Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt

Koskiluhdan talossa Pohjanmaalla eletään tavallista maalaiselämää. Johannes ei puhu sotakokemuksistaan, ja heillä menee hyvin Kertun kanssa, joka kertoo:

"Se katsoo silmiin ja hymyilee. Ajatus susta auttoo jaksamahan sen ryssänhelvetin. Niin se silloin sanoi, kun tuli takaisin kuolemasta tai sieltä jostakin ja silloin minä tiesin, että rakkaus kestäisi kaiken. 
- Otatko lisää kaffia? minä kysyn."

Kunnes arki navettatöineen ja kolmen lapsen hoitamisineen muuttuu karmealla tavalla. Yksi lapsista kuolee. Kerttu suistuu syvään suruun. Ja masennukseen, sanottaisiin nykyisin. Hänkin haluaa kadota. Pelkään Kertun puolesta. Kertun ja Johanneksen avioliiton ja heidän lastensa puolesta. Kertun on vaikea iloita sisarensa Ailin avioliitosta, kun kaikki tuntuu murenevan.

"Ilta pehmenee, sävelet käyvät haikeammiksi. Senni-täti hyppyyttää Sakaria polvellaan, äitee kerää astioita pöydästä. Alakoski soittaa vielä, viimeiset vieraat viipyilevät pihassa. Anni juoksee ympäri puutarhaa, keinuttelee helmoja ja nauraa.
Kuva on niin hauras, että se saattaaa milloin tahansa repeytyä. En uskalla hievahtaakaan, etten rikkoisi mitään. Minä istun tässä, vähän sivussa elämästä, eikä kukaan huomaa, vaikka hetken itkisin.
Mumma ottaa tukea pöydästä ja nousee ylös. Sen askel on ihmeen kevyt, aivan kuin kesäillan lempeys olisi lievittänyt lonkan kolotusta. Pyyhin kyyneleen poskeltani. Mumma laskee kätensä käteni päälle ja huokaa hiljaa.
- Ailin elämä on vasta aluus. Ilootahan silloon ku ilo tuloo kotia, ei se niin usein käy.
Katson mummaa enkä uskalla kysyä, että miksei se onni koskaan jää asumaan."

Kerttu lähtee Sennin luo Vaasaan. "Muutamaksi päiväksi päästäisin irti surustani, hellittäisin kaikesta ja katsoisin, mitä minusta on jäänyt jäljelle." Kaupunkiin oppii pian, muutama päivä jatkuu ja jatkuu. Kahvilaan tarvitaan apua, Kerttu ottaa itselleenkin yllätykseksi pestin, oppii asiakaspalvelua ja ruotsin kieltäkin.

"Kahvihuoneen kello naksahtaa tasaan, näytelmä käynnistyy. Vanhat rouvat käyvät kahvihuoneessa mihin tahansa aikaan päivästä, mutta mieluiten aamuisin, jolloin heidän levollinen ulkomuotonsa, kiireettömyytensä, ehtymätön lompakkonsa hymyilee lempeää hymyä työväen ylle. Aika ja rahat eivät koskaan jakaannu tasan."

Lapsen kuolema on maailman surullisin aihe, ja Nivukoski kuvaa surua niin pakahduttavasti, että kirjaa ei voinut lukea kuin pätkä kerrallaan. Suru velloo, hellittää hetkeksi ja yllättää jälleen voimallaan. Selviääkö Kerttu siitä koskaan? Tuskin, mutta suru muuttuu ajan myötä, asettuu osaksi ihmistä ja olemista, tulkitsen. Mutta aikaa se vie. Tunnelmanluojana kirjailija on vaikuttava.

Hienosti taitava sanankäyttäjä kuvaa myös yhteisön voimaa, kannattelua ja tukea, jonka pelkään meidän päivinämme hiipuneen kuvatusta, tai sitä ei kaikkialla ole ollutkaan, kuten pohjalaisessa perheessä ja kylässä kirjassa on. Pelottava, surullinen kirja - joku voisi sanoa jopa surussa vellomiseksi - mutta tarjoaa se pilkahduksen toivoakin. Ja paljon rakkautta. Olisinko ottanut lukuun, jos olisin tiennyt aiheen ennalta, mietin. Olisin, kirjailijan taitojen vuoksi. Mutta en kiellä helpotusta päästyäni kirjan loppuun.

