarinoita olevan Suomessa jo tuhansia. Niin niitä onnellisia kuin oikeuden kautta selvitettyjä. Jotenkin hurjaa tämä tekninen kehitys, jossa "kaikki" tieto on jonkun ulottuvilla. 

Kenelle: Juuristaan uteliaille, sukututkimusta tekeville, ihmiskohtaloista kiinnostuneille, perinnöllisyysteknologiaa päivitteleville.

Mape Morottaja: Missä on puolet minusta? Tuntematonta dna:ta etsimässä. Like 2024. Kannen suunnittelu Tommi Tukiainen.

David Nicholls: Melkein perillä

Lontoolainen Marnie on 38-vuotias, yhden avioliiton läpikäynyt, työhönsä kustannustoimittajana uppoutunut ja yksinäisyyttä poteva nainen. Sosiaalinen elämä on hiipunut avioeron myötä ja ystävien perheellistyessä, ja sitä hän kaipaa, ei niinkään romantiikkaa. Sekin voisi olla mukavaa, hän miettii, mutta riskit (pettämiset, sattumiset, pettymykset) ovat suuremmat. 

Marnie ymmärtää kyllä, ettei hän voi jämähtää 54 neliöönsä, tai yksinäisyydestä tulee pysyvä olotila. Niinpä hän suostuu ystävättärensä Cleon kanssa ryhmäpatikointiin, jota vetää Cleon opettajakollega Michael, ahkera retkeilijä. Reitti kulkisi Pohjois-Englannin järviseudun läpi Irlanninmereltä itään, jopa Pohjanmerelle saakka. Kyseessä on kuulemma todellinen, tunnetun vaeltajan Albert Wainwrightin alueen opaskirjoissaan hahmottelema reitti, josta Michael suunnitteli kokemattomien vieraidensa vaeltavan muutaman alkupätkän, kun hän itse voisi patikoida koko reitin. Loppumatkan ylellisessä yksinäisyydessään, vaikka Cleo on kutsunut mukaan myös Tessan, josta arvelee Michaelin kiinnostuvan. Michael on kokenut kipeän avioeron, eikä ole vielä päässään irtautunut vaimostaan.  

Koska Marniella ja Michaelilla ei ole paineita pariutua, he tulevat juttuun hyvin. Ja juttua riittää. Ja reittiä, ja säiden vaihtelua. Itse asiassa he ovat tavanneet aiemminkin, Cleon lapsen nimiäisissä.

"- Tapasimme siis nimiäisissä. - Niin sen täytyy olla. - Olen selvästikin tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. - Anteeksi. - Ei se mitään. Minulla on sängyssä sellainen muistivaahtopatja, eikä silläkään ole iltaisin aavistustakaan siitä, kuka hitto oikein olen. Saatat kylläkin muistaa entisen mieheni - hänkin oli siellä. Muistatko jutelleesi jonkun paskantärkeän mulkvistin kanssa? - Enpä kyllä. - Sellaisen, joka suhtautui sinuun alentuvasti, haastoi riitaa, puhui päälle? - Kaikki vaikuttivat oikein mukavilta. - Et sitten tainnut tavata häntä. Onnenpekka. - Oliko liittonne hyvinkin onnellinen?"

Pidin tarinasta, vaikkei se mullistava ole, vähän junnaavakin lopussa (toisaalta, elämä on!). Erityisesti pidin siitä, että henkilöt ovat nyt, varmaan kirjailijan omien ikävuosien kartuttua, aikuisia eivätkä enää nuoria etsimässä paria. Tuttua huumoria, sujuvaa sanailua ja lämmintä tunnelmaa kiinnostavissa maisemissa, sitä hain ja sitä sain. 

Vaeltamisesta kiinnostuneille kirja on erityisen innostava (jopa itse aloin ajatella, että olisi ehkä mukava patikoida). Reiteistä on mukana kartat, ja kirja jakautuu osiin, jotka puolestaan jakautuvat päiväkohtaisiin reitteihin ja tietysti matkalaistemme päivän tapahtumiin. Lyhyitä lukuja, helppoa luettavaa. 

