Tyttöjä ja naisia Susanne Mauden ja Annastiina Stormin tapaan

Luin kaksi koskettavaa kotimaista kirjaa tytöistä, joista tulee naisia, mutta ei helpoimman kautta. 

Susanne Mauden Ennen kuin unohdat kertoo turkulaisesta Eevasta, ainokaisesta, jonka luokan uusi tyttö Sirkku ottaa ystäväksi. Ystävän kanssa jaetaan kaikki, kissakarkeista hävettävimpiin kokemuksiin. Sirkusta tulee vuosien myötä lähes perheenjäsen Eevalle, joka ihastuu Mattiin. 

"- Ootko sä siitä kiinnostunut? Oikeasti? Sirkku kysyy. - Mähän sanoin jo, etten tiedä. - Olet siis. Et vaan uskalla myöntää. Pelkuri. - Enkä ole. - Oletpas. Mutta ei se haittaa. Mä olen silti vähän kateellinen. - Mistä? - Mitäs luulet? Kerro nyt uudestaan kaikki mitä tapahtui. - Eikö me voitais jo puhua jostakin muusta? - Itse aloitit. Ja hei, aattele, eikö olis kivaa, jos sä olisit Matin kanssa ja mä Antin kanssa, me voitais tehdä kaikkea yhdessä?"

Sirkku tietää, mitä Eevan ja Matin välillä tapahtuu, myös sen, miksi Eeva muuttaa äitinsä kanssa Kuopioon ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Eeva kuitenkin palaa Turkuun opiskelemaan, aikuistuu ja haluaa perustaa perheen, tavallaan. Sirkun kanssa välit ovat menneet poikki. Käy kuitenkin ilmi, että Eevan äiti on koko ajan pitänyt Sirkkuun yhteyttä, ja tämän lapsiin, joita on tulossa kolmas, kun Eeva viimein suostuu tapaamaan entisen ystävänsä pitkästä aikaa uudestaan. Pääseekö menneisyydestä ikinä eroon, ja pitäisikö?

Vetävä, realistinen ja kikkailematon tarina, joka herättää haikeutta ja liikutusta. Tytöt ovat keskenään erilaisia, mutta todellisia ja samastuttavia molemmat. 

Kenelle: Kaikenikäisille naisille, ystävänsä hukanneille, kasvutarinoiden ystävälle. 

Muualla: Vaikuttava ja todella hieno, sanoo Kirjanmerkkinä lentolippu -blogi.

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat. Gummerus 2020. 

Lukukappale kustantajalta.

Mikä on pahempaa kuin kaikkein pahin? Se on kaikkein pahimman pelko, Alisa miettii.

Tämä mahtavan mainio kirja on jäänyt minulta viime vuonna huomaamatta; onneksi kaveri tyrkkäsi sen käteeni. Alisan äiti on kuollut, mutta on tiiviisti mukana, kun Alisa lähtee selvittelemään äitinsä tarinaa, sukunsa tarinaa ja tietysti ensisijaisesti omaa tarinaansa Hukan kylään Joensuun ja Juuan välille. Alisa on kirjailija, joten hän tekee tarinasta kirjaa. 

"Ja kaikkein hienointa olisi, että saisin samalla kirjoitettua itselleni sellaisen syntytarinan, jota lukiessani voisin uskoa äidin halunneen minut, rakastaneen minua ja iloinneen olemassaolostani. Mutta sellaisistahan minä en päätä. Tarinoilla on omat polkunsa, joita minä voin vain kynäni kanssa seurailla."

Kun faktoja on vaikea jäljittää ja edesmenneiden ajatuksia voi vain aavistella, kirjailija käyttää tarinan täydentämiseen satuilua, olihan hänen äitinsä Lumikki. Teksti täydentyy Alisan nykyhetken tutkimuksilla, unilla (kerrankin kirjassa osuvia!), kuvitelmilla sekä ilolla ja ikävällä Samulia kohtaan, tuskailuilla siitä, olisiko tehtävä lapsi ja jos, niin miksi? Ja tietysti Alisan tapaamilla ihmisillä nuokkuvassa kylässä ja sen majatalossa. Sekä sudella.