Kenelle: Surukuvausta etsivälle, pohjalaisuudesta kiinnostuneille, lähihistoriaa lukeville, komean kielen ystäville, raskaita tunteita sietäville.

Kirja on kolmas Koskiluhdan perheestä kertovaa sarjaa. Aiempien osien tunteminen ei ole välttämätöntä tämän kirjan lukemiseen, mutta niistä saa taustaa Kertun ajalle.

Ensimmäinen osa kertoo Kertun vanhempien, etenkin äidin, tarinaa: Nopeasti piirretyt pilvet
Toisessa osassa kertoja on nuori Kerttu: Kerran valo katoaa

Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt. Otava 2025. Kannen suunnittelu Emmi Kyytsönen. Kuva peltolakeudesta Matti Puotvaara, Museovirasto.

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa

Muistatteko sen hullun, ihanan hetken, jolloin alettiin nyrpistellä nenää sotaromaaneille ja pitää niitä jo aikansa eläneinä jäänteinä Suomen historiasta, josta kaikki on jo sanottu? Jep, minä ainakin tein niin. Ja nyt sota on kirjan aiheena ajankohtaisempi kuin moneen sukupolveen. 

Paula Nivukoski löytää jatkosodasta edelleen kerrottavaa. Ei varsinaisesti uutta sisällöllisesti, vaan tuoreus syntyy hänen sanomisen tavastaan. Nivukosken teksti on komeaa ja tunnelmat vahvoja, mutta sanasto on luontevan arkista, ja sen kautta on helppo asettua nuoren Kertun, minä-kertojan, nahkoihin, kokea ja nähdä maailma hänen silmillään. Dialogeissa puhutaan pohjalaista murretta, mikä varmasti tuo pohjanmaalaisille lukijoiden tuttuutta kaksin verroin.  

Kertun isä on häipynyt Amerikkaan, eikä häntä enää odoteta takaisin. Äiti ei halunnut jättää sukutilaansa. "Eikö myytääsi kaikki ja lährettäisi? isä oli kysynyt ja lähtenyt sitten yksin." Tästä kertoi kirja Nopeasti piirretyt pilvet. 

Nyt Liisa-äidillä on uusi mies Antero, jonka kanssa hän on saanut kaksi lasta, Kertun kovasti rakastamat pikkusiskon Ailin ja pikkuisen Matin. Edellisestä liitosta Kertun lisäksi on kaksi aikuista poikaa, Toivo ja Taisto - ja tässä astuu sota karmeine likaisine saappaineen tarinaan. Pojat joutuvat rintamalle, ja kotiin tuodaan pian suru-uutista.

Kerttu yrittää elää normaalisti, sen verran kuin työn ja tilanhoidon, perheen hoivaamisen, surujen ja pelkojen ahtaaseen väliin jää. Hän haaveilee omasta perheestä, miehestä ja lapsesta, ja rakastuu Johannekseen, joka kirjoittaa hänelle rintamalta. Lapsena on tavattu, mielikuva miehestä on olemassa, eikä se ole vastenmielinen, mutta vasta kirjeiden myötä syttyy palava tunne ja kaipuu, josta tulee pian Kertun elämää ohjaava ajatus. Eikö jossain ole todettu, että sota-aikaan kaikki tapahtuu nopeasti, kun huomispäivien määrää ei tiedetä? 

Käy hyvin, suhde kehittyy, nuoret tapaavat, eikä kihla- ja avioaikeissa viivytellä. Mutta sota jatkuu. 

"Mitä voi pakata mukaan miehelle, joka lähtee takaisin sotaan? Kirjepaperia ikävää karkottamaan, kessuja kaupankäyntiin tai tarjoamaan hetken taukoa kaikesta. Äiteen puimasta rukiista leivottua leipää. Uudenlämpimät villasukat. Jokaiseen kutomaani silmukkaan olen kätkenyt kaiken rakkauteni."

Paula Nivukoski kuvaa koskettavasti kotirintaman hätää ja ikuisuudelta tuntuvaa odotusta. Työtä, niukkuutta, uutisia jaetaan. 