Sinä päivänä -kirja räjäytti Nichollisin kuuluisuuteen vuonna 2009, suomennoksena 2011. Se on niitä erikoisuuksia, jotka toimivat yhtä hyvin tai jopa paremmin tv-sarjana. Leffanakin se on nähty, ei yhtä hyvin tuloksin. Itse kiinnostuin eniten siksi, että Nicholls oli käsikirjoittamassa yhtä parhaista tv-sarjoista ikinä, Rimakauhua ja rakkautta (Cold Feet). Muitakin tv-käsikirjoituksia mies on tehnyt. 

Kaikki peliin ilmestyi 2012. 

Varamiehestä (The Understudy) olen kirjoittanut kaksikin kertaa, myös suomennoksesta. Kaikki tähänastiset suomensi Sauli Santikko, nyt kääntäjä on vaihtunut ja luontevasti vetää, myös puhekielisyyden kanssa. 

David Nicholls: Melkein perillä. Suomennos Oona Nyström. Otava 2024. 

Tätä kirjoittaessani kirja on Akateemisen 10 myydyimmän kaunokirjan listalla yhdeksäntenä. 

Kas, nyt kun googlasin kannen tekijää (ei löytynyt, ja hölmösti katsomatta palautin jo pikalainan kirjastoon), löysin Kirsin Book Clubin postauksen samasta kirjasta, tänään julkaistun. Olen samaa mieltä Kirsin kanssa siitä, että alkuperäinen kansi (alla) on osuvampi, ilmeisesti käyttöoikeutta ei ole harmi kyllä Suomeen saatu. Ja minäkin tapasin Nichollsin Suomessa 2019, Helsingin kirjamessuilla, jossa hän esitteli tuolloin uusinta kirjaansa Suloinen suru. 

Erkka Mykkänen: Sellainen mies

Jatketaan ihmissuhteiden kiemuroissa. Ja seksin. Mies, joka sanoo internetin ottaneen "ensiaskeleensa samaan aikaan kuin minäkin" eli on kolmenkympin kieppeillä, kertoo vaikeudestaan löytää pysyvä naissuhde, Se Oikea. Mutta aina, kun menee erityisen hyvin, iskee valtava ahdistus, kumppanista löytyy outoja vikoja, kuten ikävä nenäprofiili, ja suhde on lopetettava. Mistä tämä johtuu ja mikä voisi auttaa?

Tätä hän pohtii kiinnostavasti ja monipuolisesti etsiessään ratkaisuja niin lapsuudestaan, kavereilta, terapiasta kuin somesta ja kirjoistakin (esimerkiksi Mirja Hämäläinen ja Liv Strömqvist mainittu tärkeinä). Onko hän liian mukautuva, haluaa esittää kilttiä miestä itsensä pienentämisen uhallakin? Vai aiheutuiko lapsena tärkeältä tytöltä saaduista pakeista vakava trauma? Miksi hänellä oli niin paljon pelkoja lapsena? Katsoiko hän pornoa liian nuorena? Tai onko hän vain kypsymätön, ikuinen lapsi, joka on aikuisena pinnallinen paska? Häpeä on tuttua. 

Tärkeä vaihe on tajuta olleensa koko elämänsä rakkaususkon vallassa; käsityksen, joka meille syötetään prinsessasaduista ja Frendeistä alkaen kirjallisuuden ja leffojen kautta vanhempiemme ja muiden esimerkkeihin saakka. On vain etsittävä, niin löytää palkinnon. Ja elää onnellisena elämänsä loppuun saakka. Noinkin voinee käydä, mutta taivaasta täydellinen suhde ei tipahda, vaikka siltä ulkopuoliselle saattaa vaikuttaa - tämä on oma kommenttini, ei Erkan tekstiä. 

