Rakkaat toisilleen

Saksaksi kirjoittava Stefan Moster on noussut Suomen kärkikirjailijoihin, jos minulta kysytään. Hänen tapansa kuvata maailmaa on omaääninen, kirjoittamisensa tahrattoman taitavaa. Analysoiva, viileän älyllinen ote ei hehkuta tunteilla, vaan tarkastelee niitä, kuten tarinansa sisältöä muutenkin, tutkiskellen ja tarkasti havainnoiden.

Ines ja Daniel ovat menestyvä aviopari, joka asuu trendikkäällä alueella Hampurissa. Osoite, näköala ja sisustus ovat kunnossa - mitä he pitävät tärkeänä, omalla menestyksen mittarillaan mitattuna, sillä molemmat ovat ponnistaneet pieneltä paikkakunnalta nykyiseen asemaansa.


He ovat älykkäitä, aikaansaavia, analyyttisiä ihmisiä, jotka saavat asiat sujumaan ja jotka osaavat hakea ratkaisut kaikkiin tilanteisiin, jopa ennakoiden. Paniikki, hössötys tai sotkuisuus ei kuulu tämän pariskunnan maailmaan. Etenkin Daniel on lähes epäinhimillisen täydellinen mies, joka oikeassa elämässä saisi vähemmän järjestelmällisen puolison raivon partaalle, mutta Ines täydentää pariaan hyvin, vaikka vaikuttaa inhimillisemmältä, jopa erehtyvältä. Rouva on kotoisin viininviljelijäperheestä, ja opiskeltuaan alaa itsekin hän pitää viinikauppaa kivijalkamyymälässä. Daniel on kaupunkien liikennearkkitehtuurin suunnittelija, joka tekee uraa yksityisessä toimistossa.

Jonkinasteinen hämmästys ehkä enemmän itse pariskunnalle kuin lukijalle on se, että he huomaavat täydellisyydestään puuttuvan jotain. Heillä ei ole lasta, joten he alkavat ratkaista tilannetta. Mutta se ei käy helposti.

"Kaikki olettavat aina, että kaikki on parhain päin. Daniel ja Ines eivät ole koskaan pohtineet hedelmättömyyden mahdollisuutta, he teettävät testin, koska se on ehdoton edellytys seuraavan askeleen ottamiseen, inseminaatioon, johon he ovat päättäneet ryhtyä tehostaakseen luonnon omaa prosessia."

Lapsettomuusklinikasta tulee heille vakituinen käyntipaikka. Daniel tutustuu spermanluovutuskäynneillään Ricoon, joka vaimonsa Serifan kanssa on samalla asialla klinikalla kuin Daniel ja Ines. Tuttavuus täysin erilaisiin, tunteella reagoiviin henkilöihin johtaa arvaamattomiin seurauksiin.

Moster kertoo tarkasti ja harkituin valinnoin Danielin ja Ineksen vajaan puolen vuoden elämän vuorotellen heidän molempien kautta, kesäkuusta marraskuuhun. Kuukausittain, kuten naisen kierto. Luvut on nimetty täsmällisesti niiden sisällön mukaan - en tiedä, onko tämä tarkoituksellisen ironista vai äärimmäistä säntillisyyttä. Suhde kehittyy hienoin, lähes huomaamattomin askelin, suuntaan, jota eivät edes Daniel ja Ines osaa ennakoida. Jotain Danielista kertoo myös se, että tarinan suurin draama tapahtuu muiden toimesta kuin hänen itsensä.

Lisäksi Moster asettaa väliin minä-muotoisia muiden henkilöiden ajatuksia; Danielin firman toimitusjohtaja, gynekologi, viininviljelijä (Ineksen isä)...  Tämä hieman hämmensi lukijaa, mutta ei huononna kirjaa - tosin en nähnyt sillä suurta merkitystä itse tarinan kannalta. Kuitenkin se keventää muuten tiukasti kahteen henkilöön keskittyvää psykologista draamaa, antaa pieniä hengähdystaukoja pariskunnasta ja tietoja päähenkilöistä muiden kautta.

Kirja on täysi, se kertoo lapsettomuuden ja parisuhteen haasteiden ohella niin arkkitehtuurista kuin viininviljelystä, saksalaisesta luokkayhteiskunnasta ja merinäkymän merkityksestä - ja laivoista, kuten Mosterin edellisessäkin kirjassa Nelikätisen soiton mahdottomuus. Ne ovat selvästi kirjailijalle tärkeitä.

Pidän Mosterin älyllisestä ja julmantarkasta uteliaisuudesta, rauhallisesta ja vakavasta otteesta, jossa pinnan alla väreilee paljon, vaikkei näkyvästi myrskyä. Helen Mosterin yhtä tarkkaa suomennosta on nautinnollista lukea.

Kenelle? Fiksun romaanin ystäville, harkitsevalle lukijalle, saksalaisuudesta kiinnostuneille, parisuhteita pohtiville, perhettä perustavalle, laatutekstiä kunnioittaville - ja niille, jotka eivät kaipaa tarinan tulemista aivan iholle, vaan pitävät mielellään pientä välimatkaa ja pysyvät tarkkailijan asemassa.

Muualla: Sinisen Linnan Maria sanoo kerrontaa viileäksi, sileäksi ja etäiseksi. Savon Sanomissa kirjaa arvioitiin viileän tarkkailevaksi. Tuo sama v-sana esiintyy näköjään meillä kaikilla.

Stefan Moster: Rakkaat toisilleen. Siltala 2013. Suomennos Helen Moster.

Nelikätisen soiton mahdottomuus

Stefan Moster on tuttu suomalaisen kirjallisuuden Saksan-viennin kärkenä: hän on tehnyt paljon töitä asian eteen ja ennen kaikkea saksantanut kymmeniä kirjoja, joista osaa on myyty Saksassa enemmän kuin Suomessa. Hannu Raittila, Petri Tamminen, Kari Hotakainen, Matti Rönkä, Jari Tervo… lista on vaikuttava.

Nyt saamme lukea suomeksi hänen ensimmäisen oman romaaninsa, joka julkaistiin Saksassa 2009. Hesarin mukaan kirja sai siellä paljon kiitosta. Uskon, että suomalaisetkin pitävät tästä, he jotka paljon lukevat ja kaipaavat älyllistä fiktiota, fiksua ja monitahoista romaania. Kirja ei ole kevyt välipala, mutta ei myöskään raskas, vaan enemmänkin täyteen ladattu, merkityksellinen.

Kirja kertoo psykologi-äidistä ja hänen aikuisesta pojastaan, jotka joutuvat samalle loistoristeilijälle töihin, toisistaan tietämättä. Yksinhuoltajana äiti kokee pojan itsenäistymisen vahvasti, mutta pesästä lento ei ole pojallekaan läpihuutojuttu, kuten hän huomaa. Eroa ei voi tehdä repäisemällä, heittämällä menneisyys pois käytetyn laastarin tavoin.

Maailma, jossa liikutaan, on Saksa yhdistymisen jälkeen, mutta vielä idän ja lännen erot selkeästi mukana ja muistissa. Äidin menneisyys Itä-Saksassa vaikuttaa myös pojan elämään, absurdistikin, mikä kuvannee mennyttä aikaa hyvin. Nykyisyyttä silti eletään: viranomaisvalta ja laittomat maahanmuuttoyritykset ovat kipeästi tätä päivää, jos kohta muistuttavat DDR-ajoistakin.

Perheen ja yhteiskunnan muutosten lisäksi kolmas iso teema kirjassa on musiikki. Molemmat harrastavat musiikkia, jopa ammatiksi asti. Kirjailija tuntee alan erittäin hyvin, tämä lukija ei, joten hienouksia jää varmasti oivaltamatta. Musiikki toimii yhdistäjänä, mutta myös vertauskuvana: äiti tarvitsee nuotteja, poika osaa improvisoida.

Kirjailijan puoliso Helen Moster on tehnyt suomennoksen, joka on varmasti paras mahdollinen, onhan hän miehensä paras asiantuntija, kokenut kääntäjä ja kirjailija itsekin. Kirjassa puhuvat äiti ja poika vuorotellen, joten perspektiiviä saadaan eri-ikäisyyden myötä. Koska tämä on esikoiskirja, en osaa sanoa, onko äidin käyttämä hieman vanhahtava kieli henkilöhahmolle luotu vai kirjailijalle itselleen ominainen tyyli. Attitydit ja ekstreemit hieman yllättivät, mutta toivat persoonallisuutta. Teksti on, kuten sanottu, täyttä, joskus jopa ärsyttävän tarkkaa, kun asia, tunne tai havainto selitetään perin pohjin. Lukijaa ei ole tarkoituskaan päästää helpolla, silmäilemällä ei tätä kannata lukea.


Jännite pysyi hienosti loppuun saakka: veikkailin, saako kirjailija tuotua äidin ja pojan väistämättömään kohtaamiseen laivalla niin, ettei tunnelma lässähdä. Saa, erinomaisesti. Se oli ehkä kirjan huippukohta, johon koko alku tähtäsi ja jota loppu selitti.

Kirjailijan toinen romaani on jo ilmestynyt Saksassa, toivottavasti tulossa suomeksikin.