"Tapahtuu arki ja tavalliset asiat. Kerätään lumppua ja puolijaloja metalleja. Kavennetaan Sennin vanhasta takista Ailille uusi. Säästetään kaikki. Käytetään loppuun ja parsitaan. ... Juoksujalkaa kotiin iltalypsylle, hellapuita hakemaan. Jonotetaan kaupassa, saksitaan ostokortin kulma. Kiirehditään juorujen alta pois. Mitä puhuttihin? Kerrotaan kumminkin jutunpuolikkaat. Antero lukee ääneen Ilkkaa. Etsii radiokanavaa hitaasti, kuuntelee uudet uutiset ja uudestaan vanhat. Mumma astuu tuvasta kamariiin, kamarista tupaan ja kysyy mitä puhuttihin. Pysyttelen kaiken tärkeän kulmalla, vähän syrjässä ja koko ajan liikkeessä, silloin ei ehdi ajatella ylimääräisiä ajatuksia."

Osaava kirjailija taitaa tunnelmanluonnin. Saattaa olla, että nykyinen maailmantilanne herkistää lukijan erityisen vastaanottavaiseksi, sillä luin kirjaa lähes henkeä pidätellen, niin todelliselta Koskiluhdan perheen elämä tuntuu, tarina ravistavalta. Teksti on elävää ja herkkää, rytmiltään myös henkilöidensä odotuksia ja tapahtumia myötäilevä. Tarinan loppua jään pohtimaan: se on toisaalta luonteva, mutta toisaalta... no, lukekaa itse. 

Kenelle: Sota-ajasta kiinnostuneille, eläytyville, kauniin mutta realistisen kerronnan ihailijoille. 

Muualla: Upea kirja, sanoo Jorman lukunurkka. 

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa. Otava 2022. Kansi Päivi Puustinen.

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

1900-luvun alku on innoittanut monia kirjailijoita, niin Nivukoskeakin, joka kirjaa tarinan isokyröläisestä Liisasta, jolle isä jättää tilan hoidettavaksi poikalapsen puutteessa. Pohjanmaalainen tilanpito ja oman maan tärkeys ovat tulleet tutuiksi Niskavuoresta alkaen, ja sama, suorastaan pakkomielteinen intohimo ja itsepäisyys näkyy Liisankin elämänkulussa. Liisa ei jätä tilaa, vaikka mies Kalle hamuaa leveämpää leipää ja tahtoo muuttaa Amerikkaan.

"- Notta ei. - Hä? Kalle yritti riuhtaista lyhdettä Liisan kädestä, mutta hän ei päästänyt irti. - Ei myyrä, ei lähretä. Ei. Kalle kiskoi lyhdettä, ja Liisa päästi äkkiä irti niin että Kalle oli kaatua selälleen. - Mikä perkeles sua vaivaa? Minä kaikkeni teen, jotta sulla olis hyvä. Jotta kakarat pysyys leiväs ja akat läskis. Ja sinä vaan simppaalet niinku häjyynen kakara."

Kalle lähtee, Liisa jää lasten kanssa tilanpitoon. Vuosi tai puolitoista, oli Kalle sanonut.

"Hän kulki tuvan ja navetan väliä, poikkesi aittaan tietämättä, oliko jossain jo olemassa kirje kapeana yhteytenä heidän välillään. Ehkä se oli jo matkalla hänen luokseen, ohut säie, jonka Kalle oli kutonut sanoillaan. Jonain päivänä se kohtaisi hänet hiekkaisella pihamaalla. Silloin tarina nytkähtäisi jälleen liikkeelle ja kaikki selittyisi rivien väleissä. Kalle oli pidellyt mustekynää ja kaivannut kotiin. Liisa pitelisi kirjettä kädessään ja tuntisi musteen tuoksun - ja rakkaus olisi vahvempi kuin meri."

Lapsilta ovat sylit vähissä, kun Liisan pikkusisko Sennikin muuttaa omilleen, kaupunkiin. Välillä Liisa on kateellinen Sennille, itselliselle, vaikka siskoaan syvästi rakastaa. Liisan työkuorma on valtava; lehmät, muut eläimet, viljat, normaalin huushollin pidon ja lastenhoidon ohella, ilman miestä lähes ylivoimainen urakka. Välillä lisätään pettua leipäjauhoihin, mutta nälkää ei perhe näe, vaikkei yltäkylläisyydessä eletä. Anoppi moittii, oma äiti sentään joskus auttaa.

