Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Eräs ihminen palaa synnyinkotiinsa pikkukunnalle, kun vanhemmat ovat kuolleita ja hän itse asunut kaupungissa kauan, opiskellut ja tehnyt töitä. Varsinainen muistojen bulevardi, tuo entisen tehdaspaikkakunnan ammoin päällystetty ja nyt repaleina retkottava tie, jota eräs ihminen kulkee ja tuntee olevansa muualta. Viime vuosituhannella kukoistaneen kylän meno on ihmisen silmin kotimaista hidastettua elokuvaa, verkkaista ja sulkeutunutta.

"Harvoin autokaan kulkee ohi. Vain muutama. Autossa aina yksi kappale paikallista ihmistä. Hidastaa, katsoo pitkään, paikallisuus rehottaa pellin sisällä."

Siinä missä Kaikkien menetysten äiti kuvaa hätkähdyttävästi äitiyttä ja äitisuhdetta, tässä kirjassa käsittelyssä on isä. Kun eräs ihminen asettautuu autioon kotitaloon, jotain alkaa tapahtua mielessä, mielelle.

"Se minussa, joka meni kauas, lähti täältä, se alkoi suhteuttaa kokemaansa näkemäänsä, se huomasi, että toisilla on toisenlaista, minulla oli erilaista, ei muut ihmiset kaivele kuoppia kaiken aikaa niin kuin perheeni, se minussa, joka etääntyi hitaasti siitä mitä oli, siitä isän maailmasta, tästä maailmasta täällä, se minussa, joka pääsi pois, lähti ja pääsi pois, se on alkanut vaimentua. Minuun on imeytymässä tämä paikka sen tilalle, se imeytyy minuun koko ajan."

Ihmiseen imeytyy muutakin, kuten viinaa, sillä isäänsä muistellessaan hän toistaa tämän rituaaleja juomisineen, retkottamisineen, äkkipikaisuuksineen, kuopan kaivamisineen. Onko sellainen koulutetun ihmisen tapa käsitellä menneisyyttä? 

"Säikähdän, kun poliisiradio särähtää päälle kaapin päällä. Sanoista ei saa selvää, joku siellä rätinän takana piilee.
- Hys, suhisee isä, joka seisoo alasti keittiön oviaukossa.
Tämä ei tapahdu, tämä on jo tapahtunut.
Polisiiradio hiljenee kuin ääni uppoaisi vuoren sisään. Isä menee säätämään asemaa, jota ei enää löydy. Isä lyö seinää kämmenellä ja kääntyy.
- Sillä siunaamalla sekunnilla ku sinä saavut, menee kaikki pieleen.
Isä kulkee eteiseen.
- Nyt mä menen tappamaan itteni, sanoo isä ja paiskaa oven perässään."

"On mukava muistella menneitä."

Marjo Niemen proosa on voimakasta, taitavaa ja pakahduttavaa. Siinä ei sydän romanttisesti väräjä eivätkä perhoset lentele kevyesti vatsassa, vaan on sydänkohtauksen vaara ja oksettaa. Ja väliin pilkahteleva musta huumori naurattaa. Jos lukija on iässä, jossa muistojaan uskaltaa jo kurkata ja jos lapsuus ei ole ollut Muumitalossa, jotain samastuttavaa tai vähintään koskettavaa saattaa löytyä.

Eikä lukeminen tee pahaa muillekaan, jos haluaa ymmärtää, mitä tarkoittaa käytännössä talouslama, rakennemuutos tai luokkanousu. Minäkertojan lisäksi tapahtumia kommentoivat aaveet ja muut edesmenneet, ehkä myös talossa joskus elänyt eräs pieni ihminen, joka nyt on iso.

"Sinä lähdit ja luulit olevasi jotain muuta kuin olit. Sinä et uskonut, mitä sinulle sanottiin, se oli totuus mitä täällä sinulle sanottiin, että ei sinusta siihen ole, mitä oikein itsestäsi kuvittelet, ei sinusta ole muualle, et sinä siellä pärjää, älä mene sinne, kun me saadaan sitten hävetä."

Häpeään kasvatetun on vaikea muuttua ja sukupolvien kuilu on pohjaton kuin isän mieli; jos sinne heittää jotain, mitään ei kuulu varmistukseksi perillemenosta, kirja toteaa. Huonot muistot isästä ja kaikesta olisi tarkoitus jättää taakse, mutta se ei taida onnistua.

"Teutaroi siellä, teutaroi täällä, mutta sitten tuli kauhu, kun asianlaita tuli vastaan, ja sitä huomaa, ettei voi ottaa jotain mutta jotain jättää, ei mene niin. Kaikki tulee."

Veli sentään on, vai onko ja mitä siitä on sitten hyötyä. Korpin sisarukset tuovat mieleen Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo -kirjasta alkaneen koleankarmean mutta mutta oudosti samalla hauskan trilogian. Yhtä seikkailullisia ei Suomessa olla, mutta Niemellä on taito iskeä lukijan tajuntaan toisin keinoin, terävämällä leipäveitsellä. Samanlaista kosketusta olen kokenut muun muassa Elina Hirvosen romaaneissa, laman runtelemaa työläisarkea taas on kuvannut hienosti myös muun muassa Noora Vallinkoski. Marjo Niemi on kirjassa hyödyntänyt omia kokemuksiaan, kuten kirjailijat aina, mutta paikkakunta ei ole yksi yhteen minkään tietyn kanssa ja teos on fiktiota. 

"Voitte poistua, milloin haluatte, keskeyttämättä mitään."

Sellainen sota sitten. Pään sisäinen, eikä maksa paljon. Seuraukset ovat puolestaan oma juttunsa.

Aiemmin Marjo Niemeltä:

Kaikkien menetysten äiti

Kuuleminen
Ihmissyöjän ystävyys
Miten niin valo

Ryhmäteatteri: Se saattaa olla ihminen
KokoTeatteri: Norminäytelmä

Ihmissyöjän ystävät -bändi esitti musiikkina Runokuussa 2019 Harry Salmenniemen novellin Mies ei vastaa

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva. Teos 2025. Kansi Pauliina Mäkelä.

Ryhmäteatteri: Se saattaa olla ihminen

Marjo Niemen tiedän monipuoliseksi ja persoonalliseksi taiteilijaksi, jonka töitä olen seuraillut kirjasta Miten niin valo saakka; lempparini on Kaikkien menetysten äiti kanveesiin lyövässä intensiivisyydessään. Olenpa käynyt hänen bändinsä keikallakin (Ihmissyöjien ystävät) ja katsonut ainakin yhden hänen käsikirjoittamansa näytelmän aiemmin.

Helppoja eivät hänen teoksensa ole, mutta ei ole ihmismielikään helppo ymmärrettävä. Eikä eläminen ylipäänsä. Ryhmäteatterin näytelmän teemoja ovat (tulkitsen) itsekäs aika, jota elämme, syyllisyys, selviytymiskeinojen hapuileva etsiminen, auttaminen. Ja muisti.

Päähenkilö on kirjailija Elli, jonka kirjoittaminen takkuaa. Hänen ystävänsä Sonja on kuollut, ja vasta sen jälkeen Elli saa tietää tästä asioita, joita hän ei ole aavistanutkaan. Vaikka Sonja tuki Elliä monin tavoin, niin taloudellisesti kuin etenkin henkisesti, löytämään oman alansa ja lokeronsa yhteiskunnassa, Elli huomaa kauhukseen olleensa itsekäs ystävä, joka otti enemmän kuin antoi. Toinen tärkeä ystävä on Sami, Sonjan veli - onko Elli yhtä itsekäs suhteessa häneen? 

Emmekö hoksaa vai emmekö vain halua nähdä epämiellyttäviä asioita, itsestämme tai ympäristöstä? Välimereen hukkuvat pakolaiset kelluvat vieressämme: eräs, Maria, löytyy merestä elossa mutta muistinsa menettäneenä. Tohtori Mauri yrittää auttaa Mariaa sairaalassaan, joka on lakkautusuhan alla. Niin, soten säästöt.

Maurin työhuone pitäisi siivota, tyhjentää. Työhuone on iso puuvene, joka on täynnä tutkimusmateriaalia; se on Maurin pakopaikka. Näen jotenkin vertauskuvallisena kirjoja pursuavan huoneen, joka on menossa alta - kuin tieto ja vanhanaikainen käsite, sivistys, oltaisiin heittämässä roskakoriin. Siitä puheen ollen: roskakohtaus Ellin äidin luona on huima!

Etsivä Jauhonen tutkii Marian tapausta. Onko tämä menettänyt oikeasti muistinsa vai teeskenteleekö? 

Näytelmä antaa teräviä näytteitä Marjo Niemen kirjoittamisesta ja ajatuksista ajankohtaisista teemoista, mikä ilahduttaa hänen tekstejään lukeneita ja niistä pitäneitä. Näytelmänä kohtaukset tuntuvat erillisiltä enemmän kuin selkeästi etenevältä kokonaisuudelta; ehkä flow puuttuu tarkoituksella, eihän Niemi kirjoissakaan lukijaa helpolla päästä. Tai sitten en vain tajunnut kaikkia viitteitä, jotka olisivat sitoneet kaiken yhtenäiseksi. Pitäisi lukea kirja.

Ei se katsomista haitannut, niin kovat tekijät ovat asialla, katso nimilista alla. Ohjaaja Jaanisoo on oikea valinta tähän tuoreessa otteessaan, jota näin jo Q-teatterissa. Esillepano on kiitettävä, näyttelijöistä etenkin Robin Svartströmin esittämä Mauri on luonteva roolissaan, jonka hän konkarina saa näyttämään helpolta. Hämmästyttävästi monet, kuten Minna Suuronen, myös hoitivat musiikkipuolen! Vaatteita vaihdettiin hauskasti lavan edessä eikä takana. 

Vielä ehtii: näytelmää esitetään maalis-huhtikuun ajan. Tuoreen ja taitavan teatterin sekä ajankohtaisuuden ystäville! Uskon, että moni voi samastua Elliin, ehkä tehdä oivalluksia. Yleistunnelma jää rankoista asioista huolimatta toiveikkuuden ja mustan huumorin puolelle.

(P.S. Intoilen jo tulevaa kesää: Ryhmiksen perinteinen kesäteatterinäytelmä Suomenlinnassa on Pinokkio, pääosassa pitkän nenän saa Mikko Kauppila!)

Ryhmäteatteri: Se saattaa olla ihminen. Ensi-ilta 8.2.2025.

Käsikirjoitus Marjo Niemi

Dramaturgit Heini Junkkaala sekä UNTOn Elina Snicker ja Antti Hietala

Ohjaus Anna Jaanisoo

Rooleissa

Minna Suuronen 
Robin Svartström 
Annimaria Fabritius
Anssi Niemi
Laura Rämä

Esitysdramaturgi Rasmus Arikka (oli muun muassa Q-teatterin Tuvi Toas eli pulu huoneessa -näytelmän ja Turun Kaupunginteatterin Tiranan sydämen dramaturgi sekä kirjoittanut Homoromaanin )

Lavastussuunnittelu K Rasila
Pukusuunnittelu Hilla Ruuska
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu ja musiikki työryhmä

Kuvat: Ryhmäteatterin kuvapankki

KokoTeatteri: Norminäytelmä

Kuvassa:  Cristal Snow, Cécile Orblin, Jani Toivola, Petriikka Pohjanheimo. Kuva: Heidi Bergström.

Vähän hirvitti mennä katsomaan Marjo Niemen tekstiä näyttämöllä: niin intensiivisia ja vahvoja hänen kirjansa ovat, että kolmen tunnin (väliaikoineen) esitys saattaisi olla uuvuttava. No, ei ollut. Voima kyllä välittyy yhtä hienosti lavalta kuin kansien välistäkin, kiitos osaavan näyttelijäkunnan.

Norminpurkutalkoot parhaimmillaan, aiheina sukupuolisuus ja seksuaalisuus: räväkkää ja riemullista mutta myös surullista tarinaa siitä, miten tietyt normit rajoittavat ja hankaloittavat elämää. Perusajatuksena se, miten turhaa piukka normitus on. Odotukset ja suorituspaineet koskevat niin heteroita kuin homojakin, eikä näytelmä sen kummemmin arvota kumpaakaan ryhmää, vaan näyttää, millaisia tilanteita normien ja oletusten olemassaolo saa aikaan.

Esitys leväyttää lavalle niin arkisia hetkiä kuin mielikuvituksellisia ajatuskulkuja viihdyttävästi ja vauhdikkaasti. Huumoria on mukana paljon, ja vaikka ilmeisimpiä hahmoja ja tilanteita esitetään  korostetusti maalaillen, näytelmä ei missään kohtaa vaivaannuta. Upea suoritus. 

Rekvisiitan ja tekniikan kanssa ei kikkailla turhia, vaan ne tukevat hienovaraisesti näyttelijöiden tulkintaa. Joka on erittäin fyysinen ja moninainen. Kullakin näyttelijällä - onko heitä tosiaan vain neljä! - on kymmeniä rooleja, jotka he vetävät vahvalla ammattitaidolla ja niin rehellisen luontevina, että melkein unohtaa katsovansa "näyttelijöitä" - vaikka siitä kyllä muistutetaan ajoittain. Näytelmä on tietoinen itsestään ja opastaa hetkittäin lähes luentomaisesti mutta kumma kyllä, ei silti tylsästi eikä nolosti. Tilanteista löytyy jokaiselle jotain tuttua, uskon, sillä kirjo on laaja, koululaisten ilmiöopetuksesta sukulaistapaamisiin, rivarinpätkähaaveilusta taloyhtiön kokouksiin. 

Perushetero Jorma-setä naurattaa, olemistaan tuskaileva tyttö liikuttaa. Normien kurimuksessa "pieleen voi mennä, vaikka vain seisoisi paikallaan." Voisiko vain saada olla se, joka on, ja tulla silti hyväksytyksi? Katsojaa viedään tunnelmasta toiseen vauhdilla ja taidolla, herätellään ja ravistellaan ajatuksia terveellisesti ja tarpeeseen, valitettavasti edelleen. Kyseenalaista, älä oleta, näytelmä sanoo. 

Teksti ja ilmaisu ovat hienosti yhtä. Tärkeä aihe, huippuosaava toteutus ja kovan tason näyttelijät, viihdettä ja fiksuja ajatuksia - mitä enempää voisi teatterilta toivoa? No sitä, että esityksen näkisi mahdollisimman moni. Voima-lehti suositteleekin sille valtakunnallista kiertuetta, mahdollisimman monien koululais- ja eläkeläisryhmien katsottavaksi. Lisään: myös opettajien, päättäjien ja poliitikkojen olisi hyvä nähdä tämänkaltaista teatteria. Lukupinon Simo sanoo näytelmän puhuvan teemoistaan kiertelemättä ja olevan läpikotaisin hauska sortumatta farssimaisuuteen. 

Lisätietoja teatterin sivuilta, vielä muutamia esityksiä tulossa. 

Marjo Niemen kirjoista:

Kaikkien menetysten äiti

Kuuleminen

Ihmisssyöjän ystävyys

Miten niin valo

KokoTeatteri: Norminäytelmä. 

Teksti Marjo Niemi

Ohjaus Anna Veijalainen
Näyttelijät Cécile Orblin, Petriikka Pohjanheimo, Cristal Snow, Jani Toivola
Dramaturginen apu Heini Junkkaala
Koreografia Metsälintu Pahkinen + työryhmä
Valosuunnittelu Ellen Virman
Äänisuunnittelu Laura Palanne
Pukusuunnittelu ja -ompelu Virve Karoliina Balk
Pukuompelija- ja puvustusharjoittelija Kai Salo
Videot Laika Lillén
Graafinen suunnittelu ja kuvat Heidi Bergström
Tiedotus ja markkinointi Sini Salo

Finlandia-spekulointia! Pirkko Saisio: Passio.

Mikä sen hauskempaa kuin miettiä vuoden parhaimpia kotimaisia kirjoja - ja spekuloida kirjakisojen voittajista! Huomenna julkaistaan Finlandia-palkintojen saajat ja spekulointi jatkuu siihen saakka (seuraa kirjabloggarien somea), viikonloppuna 4.12. julkaistaan Tulenkantaja-voittaja, 9.12. Savonia-palkittu. 

Mitä näitä muita on: Runeberg-palkinto helmikuussa, parhaan suomennoksen Agricola-palkinto maaliskuussa, molemmat edellisen vuoden töistä. Lasten ja nuorten kirjoille on monia muitakin palkintoja kuin Finlandia. Kirjasomen oma äänestys, Blogistanian Finlandia, tehdään alkuvuonna. HS:n esikoispalkinto myönnettiin jo, ja aiheesta, Meri Valkamalle. Lisää palkintoja löytyy esim. Piki-verkkokirjaston sivulta. Kattavin listaus lienee Wikipediassa. 

Mutta jos nyt keskitytään aikuisten kaunokirjallisuuden näkyvimpään, rahallisesti suurimpaan ja myös siten kirjailijoille vaikuttavimpaan palkintoon: olen lukenut Finlandia-ehdokkaista neljä kirjaa kokonaan, kahdesta puolet.

Matias Riikosen Mataran jätin kesken. Niin hieno kirjoittaja kuin hän onkin, lasten roolileikin maailma ei puhutellut minua, kaikesta hyvästä huolimatta. Olisin toivonut Riikosen olevan ehdokkaana vuonna 2019, jolloin ilmestyi hurmaava Iltavahtimestarin kierrokset.

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto, tuo himmeli ja hämähäkinverkko kirjaksi, riemastutti. Se saisi mieluusti mielestäni voittaa, vaikka Viikilä on jo kerran saman palkinnon saanut, Akvarelleilla Engelin kaupungista. Hyvä kysymys on, onko reilua, että sama henkilö voi osallistua, jopa voittaa useamman kerran. Mutta mikä olisi peruste sille, ettei loistokirja olisi loisto, vaikka palkinto olisi jo takataskussa? Olen ollut huomaavinani, että palkinnon joskus saa kirja, joka ei ole tekijänsä paras, joten olen tulkinnut kisan enemmän urapalkinnoksi kuin yhden kirjan nostoksi. Luulen, ettei tuomaristokaan aina ole aivan varma - eikä ainakaan joka vuosi vaihtuva diktaattori - kumpaa palkitaan. Uraa vai yhtä teosta? 

Rosa Liksom sai Finlandiansa vuonna 2011 kirjastaan Hytti nro 6. Väylä on jo valittu tämän vuoden voittajaksi Varjo-Finlandia-äänestyksessä, johon saivat osallistua kaikki kansalaiset ja lukijat. Diktaattorin saattaa olla vaikea sivuuttaa kansan mielipide, mutta tämän vuoden diktaattori Zaida Bergroth tuskin pelkäisi yllättää. Helsinkiläisenä karja ja Lappi tuskin ovat hänen sydäntään lähinnä, vaikka tytön kasvutarina varmasti kiinnostaa, ehkä myös tarinan elokuvalliset mahdollisuudet. Mutta mahdollisesti hän taiteilijana kuitenkin pitää kokeellisemmasta? 

Siihen katsantoon sopisi Viikilän lisäksi Marjo Niemi ja Kuuleminen. Tämä saattaa hyvinkin olla voittaja, kirja on hillitön, hullu, terävä ja hauska. Mutta vielä enemmän tuota kaikkea (ja lisäksi pohjattoman surullinen) oli Marjo Niemen edellinen, intensiivisyyttään koko ajan kasvattava Kaikkien menetysten äiti. Se voisi saada palkinnon takautuvasti! Voisiko kategorioihin lisätä sarjan "Palkinnot, jotka olisi pitänyt jakaa"? 

Joel Elstelän Sirkusleijonan mielestä bloggasin juuri, ei lisättävää. Mutta mitä ehdokaslistalta puuttuu? Sillä onhan selvää, etteivät valitut kuusi ehdokasta voi olla absoluuttisesti parhaita - sellaiselle ei ole kriteereitä - vaan valinta riippuu aina valitsijoiden mieltymyksistä. Ja omat mieltymykseni sanovat, että:

Ihmettelen isosti Anneli Kannon Rottien pyhimyksen puuttumista listalta. Se on hurmannut lukijat, myynyt hyvin ja saatellut sadat lukijat fyysisesti Hattulan kirkkoa katsomaan. Mahtaako olla ketään, joka ei kirjan luettuaan olisi Pelliinan puolella ja hämmästelisi tuota historian aikaa ja sen meille edelleen näkyviä tuloksia? Yksi kuudesta vuoden parhaasta, jos ei parhain, jos minulta kysytään (ei kysytä).

Tilanne muistuttaa vuotta 2016, jolloin lukijoiden suosikki, Minna Rytisalon Lempi, ei päässyt ehdokkaaksi. Niin väärin sekin! (Lisätään edellä keksittyyn uuteen F-palkintojen kategoriaan.) 

Tämän vuoden ehdokkaisiin olisin nostanut Emma Puikkosen Mustan peilin. Se on viisas, ajankohtainen ja ajatteluttava, kaikin puolin pätevien romaaniominaisuuksiensa lisäksi. Pakenemmeko  historiaan - jota edustavat ehdokkaista Elstelä, Saisio, Liksom ja Riikonenkin tavallaan - kun emme uskalla katsoa nykyisyyttä tai tulevaa? 

Jos Finlandia-säätiö julkaisisi pitkän listan, vaikkapa 12 kirjaa, jo aiemmin, vaikka paria viikkoa ennen varsinaista, suurempi määrä kirjoja saisi näkyvyyttä. Keneltä se olisi pois? Media julkaisee ehdokkaat joka tapauksessa, ne saisivat lisää kirjoitettavaa, me lukijat enemmän jännitettävää, kirjat kysyntää. Toki valitsijoiden lukuaikataulu saattaisi tiivistyä, osa kirjoista jäädä kisasta pois, jos ilmestymisaika osuisi liian myöhään. Toisaalta, lukijoita ei haittaisi aikaisempi ilmestyminen. Joulumarkkinoilla parhaat kirjat olisivat silti kova sana, lisänäkyvyys buustaisi myyntiä. Kirja-alan sesongit ovat vanhat ja vakiintuneet, ehkä niitä voisi ravistella hieman. (Toinen, palkintoihin liittymätön toiveeni olisi kirjamessujen sijoittaminen pitkin vuotta nykyisen syyssuman sijaan.) 

Leikin, että pitkä lista on olemassa. Lisään sinne heti myös Katja Kallion Tämän läpinäkyvän sydämen. Mitä muita? Juha Itkosen Kaikki oli heidän ja Taina Latvalan Torinon enkeli ovat tekijöidensä parhaita. Esikoisista Joonatan Tolan Punainen planeetta ansaitsi jonkin palkinnon tai ainakin ehdokkuuden. Oliko siinä jo kaksitoista...

Mutta olen unohtanut täysin jännityksen ja dekkarit! Niin ovat kyllä Finlandia-valitsijatkin. Tuo kirjallisuudenlaji on jo niin suuri, että se ansaitsisi oman kategoriansa, jos sitä ei katsota sopivaksi kaunoon. Kirjailijoita löytyy kymmeniä tai satoja, lukijamäärää en tiedä, mutta somen ja muun median perusteella se on suuri. Suomalaiset dekkaristit ovat näyttäneet kyntensä kansainvälisestikin. Tälle listalle nostaisin ainakin Martta Kaukosen trillerin Terapiassa, ja vaikea olisi ohittaa Arttu Tuomista ja keitä heitä nyt on, tätä genreä en itse lue kovin paljon. Tuomas Niskakankaan Roihu koukutti alkuvuonna. 

Pirkko Saision Passiosta olen kuunnellut nyt hieman yli puolet. Se kulkee pitkin Eurooppaa, kertoo erilaisten ihmisten elämänkohtaloista (ja nimensä mukaisesti heidän kärsimyksistään, ehkä iloistaankin), pulppuaa tarinoita nuorista, vanhoista ja keski-ikäisistä, miehistä, naisista, rikollisista ja pyhistä, eri ammattien edustajista ja eri uskontojen tunnustajista. Tarinoita yhdistää sukupolvilta toisille siirtyvä koru, joka lähtee ajallisesti ja kilometrimäärällisesti pitkälle matkalleen 1400-luvun Firenzestä, kuulemma Suomeenkin päätyen.

Ihmisten ja kohtaloiden kirjo on laaja, mikä lienee yksi kirjan viesteistä. Heidän (meidän) syynsä toimia, kuten toimivat, ovat kirjavia kuin räsymatto. Raidat tässä matossa ovat suorassa, Saision määrätietoinen eteneminen, mutta erimittaisia, yllättävän värisiä (usein tummia) ja erilaisista aineksista kudottuja. Uskonnolla on suuri rooli, kuten ihmisten elämässä on ennen meidän aikaamme ollut. 

Koska minulla ei ole paperikirjaa, vaan kuuntelen sitä kirjailijan itsensä miellyttävällä, tummalla ja selkeällä äänellä luettuna, on pakko myöntää, että osa menee ohi. Kun joku keskeyttää välihuutelulla, kun oma ajatus ei pysy kuuntelussa, kun tarina vähänkin luiskahtaa epäkiinnostavan puolelle (ja pituudessaan se niin tekee välillä väistämättä). Mielipide ei ole niin paneutunut kuin paperikirjan kanssa. Aluksi ihmettelin erilaisia tarinoita ja etsin yhtymäkohtia, kunnes vain koukutuin kuuntelemaan enempiä miettimättä. Mutta pitkiä ja perusteellisia tarinat ovat, eikä keskittyminen aina pysy kirjassa, vaikka teksti on komeaa. Tällä kertaa rönsyävää ja komeilevaa, kuin näytteenä siitä, että ammattikirjailija hallitsee tyylin kuin tyylin. Eipä siihen ole vastaansanomista.  

Kenelle: Euroopan, historian, ihmisten ja runsaiden tarinoiden ystäville. 

Muualla: Saisio on kirjoittanut huikean romaanin, sanoo Satunnainen ohilukija.

Pirkko Saisio: Passio. Siltala 2021. Lukija: Pirkko Saisio. 

Marjo Niemi: Kuuleminen

Titta K on jonkinlaisessa murroksessa oman olemisensa kanssa. Luontevaa siis on vetäytyä miettimään asioita omaan rauhaan, vaatekomeroon. Puoliso ei ymmärrä, vaan häipyy, vaikka rakastamisen puute ei Tittaa vaivaa. Moni muu asia kyllä.

Tekee ehdottomasti hyvää joskus maustua omassa liemessään ja sanoa kaiken juuri niin kuin se on, ja niin juuri Titta tekee. Hän kirjoittaa kirjeitä, joissa pohtii asioita ja suunnittelee tulevaisuuttaan. Miten eteenpäin?

Kirjeitä on kahdeksan, ne alkavat rakkaudesta ja päättyvät rahaan (miten surullinen kehityskulku). Sota-aiheisessa kirjeessä hän kertoo kasvatuksestaan, joka opetti maailman olevan turvaton ja väkivaltainen paikka, jossa on hallittava selviytymistaidot (näihin kuuluu mm. 20 kilon tarvikepakkaus sekä käyttövalmis ase). Miten monin eri tavoin vanhempi voi myrkyttää lapsensa? Kirjeessä Laumasuoja ei puhuta koronasta, vaan sanotaan suorat sanat ikävälle ystävälle. Muita kirjeaiheita ovat uskonto, eläinkunta, paha ja terapia. Isoja teemoja! Niitä keventävät tuulahdukset reaalimaailmasta, ts. viestittely komeron ulkopuolelle.

Titan ajatuksia on kiinnostava seurailla. Hän muun muassa kehottaa muistamaan, että "itsesääli on marinadi, joka maustaa maussaan vähäiset" ja toteaa sivistyksen olevan "mitä parhain lastenhoitaja, on inhimillisempää hylätä lapsensa kotiin, jossa on kirjasto, kuin kotiin, jossa ei ole kirjastoa." 

Ihmissuhteissa on havaittavissa perustavanlaatuista pettymyksentynkää. "Kun näkee ihmisiä, heiltä haluaa jotain, ja kun ei ole saatavia ei ole syytä nähdä!" hän summaa. Koska ihmiset ovat yleisesti p-skoja ja tekevät toisilleen pahaa, Titta suunnittelee perustavansa ihmishirviöiden seurat "sellainen ihan tuote olisi kyseessä." Loistoajatus! "Jokainen kertoo vuorotellen, kuinka kusipäisesti on mennyt tekemään, rauhallisesti, yksi asia per puheenvuoro." Ei analyysiä, armoa, ymmärrystä tai paijailua. Vain ääneen tunnustaminen. Tekisi varmasti hyvää meille kaikille, ehkä jopa lyhentäisi terapiajonoja! Vaikkei se tietenkään mukavaa olisi. "Sinä kehotit minua vilkuilemaan omaan tunne-elämään. En missään nimessä olisi halunnut vilkuilla sinne."

Löytääkö Titta suunnan, johon kulkea? Kun avaa kaiken, mitä saa vastineeksi, edes näkyvyyttä? Onko viihde ainoa keino elää ja elättää itsensä? Ja ketä kiinnostaa? Ai niin, unohdin muuten mainita Alpo Jaakolan, joka on Titalle tärkeä taiteilija.

"Huh, olihan aikamoinen uurastus. Aika rankka meno, eikö vain? Ei aivan ansioton?"

Ei tosiaan: kirja on hillitön, hullu, terävä ja hauska. Haastavakin. Ei laajuudessaan (en tarkoita sivumäärää, niitä on vain reilut 200) yhtä kompakti tai vimmaisen intensiivinen kokonaisuus kuin upea Kaikkien menetysten äiti, mutta pysyy hillittömyydestään huolimatta hienosti kasassa ja laittaa lukijan hämmästymään, yskimään ja pyrskähtelemään. Ehkä vähän ajattelemaankin. Marjo Niemen kielitaituruus rönsyää nautittavasti, ja hän tuo lukijan eteen niin paljon pohdittavaa, että kirja oli luettava kahteen kertaan peräkkäin, kerralla sitä ei niele. Ja kun kaikki on ohi:

"Hetkessä tapahtuu kuulemista. Sen jälkeen asiakirjoihin voidaan laittaa: toista osapuolta on kuultu. Sitten ei yleensä tapahdu mitään. Kaikki vain jatkavat sitä, mitä olivat tekemässä."

Jatkakaa. 

Kenelle: Ennakkoluulottomille lukijoille, kohtuuttomuuteen taipuvaisille, yllätyksellisen kielen ystäville. 

Muualla: Omppu sanoo kirjan olevan a) loistava b) loistava c) loistava... Seppo Puttonen haastattelee Marjo Niemeä Keravan kirjastossa. 

Lisää Marjo Niemeä: 

Miten niin valo

Kaikkien menetysten äiti

Marjo Niemi: Kuuleminen. Teos 2021. Päällys Jussi Karjalainen.

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Mona on töissä varastossa, tyytyväisenä. Työssä ei tarvitse kohdata ketään - pomo on huomannut, että se on Monalle sopivinta - ja tavaraa noutaessa voi välillä pujahtaa hyllylle pikku nokosille. Mona rakastaa ymmärtäväistä pomoaan.

Eräänä päivänä Mona eksyy tutun varaston sokkeloihin. Yllättäen hän huomaa olevansa suurella esityslavalla, yksin. Tai tarkemmin katsoen ei oikeastaan yksin, sillä lavalla on joku toinenkin, piilossa lakanan alla. Ruumis! Monan äidin!

Kukapa ei järkyttyisi moisessa tilanteessa. Monan kirjanmittaista monologia äidistä on paljastavaa tutkiskella. Järkytyksen ja ällistyksen lisäksi hän kiukustuu, suree, kaipaa, syyttää, kyselee, epäilee, muistelee ja pelkää, muun muassa. Eikä huumorintajukaan unohdu.

"Miks tää kaikki yhen ruumiin takia. En mä ymmärrä mitä tässä nyt mulle kerrotaan. Jaahas. Mä luulen, et tässä nyt jo mulle jotain kerrotaan, voi hyvää päivää! Ei se niin mee, et kaikki maailmassa ja missä vitun rinnakkaistodellisuuksissa olis niinku mun takia, etä mä oisin joku saatanan päähenkilö tässä minkä vuoksi maailmankaikkeus kiertyy ja tapahtuu. Mä on niin niin uskomattoman paska tyyppi. Mut sitä mä vaan mietin, että aika jännä."

Välillä Mona piipahtaa kotona, miehensä ja pienen tyttärensä luona. Hän ei voi hyvin, et varmaan ylläty. Mies on huolissaan, mikä ärsyttää Monaa. Varmuuden vuoksi mies nukkuu tytön kanssa samassa huoneessa. Miehellä ei liene aavistustakaan, mitä kaikkea vaimon päässä liikkuu.

"Ihmiset puhuu niin helvetisti, mistä se puhe tulee, en ymmärrä. Niille tulee mieleen kaikenlaista jaettavaa, ne sanoo asioita. Ne todella puhuu kaiken aikaa, se viehättää niitä. Mistä suuhun voi tulla niin paljon sanoja, kokee tärkeeks niin monenlaiset asiat, niin tavalliset asiat, ja kuinka pitkään ne osaakaan niistä jauhaa." 

Tajunnanvirtaa on riemastuttavaa lukea, vaikka aihe on vakava, niin vakava, että se vie Monan näyttämölle. Mona pohtii asioita konkreettisesti, yllättävästi hypähdellen, mielleyhtymästä toiseen. Hän käy "lavaesityksessään" läpi laajan tunneskaalan, jonka purskauttaa liikkeelle pettymys äitiin ja oma tuore äitiys, luulen. On paljon, jota hän itse olisi äidiltään toivonut mutta ei saanut. Kuten kosketusta.

"Kosketus on siitä hankala puute, että sitä et korvaa millään. Jos se puuttuu alussa, se puuttuu aina. Sitä ei korvaa myöhempi kosketuksien Niagara, se vaan vie menneisyyden puutteen aavikolle, mut ei ala rakentaa mitään mikä jäi rakentumatta, seison tässä ja alussa enkä voi sille mitään. Mitään ei voi. Mut mä yritän kyllä. Ehkä mulle ei oo kerrottu kaikkee."

Esitys on Monan tapa käsitellä asiaa ja pyrkimys olla itse hyvä äiti, tulkitsen: ennen siihen pääsyä on tiedettävä, millainen äiti on hyvä, millainen ei. Petollisen vaivattomasti imemme edellisen sukupolven haitalliset toimintatavat itseemme ja siirrämme samat ongelmat eteenpäin. Käsittelemättöminä ne saattavat suistaa masennukseen. Tai näyttämön lavalle, puhumaan äidille.

"Vittu että vitutti olla lapsi. Aina jonkun toisen määräiltävissä. Tää tällanen teidän aikuisten määräysvalta tuntu vaan huonoissa kohdissa, ei tullu turvallinen olo, alko vaan vituttaa. Miten mä sit selviin, miten ikinä selviin, nyt mun elämässä kaikki näyttää aivan uskomattoman vaikeelta, ja sit sä äiti, nyt vielä sä äiti, et tää suru tässä, äiti."

Kirja ei ole helppo: kiihkeä tykitys käy tunteisiin, tartuttaa kiihkeytensä. Osumia omista tai läheisten äitikokemuksista napsahtelee otsaan, saa sen pienille mustelmille. Puhekielistä, jaksottamatonta tekstiä tulvii silmille, kärsimättömästi. On pakko pitää taukoja ja hengitellä.

Aiemmin lukemiani Marjo Niemen kirjoja Miten niin valo ja Ihmissyöjän ystävyys olen sanonut oudosti hykerryttäviksi. Samaa voin sanoa tästä. Kiihkoa, surrealistista otetta ja kekseliästä sanankäyttöä löytyy kaikista. Vaikka niiden lukeminen ei ole pehmoista, koskaan ei harmita, että siihen on ryhtynyt. Lukija jää selkeästi saamapuolelle.

Kenelle: Äitiyden pohtijoille, raamia rikkovaa proosaa pelkäämättömille, tajunnanvirtaa jaksaville.

Muualla: Yksi vuoden raskaimpia mutta samalla eniten ajattelemaan sysääviä kirjoja, miettii Tekstiluolan Tuomas. Maanisen psykoottinen romaani, sanoo KosminenK ja analysoi hyvin näyttämön käyttöä tapahtumapaikkana.

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti. Teos 2017. Lukukappale kustantajalta.

Katso myös: Miten niin valo?

Äiti-kirja on Runeberg-palkintoehdokkaana näiden lisäksi. Palkinto myönnetään 5.2.2018.

Johanna Holmström: Sielujen saari
Anu Kaaja: Leda
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Juha Kulmala: Ränttätänttä
Rosa Liksom: Everstinna
Miki Liukkonen: O
Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Ihmissyöjän ystävyys

Olen tosi iloinen, että tartuin Ihmissyöjän ystävyyteen, vaikka arviot ovat olleet ristiriitaisia. Marjo Niemen edellinen kirja Miten niin valo jäi mieleen oudon hykerryttävänä, ja sama tyyli jatkuu tässä, onneksi.

Memmie päättää kirjoittaa romaanin. Eikä mitä tahansa, vaan suurromaanin. Poeettisen allegorian Euroopan historiasta, hän kertoo. Kirja alkaisi komeasti vedessä kelluvasta naisesta. "Minä en todellakaan aio kirjoittaa omasta elämästäni, sillä elämä on naurettava vitsi kirjallisuuden rinnalla."

Kirjailija on vihainen nuori nainen; hän vihaa ihmisiä, rikkaita etenkin, ja ainakin kaikkia  eurooppalaisia, jotka ovat tappaneet juutalaisia ja afrikkalaisia maailman sivu, rahan haalimiseksi. Lisäksi kirjailija on masentunut, koska hänen paras ystävänsä Sonja teki itsemurhan, ja muutenkin hän kokee olevansa pahasti kohtalon kolhima (ja ehkä onkin). Hedelmälliset lähtökohdat siis romaanin luomiseen?

Lapsuus juoppojen köyhänä tyttärenä ei ole kehuttava, ja tyttö on ponnistellut kovasti karistaakseen sen taakseen, turhaan tietysti. Sonjan kuoleman jälkeen todellisuus lyö takaisin. "Lapsena jostain ihmeellisestä syystä minulla vielä oli haaveita ihmisestä; uskoin, että paskaa sikiää vain minun elämänpiirissäni, muualla on paremmin. Onneksi en tiennyt vielä, olisin kävellyt heti mereen."