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus. Siltala 2011. Suomentanut Helen Moster.

Hylky

Odotukset olivat kovat, kun aloitin tämän kirjan lukemisen. Hylky on esikoisromaani, joten tyyliä en osannut ennakoida. Mutta tiesin kirjoittajan kunnianhimoisen työskentelytavan ja hänen pitkän kokemuksensa toimittajana ja kääntäjänä, joten oli lupa odottaakin hyvää jälkeä.

Eikä tullut pettymystä. Hylky on taidokas ja tyylikäs romaani, jossa yhdistyy paljon kiinnostavia elementtejä. Historiaa ja tosipohjaista taustaa, merenkulun ja sukeltamisen tekniikkaa, perheen asettamien paineiden pohdintaa, muutamia mainitakseni.

Kirja kertoo limittäin kaksi eri aikakausien tarinaa, toinen Katariina Suuren ja Wrow Marian ajoilta, toinen nykypäivässä. Pääosin tarina kulkee menneisyydessä, ja hyvä niin. Nykymaailman osuus ei tunnu niin kiehtovalta, sen tehtävä on toimia siltana entiseen, keinona päästä kertomaan historian kuviteltua ja osin todenmukaistakin kulkua. Faktoja − ja Helenin tapauksessa epäilemättä huolellisesti tarkistettua tietoa − on ehkä jopa paljonpuoleisesti, niin että vetävyys hieman kärsii ja vauhti välillä hiipuu kaikkien detaljien painon alla, mutta silti tarina toimii lukuromaanina mainiosti. Vaikka tiedämmekin, miten Wrow Marian lopulta kävi.

Lopussa tuli mieleen, hassua kyllä, Titanic-leffa. Yhtäläisyyksiä ovat merellinen ympäristö ja haaksirikko ja aarteet ... mutta siihen ne jäävätkin. Hylky ei ole rakkaustarina, vaan seikkailu. Nähtäväksi jää, tuleeko Helen Mosterista kirjailija, jolta saadaan jatkuvasti uutta luettavaa. Hämeen-Anttilamaiseksi kirja vuodessa -suoltajaksi hän tuskin ryhtyy, mutta uskon, että annettavaa on vielä monen hyvän teoksen verran. Tämä on vasta avaus.

Helen Moster: Hylky. Avain 2011

Pikasilmäys kevään kirjauutuuksiin

Hesari listasi kevään kirjoja: pikasilmäyksellä näyttäisi lukulistalle nousevan ainakin Siri Hustvedt ja Carol Shields. Anne Swärd, kukas tämä olikaan… nimi on vain epämääräisesti tuttu, mutta kirja epäsovinnaisesta suhteesta voisi olla kiinnostava. Peter Høeg julkaisee uutta myös, kirja on nimeltään Norsunhoitajien lapset, tämäkin tutkintaan.

Anu Silfverbergiltä tulee esseitä ”asioista, joiden kanssa on vain elettävä”, ja Aila Meriluodon runoista ilmestyy kokoomateos. Raimo Pesonen kulkee rock-bändin matkassa. Kappas, Turkka Hautalalta tulee jo uusi kirja, ja minulla on Salo vielä lukematta… Kuolleet kirjoittavat myös: Arto Melleriltä ilmestyy kokoomateos, ja José Saramagolta Elefantin matka (lisää norsuja).

Esikoiskirjoista ilman muuta listalle Helen Mosterin Hylky. Antti Leikas ja Melominen kutkuttaa nimen ja kuvauksen perusteella: mielen virtailua normityöpäivän aikana.

Tietokirjaosastolla Stieg Larssonista ilmestyy peräti kaksi kirjaa. Kaikki otetaan irti… ne taidan kuitenkin jättää väliin.

Matti Klingen Lyhyt Suomen historia täytyy tarkistaa, miten mahtaa erota Henrik Meinanderin muutaman vuoden takaisesta historiikista. Suomalaisesta muotoilusta kertova Paula Hohdin toimittama kirja olisi varmasti myös kiinnostava, samoin radion lähihistoriaa avaava Pentti Kemppaisen Aina soi sävelradio.

Musiikkipuolella Von Hertzen Brothers ja Michael Monroe saavat myös omat ”elämäkertansa.” Kiinnostaa nähdä, millä tasolla mennään – tässä lajissa kun on nähty surkeita rahankeräysmielessä tehtyjä kyhäelmiä, mutta myös asiallisia, oikeasti tietoa antavia ja viihdyttäviäkin opuksia.

Yllätysuutuuksiakin varmasti tulee vielä vastaan. Jos jokin on varmaa niin se, että luettava ei koskaan lopu. Mikä lohdullinen ajatus.