"Vauvat ovat ihmistaikinaa. Heillä ei ole sanoja, he eivät kerro tarinaa ja ovat siten kadehdittavan vapaita olentoja. Tilanteiden muuttuessa he eivät ajaudu kriisiin joutuessaan selittämään itseään uusiksi." 

Alisan oma kriisi näyttäytyy myös todellisuudesta irtautumisena, jota hän Samulille myöntää hieman kokevansa. Pitäisin tätä taiteilijan ominaisuutena; eikö kirjailijan nimenomaan kuulu tehdä niin? Lumikki ja kääpiöt elävät hänen mielessään, samoin Nevalainen ja Siiri, edeltävät sukupolvet. Huonommuudentunne on vaivannut Alisaa aina, naiseus on hänelle ollut vaikeaa. Mistä se kumpuaa?

"Onnistuin epäonnistumaan kaikessa, mikä sukupuoleeni liittyi."

Kyllä, asioita selviää; tarina valmistuu, ja nautinnollisuudellaan riemastuttaa lukijan. Vaikka Alisa pohtii syntyjä syviä ja vakavaksi vetää välillä, ei kirjan yleisvire ole synkkä, vaan taitava teksti tarjoaa myös huumoria, kauneutta ja iloisia yllätyksiä. 

Annastiina Stormin edellinen kirja Me täytytään valosta voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon 2017. 

Kenelle: Nokkelan ja omaperäisen tekstin ystäville. 

Muualla: Kutkuttava tarina, joka liikkuu usemmalla aikatasolla ja kulkee arvamaattomia ja askelista neitseellisiä polkuja, kuvailee Omppu Reader why did I marry him -blogissa.

Annastiina Storm: Kerro, kerro. S&S 2019. Kansi Emma Strömberg.

Annastiina Storm: Me täytytään valosta. Mielenterveysviikko.

Vietämme parhaillaan valtakunnallista Mielenterveysviikkoa. Teemana ovat tänä vuonna työelämän haasteet. Ei tarvinne perustella noston tärkeyttä, kun muistaa uutisoinnin siitä, miten mielenterveyden ongelmat keikkuvat kärjessä kansaa sairauseläkkeelle ja sairauslomille viejänä. Vaikka tilanne on kohentunut - eläköityminen on vähentynyt - ei se vieläkään hyvä ole. Olemme jotenkin onnistuneet rakentamaan itsellemme ympäristön ja työelämän, jota psyykemme ei kestä!

Olen etuoikeutettu: minulla on koko aikuisen ikäni ollut käytettävissäni työterveyshuolto, lääkäreineen ja psykologeineen. Keskustelu- ja muuta apua saa nopeasti, jos tarve on, ja tästä olen kiitollinen. Olen myös palveluja hyödyntänyt kainostelematta. Vaikeimpina aikoina on tarvittu nukkumiseen kemiallista tukea, puhumisesta on ollut hyötyä. Ehkä suurin helpottava tekijä on tieto siitä, että jos en pärjää, apu on lähellä. Mutta läheskään kaikilla ei näin ole. Ja se on pahinta. Suuri osa ihmisistä, lähelläni ja kauempana, ei kuulu piiriin, joka saa lääkäriajan tunnin kuluttua varauksesta. Mieli on saanut murtua "rauhassa" loppuelämäksi, vanhuksena, aikuisena tai nuorena, joka ei edes ole ehtinyt työelämään. Lasten ja nuorten tilanne on kipein ja surullisin; vaikutukset ovat nähtävissä työelämässä myöhemmin.

Annastiina Storm kertoo perheestä, jolla ei mene loistavasti. Silja ja hänen pikkuveljensä Santtu sinnittelevät arvaamattoman isän ja väsyneen äidin hoivissa miten taitavat. Isä viipottaa viinanhuuruisilla reissuillaan ja pelottaa perheenjäseniä kotiutuessaan. Hoivaaminen unohtuu joskus, ja lapset jäävät kaksin: he tukeutuvat toisiinsa ja mielikuvitukseen, sillä turvallisia aikuisia ei ole. Storm kuvaa hienosti lasten yksinäisyyttä ja turvaverkon puuttumista. Saarnaamatta, kertomalla isovanhemmista ja tädistä, joilla on muuta mietittävää kuin lasten hyvinvointi. Taustansa on toki heilläkin, mutta miten se auttaa näitä lapsia nyt?

Sydäntä särkee lukea lapsen kiintyminen kehen tahansa aikuiseen, joka osoittaa ystävällisyyttä. Ja asioiden ihmettely, mutta lojaalisuus perheelle. Ukki ja poika lähtevät aamukalaan, ollaan niin miehissä, että. Siljan jäämisestä mummin kanssa Santtu pohtii: "Mummi voisi kyllä joskus kysyä, mitä Silja haluaa leikkiä, mutta ei se taida uskaltaa, koska Silja haluaisi taas jotain sellaista mikä mummille ei sovi ja taas sille tulisi paha mieli."

Santtu itse pelkää isää niin, että pissa tulee housuun. Silja muutaman vuoden vanhempana kokee ahaa-elämyksen tätiään miettiessään: "Mervillä on ihan eri elämä, jota isä eikä äiti eikä kukaan muu osaa. Mieleeni lähtee vyörymään niin iso ajatus, että unohdan pisarat ja kaikki: voisinko minä opetella Mervin elämää? Yhtäkkiä tunkkainen auto onkin täynnä valoa ja ilmaa ihan kuin katto olisi lähtenyt irti."

Santusta tuntuu, että hänellä on mahassa reikä. Äidilläkin kai on, koska pikkuveli pääsi sieltä tippumaan. Sisarukset yrittävät auttaa veljeä löytämään kotiin. Äidistä ei ole apua, sillä hän ei jaksa.

"Annan itseni mennä. Päästän lankoja käsistäni: elämänlanka, kodinhoitolanka, äitilanka, vaimolanka, sukulaislanka, ruokalanka, puhumisenlanka. Antaudun kyytiläiseksi."

Koskettava, todellinen ja kauniin ilmavasti koottu tarina, joka on liian tavallinen ja siksi niin tärkeä. Miten pystymme elämään, kun eväät ovat olemattomat? Parasta kirjallisuutta ei tee aiheen erikoisuus tai tavallisuus, vaan kertomisen tapa. Takakannen tekstejä olen tuskaillut aina - vältän niiden lukemista, mutta nyt uteliaisuudesta luin, mitä asioita se nostaa, olemmeko samoilla linjoilla. Emme ole. Anteeksi laatijalle ja kustantajalle, mutta harvinaisen hölmö teksti jopa takakansitekstiksi. Kirjan nimikään ei tee oikeutta sen sisällölle (tuntuu liian valoisan markkinoinnilliselta ja ehkä muistuttaa liikaa Me halutaan uudet nimet -kirjaa).

Kirja on hieno, osuu olennaiseen ja satuttaa. Esikoisromaaniksi sitä ei lukiessa muista, niin valmis ja aito se on. Tekstin viilaus ja viimeistely on osattu lopettaa juuri oikeaan kohtaan.

Kenelle: Arkisen ystävälle, lapsista välittäville, kotimaisen lukijalle. 

Muualla: Vaikuttava esikoisteos, sanoo Tekstiluolan Tuomas ja tarjoaa pitkän analyysin sekä lisää linkkejä. Kuten mainion jutun Ompun blogissa.

Osallistun postauksella Mielenterveysviikkoon, josta kertoi ja josta haasteen heitti Suketus.

Annastiina Storm: Me täytytään valosta. S&S 2017.