Hän tuskailee ihmisen pahuutta, itseään. Ja epäilee välillä, että ehkä hän sittenkin välittää ihmisistä, vaikka "se on hiukan paha juttu, että tekee mieli lyödä kaveria." Huonoitsetuntoisen ihmisen tavoin hän on välillä mielestään ainoa hyvä, välillä pahin kaikista. Mieli järkkyy ja heiluu rajoilla. Yksin on vaikea rajata itseään. Kirjoittaminen on purkautumistie, hengitysreikä ja terapia. Amen.

"Miksen voi vain istua kotona ja kirjoittaa? Miksi minun pitää kirjoittaa taas kerran niin kauheata kirjaa, etten pysty kirjoittamaan sitä pitkiä aikoja kerrallaan? Milloin opin kestämään nämä kaksi tilaa: a) kun kirjoitan, ja b) kun en kirjoita? Miksen voisi antaa historian jo olla ... Mitä se minulle kuuluu?... Miksi avata historiankirjat kun voi avata vaatekaappinsa?"

Sonja oli ökyperheestä, joka tarjoilee sokerileivoksia. Sonjan veli yrittää ottaa kontaktia, mutta kirjailija ei alennu yhteisiin surusessioihin. "Että ottaa nuppiin rikas avuton. Pakko kai sitä on jeesata." Oma kirja etenee: se kertoo Maurista, joka on lääkäri Lapinlahden kuolevassa mielisairaalassa. Kirjaansa Memmie heijastaa omat tuntemuksensa, mutta 55-vuotiaan miehen kautta, mikä tuo hienoa vastakohtaa nuoren rätisevään elämänraivoon - ja lepokohtia lukijalle, siis Niemen kirjan lukijalle. Mauri on yksinäinen mies, omasta syystään. Hän osaa auttaa vain potilaitaan. Siinä missä Memmie muistaa kaiken Euroopan historiasta, Maurin viimeinen potilas ei muista mitään, edes itseään. Hän on kadonnut kokonaan.

Sonjan kuolema on Memmielle käännekohta - se piste, jossa näkee kaiken uusin silmin. Omasta tulevaisuudestaan kirjailija ei puhu, vaikka taitaa toivoa sen olevan olemassa. Menneessä ja nykyisyydessä on  tarpeeksi. Kiinnekohtia haetaan, mutta vedessä pyristellessä se on vaikeaa.

Teksti on Niemen tapaan yllätyksellistä, usein naurattavaa, vaikka aiheet ovat synkkiä. Ylilyöntejä on paljon, Memmie vetää kaiken överiksi. Häntä ei voi olla symppaamatta. Tsemppiä tyttö, sinä pärjäät (toivon!). Tiivistys loppupuolella ei olisi pahitteeksi: omalaatuista huumoria ja symboliikkaa on vaikea pitää kiinnostavasti yllä lähes 400 sivua. Mutta kyllä tästä mentiin jostakin jonnekin; tiedän kyllä mistä, mutta en ole ihan varma minne.

Arvio Kiiltomato.netissä.

Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys. Teos 2012.

Miten niin valo?

Valohoito jatkuu: Marjo Niemi kyselee valon perään. Tai kyseli pari vuotta sitten, jolloin kirja ilmestyi ja hätäisesti sen lukaisin, nyt rauhallisemmin. Hyvä muistuma piti paikkansa, edelleen kirja tuntui hyvältä ja hykerryttävältä. Jos Irma Noora ei onnistunut tekemään itseään tykö, tässä henkilöt tuntuvat tutuilta, monessa kohtaa tutun ja aidon tuntuisin reaktioin.

Kolme eri-ikäistä, erilaista ja täysin erilaisissa elämäntilanteissa painiskelevaa naista törmää toisiinsa eri kohdissa kulkuaan. Ihan konkreettisestikin Annin ja Kristiinan tapauksessa, kun Anni törttöilee autolla. Kolmas tulee tarinaan mukaan lääkärinä, joka hoitaa Kristiinaa onnettomuuden jälkeen. Jokaiselle naiselle on sattunut jotain, on tullut uusi vaihe, joka pakottaa miettimään omaa olemista uudelta kantilta. Ei yhdessä, vaan jokainen erikseen, omalla tavallaan. Pimeydestä valoon kaikki kuitenkin pyrkivät. Sen suurempaa juonta kirjassa ei ole, eikä sellaista jää kaipaamaankaan.

Teksti on kekseliästä, sanankäyttö yllättävää. Hän ei keksi uusia sanoja Mikko Rimmisen tapaan, vaan yhdistää vanhoja uudella tavalla. Erinomaisen persoonallinen kirjoittaja Marjo Niemi on, ja muutenkin kuulemma taiteellisesti lahjakas dramaturgi ja muusikko, jolta toivoisi lisää kirjallista tuotantoa. Plussaa kirjassa on myös se, ettei olla liikoja kiinni arkirealismissa, sen rajoja kolkutellaan reippaasti sieltä sun täältä ja oiotaan mutkia tarvittaessa – kovin vakavamielinen lukija voisi tosiasioiden ylimalkaisuudesta närkästyä, mutta minua tapa viehätti. Hypähtelevä mutta hyvin paketissa pysyvä kerronta kuvaa hyvin ajatusten surrausta ja tunnekuohuja. Näkymätön kertoja ottaa loppua kohti isomman roolin. Pidin jo kirjan nimestä, ja aloitus on yksi parhaista: uteliaisuus herää pakosti. Miksi Anni on maannut keittiön lattialla jo toista viikkoa?

Marjo Niemi: Miten niin valo. Teos 2008.