Mies löytää tilanteelleen jopa virallisen diagnoosin: hän kärsii oireistosta nimeltä ROCD, joka on OCD:n alatyyppi. (Saatoin hieman huokaista tässä kohtaa; kaikelle on isokirjaiminen diagnoosi, meneekö tämä nyt trauma- ja sairauskertomukseksi? Rauhoitan: ei mene, siten kuin pelkäsin. Vaikka oireisiin on olemassa hoito nimeltä ERP, josta siitäkin saamme perustietoa.) 

Iän ja tiedon kasvaessa mies oppii tunnistamaan ja välttämään ahdistavia tilanteita. Ehkä hänelle vain sopii parhaiten olla seurustelematta "tositarkoituksella"? Ystäviä on paljon, myös naisia, tai etenkin naisia, joiden kanssa hän kokee keskustelut luontevammiksi kuin perusäijien. Parasta olisi suhde varatun naisen kanssa, jolloin ei tarvitsisi ottaa paineita "vakavaksi" menosta. 

"Tuntui ihmeelliseltä olla seksuaalis-romanttisessa suhteessa, joka ei ahdistanut lainkaan." 

Siinä on tietysti omat haasteensa, mutta suhdekenttä on tosiaan paljon monimuotoisempi kuin vaivaannuttavalla sinkku-sanalla kuvattu tai kiinteä kahdenvälinen, hän huomaa (ja lukijakin). 

"Minulle ajatus, että loppuelämän ajan muodostaisin erilaisia ihmissuhteita ilman lähtökohtaisia rajoitteita siitä, että ne sulkisivat toisensa pois tai minun pitäisi valita ja sitoutua yhteen, oli helpottava."

Ajoittainen fyysisen läheisyyden ja seksin puute on ongelma. Pornosivut, tuhmat viestittelyt ja oma käsi ynnä apuvälineet, kuten eräs Raili, ovat laastaria. Hoitavat hommansa tyydytyksen suhteen, mutta silti mies kokee "syvähalauksen" tarvetta. Opin muuten monta uutta sanaa ja termiä, mutta niin oppi kertojakin kertomuksensa mittaan. 

Pohditaan lapsentekoakin. Mies rakastaa kummilapsiaan, ihailee ja kadehtii vanhemmiksi ryhtyneitä, näkee siinä "uhmakasta kauneutta" tässä maailmantilanteessa, muttei haaveile omista ainakaan nyt.

"Vaikka en kaivannut omia lapsia, epäilin silti välillä jääväni lapsettomana paitsi jostain olennaisesta. Elämän seuraavasta vaiheesta. Sellaisesta rakkauden muodosta, jonka voimaa en voinut aavistaakaan. Ja ehkä vain: aikuisuudesta.

Vanhempien elämällä oli kiistaton keskipiste, aurinko jota he kiersivät. Siihen kateuteni kohdistui. Prioriteetti numero yksi oli vanhemmille päivänselvä. Se pakotti heidät sivuuttamaan itsensä ja omat tarpeensa. Sellaisen täytyi kasvattaa ihmistä.

Minkä ympärillä minun elämäni pyörii? Napani? Mikä oli elämäni tärkein prioriteetti? Minä itse?" 

Arvostan vilpitöntä asian tutkimista ja ajattelua, joka ei sääli itseään, vaan pyrkii aidosti eteenpäin. Autofiktioksi kuvailtu teksti on todenoloista. Ammattilaisena Erkka Mykkänen osaa rakentaa tekstin rytmityksineen lukijaystävällisen sujuvaksi ja kiinnostavaksi. Sympaattinen sukellus miehen maailmaan, mistä kiitos!

Kenelle: Sitoutumiskammoisille, häipyviä poikaystäviä ihmetteleville, lasten tai lastenlasten yksinäisyydestä huolestuneille, parisuhteen eri muotoja pohtiville.

Erkka Mykkänen: Sellainen mies. Gummerus 2024. Kansi Elina Warsta. 

Miranda July: Nelinkontin

Juhannus on rakkauden aikaa, ja siksi sopi hyvin lukea Miranda Julyn riemastuttava kuvaus 45-vuotiaasta naisesta, joka herää ajatukseen siitä, ettei hän ole elämässään riittävästi läsnä. Ei riittävän rento eikä maanläheinen nainen, joka hän haluaisi olla. Ystävänsä Jordin kanssa hän pohtii tilannettaan. Hän rakastaa miestään Harrisia ja heidän 7-vuotiaasta poikaansa, se ei ole ongelma. Mutta jotain on, mikä vie hänet alamaihin. Puhe kääntyy usein seksiin.  

"Sitten päätimme kertoa toisillemme täsmälleen, miten naiminen tavallisesti sujui avioliitoissamme. Tuntui uskomattomalta, ettemme olleet koskaan aiemmin tehneet niin. Jos siihen oli olemassa hyvä syy, kumpikaan meistä ei keksinyt, mikä se oli. 

- Kumpi tekee aloitteen? Sinä vai? Tiesin, että Jordi eli aina täysin mukana hetkessä. Hänenlaiselleen tukevasti ruumiseensa juurtuneelle ihmiselle seksi oli perustarve. 

- Niin, Jordi huokaisi. - aina minä. 

- Myös minä teen oikeastaan aloitteen, mutta vain siksi että yritän päästä etukäteen irti turhista paineista. - Kuinka usein? - Kerran viikossa. - Vau! Jordi voihkaisi. - Saisinpa minäkin naida kerran viikossa."

Nainen haluaa repäistä ajamalla Amerikan mantereen halki New Yorkiin ja takaisin. Ehkä rohkea matka yksin saisi hänet "hereille", olisi jopa käänteentekevä? Mutta tietenkään idea ei toteudu aivan kuvitellusti. Se alkaa lupaavasti, ihmisiä ja omia ajatuksia tarkkaillen. 

"Otaksuin, että kaikkia komeita nuoria miehiä kohdeltiin vähän niin kuin kuuluisuuksia, vaikka he eivät itse olleet tietoisia siitä. Tai ehkä ylipäätään kaikki nuoret käyttäyivät tätä nykyä niin, koska heitä oli hemmoteltu lapsina. En pannut sitä pahakseni. Oikeastaan olin itse vähän niin kuin kuuluisuus, ja siksi tiesin, miltä tuntui, kun ihmiset olivat kiinnostuneita puheistani, vaikka ne eivät olleet kiinnostavia."

Mutta sitten hän jää yöksi motelliin Monroviaan. Ja tapaa huoltoasemalla Daveyn. Tapahtumaketju saa yllättävät mittasuhteet. Viehätys muuttuu kuumottavaksi, lähes maaniseksi, kuten naisen suhde seksiin ylipäänsä. Ei kai kyse ole rakastumisesta? Nainen kieltää nauraen. Ainakin alkuun. Ja palaa kotiin perheensä luo, ehkä muuttuneena? Kestääkö liitto uuden tilanteen? Harris epäilee naisella olevan suhde toiseen naiseen: jännä, että suvaitsevallekin miehelle "toisen" sukupuoli on niin merkittävä asia. Ei silti, Harris kyllä tuntee vaimonsa, joka ei vieroksu naissuhteita, päinvastoin. Nainen pohtii liittoaan:

"Hyvinä päivinä tuntui ilmeiseltä, että hoitaisimme toisiamme kuolinvuoteellamme (jotenkin molemmat yhtä aikaa). Toisina päivinä olin varma, että vain keräsimme voimia kahden erillisen kodin rakentamiseen - saatoin nähdä omani: iloinen paikka, jossa ystävät saattaisivat käydä kylvyssä."

Suorasanainen ja osin räävitön seksielämä- ja suhdekuvaus - joka toki tehdään hyvin sivistyneellä tavalla - hykerrytti lukijaa, samoin nasevat huomiot ja yllättävä "tavisrajojen" ylittäminen. Kuin ohimennen nainen kertoo hauskasti ja paikoin kipeästi elämästään, ystävistään ja urastaan ja etenkin ihmissuhteistaan ja ajatuksistaan. Tuntuu, kuin tuntisin naisen hyvinkin, vaikken tiedä edes hänen nimeään (tätä voisi pohtia tarkemmin, miksi en) ja vaikka hän elää täysin erilaista elämää. Kieltämättä kokemusten etsinnässä on myös jotain epätoivoista, vai kuvittelenko vain? Esivaihdevuosiakin epäillään ja estrogeenitasoja mittaillaan. Taiteilijaluonteena nainen kokee kaiken vahvasti, haluaa kokea kaiken vahvasti. Jordi kannustaa:

"Yllätyksiä on varmaan luvassa vielä lisää. - Nauti nyt vain!" 

Ehkä matka siis toimi kuten oli tarkoitus, loppujen lopuksi? Hieman irralliselta tuntuu naisen synnytyskokemuksen rooli, josta puhutaan paljon; fetomaternaalinen vuoto johtaa useimmiten vauvan menehtymiseen, mutta Sam selvisi. Kokemus toki rakentaa naiseutta, mutta silti. Jäikö siitä pelko, jota pitää peitota jatkuvasti fyysisellä "suorittamisella"? Vai olisiko nainen sama etsijä ja kokija ilman tuota kokemustakin? Olemmeko kaikki jossain iässä naisen kaltaisia, eri mittakaavassa vain? Jutusteleva, viihdyttävästi etenevä teos kertoo paljon, mutta jättää paljon myös pohdittavaa. Mainio romaani.  

Kenelle: Keski-ikäisille, itseään etsiville, seksikuvastoa kestäville, seikkailunhaluisille. 

Miranda July: Nelinkontin. (All Fours.) Siltala 2024. Suomennos Hilkka Pekkanen. Kansi Jenni Saari.

Dekkariviikko 2024. Anu Patrakka: Kiusaaja

Kun on matkakuume, Anu Patrakan kirjat hieman helpottavat: ne vievät mukanaan Portugaliin, Porton seutuville. Pidän Patrakan kirjoissa monesta, kuten sujuvuudesta ja selkeydestä, henkilöiden aitoudesta ja kirjailijan tavasta liittää luontevasti murhatarinaan arkisia asioita ja havaintoja ajankohtaisista ilmiöistä. 

Kiusaajassa on kyse paitsi nuorten opiskelijoiden toistensa kiusaamisesta myös ikiaikaisista uskomuksista ja tavoista, joihin monet saattavat vielä luottaa. Rikollisuudesta, joka on ylikansallista, kuten huumekauppa, ja jota paikalliset poliisit Nelson Monteiron johdolla pyrkivät pitämään kurissa. Ja tietysti ihmisistä: inhimillinen ote tekee Patrakan kirjoista houkuttelevia. 

Edellinen teos, Arvoton, on täydempi, monine suurine teemoineen pakolaisuudesta ja halpatyövoimasta yhteiskunnan kahtiajakoon täysin osattomien ja hyvinvoivien välillä. Kiusaajan aihealue on ehkä suppeampi, mutta lukeminen yhtä sutjakkaa. Kun kiusaaja Ruben löytyy kuolleena, löytyy heti kiusattu henkilö, Lucas, joka tunnustaa murhan. Mutta selitys ei ole niin simppeli kuin Lucas luulee.

Monteiro ja hänen alaisensa saavat vaivata aivonystyröitään, joskus lihaksiaankin. Arvottomassa alkanut suhteenpoikanen Monteiron ja suomalaisen, Portugalissa etätyötä tekevän Emilian välillä väreilee. Rikoskomisariolla on työn lisäksi huolenaan dementoituva isä, joka oli yksi syy hänen aiemmalle muutolleen Lissabonista Portoon. 

Monet kerrat olen googlannut paikkoja Patrakan kirjoja lukiessani. Herkullista todellisuuspakoa ja eteläeurooppalaisuutta, suomalaisille tutulla asiallisuudella ja puhetavalla. Suosittelen lukemaan ilmestymisjärjestyksessä, jotta ihmissuhteiden kehittymisestä saa kaiken irti. Tunnustan, että vaikka nautin lukemisesta, en ole ihan vielä sinut Monteiron kanssa: en esimerkiksi osaa kuvitella häntä henkilönä silmissäni. Mutta tutustunen jatkon myötä. Patrakan aiemmasta sarjasta, jossa pääosassa oli Rui Santos, olen kirjoittanut aiemmin. 

Anu Patrakka: Kiusaaja. Otava 2024. Päällys Mika Tuominen.

Vanhasta postauksesta löysin Patrakan lisäksi Elly Griffitsiä; myös ihmisläheistä ja ihmissuhteisiin keskittyvää dekkaristia, väkivallan sijaan. Ruth Galloway -sarjasta tuttu kirjailija aloitti uuden, Lontoossa ja sen liepeillä tapahtuvan sarjan, jossa päähenkilönä toimii intialaistaustainen rikosylikonstaapeli Harbinder Kaur. Ensimmäinen osa on Muukalaisen päiväkirjat, seuraava, jonka luin nyt, on Murhan käsikirjoitus. 

Mutta voi, mikä väärä valinta minulle! Olin juuri lukenut Richard Osmanin mainiot teokset, ja tämä muistutti niitä aivan liikaa. Senioriyhteisö, iäkkäät päähenkilöt, murhaan sotkeutuvat ystävykset. En pystynyt keskittymään, sillä Osmanin vastaavat henkilöt elivät vielä mielessä. Mutta sopivaan hetkeen varmasti toimivaa luettavaa. 

Reunahuomiona: Ehkä dekkareissa ja muussa viihdekirjallisuudessa ovat nyt pinnalla niin iäkkäät ihmiset kuin sateenkaarevatkin, heitä on paljon tässäkin kirjassa. Alkaa tuntua, että jopa hieman tarkoitushakuisesti. Onko trendi "laita mukaan vanhus ja homo", niin kaupaksi käy? Eipä siinä, etteikö heitä saisi tehdä näkyviksi, ainakin vanhusten joukko vain kasvaa, eikä kaapissa tarvitse enää olla.  

Elly Griffits: Murhan käsikirjoitus. Tammi 2024. Suomennos Riina Vuokko. Kansi Markku Taina. 

Luin viikon aikana myös ensimmäisen suomennetun korealaisen dekkarin. Piruparka ei ole tainnut nousta otsikoihin, koska kohtasin sen kirjaston poistohyllyssä. Ja hyvä niin, sillä kuvaus sairaasta mielestä ei ole kaunis. Melko hypnotisoiva kyllä, jos psykopaattisuus kiinnostaa. Nuori mies Yu-Jin herää aamulla oudoissa olosuhteissa muistamatta yön tapahtumia. Kunnes ne alkavat selvitä karmealla tavalla. Paljon verta ja mielipuolisuutta, jota ei toivoisi kenenkään kokevan saati matkivan tai samastuvan. Pelottava. 

You-jeong Jeong. Piruparka. Like 2019. Suomennos Kirsi Luoma.

Liitän postauksen osaksi kirjablogien Dekkariviikkoa 2024, jota vetää Kirsin kirjanurkka.

Dekkariviikko 2024. Richard Osman: Torstain murhakerho, Mies joka kuoli kahdesti

Brittiläisen Richard Osmanin kirjan The Thursday Murder Club käännösoikeudet myytiin viikossa 16 maahan sen julkaisun jälkeen syyskuussa 2020. Hillittömästi myynyt teos saatiin suomeksi 2021 sananmukaisella käännöksellä Torstain murhakerho. 

Olen tullut varovaiseksi hittikirjojen suhteen; luen tietysti, uteliaana, mutten ehkä ihan heti enkä oleta välttämättä niistä pitäväni, niin moni on ollut pettymys. Mutta Osmanin kirja on oikeasti hauska murhakirja, joten vedin saman tien myös jatko-osan. Vielä on lukematta seuraavat kaksi jo suomennettua osaa, mukavaa!

Senioriyhteisössä Englannin Kentissä asuvien neljän ystävyksen murhien selvittelytarinat noudattavat kunniakkaasti peribrittiläisiä traditioita, niin rikosgenren kuin hienostuneen ironisen huumorin osalta. Kirjoissa on selkeä juoni, persoonalliset ja riittävästi toisistaan erottuvat päähenkilöt sekä viehättävä vanhan maailman häivähdys, ovathan henkilöt iäkkäitä ja hallitsevat niin tee-, pukeutumis- ja muut käytössäännöt "kuten kuuluu", tai ainakin kuten me kuvittelemme kuuluvan. 

He suhtautuvat ikäänsä realistisen alistuneesti mutteivat surkutellen: tosin "mikä ei tapa, se vahvistaa" ei enää kuulemma päde, kun vuosia on kertynyt jo kahdeksankymmentä.

"- Kaikkihan me tiedämme, missä järjestyksessä te neljä kuolette. Ensin Ron... 
Ibramim nyökkää.
- Sitten Elizabeth, joka luultavasti ammutaan. Sitten onkin vaikea päättää sinun ja Joycen välillä. 
- En haluaisi olla viimeinen eloonjäänyt, Ibrahim sanoo. - Olen aina yrittänyt välttää ihmisiin kiintymistä, mutta näihin kolmeen olen kiintynyt."

Ikä takaa tietoa ja kokemusta, se on selvää - kohtapuoliin jopa suomalaisille rekrytoijille, luulen - ja niitä kaikilta neljältä toden totta löytyy omilta aloiltaan. Elizabeth on joukon moottori, jonka taustasta on parempi tässä vaieta. Aina tyylikäs Ibrahim omaa hienovaraisen ihmisten käytöksen havainto- ja päättelykyvyn, Ron taas menee ronskisti asiaan. Joyce suree leskeyttään ja yksinoloa (kukapa heistä ei olisi yksinäinen) ja yrittää muuttaa asiantilaa yhtä tarmokkaasti kuin noudattaa Elizabethin ohjeita. 

"Hän sanoi että olen surkea valehtelija, ja niin minä olenkin. Lupasin, etten enää tekisi juttuja omin päin, mutta hän sanoi ettei minun pitäisi antaa lupauksia, joita en pysty pitämään."

Mainio tiimi, jonka tekemisiä lukija seuraa kertojan avulla sekä Joycen rönsyilevästä päiväkirjasta. Erityisen viihdyttävää luettavaa niille, jotka viihtyvät brittiympäristössä, rikosten selvittelyn parissa (jotainhan eläkkeelläkin on tehtävä, jotta aivot pysyvät vireessä) ja jotka hakevat hymyä ja hyvää mieltä. Jopa poliisit ovat tarinoissa erittäin inhimillisiä. Kirjat tuovat mieleen Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan, murhatwistillä. 

Ihailen aiemmin tv-tuottajana, -käsikirjoittajana ja -esiintyjänä toiminutta kirjailijaa; esikoiskirjan uskomaton menestys on varmasti vaatinut taustalle huipputekijöitä kustantamon väen, agentin ja muiden tukijoukkojen muodossa. 

Kerhosta on tekeillä elokuva, jolle myös voi povata suursuosiota, sillä kehissä on kovia nimiä: Elizabethia näyttelee Helen Mirren, Ronia Pierce Brosnan, Ibrahimia Ben Kingsley ja Joycea Celia Imre. Ohjaaja Chris Columbus on tehnyt mm. Harry Pottereita, ja taustalla on Steven Spielbergin elokuvayhtiö. Kuvaukset on tarkoitus tehdä syksyn 2024 aikana. 

Richard Osman:

Torstain murhakerho (The Thursday murder club), Otava 2021, suomennos Arto Schroderus
Mies joka kuoli kahdesti (The man who died twice), Otava 2022, suomennos Antti Saarilahti

Liitän postauksen osaksi kirjablogien Dekkariviikkoa 2024, jota vetää Kirsin kirjanurkka. 

Muistutan samalla Dekkariseurasta: se on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi liittyä täältä.