"Liisa oli pidellyt hartioillaan tummia pilviä, niiden paksua loskaa. Kun äiti tuli tupaan, hän uupui eikä jaksanut pidellä sadetta, antoi sen langeta maahan saakka."

Vaikka Liisa on vahva, hän kaipaa Kallea syvästi. Harvenevat kirjeet eivät jaksa pitää toivoa yllä. Tarina herättää ärtymystä, suoranaista kiukkua. Ei kirjallisena teoksena, sillä sellaisena se on erittäin hyvä ja huolella tehty ja viimeistelty, teksti raikasta ja kaunista, tunteisiin vetoavaa ja todentuntuista. Vaan siksi, että  - kun kirjan laatua ei tarvitse miettiä - se saa keskittymään sisältöön: miksi ihmeessä me ihmiset panemme itsemme noin lujille? Miksi pitää raataa kädet verillä edes niukan elannon saamiseksi? Onko omaisuus niin tärkeä, ylitse muiden arvojen, olkoonkin kyse maasta, jota pidettiin suorastaan pyhänä? Miksei Liisa myynyt kaikkea ja seurannut Kallea Amerikkaan, palkolliseksi? Olisiko hän päässyt siellä helpommalla, olisiko ikinä päässyt koti-ikävästä ja isän perinnön hylkäämisen huonosta omastatunnosta?

Mieleen tulee Yuval Noel Harari: hän esitti kirjassaan, että maanviljelyksen keksiminen oli vaihe, jossa ihminen tuomitsi itsensä ikuiseen raatamiseen, omistamisen loukkuun. Liisan tarina on siitä kouluesimerkki, mutta oliko hänellä todellisia vaihtoehtoja - isän perintö oli pyhä ja hänen käskynsä laki, patriarkaatti vahva. Kalle jätti lapset vaimon hoidettaviksi rakentaessaan uraa muualla. Tunteista ei puhuttu eikä kirjoitettu: jos niin olisi tehty, olisiko käynyt toisin? Miksi puremme hammasta ja kärsimme mieluummin yksin kuin sanomme muutaman hellän sanan tai todellisen toiveen ääneen? Kuten huomaatte, kirjassa on paljon kiukuttavaa, mutta myös oppia tähän päivään antavaa. Siksi se kannattaa lukea, vaikkei historiasta niin innostuisikaan. Ja hienona näytteenä kotimaisen esikoiskirjallisuuden tasosta.

Ei tarina pelkkää mustaa pilveä ole, joskus pilkahtaa kirkasta pilven reunaa: "Elämä saattoi muuttua hujauksessa, mutta että hyvään, sitä oli vaikea uskoa." Vaikka suurimmaksi osaksi kyllä on, perinteinen kotimainen kärsimystarina, joka jo lähtökohtaisesti saattaa ärsyttää joitakuita, kuten itseäni siinä mielessä, etten halua vain ihailla Liisan tyyppistä vahvuutta. Kyllä, hän oli tavallaan sankari, mutta kaipaamme toisenlaisia sankareita, toisia keinoja kuin näännyttää itsensä työnteolla.

Mielessäni häilyvät viimeaikaiset synkät uutiset siitä, että nimenomaan nuorten naisten - Liisan ikäisten - mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet hurjasti. Ajaako elämäntapamme naiset jälleen Liisan kaltaisiin kamppailuihin? Emmekö ole oppineet mitään, kaikkine hienoine keksintöinemme ja vaurauksinemme? Halusiko kirjailija meidän ajattelevan tätä vai muistuttaa siitä, että elämä ei tosiaan ennen ollut parempaa, en tiedä, mutta ajatuksia tarina herättää, koskettaa. Ja myös siten lunastaa hienosti paikkansa kotimaisessa kirjallisuudessa.

Kenelle: Naisten roolia pohtiville, perspektiiviä hakeville, historiaa sietäville, esiäitien kokemuksista kiinnostuneille.

Muualla: Kirja hyväilee hiotulla ja naisen sieluun eläytyvällä tekstillään, sanoo Kirja vieköön -Riitta.  1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -Marile koki hurjaa tuttuuden tunnetta. Googlatessani löysin myös Ylen uutisen, jonka mukaan tarina mukailee kirjailijan isoäidin tosielämää Amerikanleskenä. 

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet. Otava 2019. Kansi Päivi Puustinen. 

Helmet-haaste 2020 kohta 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla.