maanantai 27. toukokuuta 2024

Naisten kokemaa väkivaltaa: Helmi Kekkonen, Reetta Aalto, Irene Kajo

Liv on nuorin kolmesta sisaruksesta, jotka viettävät lomaa äitinsä ja pienen Teon kanssa saarimökin idyllissä. Mansardikattoinen vanha talo, merenranta, metsä, kiireettömät päivät.

"Päivät täällä, Liv ajattelee, ensin yksi, sitten toinen ja kolmas, illat koittavat kuin huomaamatta ja he sanovat että mihin tämäkin päivä taas katosia, poistuvat yksitellen omiin huoneisiinsa, äidillä vesilasi toisessa ja kirja toisessa kädessä, Teo puoliunessa Telman sylissä, hän ja Ellen viimeisinä, nukahtavat varhain ovia lukitsematta ja ikkunat auki, heräävät kun heräävät, seuraavana päivänä sama toistuu eikä mitään tapahdu. Paitsi tänään, tänään jotain tapahtui, on tapahtumassa, hän tuntee sykkeensä kohoavan, hymyn leviävän kasvoille."

Liv tapaa
miehen, pitkästymistään, huvikseen, nuoren naisen kiinnostuksellaan. Mutta kohtaaminen menee toisin kuin hän odotti. Liv järkyttyy. Ja vaikenee, aluksi.

"Missä sinä olit?

Kallioilla.
Miksi?
Mitä miksi?Miksi nyt rannalla ollaan?
Mummii, Teo kiljuu ja kiskoo äitiä paidan helmasta, sinun hiuksesi ovat kuivat, äiti sanoo ja huitaisee Teon lähellä pörräävää ampiaista kauemmas, rauhoitu nyt.

Mitä?"

Mitä oikein tapahtui ja onko aihetta ilmoittaa poliisille? 

"jos hän tekee kaiken oikein ja samalla tavalla kuin muut, kukaan ei huomaa mitään, huomaa mitä, hän ei tiedä, hänen täytyy selvitä vain tästä hetkestä, mitä sen jälkeen, hänellä ei ole aavistustakaan, kuin hän katsoisi koko tilannetta jostain kauempaa,"

Telman mielestä ehdottomasti on, sillä "tämä tällainen ei ikinä lopu, ellei kaikki avaa suutaan", Ellen haluaa miettiä ja kysyä isältä, jolla on huono omatunto, äiti ei ota kantaa, Liv vastustaa ilmoittamista, vaikka ajattelee syyllisesti toisia naisia, joille voi käydä samoin tai pahemmin. Olisi parempi unohtaa koko juttu. 

"ei missään mitään tavallisesta poikkeavaa,
niin se voisi olla,
hän ei lähtenytkään sinä iltana ulos eikä mitään tapahtunut."

Onko oikein teeskennellä, ettei mitään tapahtunut, vaikka tapahtui? Ehkä hän itse halusi sitä? Miten tapahtuneen voisi todistaa? Miksi se vaivaa niin paljon? Mitä hän teki väärin? Näin nainen useimmiten ajattelee, eikä tee ilmoitusta. Vaikkei hän pyytänyt väkivaltaa, vaan odotti ihanaa romanssia. Onko se suurempi rikos kuin kiinni käyminen, jota ei voi todistaa?

Ihailen Helmi Kekkosen kieltä, sen seesteistä, tinkimätöntä eleettömyyttä ja kirkkautta sekä tarinan harkittua rajausta ja havaintojen tarkkuutta. Sanon samoin kuin Valinnasta: viisas, kaunis ja herkkä, mutta ei lälly. Kuten kirjan kansikin. 

Lisää:
Vieraat
Suojaton
Valinta

Helmi Kekkonen: Liv! Siltala 2024. Ulkoasu Elina Warsta, kannen kuva Kasper Tammela.


Elokuvaohjaaja kertoo
elämästään, joka on todellakin erilaista kuin tavislukijan. Taidepiireihin päästään; filminteon maailmaan, tiedostavien, poliittisesti valveutuneiden ja jatkuvasti matkustavien, juhlivien ja epäsovinnaisten tai sellaisiksi haluavien ihmisten seuraan. Tekee hyvää kurkistaa perusarjesta ulos. Ja vähän tekee mieli kauhistella, ehkä lievästi kateellisena, ainakin ällistyneenä. Noinkin voi elää! 

Nelikymppinen päähenkilö vetää elokuvaprojekteja, hoitaa suhdetoimintaa ja kaveripiiriä Suomessa ja Venäjällä, jossa hän on opiskellut nuorena. Ensi-iltoja, näyttelyavajaisia, saunailtoja, työmatkoja - kunnes matkat Venäjälle loppuvat, tunnetusta syystä. 

Nyt hän herää jälleen yhden känni-illan jälkeen, tällä kertaa vieraasta sängystä, vieraan nuoren miehen vierestä. Kotona on mies ja lapsi. Diagnoosi: keskivaikea elokuvaohjaajuus, kuten hän sanoo ystävälleen. Mutta tämä on pahempi paikka. Hän rakastaa perhettään ja se häntä. Mitä helvettiä on tullut tehtyä? Revennyt kortsu lattialla todistaa tapahtuneen. 

"Itku puristaa kurkkuani. Mietin Niinan sanoja "jos se rikkoo enemmän kuin korjaa" ja päätän olla kertomatta miehelleni vielä mitään. Kerron sitten kun olen vahvempi ja keksinyt miten."

Mitä tapahtui? Liikaa viinaa, se on selvä: ystävätär Niina saa naisen menemään AA-istuntoihin. Tai oikeastaan oma säikähdys ja oivallus, ettei näin voi jatkua. Ja oliko kyseessä edes rikos ja raiskaus, jos hän meni humalassa miehen kotiin? Tosin hän ei muista mitään, joten tuskin suostumustakaan voi katsoa annetuksi.  

Soitto Rikosuhripäivystykseen: 

"Nainen luurin päässä oli hyvin ystävällinen, mutta sanoi lopulta, ettei minuna tekisi asialle enää mitään. Näyttöä ei ollut tarpeeksi, sillä en ollut mennyt lääkäriin heti asian tapahduttua. 

- Ikävä kyllä se on sana sanaa vastaan, jos ei ole näkyviä väkivallan merkkejä, hän selitti.

Kerroin miettineeni, olisiko ilmoitus hyvä tehdä ihan vaikka vain siitäkin syystä, että tapaus kirjattaisiin ylös. Saattoihan olla, etten ollut miehen ainoa uhri. 

- Jos sä haluat ihan tilastojen takia tehdä ilmoituksen, niin tee ihmeessä, nainen sanoin. - Mutta se on hirveän raskas tie. Poliisit kysyy sulta kuulusteluissa ihan kaikesta, joudut uudestaan ja uudestaan toistamaan sen kaiken. Päätös tulee vasta vuosien päästä, ja se tulee tällaisessa tapauksessa luultavasti olemaan vapauttava."

Lannistavaa. Ikävän realistista. 

"- Mitä meidän sitten pitäisi tehdä jos pahantekijöitä ei saa saattaa vastuuseen teoistaan? toinen naisoletettu kysyy ja minä yritän parhaani mukaan vastata. 
- En sano, etteikö pahantekijöitä pitäisi saattaa vastuuseen, tietenkin pitää. Weinstein kuuluu vankilaan. Sanon vain, että se ei yksinään riitä. On paljon sellaista harmaata aluetta, missä asiat eivät ole selkeitä, eikä oikeutta välttämättä saa, vaikka sitä hakisikin. --- Vain viidesosassa poliisin tietoon tulleista tapauksista tekijä saa langettavan tuomion."

Aallon kirja on sujuvasti etenevä, terävä ja tehokas. Se kertoo yhden naisen kokemuksesta, mutta laajenee koko yhteiskuntaan: sota ja rajat, pakolaiset, rasismin ja natsismin nousu, ihmisoikeuksien yli kävely. Ja ärsytys arjessa: miten  pienen lapsen äiti voisi tehdä pitkiä elokuvia, kun se on niin vaativaa.

"Tuntui kuin kaikki olisivat yhtäkkiä tulleet hulluiksi. Hiljaa! minä halusin huutaa. Ei se mene noin!"

Uskon, että moni meistä jakaa tuon ajatuksen, yleisellä tasolla. Yksittäisissä seksuaalisen hyväksikäytön tapauksissa tilanne on hankala, kuten joidenkin julkkisten kohdalla on nähty: jos kuka vain tehdä ketä vain vastaan ilmoituksen, sekin on väärinkäytön vaara. Tarvitaan tehokkaampia menetelmiä siihen, miten tapahtuma todennetaan. Vaaka on kuitenkin ollut pitkään tekijöiden hyväksi, ei uhrien, ja punttien soisi tasoittuvan, ehkä kääntyvän toisin päin, väistämättömistä ylilyönneistä huolimatta. Väärinkäyttö ja sen kokeminen ovat niin isoja asioita, että jo niistä puhuminen on arvokasta. Metoo-liike muuten alkoi elokuva-alalta. Kirja avarsi maailmankuvaani, mistä suuri kiitos. 

Reetta Aalto: Musta aukko. S&S 2024. Kansi Hilla Semeri, ulkoasu ja taitto Jukka Iivarinen.

Teatteripedagogi ja taiteen tekijä Irene Kajo menee vielä tiukemmin syvemmälle taidemaailman inhoihin puoliin. Kun innostunut ja omistautunut tekijä pääsee tekemään esittävän taiteen projektia alan arvostetun nimen kanssa, alkavat turvalliset rajat häilyä. Arvostettu hyväksikäyttää innokasta oppilastaan. Haluanko edes kuulla tästä? 

Uskon, ettei kyse ole vain taidemaailmasta, vaan yleisestä ilmastosta, joka on ollut hapan vuosikymmeniä akselilla ikääntynyt mies, nuori nainen ja josta vieläkin joskus purskahtaa näkyjä tai kuuluu kaikuja. Mikä on sallittua, mikä ei: viittaan jälleen metoo-liikkeeseen, jonka maininkeja tämäkin kirja on. 

Kuulemistilaisuudessa mennään absurdialandiin. 

"Oletteko varma, että se tapahtui?
- Kyllä se tapahtui.
Pyydän, ettette nimeä henkilöä.
- Miksi?
Koska emme tiedä mitä tapahtui.
- Mutta juuri kerroin että se tapahtui.
Saatatte joutua vaikeuksiin.
- Millaisiin vaikeuksiin?
Voi tulla seurauksia, vakavia seurauksia.
- Kenelle?
Teille tietenkin."

Asian paljastamisella on toivottu vaikutus. Uhri onkin syyllinen. Tai ainakin hän itse epäilee niin.

"Enkö muka halunnut sitä ja jos halusin, miksi istun terapiassa, miksi istun lakinaisen vastaanotolla? Olenko hullu? Mitä jos tämä on ei-mitään? Miten ei-mitään sattuu niin, etten voi hengittää?"

Nainen joutuu työskentelemään hyväksikäyttäjänsä kanssa, sillä taidekoulu haluaa painaa asian villaisella. Vanhat rakenteet ovat vahvat. Nainen lukee uutisia vastaavista tapauksista:

"Teko kesti vain kolme minuuttia. Hovioikeus lievensi raiskaajan tuomion ehdolliseksi. Tämä on siis lieventävä asia, kesto. Kuinka kauan kestää, että luoti lävistää sydämen?"

Lakineuvoja vastaa synkeästi kysymykseen, kannattaako rikosilmoitus tehdä. 

"Ei kannata, oikeastaan, järjestelmä on todella vaikea. Syyttömyysolettama on niin vahva."

Syytetty saa siis puhua mitä sylki suuhun tuo, valehdella, kun tapaus on sana sanaa vastaan. Voisikohan olla niin, että syyttömyys tulisi todistaa, todistustaakka syytetyllä, eikä toisin päin. Harva uhri haluaa puida kammottavaa kokemusta yhtään enempää kuin on tarpeen, mutta nyt hän joutuu selittelemään asiaansa moneen kertaan. Syytetty puolestaan voisi oppia jotain, kun tapaus olisi pakko käydä läpi tiheällä kammalla. Ja saada asianmukaiset sanktiot, jos hänellä ei ole esittää syyttömyydelle todisteita. 

Teatterikorkeakoulu toki vastaa haasteeseen. Melkoista ironiaa, vaikka suunta ja tarkoitus on hyvä. Mutta ihan vielä ei olla perillä. 

"Uudet iskusanat ovat suostumuksellisuus ja turvallinen tila. Turvallinen tila määritellään yhteisesti, mielellään paperille, ja kaikki sitoutuvat siihen. Näin mahdolliset turvattomat tilanteet on etukäteen otettu haltuun. Suostumuksellisuutta opiskellaan opintojen aluksi. Sitten kun on muutaman tunnin harjoitellut ja tullut tietoiseksi omista rajoistaan, osaa kirkkaasti ja selkeästi sanoa ei, kun joku, esimerkiksi arvostettu taiteilija, ehdottaa harjoitusta, jossa riisutaan vaatteet. Ei, en halua riisua. Kaikki ymmärtävät sen ja asiaa voidaan puida yhdessä jälkikäteen ringissä istuen, opettajallekin voi soittaa, myös viikonloppuisin. Jotain tuntuu unohtuvan, mutta se tuskin on mitään tärkeää. Mikä tämä uusi oppiala suostumuksellisuus on, siitä ei kukaan tiedä sen enempää. Tärkeät arvostetut ja ansioituneet taiteilijat sitä opettavat."

Näistä kolmesta kirjasta Kajon teos on vimmaisin ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön keskittyvin. Se ei ole miellyttävää luettavaa, mutta aiheeltaan tärkeä ja viestiltään aito. Ja kirjallisesti myös hyvin muotoiltu, kuten Reetta Aallon Musta aukkokin, vaikka kumpikaan tekijä ei ole varsinaisesti kirja-kirjailija. Käsikirjoittajia kylläkin, joten tekstin teko on tuttua.

"Ehkä olen ainoa, ja siten tässä ei ole mitään ongelmaa."

Et ole ainoa, uskon ja tiedänkin, vaikken taidemaailmassa toimikaan: sama asetelma - arvostetut ja alamaiset - on ollut yritysmaailmassa, josta se ehkä on kuitenkin liuennut nopeammin, talouden pakottamana. Varmasti samaa on nähty myös politiikassa ja muualla, missä ihmiset työskentelevät. Oikeuskäytännöt laahaavat jäljessä, ajatusmaailma on muuttunut. 

Kiitos, kun kerrotte näitä tarinoitanne. Ehkä uusi, tarkka katse tekee näkyviksi homeiset rakenteet. 

Irene Kajo: Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta. WSOY 2024. Kansi Bifu.


torstai 23. toukokuuta 2024

Andrei Kurkov: Kuolleen miehen kaveri

Kiovalainen Tolja kokee ajautuneensa elämässään umpikujaan. Välit vaimoon ovat hiipuneet, arki harmaata suorittamista. Kiova tuntuu ahdistavalta, vaikka valloittajasta on juuri päästy. Neuvostoliiton jälkeinen masennus? Ystävilläkin menee kehnosti. Idea kumpuaa jostain alitajunnasta: voisiko itselleen palkata palkkamurhaajan?

"Näyttävä loppu typerälle elämälle kiehtoi minua."

Nuori mies alkaa toteuttaa suunnitelmaansa. Palkkamurhaaja Kostja värvätään. 

"Sitten tunsin, kuinka pimeän pelko alkoi ottaa valtaa. Olin saattanut itseni kinkkiseen tilanteeseen, jossa oli tiettyä kieroa huumoria."

Tietenkään asia ei suju suunnitelllusti, se olisi liian heppoinen juoni. Mutkia matkassa (moniselitteisesti). Mutta jonkun on kuoltava tämänkaltaisessa tarinassa. Näyttämölle astuu nainen, joka muuttaa juonen kulkua. Itse asiassa useampikin. 

Kuolleen leski toteaa: 

"Itkin katkerasti, kunnes tajusin, etten se minä ollut, joka kuoli. Minähän olin elossa! Heitin kaikki surun merkit helvettiin, kaikki valokuvat. Jos hän kerran on kuollut, niin pysyköön haudassaan! Kuolleen miehen pitäisi osoittaa edes vähän myötätuntoa meitä eläviä kohtaan... Ei hänen pidä olla koko ajan muistuttamassa itsestään..."

Tolja ajautuu kuvioon, jota ei edes hänen alitajuntansa (saati lukija) osannut ennakoida. Kaikesta miehen järkeilystä huolimatta. 

"Maailma koostuu haluista, joista yksi tärkeimmistä oli halu alistua, ja luulin tietäväni, miten se toimii."

Mustahuumorinen kirja tuo mieleen Antti Tuomaisen teokset. Palkkamurhaajista kertovat myös:

Stephen King: Billy Summers

Pierre Lemaitre: Kyykäärme

Ukranalainen Andrei Kurkov on vieraana HelsinkiLit2024-tapahtumassa. Lisää lukemiani tapahtumassa esiteltäviä kirjoja ja kirjailijoita:

Kevin Chen: Aavekaupunki 
Eleanor Catton: Birnamin metsä
Nathan Hill: Wellness
Nicolas Lunabba: Itkisitkö jos mä kuolen
Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö, Olive Kitteridge, Nimeni on Lucy Barton, Kaikki on mahdollista, Olive, taas

Andrei Kurkov: Kuolleen miehen kaveri. Otava 2024. Suomennos Riku Toivola. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka.





tiistai 21. toukokuuta 2024

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa

Knut on setämies, se on todettava heti. Hän on kirjoittanut yhden menestyskirjan ja useita ei-menestyneitä, mutta on identiteetiltään vahvasti kirjailija ja osa Norjan kulttuurieliittiä. Tai ainakin haluaa olla, mutta käytännössä se on hankalaa. Rahasta on jatkuvasti pulaa eikä kirjoittaminen luonnistu, keskittymiskyky on hukassa.

Alkoholia kuluu runsaasti, ja ex-vaimo Lene on edelleen mielessä, vaikka tämä on ollut naimisissa Terjen kanssa jo kauemmin kuin aikoinaan Knutin. Poika on jo omillaan, eikä halua pitää yhteyttä. Huippuajat ovat siis ohi. 

"Vasta kun kaikki oli ohi ja Knutista oli tullut menneen talven lumia, hän oli oppinut yhtä ja toista, jonka avulla hän olisi pystynyt käsittelemään sitä mikä oli ohi. Sama pätee kaikilla elämänalueilla: sinä päivänä kun ihminen on täysinoppinut, hänen taitojaan ei yleensä enää tarvita."

Knutin on vaikea pysyä mukana ajan ilmiöissä. Ei siinä, että seksuaalisuus pusketaan naamaan taiteessa mitä kekseliäimmin keinoin:

"Knut on nähnyt tämän monta kertaa 80-luvulta lähtien: nuoret naiset esittelevät itseään aggressiivisella tavalla, ainakin Knut kokee sen aggressiivisena, kuin he kääntäisivät sukuelimensä nurin koko maailman nähtäväksi vuotoineen ja kuukautisverineen, kovassa valossa ja voimakkain kontrastein. Näissä tilanteissa Knutista tuntuu aina että hänet tehdään naurunalaiseksi, että hänen haluaan pilkataan karrikoimalla hänen himonsa kohdetta, esittämällä se vastenmielisenä."

Mutta monessa muussa, kuten siinä, että koululainen voi luvalla laatia kirjallisuusesitelmän kirjaa lukematta. Tai että Knutista kiinnostuneilta vaikuttavat naiset saattavat asettaa hänet narrin tai jopa ahdistelijan rooliin. Knut ei ole rikollinen, mutta hänellä on taipumus innostua helposti, ainakin naisista. Eikä osaa varautua siihen, että näiden motiivit eivät aina ole hyväntahtoisia. 

"Minusta on pitkään tuntunut, että olen irrallani ihmiskunnasta, olen kuin sivuraiteelle jätetty junavaunu, ja nyt myös sivuraide on irrotettu rataverkosta."

Sääliä hän ei tarvitse, sillä tilanteisiin hän ajautuu ihan itse, muttei osaa toimia uuden ajan säännöillä.  Kun naiskirjailija Lillehammerin kirjallisuusfestivaaleilla - ja kirjassaan - syyttää häntä ahdistelusta, asia kulminoituu. Onko ok, että nainen väittää tilannetta ahdisteluksi, kun Knut muistaa sen aivan toisin? Kenen totuus on totuus? 

"- Minä kirjoitin oman totuuteni. Oman totuuteni. Ja minulla on täysi omistajuus omaan totuuteeni. 

- Kaikkea kanssa. Kuka tahansa voi puolustella ihan mitä tahansa sanomalla noin."

Norjalainen Nina Lykke on fiksu ja hauska kirjoittaja, joka on harkinnut sisältönsä tarkkaan. Hän tökkii aluetta, jolle on suorastaan kyseenalaista mennä metoo-aikana, tuomalla esiin setämiehen näkökulmaa. Setämiehiä on monenlaisia, ja Knut on yhden alalajin edustaja. Onko tämä ihmislaji ärsyttävyydestään huolimatta jotenkin ymmärrettävä tai siedettävä? Napakka teksti kirvoittaa naurua ja myötähäpeää. Ehkä myös rajojen ja hyväksikäytön mietintää eri kulmasta kuin yleensä.

Aiemmin Lykke on viihdyttävästi kirjoittanut väsyneistä viisikymppisistä naisista, kuten Kohonnut riski -kirjassa lääkäri Elinistä ja kirjassa Ei, ei ja vielä kerran ei opettaja Ingridin kolmiodraamasta, jossa jokainen osapuoli saa kertoa näkökulmansa. 

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa. Gummerus 2024. Suomennos Sanna Manninen. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti.

lauantai 18. toukokuuta 2024

Psykologisia trillereitä

Otsikon termi on hirviö, mutta vähäverinen jännitys kiinnostaa. 

Matthew Blaken Anna O. hyödyntää ainakin Ruotsissa havaittua outoa ilmiötä (ja tämä on ihan totta), jossa maahanmuuttajaperheiden lapsia on tavattu tajuttomana pitkiä aikoja, kuin unessa, vuorokausia tai viikkoja. Tosin monet on havaittu huijauksiksi, sillä lapset vaikuttavat heräävän heti, kun perhe saa oleskeluluvan maassa. Ehkä heidät on huumattu, ehkä homma on vain teeskentelyä, tosin vatsalle tiputetut jääkuutiotkaan eivät ole aiheuttaneet reaktiota tutkijoiden käsittelyssä. Totta tai ei, todella kummallista tämä on.  

Romaanissa Anna O nukkuu neljä vuotta. Hänen epäillään murhanneen kaksi ystäväänsä, verinen veitsi ja muut jäljet viittavat vahvasti syyllisyyteen. Mutta olisiko hän voinut tehdä niin unissaan, tietämättään? Se on polttavin kysymys ja ratkaisee myös oikeuden päätöksen asiassa. Mutta miten tuomita ihminen, joka nukkuu? 

Blake on taitava kieputtamaan lukijan arvailua syyllisestä henkilöstä toiseen, jokainen käydään läpi, niin Annan ystävät kuin perheenjäsenet ja muut osalliset. Pinne pysyy yllä melkein koko kirjan mitan, loppupuoli alkoi jo mennä kikkailuksi - jota toki piisasi pitkin matkaa välillä kliseisestikin, lajityypin standardin mukaan. Mutta nukkumisilmiö on niin outo ja tarkasti kuvailtu, että jännite riitti loppuun saakka.

Matthew Blake: Anna O. Gummerus 2024. Suomennos Markus Myllyoja.


Grace eli köyhän mutta onnellisen lapsuuden äitinsä kanssa siihen saakka, kun äiti kuoli ja tyttö joutui tämän ystävän hoiviin. Gracen isänään pitämä mies oli menehtynyt jo aiemmin, jolloin tytölle selvisi, että hänen biologinen isänsä onkin joku aivan muu. Äidin liian varhaisesta kuolemasta alkaa muotoutua kostosuunnitelma isälle ja tämän ökyrikkaalle perheelle, joka ei ollut piitannut poikansa lehtolapsesta.

"Pintapuolisesti äidin kuoleman ja suunnitelmani toteutuksen aloittamisen välissä elämässäni ei tapahtunut juuri mitään ihmeellistä. Kuka tahansa minuun sen vuosikymmenen aikana törmännyt olisi pitänyt minua aika lailla keskivertona millenniaalina. Tavallaan olinkin."

Niinpä hän aloittaa perheen järjestelmällisen murhaamisen. Kekseliäitä murhatapoja pohditaan ja toteutetaan, hämmästyttävän helposti kyllä. Yksi tavoista on erityisen inhottava mielestäni. Siihen liittyy kodin älytekniikkaa, ja lähellä on, ettei Grace jää kiinni. Itse asiassa hän joutuu vankilaan, mutta se on yksi juonne äkkikäänteisessä tarinassa. Mutkiin liittyy hänen lapsuudenystävänsä, ainoa ystävänsä, Jimmy. Mutta edes Jimmy ei tiedä Gracen todellista elämäntehtävää: kostoa. 

Kihelmöivää jännitystä monisanaisesti rakentava kostotrilleri, joka onnistuu yllättämään lähes täydellisesti. Kirja on turhan paksu pehmeisiin kansiin, piti käyttää voimaa saadakseen aukeaman pysymään auki niin, että rivit näki lukea alusta alkaen. 

Bella Mackie: Näin päästin perheeni päiviltä. (How to kill your family.) S&S 2024. Suomennos Helka Sivill. Kansi Caroline Young (original).

Kostoteemasta on mainittava myös alan herkullisin teos, jo vuonna 1955 alunperin julkaistu ja 1984 suomeksi ilmestynyt Patricia Higsmithin Lahjakas herra Ripley (suomennos Jorma-Veikko Sappinen) seuraajineen. Kyseisestä herrasta on tehty monia leffoja, mutta nyt Netflixissä näkyvä tv-sarja on näkemistäni hienoin. Sen mustavalkoinen visuaalisuus on upeaa, jokainen ruutu on kuin taidevalokuva tai maalaus. Juonen hidastempoisuus ei haittaa, sillä silmäkarkkia riittää, jopa niin, että kelailin usein taaksepäin nähdäkseni italialaisia näkymiä uudestaan. Myös casting on huippuonnistunut.  

Tv-sarjoista onnistunut, kuumottavan jännittävä on myös Netflixin Kolmen kappaleen probleema. Se perustuu Liu Cixinin sci-fi-kirjaan, johon eroja on jonkin verran tv:ssä mutta perustarina on sama. Jos sci-fi yhtään uppoaa, suosittelen.

Mitä muuta jännittävää olen lukenut tänä vuonna? Ainakin Shari Lapenaa ja Ruth Warea, joilla yleensä on toimivia trillereitä makuuni hetkiin, jolloin kielestä tai syvällisistä pohdinnoista ei jaksa innostua. Juonista ei mitään jää kyllä mieleen, ei ainakaan loppuratkaisuista. Freida McFaddenin Kotiapulainen-sarjaa (suomennos Jussi Tuomas Kivi) seurailen, alku oli niin vetävä ja ilkeän riemastuttava. Marraskuussa 2024 ilmestyy jo kolmas osa, Kotiapulainen valvoo. Toinen osa ei tietenkään peitonnut ensimmäisen yllättävyyttä, viihdytti silti.


Mitä ihmettä, en ole koskaan blogannut Celeste Ngn kirjoista, kaikki kolme suomennettua on sentään luettu. Siispä muistiin: tarinat ovat persoonallisia ja mielestäni hyvin jännittäviä, vaikkei niitä trillereiksi lasketakaan. Teemoina ovat perhesalaisuudet ja kiinalaisuuden lomittuminen enemmän tai vähemmän onnistuneesti amerikkalaiseen yhteiskuntaan. 

Kadonneissa sydämissämme on dystooppinen juoni, jossa kiinalaisuus on uhka ja rikos. Pojan äiti, kiistanalainen kiinalaistaustainen runoilija, joutuu katoamaan maan alle, jotta poika ja isä saisivat elää viranomaisilta ja naapurin ilmiannoilta rauhassa. Poika ei kuitenkaan unohda äitiään. 

Hienoisesta makeushuurusta huolimatta (lienee yksi niistä suomalaisuuden ja kiinalaisuuden kulttuurieroista) aiheet ovat koskettavia, ja kirjoihin on helppo upota. Vahva suositus helppoa muttei höpöä hakeville juonivetoisten ystäville. 

Celeste Ng: Kadonneet sydämemme. (Our missing hearts.) Gummerus 2023. Suomennos Taina Helkamo. 



tiistai 14. toukokuuta 2024

Milja Sarkola: Psykiatrini

Näytelmäkirjailija tarvitsee psykiatrikäyntejä työkyvyttömyyslausuntoa varten. Työstä on kadonnut iloa ja motivaatiota, oleminen tuntuu muutenkin epäonnistuneelta, vaikka asiat ovat päällisin puolin hienosti. On lapsia, tiivis suhde Eevaan, selätetty avioero takana, talous kunnossa. Mikä on ongelma?

Kirja avaa asiaa lukijalle riemukkaan haastavasti. Yllätyksekseen nainen ihailee psykiatria, joka tekee teräviä havaintoja ja tarkkoja kysymyksiä. 

"Tämä, ettet pidä itsestäsi, kuten sanot, se on osa sinua, siitä sinun luonteesi on rakentunut. Se ei poistu sinusta terapiankaan myötä. Mutta terapia voi auttaa sinua hyväksymään tämän piirteen itsessäsi."  

Mistä kielteinen minäkuva muodostuu, mikä vaikutus on lapsuudella tai tunteeko nainen kateutta heterosuhteita kohtaan. Lukija voi vain päätellä asioita, vaikkei ole varma, milloin kyseessä on naisen kuvitelma, milloin tosihavainto. Onko psykiatrin ja hänen vaimonsa Liisan avioliitto ideaali? Ainakin kirja intoutuu kuvaamaan sitä tarkasti parin seksitapoja ja -fantasioita myöten.  

Liisa on koulutukseltaan teologi ja psykologi, joten psykiatri käy tämän kanssa syvällisiä keskusteluja potilaistaan, nimettöminä tietysti, ja tarjoaa viisauttaan myös ystävilleen, joiden kanssa illallispyödässä (eettisesti tuotetun poropaistin ääressä) voidaan pohtia vaikkapa taiteen valtavaa merkitystä yksilölle ja ihmetellä taidemaailman keskiluokkaisuuden halveksuntaa. Porvarillisuutta sanoo vihaavansa myös kertojamme. 

"- Mitä pahaa siinä on? 

- Ei kai mitään, paitsi että se on itseensä käpertynyttä elitismiä, jossa ydinperheen kulissien ylläpitäminen on tärkeintä, vaikka maailma miten muuttuisi ja romahtaisi ympärillä --- Enkä koe mahtuvani siihen, kelpaavani. Ainakaan parisuhde-elämäni osalta." 

Ristiriitaisia haluja, täydellistä viiniä paahtovanukkaan kanssa, kertoja on eksyksissä, alkaa lukija miettiä. Mutta missä ihmisen ylipäänsä pitäisi olla, mihin keskittyä? Onko elämälle olemassa käyttöohjeita? Myös naisen vanhemmat, jo kauan sitten toisistaan eronneet, pistäytyvät tarinassa kiinnostavalla tavalla.

Keskusteluista psykiatrin ja potilaan, psykiatrin ja tämän vaimon ja ystävien, potilaan ja Eevan sekä muiden kanssa muodostuu kuvio, jota ei selitetä auki, vaan se jää lukijalle esiin kaivettavaksi. Paljastinko nyt kirjasta liikaa? Se kyllä tavallaan itsekin kertoo tämän, useissakin kohdissaan.  

"...minulle on ehkä ominaista tarkastella elämää etäisyyden päästä, kuvana. En pysty mitenkään täysin rinnoin astumaan kuvan sisään, olemaan osa sitä. Ikään kuin katsoisin ihmisiä liian läheltä, enkä silti tarpeeksi läheltä." 

Mahtavasti rakennettu teos, joka riemastuttaa moniäänisillä havainnoillaan ihmissuhteista ja psyykestä, kaikkine rasittavine tunteineen. Ketäpä ei kiinnostaisi ruotia omaa tai läheisen luonnetta, kuten vaikka erityisherkkyyttä tai seksuaalisuutta, jopa päästä vertailemaan itseään kirjan henkilöihin? 

Vaikka puhutaan perivakavia, enimmäkseen hymyilin kirjaa lukiessani sen nerokkaan esitystavan ansiosta. Ehkä nauratti myös mielleyhtymä itsekeskeiseen autofiktioon lajina. Onko tässä jopa parodiapiirteitä? Lukeminen on helppoa, paljon dialogia, kuten näytelmäkirjailijalta voi odottaa. Pelkistys on onnistunutta. Teksti ei ota kantaa, vaan näyttää. Kirja, jota voi lukea tosissaan ja leikillään samaan aikaan. 

Kenelle: Porvareille ja taiteilijoille, homoille ja heteroille, psykologiajargonia inhoaville ja siitä innostuville, itseään etsiville ja sen löytäneille, oivalluksia hakeville. 

Milja Sarkola: Psykiatrini. Teos 2024. Kansi Ulla Donner. 



sunnuntai 12. toukokuuta 2024

Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä

Anna-Riikka Carlson on tuntenut Eeva Kilven pitkään. Ystävyys on syventynyt yli kustantajan ja kirjailijan kumppanuuden läheisyydeksi, kunnioitukseksi ja välittämiseksi tavalla, jota voinee kutsua jopa, niin, rakkaudeksi. Intohimo ajattelemiseen, tekstiin, luontoon ja läheisiin sekä asioista haltioituminen ja ymmärtävä, lempeä katsanto yhdistävät heitä, halu kertoa maailmalle kaikesta sen hyvästä tarjoamasta niin, että mahdollisimman moni voi ottaa siitä osansa.

Kirja käy läpi Eeva Kilven elämää - ja ohessa ystävyyden kehittymistä - tähän päivään saakka. Runoilija on jo hauras, muistot välillä häilyviä, mutta elämänviisaus tai sanojen arvo ei ole hävinnyt mihinkään. Niitä Anna-Riikka poimii taitavasti esiin johdatellessaan lukijaa Kilven tuotantoon ja vaiheisiin, jotka eivät aina ole olleet helppoja. Jo alku oli järisyttävä, kun sota pakotti perheen muuttamaan Karjalasta, kun Eeva oli lapsi. Kotikylä Hiitola jäi ikuiseksi kaipaukseksi ja perusmielenmaisemaksi. 

Myöhemmin Eeva tapasi elämänsä rakkauden, Mikko Kilven, joka oli "erittäin kaunis mies." Runoilija hänkin, ja kustannustoimittaja. Syntyi lapsia. Työn ja perheen yhdistäminen vaati epäsovinnaisiakin ratkaisuja: kirjoittaminen vaatii omaa aikaa ja rauhaa, ja sitä Eeva Kilpi löysi kesäisin Piskolan mökiltä, Mikkelin kupeesta. Suruja ja pettymyksiäkin on matkan varrella luonnollisesti ollut, vaikka ilo on yksi kantava voima. Juhlat voivat syntyä milloin vain! Ehkä juhlaa arvostaa sitä enemmän, mitä enemmän on joutunut tutustumaan elämän synkkään puoleen. Usein olen ajatellut taiteilijuuden vaatimaa luonnetta, tätäkin: 

"Yksinäisyys sinussa on ollut vahva tunne myös silloin, kun ympärilläsi on ollut ihmisiä. Se on ollut usein vapautta ja joskus vankeutta."

Piskolassa hän kirjoitti tärkeimmät teoksensa, kaiken - hänen elämäntapansa on ollut kirjoittaa koko ajan, kirjata ajatuksia lähimmälle paperilapulle, mihin tahansa. Kirjassa keskustellaan niin ääneen kuin ajatuksin. Ja tietysti tekstien kautta. Kokoelmasta Perhonen ylittää tien sitaatti, jota kirjan kirjoittaja kommentoi.  

"Lempeys on miltei poikkeuksetta älykkyyttä.
Älykkyys usein julmaa.

Minä rakastan tätä. Että lempeys saa tällaista kunniaa. Ettei se ole jokin pakotettu käyttäytymismalli vaan valinta: kohdella lempeästi ihmisiä. Sinä olet radikaali ja rohkea ja herkkä ja lempeä samaan aikaan."

Radikaali ja rohkea, niitä Eeva on totisesti ollut. Ja ällistyttävän näkemyksellinen. Luonnon ja ihmisen suhteen hän on nähnyt aina niin, että me tarvitsemme luontoa - kaikella elävällä on yhteys. Me muut olemme vasta heräilemässä ajatukseen siitä, ettei ihminen olekaan kaiken herra. Jopa Putinin vaarallisuuden hän totesi jo 1990-luvulla. Naisten asema tasaveroisina miesten rinnalla on ollut hänelle selvää, puolustettavaa. Ja naisten tekemä kirjallisuus! Ei minua pidetty oikeana kirjailijana, hän sanoo. Ihan uskomatonta, sanoo Anna-Riikka, ja lukija myös. Nyt kirjassa mainitaan ihailijoita Jenni Haukiosta Juha Hurmeeseen, siteerataan kymmenittäin lukijoita, joista kirjailijoita suuri osa. Lähdeluettelo on pitkä. Samoin on Eeva Kilven palkintolistaus, jota netistä kurkkasin. 

"Tässä me olemme, kaksi eri-ikäistä naista, ja niin moni asia maailmassa on ollut minulle helpompaa kuin sinulle, koska ajat ovat muuttuneet ja sinä olet ollut niitä muuttamassa. Olenko sanonut riittävän usein kiitos?" 

Kahden naisen vuoropuhelu on hurmaavaa luettavaa: aito tunne välittyy vahvana, sitaatit jäävät mietityttämään. Eeva Kilvestä piirtyy kuva, joka saa kunnioittamaan hänen työtään entistä enemmän. Kirjailija Carlson kokee olevansa viestinvälittäjä enemmän kuin kirjailija, vaikka hän tämänkin tehtävän hoitaa kunniakkaasti. Eevan huumori näkyy tämän kutsuessa kirjoittajaa muun muassa erikoiseksi kokemukseksi ja käyttökelpoiseksi, kirjallisuudelle. 

"- Sinä olet taiteilija ja minä ehkä sitten sanansaattaja. Sinä olet mestarikirjailija. Sinun on nyt vain hyväksyttävä se.

- Sinä teet minusta sellaisen.

Ei. Sinä olet sellainen ja minä sanon sen ääneen."

"- Sinä et ole pelännyt tunteita ja olet sanonut, ettei kannata sanoa mitään, mikä ei tule sydämestä."

Sanansaattaja tekee paljon töitä kirjan eteen. Ja sen, että Eeva tietäisi merkityksensä ja arvonsa. Eikä työ lopu tähän, sillä runoilijan muistiinpanot, ne lukuisat laatikolliset, on siirretty Anna-Riikan haltuun. Paljon perkaamatonta tekstiä ja ajattelua.  

Katsoin soveliaaksi lukupaikaksi kirjalle mökkimme, joka sijaitse viitisenkymmentä kilometriä Piskolasta etelään, Etelä-Savossa. Luonto hallitsee siellä kaikkea ja vie tunnelmaan. Ei sillä, etteikö kirja veisi mukanaan muutenkin. Luin ja nautiskelin hitaasti, usein kerraten. Kirjailijan äiti oli miettinyt, voiko tunnelmaa kuvata "tiheäksi" - onko sana liian konkreettinen. Todellakin voi! Kirja on tiheä, mikä on erittäin kiittävä adjektiivi. Tämä kirja ei kertalukemisella tyhjene. 

Hurmaava teos kaikille tekstin ystäville, kirjoitustyötä tekeville, ystävyydestä lohtua saaville, elämänviisautta janoaville, lempeyttä kaipaaville, luonnon ja Lapin ystäville, naisten asemaa pohtineille, kokeneille ja kokemattomille, sanojen rakastajille.

Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä. WSOY 2024. Päällys Ville Laihonen, kannen kuva Hanna Weselius. 


tiistai 7. toukokuuta 2024

Topias Haikala: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot

Hymyilyttää kirjaa ajatellessa. Aivan liian harvoin saa lukea olennoista, jotka liikkuvat pimeän jälkeen Helsingin tutuilla kulmilla! Kyllä, se on myös hieman pelottavaa, mutta pääosin olennot vaikuttavat hyvin sivistyneeltä sakilta. 

Kuten karhu, jonka haagalainen luokanopettaja Mikko tapaa Thalianaukiolla. Mikon mielihyväksi se hyväksyy ihmisen luontevasti ystäväkseen, kutsuu jopa saunomaan, ja he löytävät yhteisiä mielenkiinnon kohteita, kuten kielitieteen.

"- Minä olen lukenut aika paljon vertailevaa kielitiedettä. Olen tehnyt myös omaa tutkimusta, karhu sanoi. 

- Ai? - Joo. - Miten nyt niin?

Karhu oli hetken hiljaa. Se mietti."

Karhun oppineisuus ei ole ihme, periytyyhän se vanhasta eurooppalaisesta aatelissuvusta. Mikon on ihmisenä vain hieman vaikea ymmärtää sen puuhia, kuten kahden litran kokistölkkejä - mistä sellaisia muka saa? 

"- Karhujen kaupasta, karhu tuhahti. - Älä viitsi olla niin antroposentrinen. - Sori." 

Toista laitaa edustavat varjomainen, veren haistava Helmi ja läpikuultava Toivo-poika, joiden elämän- tai paremminkin olentotilanteiden juuret yltävät sotavuosiin. (Varjoihmisistä on muuten olemassa oma arkistonsa, käy ilmi.) Lisäksi tarinassa esiintyy painavaa yhteiskunnallista vastuuta tunteva hiiri sekä Kristus, jonka mielipuuhaa on käydä näkymättömänä päiväkodissa kuiskimassa hauskoja ajatuksia lasten korviin. Sillä hän on sitä mieltä, että "lasten nauru on täsmälleen sama asia kuin Jumalan valtakunta". 

Jumalasta puheenollen, myös hänet mainitaan tapauksessa, jossa Estonia-laiva uppoaa. Sen "jälkeisinä päivinä Jumalan henki kulki vetten yllä ja oli poissa tolaltaan. Hän ei koskaan tottunut tällaisiin tilanteisiin. Aina tuli suru, ja vaikka Hän aina ajatteli, että ensi kerralla Hän olisi varautunut paremmin, tunnevyöry tuli yhtä raskaana. Hän lohduttautui vain sillä, että ei voinut kulua psyykkisesti, koska oli Jumala."

Omanlaisiaan olentoja ovat ihmisetkin, kuten Merenlahden veljekset. Juhani on Kannelmäen seurakunnasta eläköitynyt pappi, jolla on haasteita pitää päänsä kasassa. Olavi on luotsi, Antero taas Helsingin yliopiston uskontotieteen professori, joka työskentelee hullun suntio Borgin kanssa. Joka puolestaan tuntee salakäytävät ja katakombit Tuomiokirkon alla. Samuel on hirviönmetsästäjä, mutta sitä eivät perheenjäsenet tiedä. Työnsä luonteen vuoksi Samuel pitää etäisyyttä.

"Kyse on siitä, että kun pimeys raapaisee ihmistä, ihminen alkaa nähdä maailman pimein silmin."

Maijaa auttaa nokkela varis hänen tehtävässään löytää Yön kissa. Vain suorittamalla tehtävän Maija saisi muistinsa takaisin! Variksen jutut hämmentävät Maijaa.

"- On myös toinen sanonta: jokainen, joka on nuorena idealisti, on vanhana nihilisti. Minulle ei kuitenkaan ole käynyt niinkään. - Mitä tarkoitat? Maija kysyi."

Tarinaan kietoutuvat olentojen ja ihmisten lisäksi Helsingin historia, lasten merkitys, oman pään sisällön tutkiminen, raportointi, sitaatit niin Tomas Tranströmeriltä, Simone Weililtä ja monelta muulta. Muun muassa. Kuulostaa sekametelisopalta, mutta ei ole; teksti kulkee sutjakasti ja viihdyttävästi. 

Hauska, fiksu, filosofinen ja lämminhenkinen maagisrealistinen kirja, joka on mustavalkopiirroksin kuvitettu ja joka kiihottaa mielikuvitusta ja jää mieleen kummittelemaan. 

"Setäni sanoisi, että tämä on juuri meille ainoa mahdollinen maailma. Niin tai näin, tällainen se juuri on. Ei toisenlainen."

Tartuin kirjaan, koska kuulin, että siinä liikutaan kotikulmillani, Haagassa ja Kannelmäessä. Onneksi kuulin, mutta harmi kyllä vasta kun olimme jo tehneet Kirjojen Kannelmäki -kävelykierroksen kartan ja sisällön kirjaston ja kirjailija, opettaja, selkokielen asiantuntija ja kirjabloggari Tuija Takalan (lue lisää ensimmäisestä kierroksesta linkin takaa) kanssa. Toivottavasti saadaan karttaan päivitys joskus! Mutta kierroksella on jo 12 rastia, jotka tavalla tai toisella liittyvät alueeseen. 

Kävelykierroksia voi tehdä omatoimisesti kirjastosta saatavan kartan avulla (tai netin). Tai tulla yhteiskävelylle su 19.5. klo 14, jolloin mukana on Anu Juvonen, joka on kirjoittanut kirjan Lähiöoksennus lapsuudesta Kannelmäessä lähiön kasvun aikoihin 1980-luvulla. 

Lähtö ja paluu Kanneltalon portailta. Yhteiskierroksia on tehty kolme viime kesinä, ja viimeksi mukana olivat kirjailijat Juha Itkonen ja Tuomas Aitonurmi, sitä ennen dekkaristi Markus Ahonen. Suosio on ollut yllättävän suuri, mukana on ollut kymmeniä kirjanystäviä. Tervetuloa mukaan! Ja suosittelen toteutusta myös muiden kirjastojen ja alueiden kirja-aktiivien mukaviksi yhteishankkeiksi. 

Topias Haikala: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot. Enostone 2021. Kansi ja kuvitus Kalervo Sammalvehrä. 



perjantai 3. toukokuuta 2024

Johanna Aatsalo: Paljastus. Tarina doping-uutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa

Suomalaisen maastohiihdon romahdus doping-skandaaliin vuonna 2001 vaikuttanee tänäänkin, ainakin päätellen Hiihtoliiton kehnosta taloustilanteesta. Sponsoreita lie ollut vaikea saada tuon surkean tapahtuman jälkeen. Surkuhupaista on mielestäni se, että eräs doping-vyyhtiin sotkeutuneista haki aivan äskettäin liiton toimitusjohtajuutta. (Ei sentään tullut valituksi. Toisaalta voisi sanoa, että hän ainakin tietää nyt, mitä pitäisi työssä varoa.)  

Johanna Aatsalo teki jo vuonna 1998 STT:n julkaiseman uutisen hiihtäjä Jari Räsäsen kasvuhormonihankinnoista. 

"- Johanna, tämä on raju juttu! - Huh, Johanna, kova uutinen. Toimituksen käytäviltä kuului hyväksyviä kommentteja. Se tuntui tietysti mukavalta, koska takana oli pitkä urakka. Asioiden selvittelyyn oli kulunut kuukausia, ja olin tehnyt työtä aina, kun minulla oli ollut aikaa ja lisäksi suuren osan vapaa-ajallani."

Aatsalo oli tiennyt, että asia nousee ykkösuutiseksi. Mutta sitä ei arvannut kukaan, millainen rähäkkä siitä nousee! Uutinen sai absurdit mitat, kun Hiihtoliitto ja hiihtäjät aloittivat oikeustoimet. Toimitus vastaanotti pommi- ja tappouhkauksia. Uhkaavista soitoista, tekstareista ja kirjeistä puhumattakaan. 

"Tajusin, että olimme tökänneet kansallisesti erittäin arkaan paikkaan. --- Muualla ymmärrettiin, että huippu-urheilu on oikeasti varsin likaista, dopingin käyttö on paljon yleisempää kuin haluttiin tunnustaa, mutta Suomessa ja Hiihtoliitossa elettiin kuplassa. Aivan kuin kielletyt aineet eivät koskisi suomalaisia urheilijoita mitenkään."

Urheilutoimittajat - jotka olivat tottuneet hyvä veli -meininkiin urheilijoiden ja lajiliittojen kanssa - olivat raivoissaan. Absurdi piirre jutussa sekin, kollega hylättiin omien etujen vuoksi. STT:n hallituksessa ja medioiden johdossa, joissa tapaa olla paikallisesti ja poliittisesti vaikutusvaltaisia henkilöitä, raivottiin. 

Puhuttiin "sekoilusta", poliittisista salaliitoista, olympiajoukkueen valmistautumisen häirinnästä, salasuhteista - ja tietysti nuoren naistoimittajan "osaamattomuudesta". Johon muun muassa liiton asianajajat vetosivat jutun mennessä oikeuteen (noloa jutun nostajille jo sekin). Mutta mikä hulluinta ja kafkamaisinta: oikeus tuomitsi Aatsalon ja STT:n maksamaan korvauksia "julkisesta herjauksesta"! 

Tosiasiassa Aatsalo oli ja on sekä ammattimainen toimittaja että liikuntafysiologiaa opiskellut, tiiviisti urheilussa elänyt ja sitä seurannut henkilö, jota pätevämpää tuskin löytyy tutkimaan ja kertomaan juuri tästä aiheesta. Kaikki saimme tietää viimeistään vuonna 2001 kipeästi, miten asiat hiihdon parissa oikeasti olivat, mutta harva lokaa syyttä heittänyt on pyytänyt anteeksi vieläkään. Vastuuhenkilöt selittelivät, luikkivat karkuun tai vaikenivat. Yksi taisi pahoitella mutkan kautta.  

Kun jo kolmas oikeudenkäynti mahdollisesta hiihtäjien dopingin käytöstä pidettiin, jokunen tuomittiin, suurin osa pääsi pälkähästä, vaikka asema ja tietämys olisivat kansanomaisen oikeustajun mukaan olleet selkeästi tuomittavat. Nimiä ja oikeusjuttujen käänteitä en tässä käy luettelemaan, mutta kirjassa kaikki on kirjattu tarkasti. 

Miten Aatsalo kesti koko karmean pyörityksen, haukkumiset ja oikeustoimet? Sen, että hänestä tuli media-alalla persona non grata? Henkilökohtaisessa elämässään hän sai lapsia, erosi miehestään ja löysi uuden suhteen. Hän vaihtoi työpaikkaa ja sittemmin haki töihin mm. Yleen. Yle ei voinut palkata häntä, koska suhteet Suomen Liikuntaan ja Urheiluun olisivat kärsineet! Vielä vuonna 2010 loanheitto jatkui ja juttu avattiin oikeudessa jälleen. Syytetyt valitsivat edelleen taktiikaksi kieltämisen. Vei aikaa, ennen kuin saatiin todellisten syyllisten tuomioita aikaan, mutta osa syytteistä oli jo ehtinyt vanhentua. Aatsalo menetti avioliittonsa ja urheilutoimittajan asemansa jupakan vuoksi. Henkisesti hän kirjan perusteella kesti silti yllättävän hyvin, vaikka tilanne oli äärimmäisen vaikea. Myös STT:n silloinen päätoimittaja, Aatsaloa tukenut Kari Väisänen, menetti työpaikkansa. 

Jotenkin ymmärtää sen, että todellisuudentaju hämärtyy, kun muistaa sen, miten itsekkyys nousee pintaan kovaan tavoitteeseen pyrkiessä ja miten helppo omaan kuplaan on upota - pätee niin urheilussa kuin muillakin aloilla. Ja meihin kaikkiin, kun tilanne on otollinen, uskon. 

"Jotta voittaminen oli ylipäätään mahdollista, oli urheilijoiden ja valmentajien uskottava kaikkeen siihen, mitä he tekivät. Uskossa oli tietysti aina myös riskinsä. Se voi sokeuttaa ja hämärtää omat rajat. Voi syntyä käsitys, että pystyy mihin vain ja tuntuma tai yhteys maahan katoaa jalkojen alta." 

Siksi on todella hyvä saada herätys asiaan myös tämän kirjan avulla: se on tarpeellinen, monelle ja monin tavoin. Hyvä veli -verkostot arveluttavat minua edelleen. Kukaan työelämässä pitkään ollut tuskin on välttynyt niihin törmäämiseltä. Oikeustajua, moraalia ja jopa lakeja väistävät keinot hankkia etuja suhteilla tai rahalla eivät ole kadonneet mihinkään. Päästäänkö niistä eroon vasta vanhimman sukupolven siirtyessä eläkkeelle vai jatkuvatko käytännöt heidän perillisissään? 

Arvostan Aatsaloa paitsi sinnikkäästä, ammattimaisesta ja perusteellisesta työstä sekä rohkeudesta, myös siitä, että hän vielä jaksoi kirjata asiat kansien väliin. Tapaus ja siihen suhtautuminen on silti käsittämätön fiasko, jossa sananvapaus ja oikeus ottivat iskuja. Ja toimittaja Aatsalo tietysti eniten. Hänet tuomittiin alkuun, älytöntä kyllä, maksamaan korvauksia STT:n aikaisen esimiehensä Kari Väisäsen kanssa tietyille henkilöille. Tuomiota ei ole koskaan kumottu tai rahoja perätty takaisin, eikä Aatsalo halunnut enää jatkaa puimista (ymmärrettävästi), vaikka nyt tiedämme hänen olleeen alusta saakka oikeassa. Hän osui jäävuoren huippuun. Alkuperäisiä lähteitään hän ei ole koskaan paljastanut. 

Tänään on kansainvälinen sananvapauden päivä: International Press Institute (IPI), joka edistää lehdistön ja sananvapauden toimintaa, on myöntänyt Suomen ryhmän sananvapauspalkinnon Johanna Aatsalolle ja Kari Väisäselle. Paljon onnea! 

Kenelle: Toimittajille, kirjoittaville, mediasta kiinnostuneille, urheilijoille ja urheilun ystäville, uutisia lukeville, valeuutisia kauhisteleville, kuplassa eläville tai sieltä ylös pyrkiville. 

Johanna Aatsalo: Paljastus. Tarina doping-uutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa. WSOY 2024. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka.



perjantai 26. huhtikuuta 2024

Tommi Kinnunen: Kaarna

Tiesitkö Neuvostoliiton partisaanihyökkäyksistä Suomeen sodan aikana? Minä en, mutta nyt tiedän. Vuosina 1941 - 1944 itärajan kyliin tehtiin kymmeniä järjestäytyneitä iskuja, joissa on arvioitu tapetuksi vajaat parisataa suomalaista ja viedyksi rajan taakse määrän, jota ei tiedetä. Suurelta osin he olivat naisia ja lapsia, miehethän olivat rintamalla. Sodankäynti voi olla tällaistakin. 

Ei pitäisi enää yllättyä mistään itänaapurin toimista, mutta silti Kinnunen hätkäyttää kertomuksellaan Lainasta ja pojasta Martista, joka oli tuolloin taapero. Nyt aikuisena hän valmistelee äitinsä pian odotettavaa poismenoa. Siskot tulevat myös katsomaan Lainaa, vielä viimeisen kerran ja silkasta velvollisuudesta, eivät rakkaudesta. Äidistä jäi heille kovat, ikävät muistot, mutta Martti haluaa muistaa Lainasta muutakin. Hän haluaisi rakentaa perheyhteyttä, kertoa tytöille omasta kokemuksestaan äidistä, lievittää näiden jyrkkyyttä, mutta ei osaa. Kirkon viereen istutettujen eri sukujen muistopuut puhuttavat sisaria.

"- Pitäisikö meidänkin? Eeva nauroi. - Onhan se hyvä, ettei muisto unohdu. Marjaa ei naurattanut. - No ei kyllä unohdu, vaikka yrittäisi."

Sodasta saatiin takaisin "silpoutuneita miehiä, joiden mielet oli pelko rampauttanut". Mutta entä muut pelon, nälän, perheenjäsenten menetysten ja väkivallan kokeneet? 

"Ikään kuin sota olisi tapahtunut vain niille, jotka saivat turvakseen kiväärin. --- Kukaan ei kuitenkaan puhunut kotirintaman tapahtumista, vaan kokous toisensa jälkeen kuolleita sotilaita oli kunnioitettu niin kovasti, etteivät elävien murheet tuntuneet tärkeiltä."

"Lainakin tahtoisi puhua omasta sodastaan, mutta ei tiennyt, kenelle." Niinpä hän ei puhunut, kenellekään. Lapset saivat karvaasti kokea puhumattomuuden seuraukset. Ja taas väliin faktaa. Luin netistä, ettei sotarikoksiin ole puututtu valtionkaan tasolla, poliittisista syistä eli lue: naapurin pelosta. Yllättävää ei ole se, ettei Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen yritelty yhteistyö asiassa ole johtanut mihinkään. 

Tarina on tosi ja vaikuttava, eikä Tommi Kinnusen taitavalta tekstiltä muuta odottaisikaan. Tunnelma on tiivis ja painava, Pimeiden kuiden tapainen, mutta mustempi. Toivoa on vaikea repiä sieltä, minne valo ei yllä. Eivät edes muistot olleet lohduttamassa Lainaa, jonka puolesta lukija jää surulliseksi. Ja lasten. Näin siirtyvät ylisukupolviset traumat, joista nykyisin paljon uskalletaan puhua.

"Hän olisi valmis luopumaan jokaisesta huomisesta, jos saisi vaihdossa edes yhden kelvollisen eilisen."

Kirjan nimi kuvaa läpitunkematonta suojakilpeä rikkoutuneen ihmisen yllä. Kannen kuva on turhankin konkreettinen, mutta en osaa ehdottaa, miten asiaa olisi voinut kuvata ilman suoranaista sotakuvaa tai ihmishahmoa. Vai onko ihminen sittenkin siellä, piilossa? 

Tommi Kinnunen: Kaarna. WSOY 2024. Päällys Martti Ruokonen.



keskiviikko 24. huhtikuuta 2024

Mikko Kauppila: Terveisin K

Katsaus opiskelijapoika K:n elämään. Hän arvelee nähneensä vilauksen lapsuutensa parhaasta
ystävästään, mikä kirvoittaa K:n kirjoittamaan tälle kirjeen. Useita kirjeitä. Joiden ohessa hän kertoo lukijalle minä-muodossa arjestaan ja ajatuksistaan, kiitos siitä.

Teksti on raikasta ja osin riemastuttavan, osin riipivän oivaltavaa. Tuskin ehdin huokaista jälleen yhden homopojan seksuaalisen identiteetin etsinnän teemaa, väheksymättä homopoikia tai asian vakavuutta, mutta onhan se kirjallisuudessa paljon nähtyä, kun K nujertaa huokauksen ja kirjailija saa jatkamaan lukemista innolla. 

"Minulla ei ole aikaa velloa menneessä ajassa, sillä nykyiset ja tulevat rakastajani odottavat minua."

Hujan-hajaiset, keltaisenkaltaiset ja pylvästyräkki-tyyppiset sanat viihdyttävät (ja vähän tirskuttavat lapsekasta mieltä), mutta kirjan lumo ei ole vain niissä. Vaan tarinan kehittymisen tarkkailussa. Kun K kirjoittaa ylvästeleviä kirjeitään P:lle, niissä kuultaa jotain mustaa ja huolestuttavaa. Tällä pojalla ei ole kaikki hyvin, miettii tätilukija. Vaikka juuri vähän ennen tätä ajatusta olin pohtinut tekstille sopivaksi kielikuvaksi jotain suolaisen ja makean yhdistelmää. Huomaan kielikuvan tavallaan oikeaksi, kirjailija johdatteli siihen taitavasti. Mutta suolaisuus muuttuu yhä kitkerämmäksi kirjan edetessä. 

Poika tarkkailee itseään ja toisia tiiviisti. Keskivartalolihavuus vaikuttaa olevan todella tuomion arvoinen ja usein mainittu seikka, kun taas vaaleahiuksinen opiskelijakollega vie romanttisiin ja seksuaalisiin haaveisiin. K on fiksu ja lukenut, mutta ihmisistä hänellä on niukalti kokemusta. Surullisinta on se, että heitä ei ole. Äiti kertoo soittaessaan omista haasteistaan, muttei näe lapsensa haasteita. Eikä muita ole. K saa vajota rauhassa päänsä sisäiseen maailmaan.

"Minä seuraan, miten opiskelijat tulevat vaivatta toimeen toistensa kanssa ja miten he toisaalta tulevat vaivatta toimeen tarjoilun runsauden kanssa. He keräävät nopeasti elintarvikkeista pahvilautasilleen sattumanvaraisen keon, ja minä panen merkille, kuinka mutakakku tahraa valkoiset lautaset ja perunalastujen mauste jää opiskelijoiden sormenpäihin kiinni. Mausteen he liottavat suuhunsa, yksi kerrallaan. Tämän jälkeen he syövät kasaamansa keon kiinnittämättä varsinaisesti huomiota siihen, mitä suuhunsa panevat."

Yhä useammat asiat käyvät ällöttäviksi. Sana kermanvaalea pitäisi kieltää lailla! K on tarpeeksi fiksu ymmärtääkseen, että jotain on pielessä ja kaipaa apua. Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiö ottaa K:n vastaan. Ja lähettää ulos ravintoympyräesitteen kanssa. Se vasta auttaakin ihmistä, jonka ruokasuhde, tai pitänee sanoa maailmansuhde, on syvästi ongelmallinen. 

Raikas, aidonoloinen ja koskettava teksti, johon uskon monen opiskelijan tai entisen sellaisen voivan samastua. Ainakin jos ei ole ollut sitä laitaa, joka heiluu bileiden keskipisteenä tai rymistelyjen ryhmänjohtajana. Esikoiskirjamaisuuksista huolimatta (tai ehkä osin niiden aidon hellyttävyyden vuoksi) yhä tummemmaksi muuntuva perusjuonne tuo tarinaan pelottavaa painavuutta ja sitoo sen isompaan yhteiseen ongelmaamme, yksinäisyyteen, osallisuuden ja näkyvänä olon puutteeseen. Hieno esikoinen kirjailijalta, jonka tunnemme paremmin tv:stä, upean Aikuiset-sarjan Kuismana ja Sekunnit-sarjan Danielina. 

Kenelle: Entisille ja nykyisille nuorille ja opiskelijoille sekä heidän vanhemmilleen, ajassa pysymään haluaville, syömishäiriöiden kanssa kamppaileville ja heidän läheisilleen.

Mikko Kauppila: Terveisin K. Teos 2024. Päällys Jenni Saari @sorryjenny_visuals



sunnuntai 21. huhtikuuta 2024

Heikki Kännö: Kädet

Keskeinen vaikuttaja ja myös hahmo kirjassa on itävaltainen taidemaalari Egon Schiele ja hänen taiteensa, mutta Kännön tapaan tiiliskiviromaani sisältää paljon muutakin. Filosofiaa - tällä kertaa vahvasti mukana on Ludwig Wittgenstein -, sekä rakkautta yli kaikkien rajojen ja ihmisen ikiaikainen pyrkimys, tai pakko, yrittää ymmärtää elämää ja kuolemaa.  

Kertojana aloittaa Julian, joka kuvaa ystäväänsä Ludwigia:

"Kaikki, mitä hän kirjoitti, oli suurenmoista omalla mahdottoman vaikealla tavallaan, mutta nähdäkseni se ei vienyt häntä millään tavoin lähemmäs päämäärää; myrskyn laantumista, ponnistelujen talttumista, ihmisen löytämistä maailmasta ja hänestä itsestään. Kuin suunnattoman älykäs ajattelukone olisi yrittänyt keksiä, miten ajatella oikein; miten ajatella kuin ihminen; miten palauttaa itsensä ihmiseksi, tai miten tulla ihmiseksi... tämä sen huomattavan onnettomuuden jälkeen, kun hän oli sattunut keksimään, miten ajatella kuin Jumala."

Mutta kertomus oikeastaan alkaa vasta siitä, kun Julian haluaa kertoa Ludwigille edesmenneen äitinsä tarinan ja näyttää tämän työhuoneen. Samalla hän tulee kertoneeksi edeltävistä sukupolvista: suku on muuten kovin nuorena rapistuvaa ja kuolevaa laatua, mikä kiinnostaa etenkin perhelääkäri Benjaminia, joka haluaisi tutkia ilmiötä (...tohtori Benjamin kyselee liikaa. Tohtori Benjamin on yliopistomiehiä.) Tarina muuntuu muutenkin ällistyttäväksi, kun kertojaksi vaihtuu Danae.

"Danae! Kuulen nimeäni huudettavan. Aluksi minun on vaikea nähdä nimeni huutajaa, koska katson häntä niin kaukaa. Välissämme on vuosikymmeniä sekä niiden lisäksi yhdeksästoista vuosisata kokonaisuudessaan." 

Huutaja on Giulietta 1700-luvulta, Danaen paras ystävätär, ja tytöt ovat erottamattomia. Giulietta on intohimoinen piirtäjä, joka kehittelee omaa muotokieltään maltillisemman Danaen ihaillessa ja suostuessa ystävänsä hurjiinkin ideoihin milloin olemalla tämän mallina, milloin salakäytävän etsijänä. Ystävyys saa säröä Danaen viehättyessä Christopher-nimisestä taiteilijasta. Tai mikä tämä onkaan miehiään. 

"Katsokaahan: ihminen ei ymmärrä, mitä hän toivoo pyytäessään osakseen ikuisuuden. Sanoisin, ettei mitään sen typerämpää voisi jumalalle ehdottaa. Ajatus ikuisesta elämästä kuoleman jälkeen. Ajatus kuolemattomuudesta. Tietäkää, että tämän toiveeni toteuduttua olen tullut hulluksi NIIN monta kertaa!" 

Hurja, monipolvinen ja äärettömän kiehtova maaginen tarina vangitsee lukijansa. Kännön tietämys ja mielikuvitus ovat omaa lajiaan. Ajassa polveileva kertomus ulottuu aina antiikin jumalista natsinousuun Itävallan, Italian ja Ranskan maisemissa. Ja tietysti Egon Schielen lyhyeen, levottomaan elämään.  

Olen aina ollut viehättynyt Kännön tyylistä, vaikken kaikkea ymmärrä: Sömnön oopperateema oli vieras. Ihmishämärä vyörytti ylenpalttisesti kirjailijalle tyypillisiä elementtejä; jumalia, myyttejä, todellista historiaa ja kuviteltuja henkilöitä, suhteita ja julmuuksia - ja taidetta kaiken selityksenä ja ratkaisuna. Tai vähintään taiteilijan erityisluonnetta ihmisten joukossa. Runoilija jätti samantyyppisen ällistyneen riemastuneen jälkimaun kuin Kädet, jonka rankkaan suosikikseni. Selkein ja lähestyttävin lukemistani Kännön teoksista, muttei silti niukka eikä hurjuutta tai hämmästyttävyyttä vailla, onnistunut tasapaino runsaiden teemojen kesken. Tästä voi lähteä arvailemaan vuoden Finlandia-ehdokkaita! 

Heikki Kännö: Kädet. Sammakko 2024. Ulkoasu Riikka Majanen. Kannen maalaus: Egon Schiele: Omakuva mustan saviastian kanssa (1911). 



perjantai 19. huhtikuuta 2024

Jukka Viikilä: Hiekkalinnat

Rakkaudesta on kyse. Nuoruudesta, seksistä, ikävästä, Pärnun hiekkarannasta, jolla nainen ja mies liikuskelevat. Minä-muotoinen tarina kertoo hänen, Pärnussa asuvan, ja helsinkiläisen Juhanin suhteesta. Juhani matkustaa Pärnuun aina kun mahdollista; hänellä on siellä rakenteilla paitsi rakkaus myös talo. 

"Vartalo luodaan kosketuksin ja sanoin, sitä ei näe peilistä, eikä sen ulottuvuuksista saa tietoa mittanauhalla." 

Kirja ei kuitenkaan ole niin fyysinen tai yksioikoisen mies-naissuhteinen kuin kuvittelin Ylen Kulttuuricocktail Kirjat -jakson katsottuani (yhtä paljon puhutaan, uidaan ja kirjoitetaan kuin rakastellaan), eikä lainkaan nolostuttava tai rivo, vaan sanoiltaan ja lauseiltaan kaikkiaan kaunis.    

"En pidä siitä että lihalliset aistikokemukset nostetaan muiden kokemusten yläpuolelle, Juhani sanoo ilalla. 

--- Todellisuus on ihan kaikkialla yhtä täysi, yhtä eloisa sen kaikissa yksityiskohdissa, mutta eri tavoin, muistoissa, muistojen muistelemisessa, siinä kun ei menekään minne aikoi. Ei kävely rakastajan luokse ole pienempää kuin rakastelu, eikä ajatus Pariisista Pariisia vähäisempi, sillä harvemmin Pariisi on Pariisissa." 

Komeat lauseet ilahduttavat Viikilän tapaan, unenomaisen tunnelman terävinä herättäjinä. Henkilöt miettivät suhdettaan, ihmisyyttä, aikaa ja sen kulumista, tarpeitaan ja toiveitaan... Avoimia toisilleen he eivät missään tapauksessa ole, eivätkä varsinaisesti miellyttäviä ja ihania ihmisiä muutenkaan. Kukapa olisi. Lopussa katsotaan kaikkea hyvin iäkkäin silmin. Silloin eivät salaisuudet enää haittaa, vaan näkymiä hämärtävät muut seikat. 

"On olemassa kaksi elämäntarinaa, tosiasiallinen, ja se jonka on muistilleen sallinut."

Kaikkien lauseiden ajatuksesta en saa kiinni. Vaikka nautin siitä, mitä saan, ja arvailen teoksen perimmäistä sanomaa, jotkut lukijalle asetetut koukut ärsyttävät. Liian viisasta viisastelua? Liian hiottua ja pitkälle mietittyä luettavaksi? Kirjailijasta on moneksi: Engelin kaupunki ihastutti, Taivaallinen vastaanotto riemastutti, tämä herättää ristiriitaisempia tunteita. Ehkä se on tarkoituskin. Esimerkiksi loppujakso, mitä se kertoo? 

Ehkä on tarkoitus osoittaa, että kaikki on katoavaista, mutta siitä, mitä on, kannattaa kertoa. Ehkä viesti on se, että merkityksellinen asia voi olla ajallisesti lyhyt tai yhden merkin mittainen, silti elämää määrittävä. "...ihmiset voivat viettää kymmenentuhatta tuntia yhdessä ilman että mitään muuta tapahtuu kuin solujen rapistumista."

Ehkä hiotuille ajatuksille on vain pitänyt luoda kehyskertomus. Vai oliko kertomus ennen lauseita - en tiedä, mutta ajan kulumiseen ja hiekan valumiseen voin samastua. Ja moni ajatus on luja, kuten: 

"Juhani sanoi että jokaisessa suhteessa osa sen hyvyyttä on kuvittelun ja suopeiden ajatusten tulos, ja se osa suhteesta poistuu sen loputtua." 

"Kirjan ei tarvitse olla kovinkaan hyvä, jotta siitä voi saada tunteen, että on elämänsä tärkeimpien asioiden äärellä."

P.S. Hieno kansi kertoo myös tarinan.

Kenelle: Kauniin kielen ystäville, hiottujen ajatusten ja aforismimaisen tekstin ihailijoille, ristiriitaisia suhteita miettiville, vanhenemista pelkääville. 

Jukka Viikilä: Hiekkalinnat. Otava 2024. Kansi Piia Aho.


tiistai 16. huhtikuuta 2024

Nicolas Lunabba: Itkisitkö, jos mä kuolen?

Kirja on jokaiselle, joka ihmettelee tai kauhistelee Ruotsin epäonnistunutta maahanmuuttopolitiikkaa. Se purskahtelee uutisissa esiin jengiytymisenä, mellakoina, tulipaloina, tappeluina, ampumisina - myös kouluissa. Ja jokaiselle, joka pelkää ilmiön yleistyvän myös Suomessa. 

"Tiedämme, että lapsia kuolee. Ymmärrämme, miksi niin käy, miten he kuolevat, mutta emme tee riittävästi estääksemme sitä."

Lunabba on tehnyt Malmössä pitkään nuorisotyötä ja tietää, mistä puhuu. Hänen tosikertomuksensa on karun kauhistuttava, ei kiihkoileva, muttei tunteetonkaan. Se kuvailee kirkkaan osuvasti syitä, miksi yhteiskunta on niin polarisoitunut ja miksi köyhyyden ja väkivallan kierrettä on lähes mahdoton katkaista. Ymmärsin ensimmäistä kertaa asiaa syvemmin, vaikka olen lukenut monta teosta aiheesta, kuten Diamand Salihun Kunnes kaikki kuolevat. 

Rasismi on syvälle yhteiskuntaan juurtunutta kirjan mukaan. On kauhistuttavaa lukea, miten kehnosti maahanmuuttajia tai heidän lapsiaan kohdellaan, miten halveksivasti heille puhutaan. Jos aikuiset antavat tylyn et kuulu tänne -viestin, miten lapsi voi oppia osallisuutta tai kokea turvallisuutta? Jos kaverit ja jengi ovat ainoa turva ja henkinen (tai fyysinen) koti? Lunabba puhuu näistä lapsista "haavoittuneina". 

"Aikuisilla on valta paiskata lapset häpeän ja yksinäisyyden helvettiin ja lapset tietävät sen. Se ei koske pelkästään haavoittuneita lapsia, mutta hyvissä oloissa kasvavat lapset voivat jossain määrin aavistaa, että alistaminen ja vereslihalla oleminen on väliaikaista ja että he aikanaan saavat aikuisten tapaan saman aseman ja saman vallan, kun taas haavoittuneiden nuorten alistuminen on eksistentiaalista. Se on osa heidän olemustaan. Se ei lopu koskaan."

Kirjassa Nicolas ottaa suojiinsa varhaisteini-ikäisen Elijahin: oman lapsuutensa ja työnsä kautta hän ymmärtää pojan surkean tilanteen ja kokee vahvaa auttamisen tarvetta, mutta ei haluaisi sitoutua. Hän ei ole sitoutuva ihminen, omien syrjäytymiskokemuksiensa seurauksena. 

"Reagoin heti jos näin pienenkin merkin siitä, että tarvitsit minua enemmän. Ilmaisin selvästi sanoin ja teoin: tähän mutta ei lähemmäs. Sen piti olla yksinkertaista."

Voisiko Ruotsi olla myös maahanmuuttajien maa, hän pohtii. Se vaatisi suuren muutoksen, kun asiaa katsoo hänen näkökulmastaan. Lapset ovat herkkiä havaitsemaan sosiaaliset koodit, jotka määrittelevät ihmisen arvon. Ja koodit ja luokittelu opitaan jo pieninä. Siinä aikuiset ovat avainasemassa, hetken päästä jylläävät jo kaverit ja porukan arvot. Niistä on vaikea poiketa, vaikka haluaisi. Jos alat vaikkapa panostaa koulunkäyntiin toisin kuin kuin muut, siitä on seurauksia. 

"Lähiön sosiaaliset koodit ja koodit olivat järkähtämättömiä. --- Normisvedu tai mutakuono, se huomioitiin, samoin ikä ja paikat, joissa viihdyttiin tai joita vältettiin tiettyinä vuorokauden aikoina. Lihavuus, huulihalkio, kierosilmäisyys, ulkonevat korvat, akne, amisviikset, perhesuhteet, kotiosoite - kaikki arvotettiin ja luokiteltiin, ja kaikkea voitiin käyttää ihmistä vastaan. Järjestyksen horjuttaminen oli häiriötekijä kaikille. Siitä rankaistiin."

Varhainen osallisuus vaikuttaisi olevan ainoa tapa estää vaarallisia kierteitä: tämä on oma johtopäätökseni, kirjailija ei sitä sano eikä esiinny tietäväisenä muutenkaan, vaan, kuten sanottu, vain kertoo ja kuvaa nuorten ajattelumaailmaa. Tehokas tapa saada lukija ajattelemaan itse. Esimerkiksi sitä, kuka hyötyy sekasorrosta ja luokkajaosta - aina on joku, joka hyötyy. 

"Murhaavia mamuja parempaa lahjaa ei voi luokkavihaa hyödyntäville rasistisille puolueille antaa. Jengeillä ei ole oikeasti minkäänlaista valtaa. Väkivalta kohdistuu pääosin toisiin mamuihin niillä alueilla, joissa alaluokka asuu. Se ei uhkaa yhteiskuntajärjestystä. Se lujittaa sitä."

Elijah on oppivainen ja nokkela. Hän ottaa Nicosta mallia niin koriksen pelaamisessa kuin kaikessa muussakin, kiinnostuu jopa lukemisesta (Knausgård teki poikaan suuren vaikutuksen) ja alkaa saada koulussa kelpo arvosanoja. Hoksaa senkin, että kotitöitä täytyy tehdä. 

"- Jumalauta että mä olen iloinen!" - Niinpä! Mä oon ahkeroinu koko iltapäivän. - Sä kasvat mun silmissä, Elijah. Joka päivä mä olen aina vain ylpeämpi sinusta. Tiedäthän sen?"

Nicon ja Elijahin välit lähenevät ja lujittuvat. Koulussa pärjääminen ja koripallossa menestyminen pelastaa pojan ainakin toistaiseksi, mutta toisin käy hänen kavereilleen. Kaikki eivät selviä edes hengissä. Poikien pohdintojen kuvauksia on liikuttava lukea. Ketkä ovat halveksituimpia mutakuonoja, muslimit vai afrikkalaiset? Voiko olla ylpeä siitä, että on Ruotsin huonoimmaksi rankatussa koulussa, koska "ollaan parhaita olemaan huonoja"?

Ajankohtainen, tärkeä puheenvuoro yhteiskunnan polarisoitumisen ja puutteellisen kotouttamisen seurauksista aikana, jolloin oletamme maahanmuuttopaineen Pohjoismaihin jatkossa kasvavan muun muassa kansainvälisten konfliktien ja ilmastonmuutoksen seurauksena (tosin tämä voi mennä toiseenkin suuntaan, eli muuttopaine Suomesta poispäin). Mutta jos ei mennä ajatuksissa vielä ihan niin pitkälle, niin jo määriteltynä sen varalta, ettei kantasuomalaisten määrä enää riitä pyörittämään yhteiskuntaa: Suomen hallituksen suunnitelma on vähintään kaksinkertaistaa työperäinen maahanmuutto vuoteen 2030 mennessä. Ehkä voimme oppia jotain Ruotsilta.

Kirjailija on yksi HelsinkiLit-tapahtuman 2024 vieraita. 

Nicolas Lunabba: Itkisitkö, jos mä kuolen? Johnny Kniga 2024. Suomennos Tarja Lipponen. Päällys Sara R. Adeco. Kannen kuvat Emil Malmberg ja yksityiskokoelmat.


sunnuntai 7. huhtikuuta 2024

Pierre Lemaitre: Vaikeneminen ja vimma

Vuonna 1952 Pelletierin perheen aikuiset lapset asuvat Pariisissa, vanhemmat Louis ja Angèle edelleen Beirutissa, kuten sarjan aloittavassa loistavassa osassa Loistavat vuodet. Francois rakastaa kuuroa Nineä, etenee unelmoimassaan toimittajan ammatissa ja innostuu selvittelemään vanhaa oopperan tapausta: naisen murhaajaa ei koskaan ole tavoitettu, mutta ehkä uusia johtolankoja löytyisi?

Vanhin veli Jean on kauhuissaan. Niin Francoisin tutkimuksesta kuin uuden, mahtavan tavaratalonsa tulevista avajaisista: onnistumisen myötä hän joko menestyy tai menettää kaiken. Ei toki arvoisaa vaimoaan Genevievéä, joka on raskaana. Kolmevuotias Jeanin silmäterä Colette on saamassa pikkusisaruksen. Myös siitä Jean on kauhuissaan. Monesta syystä. 

"Oli vaikea kuvitella, millaista helvettiä miesparan elämän täytyi olla. Kukaan nainen ei nimittäin ollut koskaan maailmassa ollut yhtä raskaana kuin Geneviève."

Samassa lehdessä kuin François työskentelee poikien sisko Hélenè, jolla on tekemistä, jottei loukkaisi veljeään tai muita miehiä kyvyillään (naisten ikuinen haaste?). Tosin hänellä on henkilökohtaisempiakin murheita. Niistä huolimatta hän päätyy tekemään himoittua juttua Chevrignyn kylän upottamisesta veden alle uuden padon myötä.

Kirjassa on vaikeneminen pinnalla, vimma pinnan alla. Hieman ihmettelin varsinaisen syvän tarinan (sellaisena kuin sen ymmärrän, tulkintaa siis) pinnanalaisuutta, vaikka tapahtumia todellakin riittää. Genevievé on ilkeämpi kuin koskaan, Jeanin impulssit sykähtelevät, muilla sisaruksilla on omat kompastuskivensä. Mutta miten vaikkapa ranskalaisten naisten hygienialla ykskaks on niin suuri rooli - hieman kummiin suuntiin polveillaan.   

Mutta teksti juoksee, viihdyttää ja vangitsee, kuten Lemaitrella aina. Ajan ilmiöitä ja tapoja on herkullisesti läsnä. Suomentajat tuntuvat vaihtuvan, mutta tyyli pysyy hienosti tuttuna. 

Vaikkei tässä osassa suurta mullistusta tapahdu, mistään hinnasta en jättäisi lukematta. Sillä on tulossa myös seuraava osa...

Pierre Lemaitre: Vaikeneminen ja vimma. Suomennos Susanna Tuomi-Giddings. Minerva 2024. Kansi Justine Florio/Taittopalvelu Yliveto Oy.


Pierre Lemaitren romaanisarjat

Historiallinen trilogia:

Näkemiin taivaassa

Tulen varjot

Tuhon lapset

Suuri maailma -sarja:

Loistavat vuotemme

Vaikeneminen ja vimma

Dekkarisarja: Huom. suomennosjärjestys ei ole sama kuin ilmestymisjärjestys

Iréne (2006, suom. 2016)

Petoksen hinta (2010, suom. 2019)

Alex (2011, suom. 2015)

Camille (2012, suom. 2016)

Rosie (2014, suom. 2017) * Sijoittuu ajallisesti ennen Camillen tapahtumia 

Erilliset dekkarit:

Silmukka (2016, suom. 2017)

Verihäät (2018, suom. 2019)

Kyykäärme (2021, suom. 2022) *Ensimmäinen Pierre Lemaitren kirjoittama dekkari, vaikka julkaistu vasta myöhään.


perjantai 5. huhtikuuta 2024

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta

Eletään 1800-luvun lopun Suomessa, Mikkelissä. Ulrika Vuorinen on täynnä tarmoa ja toiveikkuutta: hänen miehensä Antti saa ylennyksen kunnankirjurista kaupungin kassanhoitajaksi ja poika Väinö opiskelemassa peräti ylioppilaaksi - hyvin ovat lukkarintyttären asiat lutviutuneet, vaikka suuri suru tyttären menetyksestä painaa mieltä. Nyt on aika kuitenkin katsoa tulevaan ja kohentaa niin talon pihaa kuin salin kalustusta, ja omakin vaatekaappi kaipaa täydennystä. On noustu piireihin! 

Toiveet saavat julman lopun, kun Antti yllättäen menehtyy. Ulrikan on hankittava työpaikka, sillä Antilta jää vain velkoja. Koti menee alta, samoin sosiaalinen asema, ja lapsuudenystävä Ottilia pääsee jälleen niskan päälle naisten keskinäisessä, ikuisessa kilpailussa. Ottilia vinkkaa avoinna olevasta paikasta vaivaistalon johtajattarena Hämeessä. Virkanaiseksi on Ulrikan ryhdyttävä!

"- Otat kai paikan vastaan? Ulrika huomasi, että Ottilian ääni oli innostuksesta heleä, ikään kuin Kalanderien salissa, palmun katveessa, olisi visertänyt kaukaisten maiden lintu. - En ole vielä vastannut kirjeeeen, hän sanoi. - Eihän sinulla ole vaihtoehtoa, jos mielit kouluttaa poikasi, Ottilia jatkoi - Ja miksi jäisitkään tänne, ei täällä ole sinulle enää mitään."

Niin muuttaa Ulrika Hämeeseen ja ryhtyy kohentamaan tällä kertaa kehnokuntoista vaivaistaloa ja sen asukkaita siistiin ja siedettävään kuosiin, kaikista järkytyksistä huolimatta. Vaivaishoitohallituksen esimies Laurittula ottaa hänet lämpimästi vastaan ja huomaakin pian, että Ulrika on nainen paikallaan. Vai onko sittenkään?

"Kesään saakka oli jaksettava, niin Ulrika oli aamulla luvannut itselleen. Vaan entä jos siitä ei tulisikaan mitään. Sängyssä kyyneleet kastelivat tyynyt ja tekivät Ulrikan silmistä tikkuiset ja kuumat."

Ulrika on kopea ja halveksii hoitolaisia, vaikka pieni sääli värähtää joskus mielen pohjalla hänen katsellessaan Lyytiä, joka ei tiedä, kuka mies hänet raskaaksi laittoi; Hovi-Taavaa, joka kuvittelee tuntevansa kuninkaallisia; vanhaa Serafiaa; karkeaa Norrbergia ja muita. Itsepähän olivat elämänsä valinneet, roskajoukkoa! Halveksunnasta hän saa voimaa ja vallantuntoa.

Kun uusi renkivouti - vihdoin - taloon saadaan, pitää Ulrika huolen, että mies ymmärtää johtajattaren aseman ja seurapiirit, joista hän on tullut. Ja sen, että hänen sanansa on ylin. Opettajatar Sainio pyrkii ystävystymään virkanaismerkeissä, mutta Ulrikaa ei kiinnosta. Vouti Murtomäelle hän sentään tulee kertoneeksi jotain itsestään, kuten omanneensa sukulaisia seudulla, vaikkei heitä ole tuntenutkaan. 

Väinön päiväkirja toimii pehmentävänä elementtinä: poika viettää nuoren miehen opiskelijaelämää, haaveilee kirjoittajan töistä ja on huolissaan koville joutuneesta äidistään, josta lupaa pitää huolen heti, kun pääsee töihin. Enemmän poikaa taitaa kuitenkin askarruttaa eräs Aino. Ja isän henkinen perintö, tuon petturin, joka jätti perheen pulaan. Mahtaako poikakaan pystyä parempaan, hän pohtii synkkänä. 

Sekä Ulrika että Väinö joutuvat oppimaan itsestään uusia puolia. Ulrika ei ole miellyttävä ihminen, miettii lukija, mutta jotenkin silti ihailen: hänessä on energiaa ja voimaa enemmän kuin hän itsekään aavistaa, eikä hän epäröi asettaessaan asioita tärkeysjärjestykseen. Eri asia on se, onko hän onnellinen. Mutta kuten hän itsekin oivaltaa, aina ei ihminen voi itse tilannettaan valita. 

Sujuva, helppolukuinen historiallinen romaani itsetuntemuksesta, myötätunnosta ja ajankuvasta naisten tilanteista eri sosiaaliryhmissä reilut sata vuotta sitten.  

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta. Siltala 2024. Kannen suunnittelu Laura Noponen.



keskiviikko 3. huhtikuuta 2024

Annika Oksanen: Kansainvälisissä tehtävissä kotirouvana

Aihe kiinnosti: muistelma ja uratarina samassa paketissa. Onko diplomaatin vaimona olo lekottelevaa kotirouvuutta vai rankkaa työtä, olen miettinyt. Annika Oksanen kertoo siitä kiinnostavasti parhaalla tavalla, mitä on: kokemuksesta. 

Hän on elänyt kymmeniä vuosia ulkomailla eri kohteissa diplomaattipuolisonsa työn mukana. Lusaka, Singapore, Bangkok, Peking, Shanghai ja Abu Dhabi olivat asemapaikkoja ja määräaikaisia koteja. Parhaiten hän viihtyi Shanghaissa, jossa pidettyyn päiväkirjaan kirja perustuu. Alkuvuosina mukana oli perheen kaksi lasta, viimeisellä komennuksella jo isoja, jolloin pariskunta muutti kaksin. Nyt Oksaset ovat olleet jo pitkään Suomessa. 

"Vaimoparka ilman vaihtoehtoja." Voisi olla niin, mutta Oksanen toteaa suoraselkäisesti, että itse hän on valintansa tehnyt. Eikä aviomies olisi muuttanut maailmalle, jos vaimo olisi kieltäytynyt lähtemästä, hän sanoo. Hän siis halusi itse lähteä, tai ainakaan ei kieltäytynyt. Nuorena asiaa ei tullut ajateltua sen syvällisemmin. Miten käy hänen oman elämänsä, opiskelujensa ja uransa? Jota ei tullut siinä mielessä kuin sen ymmärrämme, palkkatyöntekijänä. Oksanen pohtii motiivejaan ja tilannettaan rehellisesti, mitä arvostan. Millainen ura kotirouvuus on? 

"Useimmiten tunsin itseni täydelliseksi idiootiksi." Kirjoittaja kertoo samastuvansa Antti Holman romaanin Kaikki elämästä(ni) kertojaan, joka havaitsee tulleensa elämässään ei-mihinkään. Tosin VT Oksanen suoritti opintonsa väitöskirjaa myöten loppuun, jos nyt perheen ulkopuolista meriittiä haetaan. Väikkäri käsittelee samaa aihetta: suomalaisnaisten kokemuksia puolison ulkomaankomennuksilta. 

Hän sanoo olevansa sopivaa kotirouvamateriaalia, ei kunnianhimoinen tai sosiaalinen, vaan nauttii hiljaisuudesta, kirjoista, sisätiloista. Kävelemisestä kaupunkitilassa (samastun). Ja tehneensä sen virheen, että antoi toisten määritellä itsensä ja identiteettinsä, mikä johti ahdistumiseen. Itsen määrittely ei ollut helppoa. Samastun tähänkin: ehkä nuoremmille, itsevarmemmiksi ja toiveensa reippaammin esiintuovemmiksi kasvatetuille asia on toinen, ympäristön paineet eivät tunnu niin määrääviltä (toisaalta niiden taakse ei voi mennä pakoonkaan). 

"Ajatus omasta mitättömyydestä muiden, työelämässä ja opinnoissa menestyneempien ikäisteni naisten rinnalla on ahdistanut. Yritän ravistella ajatukset tieheni. Vertaaminen on typerää."

Olen kuvitellut diplomaatinpuolison elämän jatkuvaksi juhlien, tapahtumien ja vierailujen järjestämiseksi ja sellaisiin osallistumiseksi (ja ihmetellyt sitä, etteivät he saa työstään palkkaa, kuten ei muuten presidentin puolisokaan). Ilmeisesti Oksasen asemapaikoissa kulttuuri on ollut sen verran erilainen, ettei vaimoja työn tueksi juuri tarvittu, sillä tapahtumia on vähän. Arjen kuvaus on hauska kurkistus shanghailaiseen elämään kauppa- ja kampaajakäynteineen. Ryhtiä viikkoon toivat itse kehitellyt säännöt ja rutiinit. 

"Se, että minulla Shanghaissa oli normipäivinä aikaa vaikka muille jakaa, sai minut tuntemaan itseni ihmiseksi, jolla ei ole erityistä merkitystä." 

Huolella mietitty, asiaa, tunnetta ja huumoriakin sisältävä kirja on monipuolinen katsaus kotirouvuuteen, sen hyväksymiseen ja ympäristön suhtautumiseen niin omien kokemusten kuin tutkimustiedon ja kirjoista löydettyjen ajatusten kautta. Marilyn French, Emilie Pine, Merete Mazarella, Frank Martela, Deborah Levy ja monet muut kirjailijat ja tutkijat mainitaan. Lähdeluettelo on pitkä. Mukavasti kerrottu kirjoittajalta, joka ei ole kirjailija, mutta vakuuttaa aidoilla kokemuksillaan ja pohdinnoillaan.

"Eräs ystäväni kysyi kerran, tunnenko katkeruutta kotona viettämistäni vuosista. Vastasin, että katkeruutta en tunnista, mutta asian ajatteleminen tekee minut välillä surulliseksi." 

Kenelle: Heille, jotka harkitsevat muuttoa ulkomaille työn perässä ja etenkin heidän puolisoilleen tai sellaisiksi aikoville. Kotirouville ja heitä ylenkatsoville. Sekä muuten vain uteliaille, jotka haluavat tietää, mitä edustustehtävien kulisseissa tapahtuu. Ja kaikille identiteettiään miettiville hyvänä esimerkkinä pohdinnasta, joka jokaisen olisi hyvä jossain vaiheessa valinnoistaan tehdä.

Annika Oksanen: Kansainvälisissä tehtävissä kotirouvana. Reuna 2023. Kannen suunnittelu Nunnu Halmetoja, taitto Jenni Kolehmainen.


sunnuntai 31. maaliskuuta 2024

Anne Tyler: Kellotanssi

Willa Drake on jäänyt leskeksi ja avioitunut toistamiseen: mies Peter saa hänet houkuteltua muuttamaan omille kotikulmilleen Arizonaan, golfkentän viereen. Willa tuntee itsensä yksinäiseksi. Kun hänen toisen aikuisen poikansa, Seanin, ex-tyttöystävä Denise joutuu sairaalaan (ampumistapaus!), Willa päättää auttaa tätä Cheryl-tytön hoidossa. Vaikkei ole tytölle sukua.

"Peter kutsui häntä usein 'pikkuiseksi'. Niin nytkin. - Kuule, pikkuinen, Peter sanoi. - Minä tiedän, että sinä olet ollut muuton jälkeen vähän tyhjän päällä. Tiedän senkin, että haluaisit olla enemmän tekemisissä poikiesi kanssa. Mutta tässä ei ole järjen hiventäkään. Et sinä ole edes tavannut koko naista! 

- Niin... olen jutellut hänen kanssaan, Willa sanoi. - Ihanko totta? - Me juteltiin pari kertaa, kun minä soitin Seanille. Peter loi Willaan tutun pitkämielisen katseen."

Willa pitää päänsä, kerrankin, voisi sanoa. Jo ensimmäinen mies Derek sai hänet hieman varkain naimisiin, jättämään kotiseutunsa, opintonsa ja urahaaveensa ja ryhtymään perheenäidiksi. Ja kyllä, hänellä on ikävä poikiaan, jotka ovat aikuistuttuaan pyrkineet pysyttelemään vanhemmistaan - ja sittemmin Peteristä - niin erossa kuin mahdollista. Minkä Willa sille mahtaa? Hänen omakin lapsuudenperheensä on ollut outo, eivätkä välit ole olleet läheiset edes siskon kanssa.

Siispä hän matkustaa Baltimoreen Denisen ja Cherylin luo ja saa yllättäen Peterin mukaansa. Tyttö osoittautuu 9-vuotiaaksi hellyttäväksi tapaukseksi, joka puolestaan kaipaa kovasti aikuisseuraa, jota hänellä on yksinhuoltaja-Denisen lapsena liian vähän. Se sopii Willalle! 

"Hän oli lukennut jostakin, että ihmislapsella oli luja myötäsyntyinen usko siihen, että hänellä on oikeus kahteen vanhempaan - ja että se selitti lasten katastrofaalisen reaktion avioeroon. Baltimoreen tultuaan Willa oli alkanut miettiä, katsoivatko lapset olevansa oikeutettuja myös isovanhempiin. Ainakin se piti paikkansa päinvastaiseen suuntaan, sillä hänen oli mahdotonta hyväksyä sitä, ettei hänellä ollut lapsenlapsia."

Willa viihtyy nuorten luona. "Äkkiä Willa muisti, millainen siunaus nuoret naiset parhaimmillaan ovat: he avasivat harvinaisia näkökulmia hänen poikiensa yksityiselämään." Seania hän saa tavata nyt hitusen enemmän, Iania edelleen harvoin tai ei oikeastaan koskaan. Sen sijaan hän saa liudan uusia ystäviä Denisen naapurustosta, jossa asuu persoonallista väkeä: epämääräisesti pelottava Sir Joe ja viaton Erland, etsivä Dave, kiireinen Callie, lääkäri Ben...

Pieni yhteisö on toisistaan huolehtiva. Willa ei pidä kiirettä kotiinpaluulla, vaikka Peter hoputtaa.  Ehkä hän kaipaa nyt jotain perheyhteyden tapaista, jota ei ole koskaan aiemmin kokenut? Willa ei ole kovin syvällisesti asioita pohtiva ihminen, huomaamme. 

"- Minusta tuntuu, etten ole syntynyt elämään hetkessä, Willa sanoi. - Olen sitä tyyppiä, joka miettii koko ajan, että muistinko sammuttaa uunin ja miten se täpärä koneenvaihto paluumatkalla mahtaa onnistua. Denise nauroi. Hän sanoi: - Hohoo, minä taas mietin, että miten matkan saa venytettyä niin pitkäksi kuin mahdollista. - Siinä näet, Willa sanoi. - Sinulta se käy luonnostaan."

Silti hänellä on vahva intuitio, tunne, joka ohjaa toimintaa, vaikkei hän itse taida sitä hoksata. Voisiko vielä kuusikymppisenä löytää elämään uutta merkitystä - näin hienosti näin ei sitä muotoile, mutta ei halua olla mitätönkään. Ben tuumii aiheesta:

"Me olemme häviävän pieniä organismeja, jotka ajelehtivat mittaamattoman suuressa maailmankaikkeudessa, ja on yksi lysti, muistimmeko sammuttaa uunin vai emme. Willa naurahti ajatukselle, että Ben piti tällaista mielikuvaa lohdullisena, ja Ben hymyili hänelle näyttämättä loukkaantuvan naurahduksesta."

Anne Tylerin lämmin ja empaattinen katsanto henkilöihinsä tekee tarinasta hyvän mielen luettavaa, tuttuun tapaan. Tylerilla toistuvat aiheet ovat tutusti läsnä: ikääntymiseen sopeutuminen, leskeys, sukupolvet, samastuttava henkilöhahmot vanhuksista lapsiin. 

Aiempaa Tyleria:
Jää hyvästi
Nooan kompassi
Palmikko

Anne Tyler: Kellotanssi. (Clock Dance.) Otava 2024. Suomennos Markku Päkkilä. Kannen suunnittelu Kelly Blair, kuva Matt Curtius.